Kielipolitiikkaa

Siinä paha missä mainitaan.

Juuri kun pääsin ihmettelemästä puhutun nynorskin vaikeatajuisuutta, norjalainen kielipolitiikka päätti iskeä. Onneksi ei minua henkilökohtaisesti, ei ainakaan suoraan, mutta työnantaja sai kurinpalautusta.

Norjan kielilain mukaan viranomaisten pitää vastata kansalaisille samalla kielimuodolla - bokmålilla tai nynorskilla - jolla nämä lähestyvät viranomaista. Myös julkisen sektorin laitosten nettisivuilla pitää viljellä molempia kirjakieliä. Tarkkaan ottaen 25% nettisivuista pitää olla kirjoitettu vähemmistön käyttämällä nynorskilla. (Jos et tiedä, mitä bokmål ja nynorsk ovat, löydät tiiviin tietopaketin täältä.)

Työnantajani, kolmannen asteen oppilaitos eli valtion virasto, sai huomautuksen kielimuotojen ylläpitämistä vaalivalta kielineuvostolta. Nynorskin käyttö ei ole lähelläkään lain määrittämää tasoa. Huomautuksesta seurasi, että nynorskin käyttöä on nyt tehostettava, ja asiaa aletaan valvoa.

Minähän en osaa nynorskia. Pystyn kyllä lukemaan tekstiä, mutta jos pitäisi itse kirjoittaa, nostan kädet ylös. Tilanteen yllättämänä esitin kysymyksen, mitä minun oletetaan tekevän, mikäli joku nynorskia kirjoittava opiskelija lähestyy minua sähköpostitse. Oletusarvoisestihan opiskelijalle pitäisi vastata nynorskiksi. Vastaus oli, että "kyllä joku meistä auttaa sinua". Ei kuulosta kovin käytännölliseltä, jos auttaminen tarkoittaa, että joku sanelee (lue: tavaa sanat) minulle, mitä minun pitää kirjoittaa. Kätevämpää olisi siirtää tällaiset yhteydenotot suoraan jollekin norjalaisen koulujärjestelmän läpikäyneelle, joka oletusarvoisesti osaa nynorskia. Olen kuitenkin aistivinani, että norjalaisetkaan - bokmålin käyttäjät, joita on suuri enemmistö työkavereistani - eivät oikein ole innostuneet ajatuksesta, että heidän pitää alkaa kirjoittaa nynorskia.

Eräs työkaveri oli päivitellyt tilannetta norjanopettaja-vaimolleen, jolla olikin ollut tarjota ratkaisu tilanteeseen. Norjanopettaja oli työssään havainnut, että koululaiset huijaavat nynorskin opiskelussa käyttämällä käännösohjelmaa. Automaattikäännökset ovat niin hyviä, että hänen mielestään me virkamiehetkin voisimme ihan hyvin käyttää samaa ohjelmaa.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun edelleen hyvin skeptisesti ajatukseen nynorskista, edes käännösohjelman avulla kirjoitetusta. Se toimii, jos kielen ei tarvitse olla täydellistä, eli epämuodolliseen sähköpostiin vastaaminen onnistunee. Nettisivut ovatkin sitten toinen juttu, sillä niiden pitäisi olla hyvää kieltä. Arvatkaapa muuten, kenellä on vastuullaan aika monta nettisivua. Aivan oikein, minullapa tietenkin. Niistä pitäisi nyt ilmeisesti arpoa noin joka neljäs, jotka käännetään nynorskiksi. Käännöstyön ajattelin delegoida jollekin muulle, sillä minä en siihen aio missään tapauksessa ryhtyä. En edes käännösohjelman avulla.

Tiukennettujen kielenkäyttöohjeiden jälkeen nynorskin käytöstä on keskusteltu siellä täällä. Huomiota kiinnittää se, että aika moni aloittaa sanomalla "kannatan ehdottomasti nynorskin käyttöä / en millään tavalla vastusta nynorskia, mutta..." Ja sitten seuraa poliittisesti korrektisti muotoiltua pohdintaa siitä, mitä käytännön hankaluuksia ohjeiden noudattamisesta aiheutuu.

Minä varmaankin rikoin jotain norjalaista tabua ilmoittamalla ääneen, etten aio opetella nynorskia. 

Eri kastien maahanmuuttajia

Huom! Kirjoitus sisältää kärjistyksiä.

Naapuri laittoi keväällä asunnon myyntiin. Nämä rivitaloasunnot tuntuvat olevan haluttuja ja alueen hintatasoon nähden ilmeisesti kohtuuhintaisia, joten kiinnostuneita nähtävästi riitti. Mieheni sattui juttelemaan myynnissä olleen asunnon seinänaapurin kanssa parin näyttökerran jälkeen, ja tietenkin oli spekuloitu hintaa ja arvuuteltu ostajaa.

Seinänaapurilla oli selkeä näkemys siitä, millaisia uusia asukkaita hän EI halunnut taloon. Ulkomaalaisia. Tämä päälle viisikymppinen norjalaismies kertoi pitäneensä silmällä asunnonkatsojia, ja kun paikalle tuli väärän värisiä ihmisiä, siis norjalaista tummempi-ihoisia, hän oli alkanut pitää meteliä. Tömistellyt portaita ylös, alas ja muuta vastaavaa. 1950-luvun rivitalossa äänieristys ei ole lähelläkään nykyisiä standardeja, vaan naapurin normaalitkin elämisen äänet kuuluvat hyvin seinän läpi saatikka sitten tarkoituksella aikaansaatu meteli. Ja tarkoituksenahan oli antaa väärän värisille asunnonkatsojille kuva asunnosta, jota ei kannata ostaa.

Minun piti erikseen varmistaa mieheltäni, että oikeinko tosissaan naapuri hänelle tällaisia jutteli. Ja ihan noin suorapuheisesti.

Asunto meni kaupaksi, vanhat naapurit muuttivat pois ja uudet saapuivat. Kävi ilmi, että tömistelykampanja ei ollut tehnyt tehtäväänsä, sillä uudet naapurit ovat intialaisia. Siis niitä niin sanotusti väärän värisiä.

Olen pohtinut, että mikä tässä nyt sitten oikein on se ongelma. Siis sen naapuriehdokkaisiin valikoivasti suhtautuvan naapurin mielestä. Olenko minä ei toivottu naapuri, koska olen ulkomaalainen? Ilmeisesti en. En ainakaan ole saanut sellaista kuvaa viiden tässä asutun vuoden aikana. Mutta miksi ihonväri on ongelma? Oletettavasti se liittyy ajatukseen, että eri väriset ihmiset tulevat erilaisesta kulttuurista, heillä on erilaiset tavat kuin norjalaisilla. Että heidän läsnäolonsa aiheuttaa epämukavuutta tai jopa ongelmia.

Tutustuminen intialaisperheeseen paljasti, että he ovat niin sanottua koulutettua keskiluokkaa. Molemmat vanhemmat ovat insinöörejä ja molemmat käyvät töissä. Molemmat pukeutuvat kuin norjalaiset. Kyse ei siis ole pakolaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat tulleet Norjaan saatuaan täältä hyvät, koulutustaan vastaavat työpaikat, ja jotka todennäköisesti ovat tulotasoltaan vähintään norjalaisella keskitasolla. Heillä on varaa ostaa asunto kivalta alueelta, jossa valtaosa ihmisistä on etnisiä norjalaisia. Molemmat puhuvat hyvää englantia ja jonkin verran norjaa.

Ainakaan minun mielestäni tämä ei kuulosta mitenkään epäilyttävältä tai sellaisilta ihmisiltä, joita en toivoisi samaan taloon.

Norjassa eri taustaisten ihmisten tasa-arvo on asia, jota rummutetaan näkyvästi, ja yleisesti ottaen norjalaiset ainakaan Oslon alueella eivät vaikuta olevan rasisteja. Toisaalta hiukan pintaa raaputtamalla löytyy sitten epäluuloa ulkomaalaisia, varsinkin ei-eurooppalaisia kohtaan, niin kuin nyt tässä ilmi tulleessa tapauksessa. Ulkomaalaisten työnsaannin vaikeuksista niistäkin on joskus uutisoitu. Ja tietenkin ns. huonoista, jopa vaarallisista alueista, joilla suuri osa asukkaista on maahanmuuttajia, tietävät kaikki. Minä en voi sanoa kokeneeni itse varsinaista rasismia, mutta muistan kyllä, miten joitakin vuosia sitten sain kaupoissa huonompaa palvelua puhuessani huonoa norjaa (mikä lie itäeurooppalainen) kuin hyvää englantia (britiksi arvailtiin muutamankin kerran).

Siitäkin olen kuullut, miksi ei ole hyvä, jos naapurustoon muuttaa ulkomaalaisia: hetken päästä niitä alkaa tulla lisää, ja sitten asuntojen hinnat laskevat ja koulujen taso laskee. Kunnon norjalaiset kärsivät.

On kuitenkin mielenkiintoista, että valkoihoiset maahanmuuttajat, mieluiten vielä länsieurooppalaiset, eivät ole ongelma. Jos intialainen perhe puhuu kotona vain hindiä, he ovat huonosti kotoutuneita. Jos amerikkalainen perhe puhuu kotona vain englantia, se ei ole ongelma. 

Norjalaisen kielikeskustelun barrikadeilla

Olen seurannut kevään mittaan käytyä debattia nynorskin, norjan kielen toisen virallisen kirjakielimuodon, asemasta. Nynorsk on aihe, joka aiheuttaa säännöllisesti enemmän tai vähemmän tulikivenkatkuisia kannanottoja puolesta ja vastaan, ja nyt seuraamani keskustelu on keskittynyt nynorskin asemaan yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Mutta ensin muutama fakta aiheesta nynorsk ja bokmål. 

Norjan kielellä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, jotka eroavat toisistaan sekä sanastoltaan että kieliopiltaan. Enemmistö kansasta käyttää bokmålia. Nynorskin käyttäjistä ei ole tarkkoja tilastotietoja, mutta Wikipedian mukaan heitä on 7-15 % norjalaisista. Ihmisillä on oikeus asioida viranomaisten kanssa omalla kielimuodollaan, toisin sanoen viranomaisilla on velvollisuus ihmistä kirjallisesti lähestyessään käyttää sitä kirjakieltä, jonka kyseinen henkilö on ilmoittanut ensisijaiseksi kielimuodokseen. Toissijaisen kielimuodon opiskelu on pakollista koulussa, eli bokmålin käyttäjät opettelevat nynorskia ja toisin päin. 

Tähän asti kuulostaa aika pitkälti samalta kuin suomen ja ruotsin kielten asema on Suomessa, vai mitä?

Mutta sitten ne erot Suomen tilanteeseen verrattuna. Sekä bokmål että nynorsk ovat norjaa. Jopa minun kaltaiseni maahanmuuttaja, joka ei ole opiskellut yhtään nynorskia eikä törmää siihen päivittäin, ymmärtää sitä kohtalaisen hyvin. Ylläolevassa kartassa sinisellä merkityt kunnat ovat julistautuneet "yksikielisesti" nynorskilaisiksi (113) ja punaisella merkityt bokmålilaisiksi (158). Harmaat kunnat (157) eivät ole tehneet päätöstä virallisesta kielimuodosta, mutta käytännössä suurin osa niistä käyttää pääasiassa bokmålia. Kunta päättää myös, mitä kielimuotoa sen kouluissa käytetään, ja yksittäiset koulut ovat yksikielisiä. Lapsen alakoulussa oppimaa kirjakieltä ei määrää se, mitä hänen vanhempansa käyttävät, vaan mikä on kunnan ja koulun virallinen kielimuoto.

Koululaisen näkemys pakko-nynorskista - "oksennusnorjan murhalista" eli nynorskin sanalista.

Keskustelu kielimuotojen suhteesta kulminoituu yleensä siihen, onko nynorskin opiskelu ja käyttö tarpeellista. Yliopistomaailman liepeillä on viime aikoina keskusteltu erityisesti siitä, pitääkö tenttikysymykset tarjota nynorskiksi sitä ensisijaisesti käyttäville vai kelpaako bokmål kaikille. 

Lain mukaan opiskelijan pitää saada tenttikysymykset omalla kielimuodollaan riippumatta siitä, mitä kielimuotoa opetuksessa on käytetty - ja kuinka hankalaa esimerkiksi jonkin alan erikoissanaston kääntäminen on. 

Monessa paikassa tehtävien kääntämisestä laistetaan erilaisista syistä, ja on jopa käynyt ilmi, että Oslon yliopisto on kysellyt nynorskia käyttäviltä opiskelijoilta, josko nämä luopuisivat oikeudestaan saada koetehtävät nynorskiksi. Opiskelijoiden joukossa taas on nynorsk-aktivisteja, jotka tekevät virallisen valituksen joka kerta, kun tenttikysymyksiä ei ole tarjolla nynorskiksi.

Toisaalta on käynyt ilmi, että usein nynorskia käyttävät opiskelijat valitsevat bokmåliksi olevan tehtäväpaperin, vaikka myös nynorsk-käännös olisi tarjolla. Ja tästähän eivät sitten taas ilahdu ne tahot, jotka maksavat käännösten tekemisestä.

Teoriassa käännösten tekemisen kielimuodosta toiseen ei pitäisi olla mikään mahdottoman suuri ongelma, koska kaikki norjalaiset ovat opiskelleet myös sitä itselleen vierasta muotoa. Lisäksi virkamiehiltä periaatteessa edellytetään molempien kielimuotojen hallintaa. 

Käytännössä kuitenkin monen normaalisti bokmålia käyttävän nynorskin taito on heikko. Pakon edessä kirjoitettu nynorsk saattaa olla itse keksittyä, kuten erään opiskelijan muutama viikko sitten sosiaalisessa mediassa levittämä kuva "nynorskiksi" kirjoitetuista tenttikysymyksistä. Tämä paljastus aiheutti ryöpytyksen, jonka kohteeksi joutui sekä "käännöksen" itse kynäillyt opettaja että kyseinen yliopisto.

Norjalainen kielikeskustelu tuntuu olevan melkoista kissanhännänvetoa ja ajoittain jopa kuvainnollisten polttopullojen heittelyä. Toisaalta ymmärrän ihmisten tarpeen saada hoitaa asiat omalla "kielellään", mutta toisaalta asiasta nouseva häly tuntuu joskus ylimitoitetulta, kun kumpikin osapuoli kuitenkin puhuu äidinkielenään norjaa. 

Norjan itsenäisyyspäivä

Tänään, 7. kesäkuuta, vietetään Norjan itsenäisyyspäivää. Tarkkaan ottaen päivän nimi ei ole "itsenäisyyspäivä" vaan unionsoppløsningsdag eli "unioninpurkupäivä". Ja oikeastaan päivää ei edes vietetä mitenkään erityisesti. Päivä on tavallinen työpäivä, eikä katukuvassa ole pienintäkään juhlan tuntua. Lippujakin näkyy hyvin, hyvin harvassa.

Unioninpurkupäivä on päivä, jolloin Norja sanoutui irti Ruotsista vuonna 1905. Ruotsin kanssa päästiin sopuun asiasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Norja oli päätynyt Tanskan hallinnasta Ruotsin huomaan Napoleonin sotien seurauksena 1814. Siinä rytäkässä itsenäisyyttä tavoitelleet norjalaiset ehtivät säätää perustuslain, mutta itsenäisyyden sijaan lopputuloksena oli personaaliunioni Ruotsin kanssa. Ruotsin kuningas oli siis myös Norjan hallitsija, mutta norjalaiset saivat pitkälti määrätä omista asioistaan.

Norjassahan juhlitaan kansallispäivää perustuslain säätämispäivänä. Se on vähän kuin jos suomalaiset itsenäisyyspäivän sijaan juhlisivat Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutusta Porvoon valtiopäivillä 1809 ja autonomian ajan alkamista.

Norjalaisilla ei tunnu olevan mitään erityistä suhdetta päivään, jolloin maa itsenäistyi. Lähinnä vaikutelma on se, että norjalaisten oman käsityksen mukaan valtio syntyi jo 1814, kun tanskalaisvallasta päästiin eroon. Tanskan ajasta monella on kommentteja, yleensä kielteisiä, mutta unioniaika Ruotsin kanssa vaikuttaa olleen lähinnä ohimenevä välivaihe ainakin, jos norjalaisten juttuja kuuntelee. Alussa tosin Ruotsi joutui turvautumaan sotilaalliseen voimaan saadakseen Norjan haltuunsa - norjalaiset kun ehtivät perustuslain säätämisen lisäsi valita itselleen ikioman kuninkaan - ja unioniajan loppua kohden separatismin kannatuksen kasvaessa norjalaiset pelkäsivät taas Ruotsin hyökkäävän. Siihen väliin mahtui ilmeisesti kuitenkin muutama vuosikymmen suht rauhallista rinnakkaineloa.

Tänään on kalenterin mukaan liputuspäivä, mutta eipä niitä lippuja naapurustossa näy muualla kuin meidän parvekkeellamme. Ei, minä en ole historiainnostuksen huumassa ottanut lippua esille. Mies se on, joka tahtoo liputtaa. Miehelle tosin tässä päivässä Norjan itsenäistymistä olennaisempaa taitaa olla, että tänä päivänä vuonna 1945 kuningas Haakon VII palasi maanpaosta Norjaan saksalaismiehityksen päätyttyä.

Norjalainen kansallinen identiteetti tuntuu ylipäätään olevan aika voimakkaasti sidoksissa tiettyihin kansallisiin juhlapäiviin - toki muitakin rakennusaineita löytyy - jotka liittyvät miehittäjistä, sortajista ja muista ei-toivotuista vallanpitäjistä vapautumiseen.

Kuvituksena on näkymiä unionikaudella rakennetusta Oscarsborgin linnoituksesta, joka sijaitsee sisemmän Oslovuonon suulla.

Vapunpäivä Oslossa

Lähdimme Oslon keskustaan jäätelölle, ja vappumarssijat osuivat kohdalle. Suuri osa kulkueesta oli ilmeisesti jo ohittanut tämän paikan, joten en oikein saanut kokonaiskäsitystä marssijoiden määrästä. Punaisia lippuja ja kylttejä kuitenkin näkyi ja torvisoitto raikasi. Yleisöä kadun varrella oli jonkin verran muttei lähellekään niin paljon kuin kansallispäivän kulkuetta katsomassa.

Vappu ei ole Norjassa samanlainen kansanjuhla kuin Suomessa. Työväki marssiin, mutta siinäpä se sitten taitaa olla. Ei näy vappupalloja ja serpentiiniä eivätkä edes pullonkorkit poksahtele. Piknikseurueitakaan ei näy mailla halmeilla, eikä mieskuorolaulua kuulu aamutuimaan.

Kalenterissa lukee toukokuun ensimmäisen päivän kohdalla yksinkertaisesti offentlig høytidsdag eli yleinen juhlapäivä tai yleinen vapaapäivä. Ei mitään sen tarkempaa määritelmää, millaisesta päivästä on kyse.

Kun varsinainen työväki - ammattiyhdistysten marssiporukat - olivat menneet, perässä seurasivat vielä rauhanaktivistit ja ympäristönsuojelijat. Ilmeisesti norjalainen vappu on myös näiden aatteiden juhlapäivä. Varsinkin ympäristön puolesta marssivat näyttivät muuten olevan huomattavasti nuorempia kuin muut marssijat keskimäärin.

Oslon keskustassa on yleensä sunnuntaisin väkeä liikkeellä, jos sää on siedettävä. Tänään ei ollut kovin lämmintä, joten jäätelön syönti oli parasta suorittaa sisätiloissa. Muuten tarkeni kyllä kävellä kuninkaanlinnalle, joka näytti houkuttelevan muitakin sunnuntaikävelijöitä.

Vahdinvaihto kiinnosti turisteja. Pari nuorta naista oli jopa niin kiinnostuneita, että vartiosotilaan piti hätistellä heitä hieman kauemmas.

Kansallisteatterin ja viereisen juna- ja metroaseman välisellä aukiolla on aina ihmisiä kuluttamassa aikaa. On katusoittajia, kaupustelijoita, kerjäläisiä ja muuten vaan seisoskelijoita. Tänään näytti siltä, että joku oli lisännyt suhkulähteeseen jotain vaahtoavaa ainetta.

Unionikuningas Karl Johan eli suomalaisille tutummin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana eli Baptiste Bernadotte katselee Osloa kuninkaanlinnan edessä.

Ajatuksia sairasvuoteelta

Flunssa iski ja olen sairaslomaillut koko pääsiäisen jälkeisen viikon. Huomattavan määrän nenäliinoja ja kuumaa mehua kuluttaessani on parikin kertaa käynyt mielessä, että onpa hyvä ettei tarvitse lähteä lääkärin vastaanotolle sairaslomaa hakemaan. Oma ilmoitus työnantajalle riittää aika pitkälle.

Julkisen sektorin työpaikassani saa sairaslomailla omalla ilmoituksella peräti kahdeksan päivää kerrallaan. Töissä pitää toki olla taas tietty aika ennen seuraavaa sairaslomaputkea, ja vuositasollakin on kiintiö, jota ei voi ylittää - ja oletan, että usein toistuva sairastelu omalla ilmoituksella otetaan ennen pitkää hienovaraisesti puheeksi - mutta yleisesti ottaen työntekijöihin luotetaan. Viesti esimiehelle riittää, ja vastauksena tulee parane pian -toivotus ilman sen kummempia kysymyksiä taudin laadusta. 

Sairaslomailun helppouden huomaa siitä, että työpaikallani ei juurikaan näy nuhaisia ja yskäisiä ihmisiä. Itse olen jopa joskus saanut ystävällisen kehotuksen jäädä kaikessa rauhassa kotiin sairastamaan, kun olen ihan pienen pienessä flunssassa eli suomalaisen käsityksen mukaan täysin toimistotyökykyisenä tullut töihin nenäliinapaketin kanssa. 

Toisenlaisiakin käytäntöjä on nähty. Aiemmassa työpaikassani, yksityisessä pikkufirmassa, omalla ilmoituksella sai sairastaa kolme päivää, ja asiasta esimiehelle ilmoittaessa tämä epäluuloaan juurikaan peittelemättä pyrki puhelimessa ties mitä kysymyksiä tekemällä selvittämään, onko työntekijä ihan oikeasti sairas. Siellä tultiin töihin flunssassa eikä kiireisinä aikoina sairastamista katsottu hyvällä - ja säännöt eivät olleet samat kaikille työntekijöille. 

Norjan työelämän rentoudesta suomalaiseen verrattuna kuulee usein mainittavan. Norjalaisten sanotaan myös jäävän suomalaisia helpommin sairaslomalle. Molemmissa lienee huomattavia eroja työpaikasta, sen säännöistä ja työilmapiiristä, riippuen. Tosin aika ajoin uutisoidaan tilastoista, joiden mukaan Norjassa yleisesti ottaen sairaslomaillaan enemmän kuin naapurimaissa. Joskus kuulee juttuja ihmisistä, jotka ovat vuoden sairaslomalla - maksimiaika ilman että tulotaso laskee - täysin työkyvyttöminä mutta yllättävän aktiivista elämää viettäen. Myös toimeentulotuella eläviä työikäisiä on huomattavan paljon. Hyvän sosiaaliturvan epäillään kannustavan kotona työttömänä tai pitkään sairaslomalla olemiseen myös silloin, kun muitakin vaihtoehtoja olisi. 

Olen kuullut kerrottavan, miten jossakin paikassa viikonloppuna työvuorossa olevat sairastuvat yleisesti perjantaina, jos viikonlopuksi on luvassa kaunista säätä. Minun työkaverini taas eivät sääntöjen väljyydestä huolimatta vaikuta ainakaan silmämääräisesti arvioiden olevan erityisen ahkeria sairaslomailijoita. Hyvä työilmapiiri (kyselyjenkin mukaan) todennäköisesti vähentää ns. tarpeettomia sairaspoissaoloja. 

Omasta puolestani voin sanoa, että viikko kotona nenäliinapaketti seuralaisenani alkaa riittää. Naapurien tekemiset on jo havainnoitu kissoja myöten, ja telkkarista ei tule mitään järkevää.

Rantaidylli

Mitä Norjasta tulee mieleen? No, vuonot ainakin. Luonnonkauniit maisemat ja idylliset kylät vuonojen rannoilla. Jos olet lukenut vaikkapa Vuonon kimallus -blogia, niin siellähän näitä upeita rantamaisemia näkyy usein.

Rannikon kylille ja pikkukaupungeille on tyypillistä, että suuri osa rakennuksista on valkoisia. Näitä hohtavanvalkoisia läikkiä riittää pitkin rantoja.

Olemme silloin tällöin ajelleet pitkin vuonon rantoja tässä lähialueella ja joskus vähän kauempanakin. Autoillessa maisemat saattavat yllättää, kun valkoinen idylli ei olekaan koko totuus. Esimerkiksi Oslovuonon rannoilla on yllättävän paljon erikokoisia teollisuuslaitoksia, jotka usein sijaitsevat aivan asutuksen kyljessä.

Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa on Tofte-niminen taajama Oslovuonon länsirannalla, hiukan vastarannalla sijaitsevaa Dröbakia etelämpänä. Dröbak muuten näkyy ensimmäisessä kuvassa vuonon toisella puolella. Jos katsot Tofte-kuvaa tarkemmin, huomaat kuvan oikeassa laidassa pitkän, valkoisen putken. Teollisuuslaitoshan se siellä.

Tofte on noin 3000 asukkaan taajama, ja siellä on kaksi suurta teollisuuslaitosta. Osmoosivoimalaitos ja aivan taajaman keskellä sijaitseva selluloosatehdas. Se siitä idyllistä.

En oikein tiedä, mitä näistä teollisuusalueen ja asuinalueen yhdistelmistä pitäisi ajatella. Tietenkin joskus aikaisemmin - ja itse asiassa varmaan usein edelleenkin - sijainti rannalla on helpottanut sekä raaka-aineiden että valmiiden tuotteiden kuljetusta. Käytännölliset norjalaiset ovat sijoittaneet tehtaat parhaisiin mahdollisiin paikkoihin, ja jos siinä sitten sattuu vieressä asumaan kylällinen tai jopa enemmänkin ihmisiä, niin onpahan ainakin työvoimaa lähellä. Etteikö joku haluaisi asua tehtaan vieressä? Miksi ei?

Maisema- ja muihinkin haittoihin on kuitenkin vähitellen havahduttu ainakin siellä täällä. Esimerkiksi Oslossa on meneillään iso rakennusprojekti, kun vuonon rannalla, pääkaupungin ydinkeskustassa ikimuistoisista ajoista lähtien olleet satamatoiminnot siirretään sivummalle ja tilalle rakennetaan arkkitehtonisesti vaikuttava uusi julkisivu, josta valmiina on jo oopperatalo ja Barcode-niminen alue.

Norjalaisilla ja suomalaisilla tuntuu olevan hieman erilainen suhtautuminen ympäristöön, ja se näkyy esimerkiksi juuri rantojen käytössä. Lähellä rantaa asuminen on norjalaisistakin hienoa, mutta se, että ikkunasta näkyy tehdas, ei ilmeisesti edelleenkään ole kovin suuri miinus. Tosin Oslo ja varmaan muutkin suuremmat kaupungit ovat poikkeus tästä.

Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.

Sovjetistanilainen traktori-insinööri

Olen saattanut joskus mainita, että olen töissä opintohallinnossa. Siinä hommassa pääsee näkemään kaikenlaista erityisesti alkusyksyllä, kun uudet opiskelijat aloittavat opintonsa. Norjassahan on paljon maahanmuuttajia, ja se näkyy myös opiskelijoiden kirjossa ja sen myötä minun työpöydälleni päätyvissä asioissa.

Monet maahanmuuttajaopiskelijat ovat opiskelleet jo jossain toisessa maassa. Ja toisaalta jotkut norjalaisetkin ovat saattaneet viettää vuoden tai useammankin ulkomailla opiskellen. Jos opiskelija on jo suorittanut jossain vastaavia kursseja kuin nykyisiin opintoihin kuuluu, hän saattaa hakea vapautusta kyseisistä kursseista. Tyypillisiä vapautushakemusten kohteita ovat esimerkiksi matematiikka ja tilastotiede, jotka sisältyvät monen eri alan opintoihin. 

Jos aiempia opintoja on suoritettu Norjassa, vapautushakemuksen käsittely on yksinkertaista. Ulkomaisten opintojen arviointi sen sijaan saatta työllistää huomattavasti enemmän. Muut pohjoismaat ja läntinen Eurooppa ovat suhteellisen selkeää aluetta, mutta mitä kauempana olevista ja eksoottisemmista maista on kyse, sen enemmän selvitystyötä vaaditaan ennen kuin päästään varsinaiseen opintojen sisältöjen vastaavuuden arviointiin.

Ensin pitäisi saada selville, ovatko opiskelijan esittämät dokumentit aitoja. Siinä voi lähteä liikkeelle vaikkapa tarkistamalla, että papereissa mainittu oppilaitos on olemassa, ja vastaako se tasoltaan yliopistoa tai korkeakoulua vaiko kenties jotain ihan muuta. Näiden asioiden parissa painitaan monissa muissakin maissa, joten avuksi löytyy erilaisia tietopankkeja. Jos oppilaitos täyttää kriteerit, seuraava kysymys on, ovatko dokumentit aitoja. Siinä sitten syynätään suurennuslasin kanssa sekä alkuperäiset paperit että niiden käännökset, konsultoidaan kollegoita - jos hyvin käy, niin kollegoilta saattaa löytyä kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta, jonka avulla voidaan vilkaista myös niitä alkuperäisiä dokumentteja sillä silmällä, että sanotaanko alkuperäisessä ja käännöksessä samaa ja näyttävätkö alkuperäiset ylipäätään siltä kuin kyseisessä maassa kyseisenlaisen virallisen dokumentin pitäisi näyttää. 

Tästä voidaan sitten edetä koulutusjärjestelmän tarkasteluun, esimerkiksi siihen, miten opintojen laajuus on ilmoitettu ja mitenköhän tämäkin mitoitusjärjestelmä suhtautuu yleiseurooppalaisiin opintopisteisiin. Opintojen sisällöstä pitää myös olla kuvaus, mitä tarkempi sen parempi, jotta ylipäätään on mahdollista arvioida, mitä opiskelija oikeasti on opiskellut siellä jossain. 

Aina ei tarvitse mennä edes minnekään maailman laidalle, kun opiskelijan kotimaassaan hankkimalla kokonaisella tutkinnolla ei ole Norjassa samaa arvoa. Ei, vaikka Norjan koulutuksen laadusta vastaava viranomainen olisi arvioinut sen norjalaista tasoa vastaavaksi. Itä-Euroopassa on maita, joissa opiskellut ihminen ei norjalaisen työnantajan mielestä ilmeisesti voi olla pätevä. Niinpä tämä itäeurooppalainen hakeutuu opiskelemaan uudelleen jotakuinkin samaa tutkintoa, joka hänellä jo on. Norjalaista tutkintoa tällä kertaa. Ja toimittaa minulle vinon pinon vapautushakemuksia. Paperit läpäisevät syynin helposti - nehän on jo se koulutuksen laadusta vastaava viranomainen kertaalleen arvioinut ja hyväksynyt - ja lähtevät edelleen kurssien sisällön arvointiin. Se ei sentään kuulu minun tehtäviini. Melkein yhtä yksinkertainen juttu kuin vaikka Ruotsissa suoritettujen opintojen arviointi.

Sitten ovesta kävelee sisään sovjetistanilainen traktori-insinööri, joka on lähetetty ulkomaille lisäoppia saamaan, kädessään pino paperia. Englanninkieliset käännökset näyttävät riittävän virallisilta, on leimoja ja juhlallisia vakuutuksia käännöksen oikeellisuudesta. Alkuperäisiä dokumentteja ei ole, ainoastaan kopiot, koska niitä ei saanut ottaa mukaan ulkomaille lähtiessä. Sen käsityksen perusteella, joka minulla on kyseisestä sovjetistanista, tämä selitys kuulostaa itse asiassa aivan uskottavalta. Opintojen sisällön kuvaukset puuttuvat, ja opiskelija pohtii ääneen, että noinkohan niiden saaminen onnistuu. Siellä sovjetistanilaisessa oppilaitoksessa kun ei osata juurikaan muita kieliä kuin sitä paikallista sekä venäjää. Kehotan hankkimaan vaikka venäjänkieliset kuvaukset ja käännättämään ne norjaksi tai englanniksi, sillä muuten vapautushakemusta ei voida käsitellä. Ja kas, muutaman päivän kuluttua traktori-insinööri palaa takaisin kurssikuvausten kanssa. Englannin kielellä ja suoraan oppilaitoksesta, jonkun johtohenkilön allekirjoituksella sekä leimoilla varustettuna. 

Sitten alkaa varsinainen syynäys. Norjalainen tietopankki ei sano sovjetistanin koulutusjärjestelmästä yhtään mitään. Kansainvälinen tietopankki vahvistaa, että kyseinen oppilaitos on olemassa ja tasokin on arvioitu läntisillä mittapuilla riittävän korkeaksi. Löytyy jopa linkki oppilaitoksen nettisivulle. Nettisivut ovat venäjänkieliset, ja hetken niitä tavailtuani totean, että ne eivät kyllä ole minkään oppilaitoksen nettisivut, vaikka osoite siihen viittaakin. Jotain hyötyä parinkymmenen vuoden takaisesta venäjän alkeiskurssista! 

Paperit käteen ja kollegan puheille. Kollega, entinen neuvostobyrokraatti, hykertelee käsiään, kun esitän asiani ja lupaa totta kai auttaa. Ensin etsitään oppilaitoksen oikeat nettisivut, mikä on huomattavasti helpompaa, kun asialla on joku, joka oikeasti osaa venäjää. Oppilaitoksen sivuilta löytyy kurssikuvaukset allekirjoittanut henkilö, ja samalla saan pikaisen johdatuksen sovjetistanilaisen korkeakoulun tyypilliseen organisaatioon, joka ilmeisesti ei ole erityisemmin muuttunut neuvostoajoista. Nettisivulla olevat professorien kuvatkin ovat kuin suoraan 1950-luvulta, mutta jokaisen naaman kohdalla on myös sähköpostiosoite. Ex-neukku hörähtää kuvat nähdessään ja toteaa, että nuo eivät kyllä osaa sanaakaan englantia, mutta korkeakoulusta löytyy myös vieraiden kielten osasto, mikäli haluan ottaa yhteyttä. 

Kirjoittelen englanninkielisen sähköpostin kurssikuvaukset allekirjoittaneelle henkilölle. Itse asiassa senkin paperin lopussa on kehotus ottaa yhteyttä sähköpostitse, mikäli lisätietoja tarvitaan. Kyselen kohteliain sanankääntein, voiko professori vahvistaa allekirjoittaneensa kyseisen englanninkielisen kuvauksen. Posti lähtee kahteen osoitteeseen, ja muutaman sekunnin päästä postilaatikkoon kilahtaa virheilmoitus. Sovjetistanin asioita tunteva kollega arvelee, että siellä suodatetaan ulkomailta tulevat viestit pois valtion toimesta. Umpikuja. 

Järkeilen, että traktori-insinöörin paperit on syynätty suurennuslasilla jo siinä vaiheessa, kun tämä on hakenut opiskelupaikkaa Norjasta, ja todettu riittävän aidoiksi. Plus pari muuta käytännön faktaa. Menköön.

Muutamia tällaisia vapautushakemuksia käsiteltyäni olen tullut siihen tulokseen, että minä itse suomalaisena, isossa, tunnetussa suomalaisessa yliopistossa opiskelleena olen päässyt todella helpolla näihin kauempaa tulleisiin verrattuna. Suomalainen tutkintoni hyväksytään töitä hakiessa ilman sen kummempia virallisia tarkastusprosesseja. Jos haluaisin ryhtyä opettajaksi Norjassa, silloin ehkä joutuisin hankkimaan virallisen hyväksynnän Suomessa hankitulle opettajan pätevyydelle. En tosin ole tästäkään aivan varma. Mutta muuten kukaan ei ole missään tilanteessa kyseenalaistanut sitä, vastaako suomalainen maisterintutkinto tasoltaan norjalaista maisterintutkintoa. 

Vaalit tulossa, ehdokas hukassa

Ystävällinen muistutus lähestyvistä paikallisvaaleista kilahti kännykkään pari päivää sitten. Nyt pitäisi sitten vaan maanantaihin mennessä päättää, kenelle äänensä antaa.

Tunnustan, etten seuraa paikallispolitiikkaa kovinkaan tiiviisti. Paikallisista asioista minun henkilökohtaista mukavuudenhaluani hiertää lähinnä liikenne. Päivittäin julkista liikennettä käyttävän näkökulmasta sitä voisi hiukan parantaa. Aamuruuhkakin voisi vähentyä, jos bussi tai juna olisi nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto niille massoille, jotka kulkevat omalla autolla. Siinä kylkiäisenä sitten bussitkin pysyisivät paremmin aikataulussa, jos yksityisautot eivät tukkisi teitä. 

Vaalimainoksia on ollut jaossa viime viikkoina runsaasti. Niitä on löytynyt sekä postilaatikosta että tyrkätty suoraan käteen aamuisin töihin mennessä. Tällä kertaa ei sentään ole kukaan käynyt soittamassa ovikelloa, niin kuin viime vaalien edellä. Olen ottanut talteen kaiken tarjotun materiaalin, koska jos aion äänestää, jotenkin pitäisi selvittää, ketä äänestää. Askerin kunnassa vaaleihin osallistuvista puolueista vain eläkeläispuolueen mainos taitaa puuttua kokoelmasta, mutta se ei ehkä olisi saanut ääntäni edes mainoksen voimalla. 

Ilmeisesti liikenneasiat hiertävät muitakin kuin minua, sillä mainosten perusteella kaikki puolueet haluavat parantaa liikenteen sujuvuutta. Kun tämän teeman perusteella ei oikein pysty valitsemaan parasta puoluetta, vilkaisin myös vaalikonetta. Siellähän niitä tärkeitä kysymyksiä olikin runsain määrin, mutta jälleen jouduin toteamaan, että aika monesta päivänpolttavasta teemasta minulla ei ole mitään näkemystä. En tiedä, missä jamassa vanhustenhoito on, eikä minulla ole aavistustakaan, pitäisikö paikallisissa kouluissa olla enemmän opettajia.

Nyt on lauantai-ilta ja vaalit ovat maanantaina, enkä edelleenkään ole päättänyt. Huokaus... Arpoako tässä pitää?

Yksi asia norjalaisissa vaaleissa sentään on tehty äänestäjälle helpoksi. Riittää, että valitsee puolueen. Yksittäistä ehdokasta ei ole pakko äänestää.

Äänestyskopissa valitaan puoluekohtainen äänestyslippu. Sen voi pudottaa vaaliuurnaan sellaisenaan. Äänestyslipussa ovat kyseisen puolueen ehdokkaat, ja halutessaan voi antaa myös henkilöääniä rastittamalla yhden tai useamman ehdokkaan. Henkilöääniä voi antaa myös muun kuin oman puolueensa ehdokkaille. 

Ääntenlaskennassa puolueille annetut äänet määräävät ensin, montako paikkaa kukin puolue saa. Sen jälkeen henkilöäänet määrittelevät, ketkä ehdokkaista lopulta pääsevät valtuustoon. Jippona on kuitenkin se, että puolue itse on jo määritellyt niin sanotut kärkiehdokkaat, jotka saavat automaattisesti tietyn määrän henkilöääniä äänestäjien antamien henkilöäänien lisäksi. Muut ehdokkaat saavat vain äänestäjien antamat henkilöäänet.

Käytännössä puolueet siis päättävät aika pitkälti, ketkä ehdokkaista tulevat valituiksi. Olettaisin, että kärkiehdokkaaksi pääseminen edellyttää uskollisuutta puolueen linjalle. Norjalaisissa vaaleissa eivät siis sooloilijat pärjää eikä listoilla ole julkkisehdokkaita kalastamassa lisä-ääniä puolueelle. Vaalitavan takia yksittäiset ehdokkaat eivät kampanjoi omasta puolestaan, ja puolueiden vaalimainoksissa on usein nimeä, syntymävuotta ja asuinaluetta enemmän tietoa vain kärkiehdokkaista. 

Ääneni saajan pohdinta jatkuu.

Norjan kielen ihmeellisyyksiä virkamiehen näkökulmasta

Olin äskettäin virkamiehille tarkoitetulla selkeän kirjoittamisen kurssilla. Norjalaisillakin virkamiehillä on näemmä taipumus kansalaisia kirjallisesti lähestyessään ilmaista asia niin, että monilla kansalaisilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Tällaisesta tavasta luonnollisesti halutaan eroon.

Selkeästi kirjoittaminen ei sinänsä ole mikään uusi asia. Kurssilla oli kuitenkin mahdollisuus tehdä myös havaintoja erinäisistä norjan kieleen liittyvistä asioista, kun selkeän esittämisen lisäksi sivuttiin myös kielioppia sekä mainittiin muutama erityisesti muistettava asia "sitten kun kirjoitatte nynorskiksi".

Ensinnäkin norjalaiset pilkkusäännöt. Kurssin vetäjän mukaan pitkälle pääsee sillä perussäännöllä, jonka jokainen norjalainen on oppinut koulussa, eli pilkku laitetaan siihen kohtaan, johon se tuntuu luonnollisesti sopivan. Puheen rytmin mukaisesti. Eikös kuulostakin yksinkertaiselta?

Tämän niin sanotun säännön olen kuullut ennenkin eikä se toimi. Minun logiikkani pilkuttamisen suhteen on ilmiselvästi erilainen kuin norjalainen logiikka. Suomen kielen pilkkusäännöt ovat niin hyvin takaraivossa, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella norjalaisesti, pilkut menevät vääriin paikkoihin. Ehkä tästä pitäisi päätellä, että puhun norjaa väärällä rytmillä.

Ja sitten se nynorsk, jota jokainen norjalainen virkamies käyttelee yhtä sujuvasti kuin jokainen suomalainen virkamies ruotsia.

Norjan kielessä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, enemmistön käyttämä bokmål ja vähemmistön käyttämä nynorsk. Molemmat ovat norjaa, mutta niiden alkuperä on eri (bokmål pohjautuu tanskaan, nynorsk tietyn Norjan alueen murteisiin), oikeinkirjoitus on erilaista, kieliopissa on jonkin verran eroa ja sanastossakin on eroja. Esimerkiksi kouluissa käytetään kyseisen alueen valtakieltä, mutta lapsille opetetaan myös sitä toista kielimuotoa. Ja virkamiesten kuuluu osata kumpaakin.

Kurssin vetäjä aloitti bokmålilla kirjoitetuilla kalvoilla ja vaihtoi sitten hetken päästä nynorskiin todeten, että kyllähän te tätä osaatte. Siinä vaiheessa, kun tuli maininta bokmålin ja nynorskin jostakin kieliopillisesta erosta - muistakaa tämä sitten kun kirjoitatte nynorskiksi! - totesin mielessäni, että minähän ei kirjoita nynorskiksi yhtään mitään. Kun en osaa. Lukemaan sentään kykenen, jos ei ole liikaa outoja sanoja.

Kyselin taannoin työkavereilta, millä kielimuodolla he vastaavat saamiinsa nynorskiksi kirjoitettuihin yhteydenottoihin. Kukaan ei tunnustanut kirjoittavansa nynorskiksi. Heräsi jopa keskustelua, onko se oikeasti pakollista. Oslon alueella bokmål on valtakieli, mutta asiakkaiden eli opiskelijoiden joukossa on myös nynorskin valta-alueilta tulleita. Esimerkiksi tenttikysymykset käännetään myös nynorskiksi, koska käännöksen puuttumisesta kyllä joku älähtää. Käännöstöitä bokmålin ja nynorskin välillä tekee ammattikääntäjä, mikä tuntuu hieman huvittavalta, kun kerran molemmat "kielet" ovat norjaa.

Oletusarvona on, että kaikki Norjassa koulunsa käyneet osaavat molempia kirjakielen muotoja. Aivan samalla tavalla kuin kaikki Suomessa koulunsa käyneet oletettavasti osaavat sekä suomea että ruotsia. Maahanmuuttajat ovatkin sitten eri asia. Minulta ei esimerkiksi työhaastatteluissa ole koskaan kysytty nynorskin taidosta, eikä aikuisena Norjaan muuttaneen varmaan edes oleteta hallitsevan sitä. Vuosi sitten työpaikkailmoituksia urakalla läpikäydessäni totesin, että erittäin harvassa ilmoituksessa peräänkuulutettiin molempien kielimuotojen hallintaa. Nynorsk vähemmistön kielenä on ilmeisesti uhanalaisessa asemassa, eikä tilannetta varmaan paranna se, että bokmålin käyttäjät yleisesti kokevat sen opiskelun turhana ja pakkona.

Norjan kieli on erikoinen tapaus. Yksiselitteinen standardikieli puuttuu, mutta sen sijaan olemassa on kaksi kirjakieltä, joista kummastakin on lisäksi olemassa konservatiivinen ja radikaali versio, ja noin ziljoona puhuttua murretta, joita ihmiset myös hyvin mielellään kirjoittavat.

Naistenpäivä

Työpaikalla naistenpäivä huomioitiin jo perjantaina tilaisuudella, jossa esiteltiin tutkimustietoa naisten asemasta lähinnä työmarkkinoiden näkökulmasta. Paikalle oli kerääntynyt tilaisuuden juontajan mukaan 150 naista ja 10 miestä, minä muiden mukana. Utelias kun olen, niin piti nähdä, miten naistenpäivää vietetään Norjassa.

Norjalainen naisliike on ilmeisesti ollut voimissaan ja radikaaleimmillaan 1970-luvulla. Sinänsä mielenkiintoista verrata tilannetta Suomeen, jossa 1970-luvun radikalismista huolehtivat lähinnä kai taistolaiset kommunistit. Suomalaisen naisliikkeen kultakauden taas sijoitan ainakin omissa ajatuksissani jonnekin muutamaa vuosikymmentä aikaisempaan aikaan.

40 vuoden takaisen naisliikkeen aktiivit ovat nyt noin kuusissakymmenissä, ja sen ikäisiä naisia yleisönkin joukossa oli melko paljon. Naisliikkeen nykytilasta en osaa kertoa mitään faktoja. Epäilemättä toimintaa on edelleen, mutta toiminnan muoto saattaa olla muuttunut vähemmän radikaaliksi.

Tilaisuuden esityksistä kävi ilmi kaikenlaista mielenkiintoista, muun muassa se, että noin 40% työssäkäyvistä norjalaisnaisista tekee osapäivätyötä. Osuus on huomattavan suuri, eikä kyseessä hyvin monien kohdalla todellakaan ole pakko vaan oma valinta. Vapaaehtoisen osa-aikatyön tärkeimpiä syitä ovat halu järjestää enemmän aikaa perheelle tai enemmän aikaa itselle sekä se, että osa-aikatyön tekeminen on taloudellisesti mahdollista, toisin sanoen mies ansaitsee niin paljon, että vaimon koko palkkaa ei tarvita. Miehistä osa-aikaisesti työskentelee vain 14% ja syyt ovat hyvin erilaisia kuin naisilla. Eipä kuulosta kovin modernilta ja tasa-arvoiselta.

Kun naisia on työvoimasta vähemmän kuin miehiä, mutta naisten työttömyysprosentti on alhaisempi kuin miesten, myös kokonaan poissa työmarkkinoilta olevia työikäisiä naisia on heitäkin jonkin verran. Kotiäitiys sinänsä ei sen sijaan tunnu olevan sosiaalisesti hyväksyttävää, mitä perustellaan nimenomaan naisten tasa-arvolla. Kuulemma kotiäitienkin lapset ovat yleensä päivähoidossa, ja valtion virallinen kanta tuntuu olevan, että jo pienenkin lapsen kehityksen kannalta päiväkoti on parempi kuin olla kotona äidin tai isän kanssa.

Minusta siinä on ristiriita, että kotona oleminen pienen lapsen kanssa äitiysloman loputtua on arveluttavaa yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, mutta naisten osapäivätyö on sosiaalisesti hyväksyttävämpää, vaikka sitä jatkuisi vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä ja vielä senkin jälkeen, kun lapset eivät enää ole peruste sille.

Suomi ja Norja ovat molemmat tilastojen kärkijoukoissa, kun tarkastellaan naisten asemaa kansainvälisessä mittakaavassa. Kumpi on parempi, riippuu siitä, millaisia kriteerejä kulloinkin käytetään. Keskustelu naisten asemaan liittyen sen sijaan tuntuu olevan jossain määrin erilaista, ja jos kadulla katsoo vastaantulevia naisia, tietyt erot pistävät silmään silloinkin.

Kansainvälistä naistenpäivää muuten vietettiin Norjassa ensimmäisen kerran 1915, tasan sata vuotta sitten. Kuriositeettina mainittakoon, että Oslossa järjestetyssä tilaisuudessa puheen piti Aleksandra Kollontai, bolsevikki ja tuleva neuvostoliittolainen diplomaatti.

Norjalaista naisasiamusiikkia suoraan 1970-luvulta,
Amtmandens Døtre -yhtye ja Kvinnefrontsangen

Yhteiskunnallista pohdintaa

Maahanmuuttajien integroituminen tai sen puute puhuttaa Norjassakin, ja äskettäin silmiini osui seuraava, varsin mielenkiintoinen artikkeli, joka pureutuu maahanmuuttokriitikkojen erinäisissä keskusteluissa esille tuomiin asioihin.

Maahanmuuttajaperhe aiheuttaa Norjalle usean sadan miljoonan kruunun kustannukset joka vuosi
Perheen perinteisiin kuuluu serkusten välinen avioliitto, he kokevat olevansa Norjan lakien yläpuolella ja kukaan perheen jäsenistä ei käy töissä. Tästä huolimatta norjalaiset veronmaksajat ovat yli sadan vuoden ajan syytäneet miljardeja kruunuja Oslossa asuvalle maahanmuuttajaperheelle.
    FrP:n (populistisen Edistyspuolueen, suom. huom.) maahanmuuttopoliittinen tiedottaja, Mazyar Keshvari, sai äskettäin nimettömän vinkin maahanmuuttajaperheestä, joka on häikäilemättä käyttänyt hyväkseen Norjan sosiaaliturvaa.
- Jouduin lähes shokkiin, kun minulle kerrottiin tästä. Minulle on täysi mysteeri, miten tämä perhe on pystynyt pysymään poissa valvovan silmän alta näin kauen, sanoo Keshvari.
    Alustavien selvitysten mukaan perheen isoisä tuli Norjaan laivalla vuonna 1905. Hänelle myönnettiin silloin perheenyhdistäminen saman tien, vaikka hän oli naimisissa serkkunsa kanssa. Tätä perinnettä jatkoi perheen poika, joka nai oman serkkunsa 1929. 
    Norjan valtio kustansi perheelle asunnon ja ruuan, ja perhe on saanut rahaa tähän tarkoitukseen tähän päivään asti.
- Tässä puhutaan useasta sadasta miljoonasta kruunusta vuodessa, toteaa Keshvari. - Ja tietääkseni kenelläkään heistä ei ole koskaan ollut normaalia työpaikkaa.
   Maahanmuuttopoliittisella tiedottajalla on useita muitakin huolenaiheita:
1. Perhe ei osoita juurikaan halua integroitua, vaikka nyt puhutaan jo toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajista.
2. He tuntevat olevansa Norjan lakien yläpuolella.
3. He tekevät useita ulkomaanmatkoja joka vuosi.
4. Heillä on omat traditionsa ja oma tapansa pukeutua.
5. Monilla perheen jäsenillä on hyvin kalliita ja epänorjalaisia tottumuksia.
6. Eräs perheenjäsen on radikalisoitunut ja puhuu nyt enkelien ja kuolleiden kanssa.
- Hälyttävintä on varmaan kuitenkin se, ettei heitä huvita osallistua edes kansallispäivän kulkueeseen, kauhistelee Keshvari. - He vain seisovat parvekkeellaan tyhmissä hatuissaan ja vilkuttavat.

(Lähde: http://heltnormalt.no/nasjonensoye/2015/02/24/115500. Käännös: Heli)

Niin, onhan juttu aika kieli poskessa kirjoitettu, varsinkin kun hyvin nopeasti huomaa, että tarkastelun kohteena eivät ole mitkä tahansa mamut vaan varsin näkyvässä asemassa oleva perhe. Jos jollekin ei vielä ole selvinnyt, kenestä puhutaan, niin kerrottakoon, että kyseessä on kuningasperhe. Maahanmuuttajia alunperin hekin.

En seuraa aktiivisesti Norjan kuninkaallisten edesottamuksia, mutta olen kuitenkin havainnut, että jotkut seuraavat. Monarkialla ja kuningasperheellä on kannattajansa ja vastustajansa. ja sitten ovat tietenkin ne, joita asia ei niin kovin paljon keikauta puoleen eikä toiseen. Ylläolevassa jutussa näkökulma on humoristiskriittinen, mutta se sopii hyvin pienen pohdinnan alustukseksi.

Kuningasperhe tulee kalliiksi. Kuninkaallisillehan ei makseta palkkaa, niin kuin muille työssäkäyville, vaan kaikki heidän kulunsa maksetaan valtion kassasta. Tänä vuonna valtion budjetissa "kuninkaalliselle hoville" (tarkoittanee kuningasparia) on varattu 169,6 miljoonaa kruunua ja kruununprinssiparille 18,4 miljoonaa kruunua. Päivän kurssilla tämä on noin 22 miljoonaan euroa. Melkoinen määrä rahaa ylläpitämään monarkkia sekä hänen perillistään, joilla ei ole käytännössä muuta kuin symbolinen asema. Se on sentään todettava, että julkista rahoitusta saava kuningasperhe on pieni. Kuninkaan sisarten lapset käyvät töissä eikä heillä ole kuninkaallisia titteleitä. Vertailun vuoksi Suomessa tasavallan presidentin palkkioon ja toimintamenoihin on 2015 budjetoitu 325 000 euroa. Kyllä, monarkia on kallista huvia.

Kuningasperheen integroitumishaluttomuus. Vuonna 1905 Norjan kruunu ojennettiin tanskalaiselle prinssille, joka suostui vastaanottamaan sen vasta, kun norjalaiset olivat vakuuttaneet, että kyllä he ihan oikeasti haluavat hänet hallitsijakseen. Hän siis saapui Norjaan norjalaisten kutsumana. Kuningas puhui vain tanskaa, ei norjaa, koko hallituskautensa, ja lunasti paikkansa norjalaisten silmissä oikeastaan vasta 1940 sanottuaan "ei" saksalaisten miehittäjien ehdotuksille yhteistyöstä. Tanskalaisen kuninkaan myötä norjalaiset saivat myös englantilaisen kuningattaren, joka oli sekä kuninkaan vaimo että serkku, ja kruununprinssikin oli syntyjään Tanskan prinssi.

Kruununprinssi ja sittemmin hyvin suosittu kuningas Olav oli syntyperästään huolimatta jo huomattavasti norjalaisempi kuin vanhempansa, vaikka naikin ulkomaalaisen, ruotsalaisen serkkunsa. Kuningasperheen kolmas ja neljäs ja viides polvi ovatkin sitten jo Norjassa syntyneitä, ja puolisotkin ovat syntyperältään norjalaisia, nykyinen kruununprinsessa jopa hyvinkin tavallinen norjalainen perhetaustaltaan. Integroitumishaluttomuutta en nämä faktat huomioiden aivan allekirjoita, vaikkakin toisaalta perheeseen naidut etniset norjalaiset näyttävät puolestaan myös integroituvan kuninkaallisiin piireihin.

Lakien yläpuolella oleminen. Täytyy sanoa, etten tiedä, millaiseen asemaan Norjan laki asettaa kuninkaalliset verrattuna tavallisiin kansalaisiin, jos puhutaan arkipäiväisistä asioista, kuten esimerkiksi rikosoikeudellisesta vastuusta. Melko varma olen kuitenkin siitä, että valtakunnan lakeja pitää kuninkaankin pääsääntöisesti noudattaa. Muuten kuninkaasta tullee entinen kuningas. Hallitusmuodon muuttamiseenhan ei tarvita vallankumousta. Lain muutos riittää. Jonkinlaisia erioikeuksia kuningasperheellä varmasti kuitenkin on.

Matkustelu ulkomailla. No, tätähän harrastavat muutkin, eivät vain kuninkaalliset. Matkakohteet tosin lienevät hieman erilaisia, ja kuninkaalliset varmasti matkustavat suuremmalla seurueella ja budjetilla. Ehkä tämä kriitiikin aihe kohdistuukin siihen, kuka matkat maksaa.

Omat traditiot ja pukeutumistavat. Omia traditioita kuninkaallisilla varmasti riittää, tosin veikkaan, että norjan kuninkaalliset noudattavat monessa asiassa myös norjalaisia traditioita. Jos ei muusta syystä niin koska se kuuluu asiaan. Mitä taas tulee pukeutumiseen, niin ihmisten, jotka edustavat maata milloin missäkin, odotetaan pukeutuvan asianmukaisesti ja asianmukainen pukeutuminen on usein jotakin muuta kuin mitä keskivertonorjalainen vetää päälleen. Pukeutumistakin on kansan hyvä arvostella, kuten esimerkiksi kruununprinsessan kalliita juhlapukuja pari vuotta sitten. Toisaalta keskivertonorjalaisista poikkeavien traditioiden ja pukeutumisen arvostelu on hyvin perinorjalaista. Joukosta erottuminen ei nimittäin ole suotavaa, ja hyvin integroituneiden maahanmuuttajien edellytetään olevan lähes norjalaisempia kuin norjalaiset itse.

Kalliit ja epänorjalaiset tottumukset. Tämä mennee pitkälti samaan piikkiin edellisen kohdan kanssa. Epänorjalaisuus ja sen myötä joukosta erottuminen ei, kuten todettu, ole ollenkaan suotavaa. Ja jos vielä yhteiskunnan varoilla rällästetään, niin se on entistä epäsuotavampaa. Muistelen, että joskus vuosia sitten paheksuttiin syvästi kuningattaren tuhlailevaa elämäntapaa ja ostoksia.

Radikalisoitunut perheenjäsen. Perheeseen todellakin kuuluu prinsessa, joka puhuu enkelien ja kuolleiden kanssa ja vieläpä järjestää jonkinlaista koulutusta niille, jotka haluavat seurata häntä tässä. Tämän tyyppinen radikalisoituminen on kuitenkin suhteellisen harmitonta, ja jos kyseessä olisi joku muu kuin prinsessa, hänelle ehkä vain hymähdettäisiin. Mutta kun kyseessä ei ole tavis vaan prinsessa, joka vieläpä hyväksikäyttää titteliään ja asemaansa saadakseen julkisuutta ja ansaitakseen rahaa enkelitouhuillaan, niin kieltämättä se ei herätä pelkästään positiivisia ajatuksia.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, artikkeli kertoo ehkä enemmän norjalaisesta yhteiskunnasta kuin kuningasperheestä tai maahanmuuttajista. Tämän pohdinnan jälkeen ihmettelen entistä enemmän, miksi Norjassa edelleen on kuningashuone, jolla ei edes ole mitään vuosisataisia perinteitä takanaan.

Poliisi valvoo

Tänään töistä lähtiessä kuljin Oslon Grand Hotelin ohitse. Siinä nurkilla seisoskeli muutama poliisi, missä ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta tänään poliiseilla näytti olevan konepistoolit. En kuitenkaan ryhtynyt utelemaan, mistä oli kyse, enkä edes räpsäissyt kuvaa aseistetuista poliiseista. Vaisto sanoi, että siitä ei ehkä olisi tykätty.

Norjalaiset poliisit eivät yleensä kanna minkäänlaista ampuma-asetta, joten jotain poikkeuksellista oli ilmiselvästi tapahtumassa, kun oli oikein pitänyt noinkit isot pyssyt ottaa esille. Ehkä asialla oli jotain tekemistä sen kanssa, että Nobelin rauhanpalkinnon voittajat saapuivat tänään kaupunkiin - ja oletettavasti majoittuvat Grand Hotelissa. Ehkä silläkin oli vaikutusta, että eräässä toisessa keskustan hotellissa oli tänään panttivankitilanne.

Vilkas päivä Oslossa? Ilmeisesti, mutta rauhalliseksi pikkusuurkaupungiksi Oslossa näkee poliiseja mellakkavarusteissa tai muuten vaan isommissa porukoissa kadunkulmassa seisoskelemassa yllättävän usein.

Grand Hotelin edustalla poliiseja näkyy aina silloin tällöin. Oletettavasti hotellissa on silloin joku sellainen vierailija, jonka läsnäolo voi provosoida joitakuita. Minulla sen sijaan on lähes aina jäänyt täysin arvoitukseksi, kenen vierailua poliisit milloinkin turvaavat, joten mistään valtiovierailuista ei todellakaan ole aina kyse.

Stortingtin eli parlamentin edusta on suosittu mielenosoitusten pitopaikka, ja demonstraation aiheesta riippuen poliisit ovat paikalla tarkkailemassa tilannetta isommalla tai pienemmällä porukalla. Usein mukana on myös hevosia, joilla niilläkin on mellakkavarustus.

Sekä Stortinget että Grand Hotel sijaitsevat Oslon pääkadun ja paraatikadun, Karl Johans gaten varrella, ja saman kadun päässä on kuninkaanlinna. Aamulla töihin mennessä kuljen kuninkaanlinnan editse, ja joinakin aamuina kadun varteen viritetyistä aidoista ja paikalla päivystävistä poliiseista voi päätellä, että jotain seremoniallista on päivän mittaa tapahtumassa. Liekö sitten kuningas lähdössä käymään ulkoilemaan vai mitä. Ken tietää. Minä en tiedä. Joka tapauksessa Karl Johan tuntuu olevan tapahtumien keskipiste, jos poliisien määrää käytetään indikaattorina.

Oslolla lienee edelleen rauhallisen kaupungin maine, vaikka lintukoto-kuva saikin kovan kolauksen heinäkuun 2011 pommi-iskussa. Poliiseja näkyi kuitenkin katukuvassa aivan nykyiseen tapaan muistaakseni jo ennen sitä. Helsingissä asuessani harvemmin havaitsin näin näkyvää varautumista ongelmiin. Siihen, kummassa kaupungissa realistisia uhkia on enemmän, en osaa ottaa kantaa. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta molemmissa kaupungeissa on alueita, joilla ei ole terveellistä liikkua yksin pimeällä.

Helsingistä mieleeni on jäänyt kuva tasavallan presidentistä kaikessa rauhassa syömässä mansikoita kadunkulmassa. Vieressä seisoi yksi turvamies, joka piteli mansikkapussia. Kuningas samanlaisessa asetelmassa koettaisiin Oslossa varmaan mahdottomaksi ajatukseksi. Monestakin syystä.

Kuninkaanlinna aamusumussa, tällä kertaa ilman poliiseja.

Lippu salkoon vai ei?

Mies huomasi lipun yhden naapurin parvekkeella ja riemastui. Onko tänään liputuspäivä? Missä se meidän lippumme onkaan? Pikainen googlaus kuitenkin paljasti, että kyseessä ei ole kansallinen liputuspäivä, vaan kyseisessä naapurissa todennäköisesti juhlitaan syntymäpäivää. Eikä lippuja sen puoleen näkynyt missään muualla kuin tällä yhdellä parvekkeella. 

Yllätyin miehen äkillisestä liputusinnosta ja ihmettelin, että mitä se nyt noin vaahtoaa, kunnes muistin, että meillä tosiaan on nykyään itselläkin lippu. Naapurustossa joku kaupitteli kesällä ylimääräistä lippua tankoineen sekä seinätelinettä sille, ja mies tarttui tarjoukseen haukkana. Meillä on joskus ennenkin ollut puhetta siitä, että voitaisiin hankkia lippu, mutta asiassa ei ole aikaisemmin päästy ajatusta pidemmälle. Olemme nimittäin olleet lähinaapuruston lähestulkoon ainoita, joilla ei ole parvekelippua, ja siten hieman kummajaisia.

Ei niin, että norjalaiset jatkuvasti olisivat vetämässä lippua salkoon. Suosituin liputuspäivä on ehdottomasti kansallispäivä, 17. toukokuuta, jolloin sinivalkopunaiset liput liuhuvat kaikkialla ja ihmiset kulkevat ympäriinsä lippu kädessä tai vähintään lipunvärinen ruusuke rinnassa. Myös syntymäpäivää ja muita henkilökohtaisia merkkipäiviä on tapana juhlistaa liputtamalla.

Miehen tarve googlata liputuspäivät pohjautunee siihen, että muuten kuin edellä mainittuina päivinä liputtaminen ei näytä olevan erityisen suosittua. Liputuspäivät eivät siis ilmeisesti ole ihmisillä takaraivossa samalla tavalla kuin Suomessa, jossa lipun näkeminen helmikuussa saa aikaan välittömän mielleyhtymän Runebergiin. 

Norjassa on tänä vuonna 15 virallista liputuspäivää, joista viisi on kuningasperheen merkittävimpien jäsenten syntymäpäiviä. Kuningasparin (Harald ja Sonja) lisäksi liputuksella juhlistetaan suorassa kruununperimysjärjestyksessä seuraavana olevia (Haakon, Ingrid Aleksandra) sekä näiden mahdollisia puolisoita (Mette-Marit). 

Muut liputuspäivät ovat uudenvuodenpäivä, saamelaisten päivä (6.2.), ensimmäinen pääsiäispäivä, kansainvälinen työläisten päivä eli vappu, miehityksestä vapautumisen päivä 1945 (8.5.), perustuslain päivä eli kansallispäivä (17.5.), unionin purkamisen päivä 1905 eli itsenäisyyspäivä (7.6.), ensimmäinen helluntaipäivä, Olsok eli Pyhän Olavin kuolinpäivä (29.7.) ja ensimmäinen joulupäivä. Myös Stortingetin eli kansanedustuslaitoksen vaalipäivä on liputuspäivä. Virallisten päivien lisäksi tapana on liputtaa myös YK:n päivänä (24.10.) ja mahdollisina muina päivinä, joista hallitus päättää tapauskohtaisesti. 

Suomessahan on virallisten liputuspäivien lisäksi myös ns. vakiintuneita liputuspäiviä, jolloin muistellaan esimerkiksi suomalaisen kulttuurin kannalta merkittäviä henkilöitä. Norjasta tällaiset "kulttuuriset" liputuspäivät puuttuvat. Toisaalta noin monen kuningasperheen edelleen hengissä olevan jäsenen syntymäpäivänä liputtaminen taas tuntuu jotenkin erikoiselta. Minun mielestäni ainakin.

Kansallispäivä on ainoa päivä, jolloin olen havainnut norjalaisten liputtavan suurin joukoin. Muut liputuspäivät ovat poikkeuksetta menneet ohi niin, etten ole havainnut mitään merkkipäivää olevankaan. En tiedä, miksi norjalaiset liputtavat niin nihkeästi. Ehkä liputuspäiviä ei pidetä niin merkittävinä, että kansalaisten pitäisi ne huomioida. Lippujen puutteesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansallispäivä osoittaa, että kaikilla kynnelle kykenevillä on lippu. Jos pihassa ei ole lipputankoa, lippu viritetään parvekkeelle. Samoin syntymäpäivän juhliminen ilman liputusta taitaisi olla epänorjalaista.

Itse lippuun suhtautuminen tuntuu olevan jossain määrin rennompaa kuin Suomessa. Norjan lipun kuva vaatteissa on aika tavallista. Esimerkiksi lippukuvioisiin bikineihin sonnustautuminen tuntuisi minusta aina oudolta ainakin, jos kyseessä olisi Suomen lippu, mutta norjalaisille lippu takapuolen peitteenä taitaa olla vain tapa julistaa omaa norjalaisuuttaan. 

Huonoa palvelua ja tasa-arvon tulkintoja

Työnhakijaksi ryhtymiseeni liittyen kävin taannoin paikallisen NAVin (Kelan ja työkkärin risteytys) toimistossa hakemassa vastauksia muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Pääsin hetken jonotettuani juttelemaan henkilön kanssa, jonka tehtävänä on ottaa asiakas vastaan, vastata yleisimpiin kysymyksiin ja tarvittaessa ohjata kyselijä edelleen toisen henkilön puheille.

Selitin tilanteeni, ja esitin muun muassa tarkentavan kysymyksen määräajoin tehtävästä ilmoituksesta siitä, onko työnhakija ollut töissä vai ei. Tähän kysymykseen en ollut löytänyt vastausta NAVin nettisivuilta. Aika äkkiä havaitsin, että nainen, jonka kanssa juttelin, pyrki jatkuvasti sivuuttamaan kyseisen kysymyksen, vaikka toistin sen useaan kertaan, kun en kerran ollut vielä saanut vastausta. Yleisiä ohjeita tilanteeseeni kyllä löytyi ja vastauksia muihin kysymyksiin, mutta tämä tietty kysymys tuntui kaikuvan kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun nainen oli jo toivottelemassa minulle hyvää jatkoa, toistin kysymykseni vielä kerran ja sanoin, että tähän minun nyt kyllä ihan oikeasti olisi saatava vastaus. "Minä en oikein tunne tätä työssäoloilmoituksen tekoa", sai nainen sanottua. "Tätä pitäisi kysyä joltakin muulta." Kun en osoittanut edelleenkään poislähdön aikeita, nainen kaivoi esille "jonkun muun" puhelinnumeron ja pyysi soittamaan seuraavana päivänä, jolloin tämä ilmeinen asiantuntija olisi paikalla.

Olimme äskettäin mieheni kanssa ravintolassa syömässä. Mies valitsi annokseensa valkosipulivoin. Kun mies sitten ruuan saatuaan kävi sen kimppuun, hän totesi, että valkosipulivoista puuttui valkosipuli. Minäkin maistoin sitä pyynnöstä, ja se oli kyllä minunkin mielestäni aivan pelkkää tavallista voita. Mies vinkkasi tarjoilijan paikalle ja kertoi virheestä. Tarjoilija vilkaisi voinappia ja vakuutti sen olevan valkosipulivoita. Vaikka molemmat kerroimme maistaneemme sitä ja todenneemme, ettei se maistunut vähääkään valkosipulilta, tarjoilija pysyi kannassaan, että mies oli saanut sitä, mitä oli tilannut. Uutta ja oikeanlaista voinappia ei tarjottu, mutta sen sijaan mies sai valkosipulimurskaa voihin sekoitettavaksi. Tässä ravintolassa asiakas ei selvästikään ollut aina oikeassa.

Mitäpä sitten on yhteistä edellä kerrotuilla tapauksilla? Molemmat liittyvät norjalaiseen palvelukulttuuriin, ja vaikka nyt kerroin vain kaksi tapausta, vastaavia on tullut kohdalle useita. Sekä kaupoissa, ravintoloissa, virastoissa että muissa paikoissa, joissa on jonkinlainen asiakas ja asiakaspalvelija -asetelma.

Norjalaisille asiakaspalvelijoille tuntuu olevan tavattoman vaikeaa myöntää olevansa väärässä, tehneensä virheen tai ettei tiedä vastausta asiakkaan kysymykseen. Viimeksi mainittu on erityisesti virastojen erityispiirre. Minä asiakkaani olisin tyytyväinen vastaukseen, että valitettavasti vastausta ei tiedetä juuri nyt, mutta asiasta otetaan selvää, tai että tehty selvä virhe myönnettäisiin ja korjattaisiin ilman mutinoita. En minä vaatisi mitään lisäkompensaatioita, jos virhe ei edes olisi aiheuttanut mitään erityistä vahinkoa.

Se, että virkamies välttelee vastaamasta kysymykseen on tietyllä tavalla huvittavaa. Tässäkin mainitussa tapauksessa sain "en tiedä" -vastauksen vasta, kun painostin naista vastaamaan enkä enää antanut mahdollisuutta sivuuttaa asiaa. Joskus aikaisemmin olen havainnut, että hankala kysymys saatetaan myös kuitata antamalla vastaus, joka ei pidä paikkaansa. Kun samaa asiaa kysyy kolmelta virkamieheltä, kaikki antavat erilaisen vastauksen. Sellaistakin on joskus muinoin tapahtunut, että NAVin virkamies on puhunut maahan muuttaneelle suomalaiselle pitkät pätkät säännöksistä, jotka eivät päde Pohjoismaiden kansalaisiin, ennen kuin suomalainen on saanut väliin huomautuksen Pohjoismaiden välisistä sopimuksista. Tosin joillekin saattaa olla epäselvää, kuuluuko Suomi Pohjoismaihin, mutta mitäs pienistä.

Ravintolassa tarjoilija ei varmaankaan ollut se, joka oli laittanut annokseen vääränlaisen voinapin, vaan kokki. Sekä minua että miestä kummastutti silti tarjoilijan haluttomuus myöntää, että asiassa oli mahdollisesti tapahtunut virhe tai ylipäätään tapa, jolla annokseensa tyytymättömään asiakkaaseen suhtauduttiin. Aika yleistä tässä maassa tuntuu olevan, että kun havaitaan virhe, ensimmäinen kommentti on "se ei ole minun syytäni". Vika vieritetään mahdollisimman nopeasti pois omalta kontolta "jonkun muun" syyksi.

Mietin, miksi virheen tai tietämättömyyden myöntäminen tuntuu olevan monille norjalaisille niin vaikeaa. Totuuden nimessä on sanottava, että olen joskus myös kuullut asiakaspalvelijan todenneen oman virheensä ja korjanneen sen tai myöntäneen, ettei osaa vastata kysymykseen, ja saman tien pyytäneen paikalle kokeneemman kollegan. Valitettavasti kuitenkin niitä toisenlaisia tapauksia on tullut kohdalle niin usein, että olen kiinnittänyt niihin huomiota. Eikä tämä havainto mene edes maahanmuuttajan ylikriittisyyden piikkiin, vaan muun muassa norjalainen mieheni on vahvistanut minun havainneen ongelman, joka todellakin on olemassa.

Joissakin maissa kasvojen menettäminen on asia, jota vältellään keinolla millä hyvänsä. Norjassa ei minun mielestäni ole mitään erityistä "kasvojenmenettämiskulttuuria" sen enempää kuin Suomessakaan. Sen sijaan ihmisille saattaa olla merkittävä ongelma joutua tilanteeseen, jossa he ovat jollakin tavalla altavastaajia ja siten epätasa-arvoisessa asemassa vastapuoleen, vaikkapa asiakkaaseen, nähden. Onhan se tietenkin epämukavaa.

Norjalaisilla on hyvin vahva ajatus siitä, että ihmiset ovat yksilötasolla tasa-arvoisia. Kun ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ollaan siinä tilanteessa saman arvoisia. Minä en ole huonompi kuin sinä, on se ajatus, jota ihmiset hellivät. Tasa-arvo on tietenkin monitahoinen asia, eikä suurin osa ihmistä varmaankaan käytännössä ajattele, että kaikki ovat tasa-arvoisia kaikissa tilanteissa. Mutta vaikuttaa siltä, että norjalaiset eivät mielellään katso ylöspäin toisiin ihmisiin - ellei kyseessä nyt satu olemaan joku aivan erityinen henkilö. Alaspäin voidaan kyllä katsoa, sillä se ei heikennä omaa tasa-arvoisuuden tunnetta.

Asiakaspalvelija saattaa myös närkästyä, jos kokee, että asiakas ei ole riittävän mukava. Tällaisen tilanteen voi aiheuttaa myös se, että asiakkaalla on toivomuksia, joihin asiakaspalvelija ei osaa vastata ja joutuu siksi ikävään tilanteeseen. Jos asiakaspalvelija joutuu puolustuskannalle, on epätodennäköistä, että hän myöntää virhettää tai osaamattomuuttaan, jolloin tuloksena saattaa olla pattitilanne, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kolmas osapuoli, se aidosti asiakaspalveluhenkinen asiakaspalvelija.

Tasa-arvo on ehdottomasti hyvä asia, mutta jos sen lieveilmiöinä esiintyy joustamattomuutta ja huonoa asiakaspalvelua, sen tulkinnassa on mielestäni jotakin vikaa.


Kirjoitus perustuu paitsi omiin kokemuksiini myös lukuisiin muille henkilöille (myös norjalaisille) sattuneisiin tapauksiin, joista olen kuullut kyseisiltä henkilöiltä.

Perustuslaki täytti tasavuosia

Lauantaina 17. toukokuuta vietettiin Norjan kansallispäivää eli perustuslain päivää. Perustuslaki säädettiin tasan 200 vuotta sitten, joten merkkipäivää huomioidaan muutenkin tämän vuoden aikana. Tässä yhteydessä pitää palauttaa mieleen, että Norjahan ei suinkaan itsenäistynyt vuonna 1814 vaan siirtyi Tanskan hallinnasta unioniin Ruotsin kanssa.

Tai jos aivan tarkkoja ollaan, niin tavallaan Norja itsenäistyi eli irrottautui Tanskasta ja valitsi itselleen kuninkaaksi Tanskan kruununperillisen, joka sillä hetkellä sattui olemaan myös Tanskan kuninkaan nimittämä Norjan käskynhaltija. Mihinkään täydelliseen pesäeroon entisistä vallanpitäjistä ei siis pyritty. Norjalaisten suunnitelmiin tuli kuitenkin mutkia matkaan, koska Napoleonin sotien seurauksena Norja oli luvattu Ruotsille korvauksena Suomen menettämisestä. Vuoden 1814 itsenäisyys kesti vain muutaman kuukauden, sillä norjalaiset taipuivat tosiasioiden edessä ja valitsivat kuninkaakseen Ruotsin kuninkaan, ja Norja siirtyi siten personaaliunioniin Ruotsin kanssa. Perustuslaki jäi kuitenkin voimaan.

Varsinainen itsenäistyminen tapahtui 7. kesäkuuta 1905, kun Stortinget eli Norjan parlamentti julisti maan itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää ei kuitenkaan juhlita mitenkään erityisesti.

Kansallispäivä on olennainen osa norjalaisuutta. Se on päivä, jolloin ihmiset pukeutuvat kansallispukuihin tai muihin juhlavaatteisiin ja lähtevät liput heiluen ja puna-valko-siniset ruusukkeet rintapielessä katsomaan enimmäiseen lasten kansoittamia juhlakulkueita. Jos jostakin syystä ei pääse henkilökohtaisesti osallistumaan juhlahumuun, voi katsella telkkarista suorana lähetyksenä, miten ihmiset juhlivat eri puolilla maata. Jollakin tavalla osallistuminen lienee suotavaa. Muu olisi epänorjalaista.

Oslon keskusta on kansallispäivänä pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan useita tunteja kestävää kulkuetta. Kaupungin koulut soittokuntineen osallistuvat kulkueeseen, joka kiertää pitkän lenkin kohokohtanaan kuninkaanlinnan edusta. Kuningasperhe tietenkin seisoo parvekkeella vilkuttamassa kansalaisille koko kulkueen kestoajan. Mahtaa monarkin vilkutuskättä väsyttää päivän lopussa.

Eivät tavalliset kansalaisetkaan helpolla pääse, jos juhlivat päivää pitkän kaavan mukaan kaikkia perinteitä noudattaen. Kantanorjalaiset tietolähteeni kertovat, että monessa perheessä noustaan kansallispäivän aamuna jo ennen kukonlaulua, jotta ehditään pukea koko perhe parhaimpiinsa ennen kuin on aika lähteä lasten koululle lipunnostoon, koulun kulkueeseen ja muuhun ohjelmaan, jonka jälkeen ohjelma saattaa vielä jatkua esimerkiksi lasten harrastusryhmien järjestämillä juhlallisuuksilla. Mistään vapaapäivästä ei siis voi puhua ainakaan, jos perheessä on kouluikäisiä lapsia.

Jos päivää vietetään aikuisten kesken, on mahdollisuus päästä hieman helpommalla. Kukonlaulun aikaan herääminen ei ole silloin tarpeellista, mutta mikäli aikoo katsomaan kulkueita tai vaikkapa kiikaroimaan, onko linnan parvekkeella vilkuttava kuningasperhe aito vaiko marioneteista koostuva, liikkeelle pitää kuitenkin lähteä selkeästi aamupäivän puolella.

Kansallispäivän perinteisiin kuuluu myös lounas, joka normaalista norjalaisesta leipälounaasta poiketen on lämmintä ruokaa. Erikoista, että kansa, jonka mielestä lämmin ruoka ei kuulu lounaalle, syö lämpimän lounaan nimenomaan kansallispäivänä. Toisaalta jos liikkeelle on lähdetty aikaisin, kyllä lounasaikaan jo maittaa middagsmat eli päivällisruoka. Ainakin Oslossa pöytävaraus kansallispäivän lounaalle on hyvä tehdä etukäteen sekä muistaa ottaa riittävästi rahaa mukaan, koska kansallispäivänä hinnat ovat tavallistakin korkeammat. Jos katsoo pärjäävänsä pienemmällä syömisellä, sopiva välipala on makkara kaikilla lisukkeilla. Makkarahan on Norjassa vakiojuhlaruokaa, joten sitä ei pidä väheksyä kansallispäivänäkään. Muuten sitten voi syödä jäätelöä niin paljon kuin sielu ja maha sietävät.

Kun kulkueet on nähty, juhlimista voi jatkaa vapaamuotoisesti pikkutunneille asti. Tietynlainen norjalainen erikoisuus ainakin muualta tulleen silmin on kansallispukuisten naisten ja pukuun ja kravattiin pukeutuneiden miesten kansoittamat anniskelupaikkojen terassit aurinkoisena kansallispäivän iltapäivänä.

Norjalaista kansallispäivän juhlintaa leimaa kansallismielisyys, jollainen monessa muussa maassa todennäköisesti saisi osan kansasta takajaloilleen. Kansallispäivä ei kuitenkaan ole pelkästään kantanorjalaisten juhla, vaan mukana juhlahumussa ovat myös maahanmuuttajat. Erityisesti koulujen järjestämät juhlallisuudet osallistavat myös maahanmuuttajien lapsia. Muutenkin lapset ovat juhlinnassa keskeisessä asemassa lastenkulkueiden ansiosta.

Jos vertaa keskenään Norjan kansallispäivän ja Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa, ero on kuin yöllä ja päivällä. Siinä missä Suomessa muistellaan menneitä vaikeita aikoja (joita toki ei pidä unohtaa niitäkään), Norjassa on päivän kestävä koko kansan karnevaali, johon kaikesta positiivisuudesta ja ilonpidosta huolimatta suhtaudutaan hyvin vakavasti. 

Konfirmaatio norjalaisittain

Konfirmaatioseremonian jälkeen kaupungintalon ulkopuolella

Miehen sukulaispoika pääsi ripille sunnuntaina. Tai ihan tarkkaan ottaen ei päässyt, vaikka konfirmaatiojuhlaa vietettiinkin, jos nyt aletaan pilkkuja viilata. Konfirmaatio oli nimittäin humanistinen eli ei-uskonnollinen.

Konfirmaatio on Norjassa suuri juhla, ja miehen mukaan sitä voi lähestulkoon verrata häihin. Juhlaan kutsutaan koko suku sekä iso joukko ystäviä, ja vieraat saattavat matkustaa kaukaakin. Tähänkin juhlaan kaukaisimmat vieraat olivat lennähtäneet Pohjois-Norjasta.  

Konfirmaatioseremonia pidettiin Oslon kaupungintalolla ja konfirmoitavia oli 90 kappaletta. Vastaavia tilaisuuksia järjestetään kaupungintalolla kesän mittaan useita, todennäköisesti lähes joka viikonloppu. "Tavalliset" kirkolliset konfirmaatiot tapahtuvat kirkossa, mutta nyt kyseessä oli, kuten sanottua, humanistinen konfirmaatio, jollaisia Norjassa on järjestetty jo vuodesta 1951. 

Konfirmantit olivat suorittaneet Human-Etisk Forbundin järjestämän kurssin, jolla käsitellään erilaisia eettisiä kysymyksiä ei-uskonnollisesta näkökulmasta. Kurssin teemoja ovat esimerkiksi elämänkatsomus, humanismi ja ihmisoikeudet, ja nuoria kannustetaan itsenäiseen ajatteluun. Human-Etisk Forbund lähestyy kaikkia rippikouluikäisiä kirjeellä, jossa kerrotaan mahdollisuudesta humanistiseen konfirmaatioon kirkollisen vaihtoehtona. Tässä käydään siis niin sanotusti kilpailua nuorten sieluista, ja vuosittain noin 15% ikäluokasta valitsee humanistisen vaihtoehdon. 

Humanistista konfirmaatiota tarjotaan kaikille riippumatta siitä, kuuluuko nuori johonkin uskontokuntaan. Konfirmaatio on norjalaisessa kulttuurissa tärkeä virstanpylväs ja suuri juhla. tämänkertaiseen seremoniaan osallistuneita 90 nuorta katsellessani panin merkille, että konfirmaatio näyttää olevan nimenomaan kantanorjalaisten juhla. Joukossa oli vain yksi nuori, joka nimen perusteella oli täysin maahanmuuttajataustainen. 

Vaikka humanistista konfirmaatiota markkinoidaan uskonnottomana ja sisällöltään se onkin sellainen, sen lähtökohta on kuitenkin mielestäni aika tiukasti kristinuskossa. Konfirmaatiohan nimenomaan tarkoittaa kristillisen uskon vahvistamista sen lisäksi, että kyseessä on aikuistumisriitti. Humanistisessa konfirmaatiossa ei varsinaisesti konfirmoida eli vahvisteta mitään, vaan se on ainakin norjalaisessa kulttuurikontekstissa nimenomaan aikuistumisriitti, joka kuuluu kaikille. 

Kirkollisen (luterilaisen) konfirmaation valitsee nykyään runsas 60% ikäluokasta (kun noin 75% norjalaisista kuuluu kirkkoon), ja nämä nuoret lienevät lähes sataprosenttisesti norjalaissyntyisiä. En löytänyt tilastoja siitä, kuinka suuri on maahanmuuttajataustaisten nuorten osuus humanistiseen konfirmaatioon osallistuvista, mutta sunnuntaisten havaintojen perusteella veikkaisin, että hyvin pieni. Kun iso osa maahanmuuttajista on jotakin muita kuin kristittyjä, saattaa olla, ettei humanistinen konfirmaatio vetoa heihin, koska se rinnastuu kristilliseen norjalaiseen perinteeseen. 

Seremonia oli musiikkipitoinen ja pari puhettakin pidettiin. Puheissa käsiteltiin nuorten elämää ja ongelmia sekä aikuistumisen merkitystä. Seremonian huipentumana oli kurssitodistusten jako. Konfirmaatioon on Norjassa tapana pukeutua kansallispukuun eli bunadiin ja varsin monella tytöllä olikin sellainen yllään. Itse asiassa perinne on, että bunad saadaan rippilahjaksi. Myös hyvin moni omaisista oli pukeutunut bunadiin. 

Konfirmaatio on, muodosta riippumatta, erittäin norjalainen juhla. Seremonian jälkeen pidettävä vastaanotto puolestaan on tyypillinen norjalainen kravatinkiristysjuhla ilmeisesti riippumatta siitä, onko seremonia kirkollinen vai humanistinen. Ja norjalaisiin juhliin kuuluvat puheet. Ensimmäisen puheen piti konfirmantti itse, ja ruokailun lomassa kuunneltiin lisää puheita. Itse asiassa en muista olleeni yksissäkään vähänkään isommissa norjalaisissa juhlissa, joissa ei olisi päivällisen höysteenä pidetty ainakin kahta puhetta. Vaikuttaa siltä, että puheet voivat jäädä pois vain, jos juhlat ovat niin rennot, että istutaan kotisohvalla. Nämäkään juhlat eivät onneksi kuitenkaan olleet aivan sieltä jäykimmästä päästä.

Ja milläpä norjalainen konfirmantti lahjotaan? Lahjapöydällä oli valikoima kirjekuoria, eli rahaa annetaan täälläkin. 

Rådhushallen, jossa pidetään myös Nobel-seremonia.