lauantai 30. marraskuuta 2013

Lutefisk-sesonki on alkanut


Viikolla yhtenä päivänä töistä kotiin ajaessa minua alkoi huvittaa radiosta kuultu mainos. Siinä mainostettiin lipeäkalaa siihen tyyliin, että ensin ajattelin kyseessä olevan humoristinen mainos, mutta asiaa hetken mietittyäni luulen, että aivan tosissaan siinä mainoksessa kuitenkin oltiin.

Meillä on suuri valikoima laadukasta lipeäkalaa. Meidän lipeäkalamme on valmistettu vain korkealaatuisimmasta vaellusturskasta! - ja niin edelleen hunajaisen miesäänen kertomana.

Lipeäkala eli lutefisk kuuluu Norjassakin joulupöytään, mutta sen sesonki alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaupassa katselin, kun eräskin rouvashenkilö arvioivasti tökki sormellaan vakuumipakattua lipeäkalaa, ennen kuin valitsi mieleisensä. 


Täällä lipeäkalaa on tapana syödä paistetun pekonin kanssa. Pekoni antaa makua ja sitä paistettaessa irronnut rasva hulautetaan sekin kalan päälle. Lipeäkala-aterian voi myös ostaa valmiina, jolloin mukana tulee kalan ja pekonin lisäksi keitettyjä perunoita ja hernemuhennosta. Kaikki ainekset ovat erillisissä vakuumipakkauksissa, jotka voi lämmittää vaikkapa kiehuvassa vedessä. Joskus, kun tuollaisen valmisaterian ostin, ihmettelin sitä rasvan määrää, joka yhdessä pussukassa oli pekonin kanssa kalan kastikkeeksi.

Rasva huomioonottaen ei ole ihmekään, että perinteisesti lipeäkalan palanpainikkeena nautitaan akvaviittia. Pitäähän se rasva jollakin tavalla irrottaa kielestä, johon se tarttuu.

Muitakin jouluruokia on muuten tarjolla valmisaterioina tähän aikaan vuodesta. Ja ylipäätään ihmisillä on tapana virittäytyä tulevaan jouluun herkuttelemalla jouluruualla - ihan itse laitetullakin - jo adventtiaikana. 

Jotkut näppärät ja asiaan paneutuneet kuulemma valmistavat myös lipeäkalansa itse alusta lähtien. Linkin takana yksityiskohtainen kuvaus lipeäkalan valmistuksesta löytyy kommenttiosiosta.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Jalkapallo on vakava asia

Kuva nrk.no
Eilen pelattiin jalkapallon cup-finaali. Sitä ei voinut olla huomaamatta, ei ainakaan tässä taloudessa, jossa mies seuraa jalkapalloa huomattavan suurella mielenkiinnolla ja antaumuksella. Tänä vuonna vastakkain olivat miehen kannattama Rosenborg Trondheimista ja sen verivihollinen, Molde.

Taistoon valmistautuminen kotikatsomon puolella alkoi jo lauantaina, kun mies luki uutisista, että Rosenborgin pelaajat ovat majoittuneet hotelliin Sandvikassa, jossa meillä on tapana käydä ostoksilla lauantaisin. Mies spekuloi, mikä hotelli on kyseessä. Minun mielestäni Sandvikassa on vain yksi hotelli, joka voisi tulla kyseeseen, mutta mies epäili tiedon olevan tarkoituksella epätarkka, ja hotelli voisi olla jossain muuallakin lähistöllä. Lisäksi mies pohti, mahtaisivatko pelaajat viettää lauantain vapaa-aikaansa ostoskeskuksessa Sandvikassa. Pelaajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mutta lähihotellin parkkipaikalla oli epäilyttävän monta linja-autoa, jotka epäilemättä liittyivät jotenkin sunnuntain peliin.

Sunnuntaina, kun peli alkoi, mies linnoittautui sohvalle ja minä lähdin ulkoilemaan, kun oikein aurinkokin paistoi vaihteeksi. Jos joku tämän perusteella tekee johtopäätöksen, etten seuraa norjalaista jalkapalloa, johtopäätös on aivan oikea. Tarkkaan ottaen en seuraa minkäänmaalaista jalkapalloa.

Jalkapallo on kuitenkin niin vakava asia, että siihen liittyen on syytä opetella muutamia asioita. Ensinnäkin on hyvä tietää, mitä joukkuetta puoliso kannattaa, jotta osaa suhtautua myönteisesti kyseiseen joukkueeseen. Lisäksi on hyvä tietää, mikä on kyseisen joukkueen pahin vastustaja, jotta osaa asiaankuuluvasti paheksua vastustajaa, jos niikseen tulee. Eilisen pelin voitti Molde (vihollinen), joten jätin kommentoinnit ja kyselyt tavallistakin vähemmälle.


Vaikken jalkapalloa seuraakaan, olen kuitenkin kahdesti ollut katsomassa peliä. Ja tietenkin Rosenborgin peliä. Jalkapallostadionin katsomossa voi havainnoida ihmisiä, jotka suhtautuvat jalkapalloon todella vakavasti. Miehen mukaan nämä raskaan sarjan jalkapallofanit kiertävät kannattamansa joukkueen peleissä ympäri maata lähes päätyökseen. Ja laulu raikaa. Yllä on muutaman sekunnin pituinen ääninäyte Rosenborgin kannattajilta, ja sama meno jatkuu jotakuinkin koko pelin ajan.

Norjalaisille jalkapallo on ehdoton ykköslaji, mitä joukkueurheiluun tulee. Jääkiekko on täällä lähinnä marginaaliryhmän harrastus, mutta jalkapalloa harrastavat tai seuraavat kaikki. Jalkapallo rantautui Norjaan Iso-Britanniasta jo 1880-luvulla ja saavutti heti suuren suosion sekä pelaajien että yleisön puolelta. Norja ei taida olla aivan maailman huipulla, mutta Suomea paremmin maajoukkue kait kuitenkin pääsääntöisesti menestyy. Jotain jalkapallon suosiosta kertoo myös se, että norjankielisessä Wikipediassa on varsin monta norjalaista jalkapalloa käsittelevää artikkelia.

Vaikutelmani on se, että lähes kaikki miespuoliset norjalaiset pelaavat tai ovat pelanneet jalkapalloa jossain vaiheessa urheilu-uraansa. Jalkapallon pelaaminen on normaalia, pelaamattomuus erikoista. Viikonloppulapsi aloitti jokunen vuosi sitten äitinsä päätöksellä jalkapalloharrastuksen, ja silloin totesin, että se vaikutti olevan aika kallis harrastus - ja myös hyvin vakava harrastus heti alusta lähtien. Jopa alkeista lähteneiden pikkupoikien piti maksaa ties mitä lisenssimaksuja ja ostaa joukkueen peliasu, jolla silläkin luonnollisesti oli hintaa. En tiedä, millaista jalkapallokoulutoiminta tms. on Suomessa, ties vaikka olisi ihan samanlaista, mutta ainakin tässä tapauksessa harrastuksesta tuntui olevan hauskuus ja rentous kaukana. Viikonloppulapsi siirtyi sittemmin muiden lajien pariin, kun innostus ei riittänyt "ammattilaisuralle". 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Saako valittaa?

Norjaan muuton jälkeen minulla on ollut tapana todeta Norjan ja Suomen eroista kyseleville ihmisille, että erot ovat niin pienet, ettei maasta toiseen muuttaessa mitään kulttuurishokkia pääse tulemaan. Näin siis kuvittelin, kunnes muutama viikko sitten luin kulttuurishokkia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja huomasin tunnistavani ilmiön myös käytännössä.

Kulttuurishokkia on tutkittu 1950-60-luvulta lähtien, joten siihen on ehditty paneutua jo varsin monen tutkijan voimin. Käsite viittaa uuden kulttuurin aiheuttamaan odottamattomaan ja epämiellyttävään kokemukseen sekä sopeutumisprosessiin, jotka ovat seurausta joutumisesta vieraaseen ympäristöön. Sen oireita ovat esimerkiksi entisen elämän menetyksen tunne, ulkopuolisuus, sopeutumisen paine, ahdistus ja kykenemättömyyden tunne. Vaikka kyseessä on stressireaktio, se on kuitenkin normaali osa uuteen kulttuuriin sopeutumisen prosessia.

Kulttuurishokki on monivaiheinen prosessi, jota kuvataan yleensä U-käyränä sen etenemistavan vuoksi. Tyypillisesti alussa on "kuherruskuukausi", jolloin uusi kulttuuri tuntuu jännittävältä ja kiehtovalta ja yleisvaikutelma on positiivinen. Alussa maahanmuuttajalla on kuin turistin näkökulma uuteen kulttuuriin. Alamäki alkaa, kun käytännön arki iskee silmille. Tässä vaiheessa kulttuurierot alkavat aiheuttaa ongelmia ja uuden ympäristön kulttuuri alkaa tuntua vieraalta ja vaikealta, ja ongelmat saattavat tuntua itse aiheutetuilta. Kun prosessi etenee ja maahanmuuttaja alkaa taas nousta U-käyrää ylöspäin, tietoisuus kontaktista ympäristön kanssa lisääntyy ja asenne muuttuu. Maahanmuuttaja tuntee usein jopa vihamielisyyttä ympäröivää yhteisöä kohtaan ja syylliset ongelmiin löytyvät ympäristöstä, ei enää itsestä. Entinen asuinmaa voittaa yleensä uuden maan vertailussa.

Kulttuurishokin prosessi huipentuu tasapainon saavuttamiseen vanhan ja uuden välillä. Jotkut tutkimukset tosin ovat päätyneet siihen, että valtaosa ei itse asiassa koskaan saavuta tasapainoa ja todellista integroitumista uuteen kulttuuriin vaan jää vaiheeseen, jossa uusi kulttuuri tuntuu edelleen vieraalta. Osa kuitenkin pystyy integroitumaan ja saavuttamaan tasapainon, mikä antaa maahanmuuttajalle tunteen itsenäisestä selviytymisestä sekä uuden kulttuurin asiantuntemuksesta. Tosin nekin, jotka jäävät vierauden vaiheeseen, yleensä kokevat ainakin hetkittäin olevansa tasapainossa kulttuurien välillä.

Joskus integroituminen huipentuu monikulttuuriseen identiteettiin. Ihminen tuntee tällöin kuuluvansa samanaikaisesti useampaan kuin yhteen kulttuuriin ja ne ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa, ja hän pystyy toimimaan välittäjänä kulttuurien välillä arvottamatta kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi. Monikulttuuriseen identiteettiin voi kuitenkin liittyä ongelma, että vallitseva kulttuuri ottaa liiankin täydellisen vallan identiteetissä ja alkuperäinen minuus unohtuu. 

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi äskettäin, kun eräällä ulkosuomalaisten foorumilla käytiin kiivasta ja ajoittain jopa tulikivenkatkuista keskustelua siitä, miten Suomeen ja nykyiseen asuinmaahan pitää ja saa suhtautua. Vastakkain oli kaksi päänäkemystä (kärjistäen): Suomessa kaikki on paremmin - nykyisessä asuinmaassa kaikki on paremmin. Yhdeksi keskustelun pääkysymyksistä muodostui se, onko nykyistä asuinmaata lupa kritisoida. Vapaaehtoisestihan jokainen on muuttanut, joten miksi valittaa? Näinhän se menee. Vai meneekö?

Minun mielestäni keskustelussa ilmeni ennen kaikkea se, että ihmiset katsoivat asioita lähinnä omasta näkökulmastaan. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille vuosikymmeniä sitten, toiset vasta äskettäin, joten kulttuurishokkiprosessin kaikki vaiheet olivat varmasti keskustelussa edustettuina. Toisaalta keskustelijat olivat varmasti muuttaneet erilaisista syistä, lähteneet erilaisista olosuhteista ja päätyneet erilaisiin yhteisöihin ja olosuhteisiin. 

Jos katsotaan kulttuurishokin etenemistä, jota todellakin on tutkittu ja dokumentoitu varsin perusteellisesti, valittaminen on täysin normaalia käyttäytymistä. Samoin entisen ja nykyisen asuinmaan vertailu. Itse asiassa vikojen löytäminen nykyisestä asuinmaasta indikoi lähinnä sitä, että maahanmuuttaja on menossa U-käyrää ylöspäin, kohti mahdollista integroitumista. Saavutetaanko täydellistä integroitumista sitten koskaan, onkin jo toinen asia, mutta ylöspäin meneminen tarkoittaa, että kyky selviytyä ainakin saavutetaan tai on jo saavutettu. 

Tämän perusteella sanoisin, että uudesta asuinmaasta on lupa valittaa, kunhan ei keskitä kaikkea tarmoaan siihen. Ja toisaalta ne asiat, joista ihmiset useimmiten valittavat, ovat loppujen lopuksi aika pieniä ja liittyvät varsin usein arkipäivän epämukavuuksiin, joiden ylitse pystyy kyllä pääsemään. Minuakin ärsyttää säännöllisesti se, että Norjasta ei löydy ruisleipää, sellaista kunnollista suomalaistyyppistä siis. En kuitenkaan kuole nälkään tämän ongelman takia. Eikä maiden vertailu ja erilaisten asioiden ihmettely edes välttämättä ole valittamista vaan ainoastaan erojen vertailua ja ihmettelyä.

Keskusteluissa ulkomailla asumisen eduista ja rasituksista jää yleensä kertomatta keskustelijoiden tausta, esimerkiksi muuton syy. On ihmisiä, jotka ovat halunneet ulkomaille ulkomailla asumisen itsensä vuoksi tai koska Suomi on tuntunut ahdistavalta. Sitten on niitä, jotka ovat lähteneet vaikkapa töiden perässä tai opiskelemaan ja ehkä jonain päivänä huomanneet, että elämä on rakennettu uudessa maassa siihen malliin, että sinne jääminen on luonnollisempaa kuin takaisin Suomeen muuttaminen, vaikka Suomessa asumista vastaan ei varsinaisesti mitään erityistä olisikaan. 

Oman näkökulman korostaminen saattaa johtaa siihen, että keskustelijat eivät välttämättä tiedosta kaikilla olevan hieman erilainen tilanne. Sopeutuminen, tyytyväisyys tai valitusten määrä ovat melko varmasti hyvin eri tasolla, jos ulkomailta on löytynyt hyvä työpaikka Suomessa vietetyn pitkän työttömyys- tai pätkätyökauden jälkeen, tai jos puolison mukana ulkomaille muuttanut on jättänyt taakseen hyvän työpaikan ja päätynyt työttömäksi työnhakijaksi, jonka työllistyminen on vaikeaa ulkomaalaisuuden ja siitä johtuvien syiden vuoksi. Toisaalta myös yhteisöllä, johon muuttaja on päätynyt, on suuri merkitys sopeutumisen kannalta. Ero on suuri, jos vertailukohtina ovat pieni kyläyhteisö, joka suhtautuu uteliaasti tulokkaisiin, ja suurkaupunki, jossa yhteisöstä ei voi edes puhua, koska naapuritkaan eivät tunne toisiaan. Tai verratkaapa tilannetta, jos vain englantia osaava suomalainen muuttaa englanninkieliseen maahan tai Japaniin.

Itse asiassa aina ei tarvitse edes muuttaa ulkomaille kulttuurishokin saadakseen. Muutto Raumalta Ilomantsiin tai Vantaalta Pelkosenniemelle voi sekin jo aiheuttaa lievempiä oireita.

***
Kulttuurishokkia käsittelevää kirjallisuutta esim.:
Furnham, A. & Bochner, S. 1986. Culture shock. Psychological reactions to unfamiliar environment. London: Methuen.
Pedersen, P. 1995. The five stages of culture shock. Critical incidents around the world. Westport: Greenwood Press.
Ward, C., Bochner, S. & Furnham, A. 2001. The psychology of culture shock. 2nd edition. Hove: Routledge.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Korrektia fraseologiaa norjalaisittain

Norjassa on tapana tervehtiä ihmisiä, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan, sanomalla takk for sist, kiitos viimeisestä. Muistan käyneeni miehen kanssa keskustelua tämän fraasin käytöstä joskus pari, kolme vuotta sitten. Minusta oli hieman hassua kiittää viimeisestä ihmisiä, joita en ole nähnyt todella pitkään aikaan, mutta mies vakuutti, että nimenomaan silloin on erityisen soveliasta sanoa takk for sist. Siis vaikkei edes enää muistaisi, missä ja milloin on nähty, kunhan muistaa, että joskus on tavattu.

Muutenkin viimeisestä kiitteleminen tuntui minusta hiukan ylimuodolliselta ja vanhahtavalta. Eihän sitä sanontaa Suomessa kuule muuten kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. No, maassa maan tavalla, joten opettelin sanomaan takk for sist puolituntemattomille, hyvänpäiväntutuille ja muille satunnaisille vastaantulijoille, jotka olin joskus tavannut.

Maanantaiaamuna töissä ihmisten tervehdys oli yllättäen normaalin hyvän huomenen sijaan takk for sist, mitä ehdin ihmetellä pari sekuntia, ennen kuin hoksasin, että asian on pakko liittyä perjantaina olleisiin pikkujouluihin. Eli se siitä tapakulttuurin hallitsemisesta ja varsinkin miehen selityksestä kyseisen fraasin asianmukaisesta käytöstä. Tosin täytyy sanoa, että tässä tilanteessa fraasin käyttö liittyi sen tyyppiseen tilanteeseen, jossa Suomessa olisin voinut ehkä kuvitella käyttäväni vastaavaa fraasia, mikäli jostakin syystä mieleeni olisi tullut sellaista käyttää.

Tapakulttuuri ja varsinkin erilaiset kohteliaisuusfraasit ja korrektit vastaukset tuntuvat olevan asia, joka vaihtelee maasta toiseen, vaikka kulttuuri ja tavat muuten olisivat hyvin samanlaiset. Fraasien käyttö pitää opetella, jotta ei tietämättömyyttään tule olleeksi epäkohtelias.

Esimerkiksi kiittäminen on periaatteessa yksinkertaista. Sanoo vain takk. Kohteliaampaa on kuitenkin sanoa tusen takk, tuhannet kiitokset, tai jopa tusen hjertelig (takk), paljon kiitoksia tai sananmukaisemmin tuhannet sydämelliset kiitokset. Toisaalta tuhansien kiitosten toivottaminen on niin arkipäiväistä, että se tuntuu kärsineen inflaation. Jos vaikkapa kaupassa kassakuitin saatuaan sanoo tusen takk, kyseessä ei kai kuitenkaan ole kassahenkilöltä mikään erityisen suuri palvelus, joka sen takia pitäisi huomioida nimenomaan tuhansin kiitoksin.

Kun joku kiittää saamastaan palvelusta tai vastaavasta, siihen on Norjassa soveliasta vastata bare hyggelig, oli vain mukavaa auttaa. Tanskalaiset muuten vastaavat det var så lidt, se oli niin vähäistä, vaikka tehty palvelus olisi ollut kuinka suuritöinen ja hankala. Positiivisella asenteella siis mennään ja omia vaivoja vähätellen. Tämä oikeastaan onkin monen korrektiin käytökseen liittyvän fraasin ydin. Ne eivät varsinaisesti kerro sanojansa todellisista tunnoista mitään, vaan ne on tarkoitettu ennen kaikkea ylläpitämään ilmapiiriä. Ja vaikka norjalaiset muuten esiintyvät rentoina ja epämuodollisina, muodollisesti positiivisen ilmapiirin ylläpitäminen on suotavaa.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Akershusin linnoitus



Oslon näkyvin historiallinen nähtävyys on Akershusin linnoitus, joka sijaitsee kaupungin keskustassa, vuonon rannalla. Sen rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopussa, kun Norja vielä oli oma kuningaskuntansa, ruton runtelema ja köyhä. Vajaan vuosisadan kuluttua Norja siirtyi Kalmarin unionin myötä Tanskan alaisuuteen. Akershusia voisi monessa mielessä verrata Turun linnaan.

Linnoituksen ympärillä on korkea, maavallilla vahvistettu muuri ja sen ytimessä on varsinainen Akershusin linna. Linnankirkko on edelleen valtiollisesti merkittävä paikka, sillä se on kuninkaan kirkko, jonka yhteydessä olevaan mausoleumiin on haudattu kaksi viimeksi kuollutta Norjan kuningasta, Haakon VII ja Olav V, puolisoineen.


Linnoituksessa ei voi olla törmäämättä siellä parveileviin turisteihin, ja myös morsiusparit taitavat olla aika tavallinen näky. Vaikka linnankirkolla on kuninkaallinen status, myös tavalliset ihmiset voivat viettää siellä häitään. Lisäksi linnoitus on suosittu paikka hääkuvien ottamiselle.

Akershusin linnoitus ei ole pelkästään turistinähtävyys, sillä siellä sijaitsee Norjan puolustusvoimien laitoksia, ja puolustusvoimat myös vastaa linnoituksen hallinnoinnista. Linnoituksen sisällä on itse asiassa paljon rakennuksia eri aikakausilta (alakuva). Varsinainen linna sekä pari linnoituksessa olevaa museota sekä opastuskeskus ovat luonnollisesti avoinna kaikille, mutta aika monen muun rakennuksen oveen on turha kolkuttaa. Puolustusvoimien läsnäolo näkyy myös siinä, että parissa paikassa linnoituksen alueella on jatkuva sotilasvartio, ja vahdinvaihtoakin on mahdollista päästä seuraamaan päivittäin.


Oslossa ei ole varsinaista vanhaakaupunkia samaan tapaan kuin vaikkapa Tukholmassa. Linnoituksen kupeessa on parin korttelin verran vanhempia rakennuksia, Kvadraturenin alue, mutta nekin ovat huomattavasti uudempaa kantaa kuin linnoitus. Kaupungin keskusta nimittäin siirrettiin linnoituksen viereen 1600-luvulla, kun aikaisempi keskusta, nykyinen Gamlebyenin alue, oli tuhoutunut tulipalossa.


Lisää kuvia Akershusin linnoituksesta löytyy Instagrammista.

Tämä postaus osallistuu IGTravelThursday -tempaukseen, jossa jaetaan omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday ja niiden myötä myös matkailuvinkkejä. Tempauksen järjestäjinä Suomessa ovat Destination UnknownKaukokaipuu ja Running with Wild Horses.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...