keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kielipolitiikkaa

Siinä paha missä mainitaan.

Juuri kun pääsin ihmettelemästä puhutun nynorskin vaikeatajuisuutta, norjalainen kielipolitiikka päätti iskeä. Onneksi ei minua henkilökohtaisesti, ei ainakaan suoraan, mutta työnantaja sai kurinpalautusta.

Norjan kielilain mukaan viranomaisten pitää vastata kansalaisille samalla kielimuodolla - bokmålilla tai nynorskilla - jolla nämä lähestyvät viranomaista. Myös julkisen sektorin laitosten nettisivuilla pitää viljellä molempia kirjakieliä. Tarkkaan ottaen 25% nettisivuista pitää olla kirjoitettu vähemmistön käyttämällä nynorskilla. (Jos et tiedä, mitä bokmål ja nynorsk ovat, löydät tiiviin tietopaketin täältä.)

Työnantajani, kolmannen asteen oppilaitos eli valtion virasto, sai huomautuksen kielimuotojen ylläpitämistä vaalivalta kielineuvostolta. Nynorskin käyttö ei ole lähelläkään lain määrittämää tasoa. Huomautuksesta seurasi, että nynorskin käyttöä on nyt tehostettava, ja asiaa aletaan valvoa.

Minähän en osaa nynorskia. Pystyn kyllä lukemaan tekstiä, mutta jos pitäisi itse kirjoittaa, nostan kädet ylös. Tilanteen yllättämänä esitin kysymyksen, mitä minun oletetaan tekevän, mikäli joku nynorskia kirjoittava opiskelija lähestyy minua sähköpostitse. Oletusarvoisestihan opiskelijalle pitäisi vastata nynorskiksi. Vastaus oli, että "kyllä joku meistä auttaa sinua". Ei kuulosta kovin käytännölliseltä, jos auttaminen tarkoittaa, että joku sanelee (lue: tavaa sanat) minulle, mitä minun pitää kirjoittaa. Kätevämpää olisi siirtää tällaiset yhteydenotot suoraan jollekin norjalaisen koulujärjestelmän läpikäyneelle, joka oletusarvoisesti osaa nynorskia. Olen kuitenkin aistivinani, että norjalaisetkaan - bokmålin käyttäjät, joita on suuri enemmistö työkavereistani - eivät oikein ole innostuneet ajatuksesta, että heidän pitää alkaa kirjoittaa nynorskia.

Eräs työkaveri oli päivitellyt tilannetta norjanopettaja-vaimolleen, jolla olikin ollut tarjota ratkaisu tilanteeseen. Norjanopettaja oli työssään havainnut, että koululaiset huijaavat nynorskin opiskelussa käyttämällä käännösohjelmaa. Automaattikäännökset ovat niin hyviä, että hänen mielestään me virkamiehetkin voisimme ihan hyvin käyttää samaa ohjelmaa.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun edelleen hyvin skeptisesti ajatukseen nynorskista, edes käännösohjelman avulla kirjoitetusta. Se toimii, jos kielen ei tarvitse olla täydellistä, eli epämuodolliseen sähköpostiin vastaaminen onnistunee. Nettisivut ovatkin sitten toinen juttu, sillä niiden pitäisi olla hyvää kieltä. Arvatkaapa muuten, kenellä on vastuullaan aika monta nettisivua. Aivan oikein, minullapa tietenkin. Niistä pitäisi nyt ilmeisesti arpoa noin joka neljäs, jotka käännetään nynorskiksi. Käännöstyön ajattelin delegoida jollekin muulle, sillä minä en siihen aio missään tapauksessa ryhtyä. En edes käännösohjelman avulla.

Tiukennettujen kielenkäyttöohjeiden jälkeen nynorskin käytöstä on keskusteltu siellä täällä. Huomiota kiinnittää se, että aika moni aloittaa sanomalla "kannatan ehdottomasti nynorskin käyttöä / en millään tavalla vastusta nynorskia, mutta..." Ja sitten seuraa poliittisesti korrektisti muotoiltua pohdintaa siitä, mitä käytännön hankaluuksia ohjeiden noudattamisesta aiheutuu.

Minä varmaankin rikoin jotain norjalaista tabua ilmoittamalla ääneen, etten aio opetella nynorskia. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kommunikointivaikeuksia

Seisoin kopiokoneen luona paperipinkan kanssa työn touhussa, kun työkaveri käveli huoneeseen ja kysyi jotain. Tämä kyseinen työkaveri puhuu karseinta ja vaikeatajuisinta norjan murretta, jota muistan koskaan kuulleeni. Oletin - kun en ollut aivan varma - että kysymys koski sitä, kauanko minulla vielä menee paperieni kanssa, ja vastasin sen mukaisesti, että kyllä tässä vielä hetki jos toinenkin kuluu. Ei siis ihan välttämättä kannata jäädä odottelemaan.

Vilkaisin taakseni ja totesin, että työkaveri katsoi minua hiukan sen näköisenä, etten ilmeisesti ollut vastannut oikeaan kysymykseen. Työkaveri sanoi taas jotakin. Tällä kertaa en hyvällä tahdollakaan kyennyt edes arvaamaan, mistä oli kyse, joten murahdin puolestani vastauksen, jonka saattoi tulkita myönnöksi tai kielloksi, ihan miten halusi.

Etkö sinä ymmärrä nynorskia, kysyi työkaveri. Tällä kertaa oikein selkeästi artikuloiden.

Teki mieli kysyä, että nytkö sinä sen huomasit, kahden vuoden jälkeen!

Kyseinen ihminen kirjoittaa nynorskia, ja tekstistä saan ihan hyvin selvää, mutta puhe on jotain ihan muuta. Olen tekemisissä muidenkin nynorskin käyttäjien kanssa, ja yleensä ymmärrän heidän puhettaan aivan riittävän hyvin. Tämä yksi tapaus on sitten hankala. Minun mielestäni hän ei puhu nynorskia - joka ihan tarkkaan ottaen on kirjakieli - vaan jonkin Atlantin rannikon pikkukylän murretta. Sitä kuunnellessa olen usein miettinyt, onko hänellä lisäksi jokin puhevika, sillä jopa norjalaisilla on ajoittain vaikeuksia ymmärtää häntä.

Sattuneesta syystä en hakeudu huvin vuoksi tämän työkaverin juttusille.

Yleisesti ottaen ymmärrän nykyään puhuttua norjaa oikein hyvin. Ymmärrän myös muita kuin lähialueen murteita. Norjalaisissa ja norjan kielessä on kuitenkin se erikoisuus, että yleiskielen puhuminen ei ihmisiltä yleensä onnistu. Tai oikeastaan yleiskieltä samassa mielessä kuin suomessa ei edes ole olemassa. Jotkut sanovat puhuvansa bokmålia tai nynorskia eli jompaa kumpaa kirjakielistä mutta minun mielestäni usein sellaisella aksentilla, että enpä olisi arvannut kirjakielestä olevan kyse. Aivan kuulostaa murteelta minun korvissani.

Ja sitten ihmetellään, että miksi maahanmuuttaja ei ymmärrä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Lisää liksaa

Pari vuotta sitten nykyisessä työpaikassa aloittaessani en muistaakseni neuvotellut palkasta millään lailla. Työnantaja ilmoitti, että tällainen palkkaluokka on sovelias henkilölle, jolla on minun taustani, ja siinä se. En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään tyytymätön palkkaan, sillä tilannehan oli se, että entinen työ oli mennyt alta, ja sekä uusi työ että siitä maksettava palkka olivat selkeästi entisiä paremmat. Eikä minulla oikein ollut edes vertailukohtaa sille, millaista palkkaa tarkkaan ottaen tämänlaisesta työstä on tapana maksaa.

Jossain vaiheessa ryhdyin perehtymään nykyisen työnantajan, valtion laitoksen, palkkauskäytäntöihin, sillä enhän toki ollut ajatellut edes alussa, että tällä palkalla sitten mennään maailman tappiin.

Palkkatilastoihin perehtyminen oli mielenkiintoista. Ne ovat nimittäin varsin yksityiskohtaisia, ja ulottuvat aivan osastotasolle asti. Työntekijöiden nimiä ei tietenkään mainita, mutta kun tilastossa palkkaus (ylin, alin ja keskiarvo) on eritelty virkanimikkeittäin ja sukupuolittain, niin saahan siitä jo melko hyvän kuvan asioiden laidasta. Minulle uutena työntekijänä oli arvottu melko keskimääräinen palkka, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Totesin myös, että miehillä on keskimäärin parempi palkka kuin naisilla, vaikka ainakaan minun silmämääräisen arvioni mukaan miespuolisilla kollegoillani ei ole keskimäärin vaativampia tehtäviä tai enemmän koulutusta tai kokemusta kuin naispuolisilla. Edes tasa-arvon mallimaassa Norjassa ei näytä toteutuvan palkkatasa-arvo.

Mitä sitten pitäisi tehdä saadakseen enemmän palkkaa? Siis muutakin kuin vuosittaisen indeksikorotuksen.

Suomessa - sielläkin valtion laitoksessa - olin tottunut siihen, että palkka perustuu työn vaativuuteen ja vuosittain arvioitavaan työntekijän suoriutumisen tasoon. Jos jommassa kummassa tapahtui kehitystä, sen seurauksena myös palkka kehittyi.

Norjassa homma menee hiukan eri lailla. Joka toinen vuosi käydään suuret palkkaneuvottelut, joissa on jaossa ennalta määritelty könttäsumma. Rahamäärä on lisäksi jaettu ammattiliittojen kesken, ja liitot pitkälti päättävät, ketkä työntekijät saavat palkankorotuksen. Ja palkankorotusta pitää tietenkin jokaisen sitä haluavan ihan itse vaatia. Poikkeustapauksessa esimies saattaa esittää palkankorotusta.

Koska prosessi tuntui ensikertalaisesta hiukan epäselvältä, kysyin neuvoa oman liittoni luottamusmieheltä. Luottamusmies kysäisi nykyistä palkkaluokkaani, ja totesi, että hyvänen aika, kyllä sinun pitää saada korotus! Hyvä alku. Sitten käytiin läpi taustaani ja sitä, mitä ihan tarkkaan ottaen työnkuvaani kuuluu. Sain neuvoja, miten perustella korotusvaatimusta eli millaiset seikat vaikuttavat arvioinnissa. Eri liitot kuulemma painottavat erilaisia asioita, joten oman liiton kriteereihin on syytä tutustua. Palkankorotuksen suuruudesta työnantajan ohjeistus on, että se on normaalisti 2-4 palkkaluokkaa. Pyydä neljää, sanoi luottamusmies. Ei kun pyydä viittä! Selvä.

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olen alipalkattu, vaikkei palkkani edelleenkään ole mielestäni mitenkään erityisen huono. Toisaalta ei sitä kyllä huippupalkaksikaan voi kutsua. Eli pyydetään sitten maksimikorotusta ja vähän ylikin - mikä ei tietenkään tarkoita, että välttämättä saisin kaiken pyytämäni.

Niinpä laadin palkkavaatimuksen, jossa julkesin pyytää hurjat viisi palkkaluokkaa lisää, ja perustelin vaatimustani listalla erinomaisista kyvyistäni ja huomattavalla muodollisella pätevyydellä.

Siihen sitten loppuikin minun osuuteni tässä prosessissa, ja palkankorotusvaatimus lähti liiton käsiteltäväksi. Liitto laittaa jäsentensä vaatimukset paremmuusjärjestykseen omien kriteeriensä mukaan, ja hoitaa neuvottelut työnantajan kanssa. Lopputulosta odotellessa.

Toisaalta systeemi vaikuttaa selkeältä ja toisaalta sitten ei. Työntekijän vaikutusmahdollisuudet tuntuvat rajallisilta, kun korotusvaatimuksen jättämisen jälkeen asioista ei enää pysty keskustelemaan. Jokaisella liitolla on oma kriteeristönsä, jonka perusteella palkankorotusta haluavat jäsenet laitetaan järjestykseen. Asioihin vaikuttaa mitä ilmeisimmin myös pärstäkerroin, koska kuulemani mukaan aktiivisuus liiton toiminnassa korreloi palkkaluokan kanssa. Tiedä sitten mitkä kaikki muut asiat edellä mainittujen lisäksi.

Eräs työkaverini kertoi kuuluvansa liittoon vain ja ainoastaan palkan takia, koska muuten ei saa palkankorotusta. Toinen taas kertoi vaihtaneensa liittoa, koska ei ollut saanut korotusta pitkään aikaan. Ota näistä nyt sitten selvää.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Lintukoto, joka tipahti puusta

Lähde: vg.no
Puolitoista viikkoa sitten lööppeihin ilmestyi vuolaasti kyynelehtivä Therese Johaug, ja Norja järkyttyi. Miten voi olla mahdollista, että "snill og god" Therese, maailman paras naishiihtäjä jää kiinni dopingtestissä! Siihen ei Norjassa ollut varautunut kukaan, sillä eiväthän norjalaiset käytä dopingia. 

Vaikka dopinguutista on nyt pyöritelty kaikista mahdollisista näkökulmista, aika iso osa norjalaisista ei taida edelleenkään ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse. Theresen selitys huulivoiteesta saadusta kielletystä aineesta on monien käsityksen mukaan riittävä, eikä mistään dopingista ole kyse ollenkaan - eikä tällaisesta pikkuasiasta pitäisi mitään rangaistusta antaa. Ihan sivuasia on sitten se, että aktiiviurheilija ei nyt vaan saisi ollenkaan käyttää dopinglistalla olevaa voidetta, vaikka käytöllä ei olisi mitään tekemistä suorituskyvyn parantamisen kanssa.

Norjalaisten suhde hiihtoon on hyvin tunneperäinen. Hiihto ei ole vain urheilua, jossa norjalaiset ovat maailman huipulla, vaan se on osa norjaista kulttuuria. Myyttien ja stereotypioiden osalta aivan erityisesti, mutta kyllä norjalaiset keskimäärin ovat varsin innokkaita hiihtäjiä myös käytännössä. Tosin nykyään ne sukset, jotka jalassaan norjalaiset sanonnan mukaan syntyvät, taitavat monen kohdalla olla laskettelusukset. 

Hiihtokulttuuri on pyhä lehmä, jonka asemaa ei yleensä kyseenalaisteta. 

Norjalaiset ovat eläneet pitkään lintukodossa, jossa norjalaiset hiihtäjät ovat maailman huipulla täysin puhtain keinoin. Martin Johnsrud Sundbyn ylenmääräinen astmalääkkeen käyttö ja sen myötä paljastunut hiihtomaajoukkueen käytäntö lääkitä myös astmaa sairastamattomia oli ensimmäinen kolaus puhtaan hiihdon maineelle. Jos kyse olisi ollut vain Sundbystä, asian olisi voinut kuitata yhden miehen tyhmyydellä, mutta yleinen ylilääkitseminen olikin sitten jo asia, jota kansakin paheksui.

Toinen ja erilainen dopingkohu siihen perään on saanut ainakin skeptisemmän puolikkaan kansasta epäilemään hiihtoliiton touhuja. Sarkastisimmat alkoivat vääntää vitsiä kunnon kohottamisesta huulirasvaa vaihtamalla heti asian julkistamisen jälkeen.

Tiedotusvälineet ottavat tilanteesta kaiken irti, ja kritiikki koottuja selityksiä kohtaan on tiukkaa. Johaugin ja hiihtomaajoukkueen lääkärin kertomuksia on analysoitu ja todettu niissä vaikka kuinka monta epäloogisuutta tai muuten outoa asiaa. Sekin tuntuu kiinnostavan kovasti, mitä muunmaalaiset nyt ajattelevat norjalaisista.

En ole itse kovin innokas hiihdon tai minkään muunkaan urheilun seuraaja, mutta norjalaisen hiihdon dopingselvittely ilmiönä on mielenkiintoinen. Asiaahan ei ole vielä käsitelty loppuun asti, ja Johaugin mahdollinen tuomio varmasti herättää mielipiteitä puoleen ja toiseen. Toisaalta epäilen, että jos Johaug saa vuoden tai parin kilpailukiellon, asia lakaistaan aika pian maton alle pois ihmisten mieliä järkyttämästä, ja keskitytään mukavampiin uutisiin. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että vastoin ennakko-odotuksia paljastuukin jotakin paljon vakavampaa kuin yhden hiihtäjän ja hänen lääkärinsä käsittämätön huolimattomuus.

Sitä odotellessa, syntyykö tästä lopulta tragedia vai farssi.

torstai 6. lokakuuta 2016

Lihapatojen äärellä


Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hei hulinaa!

Uusien opiskelijoiden saapumisviikko taitaa olla koko vuoden kiireisin työviikko. Menneen viikon aikana työaikapankin saldo kasvoi aika monella tunnilla, ja silti tuntuu, että vaikka kuinka paljon töitä jäi vielä odottamaan ensi viikkoa.

Virallinen opintojen aloituspäivä oli tiistaina, ja kaikkien alempaa korkeakoulututkintoa, bacheloria eli suomalaisittain kandidaattia - tai tradenomin, insinöörin, sosionomin jne. tutkintoa - aloittavien opiskelijoiden piti käydä henkilökohtaisesti tietyllä kellonlyömällä ilmoittautumassa. Opiskelupaikan saaneet olivat jo heinäkuussa ilmoittaneet ottaneensa paikan vastaan, mutta norjalainen käytäntö on, että opintojen aloituspäivänä vielä pidetään "nimenhuuto". Jos et ole paikalla, menetät opiskelupaikan, eivätkä hyvätkään selitykset yleensä auta saamaan sitä takaisin.

Tavallaan ymmärrän tämän käytännön ja sitten toisaalta taas en. Henkilökohtaisen paikallaolon lisäksi pitää myös hoitaa lukukausirekisteröityminen netissä, mutta jos sen määräajasta myöhästyy, opinto-oikeuden saattaa kyllä saada takaisin. Nimenhuutokäytäntö taas tuntuu aika holhoavalta ja vanhanaikaiselta varsinkin, kun ainakin siinä koulutuksessa, jota minä olen mukana hallinnoimassa, homma hoituu paperilla ja kynällä. Se on melkoinen urakka, kun opiskelijoita on yli kolmesataa ja kaikki ovat paikalla samaan aikaan. Vaikeuskertointa lisää myös se, että osaa nuorista ilmeisesti ujostuttaa niin, että oman nimen sanominen ääneen tuottaa ongelmia tai sitten tarjotaan pelkkää etunimeä. Huokaus...

Ehdotin tiimilleni, että ottaisimme ensi vuonna käyttöön läppärit - siihen mennessä kaikilla pitäisi olla sellainen - paperilistojen sijaan. Ehdotus sai varovaisen myönteisen vastaanoton, mutta vanhoista tavoista on ilmeisen vaikeaa luopua.

Loppuviikko menikin sitten lähinnä erilaisiin kysymyksiin vastatessa. Sekä uusilla että vanhoilla opiskelijoilla on ongelmia - pienempiä, isompia ja oikein isoja.

Yhtenä aamupäivänä istuin tiedekunnan infopisteessä. Normaalisti en työskentele siellä ollenkaan, mutta opintojenaloitusviikolla pisteellä on niin paljon ruuhkaa, että me "siisteissä sisätöissä" olevat olimme infopisteen vakituisen työntekijän apuna. Kun tavallisesti minulle asti tulee lähinnä sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka kuuluvat varsinaiseen työnkuvaani, infopisteessä syliin läjähtikin yhtäkkiä elämän koko kirjo. Asiat vaihtelivat opintosuoritusotteesta ja täydennyskoulutuksen pääsyvaatimuksista eksyksissä olevien neuvomisen kautta opiskelijan asunnonsaantivaikeuksiin ja lukukausimaksun maksamiseen, jos opiskelijalla ei ole norjalaista pankkitiliä eikä ilmeisesti minkäänmaalaista nettipankkia käytössä.

Siinä sivussa kävi myös yllättäen ilmi, että ymmärrän tanskaa paremmin kuin vahvalla pakistanilaisella aksentilla puhuttua englantia. Tosin viimeksimainitun ymmärtämistä saattoi haitata se, että kolme opiskelijaa selitti samaa ongelmaa yhtäaikaisesti, minkä lisäksi yhdellä oli myös ihan omia kysymyksiä, joita heiteltiin yhteisen asian sekaan.

Aamupäivän jälkeen olin aivan poikki, enkä enää yhtään ihmettele, että infopisteessä vakituisesti työskentelevä henkilö on usein hieman, no, sanotaan nyt vaikka omalaatuisen oloinen.

Tuleva viikko lienee hieman rauhallisempi, mutta normaaliin työjärjestykseen palaaminen kestänee vielä viikon tai pari. Sitten voi taas tarttua niihinkin asioihin, jotka jäivät jo kesäkuun alussa odottamaan rauhallisempia aikoja. Mistä tulikin taas vaihteeksi mieleen, että yksi asia, jota en myöskään aivan ymmärrä - mikä lienee muinaisjäänne - on kesäajan lyhyempi päivittäinen työaika. Töiden puolesta kun kesä on kiireisintä aikaa.

torstai 11. elokuuta 2016

Luonnon vastaisku

Lauantaiaamuna herättyäni totesin, että ulkoa kuului outo ääni. Jonkinlainen jyrinä. Se jatkui ja jatkui tasaisena, joten nousin ja menin katsomaan ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu. 

Jos video ei näy, voi katsoa sen klikkaamalla tätä linkkiä.

Takapihalla oli tulva. Valtava vesimäärä tuli jostakin, virtasi pihan läpi monen metrin levyisenä vuona, ja jatkoi kohti lähellä olevaa pientä jokea.

Muutaman minuutin kuluttua olimme jo ulkona ihmettelemässä tilannetta yhdessä naapurien kanssa. Jostakin ylempää rinteestä juokseva vesi oli tuonut parkkipaikalle melkoisen määrän hiekkaa, jota oli kasautunut myös sadevesikaivon päälle niin, että vesi ei ollut päässyt kaivoon. Kun kaivo saatiin kaivettua esille ja vesi virtasi sinne minne pitikin, tilanne näytti olevan hallinnassa.

Sitten alkoi taas sataa kaatamalla.


Veden tulolle ei näyttänyt olevan loppua, ja säätiedotuskin lupasi vielä ainakin tunnin verran kaatosadetta. Veden pinta alkoi taas nousta ja virta takapihojen läpi voimistui. Polkaistiin pystyyn talkoot, ja alettiin rakentaa patoa ohjaamaan vesimassoja toiseen suuntaan. 

Norjalaiset ovat talkookansaa. Kun tarve vaatii, ihmiset kantavat kortensa kekoon. Tällä kertaa myös moni sellainen, joiden omaisuutta tulva ei uhannut, oli mukana lapioimassa veden mukana tullutta hiekkaa säkkeihin ja rakentamassa patoa. Kun työ oli edistynyt niin pitkälle, että suurin osa vedestä oli saatu ohjattua muualle ja tilanne oli oikeasti hallinnassa, osa talkooväestä lähti katsomaan, tarvitaanko jossain muualla apua. 


Sade ei onneksi jatkunut enää kovin pitkään, mutta ehti aiheuttaa useita tulvia lähialueella ja myös materiaalisia vahinkoja. Meidän tulvamme voimaa lisäsi se, että alueen läpi kulkee puro, joka on joskus muinoin ohjattu virtaamaan tunneliin. Tunneli oli ilmeisesti tukkeutunut, ja vesi etsi uusia reittejä. Tai eihän se reitti oikeastaan ollut uusi, vaan seurasi veden luonnollista kulkuväylää, sitä, jota puro on joskus aikoinaan virrannut. Tunneli kulkee meidänkin takapihamme alta, ja samaa reittiä tulvavesi hakeutui, tällä kertaa vain maan pintaa pitkin. 

Kävin illalla katsomassa, mistä vesi oli tullut, ja jäljet olivat selvästi näkyvissä. Vettä oli virrannut rinnettä alas sekä katua pitkin että pihojen läpi. Meidän talomme säästyi vesivahingoilta, vaikka jäljistä päätellen vettä oli aikaisemmin aamulla ollut aika paljon myös talon etupihalla, ennen kuin virta oli syönyt itselleen suoremman reitin talon taakse ja sitä kautta jokeen.

Meidän takapihamme vauriot olivat yllättävän pienet. Veden virratessa täydellä voimalla olin ihan varma, että koko piha lähtee veden mukana. Kun tulva oli loppunut, kaikki kasvit ja kivireunukset olivat kuitenkin edelleen paikoillaan, ja oikeastaan vain nurmikko oli ottanut osumaa. Virta oli kaivanut pari isohkoa kuoppaa rinteeseen ja nurmikolla oli jonkin verran hiekkaa. Seuraavana päivänä lähes kaikki jäljet oli jo siivottu. Pykälää ylempänä rinteessä olevien naapureiden pihoissa sen sijaan on aika paljon enemmän hiekkaa. 


Rivitaloalueen toinen puolisko, joka sijaitsee pienen kukkulan toisella puolella, sen sijaan kärsi suurempia vahinkoja. Silläkin puolella oli tehty tosissaan töitä veden ohjaamiseksi harmittomille reiteille, mutta monen talon kellari oli tulvinut ja vesivahingot ovat huomattavat. Lähes pahimmassa tulvakohdassa asuva työkaverini kertoi, että heillä vettä oli tullut sisään paitsi oven raosta myös kellarin lattiassa olevasta pienestä halkeamasta. 

Tuhoja katsellessa tuli mieleen, että oliko tämä nyt sitten luonnon vastaisku. Asuinalue on rakennettu niin, että vedellä ei ole enää luonnollisia reittejä virrata. Rivitaloalueella kävellessäni panin merkille, että sadevesikaivoja ei ole missään. Alueen ainoa sadevesikaivo taitaa olla meidän parkkipaikallamme, ja sekin lienee siinä vain siksi, että se johtaa tunnelissa virtaavaan puroon. Ei ole tarvinnut erikseen kaivaa viemäriä. Tavallista runsaampaan veden tuloon ei ole varauduttu oikeastaan mitenkään. Ei tällä alueella yleensä ole tulvia, mutta tuskin tämä ensimmäinen oli eikä varmaan viimeinenkään. 



Kuvassa takapiha ja sen läpi virtaava vesi näyttää lähes idylliseltä. Aivan kuin jokin trooppinen puutarha vesiputouksineen. Olen joskus ajatellut, että olisi kiva, jos pihassa olisi virtaavaa vettä, mutta tämä on kuitenkin hiukan liikaa. Kuvaa ottaessa en ollenkaan huokaillut ihastuksesta.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Eri kastien maahanmuuttajia

Huom! Kirjoitus sisältää kärjistyksiä.

Naapuri laittoi keväällä asunnon myyntiin. Nämä rivitaloasunnot tuntuvat olevan haluttuja ja alueen hintatasoon nähden ilmeisesti kohtuuhintaisia, joten kiinnostuneita nähtävästi riitti. Mieheni sattui juttelemaan myynnissä olleen asunnon seinänaapurin kanssa parin näyttökerran jälkeen, ja tietenkin oli spekuloitu hintaa ja arvuuteltu ostajaa.

Seinänaapurilla oli selkeä näkemys siitä, millaisia uusia asukkaita hän EI halunnut taloon. Ulkomaalaisia. Tämä päälle viisikymppinen norjalaismies kertoi pitäneensä silmällä asunnonkatsojia, ja kun paikalle tuli väärän värisiä ihmisiä, siis norjalaista tummempi-ihoisia, hän oli alkanut pitää meteliä. Tömistellyt portaita ylös, alas ja muuta vastaavaa. 1950-luvun rivitalossa äänieristys ei ole lähelläkään nykyisiä standardeja, vaan naapurin normaalitkin elämisen äänet kuuluvat hyvin seinän läpi saatikka sitten tarkoituksella aikaansaatu meteli. Ja tarkoituksenahan oli antaa väärän värisille asunnonkatsojille kuva asunnosta, jota ei kannata ostaa.

Minun piti erikseen varmistaa mieheltäni, että oikeinko tosissaan naapuri hänelle tällaisia jutteli. Ja ihan noin suorapuheisesti.

Asunto meni kaupaksi, vanhat naapurit muuttivat pois ja uudet saapuivat. Kävi ilmi, että tömistelykampanja ei ollut tehnyt tehtäväänsä, sillä uudet naapurit ovat intialaisia. Siis niitä niin sanotusti väärän värisiä.

Olen pohtinut, että mikä tässä nyt sitten oikein on se ongelma. Siis sen naapuriehdokkaisiin valikoivasti suhtautuvan naapurin mielestä. Olenko minä ei toivottu naapuri, koska olen ulkomaalainen? Ilmeisesti en. En ainakaan ole saanut sellaista kuvaa viiden tässä asutun vuoden aikana. Mutta miksi ihonväri on ongelma? Oletettavasti se liittyy ajatukseen, että eri väriset ihmiset tulevat erilaisesta kulttuurista, heillä on erilaiset tavat kuin norjalaisilla. Että heidän läsnäolonsa aiheuttaa epämukavuutta tai jopa ongelmia.

Tutustuminen intialaisperheeseen paljasti, että he ovat niin sanottua koulutettua keskiluokkaa. Molemmat vanhemmat ovat insinöörejä ja molemmat käyvät töissä. Molemmat pukeutuvat kuin norjalaiset. Kyse ei siis ole pakolaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat tulleet Norjaan saatuaan täältä hyvät, koulutustaan vastaavat työpaikat, ja jotka todennäköisesti ovat tulotasoltaan vähintään norjalaisella keskitasolla. Heillä on varaa ostaa asunto kivalta alueelta, jossa valtaosa ihmisistä on etnisiä norjalaisia. Molemmat puhuvat hyvää englantia ja jonkin verran norjaa.

Ainakaan minun mielestäni tämä ei kuulosta mitenkään epäilyttävältä tai sellaisilta ihmisiltä, joita en toivoisi samaan taloon.

Norjassa eri taustaisten ihmisten tasa-arvo on asia, jota rummutetaan näkyvästi, ja yleisesti ottaen norjalaiset ainakaan Oslon alueella eivät vaikuta olevan rasisteja. Toisaalta hiukan pintaa raaputtamalla löytyy sitten epäluuloa ulkomaalaisia, varsinkin ei-eurooppalaisia kohtaan, niin kuin nyt tässä ilmi tulleessa tapauksessa. Ulkomaalaisten työnsaannin vaikeuksista niistäkin on joskus uutisoitu. Ja tietenkin ns. huonoista, jopa vaarallisista alueista, joilla suuri osa asukkaista on maahanmuuttajia, tietävät kaikki. Minä en voi sanoa kokeneeni itse varsinaista rasismia, mutta muistan kyllä, miten joitakin vuosia sitten sain kaupoissa huonompaa palvelua puhuessani huonoa norjaa (mikä lie itäeurooppalainen) kuin hyvää englantia (britiksi arvailtiin muutamankin kerran).

Siitäkin olen kuullut, miksi ei ole hyvä, jos naapurustoon muuttaa ulkomaalaisia: hetken päästä niitä alkaa tulla lisää, ja sitten asuntojen hinnat laskevat ja koulujen taso laskee. Kunnon norjalaiset kärsivät.

On kuitenkin mielenkiintoista, että valkoihoiset maahanmuuttajat, mieluiten vielä länsieurooppalaiset, eivät ole ongelma. Jos intialainen perhe puhuu kotona vain hindiä, he ovat huonosti kotoutuneita. Jos amerikkalainen perhe puhuu kotona vain englantia, se ei ole ongelma. 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Aksentilla

Tien pielessä polkupyöränsä kanssa taukoa pitänyt mummo pysäytti minut iltalenkillä ollessani. Tuon ikäisiä mummoja harvemmin näkee täällä pyöräilemässä, varsinkaan tällaisia, jotka näyttävät oikein olevan matkalla jonnekin, jos mukana olevasta varustuksesta voi mitään päätellä.

Mummo kyseli tietä kauppaan. Kerroin, mistä kauppa löytyy. Mummo ei tuntenut aluetta, joten reitin selittäminen otti oman aikansa ja rautalankaa kului.

Asian selvittyä mummo kysäisi, olenko suomalainen. No olen - aksentistako arvasit? Siitäpä tietenkin. Mutta kyllä minä ihan hyvin sinua ymmärsin, katsoi mummo vielä tarpeelliseksi vakuuttaa.

Puhun norjaa selkeästi suomalaisella aksentilla. Sen olen kuullut monta kertaa, enkä yhtään epäile asiaa. Ihmiset, jotka ovat ennenkin kuulleet suomalaista aksenttia, tunnistavat sen ilmeisen helposti. Olen saanut norjalaisten kommenteista myös sen käsityksen, että suomalainen aksentti ei ole mitenkään erityisen vaikeasti ymmärrettävää, joten olin hieman huvittunut mummon viimeisestä lausahduksesta. Ehkä se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi.

En ole edes yrittänyt päästä eroon aksentista. Se lähtee ajan myötä, jos on lähteäkseen, mutta kun ei siitä varsinaisesti mitään erityistä haittaakaan ole, niin mitäpä asiasta turhaan stressaamaan. Norjalaisetkin, esimerkiksi työkaverini, puhuvat vahvojen murteiden takia niin monella eri tavalla, että mitäköhän puhetapaa edes yrittäisin alkaa matkia?

Norjaa kuulee muutenkin puhuttavan ties millaisilla ulkomaalaisilla aksenteilla, myös vaikeasti ymmärrettävillä, joten suomalaisen aksentin aikaansaamat kommentit ovat pääsääntöisesti positiivisia. Ystävällisen uteliaita, tarkkaan ottaen. Joskus silti suorastaan huvittaa ihmisten tarve kommentoida.

Ihan hyvin minä sinua ymmärsin. - Huomasin sen.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Norjalaisen kielikeskustelun barrikadeilla



Olen seurannut kevään mittaan käytyä debattia nynorskin, norjan kielen toisen virallisen kirjakielimuodon, asemasta. Nynorsk on aihe, joka aiheuttaa säännöllisesti enemmän tai vähemmän tulikivenkatkuisia kannanottoja puolesta ja vastaan, ja nyt seuraamani keskustelu on keskittynyt nynorskin asemaan yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Mutta ensin muutama fakta aiheesta nynorsk ja bokmål. 

Norjan kielellä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, jotka eroavat toisistaan sekä sanastoltaan että kieliopiltaan. Enemmistö kansasta käyttää bokmålia. Nynorskin käyttäjistä ei ole tarkkoja tilastotietoja, mutta Wikipedian mukaan heitä on 7-15 % norjalaisista. Ihmisillä on oikeus asioida viranomaisten kanssa omalla kielimuodollaan, toisin sanoen viranomaisilla on velvollisuus ihmistä kirjallisesti lähestyessään käyttää sitä kirjakieltä, jonka kyseinen henkilö on ilmoittanut ensisijaiseksi kielimuodokseen. Toissijaisen kielimuodon opiskelu on pakollista koulussa, eli bokmålin käyttäjät opettelevat nynorskia ja toisin päin. 

Tähän asti kuulostaa aika pitkälti samalta kuin suomen ja ruotsin kielten asema on Suomessa, vai mitä?

Mutta sitten ne erot Suomen tilanteeseen verrattuna. Sekä bokmål että nynorsk ovat norjaa. Jopa minun kaltaiseni maahanmuuttaja, joka ei ole opiskellut yhtään nynorskia eikä törmää siihen päivittäin, ymmärtää sitä kohtalaisen hyvin. Ylläolevassa kartassa sinisellä merkityt kunnat ovat julistautuneet "yksikielisesti" nynorskilaisiksi (113) ja punaisella merkityt bokmålilaisiksi (158). Harmaat kunnat (157) eivät ole tehneet päätöstä virallisesta kielimuodosta, mutta käytännössä suurin osa niistä käyttää pääasiassa bokmålia. Kunta päättää myös, mitä kielimuotoa sen kouluissa käytetään, ja yksittäiset koulut ovat yksikielisiä. Lapsen alakoulussa oppimaa kirjakieltä ei määrää se, mitä hänen vanhempansa käyttävät, vaan mikä on kunnan ja koulun virallinen kielimuoto.

Koululaisen näkemys pakko-nynorskista - "oksennusnorjan murhalista" eli nynorskin sanalista.
Keskustelu kielimuotojen suhteesta kulminoituu yleensä siihen, onko nynorskin opiskelu ja käyttö tarpeellista. Yliopistomaailman liepeillä on viime aikoina keskusteltu erityisesti siitä, pitääkö tenttikysymykset tarjota nynorskiksi sitä ensisijaisesti käyttäville vai kelpaako bokmål kaikille. 

Lain mukaan opiskelijan pitää saada tenttikysymykset omalla kielimuodollaan riippumatta siitä, mitä kielimuotoa opetuksessa on käytetty - ja kuinka hankalaa esimerkiksi jonkin alan erikoissanaston kääntäminen on. 

Monessa paikassa tehtävien kääntämisestä laistetaan erilaisista syistä, ja on jopa käynyt ilmi, että Oslon yliopisto on kysellyt nynorskia käyttäviltä opiskelijoilta, josko nämä luopuisivat oikeudestaan saada koetehtävät nynorskiksi. Opiskelijoiden joukossa taas on nynorsk-aktivisteja, jotka tekevät virallisen valituksen joka kerta, kun tenttikysymyksiä ei ole tarjolla nynorskiksi.

Toisaalta on käynyt ilmi, että usein nynorskia käyttävät opiskelijat valitsevat bokmåliksi olevan tehtäväpaperin, vaikka myös nynorsk-käännös olisi tarjolla. Ja tästähän eivät sitten taas ilahdu ne tahot, jotka maksavat käännösten tekemisestä.

Teoriassa käännösten tekemisen kielimuodosta toiseen ei pitäisi olla mikään mahdottoman suuri ongelma, koska kaikki norjalaiset ovat opiskelleet myös sitä itselleen vierasta muotoa. Lisäksi virkamiehiltä periaatteessa edellytetään molempien kielimuotojen hallintaa. 

Käytännössä kuitenkin monen normaalisti bokmålia käyttävän nynorskin taito on heikko. Pakon edessä kirjoitettu nynorsk saattaa olla itse keksittyä, kuten erään opiskelijan muutama viikko sitten sosiaalisessa mediassa levittämä kuva "nynorskiksi" kirjoitetuista tenttikysymyksistä. Tämä paljastus aiheutti ryöpytyksen, jonka kohteeksi joutui sekä "käännöksen" itse kynäillyt opettaja että kyseinen yliopisto.

Norjalainen kielikeskustelu tuntuu olevan melkoista kissanhännänvetoa ja ajoittain jopa kuvainnollisten polttopullojen heittelyä. Toisaalta ymmärrän ihmisten tarpeen saada hoitaa asiat omalla "kielellään", mutta toisaalta asiasta nouseva häly tuntuu joskus ylimitoitetulta, kun kumpikin osapuoli kuitenkin puhuu äidinkielenään norjaa. 

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Norjan itsenäisyyspäivä


Tänään, 7. kesäkuuta, vietetään Norjan itsenäisyyspäivää. Tarkkaan ottaen päivän nimi ei ole "itsenäisyyspäivä" vaan unionsoppløsningsdag eli "unioninpurkupäivä". Ja oikeastaan päivää ei edes vietetä mitenkään erityisesti. Päivä on tavallinen työpäivä, eikä katukuvassa ole pienintäkään juhlan tuntua. Lippujakin näkyy hyvin, hyvin harvassa.

Unioninpurkupäivä on päivä, jolloin Norja sanoutui irti Ruotsista vuonna 1905. Ruotsin kanssa päästiin sopuun asiasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Norja oli päätynyt Tanskan hallinnasta Ruotsin huomaan Napoleonin sotien seurauksena 1814. Siinä rytäkässä itsenäisyyttä tavoitelleet norjalaiset ehtivät säätää perustuslain, mutta itsenäisyyden sijaan lopputuloksena oli personaaliunioni Ruotsin kanssa. Ruotsin kuningas oli siis myös Norjan hallitsija, mutta norjalaiset saivat pitkälti määrätä omista asioistaan.

Norjassahan juhlitaan kansallispäivää perustuslain säätämispäivänä. Se on vähän kuin jos suomalaiset itsenäisyyspäivän sijaan juhlisivat Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutusta Porvoon valtiopäivillä 1809 ja autonomian ajan alkamista.


Norjalaisilla ei tunnu olevan mitään erityistä suhdetta päivään, jolloin maa itsenäistyi. Lähinnä vaikutelma on se, että norjalaisten oman käsityksen mukaan valtio syntyi jo 1814, kun tanskalaisvallasta päästiin eroon. Tanskan ajasta monella on kommentteja, yleensä kielteisiä, mutta unioniaika Ruotsin kanssa vaikuttaa olleen lähinnä ohimenevä välivaihe ainakin, jos norjalaisten juttuja kuuntelee. Alussa tosin Ruotsi joutui turvautumaan sotilaalliseen voimaan saadakseen Norjan haltuunsa - norjalaiset kun ehtivät perustuslain säätämisen lisäsi valita itselleen ikioman kuninkaan - ja unioniajan loppua kohden separatismin kannatuksen kasvaessa norjalaiset pelkäsivät taas Ruotsin hyökkäävän. Siihen väliin mahtui ilmeisesti kuitenkin muutama vuosikymmen suht rauhallista rinnakkaineloa.

Tänään on kalenterin mukaan liputuspäivä, mutta eipä niitä lippuja naapurustossa näy muualla kuin meidän parvekkeellamme. Ei, minä en ole historiainnostuksen huumassa ottanut lippua esille. Mies se on, joka tahtoo liputtaa. Miehelle tosin tässä päivässä Norjan itsenäistymistä olennaisempaa taitaa olla, että tänä päivänä vuonna 1945 kuningas Haakon VII palasi maanpaosta Norjaan saksalaismiehityksen päätyttyä.

Norjalainen kansallinen identiteetti tuntuu ylipäätään olevan aika voimakkaasti sidoksissa tiettyihin kansallisiin juhlapäiviin - toki muitakin rakennusaineita löytyy - jotka liittyvät miehittäjistä, sortajista ja muista ei-toivotuista vallanpitäjistä vapautumiseen.


Kuvituksena on näkymiä unionikaudella rakennetusta Oscarsborgin linnoituksesta, joka sijaitsee sisemmän Oslovuonon suulla.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kun kieli katoaa


Lähdettyäni edellisestä työpaikasta kaksi vuotta sitten lakkasin käyttämästä ruotsia. Sille ei enää ollut tarvetta, kun en ollut enää missään tekemisissä ruotsalaisten kanssa. Parissa vuodessa aktiivinen kielitaito ehtii taantua aika tehokkaasti, kun kielen käyttö rajoittuu lähinnä niihin harvoihin kertoihin, kun satun lukemaan jonkin pienen tekstinpätkän. 

Viime syksynä kirjoitin kaksi sähköpostia ruotsiksi ihan huvin vuoksi. Ruotsalainen vastaanottaja olisi varmasti ymmärtänyt norjaakin, mutta sainpa päähäni käyttää ruotsia, kun sitä kerran osaan. Mutta oli se hiukan hankalaa, kun kieli keskellä suuta yritin olla kirjoittamatta ruotsia ja norjaa sekaisin. Samoihin aikoihin toimistooni ilmestyi ruotsalainen opiskelija ja alkoi tietenkin puhua ruotsia. Ymmärtäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta kun avasin suuni, aivot menivät solmuun. Asian selvittäminen vaati sellaista erikoissanastoa, jota en osaa ruotsiksi, mutta kun aloin puhua norjaa, puheeseen alkoi väkisin tunkea mukaan ruotsalaisia sanoja.

Kaksi vuotta sitten pystyin sekä puhumaan että kirjoittamaan sekä norjaa että ruotsia kieliä sekoittamatta mutta eipä onnistu enää.

Äskettäin käteeni sattui pitkästä aikaa ruotsinkielinen kirja, Mankellin dekkari. Ensimmäiset parikymmentä sivua menivät siinä, kun tein havaintoja ruotsin ja norjan eroista. Oikeinkirjoitukseen pätee eri logiikka, vaikka sanat lausuttaisiin jotakuinkin samalla tavalla. Norjassa myös vilisee prepositioita, koska monen verbin kylkeen isketään sellainen toisin kuin ruotsissa. 

Päästyäni vihdoin erilaisuuksien yli huomio alkoi kiinnittyä kielten samankaltaisuuksiin. Mankellin kieli itsessään on notkeaa ja rentoa, erilaista kuin koulussa oppimani ruotsi. Aloin bongailla tekstistä sanoja, jotka ovat samoja kuin norjassa. Oikeasti norjassa ja ruotsissa on paljon samoja sanoja, mutta nyt löytyi sanoja, joiden en ollut aiemmin tiennyt olevan myös ruotsia. Useimmille näistä sanoista tiesin kyllä synonyymin, toisen samaa tarkoittavan ruotsinkielisen sanan, jota minä itse olisin käyttänyt.

Luin äskettäin jostain jonkun kielitieteilijän näkemyksen, että suomen murteet eroavat toisistaan enemmän kuin skandinaaviset kielet. En tiedä, mihin tällainen näkemys perustuu, enkä lissään nimessä olisi allekirjoittanut sitä vielä hetki sitten. Nyt olen alkanut epäillä, voisiko se sittenkin pitää paikkansa. Ruotsi ja norja ovat hyvin samanlaisia - tanskaa en osaa verrata - mutta sitten toisaalta norjan kielen murteet tuntuvat joskus lähes omilta kieliltään. Puhumattakaan siitä, että norjan kirjakielellä on kaksi virallista, toisistaan poikkeavaa versiota.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Vesillä


Lähellä rantaa kun asutaan, niin eri kokoisia huvivenesatamia tuntuu olevan lähes joka lahdelmassa. Veneitäkin on monen kokoisia ja näköisiä, mutta ennen kaikkea niitä on paljon. 

Onhan norjalaisilla pitkä historia merenkulkijoina jo viikingeistä lähtien, ja kauppalaivastokin on kai edelleen yksi maailman suurimmista. Maailman meriä on kynnetty milloin ryöstäretkillä, milloin kalasaaliin perässä. Sieltäköhän se on peräisin se norjalaisen tuntema tarve omistaa vene? Toisaalta pitkä rannikko vuonoineen tarjoaa hyvät edellytykset vesillä liikkumiseen. 

Miehen kaveri tarjosi viikonloppuna mahdollisuutta pieneen veneretkeen, lähilaiturista Oslon keskustaan, ja mies - viikinkien ja kalastajien jälkeläinen - totta kai tarttui tilaisuuteen kuin kala syöttiin. 


Kyseinen kaveri oli äskettäin ostanut isohkon moottoriveneen, jossa oli parhaillaan menossa sisätilaremontti, vanha vene kun oli kyseessä. Veneen hintaa ei sentään kerrottu mutta todettiin, että melko kallis harrastus veneily on. Mitäpä niitä rahoja tilillä makuuttamaan. 

Laiturista irti päästyämme viikonloppulapselle - jo teinille - tarjottiin ruorimiehen tehtävää. Eihän tämäkään viikinkien ja kalastajien jälkeläinen tietenkään siitä kieltäytynyt. Veneen omistaja toki antoi ruorimiehelle jatkuvasti ohjeita, sillä vaikka reitti Osloon oli merikartalla suora viiva, vuonossa oli sen verran liikennettä, että tarkkana piti olla. 


Matkan varrella rantoja ja saaria katsellessa totesin, että mökkitiheys oli melkoinen. Norjalaisella rantamökillä, varsinkaan jos se on pienellä saarella, ei varsinaisesti olla omassa rauhassa, vaan naapurin mökki on ihan vieressä. Vuonojen maassa on kyllä mahdollista myös asua rannassa, mutta ainakin tällä alueella sellaisten talojen hinnat ovat pilvissä. Tuskin kesämökkiäkään ihan pikkurahalla saa, kun  ollaan aivan pääkaupungin tuntumassa. 


Määränpää oli aivan Oslon keskustassa oleva Aker Bryggen satama, jossa sielläkin oli vene poikineen laiturissa. Nyt taitaa olla vielä niin aikaista, että kaikki kynnelle kykenevät eivät vielä uskaltaudu vesille, ja monella näytti olevan menossa veneen kuntoon laittaminen kesäkautta varten.

Astrup-Fearnleyn nykytaiteen museon vieressä oli laiturissa perusvenettä hienompi näky, oikea purjelaiva. Christian Radich on rakennettu koululaivaksi 1930-luvulla ja on nykyään säätiön omistuksessa.




tiistai 17. toukokuuta 2016

Taas luistettiin kansallispäivän juhlinnasta


Norjassa on tänään vietetty kansallispäivää, joka on suuri juhlapäivä. Me miehen kanssa päätimme tänä vuonna juhlistaa päivää pysymällä kotona, kaukana väentungoksista. Koululaisten paraati Oslossa on nähty pari, kolme kertaa, eikä siinä ole enää mitään uutuudenviehätystä. Onhan pukuloistoa - norjalaisilla on tapana pukeutua kansallispukuihin - hieno katsella, mutta tungos on aivan mahdoton.

Jossain vaiheessa iltapäivää naapurit alkoivat palailla kotiin lastensa koulujen ja päiväkotien juhlista. Kun liikkeelle oli lähdetty aamutuimaan, oli väki hieman väsyneen näköistä. Tässä vaiheessa minä olin pihalla nauttimassa kauniin aurinkoisesta säästä oksasakset kädessä. Nyt on hyvä hetki leikata ruusuista kuolleet oksat, kun lehdet jo paljastavat, mitä leikata ja mitä jättää.

Mies taas alkoi tässä vaiheessa tuntea säännöllisesti tiettyjen juhlapyhien yhteydessä ilmaantuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että me emme vietä päivää sillä perinteisellä ja vakiintuneella tavalla, jolla kaikkien norjalaisten kuuluu sitä viettää. Ihan sivuhuomautuksena voin sanoa, että juhlimattomuuden syy ei siis ole parisuhteemme ulkomaalainen osapuoli, vaan esimerkiksi tällä kertaa aloitteen kotona olemisesta teki mies itse. Mutta jostakin syystä mies alkaa tuntea sosiaalista painetta, kun naapurit näkevät, ettemme juhli kansallispäivää niin kuin kaikki muut. Vaikkei kukaan edes sano mitään.


Sen verran kuitenkin minäkin kunnioitin yleistä juhlapäivää, että tein vain kevyitä puutarhatöitä, lähinnä ruusujen leikkuuta, jota nyt ei mielestäni voi edes työksi luokitella. Sen sijaan olen viime päivien aikana askarrellut jotain, joka valmistui sopivasti kansallispäiväksi.

Viime kesän seinäremontin jäljiltä nurkkiin jäi pyörimään kaksi trukkilavaa. Tai oikeammin sanottuna otin te talteen ja säilöin talveksi terassille pitäen tarkasti silmällä, että mies ei tullut heittäneeksi niitä pois. Mies nimittäin näkee tällaisessa tavarassa vain roskaa, josta pitää päästä eroon, mutta minulla oli suunnitelmia niiden varalle. Miksi heittää pois ilmaista puutavaraa, josta voi nikkaroida jotain käyttökelpoista?


Tällaiset kertakäyttölavat eivät ole riittävän tukevia, jotta niistä voisi tehdä terassihuonekaluja tai vastaavaa, mutta istutuslaatikkomateriaaliksi ne olivat oikein passeleita. Hiukan sahaamista ja vasarointia, ja kahdesta lavasta syntyi kaksi tällaista kehikkoa.

Paikan löytäminen sen sijaan tuotti hieman päänvaivaa, koska piha on lievästi sanottuna haasteellinen. Varjoa on paljon ja vaakasuoraa pintaa vähän. Myös etanoiden esiintymistiheys eri puolilla pihaa oli otettava huomioon. Vaakasuorassa olevalla nurmikolle en halua mitään ylimääräistä, joten paikaksi valikoitui ei niin kovin jyrkkä rinne, jossa etanoita ei ole viime kesinä näkynyt. Toivottavasti pysyvät edelleen poissa. Ja toivottavasti puoli päivää aurinkoa riittää jonkinlaiselle kasvimaalle, koska enempää ei oikein missään kohtaa pihaa ole.

Kissa näytti hämmentyneeltä laatikkoja katsellessaan. Ne taisivat tulla sen päivittäiselle kulkureitille.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Vapunpäivä Oslossa



Lähdimme Oslon keskustaan jäätelölle, ja vappumarssijat osuivat kohdalle. Suuri osa kulkueesta oli ilmeisesti jo ohittanut tämän paikan, joten en oikein saanut kokonaiskäsitystä marssijoiden määrästä. Punaisia lippuja ja kylttejä kuitenkin näkyi ja torvisoitto raikasi. Yleisöä kadun varrella oli jonkin verran muttei lähellekään niin paljon kuin kansallispäivän kulkuetta katsomassa.

Vappu ei ole Norjassa samanlainen kansanjuhla kuin Suomessa. Työväki marssiin, mutta siinäpä se sitten taitaa olla. Ei näy vappupalloja ja serpentiiniä eivätkä edes pullonkorkit poksahtele. Piknikseurueitakaan ei näy mailla halmeilla, eikä mieskuorolaulua kuulu aamutuimaan.

Kalenterissa lukee toukokuun ensimmäisen päivän kohdalla yksinkertaisesti offentlig høytidsdag eli yleinen juhlapäivä tai yleinen vapaapäivä. Ei mitään sen tarkempaa määritelmää, millaisesta päivästä on kyse.


Kun varsinainen työväki - ammattiyhdistysten marssiporukat - olivat menneet, perässä seurasivat vielä rauhanaktivistit ja ympäristönsuojelijat. Ilmeisesti norjalainen vappu on myös näiden aatteiden juhlapäivä. Varsinkin ympäristön puolesta marssivat näyttivät muuten olevan huomattavasti nuorempia kuin muut marssijat keskimäärin.


Oslon keskustassa on yleensä sunnuntaisin väkeä liikkeellä, jos sää on siedettävä. Tänään ei ollut kovin lämmintä, joten jäätelön syönti oli parasta suorittaa sisätiloissa. Muuten tarkeni kyllä kävellä kuninkaanlinnalle, joka näytti houkuttelevan muitakin sunnuntaikävelijöitä.


Vahdinvaihto kiinnosti turisteja. Pari nuorta naista oli jopa niin kiinnostuneita, että vartiosotilaan piti hätistellä heitä hieman kauemmas.


Kansallisteatterin ja viereisen juna- ja metroaseman välisellä aukiolla on aina ihmisiä kuluttamassa aikaa. On katusoittajia, kaupustelijoita, kerjäläisiä ja muuten vaan seisoskelijoita. Tänään näytti siltä, että joku oli lisännyt suhkulähteeseen jotain vaahtoavaa ainetta.


Unionikuningas Karl Johan eli suomalaisille tutummin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana eli Baptiste Bernadotte katselee Osloa kuninkaanlinnan edessä.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Ajatuksia sairasvuoteelta

Flunssa iski ja olen sairaslomaillut koko pääsiäisen jälkeisen viikon. Huomattavan määrän nenäliinoja ja kuumaa mehua kuluttaessani on parikin kertaa käynyt mielessä, että onpa hyvä ettei tarvitse lähteä lääkärin vastaanotolle sairaslomaa hakemaan. Oma ilmoitus työnantajalle riittää aika pitkälle.

Julkisen sektorin työpaikassani saa sairaslomailla omalla ilmoituksella peräti kahdeksan päivää kerrallaan. Töissä pitää toki olla taas tietty aika ennen seuraavaa sairaslomaputkea, ja vuositasollakin on kiintiö, jota ei voi ylittää - ja oletan, että usein toistuva sairastelu omalla ilmoituksella otetaan ennen pitkää hienovaraisesti puheeksi - mutta yleisesti ottaen työntekijöihin luotetaan. Viesti esimiehelle riittää, ja vastauksena tulee parane pian -toivotus ilman sen kummempia kysymyksiä taudin laadusta. 

Sairaslomailun helppouden huomaa siitä, että työpaikallani ei juurikaan näy nuhaisia ja yskäisiä ihmisiä. Itse olen jopa joskus saanut ystävällisen kehotuksen jäädä kaikessa rauhassa kotiin sairastamaan, kun olen ihan pienen pienessä flunssassa eli suomalaisen käsityksen mukaan täysin toimistotyökykyisenä tullut töihin nenäliinapaketin kanssa. 

Toisenlaisiakin käytäntöjä on nähty. Aiemmassa työpaikassani, yksityisessä pikkufirmassa, omalla ilmoituksella sai sairastaa kolme päivää, ja asiasta esimiehelle ilmoittaessa tämä epäluuloaan juurikaan peittelemättä pyrki puhelimessa ties mitä kysymyksiä tekemällä selvittämään, onko työntekijä ihan oikeasti sairas. Siellä tultiin töihin flunssassa eikä kiireisinä aikoina sairastamista katsottu hyvällä - ja säännöt eivät olleet samat kaikille työntekijöille. 

Norjan työelämän rentoudesta suomalaiseen verrattuna kuulee usein mainittavan. Norjalaisten sanotaan myös jäävän suomalaisia helpommin sairaslomalle. Molemmissa lienee huomattavia eroja työpaikasta, sen säännöistä ja työilmapiiristä, riippuen. Tosin aika ajoin uutisoidaan tilastoista, joiden mukaan Norjassa yleisesti ottaen sairaslomaillaan enemmän kuin naapurimaissa. Joskus kuulee juttuja ihmisistä, jotka ovat vuoden sairaslomalla - maksimiaika ilman että tulotaso laskee - täysin työkyvyttöminä mutta yllättävän aktiivista elämää viettäen. Myös toimeentulotuella eläviä työikäisiä on huomattavan paljon. Hyvän sosiaaliturvan epäillään kannustavan kotona työttömänä tai pitkään sairaslomalla olemiseen myös silloin, kun muitakin vaihtoehtoja olisi. 

Olen kuullut kerrottavan, miten jossakin paikassa viikonloppuna työvuorossa olevat sairastuvat yleisesti perjantaina, jos viikonlopuksi on luvassa kaunista säätä. Minun työkaverini taas eivät sääntöjen väljyydestä huolimatta vaikuta ainakaan silmämääräisesti arvioiden olevan erityisen ahkeria sairaslomailijoita. Hyvä työilmapiiri (kyselyjenkin mukaan) todennäköisesti vähentää ns. tarpeettomia sairaspoissaoloja. 

Omasta puolestani voin sanoa, että viikko kotona nenäliinapaketti seuralaisenani alkaa riittää. Naapurien tekemiset on jo havainnoitu kissoja myöten, ja telkkarista ei tule mitään järkevää.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Rantaidylli


Mitä Norjasta tulee mieleen? No, vuonot ainakin. Luonnonkauniit maisemat ja idylliset kylät vuonojen rannoilla. Jos olet lukenut vaikkapa Vuonon kimallus -blogia, niin siellähän näitä upeita rantamaisemia näkyy usein.

Rannikon kylille ja pikkukaupungeille on tyypillistä, että suuri osa rakennuksista on valkoisia. Näitä hohtavanvalkoisia läikkiä riittää pitkin rantoja.


Olemme silloin tällöin ajelleet pitkin vuonon rantoja tässä lähialueella ja joskus vähän kauempanakin. Autoillessa maisemat saattavat yllättää, kun valkoinen idylli ei olekaan koko totuus. Esimerkiksi Oslovuonon rannoilla on yllättävän paljon erikokoisia teollisuuslaitoksia, jotka usein sijaitsevat aivan asutuksen kyljessä.

Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa on Tofte-niminen taajama Oslovuonon länsirannalla, hiukan vastarannalla sijaitsevaa Dröbakia etelämpänä. Dröbak muuten näkyy ensimmäisessä kuvassa vuonon toisella puolella. Jos katsot Tofte-kuvaa tarkemmin, huomaat kuvan oikeassa laidassa pitkän, valkoisen putken. Teollisuuslaitoshan se siellä.

Tofte on noin 3000 asukkaan taajama, ja siellä on kaksi suurta teollisuuslaitosta. Osmoosivoimalaitos ja aivan taajaman keskellä sijaitseva selluloosatehdas. Se siitä idyllistä.


En oikein tiedä, mitä näistä teollisuusalueen ja asuinalueen yhdistelmistä pitäisi ajatella. Tietenkin joskus aikaisemmin - ja itse asiassa varmaan usein edelleenkin - sijainti rannalla on helpottanut sekä raaka-aineiden että valmiiden tuotteiden kuljetusta. Käytännölliset norjalaiset ovat sijoittaneet tehtaat parhaisiin mahdollisiin paikkoihin, ja jos siinä sitten sattuu vieressä asumaan kylällinen tai jopa enemmänkin ihmisiä, niin onpahan ainakin työvoimaa lähellä. Etteikö joku haluaisi asua tehtaan vieressä? Miksi ei?

Maisema- ja muihinkin haittoihin on kuitenkin vähitellen havahduttu ainakin siellä täällä. Esimerkiksi Oslossa on meneillään iso rakennusprojekti, kun vuonon rannalla, pääkaupungin ydinkeskustassa ikimuistoisista ajoista lähtien olleet satamatoiminnot siirretään sivummalle ja tilalle rakennetaan arkkitehtonisesti vaikuttava uusi julkisivu, josta valmiina on jo oopperatalo ja Barcode-niminen alue.

Norjalaisilla ja suomalaisilla tuntuu olevan hieman erilainen suhtautuminen ympäristöön, ja se näkyy esimerkiksi juuri rantojen käytössä. Lähellä rantaa asuminen on norjalaisistakin hienoa, mutta se, että ikkunasta näkyy tehdas, ei ilmeisesti edelleenkään ole kovin suuri miinus. Tosin Oslo ja varmaan muutkin suuremmat kaupungit ovat poikkeus tästä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Pikku retki Oslon epämääräiselle puolelle

Mies heittäytyi viikonloppuna hankalaksi, kun halusin ulos syömään. Itse ulkona syömistä vastaan miehellä ei varsinaisesti ollut mitään, mutta ravintolavalintani oli epäilyttävä. Halusin nimittäin syömään jonnekin, jossa emme ole ennen olleet, ja ravintolaoppaan avulla tekemäni valinta kohdistui miehen mielestä aivan väärällä alueella sijaitsevaan paikkaan.


Ravintola, johon olin päättänyt mennä ja viedä miehenikin, sijaitsee aivan Oslon keskustassa mutta keskustan itäpuolella - eli väärällä puolella. Mies ilmoitti, ettei halua mennä Grønlandiin, koska siellä on epämääräistä porukkaa. Vain ulkomaalaisia ja rikollisia. Vaarallista.

Pidin kuitenkin pääni, ja koska olin jo ennen ravintolavalintaa onnistuneesti myynyt miehelle ajatuksen ulkona syömisestä, mieskin sitten lopulta taipui. Nuristen, mutta taipui kuitenkin.



Kieltämättä kyseinen osa keskustasta ei varsinkaan pimeällä ole välttämättä kovin houkuttelevan näköinen. Katuvalot tuntuvat himmeämmiltä kuin muualla ja yleisilme on pääkatua nuhjuisempi. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, sillä alueella on sekä asuntoja että paljon pieniä ravintoloita. Valtaosa ravintoloista taitaa olla etnisiä.


Epäilys iski miehen mieleen uudelleen, kun löysimme etsimämme vietnamilaisen ravintolan. Kadulta katsottuna se ei näyttänyt houkuttelevalta, pikemminkin päin vastoin. Ravintolaoppaassa oli kyllä todettu, että tämä paikka ei kerää pisteitä miljööllään, mutta ruoka sen sijaan on erinomaista. 


Paikka vaikutti olevan erittäin suosittu. Ravintolasali oli jotakuinkin täynnä, ja kymmenen minuuttia saapumisemme jälkeen ovella näyttikin olevan jo jonoa. Minuun teki välittömästi vaikutuksen ruokalistan pituus, jolla oli mittaa hieman enemmän kuin niin sanotun paremman ravintolan keskivertolistalla. Myös itse ruoka oli oikein hyvää, ja ainakin minun annoksestani olisi riittänyt syötävää pienelle perheelle. Mieskin myönsi, että paikkaan kannatti kaikista epäluuloista huolimatta tulla. 


Oslon keskustan itäisillä osilla on hiukan epämääräinen maine, ainakin joidenkin mielestä. Grønland-niminen kaupunginosa erityisesti tunnetaan maahanmuuttajien alueena, mikä epäilyttää monia kantanorjalaisia. Minun piti oikein tarkistaa kartasta, mistä Grønland oikeastaan alkaa, ja kävi ilmi, ettei se ravintola sitten ihan tarkkaan ottaen ollutkaan Grønlandissa. Lähellä sitä kuitenkin. 

Oslo on siitä jännä kaupunki, että vaikka pääkatu Karl Johan lähiympäristöineen on puunattu edustuskuntoon, sieltä ei tarvitse mennä paria korttelia kauemmas kun jo löytyy aivan erinäköinen kaupunki. Rakennukset ovat matalampia, seinissä on graffiteja ja yleisilme on kuin oltaisiin jossain paljon syrjemmällä kuin pääkaupungin ydinkeskustassa. 

Itäisessä keskustassa harvemmin tulee käytyä, koska ainakaan minulla ei yleensä ole mitään varsinaista asiaa sinne. Ja koska mieskin normaalisti kieltäytyy lähtemästä siihen suuntaan. Jos veikkaan, että tämän alueen ravintoloissa käy ihan eri asiakaskunta kuin sen puunatun keskusta-alueen ravintoissa, en varmaan ole kovin väärässä. 

Jos tältä alueelta menee vielä hiukan ydinkeskustasta poispäin, tulee Grünerløkkaan, entiselle työväenluokan asuinalueella, joka nykyään onkin trendikästä aluetta ravintoloineen, baareineen ja putiikkeineen. Ehkä sitä voisi verrata Kallioon Helsingissä. Ravintolailta Grünerløkkassa kuulostaa paljon hienommalta kuin ravintolailta Grønlandissa. 



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Epämuodollisuuden huippu

Mies pisti viimekesäisen seinäremontin kirjanpitoa kuntoon. Naapurilta, jonka kanssa yhdessä ostettiin tarvikkeet ja tehtiin työt, oli saatu kuitteja kopioitavaksi. Ne piti palauttaa, ja mies ajatteli pistää kirjekuoren naapurin postilaatikkoon, kun nämä eivät sattuneet olemaan kotona. Ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty.

Mies palasi postilaatikoilta kuori kädessään, ja sanoi, ettei naapurin postilaatikkoa ollut löytynyt samasta rivistä muiden laatikoiden kanssa. Eikö niillä muka ole postilaatikkoa, mies ihmetteli. Minun piti oikein vilkaista ikkunasta, että onko se naapurin postilaatikko tosiaan hävinnyt, mutta siellä se näytti edelleen olevan. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimikin erottui hyvin laatikon kyljestä. 

Valistin miestä, että kyllä se laatikko siellä on. Miten ihmeessä et sitä löytänyt? Kun niiden asunnon numeroa ei ole missään postilaatikossa, vastasi mies. Mutta lukeehan siinä laatikossa Hansen (nimi muutettu), ihmettelin puolestani minä. Ei niiden nimi ole Hansen, oli miehen näkemys. Onpa, vastasin minä. Mistäs sinä muka sen tiedät, epäili mies. Oletko varma? Ainakin sen nimisille ihmisille kesän seinäremontin yhteydessä me maksoimme oman osuutemme, kun naapuri oli ostanut tarvikkeita, vakuutin minä. Molempien nimi on Hansen!

Ei voi olla, ei ne ole naimisissa, protestoi mies taas. Onpas! Tiedän, että niillä on sama sukunimi, ja naapurin mies aina puhuu nimenomaan vaimosta. - Mies tyytyi todisteluuni.

Tavallaan en ole yllättynyt oman mieheni tietämättömyydestä naapurien suhteen. Kun norjalaiset esittelevät itsensä, useimmiten sanotaan vain etunimi. Ollaan epämuodollisia, jos muuhun ei ole tarvetta. Sukunimen kertominen tuntuu olevan varattu vain virallisempiin yhteyksiin, joissa sillä on jotain erityistä merkitystä. Vaikkapa silloin, kun yhteyden ottaminen yhteistyön jatkuessa edellyttää sukunimen tietämistä, jotta oikea ihminen löytyy työpaikan puhelinluettelosta. Mutta naapurin sukunimi, mitä sillä tiedolla tekee? Ilmeisesti ei mitään. Voisi silti kuvitella, että naapurin sukunimi olisi jollain tavalla tullut miehenkin tietoon viiden vuoden naapuruuden aikana. 

Sen sijaan naapurien siiviilisääty näyttää ihme kyllä menneen täysin ohi mieheltäni. Naapurin mies nimittäin viittaa mielestäni puolisoonsa aina nimityksellä kona, joka tarkoittaa yksiselitteisesti aviovaimoa. Avovaimolle on muita nimityksiä. Minun mieheni on ilmeisesti sortunut stereotyyppisesti olettamaan, että naapurit eivät ole naimisissa. Stereotyyppisesti sen takia, että nimenomaan avoliitto tuntuu olevan Norjassa normaalitila, ei avioliitto. Epämuodollisuus on siis suosittua tässäkin suhteessa. Olen huomannut, että esimerkiksi monet työkaverini olettavat minulla olevan avomies - vaikka minulla on mieheni norjalainen sukunimi. Vasta monen oikaisun jälkeen on mennyt perille, että kotoani löytyy man eikä samboer

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...