maanantai 20. lokakuuta 2014

Voihan p... repositio!

Yksi norjan kielen vaikeimmista asioista on prepositioiden käytön hallitseminen. Nekään, joiden äidinkieli on norja, eivät aina ole varmoja siitä, mitä prepositiota pitäisi käyttää, ja asia on vielä vaikeampi niille, jotka opettelevat norjaa vieraana kielenä.

Aamen!

Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.

Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.

Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.

Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.

Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.

Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.

Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.

Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.

No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.

Sivun verran esimerkkejä legge-verbin merkityksistä erilaisten prepositioiden kanssa.

torstai 2. lokakuuta 2014

Tervetuloa työpaikkalounaalle

Työpaikallani on henkilökunnalle tarkoitettu ruokala, josta saa lounasta hyvin edulliseen hintaan. Suomalaisesta tämä ei varmaankaan kuulosta mitenkään erikoiselta asialta, mutta Norjassa työpaikan lounasruokala on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia. Sellainen ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys.

Norjalaisten lounastottumuksiin jo perehtyneenä en odottanut mitään kovin kummoista. Silti ruokala onnistui yllättämään. Tai ehkä yllättää on väärä sana, sillä paremminkin ruokalan tarjonta on niin stereotyyppisen ja pelkistetyn perinorjalainen, että se on jo jotenkin hämmentävää.

Samankokoisella työpaikalla Suomessa ruokalan lounastarjonta käsittäisi ehkä pari, kolme erilaista lämmintä ruokaa, joista yksi olisi kasvisvaihtoehto. Lisäksi olisi tietenkin salaattipöytä. Norjalainen versio antaa periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: salaattilounas ja leipälounas. Jos oikein nälkä yllättää, voi tietenkin ottaa molemmat.

Leipälounas on norjalainen perinne, josta ei ilmeisesti hevillä luovuta. Tarjolla on sekä tuoretta leipää että näkkileipää sekä erilaisia leivänpäällisiä, jotka näyttävät parin kuukauden kokemuksen perusteella pysyttelevän varsin perinteisellä sekä muuttumattomalla linjalla. Juustoa (keltaista ja ruskeaa), maksapasteijaa, useita erilaisia kalajalosteita, kananmunia, paria sorttia lihaleikkeleitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa. Kerran tai pari viikossa on myös tonnikala- tai kanamajoneesisalaattia leivän päälle laitettavaksi.

Kerran viikossa tarjolla on lämmintä ruokaa, jonka laatu taitaa vaihdella sen mukaan, miten aktiivisella päällä ruokalan henkilökunta sattuu olemaan. Mistään kulinaristisesta nautinnosta ei oikein voi puhua, kun lämmin ruoka on esimerkiksi Meksikon pata -tyyppistä, "sekoita pussin sisältö veteen, lisää jauheliha ja kuumenna" -metodilla valmistettua apetta. Tai pussikeittoa. Jos henkilökunta on oikein innostunut kokkaamaan, tarjolla saattaa olla "hjemmelagt" eli itsetehtyä tomaattikeittoa tai jopa pizzantapaista.

Ja jos makeannälkä alkaa vaivata, päivittäin on tarjolla myös vohvelia. Tarkemmin ottaen vohvelitaikinaa, josta voi paistaa oman vohvelinsa. Jos tämä kuulostaa pieneltä luksukselta, niin ei se oikeasti ole. Vohvelia on Norjassa tarjolla aina ja joka paikassa. Se on normiruoka siinä kuin makkarakin.

Lounastarjonnassa ei siis ole pahemmin vaihtelua, mutta toisaalta kun katselee, mitä ihmiset syövät, saa vaikutelman, että monet eivät edes kaipaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi leivänpäällyksissä on valinnanvaraa, moni valitsee samat lisukkeet päivästä ja viikosta toiseen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että ne, joilla on tapana laittaa kalasäilykkeitä leivän päälle, tuntuvat olevan aivan erityisesti tapoihinsa piintyneitä. En sano, etteikö kala olisi ihan hyvää ja vielä terveellistäkin, mutta kuinka sitä makrillia tomaattikastikkeessa oikein jaksaa syödä joka ikinen päivä?

Mainittu ruokala ei onneksi ole ainoa mahdollisuus, jos salaatti ja leipä alkaa tympiä, sillä lähiympäristöstä löytyy kahviloita ja kauppoja, joista voi lähteä etsimään vaihtoehtoja. Tai sitten voi ottaa eväspaketin mukaan kotoa, ja syödä omia eväitä ruokalassa, mikä on aivan luvallista. Tosin omatkin eväät - ainakin norjalaisten - koostuvat yleensä leivästä, joten enpä osaa sanoa, mennäänkö siinä sitten ojasta allikkoon vai miten käy.

Erästä ruokalaan liittyvää mysteeriä en ole parissa kuukaudessa onnistunut ratkaisemaan. Mihin ihmeeseen tarvitaan peräti kolme ruokalatyöntekijää, kun tarjoilu on edellä kuvatun kaltaista, ja työntekijöillä ei käsittääkseni ole muita säännöllisiä tehtäviä kuin ruokalan pyörittäminen? Yhden tietenkin pitää seistä kassalla, joten tarvitaan toinen huolehtimaan, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Mutta se kolmas. Työnjohto? Seuran pitäminen kahdelle muulle? Järjestyksenvalvonta? 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...