sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Lisää liksaa

Pari vuotta sitten nykyisessä työpaikassa aloittaessani en muistaakseni neuvotellut palkasta millään lailla. Työnantaja ilmoitti, että tällainen palkkaluokka on sovelias henkilölle, jolla on minun taustani, ja siinä se. En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään tyytymätön palkkaan, sillä tilannehan oli se, että entinen työ oli mennyt alta, ja sekä uusi työ että siitä maksettava palkka olivat selkeästi entisiä paremmat. Eikä minulla oikein ollut edes vertailukohtaa sille, millaista palkkaa tarkkaan ottaen tämänlaisesta työstä on tapana maksaa.

Jossain vaiheessa ryhdyin perehtymään nykyisen työnantajan, valtion laitoksen, palkkauskäytäntöihin, sillä enhän toki ollut ajatellut edes alussa, että tällä palkalla sitten mennään maailman tappiin.

Palkkatilastoihin perehtyminen oli mielenkiintoista. Ne ovat nimittäin varsin yksityiskohtaisia, ja ulottuvat aivan osastotasolle asti. Työntekijöiden nimiä ei tietenkään mainita, mutta kun tilastossa palkkaus (ylin, alin ja keskiarvo) on eritelty virkanimikkeittäin ja sukupuolittain, niin saahan siitä jo melko hyvän kuvan asioiden laidasta. Minulle uutena työntekijänä oli arvottu melko keskimääräinen palkka, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Totesin myös, että miehillä on keskimäärin parempi palkka kuin naisilla, vaikka ainakaan minun silmämääräisen arvioni mukaan miespuolisilla kollegoillani ei ole keskimäärin vaativampia tehtäviä tai enemmän koulutusta tai kokemusta kuin naispuolisilla. Edes tasa-arvon mallimaassa Norjassa ei näytä toteutuvan palkkatasa-arvo.

Mitä sitten pitäisi tehdä saadakseen enemmän palkkaa? Siis muutakin kuin vuosittaisen indeksikorotuksen.

Suomessa - sielläkin valtion laitoksessa - olin tottunut siihen, että palkka perustuu työn vaativuuteen ja vuosittain arvioitavaan työntekijän suoriutumisen tasoon. Jos jommassa kummassa tapahtui kehitystä, sen seurauksena myös palkka kehittyi.

Norjassa homma menee hiukan eri lailla. Joka toinen vuosi käydään suuret palkkaneuvottelut, joissa on jaossa ennalta määritelty könttäsumma. Rahamäärä on lisäksi jaettu ammattiliittojen kesken, ja liitot pitkälti päättävät, ketkä työntekijät saavat palkankorotuksen. Ja palkankorotusta pitää tietenkin jokaisen sitä haluavan ihan itse vaatia. Poikkeustapauksessa esimies saattaa esittää palkankorotusta.

Koska prosessi tuntui ensikertalaisesta hiukan epäselvältä, kysyin neuvoa oman liittoni luottamusmieheltä. Luottamusmies kysäisi nykyistä palkkaluokkaani, ja totesi, että hyvänen aika, kyllä sinun pitää saada korotus! Hyvä alku. Sitten käytiin läpi taustaani ja sitä, mitä ihan tarkkaan ottaen työnkuvaani kuuluu. Sain neuvoja, miten perustella korotusvaatimusta eli millaiset seikat vaikuttavat arvioinnissa. Eri liitot kuulemma painottavat erilaisia asioita, joten oman liiton kriteereihin on syytä tutustua. Palkankorotuksen suuruudesta työnantajan ohjeistus on, että se on normaalisti 2-4 palkkaluokkaa. Pyydä neljää, sanoi luottamusmies. Ei kun pyydä viittä! Selvä.

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olen alipalkattu, vaikkei palkkani edelleenkään ole mielestäni mitenkään erityisen huono. Toisaalta ei sitä kyllä huippupalkaksikaan voi kutsua. Eli pyydetään sitten maksimikorotusta ja vähän ylikin - mikä ei tietenkään tarkoita, että välttämättä saisin kaiken pyytämäni.

Niinpä laadin palkkavaatimuksen, jossa julkesin pyytää hurjat viisi palkkaluokkaa lisää, ja perustelin vaatimustani listalla erinomaisista kyvyistäni ja huomattavalla muodollisella pätevyydellä.

Siihen sitten loppuikin minun osuuteni tässä prosessissa, ja palkankorotusvaatimus lähti liiton käsiteltäväksi. Liitto laittaa jäsentensä vaatimukset paremmuusjärjestykseen omien kriteeriensä mukaan, ja hoitaa neuvottelut työnantajan kanssa. Lopputulosta odotellessa.

Toisaalta systeemi vaikuttaa selkeältä ja toisaalta sitten ei. Työntekijän vaikutusmahdollisuudet tuntuvat rajallisilta, kun korotusvaatimuksen jättämisen jälkeen asioista ei enää pysty keskustelemaan. Jokaisella liitolla on oma kriteeristönsä, jonka perusteella palkankorotusta haluavat jäsenet laitetaan järjestykseen. Asioihin vaikuttaa mitä ilmeisimmin myös pärstäkerroin, koska kuulemani mukaan aktiivisuus liiton toiminnassa korreloi palkkaluokan kanssa. Tiedä sitten mitkä kaikki muut asiat edellä mainittujen lisäksi.

Eräs työkaverini kertoi kuuluvansa liittoon vain ja ainoastaan palkan takia, koska muuten ei saa palkankorotusta. Toinen taas kertoi vaihtaneensa liittoa, koska ei ollut saanut korotusta pitkään aikaan. Ota näistä nyt sitten selvää.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Lintukoto, joka tipahti puusta

Lähde: vg.no
Puolitoista viikkoa sitten lööppeihin ilmestyi vuolaasti kyynelehtivä Therese Johaug, ja Norja järkyttyi. Miten voi olla mahdollista, että "snill og god" Therese, maailman paras naishiihtäjä jää kiinni dopingtestissä! Siihen ei Norjassa ollut varautunut kukaan, sillä eiväthän norjalaiset käytä dopingia. 

Vaikka dopinguutista on nyt pyöritelty kaikista mahdollisista näkökulmista, aika iso osa norjalaisista ei taida edelleenkään ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse. Theresen selitys huulivoiteesta saadusta kielletystä aineesta on monien käsityksen mukaan riittävä, eikä mistään dopingista ole kyse ollenkaan - eikä tällaisesta pikkuasiasta pitäisi mitään rangaistusta antaa. Ihan sivuasia on sitten se, että aktiiviurheilija ei nyt vaan saisi ollenkaan käyttää dopinglistalla olevaa voidetta, vaikka käytöllä ei olisi mitään tekemistä suorituskyvyn parantamisen kanssa.

Norjalaisten suhde hiihtoon on hyvin tunneperäinen. Hiihto ei ole vain urheilua, jossa norjalaiset ovat maailman huipulla, vaan se on osa norjaista kulttuuria. Myyttien ja stereotypioiden osalta aivan erityisesti, mutta kyllä norjalaiset keskimäärin ovat varsin innokkaita hiihtäjiä myös käytännössä. Tosin nykyään ne sukset, jotka jalassaan norjalaiset sanonnan mukaan syntyvät, taitavat monen kohdalla olla laskettelusukset. 

Hiihtokulttuuri on pyhä lehmä, jonka asemaa ei yleensä kyseenalaisteta. 

Norjalaiset ovat eläneet pitkään lintukodossa, jossa norjalaiset hiihtäjät ovat maailman huipulla täysin puhtain keinoin. Martin Johnsrud Sundbyn ylenmääräinen astmalääkkeen käyttö ja sen myötä paljastunut hiihtomaajoukkueen käytäntö lääkitä myös astmaa sairastamattomia oli ensimmäinen kolaus puhtaan hiihdon maineelle. Jos kyse olisi ollut vain Sundbystä, asian olisi voinut kuitata yhden miehen tyhmyydellä, mutta yleinen ylilääkitseminen olikin sitten jo asia, jota kansakin paheksui.

Toinen ja erilainen dopingkohu siihen perään on saanut ainakin skeptisemmän puolikkaan kansasta epäilemään hiihtoliiton touhuja. Sarkastisimmat alkoivat vääntää vitsiä kunnon kohottamisesta huulirasvaa vaihtamalla heti asian julkistamisen jälkeen.

Tiedotusvälineet ottavat tilanteesta kaiken irti, ja kritiikki koottuja selityksiä kohtaan on tiukkaa. Johaugin ja hiihtomaajoukkueen lääkärin kertomuksia on analysoitu ja todettu niissä vaikka kuinka monta epäloogisuutta tai muuten outoa asiaa. Sekin tuntuu kiinnostavan kovasti, mitä muunmaalaiset nyt ajattelevat norjalaisista.

En ole itse kovin innokas hiihdon tai minkään muunkaan urheilun seuraaja, mutta norjalaisen hiihdon dopingselvittely ilmiönä on mielenkiintoinen. Asiaahan ei ole vielä käsitelty loppuun asti, ja Johaugin mahdollinen tuomio varmasti herättää mielipiteitä puoleen ja toiseen. Toisaalta epäilen, että jos Johaug saa vuoden tai parin kilpailukiellon, asia lakaistaan aika pian maton alle pois ihmisten mieliä järkyttämästä, ja keskitytään mukavampiin uutisiin. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että vastoin ennakko-odotuksia paljastuukin jotakin paljon vakavampaa kuin yhden hiihtäjän ja hänen lääkärinsä käsittämätön huolimattomuus.

Sitä odotellessa, syntyykö tästä lopulta tragedia vai farssi.

torstai 6. lokakuuta 2016

Lihapatojen äärellä


Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...