maanantai 26. tammikuuta 2015

Nyt voi tuulettaa!

Aloitin nykyisessä työpaikassani viime elokuussa. Sain silloin määräaikaisen työn, mikä on aivan normaali sisääntuloväylä tällaiseen julkisen sektorin työpaikkaan. Norjassa varsinkin. Ennalta tuntemattomaan työntekijään ei mielellään sitouduta antamalla vakinaista työtä, koska jos työntekijä osoittautuu epäsopivaksi, hänestä pitää olla mahdollista päästä eroon ilman monimutkaisia irtisanomisprosesseja.

Jos kysyt norjalaiselta työnantajalta, miten tällainen kuvio menee, et varmaankaan saa aivan edelläolevan kaltaista selitystä - se on työntekijän raadollinen näkemys asiasta - vaan työnantaja vetoaa yleisesti siihen, että on tärkeää tietää, kuka ja millainen henkilö palkataan. Juuri sen selville saamiseksihan käytetään aina myös suosittelijoita. 

Tänään minulle sitten tarjottiin vakinaista virkaa. Ei toki noin vain, vaan piti sitä tietenkin hakea. 

Työpaikan hakeminen omalta työpaikalta on tietyllä tavalla hiukan merkillinen prosessi. Työhakemuksessa kehut kykyjäsi työnantajalle, joka tuntee sinut. Työhaastattelussa jatkat hyvien puoliesi esiintuomista haastattelijoille, joiden kanssa olet ollut tiiviisti tekemisissä jo muutaman kuukauden ajan. Haastattelijat yrittävät teeskennellä, etteivät he oikeastaan tunne sinua, vaikka jokaisella varmasti on mielipide sinusta. Itse yrität kieli keskellä suuta kertoa kyvyistäsi niin, että kehuminen pysyy kuitenkin realiteettien rajoissa, jotta haastattelijat eivät pääse arviointivaiheessa osoittamaan sormella, että tuossa kohdassa se puhui puppua.  

Vaikka valinnan tekijät tunsivat minut, normaalit kaksi suosittelijaa piti kuitenkin taas esittää. Siis pari ihmistä, jotka kertovat, millainen työntekijä olen. Annoin varmuuden vuoksi kolme nimeä, kun en oikein ollut varma, millaisia suosittelijoita tällaisessa tilanteessa suositaan. Kaksi entisistä työpaikoista, toinen Suomesta, toinen Norjasta ja yksi nykyisestä työpaikasta. Viimeksimainittu ei kuitenkaan saanut olla valintaprosessiin osallistuva henkilö, eli kaikki esimiehentapaiset ja muuten normaalit suosittelijat olivat poissa pelistä. Arvoin sitten suosittelijaksi lähimmistä kollegoista sen kokeneimmaksi ja arvovaltaisimmaksi arvioimani. En itse asiassa edes tiedä, otettiinko tällä kertaa muihin kahteen suosittelijaan ollenkaan yhteyttä. Tuskin ainakaan molempiin, sillä käytin samoja jo viime vuonna tänne samalle osastolle hakiessani.

Hakuilmoituksessa jaossa oli kaksi vakinaista virkaa ja yksi sijaisuus. En saanut mitään näistä, vaan tarjouksen samasta paikasta, jota olen hoitanut elokuusta lähtien. Pienin työnkuvan muutoksin kuitenkin. Olivat sitten päättäneet vakinaistaa tämänkin tehtävän samaan syssyyn ja hyvä niin.

Melko samanlainen kuvio tapahtui viime loppukeväästä, kun viimeksi hain työpaikkaa. Silloin työpaikkailmoituksessa tarjolla oli yksi vakinainen virka. Loppupeleissä jaettiin kaksi vakivirkaa ja kaksi määräaikaista paikkaa. Odotan mielenkiinnolla, millainen lopputulos on kokonaisuudessaan tällä kerralla. 

Tämänpäiväisen perusteella voi ilmeisesti päätellä, että työnantaja katsoo nyt tutustuneensa minuun ja kykyihini riittävästi, jotta minuun voidaan sitoutua. 

Omasta puolestani voin sanoa, että olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen. Vakiviran saamisessa julkiselta sektorilta on erinäisiäkin positiivisia puolia. Mutta niistä kerron joskus toiste.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Perjantaiherkkuja

Perjantailounaalla töissä keskusteltiin siitä, mitä itse kukin oli ajatellut laittaa päivälliseksi. Norjalaisen käsityksen mukaan nimittäin perjantaina kuuluu syödä jotakin hyvää alkavan viikonlopun kunniaksi. Sellaista ruokaa, josta kaikki pitävät, ja vielä lisäksi vaikka pussillinen perunalastuja tv:n ääressä.

Norjassa tuntuu olevan aika tavallista, että perjantaina syödään tacoja. Joku on jopa sanonut, että Norjassa kaikki normaalit ihmiset syövät perjantaina tacoja. Tuskin ihan kaikki sentään, mutta hyvin yleinen tapa se kuitenkin on. Tacosta on tullut norjalaista perinneruokaa. Täkäläisittäin muuten taco tarkoittaa useimmiten tacomaustettua jauhelihaa ja lisukkeita kääräistynä tortillaan, mutta on havaittavissa, että samaa nimitystä voidaan käyttää kaikesta Meksikoon viittaavasta ruuasta.

Lounaspöydän ympäriltä kuului kyllä muitakin suunnitelmia kuin taconsyöntiä, mutta jotain hyvää kaikilla oli tarkoitus laittaa. Joku siinä sitten kysäisi minulta, että mitä suomalaiset syövät perjantaisin. Ööh... Perjantaisin? Ei kai Suomessa ole mitään erityistä perjantairuokastereotypiaa, ei ainakaan minun tietääkseni.

Seuraava kysymys kuului, että mitä suomalaiset noin niin kuin yleisesti ottaen syövät. No... Perunaa, kalaa, lihaa jossain muodossa - jauhelihaa varmaan aika usein. Periaatteessa aika samanlaisia perusjuttuja kuin norjalaisetkin. Mutta mitään "tätä syövät kaikki suomalaiset tiettynä viikonpäivänä" -ruokaa ei ole. Joka perheessä on varmasti omat tapansa.

Norjalaisilla tuntuu muutenkin olevan aika paljon asioita, joita kaikki tekevät. Siis ainakin periaatteessa. Synttäreillä syödään makkaraa. Lauantaisin syödään puuroa. Lauantain puuronsyönti on kuulemma vanha perinne, josta aika monessa taloudessa varmaan nykyään jo lipsutaan.

Eivätkä kaikki kaikkien tekemät asiat toki liity ruokaan. Pääsiäislomalla ollaan mökillä ja hiihdetään ja syödään evääksi appelsiineja ja Kvikklunsj-suklaata. Aikaisemmassa työpaikassa törmäsin pääsiäisperinteisiin, kun päädyin vääntämään rautalangasta markkinointi-ihmiselle, että suomalaiset eivät yleisesti lähde pääsiäisenä vuorille hiihtämään. Eivätkä virolaiset. Ja tuskin tanskalaisetkaan. Eli yksi ja sama vuoria, aurinkoa ja lunta pursuava mainosteksti ei ehkä iske ulkomaalaisiin asiakkaisiin, vaikka se norjalaisiin uppoaisikin aivan täysillä. Vaikka norjalainen ei lähtisikään vuorille hiihtämään, hän kuitenkin samaistuu mielikuvaan siitä.

Enemmänkin näitä kaikkien tekemiä asioita löytyy, jotkut ovat totta ja jotkut ehkä jo enemmän perinnettä ja ihannekuvia. Taustalta löytynee norjalaisten itsensä jossain vaiheessa luoma stereotypia siitä, millaisia norjalaiset ovat, sekä norjalaisten tarve kuulua porukkaan ja siksi olla niin kuin kaikki muutkin.

Rupesin miettimään, että onko Suomessa jotain vastaavia asioita. Jotain sellaista, jota koko kansa tekee. Mieleen tuli vain saunassa käyminen lauantaisin. Kaikki suomalaisethan tekevät niin, eikö totta? Mutta onko mitään muuta?

lauantai 10. tammikuuta 2015

Mitä kieltä puhuttaisiin tänään?

Meillä on kaksikielinen parisuhde. Alku oli täysin englanninkielinen, koska englanti oli ainoa yhteinen kielemme. Norjan kielen osuus on vuosien varrella lisääntynyt vähitellen, kun minun kielitaitoni on kehittynyt, mutta myös englanti on edelleen käytössä erityisesti silloin, kun ryhdytään filosofoimaan.

Tänään olimme tulossa ostoksilta ja keskustelimme hetken syvällisiä englanniksi. Kotiin tultua takapenkillä istunut viikonloppulapsi kysyi minulta, että mistä me oikein olimme puhuneet.

Viikonloppulapsi on 12-vuotias ja ensimmäisestä luokasta lähtien englantia opiskelleena osaa sitä ihan kohtalaisesti. Itse asiassa hän on vähintään ymmärtänyt riittävästi jo niin kauan, että englantia ei ole voinut enää pitkään aikaan käyttää aikuisten salakielenä. Jos puhumme englantia, hän usein kommentoi keskustelua, mutta kylläkin yleensä norjaksi. Tällä kertaa puheenaiheeseen taisi liittyä sen verran outoa sanastoa, että asiakokonaisuus jäi ymmärtämättä.

Kun minä ja mieheni tapasimme, viikonloppulapsi oli alle kouluikäinen ja puhui vain ja ainoastaan norjaa. Minä en osannut norjaa, ja vaikka aloin ennen pitkää ymmärtää sitä, erityisesti lasten puheesta oli yleensä vaikea saada selvää. Vaikka toki puhuin ruotsia, siitä oli lähinnä nimellistä apua, kun piti kommunikoida lapsen kanssa. Aikuiset norjalaiset ymmärtävät yleensä ruotsia suuremmitta vaikeuksitta, mutta lapselle se on vieras kieli, joka vilisee outoja sanoja. Niinpä alkuaikojen keskustelut minun ja viikonloppulapsen välillä käytiin niin, että hän puhui norjaa, minä ruotsia ja mies tulkkasi.

Kun lapsi on meillä, pyrimme puhumaan pääasiassa norjaa, koska lasta ei voi jättää ulkopuoliseksi kielivalinnalla, mutta joskus kieli lipsahtaa englannin puolelle. Omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, että minä en läheskään aina ole se lipsahtaja vaan usein mies vain yhtäkkiä päättää vaihtaa kieltä. Mies on jollakin tasolla niin tottunut puhumaan englantia minun kanssani, että valitsee sen kielen ennemminkin vanhasta tottumuksesta kuin pakottavasta tarpeesta.

Tähän väliin huomautuksena omasta norjankielentaidostani niille lukijoille, jotka nyt kauhistellen epäilevät, etten ole "vaivautunut" opettelemaan norjaa, kun kotonakin puhutaan englantia: Kodin ulkopuolella hoidan nykyään kaikki asiat norjaksi. En muista, milloin olisin viimeksi turvautunut englantiin. Teen myös töitä norjaksi, ja työssäni edellytetään hyvää sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Parisuhteemme sen sijaan on kaksikielinen ja tulee todennäköisesti myös pysymään sellaisena.

Joskus ilmaan on heitetty ajatus, että minä ryhtyisin puhumaan englantia viikonloppulapsen kanssa. En toki pelkästään sitä, mutta sen verran, että hän saisi hiukan harjoitusta myös kielen aktiivisessa käytössä. Ajatusta ei ole kuitenkaan toteutettu suuremmassa mittakaavassa. Silloin tällöin puhun hänelle muutaman lauseen englantia, vaikkapa testatakseni, kuinka hyvin hän ymmärtää jotakin sanastoa tai sitten ihan vain huvin vuoksi. Lapsi nimittäin ottaa englannin puhumisen kanssani yleensä hauskanpidon kannalta, mutta mitään kovin pitkiä repliikkejä hänestä ei ainakaan toistaiseksi saa irti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...