perjantai 30. toukokuuta 2014

Erilainen näkökulma lähimaisemiin


Oslon ja lähialueen julkisen liikenteen verkkoon kuuluu myös lauttoja, joilla voi matkustaa samalla lipulla kuin vaikkapa bussilla. Keskustasta lähtee muutama lauttareitti vuonoa myöten, ja yksi niistä tulee jonkin matkan päähän meiltä. Toisin kuin joidenkin muiden lauttojen, tämän aikataulut on suunniteltu palvelemaan lähinnä työmatkaliikennettä, eikä lautta kulje viikonloppuisin ja lomakaudella. 

Koska en käy töissä Oslon keskustassa, en ole ikinä kulkenut lautalla. Kun eräänä kauniin aurinkoisena päivänä kerrankin tarjoutui mahdollisuus kokeilla normaalista poikkeavaa reittiä kotiin, pitihän siihen tarttua. Täytyy sanoa, että maisemat ovat vuonoreitillä paremmat kuin teitä pitkin kulkiessa, ja tuttuihinkin paikkoihin saa aivan uuden näkökulman.

Arkipäivänä neljän jälkeen Aker Bryggen laiturilla odotti aivan tavallisia norjalaisia, joista suurin osa oli todennäköisesti tulossa töistä. Turisteja tällä reitillä taitaa näkyä harvemmin. Muut lauttareitit menevät enemmän turisteja kiinnostaviin määränpäihin.


Sataman kupeessa on Akershusin linnoitus, jota alettiin rakentaa jo 1200-luvun lopulla. Laiturissa linnoituksen alapuolella on museoaluksia sekä satunnaisia risteilyaluksia. 


Kaikki lautat lähtevät Aker Bryggeltä, joka on kuvassa vasemmalla näkyvä, ravintola- ja ostosalueeksi uudelleen rakennettu vanha satama-alue. Lähialuetta rakennetaan edelleen uuteen uskoon osana Oslon kasvojenkohotusta. Lähietäisyydellä on hyvänä maanmerkkinä myös Oslon kaupungintalo kaksine torneineen.


Aker Bryggen jatkeena on upouusi Tjuvholmenin alue. Jättiläismäistä liitovarjoa tästä suunnasta katsottuna muistuttava arkkitehtoninen ihme on Astrup Fearnleyn nykytaiteen museo. Mikäli joku jostain syystä haluaisi ostaa kalliin asunnon Oslon keskustasta, sellaista varmaankin kannattaisi etsiä vaikkapa Tjuvholmenin kärjestä.


Sitten maisema alkaa muuttua merelliseksi, kun ohitetaan majakka. Tai mikä lie luotsitupa onkaan kyseessä. Minulla on muistikuva, että olen kyseistä mökkiä katsellut myös kuivan maan suunnalta, joten taustalla lienee Bygdøy - kalliimmanpuoleista asuinaluetta sekin. Myös Bygdøylle on lauttayhteys, joka lienee enemmän turistien suosiossa, koska alueelta löytyy useita mielenkiintoisia museoita.


Nyt on päästy jo niin kauas satamasta, että on panoramakuvan aika. Tässä siis Oslon keskusta, joka sijaitsee Oslovuonon pohjoisimmassa nurkassa - ei itse asiassa kuitenkaan aivan vuonon pohjukassa, sillä vuono tekee mutkan idän kautta takaisin etelään Oslon kohdalla. Alunperin kaupunki on rakennettu lähelle vuonon rantaa, mutta aikojen kuluessa se on levittäytynyt myös ympäröiville rinteille. Vaikka maasto saattaa tästä suunnasta katsoen näyttää mäkiseltä, Oslon ydinkeskusta on hyvin tasaista aluetta. 


Oslon entinen lentokenttä, Fornebu, on melko lähellä keskustaa toisin kuin nykyinen Gardermoenin kenttä. Fornebun alueelle on sittemmin rakennettu toimistokolosseja ja muuta vastaavaa, ja sieltäkin löytyy muutama arkkitehtoninen ihme. Esimerkiksi tässä (valitettavan epäselvästi) näkyvät kaksi päällekkäin ristissa olevaa palikkaa. 


Tuohon suuntaan kun jatketaan riittävän pitkälle, päädytään avomerelle. Vaikka Oslo on rantakaupunki, merelle on kuitenkin pitkä matka. Vuonoa ei varsinaisesti lasketa mereksi, vaikka se onkin yhteydessä mereen ja vesi on suolaista. Avomeren etäisyys vaikuttaa myös siihen, että Oslossa ei ole meri-ilmastoa samalla tavalla kuin vaikkapa Bergenissä, joka on selkeämmin meren rannalla.


Maitse matkustettaessa huvivenesatamia tuntuu olevan jokaisessa lahdenpoukamassa. Vuonon suunnalta katsottuna olin yllättynyt siitä, miten vähän lauttareitin varren rannoilla oli ylipäätään mitään. Tosin yhtenä syynä varmaan on, että vuonossakin on pieniä saaria, joiden määrää ei välttämättä ymmärrä kuivan maan suunnalta maisemia katsellessa. Ja nämä saaret eivät ole yhtä rakennettuja kuin niiden takana oleva mantereen ranta. Venesatamatkin taitavat olla enimmäkseen suojassa saarten takana. 


Minun lauttamatkani määränpää on Askerin kunnassa sijaitseva Vollen. Siellä lauttalaituri sijaitsee Maudbukta-nimisessä pienessä lahdelmassa. Maudbukta on muuten saanut nimensä naparetkeilijä Roald Amundsenin Maud-nimisestä laivaveneestä, joka rakennettiin täällä 1917 Amundsenin koillisväylän retken tarpeisiin.


Lautta jatkaa vielä matkaansa vuonoa etelään päin. 

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Salaisuuden paljastus


Viime aikoina olen törmännyt muutaman kerran mainintaan Oslon parhaiten pidetystä salaisuudesta, Emanuel Vigelandin (1875-1948) mausoleumista. Mausoleumi ei sijaitse minkään normaalin turistireitin läheisyydessä, vaan Slemdalin kaupunginosassa asuinalueen keskellä ja melko kaukana Oslon ydinkeskustasta. Ei ihmekään, että paikkaa kuvaillaan salaisuudeksi, sillä ei sinne kukaan vahingossa pääse eksymään. Minäkin kuulin paikasta ensimmäisen kerran vasta tänä keväänä. 

Pitihän sinne sitten päästä käymään. Osoite auton navigaattoriin ja menoksi. Ilman navigaattoria tai karttaa paikkaa on aivan turha lähteä etsimään, ellei tunne aluetta ennestään. Mitään opaskylttejäkään ei matkan varrella näkynyt. Siitä huolimatta paikalle oli tullut muitakin turisteja, joten aivan täydellinen salaisuus mausoleumin olemassaolo ei liene. 

Navigaattorin ilmoitus perille saapumisesta oli tarpeeton, sillä lähinnä pientä kirkkoa ulkoapäin muistuttava tiilirakennus erottuu hyvin selvästi asuintalojen keskeltä. Katonharjalta kuitenkin puuttuu risti ja rakennuksen koristeina olevat oliotkin toivat lähinnä mieleen oikein vanhoissa kartoissa mereen, maailman laidalle piirretyt hirviöt ja muut kummajaiset. Siis ilmiselvästi ei kuitenkaan kirkko.

Sisäkuva museon nettisivulta
Yksi Oslon tunnetuimmista nähtävyyksistä on Vigelandin puisto, jonne on koottu Gustav Vigelandin veistoksia. Niiden alastomat ihmisvartalot ja mausoleumin maalaukset muistuttavat siinä määrin toisiaan, että epähuomiossa erehdyin ensin kuvittelemaan molempien olevan yhden ja saman taiteilijan työtä. Tarkempi perehtyminen mausoleumiin kuitenkin paljasti, että kyseessä ovatkin kaksi veljestä, joista vanhempi ja tunnetumpi, Gustav, oli kuvanveistäjä ja nuorempi veli Emanuel taidemaalari, joka on tunnettu erityisesti kirkkojen koristemaalauksista sekä mausoleumistaan.

Mausoleumia oli mainittu erikoiseksi paikaksi, mutta silti se onnistui yllättämään sillä se oli vielä erikoisempi kuin olin osannut kuvitella. Korkean, holvatun huonetilan seinät on maalattu täyteen freskoja ja tilan vaikuttavuutta korostaa hämäryys. Valokuvaus on luonnollisesti kielletty mutta holvissa on myös oltava hiljaa kaiun takia. 

Sisälle noin kymmenen asteen lämpöiseen holviin mennessä kannattaa lämpimänä kesäpäivänä varustautua takilla, jotta tarkenee olla siellä riittävän kauan ja antaa silmien sopeutua hämäryyteen.


Emanuel Vigelandin mausoleumi sijaitsee Oslon Slemdalissa osoitteessa Grimelundsveien 8. 

Helpoiten paikalle pääsee omalla autolla, mutta mikäli autokyytiä ei ole tarjolla, myös julkisilla kulkeminen mausoleumin lähistölle on mahdollista: metrolinja 1 Frognerseterenin suuntaan Slemdalin asemalle tai bussi 46 Grimelundsveien-pysäkille. Tämän jälkeen pitää vielä kävellä muutama minuutti (alle 10) ylämäkeä, ja kartta on hyvä olla mukana.

Museo on auki vain sunnuntaisin, kesällä klo 12-17 ja talvella 12-16. 
Pääsymaksu yli 12-vuotiailta 50 NOK.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Perustuslaki täytti tasavuosia


Lauantaina 17. toukokuuta vietettiin Norjan kansallispäivää eli perustuslain päivää. Perustuslaki säädettiin tasan 200 vuotta sitten, joten merkkipäivää huomioidaan muutenkin tämän vuoden aikana. Tässä yhteydessä pitää palauttaa mieleen, että Norjahan ei suinkaan itsenäistynyt vuonna 1814 vaan siirtyi Tanskan hallinnasta unioniin Ruotsin kanssa.

Tai jos aivan tarkkoja ollaan, niin tavallaan Norja itsenäistyi eli irrottautui Tanskasta ja valitsi itselleen kuninkaaksi Tanskan kruununperillisen, joka sillä hetkellä sattui olemaan myös Tanskan kuninkaan nimittämä Norjan käskynhaltija. Mihinkään täydelliseen pesäeroon entisistä vallanpitäjistä ei siis pyritty. Norjalaisten suunnitelmiin tuli kuitenkin mutkia matkaan, koska Napoleonin sotien seurauksena Norja oli luvattu Ruotsille korvauksena Suomen menettämisestä. Vuoden 1814 itsenäisyys kesti vain muutaman kuukauden, sillä norjalaiset taipuivat tosiasioiden edessä ja valitsivat kuninkaakseen Ruotsin kuninkaan, ja Norja siirtyi siten personaaliunioniin Ruotsin kanssa. Perustuslaki jäi kuitenkin voimaan.

Varsinainen itsenäistyminen tapahtui 7. kesäkuuta 1905, kun Stortinget eli Norjan parlamentti julisti maan itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää ei kuitenkaan juhlita mitenkään erityisesti.

Kansallispäivä on olennainen osa norjalaisuutta. Se on päivä, jolloin ihmiset pukeutuvat kansallispukuihin tai muihin juhlavaatteisiin ja lähtevät liput heiluen ja puna-valko-siniset ruusukkeet rintapielessä katsomaan enimmäiseen lasten kansoittamia juhlakulkueita. Jos jostakin syystä ei pääse henkilökohtaisesti osallistumaan juhlahumuun, voi katsella telkkarista suorana lähetyksenä, miten ihmiset juhlivat eri puolilla maata. Jollakin tavalla osallistuminen lienee suotavaa. Muu olisi epänorjalaista.

Oslon keskusta on kansallispäivänä pullollaan ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan useita tunteja kestävää kulkuetta. Kaupungin koulut soittokuntineen osallistuvat kulkueeseen, joka kiertää pitkän lenkin kohokohtanaan kuninkaanlinnan edusta. Kuningasperhe tietenkin seisoo parvekkeella vilkuttamassa kansalaisille koko kulkueen kestoajan. Mahtaa monarkin vilkutuskättä väsyttää päivän lopussa.

Eivät tavalliset kansalaisetkaan helpolla pääse, jos juhlivat päivää pitkän kaavan mukaan kaikkia perinteitä noudattaen. Kantanorjalaiset tietolähteeni kertovat, että monessa perheessä noustaan kansallispäivän aamuna jo ennen kukonlaulua, jotta ehditään pukea koko perhe parhaimpiinsa ennen kuin on aika lähteä lasten koululle lipunnostoon, koulun kulkueeseen ja muuhun ohjelmaan, jonka jälkeen ohjelma saattaa vielä jatkua esimerkiksi lasten harrastusryhmien järjestämillä juhlallisuuksilla. Mistään vapaapäivästä ei siis voi puhua ainakaan, jos perheessä on kouluikäisiä lapsia.

Jos päivää vietetään aikuisten kesken, on mahdollisuus päästä hieman helpommalla. Kukonlaulun aikaan herääminen ei ole silloin tarpeellista, mutta mikäli aikoo katsomaan kulkueita tai vaikkapa kiikaroimaan, onko linnan parvekkeella vilkuttava kuningasperhe aito vaiko marioneteista koostuva, liikkeelle pitää kuitenkin lähteä selkeästi aamupäivän puolella.

Kansallispäivän perinteisiin kuuluu myös lounas, joka normaalista norjalaisesta leipälounaasta poiketen on lämmintä ruokaa. Erikoista, että kansa, jonka mielestä lämmin ruoka ei kuulu lounaalle, syö lämpimän lounaan nimenomaan kansallispäivänä. Toisaalta jos liikkeelle on lähdetty aikaisin, kyllä lounasaikaan jo maittaa middagsmat eli päivällisruoka. Ainakin Oslossa pöytävaraus kansallispäivän lounaalle on hyvä tehdä etukäteen sekä muistaa ottaa riittävästi rahaa mukaan, koska kansallispäivänä hinnat ovat tavallistakin korkeammat. Jos katsoo pärjäävänsä pienemmällä syömisellä, sopiva välipala on makkara kaikilla lisukkeilla. Makkarahan on Norjassa vakiojuhlaruokaa, joten sitä ei pidä väheksyä kansallispäivänäkään. Muuten sitten voi syödä jäätelöä niin paljon kuin sielu ja maha sietävät.

Kun kulkueet on nähty, juhlimista voi jatkaa vapaamuotoisesti pikkutunneille asti. Tietynlainen norjalainen erikoisuus ainakin muualta tulleen silmin on kansallispukuisten naisten ja pukuun ja kravattiin pukeutuneiden miesten kansoittamat anniskelupaikkojen terassit aurinkoisena kansallispäivän iltapäivänä.

Norjalaista kansallispäivän juhlintaa leimaa kansallismielisyys, jollainen monessa muussa maassa todennäköisesti saisi osan kansasta takajaloilleen. Kansallispäivä ei kuitenkaan ole pelkästään kantanorjalaisten juhla, vaan mukana juhlahumussa ovat myös maahanmuuttajat. Erityisesti koulujen järjestämät juhlallisuudet osallistavat myös maahanmuuttajien lapsia. Muutenkin lapset ovat juhlinnassa keskeisessä asemassa lastenkulkueiden ansiosta.

Jos vertaa keskenään Norjan kansallispäivän ja Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa, ero on kuin yöllä ja päivällä. Siinä missä Suomessa muistellaan menneitä vaikeita aikoja (joita toki ei pidä unohtaa niitäkään), Norjassa on päivän kestävä koko kansan karnevaali, johon kaikesta positiivisuudesta ja ilonpidosta huolimatta suhtaudutaan hyvin vakavasti. 

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Konfirmaatio norjalaisittain

Konfirmaatioseremonian jälkeen kaupungintalon ulkopuolella
Miehen sukulaispoika pääsi ripille sunnuntaina. Tai ihan tarkkaan ottaen ei päässyt, vaikka konfirmaatiojuhlaa vietettiinkin, jos nyt aletaan pilkkuja viilata. Konfirmaatio oli nimittäin humanistinen eli ei-uskonnollinen.

Konfirmaatio on Norjassa suuri juhla, ja miehen mukaan sitä voi lähestulkoon verrata häihin. Juhlaan kutsutaan koko suku sekä iso joukko ystäviä, ja vieraat saattavat matkustaa kaukaakin. Tähänkin juhlaan kaukaisimmat vieraat olivat lennähtäneet Pohjois-Norjasta.  

Konfirmaatioseremonia pidettiin Oslon kaupungintalolla ja konfirmoitavia oli 90 kappaletta. Vastaavia tilaisuuksia järjestetään kaupungintalolla kesän mittaan useita, todennäköisesti lähes joka viikonloppu. "Tavalliset" kirkolliset konfirmaatiot tapahtuvat kirkossa, mutta nyt kyseessä oli, kuten sanottua, humanistinen konfirmaatio, jollaisia Norjassa on järjestetty jo vuodesta 1951. 

Konfirmantit olivat suorittaneet Human-Etisk Forbundin järjestämän kurssin, jolla käsitellään erilaisia eettisiä kysymyksiä ei-uskonnollisesta näkökulmasta. Kurssin teemoja ovat esimerkiksi elämänkatsomus, humanismi ja ihmisoikeudet, ja nuoria kannustetaan itsenäiseen ajatteluun. Human-Etisk Forbund lähestyy kaikkia rippikouluikäisiä kirjeellä, jossa kerrotaan mahdollisuudesta humanistiseen konfirmaatioon kirkollisen vaihtoehtona. Tässä käydään siis niin sanotusti kilpailua nuorten sieluista, ja vuosittain noin 15% ikäluokasta valitsee humanistisen vaihtoehdon. 

Humanistista konfirmaatiota tarjotaan kaikille riippumatta siitä, kuuluuko nuori johonkin uskontokuntaan. Konfirmaatio on norjalaisessa kulttuurissa tärkeä virstanpylväs ja suuri juhla. tämänkertaiseen seremoniaan osallistuneita 90 nuorta katsellessani panin merkille, että konfirmaatio näyttää olevan nimenomaan kantanorjalaisten juhla. Joukossa oli vain yksi nuori, joka nimen perusteella oli täysin maahanmuuttajataustainen. 

Vaikka humanistista konfirmaatiota markkinoidaan uskonnottomana ja sisällöltään se onkin sellainen, sen lähtökohta on kuitenkin mielestäni aika tiukasti kristinuskossa. Konfirmaatiohan nimenomaan tarkoittaa kristillisen uskon vahvistamista sen lisäksi, että kyseessä on aikuistumisriitti. Humanistisessa konfirmaatiossa ei varsinaisesti konfirmoida eli vahvisteta mitään, vaan se on ainakin norjalaisessa kulttuurikontekstissa nimenomaan aikuistumisriitti, joka kuuluu kaikille. 

Kirkollisen (luterilaisen) konfirmaation valitsee nykyään runsas 60% ikäluokasta (kun noin 75% norjalaisista kuuluu kirkkoon), ja nämä nuoret lienevät lähes sataprosenttisesti norjalaissyntyisiä. En löytänyt tilastoja siitä, kuinka suuri on maahanmuuttajataustaisten nuorten osuus humanistiseen konfirmaatioon osallistuvista, mutta sunnuntaisten havaintojen perusteella veikkaisin, että hyvin pieni. Kun iso osa maahanmuuttajista on jotakin muita kuin kristittyjä, saattaa olla, ettei humanistinen konfirmaatio vetoa heihin, koska se rinnastuu kristilliseen norjalaiseen perinteeseen. 

Seremonia oli musiikkipitoinen ja pari puhettakin pidettiin. Puheissa käsiteltiin nuorten elämää ja ongelmia sekä aikuistumisen merkitystä. Seremonian huipentumana oli kurssitodistusten jako. Konfirmaatioon on Norjassa tapana pukeutua kansallispukuun eli bunadiin ja varsin monella tytöllä olikin sellainen yllään. Itse asiassa perinne on, että bunad saadaan rippilahjaksi. Myös hyvin moni omaisista oli pukeutunut bunadiin. 

Konfirmaatio on, muodosta riippumatta, erittäin norjalainen juhla. Seremonian jälkeen pidettävä vastaanotto puolestaan on tyypillinen norjalainen kravatinkiristysjuhla ilmeisesti riippumatta siitä, onko seremonia kirkollinen vai humanistinen. Ja norjalaisiin juhliin kuuluvat puheet. Ensimmäisen puheen piti konfirmantti itse, ja ruokailun lomassa kuunneltiin lisää puheita. Itse asiassa en muista olleeni yksissäkään vähänkään isommissa norjalaisissa juhlissa, joissa ei olisi päivällisen höysteenä pidetty ainakin kahta puhetta. Vaikuttaa siltä, että puheet voivat jäädä pois vain, jos juhlat ovat niin rennot, että istutaan kotisohvalla. Nämäkään juhlat eivät onneksi kuitenkaan olleet aivan sieltä jäykimmästä päästä.

Ja milläpä norjalainen konfirmantti lahjotaan? Lahjapöydällä oli valikoima kirjekuoria, eli rahaa annetaan täälläkin. 

Rådhushallen, jossa pidetään myös Nobel-seremonia.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Akevitt

Kyytipojaksi vaikkapa fermentoidulle kalalle, lampaanpäälle, siankyljelle ja lipeäkalalle.
Eli suomeksi akvaviitti saattaa hyvinkin olla Norjan kansallisjuoma. Ainakin se kuuluu usein juhlapöytään ja erityisesti tiettyjen perinteisten ruokien kyytipojaksi. Akvaviittia on valmistettu Norjassa vuosisatojen ajan, ja ensimmäiset kirjalliset dokumentit akvaviitin valmistuksesta ovat 1500-luvulta.

Täytyy tunnustaa, että akvaviitti ei kuulu minun suosikkijuomiini. Silti kuvittelen ymmärtäväni sen funktion esimerkiksi joulupöydässä, johon Norjassa kuuluu varsin paljon rasvaa. Oikeastaan lähes kaikki perinneruuat tuntuvat olevan rasvalla, useimmiten sianihralla, kyllästettyjä. Väkevä snapsi huuhtelee suuhun kertyvän rasvakerroksen ja jossain tapauksissa on ehkä myös tarpeen ruuan maun poistamiseksi.

Kahdessa tynnyrissä kypsynyttä ja päiväntasaajan toisella puolella käynyttä.
Norjassa akvaviitille on asetettu tiukat laatuvaatimukset. Sen raaka-aine on peruna ja juomaa kypsytellään tammitynnyrissä useamman kuukauden ajan. Vähimmäisaika riippuu tynnyrin koosta, eli mitä suurempi tynnyri, sitä pidempään. Hienommat akvaviitit saavat tuplakypsytyksen eli niitä kypsytetään kahdessa erilaisessa tynnyrissä.

Akvaviitti maustetaan kuminalla tai tillillä tai molemmilla. Muitakin mausteita on mahdollista käyttää, mutta nämä kaksi kuuluvat nimenomaan norjalaiseen akvaviittiin. Akvaviittihan kuuluu myös juomaperinteeseen koko Skandinaviassa.

Etiketin takapuolella oleva todistus siitä, että kyseessä on aito linjeakevitt.
Akvaviitti saattaa myös seilata maailman merillä kypsytysvaiheessa. Jos norjalaisen akvaviittipullon kyljessä lukee "linjeakevitt" tai "linie", se tarkoittaa, että kyseinen juoma on käynyt laivalla päiväntasaajan toisella puolella. Perinteisesti tammitynnyrit seilaavat Australiaan ja takaisin, ja tämä tapa keksittiin kuinkas muuten kuin vahingossa 1800-luvun alussa. 

Merenkäynnin aiheuttama jatkuva liike, korkea ilmankosteus ja lämpötilanvaihtelut kiihdyttävät juoman kypsymistä. Sama saataisiin todennäköisesti aikaiseksi nykyään myös varastossa liikuttelemalla tynnyreitä koneellisesti ja vaihtelemalla kosteutta ja lämpötilaa, mutta tammitynnyrit akvaviittilasteineen seilaavat edelleen maailman meriä. Miksipä vaihtaa perinteisesti hyvin toimivaa valmistusvaihetta johonkin nykyaikaiseen hapatukseen.

Akvaviittia kypsymässä
Akvaviitti kypsytetään tynnyreissä, joissa on aiemmin säilytetty jotakin muuta juomaa. Useimmiten käytetään sherrytynnyreitä, mutta myös muut ovat mahdollisia. Tynnyrit ostetaan ulkomailta ja akvaviittitehtaan puusepät kokoavat ne palasista tiiviiksi juoman varastointia ja kypsytystä varten.

Nimikkotynnyrillinen

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...