Vaalit tulossa, ehdokas hukassa

Ystävällinen muistutus lähestyvistä paikallisvaaleista kilahti kännykkään pari päivää sitten. Nyt pitäisi sitten vaan maanantaihin mennessä päättää, kenelle äänensä antaa.

Tunnustan, etten seuraa paikallispolitiikkaa kovinkaan tiiviisti. Paikallisista asioista minun henkilökohtaista mukavuudenhaluani hiertää lähinnä liikenne. Päivittäin julkista liikennettä käyttävän näkökulmasta sitä voisi hiukan parantaa. Aamuruuhkakin voisi vähentyä, jos bussi tai juna olisi nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto niille massoille, jotka kulkevat omalla autolla. Siinä kylkiäisenä sitten bussitkin pysyisivät paremmin aikataulussa, jos yksityisautot eivät tukkisi teitä. 

Vaalimainoksia on ollut jaossa viime viikkoina runsaasti. Niitä on löytynyt sekä postilaatikosta että tyrkätty suoraan käteen aamuisin töihin mennessä. Tällä kertaa ei sentään ole kukaan käynyt soittamassa ovikelloa, niin kuin viime vaalien edellä. Olen ottanut talteen kaiken tarjotun materiaalin, koska jos aion äänestää, jotenkin pitäisi selvittää, ketä äänestää. Askerin kunnassa vaaleihin osallistuvista puolueista vain eläkeläispuolueen mainos taitaa puuttua kokoelmasta, mutta se ei ehkä olisi saanut ääntäni edes mainoksen voimalla. 

Ilmeisesti liikenneasiat hiertävät muitakin kuin minua, sillä mainosten perusteella kaikki puolueet haluavat parantaa liikenteen sujuvuutta. Kun tämän teeman perusteella ei oikein pysty valitsemaan parasta puoluetta, vilkaisin myös vaalikonetta. Siellähän niitä tärkeitä kysymyksiä olikin runsain määrin, mutta jälleen jouduin toteamaan, että aika monesta päivänpolttavasta teemasta minulla ei ole mitään näkemystä. En tiedä, missä jamassa vanhustenhoito on, eikä minulla ole aavistustakaan, pitäisikö paikallisissa kouluissa olla enemmän opettajia.

Nyt on lauantai-ilta ja vaalit ovat maanantaina, enkä edelleenkään ole päättänyt. Huokaus... Arpoako tässä pitää?

Yksi asia norjalaisissa vaaleissa sentään on tehty äänestäjälle helpoksi. Riittää, että valitsee puolueen. Yksittäistä ehdokasta ei ole pakko äänestää.

Äänestyskopissa valitaan puoluekohtainen äänestyslippu. Sen voi pudottaa vaaliuurnaan sellaisenaan. Äänestyslipussa ovat kyseisen puolueen ehdokkaat, ja halutessaan voi antaa myös henkilöääniä rastittamalla yhden tai useamman ehdokkaan. Henkilöääniä voi antaa myös muun kuin oman puolueensa ehdokkaille. 

Ääntenlaskennassa puolueille annetut äänet määräävät ensin, montako paikkaa kukin puolue saa. Sen jälkeen henkilöäänet määrittelevät, ketkä ehdokkaista lopulta pääsevät valtuustoon. Jippona on kuitenkin se, että puolue itse on jo määritellyt niin sanotut kärkiehdokkaat, jotka saavat automaattisesti tietyn määrän henkilöääniä äänestäjien antamien henkilöäänien lisäksi. Muut ehdokkaat saavat vain äänestäjien antamat henkilöäänet.

Käytännössä puolueet siis päättävät aika pitkälti, ketkä ehdokkaista tulevat valituiksi. Olettaisin, että kärkiehdokkaaksi pääseminen edellyttää uskollisuutta puolueen linjalle. Norjalaisissa vaaleissa eivät siis sooloilijat pärjää eikä listoilla ole julkkisehdokkaita kalastamassa lisä-ääniä puolueelle. Vaalitavan takia yksittäiset ehdokkaat eivät kampanjoi omasta puolestaan, ja puolueiden vaalimainoksissa on usein nimeä, syntymävuotta ja asuinaluetta enemmän tietoa vain kärkiehdokkaista. 

Ääneni saajan pohdinta jatkuu.

Pusikossa

Mies on jo hetken aikaa hinkunut läheisen Bergsåsen-kallion päälle, koska ei ole siellä vielä käynyt. Sinne siis suuntasimme. Koko Semsvannet-järven ympäristö on suosittua ulkoilualuetta, jossa on pilvin pimein hyvin merkittyjä ulkoilureittejä, joten emme sen enempää suunnitelleet reittivalintoja saatikka että olisimme edes vilkaisseet karttaa.

Meneehän niitä polkuja siellä suuntaan jos toiseenkin.

Katselimme maastoa kauempaa ja arvioimme silmämääräisesti, mistä polku todennäköisesti kulkee. Kun yhdellä puolella on lähes pystysuora seinämä ja toisella puolella huomattavasti loivempi rinne, niin loogisesti ajatellen ei pitäisi olla vaikea arvata, mistä kannattaa lähteä liikkeelle.

Niinhän sitä ainakin voisi kuvitella.

Astuimme tieltä metsän puolella, samosimme valkovuokkokenttien halki, kiipesimme parin aidan yli, laskeuduimme pieneen rotkoon, hyppäsimme puron yli, kiipesimme ylös rotkosta, rämmimme erinäisissä pusikoissa ja totesimme, ettei siellä mitään polkua mene. Löysimme takaisin tielle ja palasimme helpompaa reittiä takaisin autolle. 

Miestä jäi kuitenkin kaihertamaan se, että Bergsåsen on edelleen käymättä. Kotona sitten tarkistimme netistä sinne menevät reitit, ja kas kummaa, niitä ei todellakaan näytä olevan. Mahdollisesti asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että kallion alue on luonnonsuojelualuetta, ja merkittyjen polkujen puuttuminen pitää ihmismassat poissa. Ei sinne kuitenkaan pääsy ole kielletty, joten uusi yritys pitänee tehdä kartan kanssa, koska maasto on sen verran vaikeakulkuista, että reitin valinta vaatii pientä suunnittelua.

Siinä metsässä samoillessa vastaan tuli kaikenlaista nähtävää. Valkovuokkoja oli kaikkialla, sinivuokkojakin paikoitellen muista luonnonihmeistä puhumattakaan. Ihmisasutuksestakin oli jälkiä, mikä ei ole ihme, koska Semsvannet-järven ympäristössä on muinoin ollut paljon pieniä torppia.

Ensin tuli vastaan huussi.

Sitten mökki, jolle huussi kuuluu. Joku näytti rakentaneen vanhaan pikkumökkiin elintasosiiven ja tehneen siitä kesäasunnon. Polku tälle kesämökille oli kuitenkin siinä määrin umpeen kasvanut, että se ei taida olla kovin ahkerassa käytössä. 

Mökin pihasta löytyi luonnonkivistä rakennettu uuni. Ajalta ennen kesämökkia, arvelisin.

Paluumatkalla tietä pitkin vastaan tuli portti, jossa kerrottiin aitauksessa olevan lampaita ja lehmiä. Tämän aidan sisäpuolelle me kiipesimme metsässä samoillessamme, mutta kotieläimiä emme nähneet missään. Ainakin tällä alueella ulkoilureitit kulkevat aivan yleisesti laidunten poikki, ja porteissa muistutetaan, että ne pitää sulkea eläinten takia.

Kalliolle, kukkulalle

Minulla on tapana käydä kävelyretkillä naapurustossa ja katsella taloja ja pihoja. Asuinalueet näillä nurkilla ovat aika tiheään rakennettuja. Tonttimaa lienee kallista, mutta mieleen tulee myös, että omakotitalo itsessään taitaa riittää monelle, pihasta viis, kunhan siihen mahtuu parkkiin auto tai pari.

Vaikka lähialue on minun silmissäni jo täyteen rakennettu, uusia rakennustyömaita kuitenkin putkahtelee sinne tänne. Siinä, missä minä näen vain hiukan normaalia leveämmän tienpientareen tai jyrkän kalliorinteen, norjalainen näkee talonpaikan. Eihän siitä tarvitse kuin hiukan räjäyttää kalliota pois tieltä tai tuoda muutama kuorma täytemaata, niin ihan hyvin siihen sopii talo tai parikin.

  

Näyttää myös olevan tavallista, että jos tonttimaata on oman talon ympärillä hiukan enemmän, se lyödään lihoiksi. Mitäpä sitä puutarhalla. Joskus vaatimattomampikin maapläntti saattaa kelvata jollekin. Taannoin tavailin huuli pyöreänä tien pielen mainoskylttiä, jossa kyseltiin, että haluaisitko rakentaa kotisi tähän. Tarjolla oleva tontti oli arviolta 15 metrin korkuinen, erittäin jyrkkä rinne aivan kadun varressa, ja rinteen päällä, paremmalla paikalla, oli tietenkin jo talo, oletettavasti tontin myyjän. 

Ylläolevan taloprojektin onnellisella omistajalla on suorastaan ruhtinaallisesti tilaa käytössään - kyseessä ei siis ole edellä mainitsemani tonttimaa. Kuvassa näkyvään tyhjään tilaan mahtuisi hyvin vielä muutama talo lisää. 

Joskus pitää silti ihmetellä, millaisiin paikkoihin ihmiset kotinsa pystyttävät. Ylläoleva talo lienee kuitenkin rakennettu ennen kuin se alapuolelle ilmestyi valtatie ja kallion reuna siirtyi nykyiselle paikalleen. Jyrkänteen reunalle ja/tai aivan vilkasliikenteisen tien viereen näkyy kyllä rakennetun aivan tarkoituksellakin. Näitä asuntoja sitten todennäköisesti myydään vaikkapa vuononäkymällä muttei varmaankaan lapsiystävällisellä pihalla. 

Mäen päältä katsellen maisemassa näkyy myös peltoa, sillä jotakuinkin kaikki talot on rakennettu kallioille ja rinteisiin. En ole perehtynyt täkäläiseen kaavoituspolitiikkaan, mutta erilaisissa kallionkoloissa olevia rakennustyömaita katsellessa tulee mieleen, että eikö tosiaan ole mahdollista löytää helpompia paikkoja. Vaikka siitä vieressä olevan pellon laidasta. Luulisi, että peltotilkkujakin jo moni katselee sillä silmällä, kun tälle alueelle kuitenkin koko ajan rakennetaan uutta, sekä asuntoja että toimistotiloja. 

Talvisia maisemia

Joululomalla on kerrankin aikaa ulkoilla päivänvalon aikaan. Päivänvalo sinänsä on tähän aikaan vuodesta hieman venyvä käsite. Joinakin päivinä se tarkoittaa auringonpaistetta, jonka kesto on mäkisen maaston ansiosta lyhyempi kuin mitä auringon nousu- ja laskuaikoja katsomalla voisi odottaa. Aurinkoa useammin taivaalla näkyy pilviä, ja sumussakin on saatu elää ihan riittävästi. 

Eihän täällä Oslon alueella, jotakuinkin samoilla leveysasteilla kuin Helsingissä, mitään varsinaista kaamosta ole, mutta silti aurinko onnistuu piilottelemaan.

Lähistöllä on useita tällaisia patoamalla aikaansaatuja lampia. Ennen kylmälaitteiden aikaa niistä sahattiin talvella jäälohkareita, joita myytiin kai Englantiin asti. Nykyään luonnonjää sopii vaikka luisteluun.

Kyllähän täällä käytetään paljon rahaa joululahjoihin, mutta että oikein talo on päätynyt pakettiin?!

Aika moni vene näyttää talvehtivan vedessä. Tai jäissä, kun talvi tästä vielä kylmenee.

Lahdenpoukamat ovat jo jäässä, mutta koko vuonon jäätyminen edellyttää kovempia ja pitkäaikaisia pakkasia. Tuo jää on vielä niin ohutta, ettei sinne kannata mennä kokeilemaan onneaan.

Maaseudun tuoksuja

Keskiviikkoiltana maaseutu tuli kylään.

Kuva budstikka.no

Maanviljelijä oli kurvannut risteyksessä mahdollisesti vähän liian vauhdikkaasti, sillä säiliöperävaunun  renkaat olivat pettäneet ja perävaunu oli kaatunut kumolleen tielle. Perävaunun lastina oli siansontaa, ja eihän se tietenkään siellä säiliössä pysynyt vaan valui tielle. Ja tietä pitkin meidän parkkipaikalle. 

Tulin töistä kotiin sopivasti vähän onnettomuuden jälkeen. Paikalle oli jo kertynyt uteliaita, jotka nenäänsä pidellen seurasivat, mitä tapahtuu. Nenääni pidellen minäkin loikkasin lietevirran yli. 

Meiltä on matkaa Oslon keskustaan tietä pitkin noin 25 km, linnuntietä jokunen kilometri vähemmän. Voi sanoa, että asutaan suur-Oslon alueella. Kaipa tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi esikaupunkialueeksikin muttei kuitenkaan aivan urbaaniksi alueeksi. 

En kuitenkaan sanoisi asuvani maalla, jos sitä kysytään, vaikka varsinainen maaseutu peltoineen kyllä alkaa aika pian, kun mennään vielä vähän Oslosta poispäin. Onhan tässä ihan meidän lähellä tosin mansikkapelto, iso sellainen, mutta ei tässä nyt missään landella olla. Kai.

Sikamaiselta haisevan maaseudun rysähtäminen lähes kotiovelle palautti faktat mieleen. Onhan tässä tosiaan sitä peltoa aika lähellä, muutakin kuin mansikkamaata. Ja haju toi mieleen sen, että joku tässä lähistöllä levittää ainakin pari kertaa kesässä jotakin hyvin samanhajuista pellolleen. Ei tarvitse edes lähteä kävelemään pellon pientareita sen hajun havaitakseen, vaan riittää, että menee vaikkapa parvekkeelle. 

Vielä tarkemmin kun ajattelee, niin tuossa puolen kilometrin päässä, omakotitalojen keskellä, on maatila, jossa on eläimiä. Ei sentään sikoja, tietääkseni, mutta hevosia ja lampaita. Jossain vanhassa ilmakuvassa näkyy, miten lähitienoot ovat pelkkää peltoa. Oletettavasti juuri sen äsken mainitun maatilan peltoja. Ja kun ilmakuva on kyseessä, ei sillä voi olla kovin paljon ikää. Muutama hassu vuosikymmen. Sitäpaitsi nämä meidän rivitalot on rakennettu 1950-luvulla, ja viereinen omakotialue on silminnähden uudempi.

Kaipa tässä sitten lähestulkoon maalla asutaan kuitenkin, vaikka suur-Oslo jatkuvasti ottaakin uusia alueita haltuunsa. Oslon itä- ja pohjoislaidalla tulee liikuttua harvemmin, joten sen puolen tilanteesta en tiedä, mutta täällä länsipuolella rakennetaan jatkuvasti. Sekä asuntoja että toimistotilaa. Ja neliöhinnat kohoavat. Nopean urbanisoitumisen huomaa myös siitä, että valtatietä pienemmät tiet ovat selkeästi alimitoitettuja sille automäärälle, joka niitä pitkin ajaa joka ikinen päivä. 

Perävaunun kaatuminen ruuhka-aikaan sai paikallislehden mukaan aikaiseksi melkoiset autojonot, kun liikennettä piti tietenkin ohjata tientukkeen ohi. Ja kun tielle tosiaan valui sontaa, sekin piti vielä pestä pois. Seuraavana aamuna pääsi siis jo onneksi puhtain jaloin bussipysäkille, mutta haju tuntui vielä pari päivää jälkikäteen.

Mies, joka oli tullut kotiin juuri onnettomuuden sattuessa, oli kaukonäköisesti pysäköinyt auton muualle kuin omaan parkkiruutuun. Ne naapurit, joiden autot seisoivat parkissa niin, että asfaltin puhdistus niiden alta ei onnistunut, päätyivät seuraavana päivänä lapioimaan sontaa omin kätösin. 

Parkkipaikan sadevesikaivon vieressä on edelleen, sunnuntaina, epämääräisen näköinen läjä jotakin ruskeaa. Kuinkakohan kauan kestää, ennen kuin se huuhtoutuu pois sateen mukana?

Kierrätys kunniaan

"Auta meitä tekemään maastamme vähemmän myrkyllinen"

Askerin kunta muisti meitä taas kierrätysvalistuksella. Kierrätysoppaita ja muita vastaavia painotuotteita jaetaan kotitalouksiin noin pari kertaa vuodessa. Tämänkertaisen vihkosen teemana on ympäristömyrkkyjen vähentäminen, ja kylkiäisenä tuli laatikko, johon voi kerätä käytettyjä paristoja, sekä vaatekierrätyspussi. 

Norjassa jätehuollon ja kierrätyksen järjestelyt vaihtelevat kunnasta toiseen, ja esimerkiksi nykyisen asuinkunnan, Askerin, ja entisen asuinkunnan, Bærumin, systeemeissä on jonkin verran eroa. Oslon jätehuollosta en osaa sanoa mitään tarkempaa, mutta muistelen kuulleeni, että siellä ei olla yhtä pitkällä kehityksessä kuin naapurikunnissa. 

Meidän rivitaloalueellamme on neljän sortin jäteastioita: biojäte, pakkausmuovi, paperi & kartonki ja sekajäte. Kun joka rivitalolla on omat jäteastiansa, erilaisia roskiksia tuntuu olevan joka nurkassa. Kunkin talon asukkaat ovat vastuussa omasta jätepisteestään, joten niiden ulkoasu riippuu täysin siitä, kuinka aktiivisia ja käsistään käteviä ihmisiä kyseisessä talossa asuu. Meidän talomme jäteastiat nököttävät betonialustalla, pienen aidan ympäröiminä. Naapuritalon asukkaat nikkaroivat pari vuotta sitten tuulta ja tuiskua kestävän katoksen. Toisen naapuritalon roskikset seisovat tien vieressä kaltevalla sora-alustalla. Asuntoyhtiö ei taida vastata muusta kuin jätehuoltosopimuksen tekemisestä, ja se, että joka talolla ylipäätään on kaikki roska-astiat, lienee täysin kunnan ansiota.

"Miten käytät paristoja, on oma asiasi. Minne heität paristot, koskettaa meitä kaikkia."

Talon nurkalta löytyvien jäteastioiden lisäksi lasi- ja metallikeräysastioita on sijoiteltu sinne tänne lähinnä kauppojen pihoihin, ja vaatteidenkeräyslaatikot ovat pääsääntöisesti UFF:n hallinnoimia. Ongelmajätteitäkin kerätään joidenkin huoltoasemien luona oleviin pisteisiin. Minuun on kuitenkin henkilökohtaisesti tehnyt suurimman vaikutuksen paikallisen kaatopaikan lajitteluasema. Roska-autojen sekajätelastit mennevät jonnekin muualle, mutta jos kuntalainen haluaa päästä eroon vaikkapa varastoaan siivotessaan löytämästään roskatavarasta, lastia ei todellakaan kipata summanmutikassa jätekasaan, vaan joka ikinen roska lajitellaan jätelaitoksen työntekijöiden valvovan silmän alla. Onhan näitä vastaavia laitoksia varmaan muuallakin, mutta niissä on harvemmin tullut käytyä.

Järjestelmää äkkiä katsoen voisi saada käsityksen, että norjalaiset ovat hyvinkin kierrätys- ja ympäristötietoisia, mutta enpä menisi asiaa vannomaan. Askerin kunnassa jätteiden lajittelu alkoi vasta kolmisen vuotta sitten ja asukkaiden valistus on ollut voimallista. Paperia kai kierrätettiin jo aikaisemminkin, mutta muu jäte taisi mennä pääsääntöisesti yhteen ja samaan roskikseen. Erilaista roskaa löytyy runsain määrin teiden varsilta, ja minä jaksan joka kevät ihmetellä takapihalle talven aikana jostakin kulkeutuvia ja sitten lumen sulaessa paljastuvia roskia. Ja vieläkin ärsyttää, kun muistelen edellisten asukkaiden terassin alle ja varaston taakse jättämiä vanhoja lautasantenneja, sälekaihtimia ja rikkinäisiä puutarhakalusteita, joiden pois siivoaminen oli meidän ensimmäinen pihanhoidollinen toimenpiteemme. Eivät kaikki tietenkään roskaa, mutta muutamakin sikailija saa kyllä paljon sotkua aikaan.

Ihmisten asenteet saattavat istua aika tiukassa, mutta onneksi lajittelun ja kierrätyksen opettelu näyttää sujuvan melko hyvin ainakin lähinaapurustossa. Asialle on eduksi myös se, että norjalaiset paitsi haluavat näyttää olevansa valistuneita ja vähintään yhtä hyviä - mielellään jopa parempia - kuin naapurit, myös taitavat olla hyvin tottuneita kollektiiviseen asenteiden muokkaukseen.

Lost & found: Juhannus

Viime vuosina olen harmitellut ja ihmetellyt juhannuksen puuttumista norjalaisesta kulttuurista. Ensivaikutelma oli, ettei sitä vietetä lainkaan. Sitten löytyi jonkinlaista Sankthansin juhlintaa, joka oli kyllä varsin aneemista suomalaiseen juhannukseen verrattuna. Lopulta selvisi sekin, että juhannusjuhlinnan puuttuminen tai pienimuotoisuus onkin tanskalaisten syytä.

Tänä vuonna katselin silmä tarkkana mainintoja Sankthansin vietosta, ja löysinkin jotain. Norjan "virallinen" ja oikein televisioitu Sankthanaftenin (23.6.) juhlinta tapahtui tänä vuonna Vollenissa, kävelymatkan päässä meiltä. Eikun menoksi!

Vollenissa poltetaan kokkoa joka vuosi, ja ilmeisesti se on suhteellisen suosittu juhlapaikka. En sitten tiedä, paljonko väkeä nimenomaan televisiointi ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisäohjelma oli houkutellut paikalle, mutta joka tapauksessa tungos oli melkoinen. Tämä oli itse asiassa myös yksi niitä harvoja tapauksia, jolloin olen nähnyt norjalaisten kävelevän ja pyöräilevän jonnekin joukoittain ilman, että kyseessä on urheilutapahtuma.

Järjestetty ohjelma näytti rajoittuvan kokon sytyttämiseen ja musiikkiesityksiin. Kokkoa sytyttämässä oli Norjan tämän hetken suurin lapsitähti. Muuten Sankthansin vietto vaikutti olevan lähinnä piknik-eväiden syömistä rantakalliolla, jossa ihmiset istuivat vilteillään kuin sillit suolassa. Jos omat makkarat ja kertakäyttögrilli eivät olleet tulleet mukaan, makkaraa oli myös myynnissä.

Suomalaisista juhannusjuhlista poiketen näissä juhlissa alkoholilla ei näyttänyt olevan osuutta. Ilmeisesti se ei ole täällä tapana, ja tietenkin juhlinnan sijoittuminen maanantai-iltaan myös rauhoittaa menoa, sillä lomakausi ei ole vielä kunnolla alkanut. Sitä en tosin pannut merkille, oliko ihmisillä esimerkiksi viinilaatikoita mukanaan. Yhden nuorehkon miehen kuulin kyselevän makkaranmyyjiltä, onko missään myynnissä minkäänlaista alkoholia ja vastaus oli että ei.

Kotiin palattua totesin, että tv-lähetys Sankthans-juhlista oli edelleen menossa. Iltakymmeneltä näytettiin jo uusintana kokon sytyttäminen, ja sen jälkeen ryhdyttiin muistelemaan pelastajien ja pelastettujen kokemuksia veneilyonnettomuuksista. Että näin riehakasta menoa!

Pääsiäinen lähes ilman norjalaisperinteitä

Aker Brygge

Pääsiäisestä on taas selvitty hengissä ja nähtävästi myös ilman merkittäviä huonon omantunnon oireita, vaikka vietimme pyhiä tavalla, joka norjalaisen stereotyyppisen käsityksen mukaan on väärä. Emme lähteneet mökille, koska meillä ei ole mökkiä. Emme myöskään veneilleet vaikka siihenkin olisi ollut täydellinen keli, koska meillä ei ole venettä. Emmekä matkustaneet paikkaan, jossa olisi ollut edes teoreettinen mahdollisuus hiihtää, minkä johdosta emme päätyneet syömään appelsiineja ja Kvikklunsjia (keksisuklaata) evääksi hohtavien hankien keskellä. Påskekrim eli dekkarit, mieluiten brittisellaiset, jäivät myös väliin. 

Sen sijaan meillä oli bypåske (kaupunkipääsiäinen) eli asfaltpåske (asfalttipääsiäinen), toisin sanoen oleskelimme kotimaisemissa ja kävimme ihmettelemässä aurinkoa muun muassa Oslon keskustassa.

Mies arveli pitkänäperjantaina, että jos nyt lähdetään käymään keskustassa jäätelöllä, sieltä on helppo löytää parkkipaikka, koska kaikki kynnelle kykenevät ovat lähteneet pois kaupungista. Luulo osoittautui vääräksi, sillä keskusta ja varsinkin Aker Bryggen alue, joka on muutenkin suosittu kävelypaikka kauniilla ilmalla, oli suorastaan mustanaan ihmisiä. Jäätelökioskeillekin oli jonoa.

Stereotypia kumottu: Kaikki norjalaiset eivät vietä pääsiäistä mökillä vaikka se suosittua onkin.

Ainakin Oslossa oli runsaasti ihmisiä, jotka viettivät kaupunkipääsiäistä. Eihän kaikilla edes ole mökkiä tai mahdollisuutta lähteä muuten pois kaupungista pääsiäisen viettoon. Kaikkia ei mökkeily kiinnosta, ja vaikka norjalaiset äkkiä katsoen saattavat vaikuttaa äveriäiltä, myös täällä on ihmisiä, joilla ei ole varaa mökkiin, ei edes vuokrasellaiseen eikä varsinkaan pääsiäisen sesonkihinnoilla. Ja mitä Osloon tulee, kaupungissa on paljon maahanmuuttajia, joille pääsiäinen on vain muutama ylimääräinen vapaapäivä vailla mitään sen kummempia perinteitä. 

Idylli Semsvannet-järven rannalla

Lankalauantaina, kun kaupat olivat auki - tosin lyhyemmän ajan kuin tavallisena lauantaina - kävimme ihmettelemässä puolityhjää ostoskeskusta ennen kuin suuntasimme paikallisille ulkoilureiteille. Aivan sataprosenttista asfalttipääsiäistä mekään emme siis viettäneet.

Ostoskeskuksessa ei siis ollut lähellekään normaalin vilkas lauantai eikä ulkoilupoluillakaan kovin montaa ihmistä näkynyt. Normaalina aurinkoisena viikonloppuja samoilla reiteillä saa lähestulkoon kävellä jonossa ihmispaljouden takia. Oslon keskustassa olisi todennäköisesti ollut yhtä vilkasta kuin perjantaina, mutta mepä vietimme lauantaita Oslon länsipuolella Askerissa ja Bærumissa, "Norjan Kauniaisissa". Täällä ihmisillä on tapana omistaa mökki tai vene tai molemmat. Eivät tietenkään tälläkään alueella kaikki ole rikkaita, mutta hyvissä varoissa olevia lienee enemmän kuin Norjassa keskimäärin. Ja tämä näkyy esimerkiksi silloin, kun ihmiset lähtevät joukoittain viettämään sitä perinteistä ja oikeaa norjalaista pääsiäistä. 

Yhtä norjalaista pääsiäisperinnettä, påskeværiä eli pääsiäissäätä eli aurinkoa, ei mitenkään ollut mahdollista välttää, ja hyvä niin. Reippailimme auringossa jopa kahden kävelyretken verran, ensin viikonloppulapsen kanssa tasamaalla Semsvannet-järven ympäri ja sitten vielä miehen kanssa kahdestaan vaativampaa reittiä Skaugumsåsenin huipulle ja alas. Siellä on käyty kerran ennenkin, mutta miestä oli jäänyt vaivaamaan alastuloreitti, jota ei silloin löydetty. Nyt löydettiin.

Näkymä Skaugumsåsenin huipulta Oslovuonolle

Kevätpäivä

Mies ja viikonloppulapsi lähtivät viettämään sunnuntaita laskettelurinteeseen Holmenkollenin takamaastoon. Viimeiset mahdollisuudet lasketella täällä päin Norjaa ovat käsillä, vaikka rinteessä kuulemma olikin vielä paljon lunta. Aika märkää tosin, kun lämpöasteetkin ovat olleet enimmäkseen plussan puolella viime aikoina. 

Minä puolestani nautin kevätpäivästä kävelylenkillä lähimaastossa. Täällä ei ole ollut lunta enää hetkeen, joten kevät on jo paikoitellen aika pitkällä. Meidänkin takapihalla on nurmikko, se viime kesänä tehty, alkanut vihertää aivan viimeisten parin päivän aikana, eli näyttää onneksi selvinneen talvesta. Muuten luonnon ja pihojen päävärit ovat kyllä edelleen ruskea, harmaa ja likaisen kellertävä.

Norjalaiset eivät tunnu olevan ulkoilukansaa ainakaan samassa mielessä kuin suomalaiset, sillä asuinalueiden halki kävellessäni vastaan ei tullut kuin yksi vanhempi pariskunta ja pari koiranulkoiluttajaa. Tai oikeastaan pitää tarkentaa, että kun norjalainen lähtee ulkoilemaan kävellen, reitti suuntautuu todennäköisimmin jonkin mäennyppylän huipulle tai luontopolkua myöten, kun ensin on autoiltu kauemmas kotoa. Asfalttitietä pitkin kävely naapuruston pihoja katsellen ei vaikuta olevan suosiossa. 

Kun venesatama lähestyi, ihmisiäkin alkoi näkyä. Vollenissa on pieni sunnuntainakin auki olevien putiikkien ja kahviloiden keskittymä, joka vaikuttaa olevan paikallisten suosima "ulkoilu"- ja näyttäytymispaikka. Kovin urheilullisesti eivät ihmiset tällaiselle sunnuntaiulkoilulle näyttäneet pukeutuneen. Toppatakki oli päällä lähes kaikilla ja minä huomattavasti kevyemmässä asussani, jossa hyvin tarkenin kävellä, osuin varmaan kaikkien tyylitietoisten silmään roskan lailla.

Vollenissa sunnuntai-iltapäivänä näyttäytyessään voi samalla käydä ainakin vilkaisemassa venettään, ellei vielä ole aika lähteä vesille. Pari purjetta vuonossa kyllä jo näkyi.

Salat julki

Lueskelin paikallislehteä, ja siellä sattui silmiini taas palsta, jolla luetellaan paikkakunnalla tehtyjä asuntokauppoja. Mikä asunto, millä hinnalla ja kuka myi kenelle. Samat tiedot löytyvät myös netistä.

Minulle ei edelleenkään ole selvinnyt tällaisen faktapläjäyksen perimmäinen tarkoitus, ellei se sitten ole yksinkertaisesti ihmisten uteliaisuuden tyydyttäminen. Tai omistajanvaihdoksesta tiedottaminen - mutta miksi? Asiaan suhteellisen nopeasti netissä perehtymällä sain selville, että verkkotietopankkien ylläpitäjät ovat sanomalehtiä. Suomessahan asuntojen myyntitietoja kerää ja tarjoaa tiedoksi ympäristöministeriö, ja ne tiedot eivät kenenkään yksityisyydensuojaa vaaranna. 

Norjassa taas julkaistut tiedot ovat sellaiset, ettei niiden perusteella pysty selvittämään vaikkapa jonkin asunnon neliöhintaa tai tietyn asuinalueen keskimääräistä hintatasoa, jos sellaisesta olisi kiinnostunut. Asunnosta kun ei kerrota neliömäärää, huonelukua tai edes rakennustyyppiä, ainoastaan osoite. Se, minkä voi selvittää, on jonkin asunnon hintakehitys, jos löytää tiedot useammasta omistajanvaihdoksesta.

Se, mikä näistä lehdessä julkaistavista tiedoista selviää, kuuluu minun käsitykseni mukaan yksityisyyden alueelle. Todennäköisesti olen näin ajatellessani omituinen ulkomaalainen, sillä norjalaisilla yksityisyyden raja raha-asioissa tuntuu menevän jossakin ihan muualla kuin minulla. 

Yksi alkuaikojen äimistyksistä Norjassa oli se, miten ihmiset aivan kuin ohimennen saattoivat mainita vaikkapa palkkansa suuruuden tai vasta ostamansa kalliin auton hinnan. En ala yleistää tätä huomiota koko Norjaa koskevaksi. Voi olla, että tuloilla ja menoilla brassailu kuuluu asuinalueeni paikalliseen kulttuuriin, sillä Norjan kauniit, rikkaat ja hyvinkoulutetut ovat keskittyneet tälle alueella eli Askeriin ja Bærumiin, joista jälkimmäinen on tunnettu myös Norjan Kauniaisina. 

Yksityishenkilöiden verotustiedot eli tulot ja varallisuus sentään eivät enää löydy verkosta vuoden 2009 jälkeen, paitsi jos kyseessä on oman asuinpaikkansa rikkaisiin kuuluva. Verotustiedoista muuten selviää, että esimerkiksi Askerin rikkain onkin sitten ihan oikeasti rikas, jonka omaisuus lasketaan miljardeissa Norjan kruunuissa, mutta verotettavaa tuloa hänellä ei ole lainkaan.

Sunnuntaikävelyllä Semsvannetin ympäri

Syksy täällä Oslon liepeillä on ollut lauha, mutta nyt tuntuu siltä, että talvi alkaa vähitellen lähestyä. Sunnuntaina jo odoteltiin ensimmäistä lumisadetta, mutta kun sitä ei tullutkaan, lähdimme kävelylle. 

Moni muukin oli saanut saman ajatuksen, ja Semsvannet-järven ympäri kulkevalla kävelyreitillä oli paikoitellen suorastaan ruuhkaa. Sunnuntain kävelyretkihän on hyvin perinorjalainen tapa. Järven ympäri menee helppo noin tunnin reitti, hyvää tietä lähes koko matka eikä mäkiäkään pahemmin ole. Niinpä liikkeellä oli kerrankin "tavallisen" näköisiä, farkkuihin pukeutuneita ihmisiä koirineen. Erotuksena tavallisista ovat ne, jotka vetävät trikoot päälle ja lähtevät juosten tai pyöräillen vaativammille reiteille. Näitä jälkimmäisiä ainakin täällä päin Norjaa on todella paljon. 

Semsvannetin ympäristö on vanhaa kulttuurimaisemaa maataloineen ja laitumineen, ja kävelyreitin varteen osui sekä hevosia että lampaita. Jossain kohtaan reitti kulki aidatun laitumen poikki, jonka porteilla olevat kyltit vannottivat kulkijoita sulkemaan portit visusti perässään, jotta aitauksessa majailevat islanninponit eivät lähde omille teilleen. Poneja ei tällä kertaa näkynyt, mutta ihmiset kyllä noudattivat ohjeita kiitettävästi.

Semsvannet on paitsi suojeltu alue maisemansa vuoksi myös Askerin kunnan tusenårssted eli tuhatvuotispaikka. Tällaisia paikkoja nimettiin juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta, ja paikat ovat jollakin tapaa merkittäviä paikallisille ihmisille, jotka ovat osallistuneet valintaan. 

Semsvannetin ympäriltä löytyy myös pieniä mökkejä, husmannsplass, jotka suomalaista termistöä käyttäen ovat olleet torppia tai mäkitupia. Mökkien asukkaat ovat vuokranneet maapalasen suuremmalta talolta ja maksaneet vuokraansa sekä työllään että maatalouden tai kalastuksen tuotteilla. 

Nykyään vanhat torpat taitavat olla vapaa-ajanasuntoja.

Suurempia taloja Semsvannetin rannoilla on pari kappaletta, ja niiden kokoero torppiin on huomattava. Päärakennus on komea, eikä navettaakaan tarvitse hävetä, muista ulkorakennuksista puhumattakaan. Sitä vain jäin miettimään, että jos talot on rakennettu tilusten keskelle, varsinaista peltoa ei niissä taida olla kovin paljoa. Varmaankin laidunmaat ovat sitäkin suuremmat, ja ainakin lampaita on voitu laiduntaa myös metsässä kallion rinteellä. Tai sitten pellot ovat jossain muualla ja talot on rakennettu sinne, missä ne eivät vie tasaista peltomaata. 

Tasaisuus tosin on tässä maassa melko suhteellinen käsite.

Täältä löytyy muutama talvinen kuva Semsvannetilta.

Fillaroimaan!

Minulla on ollut uusi polkupyörä hankintalistalla lähes siitä saakka kun muutin Norjaan. Muuttokuormassa tuli mukana pyörä, jolla olin pärjännyt erinomaisesti Helsingin tasaisilla pyöräteillä pari kesää. Mutta täälläpä sen seitsemän vaihdetta osoittautuivat riittämättömiksi mäkisen maaston takia.

Polkupyörät kuitenkin sattuvat olemaan kalliita. Siis ainakin sellaiset, joissa on riittävästi vaihteita, jotta ylämäessä ei heti tarvitse ryhtyä taluttamaan pyörää. Ja toisaalta kun minä en kuitenkaan pyöräile päivittäin enkä ole ajatellut alkaa harrastaa vaativassa maastossa ajoa, niin ei polkupyörään viitsisi aivan älytöntä kasaa kruunuja sijoittaa.

Toisaalta polkupyöräkauppojen valikoimassa tuntuu olevan paljon nimenomaan niitä kalliimpia malleja. Täällä päin Norjaa ainakin, jossa myös polkupyörä vaikuttaa olevan jonkinlainen statussymboli. Pyöräily on menestyvän ihmisen trendikäs harrastus, ja siihen ei todellakaan kelpuuteta mitä tahansa munamankelia. Pyöräilyharrastus ei myöskään tarkoita sitä, että lähdetään perheen kanssa tekemään pieni lenkki sunnuntai-iltapäivänä.

Vakavamielinen pyöräilyharrastus tarkoittaa kiitämistä kilpapyörällä trikoisiin verhoutuneena autojen seassa tai maastopyörällä tehtyä retkeä maastossa, joka todellakin edellyttää maastopyörää. Ja toisaalta vaikkei aivan noin vakavamielisesti pyöräilyä harrastaisikaan, kyllä sen silti pitää olla maastopyörä. Sellainen, joka ei ole silminnähden halvempi kuin naapurilla. Näin siis täällä Oslon länsipuolella, jossa asuu keskimäärin varsin varakasta väkeä.

Itse Oslossa sen sijaan saattaa nähdä ihmisiä aivan "tavallisen" pyörän selässä matkalla jonnekin, ei vain kuntoilemassa tai harrastamassa. Kieltämättä Oslon keskustan alueella myös maasto on tasaisempaa eikä välttämättä edellytä kovin ihmeellistä varustusta.

Pari viikkoa sitten piipahdin käytetyn tavaran kaupassa, Bruktbutikken Møllassa, ja kuulin että he myyvät myös käytettyjä ja huollettuja eli hyväkuntoisia polkupyöriä. Sillä kertaa myynnissä ei ollut sopivaa, mutta kun kerroin kiinnostuksestani, minulle luvattiin ilmoitella sopivan pyörän ilmaantuessa. Tänään tuli viesti kuvan kera, ja kävin koeajamassa ja ostamassa pyörän.

Møllan pyörillä on hintaa 800-1000 kruunua eli uusiin verrattuna ne ovat hyvin edullisia varsinkin kun ottaa huomioon, että pyörät huolletaan ennen myyntiä. Varsinainen pyöräsesonki on kuulemma keväällä, mutta pyöriä tulee myyntiin muuhunkin aikaan vuodesta. Pyörät ovat peräisin kierrätysasemalta, johon ihmiset tuovat sekä jätteitä että tarpeettomaksi käynyttä tavaraa.

Polkupyörät ja kierrätys onkin muuten mielenkiintoinen yhtälö. Täälläpäin Norjaa ihmiset näyttävät heittävän pois hyväkuntoista ja jopa aika arvokastakin tavaraa, myös polkupyöriä, aika huolettoman oloisesti. Keväällä, kun rivitaloyhtiömme oli tilannut pihatalkoiden ajaksi paikalle roskalavoja, niihinkin kannettiin polkupyöriä. Joku naapureista niitä sieltä sitten kävi dyykkaamassa ja totesi hyväkuntoisiksi.

Vilkaisin ihan mielenkiinnosta finn.no-sivustolta käytettyjen polkupyörien tarjontaa. Pikaisella otannalla näytti siltä, että ihmiset myyvät lähinnä kalliita, kymmeniätuhansia kruunuja uutena maksaneita maasto-, kilpa- ja muita erikoispyöriä sekä lastenpyöriä. Tavallisempia aikuisten pyöriä, joita suurin osa uutena myydyistä polkupyöristä lienee, osui silmään vähänlaisesti.

Tällaisen menopelin ostin

P.S. Myydään edullisesti hyväkuntoinen, 7-vaihteinen naisten city-pyörä. Sijainti: Asker.

Juhannustulilla

 

Norjalaista juhannusaattoa eli Sankthansaftenia vietettiin lauantaina. Tällä kertaa mekin päätimme etsiytyä seuraamaan juhlintaa läheisellä uimarannalla. Keli ei ollut aivan optimaalinen, mutta varustauduimme pienen sateen varalle ja niin näyttivät muutkin paikalle tulleet tehneen. Minkäänlaista väentungosta rannalla ei ollut, ja jotenkin en usko, että ihmisiä olisi ollut kovin paljon enempää edes kauniina kesäiltana.

Norjalainen juhannuksen juhlinta on tämänvuotisten - ja aiempienkin - havaintojen perusteella varsin aneemista suomalaiseen verrattuna. Juhannus näyttää täällä olevan lähinnä lastenjuhla, ja rannalle olikin saapunut enimmäkseen pikkulapsiperheitä. Rantatapahtuman järjestäjänä oli Askerin koulusoittokunta, joten musiikkina oli koululaisten esittämää torvisoittoa. Paikan päältä sai myös ostaa makkaraa itse grillattavaksi ja virvokkeita. Hinnat olivat täkäläiseen tapaan aika korkeat, ja myös portilla oli rahastuspiste. Me tosin pääsimme sisään ilmaiseksi nähtävästi siitä syystä, että saavuimme kävellen. Hinnasto oli nimittäin laadittu lähinnä autoilijoita silmälläpitäen.

Jokin yhtäläisyys suomalaisen juhannuksen kanssa sentään löytyi: kokon poltto. Kokko oli ihan komean kokoinen ja syttyikin heti toisella yrittämällä. Kokon kylkeen oli ripustettu noita-akka, mikä saikin aikaan keskustelua minun ja miehen kesken.

Mies ei nimittäin tunnistanut noidanpolttoperinnettä nimenomaan Sankthansiin kuuluvaksi, vaikka kokon polttaminen tuttua touhua olikin. Uuden ajan alun noitavainoissa ja noitien polttamisessa norjalaiset kyllä kunnostautuivat  siinä missä naapuritkin, väkilukuun nähden jopa vähän paremmin. Erityisesti noitia vainottiin Pohjois-Norjassa, miehen kotikulmilla, mutta ilmeisesti sinne ei sitten ole jäänyt perinteeksi noidan polttaminen juhannuksena.

Mies ihmetteli myös sitä, että noin siinä sitten poltetaan nainen näinä nykyisinä tasa-arvon ja poliittisen korrektiuden aikoina. Noita-akka oli nimittäin ihan selvästi akka, ja noidan palamista tuntui varsinkin pikkuväki seuraavan mielenkiinnolla. Noidan naispuolisuus sen sijaan on nimenomaan norjalainen asia. Siinä kun naapurimaissa, mm. Suomessa, valtaosa noidaksi epäillyistä oli miehiä, norjalaiset noidat olivat enimmäiseen naisia.

Niin tai näin, nykyihminenkin hypnotisoituu elävää tulta katsellessaan. Viikonloppulapsikin istui itselleen epätyypillisesti hiljaa paikallaan pitkän aikaa ja katsoi tulen palamista.

Sitten kun me saamme lottovoiton...

Lähialueella on omakotitaloja joka lähtöön. Täällä ei ilmeisesti kaava määrittele talojen tyyliä ja väriä, vaan kaikki on sallittua. Otin muutaman kuvan kävelylenkillä vastaan tulleista taloista, ja erittäin suurella varmuudella voin sanoa, että näiden talojen ostaminen edellyttäisi ainakin meiltä isohkon lottovoiton saamista.

Vollen, josta kuvat ovat, on kallista aluetta. Talot on rakennettu notkelmiin ja mäennyppylöiden päälle, ja aika monella taitaa olla näkymä vuonolle. Maastosta ja todennäköisesti myös tonttimaan kalleudesta johtuen pihat ovat pieniä ja talot ovat aivan vieri vieressä. Ainakin tälle seudulle on tyypillistä, että lähes joka talossa on terassi tai iso parveke, jossa voi paistatella päivää. Pihat eivät yleensä ole mitenkään erityisen hienosti laitettuja.

Valitettavasti aurinko katosi pilven taakse jotakuinkin sillä hetkellä, kun astuin ovesta ulos, mikä vähän haalistaa värejä. Ja vielä uteliaille tiedoksi, että me emme asu Vollenissa vaan vähän vähemmän kalliilla alueella, kävelymatkan päässä.

Tämä on aika tavallisen näköinen talo. Isohko mutta  perustylsä. Musta tai hyvin tumman ruskea väri on yleinen. Huomionarvoista tässä talossa on piha, joka on täkäläisittäin melko suuri.

Pari vähän modernimman näköistä taloa, jotka nämäkin ovat aika isoja. Alempi, valkoinen talo on ihan kivan näköinen, ja kun tuija-aita vähän kasvaa, se ei ole niin paljaan näköinen.

Ylempänä rinteessä oleva ei ole vielä hieman keskeneräinen, joten saapa nähdä, millaiselta se sitten valmiina näyttää. Pihaa talon ympärillä ei ole oikeastaan lainkaan, vaan talolle on ensin rakennettu tasainen alusta louhimalla kalliota yhdestä kohtaa ja täyttämällä tonttia toisesta reunasta.

Tämä talo erottuu joukosta sinisillä ikkunaluukuillaan, eikä rakennustyyli muutenkaan taida olla kovin norjalainen. Lähinnä tästä tulevat mieleen tanskalaiset talot. Talo on ilmeisesti valmistunut aika äskettäin, kun pihan ympärillä ei ole vielä edes aitaa.

Tämä talo taitaa sijainnista ja pihaistutusten koosta päätellen olla vähän vanhempi kuin alueen talot yleensä, ja siipi lienee jälkeenpäin rakennettu. Vihertävä väri ja rappaus eivät nekään ole kovin tyypillisiä norjalaisille taloille. Jostakin syystä tämä talo näyttää minusta lämpimältä. Sitä eivät nimittäin läheskään kaikki norjalaiset talot ole.

Linnoitus mäen päällä on niin isokokoinen, että onkohan siinä useampi asunto. En tarkoita, että se olisi paritalo tai vastaava, mutta talosta voisi löytyä vaikkapa oma asunto isovanhemmille. Sijainti mäen päällä tekee kyllä paikasta aika tuulisen.

Ultramoderneimmat ja arkkitehtonisesti mielenkiintoisimman näköiset talot ovat usein omassa rauhassaan mäen päällä, pusikon takana. Siellä eivät pääse uteliaat liian helposti tirkistelemään ikkunoista, jotka voivat olla norjalaisittain huomattavan suuret.

Lähempää rantaa löytyy vanhoja taloja, jotka ovat usein hyvin koristeellisia ja tällä alueella myös huolellisesti kunnostettuja. Tummassa talossa on hauskana yksityiskohtana katonharjalla olevat koristeet. Samanlaisia koristeita on mm. sauvakirkoissa, mutta tässä talossa koristeet ovat yksinkertaisempia.

Piparkakkutalo on piilossa pensasaidan ja puiden takana, mutta parvekkeen hienot koristelut ovat näkyvissä. Keltainen väri ole ole kovin tavallinen tällä alueella ja tuon ikäisissä taloissa.

Mitä piditte? Kannattaisiko lottovoitto sijoittaa johonkin näistä, mikäli sellainen sattuisi osumaan kohdalle?

***
Näkymiä toiselta alueelta, Lommedalenista, olen esitellyt postauksessa Rinneratkaisu.