Rutinaa liikenteestä

Norjalaisilla on samanlainen taipumus kuin suomalaisillakin pitää hajurakoa tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämän olen havainnut viime aikoina seistessäni aamuisin jonon jatkona bussipysäkillä.

Viime talven kuljin töihin Osloon junalla, koska se oli bussia nopeampi vaihtoehto siitä huolimatta, että ensin piti mennä bussilla lähimmälle rautatieasemalle. Bussimatkakin saattoi sujua nopeasti, melkein aikataulun mukaan, jos muuta liikennettä ei ollut liikaa. Mutta yleensä sitä oli, ja joukkoliikennekaista oli täynnä sähköautoja, joiden määrä lisääntyi jatkuvasti.

Sähköautojen lisääntymistä ei muuten pidä tulkita ympäristöystävällisen vaihtoehdon suosimisena. Käytännössä syyt ovat paljon pragmaattisempia. Sähköautoja suositaan verotuksellisesti ja niiden ei tarvitse maksaa tietulleja, joten rahaa säästyy. Myös mahdollisuus käyttää ruuhkatonta joukkoliikennekaistaa oli varmasti aikaisemmin yksi suosion syistä.

Tänä syksynä vaihtoin junan bussiin, kun tilanne muuttui. Sähköautot eivät saa enää käyttää joukkoliikennekaistaa ruuhka-aikoina, ellei autossa ole kuljettajan lisäksi myös matkustajia. Kun käytännössä useimmat autoilijat ajavat yksin, bussit alkoivat yhtäkkiä pysyä aikataulussa ja matka Osloon sujuu jopa nopeammin kuin junalla.

Bussin ikkunasta katsellessa ei käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka ajavat töihin omalla autolla. Ruuhka Oslon suuntaan on melkoinen ja usein jono seisoo lähes paikoillaan. Minäkin kuljin omalla autolla töihin edellisessä työpaikassa ollessani ja sain osani jonossa matelemisesta. Siitä huolimatta oma auto oli julkisia kulkuneuvoja nopeampi vaihtoehto, koska pahaa ruuhkaa oli vain parin kilometrin verran. 

Tavallaan ymmärrän ihmisiä, jotka ajavat töihin, koska julkinen liikenne saattaa olla huono vaihtoehto varsinkin silloin, kun sekä koti että työpaikka kumpikaan eivät ole aseman lähellä, ja liikennevälinettä pitää vaihtaa pari, kolme kertaa. Jos bonuksena on, että lähin bussipysäkki on parin kilometrin päässä kotoa, liikkuminen julkisilla voi olla todella aikaavievää. Bussien ja junien kapasiteettikaan ei tunnu olevan aivan riittävä ruuhka-aikoina.

Toisaalta sitten ne, jotka ajavat autoillaan reittiä, jolla myös kulkee toimiva bussi- tai junayhteys, ihmetyttävät. Ihmisillä tuntuu olevan tarve päästä liikkumaan "vapaasti", vaikka se vapaus sitten tarkoittaisi jonossa matelemista. Esimerkiksi mieheni ei ole tottunut liikkumaan julkisilla vaan haluaa mieluiten ajaa itse. Hän on sentään saanut tuta liikenteen käytännön faktoja siinä määrin, että jonkinlaista ajattelutavan muutosta on ollut havaittavissa. Omalla autolla ajaminen on kuitenkin osa täkäläistä(kin) liikennekulttuuria, joka näyttää muuttuvan hyvin hitaasti.

Jokin aika sitten olleissa paikallisvaaleissa liikenne oli tärkeä teema jotakuinkin kaikille puolueille, ja kaikki lupailivat parempaa julkista liikennettä. Mielenkiintoinen sivujuonne keskustelussa oli autoteiden parantaminen liikenteen sujuvoittamiseksi. Sitä joku vastusti kiivaasti sillä argumentilla, että yksityisautoilijoiden liikkumista ei missään nimessä saa helpottaa.

Kotiin päin kuljen pääsääntöisesti junalla, koska Oslosta pois mennessä valtatiellä ei ole joukkoliikennekaistaa ja bussi seisoo samassa ruuhkassa kaikkien muiden autojen kanssa. Junalla kulkeminenkaan ei läheskään aina suju suunnitelmien mukaan, ja tämä oli yksi syy, miksi vaihdoin bussiin.

Junat nimittäin myöhästelevät huomattavan usein. Useimmiten kyseessä on muutaman minuutin viivästys, mutta joinakin päivinä koko junaliikenne jollakin rataosuudella pysähtyy teknisten ongelmien vuoksi. Jos liikennekatkos kestää vaikkapa puolikin tuntia tai jopa kauemmin, muutama tuhat ihmistä myöhästyy töistä. Ongelmat tuntuvat välillä kroonisilta, kun junaliikenne tökkii useampana päivänä viikossa. Ja Murphyn lain mukaan ongelmat ajoittuvat yleensä ruuhka-aikoihin.

Joskus tulee mieleen, että Norjan valtiollisella junayhtiöllä on aika rento asenne pienempiin viivästyksiin. Viestijärjestelmän häiriöt tuntuvat olevan tavallisin syy, mutta läheskään aina viivästyksen syytä ei kerrota. Joskus näytöllä lukee, että juna seisoo edellisellä asemalla (yläkuva). Kiva tietää, mutta milloinkahan se mahtaa saapua tälle asemalle?

Koottujen syiden ehdoton helmi on henkilökunnan puuttuminen. Alakuvan ilmoituksen mukaan junan on pitänyt odottaa henkilökuntaa. Pitäisiköhän tämä tulkita niin, että joku on myöhästynyt töistä? Ehkä tämä henkilö on mennyt junalla töihin.

Takatalvi

Itse asiassa ei varmaan pitäisi puhua takatalvesta, koska kuulemma norjan kielessä ei ole sitä tarkoittavaa sanaa. Näin väittivät ainakin norjalaiset kollegani, kun yritin kysellä, että miksi kutsutaan sitä, kun talvi palaa kevään ehdittyä jo pitkälle. 

No, jonkinlainen takatalvi tässä nyt kuitenkin yllätti. Eilisaamuna maassa oli ohut kerros jotain valkoista, joka näytti siltä, että se katoaa tuota pikaa ja kevät jatkaa etenemistään. Tänä aamuna maassa olikin yllättäen reilu kerros lunta ja lisää tuli koko ajan. Ihmiset olivat kaivaneet talvivaatteet uudelleen esille ja kulkivat lumipyryssä niska kyyryssä. 

Periaatteessahan mistään varsinaisesta yllätyksestä ei pitänyt edes olla kyse, sillä tätähän sääennuste lupaili. Sääennuste taisi luvata myös, että iltapäivän puolella sataa jo vettä, mutta siinä kohtaa mentiin metsään.

Työhuoneeni ikkunasta ei näy ulos vaan talon sisäosaan, joten en päivän mittaan seurannut tilanteen kehittymistä. Vasta kun mies soitti hiukan ennen neljää ja ihmetteli, miten pääsee kotiin, kun julkinen liikenne seisoo, minäkin sain tilannepäivityksen. Julkisilla minunkin piti päästä kotiin, joten tarkistin netistä, missä mennään. Joukkoliikenteen sivuilla näkyi huomattavan paljon keltaista varoitusväriä. Lista bussilinjoista, joilla liikenne ei toiminut, oli pitkä. Myös huomattavan moni juna näytti seisovan. Metro ja raitiovaunutkin olivat pysähtyneet. 

Kotiin piti kuitenkin päästä ja ainoa häiriöttömästi toimiva liikenneväline näytti olevan lautta. En pääsääntöisesti käytä lauttaa, koska se ajaa harvakseltaan tähän suuntaan ja kotia lähinnä oleva laiturikin on hiukan turhan kaukana ja väärässä suunnassa sujuvia bussiyhteyksiä ajatellen. Mutta kun minkään muun ei välineen toiminnasta ei ollut takeita, niin suuntasin kohti lauttalaituria.  

Työpaikalta lähtiessäni totesin, että lunta tosiaan oli tullut vielä lisää päivän aikana, ja läheskään kaikkia katuja edes Oslon ydinkeskustassa ei ollut aurattu. Kuninkaanlinnan puistokin, jossa vielä pari päivää sitten tehtiin jo kevättöitä, oli paksun lumikerroksen alla. 

Lautta kuitenkin kulki normaalisti ja oli ilmeisen hyvä valinta siitä huolimatta, että laiturilta piti kävellä kotiin 25 minuuttia enimmäkseen auraamattomia pyöräteitä pitkin. Päivän liikunta-annos tuli siinä sivussa. 

Mies, jonka työmatka on pidempi kuin minun, antoi väliaikatiedotuksia matkansa etenemisestä. Aika hitaasti se kuului etenevän ja välillä tuli täysi stoppi, kun kaikki liikenne seisoi. Kun miehen työmatka julkisilla normaalisti kestää noin tunnin, tänään hän oli kahdessa tunnissa päässyt melkein puoliväliin. Kestihän matka minullakin lähinnä viimeisestä kävelyosuudesta johtuen kauemmin kuin normaalisti, muttei sentään mitenkään kohtuuttoman kauan.

Koko talvi on mennyt ilman mitään suurempia sään aiheuttamia ongelmia liikenteessä, mutta tänään julkinen liikenne jostakin syystä joutui kaaokseen. Aamulla pääsin töihin juuri ennen kuin kaaos alkoi, mutta työkavereiden töihintuloajoista ja manailuista päätellen aika monella oli ollut ongelmia matkalla. Tilannetta ihmeteltiin porukalla, sillä ei lumi yleensä näin täydellistä kaaosta aiheuta. Nyt ollaan sentään Norjassa, ei Amerikassa. Lumen kanssa on totuttu elämään. Tai ainakin pitäisi olla.

Tällä hetkellä julkisen liikenteen sivuilla lupaillaan, että liikenne toimii lähes normaalisti huomisaamuun mennessä. Uskaltaisikohan tuohon luottaa, kun siinä on se lähes? Töihin kuitenkin pitäisi mennä huomennakin, oli lumi- ja liikennetilanne sitten mikä tahansa.

Erilainen näkökulma lähimaisemiin

Oslon ja lähialueen julkisen liikenteen verkkoon kuuluu myös lauttoja, joilla voi matkustaa samalla lipulla kuin vaikkapa bussilla. Keskustasta lähtee muutama lauttareitti vuonoa myöten, ja yksi niistä tulee jonkin matkan päähän meiltä. Toisin kuin joidenkin muiden lauttojen, tämän aikataulut on suunniteltu palvelemaan lähinnä työmatkaliikennettä, eikä lautta kulje viikonloppuisin ja lomakaudella. 

Koska en käy töissä Oslon keskustassa, en ole ikinä kulkenut lautalla. Kun eräänä kauniin aurinkoisena päivänä kerrankin tarjoutui mahdollisuus kokeilla normaalista poikkeavaa reittiä kotiin, pitihän siihen tarttua. Täytyy sanoa, että maisemat ovat vuonoreitillä paremmat kuin teitä pitkin kulkiessa, ja tuttuihinkin paikkoihin saa aivan uuden näkökulman.

Arkipäivänä neljän jälkeen Aker Bryggen laiturilla odotti aivan tavallisia norjalaisia, joista suurin osa oli todennäköisesti tulossa töistä. Turisteja tällä reitillä taitaa näkyä harvemmin. Muut lauttareitit menevät enemmän turisteja kiinnostaviin määränpäihin.

Sataman kupeessa on Akershusin linnoitus, jota alettiin rakentaa jo 1200-luvun lopulla. Laiturissa linnoituksen alapuolella on museoaluksia sekä satunnaisia risteilyaluksia. 

Kaikki lautat lähtevät Aker Bryggeltä, joka on kuvassa vasemmalla näkyvä, ravintola- ja ostosalueeksi uudelleen rakennettu vanha satama-alue. Lähialuetta rakennetaan edelleen uuteen uskoon osana Oslon kasvojenkohotusta. Lähietäisyydellä on hyvänä maanmerkkinä myös Oslon kaupungintalo kaksine torneineen.

Aker Bryggen jatkeena on upouusi Tjuvholmenin alue. Jättiläismäistä liitovarjoa tästä suunnasta katsottuna muistuttava arkkitehtoninen ihme on Astrup Fearnleyn nykytaiteen museo. Mikäli joku jostain syystä haluaisi ostaa kalliin asunnon Oslon keskustasta, sellaista varmaankin kannattaisi etsiä vaikkapa Tjuvholmenin kärjestä.

Sitten maisema alkaa muuttua merelliseksi, kun ohitetaan majakka. Tai mikä lie luotsitupa onkaan kyseessä. Minulla on muistikuva, että olen kyseistä mökkiä katsellut myös kuivan maan suunnalta, joten taustalla lienee Bygdøy - kalliimmanpuoleista asuinaluetta sekin. Myös Bygdøylle on lauttayhteys, joka lienee enemmän turistien suosiossa, koska alueelta löytyy useita mielenkiintoisia museoita.

Nyt on päästy jo niin kauas satamasta, että on panoramakuvan aika. Tässä siis Oslon keskusta, joka sijaitsee Oslovuonon pohjoisimmassa nurkassa - ei itse asiassa kuitenkaan aivan vuonon pohjukassa, sillä vuono tekee mutkan idän kautta takaisin etelään Oslon kohdalla. Alunperin kaupunki on rakennettu lähelle vuonon rantaa, mutta aikojen kuluessa se on levittäytynyt myös ympäröiville rinteille. Vaikka maasto saattaa tästä suunnasta katsoen näyttää mäkiseltä, Oslon ydinkeskusta on hyvin tasaista aluetta. 

Oslon entinen lentokenttä, Fornebu, on melko lähellä keskustaa toisin kuin nykyinen Gardermoenin kenttä. Fornebun alueelle on sittemmin rakennettu toimistokolosseja ja muuta vastaavaa, ja sieltäkin löytyy muutama arkkitehtoninen ihme. Esimerkiksi tässä (valitettavan epäselvästi) näkyvät kaksi päällekkäin ristissa olevaa palikkaa. 

Tuohon suuntaan kun jatketaan riittävän pitkälle, päädytään avomerelle. Vaikka Oslo on rantakaupunki, merelle on kuitenkin pitkä matka. Vuonoa ei varsinaisesti lasketa mereksi, vaikka se onkin yhteydessä mereen ja vesi on suolaista. Avomeren etäisyys vaikuttaa myös siihen, että Oslossa ei ole meri-ilmastoa samalla tavalla kuin vaikkapa Bergenissä, joka on selkeämmin meren rannalla.

Maitse matkustettaessa huvivenesatamia tuntuu olevan jokaisessa lahdenpoukamassa. Vuonon suunnalta katsottuna olin yllättynyt siitä, miten vähän lauttareitin varren rannoilla oli ylipäätään mitään. Tosin yhtenä syynä varmaan on, että vuonossakin on pieniä saaria, joiden määrää ei välttämättä ymmärrä kuivan maan suunnalta maisemia katsellessa. Ja nämä saaret eivät ole yhtä rakennettuja kuin niiden takana oleva mantereen ranta. Venesatamatkin taitavat olla enimmäkseen suojassa saarten takana. 

Minun lauttamatkani määränpää on Askerin kunnassa sijaitseva Vollen. Siellä lauttalaituri sijaitsee Maudbukta-nimisessä pienessä lahdelmassa. Maudbukta on muuten saanut nimensä naparetkeilijä Roald Amundsenin Maud-nimisestä laivaveneestä, joka rakennettiin täällä 1917 Amundsenin koillisväylän retken tarpeisiin.

Lautta jatkaa vielä matkaansa vuonoa etelään päin. 

Neljän pyörän politiikkaa

Pari päivää sitten silmiini osui uutinen E18-tien uudistamisesta. E18 kulkee tästä ihan meidän läheltä, joten sitä tulee säännöllisesti ajeltua suuntaan jos toiseenkin. Tästä kyseisestä tietyömaasta on uutisia aina silloin tällöin, koska se on yksi Norjan vilkkaimmin liikennöidyistä teistä ja Oslo - Kristiansand -tieosuuden uudelleenrakentamisprojekti on ollut käynnissä ilmeisesti jo lähes parikymmentä vuotta.

Tällä kertaa uutisen aiheena oli se, että eräs työn alla olevista tienpätkistä alkaa olla jotakuinkin valmis, mutta tien avaamista saadaan odottaa lokakuukun asti. Syynä on nähtävästi se, että tienrakennusfirman kanssa tehty sopimus ulottuu lokakuuhun, vaikkakin virallinen selitys on, että sähköisiä liikennemerkkejä tai vastaavia ei saada paikoilleen ennen syksyä. Sekä uutisoijan että kommentoijien mielestä todellinen syy kuitenkin on raha, siis se, jota paitsi tienrakentaja jäisi, jos tie avattaisiin heti, kun se oikeasti on valmis. Huomiota kiinnitettiin myös siihen, että tien avaaminen heti vähentäisi tieosuuden pahoja ruuhkia ja onnettomuuksia. Lisärahan maksaminen rakentajalle - tyhjästä - aiheuttaisi sekin haittaa tien käyttäjille, koska käytäntönä on, että uuden tien käyttämisestä maksetaan tietullia muutama vuosi, kunnes tien rakentamiskustannukset on kerätty.

Teillä ja liikenteellä tehdään siis politiikkaa Norjassakin. Niin tarkkaan en ole täkäläistä politiikkaa seurannut, että osaisin sanoa, onko täällä samanlaisia tiemäärärahoja päätyökseen ajavia siltarumpupoliitikkoja kuin Suomessa. Edellisen esimerkin perusteella voisi kuvitella, ettei ole, koska teiden rakentamiseen ei nähtävästi ole tapana tuhlata valtion rahaa. Johtuuko sitten siitä vai muista syistä, että teiden yleinen kunto harvemmin saa kiitosta edes norjalaisilta itseltään. Joskus aiemmin otsikoihin on noussut myös se, että uusia teitä rakennettaessa ei esimerkiksi noudateta ohjeita, joiden tarkoituksena on ehkäistä routavaurioita.

Toisaalta tiet ja liikenne ovat kyllä täälläkin politiikan teon väline, jota esimerkiksi FrP (täkäläiset persut) tuntuu mielellään käyttävän halutessaan vedota keskivertonorjalaiseen. Äskettäin oli kampanja, jossa ihmeteltiin ruotsalaisella äänellä, miten on mahdollista, että Norjan kaltaisessa rikkaassa öljymaassa on tienkäyttömaksuja, niin kuin teihin ei muka muuten olisi varaa. Vaikka norjalainen maasto on keskimäärin vaativaa, vuoria ja vuonoja ei kuitenkaan ole kaikkialla tieprojektien hidasteena, joten hiukan minäkin joskus ihmettelen tätä rahoitustapaa, vaikken kyseisen puolueen aivoituksia muuten sympatiseeraakaan. Mutta aika monelle esimerkiksi päivittäisen työmatkan kustannusten mahdollinen lisääntyminen vaikkapa parilla sadalla kruunulla viikossa saattaa olla se asia, joka ratkaisee poliittisen kannan, kun äänestyskoppiin mennään.

Toinen äskettäinen liikenne ja raha -keskustelu sai alkunsa jostakin aivan muualta kuin rahasta. Norjan teiden varsilla on paljon nopeudenvalvontakameroita, ja niistä halusi joku luopua. Perusteena taisi olla tavallisten ihmisten valvonnan vähentäminen. Vasta-argumenttina esitettiin, että kamerat tuottavat niin paljon rahaa valtion kassaan, ettei niistä ole kannattavaa luopua. Minä olin tähän asti kuvitellut, että kameroiden tarkoituksena on lisätä liikenneturvallisuutta ja raha on vähän niin kuin sivutuote tästä toiminnasta.

Norjalaiset liikenneonnettomuuslukemat taitavat olla Euroopan pienimmät, joten jotain täällä ilmeisesti tehdään oikein. En kyllä suoralta kädeltä pistäisi tätä tehokkaan nopeudenvalvonnan ansioksi, vaikka ylinopeussakot voivatkin olla aika isot ja varmasti keventävät joidenkin kaasujalkaa. Monella autoilijalla nimittäin näyttää olevan tapana ajella jonkin verran nopeusrajoitukset ylittävää vauhtia ja sitten jarruttaa vähän ennen kameraa. Ne on yleensä hyvin merkitty etukäteen, joten kiinni jäämisen välttäminen on suhteellisen yksinkertaista, jos on tarkkana.

Joskus taannoin ajoimme miehen kanssa Tukholmasta Osloon ja miestä ärsyttivät suuresti ruotsalaiset nopeudenvalvontakamerat, jotka toimivat parittain, siis mittasivat keskinopeuden muutaman kilometrin matkalla. Niitä kun ei pystynyt huijaamaan kameran kohdalla hidastamalla, vaan piti oikeasti noudattaa nopeusrajoituksia.

Kyynärpäät ojossa

Aamun pimeydessä töihin autoillessa saa olla tarkkana, ettei aja kenenkään päälle. Ihmiset ovat pukeutuneet enimmäkseen mustiin tai muuten tummiin vaatteisiin eikä heijastimia ole juuri kenelläkään. Mutta varsinkin suomalaisille liikennetavoille oppineen autoilijan pitää yrittää muistaa se, että norjalainen jalankulkija ei yleensä sivuilleen vilkuile ennen kadun ylitystä. Täällä nimittäin on autoilijan velvollisuus pysähtyä ja päästää jalankulkija menemään ensin. Sinänsä hyvä sääntö, mutta kun se tosiaan on johtanut siihen, että päälleajon välttäminen on lähes täysin autoilijan vastuulla, voisi sanoa, että lain hengen käytännön soveltaminen on hieman kieroutunut.

Muutenkin norjalaiset tuntuvat soveltavan liikenteessä kyynärpäätaktiikkaa. Minäpä menen tästä ensin / pysäköin tähän / kiilaan tuonne - sama se, mitä ongelmia se muille aiheuttaa. 

En muista, että olisin koskaan nähnyt Suomessa niin paljon väärin tai vähintään arveluttavalla tavalla pysäköityjä autoja. Täällä on kuulemma sama sääntö kuin Suomessa, että auto pysäköidään kadun varteen kyseisen kaistan liikenteen suunnan mukaisesti. Säännöstä huolimatta katujen varsilla näkyy autoja, joiden nokat osoittavat milloin mihinkin suuntaan. Tapa on niin syvälle juurtunut, ettei tällä tavalla väärin pysäköineitä edes sakoteta. Tai mitä sanotte siitä, että auto pysäköidään liikenneympyrään vaikkapa kännykän räpläämisen ajaksi. Tämäkin on nähty, jopa useamman kerran, eikä näitä pysäköijiä ollenkaan haitannut, että ympyrässä oli muutakin liikennettä.

Parkkipaikan etsiminen parkkihallista tai ahtaalta pysäköintialueelta on oma lukunsa. Vaikka kaikki merkit osoittaisivat, että vapaita paikkoja ei ole, sinne on kuitenkin mentävä kytikselle, odottamaan, että joku lähtee. Jos näitä kyttääjiä sattuu olemaan useampi pienellä alueella, poislähteminen saattaa vaikeutua. Se, että parkkihalliin on ulos asti ulottuva jono, ei kuitenkaan estä jotakuta opportunistia ajamasta jonon vierestä, ulostulevien kaistaa pitkin sisään katsomaan, jos sieltä vaikka kuitenkin löytyisi vapaa paikka.

Maantiellä ajaessa taas minua alkavat joka kerta ärsyttää ohittelijat, jotka kiilaavat takaisin oikealle kaistalle heti ohittamansa auton eteen, vaikka olisi aivan mahdollista jättää enemmän välimatkaa.

Ainakin tällä seudulla polkupyöräily on suosittu harrastus. En nyt puhu mistään pyöräretkeilystä perheen kanssa tai hyötyliikunnasta vaan kilpapyörällä mahdollisimman kovaa ajamisesta autojen seassa. Nämä kuntoilijat ovat oikeasti vihonviimeinen riesa. Yksikin pyöräilijä pystyy melko tehokkaasti tukkimaan vähänkin kapeamman tien ja aikaansaamaan autojonon, mikä varsinkin aamuruuhkassa nostattaa tunteita.

Joillakin autoilijoilla on kuulemma tapana kiilata mahdollisimman läheltä pyöräilijää, ruiskauttaa lasinpesunestettä kohdalla ollessaan (suutin on ehkä jopa käännetty sivulle tätä tarkoitusta varten) tai ihan vaan näyttää keskisormea tai puida nyrkkiä pyöräilijän ohittaessaan. Toisaalta pyöräilijöiden ohittaminen saattaa olla aika vaikeaa, koska heillä ei ole tapana väistää sivummalle edes bussipysäkkien kohdalla. On täällä pyöräteitäkin, mutta niitä nämä wannabe kilpapyöräilijät eivät pääsääntöisesti käytä.

Vaikka tietyissä tilanteissa minä ensin -asenne on syvään juurtunut norjalaiseen liikennekulttuuriin, toisissa tilanteissa sitten napsahtaa päälle aivan toisenlainen käytösmalli. Esimerkiksi monet (eivät kaikki) liikenneympyrät toimivat aamuruuhkassa aivan loistavasti, kun käyttöön otetaan vetoketjuperiaate ja unohdetaan normaalit säännöt siitä, kuka saa ajaa ensin.

Kuljen työmatkat pääsääntöisesti omalla autolla, ja kieltämättä usein tulee mieleen, että julkisilla pääsisi vähemmällä stressillä ja ehkä jopa nopeammin. Toisaalta tuntuu, että todella usein kun menen töihin julkisilla, ainakin aamulla julkinenkin liikenne tökkii ja mikään liikenneväline ei ole aikataulussa. Suo siellä, vetelä täällä.

Pyhä peltilehmä

Aamulla töihin ajaessa satuin kiinnittämään huomiota edellä ajavaan Audiin, jonka kyljessä oli iso lommo. Se näytti siltä kuin toinen auto olisi törmännyt kylkeen. Eivät lommot autoissa mitenkään harvinaisia ole, pikemminkin päin vastoin, mutta tämä oli huomattavasti keskimääräistä suurempi.

Itse asiassa kolhittuja autoja näkyy liikenteessä paljon. Sanoisin, että olen nähnyt niitä täällä enemmän kuin Helsingissä. Eivätkä ne ole mitään vanhoja rotiskoja, vaan pääsääntöisesti enintään muutaman vuoden ikäisiä ja yleensä isolla rahalla ostettuja.

Lommojen syntyminenkään ei sinänsä ole täällä mikään ihme, sillä aamuin illoin työmatkalaiset nököttävät hitaasti liikkuvissa jonoissa ja risteysalueilla ja liittymissä käytetään suunnilleen kyynärpäätaktiikkaa jonon jatkoksi pääsemiseksi. Kyllähän siinä jo tilastollisenkin todennäköisyyden mukaan pelti kolisee monta kertaa päivässä.

Norjan autokanta on kuulemma iäkästä, mutta täällä Oslon länsipuolella se ei juurikaan näy. Kalliit Audit ja Bemarit ja vastaavat sekä erilaiset isot citymaasturit ovat hyvin edustettuina liikenteessä. Miehellä on tapana osoitella minulle niitä kalleimpia autoja, jotka kuulemma maksavat miljoonan. Auto on selvästi statussymboli, joka saa maksaa paljonkin. Onhan täällä monilla varaakin maksaa ja lopuilla on sitten iso autolaina.

Eivätkä autoilun kustannukset tietenkään auton hintaan rajoitu Norjassakaan. Vaikka ollaan öljyvaltiossa, myös polttoaine on kallista. Ja lisäksi tulevat tietullit, joita ei pysty välttämään, jos ajaa omalla autolla Osloon. Ja talviaikaan kauempaa Osloon autoileva saa lisäbonuksena pulittaa myös nastarengasmaksua, jos on sellaiset pahikset autonsa alle laittanut. Niiden käyttö on nimittäin kielletty Oslon alueella.

Oslon sisääntuloväylillä olevien tietullien tarkoituksena on rajoittaa liikennettä, mutta siitä huolimatta hitaasti liikkuva, kilometrien pituinen autojono on jokapäiväinen ilmiö. Tottakai monet ihmiset käyttävät busseja ja junia, mutta nekin ovat aamuruuhkan aikaan täynnä. Onneksi meidän kummankin työpaikka on tietullien ja pahimman ruuhka-alueen ulkopuolelle.

Melko näppärästi pääsee kulkemaan, jos sattuu omistamaan sähköauton. Ne saavat nimittäin käyttää joukkoliikennekaistaa, joka on pahimmankin ruuhkan aikaan lähes avoin. Eikä niiden tarvitse edes maksaa tietulleja.

Aamulla sähköautot porhaltavat iloisesti kohti työpaikkoja kävelyvauhtia matelevien tavallisten autojen ohi. Kumma, ettei niitä ole jopa enemmän.

Tunneli

Tunnelityömaa Sandvikassa

Työmatkan varrella, Sandvikassa, alettiin viime kesänä puuhata jotakin yhden kallionnyppylän kyljessä. Siinä pyöri kaivureita ja kuorma-autoja, ja rinteeseen näytti syntyvän pengerretty tienpätkä, joka johti muutaman metrin korkeuteen rakentuvalle tasanteelle. Ihmettelin, että talonko rakennusalustaa sinne pengerretään vai mitä? Täällä on nimittäin nähty taloja oudommissakin paikoissa.

Kallion kylkeä jyystettiin koko syksy.

Tammikuussa yhtenä aamuna huomasin, että kallion kylkeen oli ilmestynyt reikä. Silloin selvisi, että kyseessä olikin tunnelityömaa. Enpä tosiaan ollut niiden aiempien työvaiheiden perusteella osannut arvata, mitä tuleman piti. Jos olisi jossakin vaiheessa syksyä ollut asiaa kyseisen kallionnyppylän toiselle puolelle, samankaltainen työmaa siellä olisi varmaan auttanut oivaltamaan, mistä on kyse.

Rautatietunneli Bergenin radalla, Hardangerin ylängöllä

Norja on yhtä reikäjuustoa koko maa. Tunneleita on joka puolella, sekä autoille että junille. Siinä, missä Suomessa olisi tehty sievä, pieni kallioleikkaus, täällä tehdään tunneli. Monessa paikassa muu ei olisi mahdollistakaan, jos vaikkapa kallion päällä on taloja. Joskus olen itse asiassa ihmetellyt, miten se kallio pysyykin kasassa, kun sisälle on louhittu muutama tunneli ja päälle rakennettu kerrostalokompleksi.

Vanhemmat tiet ovat mutkaisia, kun ne kiertävät kallion ympäri. Uudet tiet sen sijaan rakennetaan suoraan ja kirjaimellisesti läpi harmaan kiven. Onhan suoria teitä tietenkin mukavampi ja turvallisempi ajaa ja matkakin saattaa lyhentyä.

Oslossa on meneillään jo aika pitkälle edistynyt projekti, jossa keskustan ja rannan välissä kulkeva valtatie siirretään maan pinnalta tunneliin. Sillä saadaan ranta-alue oopperatalon ympärillä kauniimmaksi ja rauhallisemmaksi. Maan alla onkin sitten melkoinen tunneliverkosto, jossa ajaessa saa olla tarkkana, että bongaa oikean ulosajorampin. Erityisesti nyt, kun aivan koko tunnelijärjestelmä ei ole vielä valmis, väärän reittivalinnan takia saattaa joutua ajamaan muutaman kilometrin ylimääräistä, ennen kuin kääntyminen ja oikealle reitille palaaminen on mahdollista.

Tunnelipalo. Kuva Aftenpostenista

Tasamaalta kotoisin olevalle varsinkin pitkät tunnelit voivat olla epäilyttävän oloisia. Monet niistä alittavat vesialueita, ja silloin tulee joskus mieleen, mitä tapahtuisi, jos tunneli alkaisi yhtäkkiä vuotaa. Tai jos tunnelissa sattuisi onnettomuus tai tulipalo ja sieltä pitäisi päästä nopeasti pois muuten kuin autolla ajaen. 

Jostakin syystä autoilla näyttää nimittäin oleva ilmiömäinen taipumus syttyä tuleen nimenomaan tunnelissa. Ja ihan ilman mitään sen kummempia kolareita tai muita ulkoisia syitä. Esimerkiksi viime vuonna Oslovuonon alittavassa 7,3 km pitkässä tunnelissa syttyi palamaan rekka. Murphyn lain mukaisesti tämä tapahtui jotakuinkin keskellä tunnelia. Tunneli oli suljettu pitkän aikaa palon jälkeen, mikä haittasi aika monen päivittäistä liikkumista, koska liikenne joutui kiertämään  monta lisäkilometriä vuonon ympäri.

Suorien teiden rakentaminen tunneleineen ja siltoineen on kallista touhua tässä vuorien, laaksojen ja vuonojen maassa. Niinpä sitten uudet, hienot, monen tunnelin läpi kulkevat tiet ovatkin usein maksullisia.

Pyöritystä

Tässä yhtenä päivänä olin menossa kauppakeskukseen. Normaalireitiltä yksi tienpätkä olikin suljettu ja piti ajaa toista reittiä. Takaisin liikenneympyrään, sitten tunneliin ja siellä seuraavaan ympyrään - mistä kohdasta pitikään ajaa ulos ympyrästä?? - sitten ulos tunnelista ja seuraavaan ympyrään - ja taas arvottiin oikeaa exitiä. Ihan tuurilla menivät valinnat molemmissa ympyröissä oikein.

Seuraavana päivänä mies oli menossa samaan paikkaan ja tienpätkä oli edelleen suljettu. Soitti sitten minulle ja sanoi ajelleensa ympäriinsä reittiä etsien muttei löytänyt oikeaan paikkaan. Miestä oli jo alkanut harmittaa ja sanoi tulevansa kotiin kun ei enää jaksanut harhailla. Minulla oli onneksi vielä reitti tuoreessa muistissa, joten annoin sitten ohjeita, joiden avulla mies pääsi perille.

Jotenkin olin kuvitellut, että natiivi aina selviää näiden täkäläisten liikennejärjestelyiden kanssa ihan vaistonvaraisesti. Mutta näköjään niin ei ole. Yhtä pyörällä päästään kuin tällainen muualta tullut.

Varsinkin alkuaikoina Norjassa oli autolla liikkuessa vaarana joutua kahden suuressa suosiossa olevan liikenneratkaisun hämäämäksi, tunnelien ja liikenneympyröiden. Tunneleita on joka paikassa ja monet niistä ovat aika pitkiä. Ne kiemurtelevat maan alla niin, että suuntavaisto katoaa. Pidemmissä tunneleissa on monesti useampi väylä ulos. Oudossa tunnelissa ei ainakaan minulla ollut hajuakaan, missä oltiin, kun taas putkahdettiin päivän valoon.

Liikenneympyröitä on toki Suomessakin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ne ovat täällä paljon yleisempiä. Ja niistä ongelman tekee taas kaksi asiaa. Monessa paikassa opasteet eivät ole kovin selkeitä. Toinen ongelma ovat muut autoilijat. Ympyrässä ajetaan kuin siinä olisi kaksi kaistaa, siis kaksi autoa vierekkäin, vaikka mitään kaistoja ei ole merkitty. Ja muutenkin sellaisella minä menen tästä nyt -mentaliteetilla. Ja sitten vilkun käyttö on vähintäänkin sekavaa.

Norjalaiset liikennesäännöt sanovat vilkun käytöstä liikenneympyrässä yksinkertaistettuna jotakuinkin seuraavaa. Vilkuta oikealle, kun olet poistumassa ympyrästä. Jos et poistukaan heti ensimmäisestä kohdasta, voit vilkuttaa vasemmalle ympyrässä ajaessasi. Voit käyttää omaa harkintaa sen suhteen, miten vilkutat. Voit myös jättää käyttämättä vilkkua, jos katsot, että se ei ole tarpeellista.

Sääntöjä ihmiset sitten soveltavat oman harkinnan mukaan, niin kuin lupa on. Alussa huomioni kiinnittyi erityisesti niihin, jotka varmuuden vuoksi ensin vilkuttivat vasemmalle ja sitten vielä oikealle. Nyt olen jo tottunut, mutten sentään itse ole ryhtynyt tekemään samaa. Varsinaisen ongelman aiheuttavat ne, joiden mielestä vilkuttaminen ei ole tarpeellista. Ja niitä on kohtuu paljon. Ja kun sitten liikenteessä todellakin näkee kaikenlaisia variaatioita vilkutussääntöjen soveltamisesta, ikinä ei voi olla aivan varma siitä, mitä ympyrässä ajava aikoo.

Kaikkein hämäävin liikennejippo on kuitenkin tunnelissa oleva liikenneympyrä, jossa opasteet eivät ole selkeät eikä edes maisemia katselemalla voi päätellä, mihin suuntaan mahdollisesti pitäisi ajaa.

Bussimatkailun ihmeellisyyksiä

Tällä viikolla olen mennyt bussilla töihin kolmena aamuna. Yleensä kuljen miehen kyydillä, mutta nyt matkamme ei käynyt samaan suuntaan. Olen suhtautunut hieman varauksella bussin käyttöön aamulla, koska olen epäillyt, että myöhästyn töistä, kun bussi seisoo ruuhkassa. Käytäntö on nyt kuitenkin osoittanut, että ihan hyvin tälläkin keinolla ehtii ajoissa. Bussia tosin joutuu vaihtamaan kahdesti, mikä on pieni epämukavuustekijä.

Bussin vaihtoon sitten liittyykin se tämänkertainen ihmetyksen aihe. Kun matkustaa useammalla bussilla pitää ostaa lippu, jossa on vaihto-oikeus. Seuraavassa bussissa sitä näyttämällä saa seuraavan lipun hinnasta hyvityksen. Kunkin lipun hinta vaihtelee sen mukaan, monenko vyöhykkeen yli matka kulkee.

Ensimmäisenä aamuna ostin ensimmäisestä bussista vaihtolipun ensimmäiseen vaihtopaikkaan asti. Toinen bussikuski pyysi ensin 20 kruunua lisää, mutta muuttikin sitten mielensä. Ei tarvitse maksaa mitään, mene vaan istumaan. Kolmannessa bussissa näytin ensimmäisestä saamaani lippua, mikä sai kuljettajan pudistelemaan päätään. Tässä on väärä vyöhyke. - Sain tämän ensimmäisestä bussista. Toisesta en saanut lippua ollenkaan, eikä kuljettaja halunnut maksuakaan. Lisää pään pudistelua ja käden viittaus, jonka tulkitsin tarkoittavan, että mene nyt siitä sitten kyytiin.

Toisena aamuna ostin taas ensimmäisestä bussista vaihtolipun. Toisen bussin kuljettaja oli sama kuin edellisenä päivänä, mutta tällä kertaa kelpasi raha ja sain asianmukaisen lipunkin, jolla pääsin ilman mutinoita kolmanteen bussiin.

Kolmantena aamuna yritin ostaa vaihtolipun ensimmäisestä bussista. Kuski katsoi minua pitkään. Osta lippu seuraavasta bussista. Ei kelvannut raha kuskille ollenkaan. Toisesta bussista sitten ostin lipun vaihto-oikeudella, jolla pääsin taas kolmannen kyytiin ongelmitta. Toisen bussin kuljettajana oli jälleen sama mies kuin ennenkin. Tällä kerralla hän varmisti, että haluanko tosiaan vaihtolipun. Piti siinä sitten ruveta oikein erikseen selittämään, että kyllä, aion todellakin vaihtaa bussia siellä seuraavalla vaihtoasemalla.

Eikä tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun olen todennut, että matkan hinta vaihtelee kuljettajan mukaan. Esimerkiksi kotimatka töistä kahdella bussilla maksaa 30, 40 tai 50 kruunua, joista 50 kruunua ilmeisesti on oikea hinta. Ihmettelin asiaa ääneen yhtenä aamuna töihin tuntuani, ja työkaveri kertoi vastaavanlaisista kokemuksista. Hän käytti vielä vähän aikaa sitten pahvista sarjalippua, josta kuljettaja leimaa sopivan määrän lippuja ylitettävien vyöhykkeiden määrästä riippuen. Kuulemma leimaustenkin määrä vaihteli samalla matkalla päivästä toiseen.

Näyttää aivan siltä, että kuljettajat eivät tiedä, mitä matkasta pitäisi veloittaa. Ja sitten on niitä, jotka hyvällä tuulella ollessaan päättävät tarjota ilmaisen kyydin. Ilmaismatkat taittuvat pääsääntöisesti maahanmuuttajakuskien kyydissä. Norjalaiset kuljettajat, joita taitaa olla vähemmistö, perivät maksun varmasti.

Onhan se tavallaan ihan positiivinen aloitus päivälle, kun kuljettaja tarjoaa ilmaismatkan. Asiaan liittyy kuitenkin se potentiaalinen ongelma, että miten selitän mahdolliselle lipuntarkastajalle, ettei minulla ole oikeanlaista lippua. Jos sanon, että kuljettaja ei halunnut rahaa, sanooko kuljettaja itse samoin? Tarkastajaa en ole kyllä koskaan nähnyt, mutta kai sellaiseen on mahdollista joskus törmätä.

Mies antoi minulle neuvoksi tilanteeseen, jossa tarkastaja tarkastaa vääränlaisen lippuni, että minun pitää heittäytyä ulkomaalaiseksi. Puhua vain englantia ja esittää täysin tietämätöntä siitä, mikä lipussani on vikana.

Työmatkan varrelta

Auto ja kuljettaja olivat perjantaina muualla, joten töihin mennessä ja sieltä tullessa piti turvautua julkiseen liikenteeseen. Bussimatkailun johdosta aamulla piti lähteä vähän tavallista aikaisemmin liikkeelle. Klo 07.10 laakson pohjalla oli tällainen sumu.

Bussipysäkille kävellessä kannattaa hyödyntää oikopolkuja. Matka lyhenee huomattavasti. Joku on rakentanut oikein portaat rinteeseen. Tämä oikopolku kulkee hieman hassusti aivan yhden talon oven edestä, ja siinä on usein talonväki paistattelemassa päivää ja ihmettelemässä ohikulkijoita.

Tänä perjantaina oli taas kierrätyspäivä. Oransseihin säkkeihin pakataan paperi ja pahvi, läpinäkyviin muovi, ja säkit jätetään kadun varteen odottamaan noutajaa.

Bussipysäkille tultuani sumua ei enää näkynytkään missään. Kuvan bussi on tulossa jonkinlaiselta varikolta ja on siirtymässä reitilleen. Sitä omaa bussia piti odotella hetki.

Taustalla näkyvä talo paloi viime joulukuussa. Sen jälkeen siellä ei ole näyttänyt tapahtuneen juuri mitään. Ei remonttia, ei purkamista. Ehkäpä se jää tuollaisenaan maisemaa koristamaan.

Aika vähän oli matkustajia. Suuri osa ihmisistä taitaa kulkea omilla autoillaan.

Jos aamulla menen töihin bussilla, joudun vaihtamaan kaksi kertaa. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta, kun testasin bussikyytiä aamulla. Vähän jännitti etukäteen, että mihinköhän aikaan lopulta olen töissä. Ruuhkaa on monena aamuna niin paljon, että bussit tuskin kulkevat aikataulussa. Nyt oli kuitenkin keskimääräistä vähemmän liikennettä ja oli töissä minuuttia vaille kahdeksan.

Työpaikka on asuinalueen keskellä. Omakotitaloja ja muutama liiketila ja sitten se meidän toimisto-varasto-mikälie kompleksi.

Neljän jälkeen ruuhkaa olikin sitten hiukan enemmän. Tähän aikaan bussiaikataulut ovat lähinnä viitteellisiä. Niiden perusteella ei voi sanoa ollenkaan, mihin aikaan bussi tulee. Sen sijaan vuoroväliä voi arvioida jonkinlaisella tarkkuudella.

Kotimatka on silti yksinkertaisempi kuin töihin tulo aamulla. Reitti on eri ja bussinvaihtoja on vain yksi.

Iltapäivän bussinvaihtopaikkaan tulee Oslosta myös metrorata. Joka tosin ei ole käytössä, koska sitä rakennetaan uudelleen. Kasvustosta päätellen rata on ollut käyttämättä jo jonkin aikaa. Radan uudistuskin valmistuu sitten joskus.

Täkäläisissä metroradoissa on muuten sellainen kiinnostava piirre, että niissä on paikoitellen tasoristeyksiä autoteiden kanssa. Tällaisilla osuuksilla sitten junat ajelevat aika rauhallisesti.

Työn raskaan raataja

Takana on kahdentoista (12!) päivän työputki, johon kuului myös muutama päivä- ja iltatyön yhdistelmä. Nyt on sentään viikonloppu vapaata - ja sitten taas toiset kaksitoista työpäivää. Sen jälkeen kahden työn loukku loppuu ja voin ryhtyä viettämään normaalia elämää.

Oikeisiin töihin siirtyminen ei siis varsinaisesti ole alkanut pehmeällä laskulla vaan kunnon rysäyksellä. Ehkä sitten tämän alun jälkeen normaali viisi päivää viikossa kahdeksasta neljään -rytmi tuntuukin leppoisalta. Toisaalta nyt on töitä vasta opeteltu, ja kuulemma muutenkin rytmi tästä vielä vilkastuu syksyä kohti mennessä.

Entinen osa-aikakotirouva on kyllä huomannut, että joistakin vuoden aikana kehitetyistä rutiineista pitää nyt ehkä joutua luopumaan. Tai ainakin sopeuttamaan niitä nykymenoon. Esimerkiksi blogi on ollut aika vähällä huomiolla, mutta eiköhän sen tilanne korjaannu viimeistään kun päästään syyskuun puolelle, eikä tarvitse enää juosta kieli vyön alla yhdestä työstä toiseen.

Aamuisin olen muistellut kaiholla niitä aikoja, kun Helsingissä kotoa työpaikalle oli seitsemän minuutin kävelymatka ja minkäänlaisista ruuhkista ei tarvinnut välittää. Ei se matka täälläkään mikään kauhean pitkä ole, vain 11 kilometriä, mutta kun niitä samoja teitä käyttävät kaikki muutkin.

Ensimmäisen viikon illuusio aamuliikenteen vähäisyydestä katosi heti toisella viikolla, kun viimeisetkin lomalaiset näyttivät palanneen tien tukkeiksi autoineen. Ja taas pääsin ihmettelemään tyhjiä bussipysäkkejä, kun kaikki ajavat omilla autoillaan, vaikka sitä bussiliikennettäkin olisi tarjolla. Me sentään miehen kanssa kuljemme - omalla autolla mekin - samaa matkaa, kun muuten ihmiset näyttävät lähinnä ajelevan yksikseen.

Sitten vielä työmatkapyöräilijät kilpapyöräilijän varusteissaan muun liikenteen sekaan, niin vauhtia ja vaaratilanteita riittää.

Myös kissojen on pitänyt sopeutua uuteen päivärytmiin. Aamulla ulos ja vasta illalla sisään, kun tähän asti on kuljettu edestakaisin, käyty syömässä ja päiväunilla. Nyt on töistä tullessa kaksi nälkäistä naukujaa ovenpielessä odottamassa.

Mutta kyllä tämä tästä. Töissä käymisessä on muutamia muitakin hyviä puolia kuin säännölliset palkkatulot. Tein hyvän päätöksen, että puhun ensisijaisesti norjaa tai ruotsia, ja englanti otetaan avuksi vasta sitten, jos en todellakaan pysty sanomaan asiaani muulla kielellä. Ja mitä nopeammin opin sujuvaa norjaa (heh!), sitä nopeammin pääsen taas seuraavan askeleen eteenpäin uralla.

Urheilua ja metsästystä

Oslo on jotenkin sekavanoloinen kaupunki - ainakin autoilijan näkökulmasta. Ja ainakin jos ei tunne kaupunkia kovin hyvin. Ruutukaava on ollut tuntematon käsite niille, jotka ovat kaupunkia aikojen kuluessa suunnitelleet. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ydinkeskustassa on ruutukaava, mutta varsin pienellä alueella. Muuten sitten kierrellään ja kaarrellaan sinne sun tänne. Jopa niin, että tietyllä numerolla merkityn tien seuraaminen voi edellyttää kääntymistä useammastakin risteyksestä kun ainakin minun logiikkani mukaan tietyn numeroinen tie jatkuu risteyksestä jotakuinkin suoraan. Sen sijaan, että vain ajelisi sinne minne auton nokka näyttää, pitää kytätä opasteita ja toivoa, että ne on muistettu laittaa kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin.

Kävin asioilla Oslossa, ensin keskustan ulkopuolella ja sitten keskustassa. Jos olen liikkeellä yksin kuten tänään, kuljen yleensä bussilla, mutta nyt oli auto käytössä. Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan keskustan ulkopuolella löysin vanhasta muistista helposti ilman apuvälineitä. Siitä keskustaan päätinkin sitten urheilla, lajina autosuunnistus. Ilman navigaattorin neuvoja, mutta kylläkin vilkuillen karttaa, jossa ei näkynyt yksisuuntaisia katuja tai vastaantulleita tietöitä. Yllättäen pääsin perille ilman suurempia harharetkiä ja parkkipaikkakin löytyi tuurilla kadun varrelta ihan keskustasta. Sitten vielä taskuperuutus vasemmalle puolelle ilman minkäänlaista häslinkiä. Voilà! Siitä se lähtee, Oslon kesytys autolla.

Sitten metsästämään sukkia - valkoisia polvisukkia tai sukkahousuja, joiden huippukausi ei todellakaan ole tällä hetkellä. Jos koskaan... Mutta nyt sellaisia tarvittiin, koska lauantaina mennään häihin ja ratkaisin pukeutumisongelman kansallispuvulla. Norjassa kansallispuvut näyttävät olevan paljon suositumpia kuin Suomessa ja esimerkiksi häät on oivallinen tilaisuus esitellä omaa pukuaan. En ole koskaan tullut hankkineeksi "oikeita" kansallispuvun sukkia vaan olen käyttänyt ihan tavallisia valkoisia sukkahousuja tai polvisukkia. Niitä ei sitten muutossa sattunut tulemaan mukaan yhtään paria.

Juoksi läpi kaikki ruotsalaisketjut ja vastaavat ja kyselin, josko tiskin alta löytyisi valkoisia sukkia. Ei löytynyt. Eivät taida olla muodissa. Sitten eräs avulias myyjä neuvoi minut Steen & Strømille. Sieltä löytyi sukkataivas ja valkoisia polvisukkia oikein useampaa lajia. Halleluja!

Juhlakostyymi

Nyt on sitten asu koossa ja sukatkin ovat sen verran laadukkaan oloiset, että niitä voi varmaan käyttää toistekin. Todennäköisesti ne ovat jonkinlaiset mummosukat - kiristämätön resori ja terät muotoiltu oikealle ja vasemmalle jalalle, ja kuka ihan oikeasti käyttää valkoisia polvisukkia?! - mutta se ei menoa haitanne. Kävin myös hypistelemässä norjalaisia kansallispuvun sukkia, mutta ne olivat suomalaiseen tyyliin vähän liian koristeelliset ja vallitsevaan lämpötilaan ihan liian villaiset.

Sitten taas auton rattiin ja ruuhkaan. Sandvika Storsenterissä ei jostakin syystä ole ikinä tungosta neljän aikoihin arkipäivinä, joten se on erinomainen ajankohta käydä siellä. Kävin hakemassa uuden kamerani, ja nyt ei enää tarvitse räpsiä kännykällä.

Poikkesin samalla myös luontaistuoteostoksilla. Tai miten sen nyt ottaa... Tuulan blogissa keskusteltiin äskettäin puurosta ja puurotarpeiden saatavuudesta. Norjassa kun puurokulttuuri on vähän erilainen kuin Suomessa. Tämän keskustelun perusteella päädyin sitten katsastamaan luontaistuotekaupan valikoimat. Sieltä löytyikin kaikenlaista, mitä tavallisessa ruokakaupassa en ole nähnyt - monenlaisia hiutaleita ja ryynejä. Myös teevalikoima oli huomioimisen arvoinen. Kiitos vinkistä, Teresa!

Lähdin kotiin mukanani ohraryynejä. Nämä ryynit ovat vähän tummempia kuin suomalaiset, joten saapa nähdä millaista puuroa tai velliä niistä syntyy, jos syntyy. Pussin kyljessä ei puhuta puurosta mitään, vaan suositellaan ohraa riisin korvikkeeksi. Ja maustaa voi vaikka oreganolla, salvialla, fenkolinsiemenillä, tillillä, meiramilla tai juustokuminalla.

Puuroainesta?

Räntää

Pääsiäisen merkki

Pääsiäinen tulee ja koko Norja tuntuu pysähtyvän jo kiirastorstaista lähtien. Koululaisilla on lomaa koko pääsiäisviikko ja aika monet vanhemmatkin taitavat olla kotona.

Jo tänään kaupat menivät kiinni aikaisemmin ja lähikaupan kassajonojen ostoiskärryistä päätellen naapuruston perheet valmistautuivat vähintään viikon kestävään piiritystilaan. Lähikaupassa näkee todella usein ihmisiä, joiden kärryt on lastattu kukkuroilleen ruokaa. Siis aivan tavallisinakin viikonloppuina ja jotenkin aivan liioitellun täyteen. Meidän kahden hengen talouden ostoskärry näytti aika vaatimattomalta lasteineen, kuten yleensä, vaikka ostoksia oli selvästi normiviikonloppua enemmän.

Lauantaina pääsee uudelleen ruokaostoksille ja silloin lähdetään etsimään lammaspaistia, joka tänään jäi ostamatta. Kaupan lampaat oli myyty - jos niitä oli ollutkaan. Lauantaina pitää sitten suunnata isompaan kauppaan, jossa on paremmat valikoimat. Lähikauppa ei ole ihan siitä parhaimmasta päästä...

Auringoton kevätpäivä

Kevät edistyy hitaasti mutta varmasti. Aurinkoa ei ole kunnolla näkynyt moneen päivään. Sumua, tihkua ja muuta mukavaa sen sijaan riittää. Tämän päivän vesi- ja räntäsade varmasti sulattaa lunta, mutta kyllä sitä vielä riittää moneksi päiväksi, vaikka sulamisvauhti pysyisi samana. Tässä laaksossa narsissit kukkivat vasta sisätiloissa. Pihan kevättöitä ei tarvitse vielä ajatella yhtään. Ei silti tarvitse mennä kuin muutama kilometri meren suuntaan - ja vuono on näköetäisyydellä meiltä - niin lumi on jotakuinkin sulanut.

Mies ehdotteli, että voitaisiin lähteä hiihtämään jonakin päivänä pääsiäisen aikana. Hiihto vesisateessa ei kyllä oikein innosta. Katsotaan sitten jos innostutaan lähtemään jonnekin riittävän kauas. Vesisuksia kun meillä ei ole.

Vesikeli

Tänään käytiin palauttamassa pääsiäisloman alun meillä viettänyt lapsi takaisin äidilleen. Vettä tuli valtatiellä joka suunnasta ja näkyvyys oli välillä minimissä. Panin merkille yhden auton, jonka renkaista vesi lensi hassusti yläkautta vierellä ajavien silmille. Kunnon ryöpsähdys. Olikohan renkaiden pyörimissuunta väärä vai mikä lie? Kesärenkaitakin on jo liikenteessä vaikka lämpötila oli tänäänkin lähellä nollaa ja taivaalta tuli välillä muutakin kuin vettä.

Pääsiäisen kunniaksi myös kliivia innostui kukkimaan. Tämä yksilö jopa ihan ensimmäisen kerran.

Kevätkukka

Maakuntakierroksella

Tämän päivän ohjelmassa oli muutaman tunnin kiertoajelu Oslovuonon länsipuolella. Minä ajoin ja isä kuvasi.

Lähdimme ensin ajelemaan pikkuteitä pitkin kohti Drammenin kaupunkia. Kartassa nämä pikkutiet oli arvotettu moottoritiestä seuraavaksi, mutta totuus oli toinen. Kapea ja mutkainen tie vei muun muassa tämän järven kallioista rantaa pitkin.

Holsfjorden

Vaikka vesialueen nimi antaa ymmärtää, että kyseessä olisi vuono, kyllä se on kuitenkin järvi. Tarkistin kartasta. Ajoin joskus viime kesänä tätä samaa tietä miehen kanssa ja maisemat olivat silloinkin upeat. Maaston mukaan rakennettu tie on tosiaan erittäin mutkainen, vaikka se kartassa näyttää suoralta. Nykyään tiet rakennetaan suoremmiksi puhkaisemalla tunneleita kallioiden läpi, mutta samalla sitten autoilijat menettävät maisemat. Ja saavat ryhtyä maksamaan tietullia, joita käytetään kalliiden tieprojektien osarahoituksena.

Matkan varrella näkyi myös omenatarhoja. Niitä on järveltä Drammeniin johtavan laakson rinteillä aika paljon - kuin viinitarhoja jossain paljon etelämpänä. Ilmasto on ilmeisesti suotuisa omenanviljelyyn eli kesät ovat sopivan aurinkoisia eivätkä talvet ole liian kylmiä puille. Kaupasta löytyy ja joskus on jopa ostettukin erittäin hyvää ja aivan sikakallista omenamehua, joka on tehty lähialueella kasvatetuista omenista. Alla olevassa kuvassa näkyy vasemmalla pari omenatarhaa suorine puuriveineen. Kuvan saa suuremmaksi kaksoisklikkaamalla.

Lierelvan varrelta

Sitten saavuttiin maaseudulta Drammeniin, joka miehen mukaan on Norjan rumin kaupunki. Rakennustyyli oli kyllä aika sekalainen ja viime vuosikymmenten elementtiarkkitehtuuri oli hyvin edustettuna. Muutama vanhempi ja kauniimpi talokin oli sentään säilynyt seassa.

Drammenissa oli eilen hiihdon sprinttikilpailu, jonka jälkiä tänään siivoiltiin. Ladun pohjana olleet lumet oli jo viety pois ja viimeiset rippeet sulivat torin laidalla. Torilla oli vielä purkamatta katsomo (kuvassa sinertävä läiskä), mutta muuten eilinen urheiluhuuma oli jo mennyttä. Pikavisiitillä emme havainneet mitään erityisiä nähtävyyksiä, mutta edellisellä vierailulla, lomamatkalla runsas kaksikymmentä vuotta sitten ihmettelimme kallion sisään louhittua spiraalia, jota pitkin pääsi autolla jonnekin. En muista enää minne.

Drammenin keskustaa

Drammenista lähdettiin taas pikkutietä Drammeninvuonon laitaa pitkin etelään. Drammeninvuono on Oslovuonon sivuhaara, noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä ja aika kapea. Menisi hyvin joesta, jos ei tietäisi vuonoksi.

Seuraava etappi oli Svelvikin pikkukaupunki, jonka kohdalta mentiin vuonon yli. Kartassa siinä näytti olevan silta, mutta paikan päällä havaittiin, että siltaa ei ollut. Oli lossi - 69 kroner, takk! Norjassa muuten pitää maksaa monesta muustakin sellaisesta asiasta, jotka Suomessa ovat ilmaisia tai sitten hinta on käsittämättömän korkea Suomeen verrattuna. Näistä ehkä lisärutinaa joskus toiste.

Lossiliikennettä

Svelvikissä saimme ajaa suoraan lossiin, joten ylläolevassa kuvassa onkin sitten jo vastarannalla lossiin pääsyä odottavia autoja. Alla itse kaupunki. Tällaisia pikkukaupunkeja tai minikaupungilta näyttäviä kyliä - miten sen sitten määritteleekin - tuntuu olevan ainakin rannikolla siellä täällä. En oikein tiedä, ovatko ne itsenäisiä - tuskinpa - vai onko esimerkiksi Svelvik jonkinlainen kuntakeskus.

Svelvik

Drammeninvuonosta olivat jäät jo lähdössä ja kevät on muutenkin viime päivinä edistynyt vauhdikkaasti. Lunta oli silti vielä paljon matkan varrella ja monin paikoin aurauskinokset olivat vaikuttavan korkuisia.

Lossimatkan jälkeen käännyttiinkin takaisin pohjoiseen kohti Osloa. Maalaismaisemia riitti Askeriin asti ja kun tie alkoi kulkea Oslovuonon reunaa, saatiin näkymä myös pääkaupungista. Allaolevassa kuvassa vuono näyttää olevan jo suureksi osaksi sula. Jäätä on tässä kohdassa mantereen ja vuonossa olevan saaren (mahdollisesti Håøya, en muista tarkkaa kuvanottopaikkaa) välissä. Rantaa pitkin ajellessa näkyi myös venesatamia, joissa purjeveneet ovat olleet vedessä koko talven.

Oslo ja Oslovuono

Bærumin keskustaan, Sandvikaan, saapuessamme siellä oli ruuhka pahimmillaan ja tie kotiinpäin tulossa, joten kävimme vielä katselemassa ostoskeskusta, jossa ei ollut ruuhkaa.

Kaikki tässä postauksessa olevat kuvat ovat isäni ottamia.

Epämukavuustekijöitä

Aamu
Sumu nousee Oslovuonosta

Vein miehen aamulla junalle. Lähdimme ajoissa, onneksi. Kymmenen kilometrin matkasta seitsemän oli jonoa. Ihmiset istuivat yksin autoissaan niin kuin varmaan tekevät joka arkiaamu. Bussipysäkeillä seisoi lähinnä koululaisia. Minä olin tyytyväinen siitä, ettei itseni tarvitse istua ruuhkassa joka aamu. Jotain positiivista siis töissäkäymättömyydessäkin.

Lommedalenin asukkailla ei taida olla paljon vaihtoehtoja, jos työpaikka on Oslossa. Julkinen liikenne on vielä hitaampi tapa liikkua kuin oma auto. Päivällä ruuhka-ajan ulkopuolellakin matka meiltä kotoa Oslon keskustaan kestää nopeimmillaan tunnin. Ensin kaksi kilometriä kävelyä bussipysäkille, sitten kahdella bussilla tai bussilla ja junalla keskustaan. Ruuhka-aikaan bussitkin kulkevat jonon vauhtia, koska bussikaistaa ei ole kuin muutama kilometri matkan lopussa.

Ei ihme, että polkupyöräilijöitä liikkuu aamulla paljon. Jotkut urhoolliset näyttävät pyöräilevän läpi vuoden. Vaikka pääsyy pyöräilyyn olisi kuntoilu, pyörällä todennäköisesti pääsee nopeammin perille kuin autolla. Joskus silti hirvittää katsella pyöräilijää aamuhämärässä, autojen seassa. Heijastimen virkaa toimittaa usein vilkkuva punainen valo, joka autoilijan näkökulmasta on itse asiassa melko näkymätön.

Vilppu ulkoilee kotipihassa

Miehen poika, melkein 8 v., oli meillä viikonloppuna. Sunnuntaiaamuna hän tapansa mukaan heräsi aikaisin ja meni yläkertaan puuhastelemaan jotakin. Tällä kertaa kissat olivat seurana, koska poika tuli jonkin ajan kuluttua näyttämään sormeaan, jota Vilppu-kissa oli raapaissut. Pojan mielestä Vilpun kynnet pitäisi ehdottomasti leikata. Nyt heti.

Vilppu on todennäköisesti maailman kärsivällisin kissa. Se ei pure eikä raavi vaikka melkein hännästä roikuttaisi. Epäily siis heräsi, että kissa oli protestoinut pojan tekemisiä. En yhtään mitään tehnyt, varmasti en, vastasi poika isänsä epäilyyn kissan kiusaamisesta.

Isä lähti yläkertaan ja minä jatkoin juttelua pojan kanssa. Katsottiin sormessa olevaa naarmua, joka ei onneksi ollut kovin iso. Vilppu siis raapaisi sinua? Mitä sinä teit? - Vähän halailin, ihan hiukan saatoin hännästä vetää... Tai jotain sellaista. Lapsen norjaa ei ole aina ihan helppo ymmärtää, mutta se kävi ilmi, että jotain kissan mielestä epämukavaa oli poika ilmeisesti tehnyt.

Toinen kissa, Vilma, pysyttelee varmuuden vuoksi riittävällä etäisyydellä pojasta. Mieheen Vilma on jo tottunut ja on tunnustanut olevansa talon hierarkiassa miehen alapuolella. Siitä käytiin muuton jälkeen tassunvääntöä sähinän kera, ennen kuin asia selvisi.

Vilma nauttii kamiinan lämmöstä