Luonnon vastaisku

Lauantaiaamuna herättyäni totesin, että ulkoa kuului outo ääni. Jonkinlainen jyrinä. Se jatkui ja jatkui tasaisena, joten nousin ja menin katsomaan ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu. 

Jos video ei näy, voi katsoa sen klikkaamalla tätä linkkiä.

Takapihalla oli tulva. Valtava vesimäärä tuli jostakin, virtasi pihan läpi monen metrin levyisenä vuona, ja jatkoi kohti lähellä olevaa pientä jokea.

Muutaman minuutin kuluttua olimme jo ulkona ihmettelemässä tilannetta yhdessä naapurien kanssa. Jostakin ylempää rinteestä juokseva vesi oli tuonut parkkipaikalle melkoisen määrän hiekkaa, jota oli kasautunut myös sadevesikaivon päälle niin, että vesi ei ollut päässyt kaivoon. Kun kaivo saatiin kaivettua esille ja vesi virtasi sinne minne pitikin, tilanne näytti olevan hallinnassa.

Sitten alkoi taas sataa kaatamalla.

Veden tulolle ei näyttänyt olevan loppua, ja säätiedotuskin lupasi vielä ainakin tunnin verran kaatosadetta. Veden pinta alkoi taas nousta ja virta takapihojen läpi voimistui. Polkaistiin pystyyn talkoot, ja alettiin rakentaa patoa ohjaamaan vesimassoja toiseen suuntaan. 

Norjalaiset ovat talkookansaa. Kun tarve vaatii, ihmiset kantavat kortensa kekoon. Tällä kertaa myös moni sellainen, joiden omaisuutta tulva ei uhannut, oli mukana lapioimassa veden mukana tullutta hiekkaa säkkeihin ja rakentamassa patoa. Kun työ oli edistynyt niin pitkälle, että suurin osa vedestä oli saatu ohjattua muualle ja tilanne oli oikeasti hallinnassa, osa talkooväestä lähti katsomaan, tarvitaanko jossain muualla apua. 

Sade ei onneksi jatkunut enää kovin pitkään, mutta ehti aiheuttaa useita tulvia lähialueella ja myös materiaalisia vahinkoja. Meidän tulvamme voimaa lisäsi se, että alueen läpi kulkee puro, joka on joskus muinoin ohjattu virtaamaan tunneliin. Tunneli oli ilmeisesti tukkeutunut, ja vesi etsi uusia reittejä. Tai eihän se reitti oikeastaan ollut uusi, vaan seurasi veden luonnollista kulkuväylää, sitä, jota puro on joskus aikoinaan virrannut. Tunneli kulkee meidänkin takapihamme alta, ja samaa reittiä tulvavesi hakeutui, tällä kertaa vain maan pintaa pitkin. 

Kävin illalla katsomassa, mistä vesi oli tullut, ja jäljet olivat selvästi näkyvissä. Vettä oli virrannut rinnettä alas sekä katua pitkin että pihojen läpi. Meidän talomme säästyi vesivahingoilta, vaikka jäljistä päätellen vettä oli aikaisemmin aamulla ollut aika paljon myös talon etupihalla, ennen kuin virta oli syönyt itselleen suoremman reitin talon taakse ja sitä kautta jokeen.

Meidän takapihamme vauriot olivat yllättävän pienet. Veden virratessa täydellä voimalla olin ihan varma, että koko piha lähtee veden mukana. Kun tulva oli loppunut, kaikki kasvit ja kivireunukset olivat kuitenkin edelleen paikoillaan, ja oikeastaan vain nurmikko oli ottanut osumaa. Virta oli kaivanut pari isohkoa kuoppaa rinteeseen ja nurmikolla oli jonkin verran hiekkaa. Seuraavana päivänä lähes kaikki jäljet oli jo siivottu. Pykälää ylempänä rinteessä olevien naapureiden pihoissa sen sijaan on aika paljon enemmän hiekkaa. 

Rivitaloalueen toinen puolisko, joka sijaitsee pienen kukkulan toisella puolella, sen sijaan kärsi suurempia vahinkoja. Silläkin puolella oli tehty tosissaan töitä veden ohjaamiseksi harmittomille reiteille, mutta monen talon kellari oli tulvinut ja vesivahingot ovat huomattavat. Lähes pahimmassa tulvakohdassa asuva työkaverini kertoi, että heillä vettä oli tullut sisään paitsi oven raosta myös kellarin lattiassa olevasta pienestä halkeamasta. 

Tuhoja katsellessa tuli mieleen, että oliko tämä nyt sitten luonnon vastaisku. Asuinalue on rakennettu niin, että vedellä ei ole enää luonnollisia reittejä virrata. Rivitaloalueella kävellessäni panin merkille, että sadevesikaivoja ei ole missään. Alueen ainoa sadevesikaivo taitaa olla meidän parkkipaikallamme, ja sekin lienee siinä vain siksi, että se johtaa tunnelissa virtaavaan puroon. Ei ole tarvinnut erikseen kaivaa viemäriä. Tavallista runsaampaan veden tuloon ei ole varauduttu oikeastaan mitenkään. Ei tällä alueella yleensä ole tulvia, mutta tuskin tämä ensimmäinen oli eikä varmaan viimeinenkään. 

Kuvassa takapiha ja sen läpi virtaava vesi näyttää lähes idylliseltä. Aivan kuin jokin trooppinen puutarha vesiputouksineen. Olen joskus ajatellut, että olisi kiva, jos pihassa olisi virtaavaa vettä, mutta tämä on kuitenkin hiukan liikaa. Kuvaa ottaessa en ollenkaan huokaillut ihastuksesta.

Hovedøya

Loma! Nyt se sitten on vihdoinkin alkanut, ja sääkin näyttää enimmäkseen kesäiseltä. Jopa hellelukemia on luvassa lähipäivinä, vaikka me suuntaammekin piakkoin viileämpään ilmanalaan. Sitä ennen on kuitenkin nautittu kesäisistä maisemista Oslossa.

Aivan Oslon keskustan edustalla Oslovuonossa, noin kymmenen minuutin lauttamatkan päässä on Hovedøyan saari, joka on kaupunkilaisten ulkoilualuetta ja suosittu piknik-retken kohde. Saarelle kulkeva lautta kuuluu paikallisliikenteeseen, joten lipusta ei edes tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Kuulemma joinakin oikein kauniina päivinä lautalle saattaa joutua jonottamaan, kun puoli kaupunkia on päättänyt lähteä retkeilemään samaan kohteeseen.

En ole aikaisemmin käynyt Hovedøyalla, kuullut toki siitä, ja täytyy sanoa, että saari ylitti odotukset luonnonkauneudellaan. Emme kiertäneet koko saarta, mutta puolikkaallakin kierroksella saattoi nähdä kukkaniittyjä, vehreitä lehtoja suurine puineen ja rantakallioita mutta myös hoidettuja, puistomaisia alueita hiekkateineen.

Saari on myös olennainen osa Oslon historiaa. Englannista tulleet sistersiläismunkit rakensivat Hovedøyalle 1100-luvulla luostarin, jonka rauniot ovat suhteellisen hyvin säilyneet. Jo ennen munkkien tuloa saarella oli ollut kirkko. Luostarin rauniot ovat yllättävän suuret, mutta luostari olikin rikas ja sillä oli huomattava poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta alueella. 1532 luostari poltettiin ja ryöstettiin Oslon Akershusin linnoituksen päällikön toimesta, ja sen rakennukseen käytettyjä kiviä vietiin linnoituksen laajennustöihin. Kun Norjan muinaismuistoyhdistys 1845 aloitti toimintansa, oli luostarin raunioiden kunnostaminen sen ensimmäinen tehtävä. 

Napoleonin sotien aikaan 1800-luvun alussa Hovedøyaa alettiin linnoittaa ja sinne tuli tykkipatteri Oslon, silloisen Christianian suojaksi. Tältä ajalta saarella on jäljellä ruutivarastoja ja muitakin rakennuksia. Muutama kanuunakin löytyy turistien ihmeteltäväksi. 

Hovedøyalla tuli taas vaihteeksi mieleen, että Norjan ja Suomen historiassa on joitakin yhteisiä käännekohtia. Kuten edellä mainitut Napoleonin sodat, jotka vaikutuksesta molemmat maat siirtyivät omistajalta toiselle - Suomi Ruotsilta Venäjälle ja Norja edellisen korvauksena Tanskalta Ruotsille. Toisaalta täällä muistaa myös ne eroavaisuudet Suomeen, kuten Norjan tiiviit yhteydet länteen Englannin suuntaan keskiajalla. 

Oli historiasta kiinnostunut tai ei, Hovedøyalla kannattaa kuitenkin käydä vähintään ihailemassa luontoa.

Pusikossa

Mies on jo hetken aikaa hinkunut läheisen Bergsåsen-kallion päälle, koska ei ole siellä vielä käynyt. Sinne siis suuntasimme. Koko Semsvannet-järven ympäristö on suosittua ulkoilualuetta, jossa on pilvin pimein hyvin merkittyjä ulkoilureittejä, joten emme sen enempää suunnitelleet reittivalintoja saatikka että olisimme edes vilkaisseet karttaa.

Meneehän niitä polkuja siellä suuntaan jos toiseenkin.

Katselimme maastoa kauempaa ja arvioimme silmämääräisesti, mistä polku todennäköisesti kulkee. Kun yhdellä puolella on lähes pystysuora seinämä ja toisella puolella huomattavasti loivempi rinne, niin loogisesti ajatellen ei pitäisi olla vaikea arvata, mistä kannattaa lähteä liikkeelle.

Niinhän sitä ainakin voisi kuvitella.

Astuimme tieltä metsän puolella, samosimme valkovuokkokenttien halki, kiipesimme parin aidan yli, laskeuduimme pieneen rotkoon, hyppäsimme puron yli, kiipesimme ylös rotkosta, rämmimme erinäisissä pusikoissa ja totesimme, ettei siellä mitään polkua mene. Löysimme takaisin tielle ja palasimme helpompaa reittiä takaisin autolle. 

Miestä jäi kuitenkin kaihertamaan se, että Bergsåsen on edelleen käymättä. Kotona sitten tarkistimme netistä sinne menevät reitit, ja kas kummaa, niitä ei todellakaan näytä olevan. Mahdollisesti asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että kallion alue on luonnonsuojelualuetta, ja merkittyjen polkujen puuttuminen pitää ihmismassat poissa. Ei sinne kuitenkaan pääsy ole kielletty, joten uusi yritys pitänee tehdä kartan kanssa, koska maasto on sen verran vaikeakulkuista, että reitin valinta vaatii pientä suunnittelua.

Siinä metsässä samoillessa vastaan tuli kaikenlaista nähtävää. Valkovuokkoja oli kaikkialla, sinivuokkojakin paikoitellen muista luonnonihmeistä puhumattakaan. Ihmisasutuksestakin oli jälkiä, mikä ei ole ihme, koska Semsvannet-järven ympäristössä on muinoin ollut paljon pieniä torppia.

Ensin tuli vastaan huussi.

Sitten mökki, jolle huussi kuuluu. Joku näytti rakentaneen vanhaan pikkumökkiin elintasosiiven ja tehneen siitä kesäasunnon. Polku tälle kesämökille oli kuitenkin siinä määrin umpeen kasvanut, että se ei taida olla kovin ahkerassa käytössä. 

Mökin pihasta löytyi luonnonkivistä rakennettu uuni. Ajalta ennen kesämökkia, arvelisin.

Paluumatkalla tietä pitkin vastaan tuli portti, jossa kerrottiin aitauksessa olevan lampaita ja lehmiä. Tämän aidan sisäpuolelle me kiipesimme metsässä samoillessamme, mutta kotieläimiä emme nähneet missään. Ainakin tällä alueella ulkoilureitit kulkevat aivan yleisesti laidunten poikki, ja porteissa muistutetaan, että ne pitää sulkea eläinten takia.

Talvisia maisemia

Joululomalla on kerrankin aikaa ulkoilla päivänvalon aikaan. Päivänvalo sinänsä on tähän aikaan vuodesta hieman venyvä käsite. Joinakin päivinä se tarkoittaa auringonpaistetta, jonka kesto on mäkisen maaston ansiosta lyhyempi kuin mitä auringon nousu- ja laskuaikoja katsomalla voisi odottaa. Aurinkoa useammin taivaalla näkyy pilviä, ja sumussakin on saatu elää ihan riittävästi. 

Eihän täällä Oslon alueella, jotakuinkin samoilla leveysasteilla kuin Helsingissä, mitään varsinaista kaamosta ole, mutta silti aurinko onnistuu piilottelemaan.

Lähistöllä on useita tällaisia patoamalla aikaansaatuja lampia. Ennen kylmälaitteiden aikaa niistä sahattiin talvella jäälohkareita, joita myytiin kai Englantiin asti. Nykyään luonnonjää sopii vaikka luisteluun.

Kyllähän täällä käytetään paljon rahaa joululahjoihin, mutta että oikein talo on päätynyt pakettiin?!

Aika moni vene näyttää talvehtivan vedessä. Tai jäissä, kun talvi tästä vielä kylmenee.

Lahdenpoukamat ovat jo jäässä, mutta koko vuonon jäätyminen edellyttää kovempia ja pitkäaikaisia pakkasia. Tuo jää on vielä niin ohutta, ettei sinne kannata mennä kokeilemaan onneaan.

Lunta!

Torstai-iltana havahduin siihen, että ulkona tuuli huomattavan reippaasti, ja muutama lumihiutalekin pyöri tuulen seassa. Myrskyä oli luvattu ja jotain sen tapaista tulikin. Tänne Oslon seudulle myrskyt eivät iske ollenkaan samalla voimalla kuin Länsi-Norjaan, Atlantin rannikolle, jossa tälläkin kertaa myrskysi oikein kunnolla.

Tämä seutu tuntuu yleensä olevan tuulensuojassa, mutta kyllä täällä meilläkin sen verran puhalsi, että jopa sähköt menivät hetkeksi. Sähköstä riippuvainen nykyihminen joutui toteamaan, että ilman minkäänlaista sähkövaloa koko naapurusto on todella pimeä. Hetken miettimisen ja kopeloimisen jälkeen löytyi sentään kynttilöitä ja tulitikkuja. Eikä se sähkökatkos sitten lopulta kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Toisen jännitysmomentin aiheutti takapihan koivu. Kaatuko se ja jos, niin mihin suuntaan. Ei kaatunut.

Luntakin oli tosiaan luvattu, mutta myrsky taisi lennättää sen jonnekin muualle. Aikaisemmatkaan lupaukset lumesta eivät olleet toteutuneet, vaan lumipilvet olivat kiertäneet tämän alueen. Sunnuntai-aamuna sitä sitten olikin jo maa valkoisena ja lisää tippui taivaalta, ja sama meno jatkui vielä tänäänkin. 

Koulun maantiedon tunnilla muistaakseni muinoin opetettiin, että Norja on säiden armoilla ja täällä sataa vettä jossakin olomuodossa lähes joka päivä. Silloin taisi kyllä jäädä täsmentämättä, että tietyissä osissa Norjaa sataa lähes päivittäin. Vesisadetta saadaan Atlantin rannikolla, jossa on meri-ilmasto, mutta esimerkiksi Oslon alueella tilanne on toinen, vaikka sateisia kesiä on viime vuosina ollut vähän liikaakin. Täällä sataa lunta käsittääkseni rannikkoseutuja enemmän muttei kuitenkaan niin paljon kuin sisämaassa. Ilmasto Oslossa muistuttaa itse asiassa aika paljon Helsingin ilmastoa. Tämä näkemys ei perustu säätilastoihin vaan omiin havaintoihini molemmista paikoista. 

Toisaalta tässä aivan lähimaastossakin voi havaita, että paikallisilmasto saattaa olla erilainen vaikka välimatkaa on vain muutama kilometri. Asuimme aikaisemmin muutaman kilometrin päässä sisämaassa, laaksossa tai oikeastaan rinteessä lähes 200 metrin korkeudessa. Nykyinen asuinpaikka on muutaman sadan metrin päässä vuonon rannasta, ja korkeus merenpinnasta on huomattavasti vähemmän. "Rannikon" ja "vuoriston" eron huomaa esimerkiksi talvella lumen määrässä ja pakkasen kireydessä. Tosin eivät nämäkään asiat taida olla mitään kiveen veistettyjä lakeja, jotka toistuisivat vuodesta toiseen täysin samalla kaavalla.

Lumen tulo yleensä yllättää norjalaiset autoilijat aivan yhtä täydellisesti kuin suomalaisetkin. Tänään maanantaina lumi tuskin oli enää yllätys kenellekään, koska sitä oli satanut jo viikonlopun aikana. Päin vastoin vaikutelma oli, että ihmiset olivat lähteneet liikkeelle aikaisin ja hitaalla vauhdilla, ja yllättäen aamuruuhka ei ollut ennätyksellinen enkä nähnyt edes yhtään peltikolaria.

Sunnuntaikävelyllä Semsvannetin ympäri

Syksy täällä Oslon liepeillä on ollut lauha, mutta nyt tuntuu siltä, että talvi alkaa vähitellen lähestyä. Sunnuntaina jo odoteltiin ensimmäistä lumisadetta, mutta kun sitä ei tullutkaan, lähdimme kävelylle. 

Moni muukin oli saanut saman ajatuksen, ja Semsvannet-järven ympäri kulkevalla kävelyreitillä oli paikoitellen suorastaan ruuhkaa. Sunnuntain kävelyretkihän on hyvin perinorjalainen tapa. Järven ympäri menee helppo noin tunnin reitti, hyvää tietä lähes koko matka eikä mäkiäkään pahemmin ole. Niinpä liikkeellä oli kerrankin "tavallisen" näköisiä, farkkuihin pukeutuneita ihmisiä koirineen. Erotuksena tavallisista ovat ne, jotka vetävät trikoot päälle ja lähtevät juosten tai pyöräillen vaativammille reiteille. Näitä jälkimmäisiä ainakin täällä päin Norjaa on todella paljon. 

Semsvannetin ympäristö on vanhaa kulttuurimaisemaa maataloineen ja laitumineen, ja kävelyreitin varteen osui sekä hevosia että lampaita. Jossain kohtaan reitti kulki aidatun laitumen poikki, jonka porteilla olevat kyltit vannottivat kulkijoita sulkemaan portit visusti perässään, jotta aitauksessa majailevat islanninponit eivät lähde omille teilleen. Poneja ei tällä kertaa näkynyt, mutta ihmiset kyllä noudattivat ohjeita kiitettävästi.

Semsvannet on paitsi suojeltu alue maisemansa vuoksi myös Askerin kunnan tusenårssted eli tuhatvuotispaikka. Tällaisia paikkoja nimettiin juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta, ja paikat ovat jollakin tapaa merkittäviä paikallisille ihmisille, jotka ovat osallistuneet valintaan. 

Semsvannetin ympäriltä löytyy myös pieniä mökkejä, husmannsplass, jotka suomalaista termistöä käyttäen ovat olleet torppia tai mäkitupia. Mökkien asukkaat ovat vuokranneet maapalasen suuremmalta talolta ja maksaneet vuokraansa sekä työllään että maatalouden tai kalastuksen tuotteilla. 

Nykyään vanhat torpat taitavat olla vapaa-ajanasuntoja.

Suurempia taloja Semsvannetin rannoilla on pari kappaletta, ja niiden kokoero torppiin on huomattava. Päärakennus on komea, eikä navettaakaan tarvitse hävetä, muista ulkorakennuksista puhumattakaan. Sitä vain jäin miettimään, että jos talot on rakennettu tilusten keskelle, varsinaista peltoa ei niissä taida olla kovin paljoa. Varmaankin laidunmaat ovat sitäkin suuremmat, ja ainakin lampaita on voitu laiduntaa myös metsässä kallion rinteellä. Tai sitten pellot ovat jossain muualla ja talot on rakennettu sinne, missä ne eivät vie tasaista peltomaata. 

Tasaisuus tosin on tässä maassa melko suhteellinen käsite.

Täältä löytyy muutama talvinen kuva Semsvannetilta.

Näköaloja

Lauantaina oli tekemisen puute, joten lähdimme ajelemaan ja katselemaan maisemia. Kevät edistyy hitaasti mutta varmasti, ja maisemat eivät enää näytä aivan niin talvisilta kuin vielä ennen pääsiäistä. Silti taidetaan olla kuukauden verran perässä viime vuodesta.

Ajoimme hetken matkaa sisämaan suuntaan, Sundvolleniin Tyrifjord-järven rannalle. Sieltä löytyi näköalapaikka, josta olikin hyvät näkymät kauempana siintäville lumisille vuorille.

Tien varrelta löytyi myös paikka, josta riippuliitäjät lähtevät lentoon. Juoksevat muutaman askeleen kohti jyrkännettä ja antautuvat siipien varaan. Luulisi sen olevan vielä tähän aikaan vuodesta melko kylmää touhua.

Sundvollenissa on ollut kestikievari ainakin 1600-luvun puolivälistä lähtien, todennäköisesti pidempäänkin, sillä paikassa on ollut asutusta kauan, ja sieltä löytyy pronssikautisia kalliomaalauksia. Sundvollenista lähtee myös vanha tie kohti Osloa, ja tämän tien varrella löytämämme näköalapaikkakin on.

Ennen aikaan kun alhaalta laaksosta on saavuttu jyrkän kallion päälle, on ollut levon aika, ja vieraat on ottanut vastaan Kleivstua, kestikievari ja hevostenvaihtopaikka. Nykyään paikka on jonkinlainen hotelli, josta  on hyvä lähteä vaikkapa hiihtoretkille. Aika hiljaiselta paikka näytti, ja jäin ihmettelemään, kuka tuollaista hotellia nykyään oikein käyttää, kun Sundvollen ympäristöineen ei varsinaisesti vaikuta miltään lomanviettopaikalta.

Todella tyypilliseen norjalaiseen tapaan muuten ylös Kleivstualle johtava tie oli maksullinen, ja maksu oikeutti pysäköintiin hotellin parkkipaikalla. Maksun vastine tosin jäi hieman epäselväksi, sillä tie näytti aika huonokuntoiselta ja parkkipaikkakin oli hiekoittamaton jääkenttä. Mutta jos ihmisiä voidaan rahastaa, miksipä sitä ei tehtäsi. Se on periaate monessa paikassa.

Hiihtämässä

Norjalainen syntyy sukset jalassa. Näin täällä kuulee sanottavan. Ihan en taida tätä stereotypiaa purematta nielaista, koska olen tavannut myös sellaisia norjalaisia, joiden kohdalla tämä ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

Hiihto on kuitenkin suosittu harrastus, ja tänään, kauniin aurinkoisena sunnuntaina, ladulla oli vilskettä. Parkkipaikka hiihtoretken alkupisteessä oli tupaten täynnä, mutta hyvällä tuurilla sieltä löytyi juuri ja juuri autonmentävä tyhjä tila. Ovetkin saatiin auki, eikä tarvinnut kömpiä ulos takaluukun kautta.

Ulkoilureitit on hyvin merkitty ja netistä löytyy latutietokanta karttoineen ja ajantasaisine kunnossapitotietoineen. Maasto on, kuten arvata saattaa, aika mäkistä, joten ilman kelinmukaista pitovoidetta ladulle ei pidä lähteä.

Sää oli tänään todella hieno, pikkupakkanen ja aurinkoa. Hiihtoretken päätarkoitus tällä kertaa oli ulkoiluttaa viikonloppulasta, joten kilometrejä ei kertynyt kovin paljon, mutta raikasta ulkoilmaa sitäkin enemmän. Toivottavasti ensi viikonloppuna sää suosii niin, että päästään aikuisten kesken vähän pidemmälle lenkille.

Moni hiihtäjä oli lähtenyt ulkoilemaan koiran kanssa, joita näkyikin monipuolinen valikoima ajokoirasta puudeliin. Minkäänlaisia koirakieltomerkkejä ladun varrella ei luonnollisestikaan näkynyt.

Muutama hiihtäjä veti perässään pientä kuomullista rekeä, jossa istui perheen nuorimmainen. Hiihtoretkeily näyttää muutenkin olevan nimenomaan perheen yhteistä toimintaa, ja aika pieniäkin hiihtäjiä viiletti ladulla melkoista vauhtia.

Kaikki eivät kuitenkaan ota sunnuntaihiihtelyä rentoutumisen kannalta, vaan vastaan tuli ja ohitse meni myös trikoisiin sonnustautuneita (lähinnä) miehiä, joita ladun tukkeena olleet sunnuntaihiihtäjät näyttivät ärsyttävän. Näitä veren maku suussa liikkujia näkyy täällä jostakin syystä enemmän kuin Suomessa. Lajina voi hiihdon lisäksi olla vaikkapa läpi talven jatkuva pyöräily, pääsääntöisesti ajoradalla, tai juoksu, esimerkiksi reppu selässä töihin ja kotiin. Näiden himokuntoilijoiden tuntomerkkinä ovat trikoot ja muutenkin viimeisen päälle olevat välineet.

Pientä evästä näytti repuista päätellen olevan monella mukana ja mekin pysähdyimme riittävästi ylämäkihiihtoa harjoitettuamme mehutauolle. Jos reitin valitsee sopivasti, taukopaikaksi löytyy myös pitkin korpea sijoiteltuja majoja, joista voi ostaa välipalaa. Me emme tänään sellaiselle asti päätyneet, mutta ehkäpä sitten sillä aikuisten hiihtoretkellä.

Retki huipulle

Nyt voi laittaa rastin seinään. Me kävimme sunnuntaina retkeilemässä luonnon helmassa. Vaihtoehtoina oli kävellä pienen järven ympäri tai kiivetä sen vieressä olevalle kalliolle. Porukan norjalaiset, mies ja viikonloppulapsi, äänestivät huipun puolesta, joten sinne sitten suuntasimme.

Tuo osuus on jo selvitetty

Matka Skaugumsåsenille aloitettiin parkkipaikalta, jolta puolisen kilometriä käveltyämme alkoi jyrkempi nousu. Täkäläiset kallionnyppylät ovat eteläpäästään jyrkkiä ja pohjoisen suuntaan loivempia, ja tie ylöspäin vei tällä kertaa sitä jyrkempää puolta pitkin. Ja täytyy sanoa, että ajoittain sai kyllä kiivetä ihan tosissaan, kiviaskelmalta toiselle, ennen kuin saavuttiin huipulle.

Muutaman askeleen meidän perässämme tuli perinorjalaisen reipas seurue, kolme aikuista ja viisi lasta, kailottaen niin että metsä raikui. Seurueen nuorin oli sen verran pieni, että mieskin epäili tokkopa pääsevät ylös asti. Mutta sieltä nekin sitten tulivat reppuineen ja makkara- ja pullaeväineen. 

Huipulla ei edes tuullut

Huipulta olisi normaalisti hienot näkymät Oslon ja Oslovuonon suuntaan, mutta tällä kertaa tiheä sumu esti maisemien ihailun. Istahdimme kuitenkin hetkeksi levähtämään ja syömään eväitä ennen kuin jatkoimme matkaa.


Vaikka sää ei ollut paras mahdollinen, ulkoilijoita tuntui olevan liikkeellä aika paljon, mutta kaikki eivät kuitenkaan suunnanneet huipulle. Sen sijaan järven ympäri kulkeva reitti taisi olla suositumpi. Tuollakin alueella on paljon hyvin merkittyjä retkeilyreittejä, joten valinnanvaraa on eikä kartta ole välttämätön varuste.

Opasteita sinne tänne

Norjalaiset tunnetaan ulkoilevana kansana, ja meidänkin nyt harrastamamme viikonloppuretkeily koko perheen voimalla on paljon suositumpaa kuin Suomessa. Siinä retkeillessämme tosin mies referoi jossakin juuri näkemäänsä tilastoa, jonka mukaan iso osa (olikohan se jopa puolet?) norjalaisista retkeilee erittäin harvoin tai ei koskaan. Retkeilyinto, se miten kaikki norjalaiset ulkoilevat, taitaa siis jossain määrin olla kansallinen myytti, jota norjalaiset mielellään itsekin viljelevät.


Alaspäin lähdettiin vähän loivempaa reittiä, ja lopullinen kilometrimäärä oli aika paljon enemmän kuin mitä viikonloppulapselle oli etukäteen lupailtu. Viikonloppulapsi ei nimittäin ollenkaan pidä kävelemisestä, mutta eväiden voimalla ja sillä tosiasialla, että valtaosa kilometreistä kertyi tultaessa huipulta alaspäin, päästiin takaisin autolle ilman suurempia rutinoita. Meidän retkemme aikana parkkipaikka oli täyttynyt ääriään myöten ja ihmisiä oli polulla jo lähes jonoksi asti.

Reitin helpommalla osuudella

Rannalla

Loman alkua sopii viettää rannalla, kun aurinkokin paistaa. Hvalstrand on joillakin kriteereillä rankattu Norjan parhaaksi uimarannaksi. Onhan se hieno 1930-luvuilla rakennettuine funkistyylisine ravintoloineen ja hyppytorneineen. Vuonon vesikin tuntui tänään ilmoitettua 19 astetta lämpimämmältä.

Naisten kokouimapuvut näyttävät olevan täällä täysin poissa muodista. Aivan pikkulapsia lukuunottamatta kaikilla on bikinit ikään ja kokoon katsomatta. Rusketus on muotia ja talvisaikaan sitä hankitaan solariumin tai itseruskettavien voiteiden avulla.

Jotenkin silmään pisti myös se, että välillä uimahyppytorniin kiipeili ilman aikuista aika pieniäkin lapsia, jotka eivät sitten - onneksi - tohtineet kuitenkaan hypätä.

Pysäköinti rannan tuntumaan maksaa. Portilla on uimasesongin aurinkoisina päivinä rahastaja, mutta muina aikoina huvi on ilmaista. Jos portista saapuu ilman autoa, uimaan sentään pääsee maksutta. Se minulle on jäänyt epäselväksi, minkä tahon taskuun pysäköintimaksu menee.

Vedestä löytyi tällaisia vesiötököitä, pikkuruisia rapuja. Jotkut näyttivät keränneen myös sinisimpukoita, joissa oli vielä asukas sisällä pitämässä kuoria tiukasti kiinni, ja vesirajaan oli kertynyt melkoinen kasa sentin läpimitaltaan olevia tyhjiä kotiloita.

Sunnuntaiaamun herätys

Tuolta se tuli

Tänä aamuna hiukan ennen puoli kahdeksaa makuuhuoneen ikkunan takaa alkoi kuulua kolinaa. Sitä tuntui kuuluvan myös ylempää, jostain parvekkeen suunnasta. Ensimmäinen ajatus oli, että joku yrittää tulla taloon sisälle. Murtovarkaita, apua!

Kolina loppui ennen kuin pääsin sängystä ylös ja sain silmälasit nenälleni. Mutta vilkaisu ikkunasta ulos varmisti, että joku siellä oli ollut. Lumihangessa oli ihan selviä jälkiä. Äkkiä yläkertaan katsomaan, onko tunkeilija parvekkeella, ja ajamaan se pois. Kännykkä käteen, jos pitää soittaa poliisille.

Parvekkeella ei onneksi ollut ketään tai mitään. Sen sijaan hirvi oli matkalla rinnettä alas, poispäin pihasta. Matkallaan se oli potkaissut irti yhden laudan aidasta. Alempana rinteessä näkyi vielä toinenkin hirvi.

Vaara ohi! Voidaan mennä takaisin nukkumaan.

Tuonne se meni

Iltapäivällä satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja huomioni kiinnittyi kuusen oksalla keikkuvaan kissaan. Tarkemmin katsoen se ei ollutkaan kissa, vaan hirven turpa, joka rouskutteli oksaa. Toinenkin hirvi oli samassa puuhassa muutaman metrin päässä.

Täällä on luonto lähempänä kuin ajattelinkaan. Tämä parivaljakko oli eksynyt asuintalojen keskelle. Tosin asuntoalueen laidalle on meiltä vain pari-kolmesataa metriä ja sitten alkaa metsä, joka jatkuu ties mihin asti.

Täytyypä huomenaamulla töihin lähtiessä ajaa varovasti, ettei tule hirvikolaria ennen kuin päästään edes isolle tiellä asti.

Siellä se on vieläkin

(Voi)kukkaniitty

Voi, kukkia

Takapiha alkaa taas muistuttaa enemmän kukkaniittyä kuin nurmikkoa. Siellä taitaa olla se nurmi jäänyt vähemmistöön kaikkien muiden kasvien vallatessa alaa. Viime vuonna heinäkuussa tähän muuttaessa vallitseva olotila oli jo heinäpelto, kun kukaan ei ollut laittanut kasvustoa aisoihin koko kesänä. Sitä sitten ryhdyttiin aluksi viikatteella leikkaamaan.

Voikukka on tällä hetkellä näkyvin laji, mutta yritin katsella vähän tarkemmin, mitä muuta takapihan flooraan kuuluu. Nokkonen rehottaa paikoitellen edelleen, vaikka olen sitä jo paljon saanut Roundupin avulla karsittua. Myös poimulehteä on runsaasti ja se alkaa juuri kukkia. Muita tunnistettuja kasveja ovat hiirenvirna ja toinen hernekasvi, mahdollisesti aitovirna. Maahumalaa kasvaa paikoitellen runsaasti. Myös maitohorsma ja koiranputki valtaavat alaa. Jonkin sortin saniaistakin löytyy ja heiniä on muutamaa lajia. Yksi kasvusto näyttää kovasti piparjuurelta.

Sitten on neljä nimettömäksi jäänyttä lajia, joita yritin tunnistaa Värikasvion avulla. Tunnistus jäi puolitiehen, koska näissä kasveissa ei vielä näkynyt kukkia ja tunnistuskaavassa ei siltä osin päässyt alkua pidemmälle. Yksi kasveista on kuitenkin ihan tutun näköinen, ei siis mikään paikallinen erikoisuus. Ei vaan ole tullut koskaan etsittyä sille nimeä. Kyseinen isolehtinen kasvi muistuttaa hiukan raparperia ja sitä kasvaa ainakin eteläisessä Suomessa teiden ja polkujen varsilla. Kuulostaako tutulta?

Värikasviota selaillessani rupesin miettimään, miten hyvin se pätee norjalaiseen kasvustoon. Kirja näyttää olevan toimitettu ruotsalaisen alkuteoksen pohjalta. Kuinkas paljon Suomen ja Norjan kasvistossa oikeastaan on eroja?

Nimetön

Ja sitten on vielä tämä keltakukkainen kasvi, jolla on korkeutta ehkä 30-40 cm. Sitä näkyy täällä paljon teiden varsilla ja meidän pihassa se näyttää viihtyvän aika kuivissa paikoissa. Tunnistaako kukaan?