tiistai 29. syyskuuta 2015

Taas rämmitään kielisuossa

Joskus norjaa kirjoittaessa iskee epäilys. Onko tämä nyt oikein sanottu? Tällaista sanamuotoa olen yleensä käyttänyt, mutta olen havainnut, että jotkut ilmaisevat asian toisin. Melkein samoilla sanoilla, muttei kuitenkaan ihan. Tyypillisesti, niin kuin tänäänkin, äkillisen epäilyn aiheuttaa prepositio. 

Kirjoittelin opiskelijoille muistutusta tentteihin ilmoittautumisesta. Siis melde seg til eksamen. Tai ehkä kuitenkin melde seg opp. En minä tiedä! Kaivoin esille kielioppikirjan, jossa syvennytään juuri tällaisiin kysymyksiin: mitä prepositiota kuuluu käyttää minkäkin verbin kanssa. Joku muukin on havainnut asian vaikeuden, koska aiheesta on koottu kokonainen kirja.


Kirjan mukaan molemmat muodot tarkoittavat ilmoittautumista johonkin, mutta esimerkkien perusteella ainakaan minulle ei aivan auennut, mikä ero niillä on. Kahvitauko oli sopivasti alkamassa, joten heitin kysymyksen syntyperäisille, hyvin koulutetuille norjalaisille. Sieltähän se vastaus löytyisi käden käänteessä.

Påmelde tarkoittaa sitä ja oppmelde lähinnä tätä. Ei kun siis... Vai miten se nyt onkaan? 

Yksi työkavereista keksi tekstata kysymyksen norjankielenopettaja-vaimolleen. Vaimo ei ymmärtänyt kysymystä. Ehkä asia on itsestäänselvyys kielen ammattilaiselle, joka ei käsittänyt, mikä tässä nyt oikein on ongelmana. Lisäselitysten jälkeen saapui vastaus, jota tulkitsimme niin, että påmelde on muoto, jonka voi oikeastaan unohtaa kokonaan. Ja jos oikein modernille linjalle lähtee, voi sanoa pelkästään melde, ilman mitään lisukkeita. Se tosin jonkun mielestä kuulosti hieman turhan sotilaalliselta.

Keskustelu kielestä lähti rönsyilemään norjan oikeinkirjoitukseen. Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, vaikka periaatteessa norja on mielestäni tässä suhteessa melko helppo kieli. Todennäköisesti kuitenkin elän tällaisen illuusion vallassa, koska ei ole koskaan joutunut toden teolla kielikonservatiivien ja -liberaalien taistelun keskelle. 

Liberaalien kielen modernisoijien mielestä sanat pitäisi pääsääntöisesti kirjoittaa niin kuin ne lausutaan. Tämä ajatus heitettynä ilmaan kahvipöydässä sai aikaan naurunpyrskähdyksiä. Jos norjaa kirjoitettaisiin juuri niin kuin sitä puhutaan, tulos olisi kuulemma täysin absurdi. Ei kai kukaan oikeasti kannata tuollaista uudistusta!

Erityisesti useiden lainasanojen oikeinkirjoitus näyttää olevan horjuvaa. Kyse ei välttämättä ole mistään kovin uusista lainoista, niin kuin voisi luulla. Esimerkiksi kerros (talon kerros) norjaksi kirjoitetaan perinteisesti etage ranskalaisen mallin mukaan ja modernimpi muoto on etasje. Sanan lausumiseen kirjoitusasu ei vaikuta. Kuulemma myös tunneli tuottaa päävaivaa, vaikka maa on tunneleita täynnä - tunnel vaiko tunell? Tuoremehu on juice, mutta äänteenmukaisesti kirjoitettuna myös jus on aivan käypä muoto. Viimeksimainittu sana sai jo selvästi joidenkin keskustelijoiden verenpaineen kohoamaan. 

Kun ihmettelin - ulkomaalaisena annan itselleni usein luvan ihmetellä ääneen - miksi norjan kieli on niin vaikeaa jopa norjalaisille, sain kuulla, että norjan kielessä tai kieliopissa ei varsinaisesti ole ollut mitään sääntöjä, vain suosituksia. Kielen suhteen on siis eletty pellossa. Ja kun tanskalaisaika teki monella tavalla hallaa Norjan kehitykselle, se teki sitä myös norjan kielelle, joka ei päässyt kehittymään luonnollisesti, kun norjan sijaan piti kirjoittaa tanskaa. Tämä selitys kyllä haiskahtaa minusta hieman kaukaa haetulta, sillä Tanskan valta loppui jo parisataa vuotta sitten. 

Muutama vuosikymmen sitten norjan kieltä uudistettiin. Useita tanskalaisuuksia poistettiin ja niiden tilalle lanseerattiin oikeita norjalaisia kieliopillisia muotoja ja kirjoitusasuja. Olen kuullut tästä joskus aikaisemminkin ja pannut merkille, että tanskalaisuudet ovat edelleen paljon yleisemmässä käytössä kuin "viralliset" norjalaiset muodot. 

Jossain vaiheessa keskustelua yksi syntyperäisistä norjalaisista pesi kätensä, kun vetosin siihen, että tämähän on teidän äidinkielenne, kyllä kai te nyt sitä osaatte. Hän on asunut ulkomailla suurimman osan kouluvuosistaan, eikä varsinaisesti pitänyt norjaa äidinkielenään vaikka sitä täysin sujuvasti puhuu ja kirjoittaakin. Muut keskustelijat taas vetosivat selkeän standardikielen puuttumiseen. Ilmeisesti lopputulos oli, että kukaan ei osaa norjaa täydellisesti, eivät edes - tai varsinkaan - norjalaiset. Ajatus on tavallaan huojentava maahanmuuttajan näkökulmasta, mutta sisäinen perfektionistini jupisee harmissaan. 

perjantai 25. syyskuuta 2015

Sovjetistanilainen traktori-insinööri

Olen saattanut joskus mainita, että olen töissä opintohallinnossa. Siinä hommassa pääsee näkemään kaikenlaista erityisesti alkusyksyllä, kun uudet opiskelijat aloittavat opintonsa. Norjassahan on paljon maahanmuuttajia, ja se näkyy myös opiskelijoiden kirjossa ja sen myötä minun työpöydälleni päätyvissä asioissa.

Monet maahanmuuttajaopiskelijat ovat opiskelleet jo jossain toisessa maassa. Ja toisaalta jotkut norjalaisetkin ovat saattaneet viettää vuoden tai useammankin ulkomailla opiskellen. Jos opiskelija on jo suorittanut jossain vastaavia kursseja kuin nykyisiin opintoihin kuuluu, hän saattaa hakea vapautusta kyseisistä kursseista. Tyypillisiä vapautushakemusten kohteita ovat esimerkiksi matematiikka ja tilastotiede, jotka sisältyvät monen eri alan opintoihin. 

Jos aiempia opintoja on suoritettu Norjassa, vapautushakemuksen käsittely on yksinkertaista. Ulkomaisten opintojen arviointi sen sijaan saatta työllistää huomattavasti enemmän. Muut pohjoismaat ja läntinen Eurooppa ovat suhteellisen selkeää aluetta, mutta mitä kauempana olevista ja eksoottisemmista maista on kyse, sen enemmän selvitystyötä vaaditaan ennen kuin päästään varsinaiseen opintojen sisältöjen vastaavuuden arviointiin.

Ensin pitäisi saada selville, ovatko opiskelijan esittämät dokumentit aitoja. Siinä voi lähteä liikkeelle vaikkapa tarkistamalla, että papereissa mainittu oppilaitos on olemassa, ja vastaako se tasoltaan yliopistoa tai korkeakoulua vaiko kenties jotain ihan muuta. Näiden asioiden parissa painitaan monissa muissakin maissa, joten avuksi löytyy erilaisia tietopankkeja. Jos oppilaitos täyttää kriteerit, seuraava kysymys on, ovatko dokumentit aitoja. Siinä sitten syynätään suurennuslasin kanssa sekä alkuperäiset paperit että niiden käännökset, konsultoidaan kollegoita - jos hyvin käy, niin kollegoilta saattaa löytyä kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta, jonka avulla voidaan vilkaista myös niitä alkuperäisiä dokumentteja sillä silmällä, että sanotaanko alkuperäisessä ja käännöksessä samaa ja näyttävätkö alkuperäiset ylipäätään siltä kuin kyseisessä maassa kyseisenlaisen virallisen dokumentin pitäisi näyttää. 

Tästä voidaan sitten edetä koulutusjärjestelmän tarkasteluun, esimerkiksi siihen, miten opintojen laajuus on ilmoitettu ja mitenköhän tämäkin mitoitusjärjestelmä suhtautuu yleiseurooppalaisiin opintopisteisiin. Opintojen sisällöstä pitää myös olla kuvaus, mitä tarkempi sen parempi, jotta ylipäätään on mahdollista arvioida, mitä opiskelija oikeasti on opiskellut siellä jossain. 

Aina ei tarvitse mennä edes minnekään maailman laidalle, kun opiskelijan kotimaassaan hankkimalla kokonaisella tutkinnolla ei ole Norjassa samaa arvoa. Ei, vaikka Norjan koulutuksen laadusta vastaava viranomainen olisi arvioinut sen norjalaista tasoa vastaavaksi. Itä-Euroopassa on maita, joissa opiskellut ihminen ei norjalaisen työnantajan mielestä ilmeisesti voi olla pätevä. Niinpä tämä itäeurooppalainen hakeutuu opiskelemaan uudelleen jotakuinkin samaa tutkintoa, joka hänellä jo on. Norjalaista tutkintoa tällä kertaa. Ja toimittaa minulle vinon pinon vapautushakemuksia. Paperit läpäisevät syynin helposti - nehän on jo se koulutuksen laadusta vastaava viranomainen kertaalleen arvioinut ja hyväksynyt - ja lähtevät edelleen kurssien sisällön arvointiin. Se ei sentään kuulu minun tehtäviini. Melkein yhtä yksinkertainen juttu kuin vaikka Ruotsissa suoritettujen opintojen arviointi.

Sitten ovesta kävelee sisään sovjetistanilainen traktori-insinööri, joka on lähetetty ulkomaille lisäoppia saamaan, kädessään pino paperia. Englanninkieliset käännökset näyttävät riittävän virallisilta, on leimoja ja juhlallisia vakuutuksia käännöksen oikeellisuudesta. Alkuperäisiä dokumentteja ei ole, ainoastaan kopiot, koska niitä ei saanut ottaa mukaan ulkomaille lähtiessä. Sen käsityksen perusteella, joka minulla on kyseisestä sovjetistanista, tämä selitys kuulostaa itse asiassa aivan uskottavalta. Opintojen sisällön kuvaukset puuttuvat, ja opiskelija pohtii ääneen, että noinkohan niiden saaminen onnistuu. Siellä sovjetistanilaisessa oppilaitoksessa kun ei osata juurikaan muita kieliä kuin sitä paikallista sekä venäjää. Kehotan hankkimaan vaikka venäjänkieliset kuvaukset ja käännättämään ne norjaksi tai englanniksi, sillä muuten vapautushakemusta ei voida käsitellä. Ja kas, muutaman päivän kuluttua traktori-insinööri palaa takaisin kurssikuvausten kanssa. Englannin kielellä ja suoraan oppilaitoksesta, jonkun johtohenkilön allekirjoituksella sekä leimoilla varustettuna. 

Sitten alkaa varsinainen syynäys. Norjalainen tietopankki ei sano sovjetistanin koulutusjärjestelmästä yhtään mitään. Kansainvälinen tietopankki vahvistaa, että kyseinen oppilaitos on olemassa ja tasokin on arvioitu läntisillä mittapuilla riittävän korkeaksi. Löytyy jopa linkki oppilaitoksen nettisivulle. Nettisivut ovat venäjänkieliset, ja hetken niitä tavailtuani totean, että ne eivät kyllä ole minkään oppilaitoksen nettisivut, vaikka osoite siihen viittaakin. Jotain hyötyä parinkymmenen vuoden takaisesta venäjän alkeiskurssista! 

Paperit käteen ja kollegan puheille. Kollega, entinen neuvostobyrokraatti, hykertelee käsiään, kun esitän asiani ja lupaa totta kai auttaa. Ensin etsitään oppilaitoksen oikeat nettisivut, mikä on huomattavasti helpompaa, kun asialla on joku, joka oikeasti osaa venäjää. Oppilaitoksen sivuilta löytyy kurssikuvaukset allekirjoittanut henkilö, ja samalla saan pikaisen johdatuksen sovjetistanilaisen korkeakoulun tyypilliseen organisaatioon, joka ilmeisesti ei ole erityisemmin muuttunut neuvostoajoista. Nettisivulla olevat professorien kuvatkin ovat kuin suoraan 1950-luvulta, mutta jokaisen naaman kohdalla on myös sähköpostiosoite. Ex-neukku hörähtää kuvat nähdessään ja toteaa, että nuo eivät kyllä osaa sanaakaan englantia, mutta korkeakoulusta löytyy myös vieraiden kielten osasto, mikäli haluan ottaa yhteyttä. 

Kirjoittelen englanninkielisen sähköpostin kurssikuvaukset allekirjoittaneelle henkilölle. Itse asiassa senkin paperin lopussa on kehotus ottaa yhteyttä sähköpostitse, mikäli lisätietoja tarvitaan. Kyselen kohteliain sanankääntein, voiko professori vahvistaa allekirjoittaneensa kyseisen englanninkielisen kuvauksen. Posti lähtee kahteen osoitteeseen, ja muutaman sekunnin päästä postilaatikkoon kilahtaa virheilmoitus. Sovjetistanin asioita tunteva kollega arvelee, että siellä suodatetaan ulkomailta tulevat viestit pois valtion toimesta. Umpikuja. 

Järkeilen, että traktori-insinöörin paperit on syynätty suurennuslasilla jo siinä vaiheessa, kun tämä on hakenut opiskelupaikkaa Norjasta, ja todettu riittävän aidoiksi. Plus pari muuta käytännön faktaa. Menköön.

Muutamia tällaisia vapautushakemuksia käsiteltyäni olen tullut siihen tulokseen, että minä itse suomalaisena, isossa, tunnetussa suomalaisessa yliopistossa opiskelleena olen päässyt todella helpolla näihin kauempaa tulleisiin verrattuna. Suomalainen tutkintoni hyväksytään töitä hakiessa ilman sen kummempia virallisia tarkastusprosesseja. Jos haluaisin ryhtyä opettajaksi Norjassa, silloin ehkä joutuisin hankkimaan virallisen hyväksynnän Suomessa hankitulle opettajan pätevyydelle. En tosin ole tästäkään aivan varma. Mutta muuten kukaan ei ole missään tilanteessa kyseenalaistanut sitä, vastaako suomalainen maisterintutkinto tasoltaan norjalaista maisterintutkintoa. 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Vaalit tulossa, ehdokas hukassa

Ystävällinen muistutus lähestyvistä paikallisvaaleista kilahti kännykkään pari päivää sitten. Nyt pitäisi sitten vaan maanantaihin mennessä päättää, kenelle äänensä antaa.

Tunnustan, etten seuraa paikallispolitiikkaa kovinkaan tiiviisti. Paikallisista asioista minun henkilökohtaista mukavuudenhaluani hiertää lähinnä liikenne. Päivittäin julkista liikennettä käyttävän näkökulmasta sitä voisi hiukan parantaa. Aamuruuhkakin voisi vähentyä, jos bussi tai juna olisi nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto niille massoille, jotka kulkevat omalla autolla. Siinä kylkiäisenä sitten bussitkin pysyisivät paremmin aikataulussa, jos yksityisautot eivät tukkisi teitä. 



Vaalimainoksia on ollut jaossa viime viikkoina runsaasti. Niitä on löytynyt sekä postilaatikosta että tyrkätty suoraan käteen aamuisin töihin mennessä. Tällä kertaa ei sentään ole kukaan käynyt soittamassa ovikelloa, niin kuin viime vaalien edellä. Olen ottanut talteen kaiken tarjotun materiaalin, koska jos aion äänestää, jotenkin pitäisi selvittää, ketä äänestää. Askerin kunnassa vaaleihin osallistuvista puolueista vain eläkeläispuolueen mainos taitaa puuttua kokoelmasta, mutta se ei ehkä olisi saanut ääntäni edes mainoksen voimalla. 

Ilmeisesti liikenneasiat hiertävät muitakin kuin minua, sillä mainosten perusteella kaikki puolueet haluavat parantaa liikenteen sujuvuutta. Kun tämän teeman perusteella ei oikein pysty valitsemaan parasta puoluetta, vilkaisin myös vaalikonetta. Siellähän niitä tärkeitä kysymyksiä olikin runsain määrin, mutta jälleen jouduin toteamaan, että aika monesta päivänpolttavasta teemasta minulla ei ole mitään näkemystä. En tiedä, missä jamassa vanhustenhoito on, eikä minulla ole aavistustakaan, pitäisikö paikallisissa kouluissa olla enemmän opettajia.

Nyt on lauantai-ilta ja vaalit ovat maanantaina, enkä edelleenkään ole päättänyt. Huokaus... Arpoako tässä pitää?



Yksi asia norjalaisissa vaaleissa sentään on tehty äänestäjälle helpoksi. Riittää, että valitsee puolueen. Yksittäistä ehdokasta ei ole pakko äänestää.

Äänestyskopissa valitaan puoluekohtainen äänestyslippu. Sen voi pudottaa vaaliuurnaan sellaisenaan. Äänestyslipussa ovat kyseisen puolueen ehdokkaat, ja halutessaan voi antaa myös henkilöääniä rastittamalla yhden tai useamman ehdokkaan. Henkilöääniä voi antaa myös muun kuin oman puolueensa ehdokkaille. 

Ääntenlaskennassa puolueille annetut äänet määräävät ensin, montako paikkaa kukin puolue saa. Sen jälkeen henkilöäänet määrittelevät, ketkä ehdokkaista lopulta pääsevät valtuustoon. Jippona on kuitenkin se, että puolue itse on jo määritellyt niin sanotut kärkiehdokkaat, jotka saavat automaattisesti tietyn määrän henkilöääniä äänestäjien antamien henkilöäänien lisäksi. Muut ehdokkaat saavat vain äänestäjien antamat henkilöäänet.

Käytännössä puolueet siis päättävät aika pitkälti, ketkä ehdokkaista tulevat valituiksi. Olettaisin, että kärkiehdokkaaksi pääseminen edellyttää uskollisuutta puolueen linjalle. Norjalaisissa vaaleissa eivät siis sooloilijat pärjää eikä listoilla ole julkkisehdokkaita kalastamassa lisä-ääniä puolueelle. Vaalitavan takia yksittäiset ehdokkaat eivät kampanjoi omasta puolestaan, ja puolueiden vaalimainoksissa on usein nimeä, syntymävuotta ja asuinaluetta enemmän tietoa vain kärkiehdokkaista. 

Ääneni saajan pohdinta jatkuu.



keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kun päässä naksahtaa



Tämän kesäinen Suomen-matka kutistui kaikkien muiden kesäkiireiden johdosta pitkäksi viikonlopuksi. Ehtii toki siinäkin ajassa tehdä ja nähdä kaikenlaista, kun hiukan etukäteen miettii, mitä oikeastaan pitäisi ja haluaisi tehdä.

Ainakin ostokset kannattaa suunnitella, jotta kaikki tarpeelliset hankinnat tulee tehtyä eikä ostoksiin turhaan kulu kallisarvoista aikaa, jolle on muutakin käyttöä.

Ensimmäisen kerran päässä naksahti, kun poikkesin kioskiin ostamaan purkkaa akuuttiin tarpeeseen. Ne pikkupakkaukset näyttivät niin pieniltä, kun vieressä oli isoja pusseja. Sitä paitsi Norjasta ei saa täysksylitolipurkkaa. Ja täytyyhän sitä ihmisen hampaistaan huolehtia.

Jäätelokioskin ohi kulkiessa - sitä ehtii tapahtua yhden pitkän viikonlopun aikana useammin kuin kerran - katse kiinnittyi kesän uutuusmakuihin eikä suostunut irrottamaan otettaan ennen kuin kädessä oli tötterö.

Välillä kävin tekemässä myös niitä ihan suunniteltuja hankintoja, jotka olivat pääasiassa jotain muuta kuin syötävää. Vaatekauppojen Norjasta poikkeava valikoima pitää hyödyntää, kun siihen on mahdollisuus. Tällä saralla ei tapahtunut varsinaisia heräteostoksia, vaan kaikki oli hankintalistalla - jos ei Suomesta niin sitten Norjasta.

Isompi naksahdus kuului, kun eteen osui suklaalevytarjous. Ehkä tässä tapauksessa voisi puhua jo mopon karkaamisesta, mutta pitäähän Fazerin suklaata ostaa, kun sitä saa ja vieläpä tarjoushintaan ja kaiken lisäksi uutuusmakua. Sama se, että kyseessä oli joulumausteilla höystetty suklaa ja jouluun on vielä aikaa. Enkä todellakaan ajatellut, että säästelisin suklaita sinne asti. Ehei, kyllä ne pääsevät sulostuttamaan syysiltojani jo paljon aikaisemmin.

Pistäytyminen S-market -nimiseen runsaudensarveen sai minut epäilemään, että olen todellakin ollut Norjassa jo liian kauan. Tässä samaisessa kaupassa kävin usein ostoksilla silloin, kun vielä asuin Suomessa, mutten muista koskaan panneeni merkille, mitä kaikkea sieltä saakaan. Sieltä saa kaikkea. Melkein teki mieli ottaa muutama kuva norjalaisille esiteltäväksi. Katselin jo palvikinkun palasia sillä silmällä, taisin jopa hivellä niitä veden kihotessa kielelleni. Sillä kertaa kykenin kuitenkin hillitsemään itseni, vaikken muista, milloin olisin viimeksi saanut palvikinkkua. Pienen pieni järjen ääni kuului jostain takaraivon suunnalta.

Lentokentällä keräsin ostoskoriin leipää. Olin jo menossa kohti kassaa, kun vilkaisin koria ja totesin, että kyllä reppuun mahtuu vielä pari lisäpussillista ruispaloja.

Portin vieressä oli toinen kauppa, jonne poikkesin kuluttamaan aikaa. Kas, Aurajuustoa hullun halpaan hintaan! Naks. Kassalla jonottaessa seisoin purkkahyllyn edessä odottamassa, kun joku toinen ulkosuomalainen maksoi ostoksiaan. Isoja pussillisia ksylitolipurkkaa! Naks.

Mies on jo ajat sitten lakannut kommentoimasta kaikkia niitä ostoksia, joita kannan kotiin Suomesta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...