Kielipolitiikkaa

Siinä paha missä mainitaan.

Juuri kun pääsin ihmettelemästä puhutun nynorskin vaikeatajuisuutta, norjalainen kielipolitiikka päätti iskeä. Onneksi ei minua henkilökohtaisesti, ei ainakaan suoraan, mutta työnantaja sai kurinpalautusta.

Norjan kielilain mukaan viranomaisten pitää vastata kansalaisille samalla kielimuodolla - bokmålilla tai nynorskilla - jolla nämä lähestyvät viranomaista. Myös julkisen sektorin laitosten nettisivuilla pitää viljellä molempia kirjakieliä. Tarkkaan ottaen 25% nettisivuista pitää olla kirjoitettu vähemmistön käyttämällä nynorskilla. (Jos et tiedä, mitä bokmål ja nynorsk ovat, löydät tiiviin tietopaketin täältä.)

Työnantajani, kolmannen asteen oppilaitos eli valtion virasto, sai huomautuksen kielimuotojen ylläpitämistä vaalivalta kielineuvostolta. Nynorskin käyttö ei ole lähelläkään lain määrittämää tasoa. Huomautuksesta seurasi, että nynorskin käyttöä on nyt tehostettava, ja asiaa aletaan valvoa.

Minähän en osaa nynorskia. Pystyn kyllä lukemaan tekstiä, mutta jos pitäisi itse kirjoittaa, nostan kädet ylös. Tilanteen yllättämänä esitin kysymyksen, mitä minun oletetaan tekevän, mikäli joku nynorskia kirjoittava opiskelija lähestyy minua sähköpostitse. Oletusarvoisestihan opiskelijalle pitäisi vastata nynorskiksi. Vastaus oli, että "kyllä joku meistä auttaa sinua". Ei kuulosta kovin käytännölliseltä, jos auttaminen tarkoittaa, että joku sanelee (lue: tavaa sanat) minulle, mitä minun pitää kirjoittaa. Kätevämpää olisi siirtää tällaiset yhteydenotot suoraan jollekin norjalaisen koulujärjestelmän läpikäyneelle, joka oletusarvoisesti osaa nynorskia. Olen kuitenkin aistivinani, että norjalaisetkaan - bokmålin käyttäjät, joita on suuri enemmistö työkavereistani - eivät oikein ole innostuneet ajatuksesta, että heidän pitää alkaa kirjoittaa nynorskia.

Eräs työkaveri oli päivitellyt tilannetta norjanopettaja-vaimolleen, jolla olikin ollut tarjota ratkaisu tilanteeseen. Norjanopettaja oli työssään havainnut, että koululaiset huijaavat nynorskin opiskelussa käyttämällä käännösohjelmaa. Automaattikäännökset ovat niin hyviä, että hänen mielestään me virkamiehetkin voisimme ihan hyvin käyttää samaa ohjelmaa.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun edelleen hyvin skeptisesti ajatukseen nynorskista, edes käännösohjelman avulla kirjoitetusta. Se toimii, jos kielen ei tarvitse olla täydellistä, eli epämuodolliseen sähköpostiin vastaaminen onnistunee. Nettisivut ovatkin sitten toinen juttu, sillä niiden pitäisi olla hyvää kieltä. Arvatkaapa muuten, kenellä on vastuullaan aika monta nettisivua. Aivan oikein, minullapa tietenkin. Niistä pitäisi nyt ilmeisesti arpoa noin joka neljäs, jotka käännetään nynorskiksi. Käännöstyön ajattelin delegoida jollekin muulle, sillä minä en siihen aio missään tapauksessa ryhtyä. En edes käännösohjelman avulla.

Tiukennettujen kielenkäyttöohjeiden jälkeen nynorskin käytöstä on keskusteltu siellä täällä. Huomiota kiinnittää se, että aika moni aloittaa sanomalla "kannatan ehdottomasti nynorskin käyttöä / en millään tavalla vastusta nynorskia, mutta..." Ja sitten seuraa poliittisesti korrektisti muotoiltua pohdintaa siitä, mitä käytännön hankaluuksia ohjeiden noudattamisesta aiheutuu.

Minä varmaankin rikoin jotain norjalaista tabua ilmoittamalla ääneen, etten aio opetella nynorskia. 

Kommunikointivaikeuksia

Seisoin kopiokoneen luona paperipinkan kanssa työn touhussa, kun työkaveri käveli huoneeseen ja kysyi jotain. Tämä kyseinen työkaveri puhuu karseinta ja vaikeatajuisinta norjan murretta, jota muistan koskaan kuulleeni. Oletin - kun en ollut aivan varma - että kysymys koski sitä, kauanko minulla vielä menee paperieni kanssa, ja vastasin sen mukaisesti, että kyllä tässä vielä hetki jos toinenkin kuluu. Ei siis ihan välttämättä kannata jäädä odottelemaan.

Vilkaisin taakseni ja totesin, että työkaveri katsoi minua hiukan sen näköisenä, etten ilmeisesti ollut vastannut oikeaan kysymykseen. Työkaveri sanoi taas jotakin. Tällä kertaa en hyvällä tahdollakaan kyennyt edes arvaamaan, mistä oli kyse, joten murahdin puolestani vastauksen, jonka saattoi tulkita myönnöksi tai kielloksi, ihan miten halusi.

Etkö sinä ymmärrä nynorskia, kysyi työkaveri. Tällä kertaa oikein selkeästi artikuloiden.

Teki mieli kysyä, että nytkö sinä sen huomasit, kahden vuoden jälkeen!

Kyseinen ihminen kirjoittaa nynorskia, ja tekstistä saan ihan hyvin selvää, mutta puhe on jotain ihan muuta. Olen tekemisissä muidenkin nynorskin käyttäjien kanssa, ja yleensä ymmärrän heidän puhettaan aivan riittävän hyvin. Tämä yksi tapaus on sitten hankala. Minun mielestäni hän ei puhu nynorskia - joka ihan tarkkaan ottaen on kirjakieli - vaan jonkin Atlantin rannikon pikkukylän murretta. Sitä kuunnellessa olen usein miettinyt, onko hänellä lisäksi jokin puhevika, sillä jopa norjalaisilla on ajoittain vaikeuksia ymmärtää häntä.

Sattuneesta syystä en hakeudu huvin vuoksi tämän työkaverin juttusille.

Yleisesti ottaen ymmärrän nykyään puhuttua norjaa oikein hyvin. Ymmärrän myös muita kuin lähialueen murteita. Norjalaisissa ja norjan kielessä on kuitenkin se erikoisuus, että yleiskielen puhuminen ei ihmisiltä yleensä onnistu. Tai oikeastaan yleiskieltä samassa mielessä kuin suomessa ei edes ole olemassa. Jotkut sanovat puhuvansa bokmålia tai nynorskia eli jompaa kumpaa kirjakielistä mutta minun mielestäni usein sellaisella aksentilla, että enpä olisi arvannut kirjakielestä olevan kyse. Aivan kuulostaa murteelta minun korvissani.

Ja sitten ihmetellään, että miksi maahanmuuttaja ei ymmärrä.

Lisää liksaa

Pari vuotta sitten nykyisessä työpaikassa aloittaessani en muistaakseni neuvotellut palkasta millään lailla. Työnantaja ilmoitti, että tällainen palkkaluokka on sovelias henkilölle, jolla on minun taustani, ja siinä se. En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään tyytymätön palkkaan, sillä tilannehan oli se, että entinen työ oli mennyt alta, ja sekä uusi työ että siitä maksettava palkka olivat selkeästi entisiä paremmat. Eikä minulla oikein ollut edes vertailukohtaa sille, millaista palkkaa tarkkaan ottaen tämänlaisesta työstä on tapana maksaa.

Jossain vaiheessa ryhdyin perehtymään nykyisen työnantajan, valtion laitoksen, palkkauskäytäntöihin, sillä enhän toki ollut ajatellut edes alussa, että tällä palkalla sitten mennään maailman tappiin.

Palkkatilastoihin perehtyminen oli mielenkiintoista. Ne ovat nimittäin varsin yksityiskohtaisia, ja ulottuvat aivan osastotasolle asti. Työntekijöiden nimiä ei tietenkään mainita, mutta kun tilastossa palkkaus (ylin, alin ja keskiarvo) on eritelty virkanimikkeittäin ja sukupuolittain, niin saahan siitä jo melko hyvän kuvan asioiden laidasta. Minulle uutena työntekijänä oli arvottu melko keskimääräinen palkka, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Totesin myös, että miehillä on keskimäärin parempi palkka kuin naisilla, vaikka ainakaan minun silmämääräisen arvioni mukaan miespuolisilla kollegoillani ei ole keskimäärin vaativampia tehtäviä tai enemmän koulutusta tai kokemusta kuin naispuolisilla. Edes tasa-arvon mallimaassa Norjassa ei näytä toteutuvan palkkatasa-arvo.

Mitä sitten pitäisi tehdä saadakseen enemmän palkkaa? Siis muutakin kuin vuosittaisen indeksikorotuksen.

Suomessa - sielläkin valtion laitoksessa - olin tottunut siihen, että palkka perustuu työn vaativuuteen ja vuosittain arvioitavaan työntekijän suoriutumisen tasoon. Jos jommassa kummassa tapahtui kehitystä, sen seurauksena myös palkka kehittyi.

Norjassa homma menee hiukan eri lailla. Joka toinen vuosi käydään suuret palkkaneuvottelut, joissa on jaossa ennalta määritelty könttäsumma. Rahamäärä on lisäksi jaettu ammattiliittojen kesken, ja liitot pitkälti päättävät, ketkä työntekijät saavat palkankorotuksen. Ja palkankorotusta pitää tietenkin jokaisen sitä haluavan ihan itse vaatia. Poikkeustapauksessa esimies saattaa esittää palkankorotusta.

Koska prosessi tuntui ensikertalaisesta hiukan epäselvältä, kysyin neuvoa oman liittoni luottamusmieheltä. Luottamusmies kysäisi nykyistä palkkaluokkaani, ja totesi, että hyvänen aika, kyllä sinun pitää saada korotus! Hyvä alku. Sitten käytiin läpi taustaani ja sitä, mitä ihan tarkkaan ottaen työnkuvaani kuuluu. Sain neuvoja, miten perustella korotusvaatimusta eli millaiset seikat vaikuttavat arvioinnissa. Eri liitot kuulemma painottavat erilaisia asioita, joten oman liiton kriteereihin on syytä tutustua. Palkankorotuksen suuruudesta työnantajan ohjeistus on, että se on normaalisti 2-4 palkkaluokkaa. Pyydä neljää, sanoi luottamusmies. Ei kun pyydä viittä! Selvä.

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olen alipalkattu, vaikkei palkkani edelleenkään ole mielestäni mitenkään erityisen huono. Toisaalta ei sitä kyllä huippupalkaksikaan voi kutsua. Eli pyydetään sitten maksimikorotusta ja vähän ylikin - mikä ei tietenkään tarkoita, että välttämättä saisin kaiken pyytämäni.

Niinpä laadin palkkavaatimuksen, jossa julkesin pyytää hurjat viisi palkkaluokkaa lisää, ja perustelin vaatimustani listalla erinomaisista kyvyistäni ja huomattavalla muodollisella pätevyydellä.

Siihen sitten loppuikin minun osuuteni tässä prosessissa, ja palkankorotusvaatimus lähti liiton käsiteltäväksi. Liitto laittaa jäsentensä vaatimukset paremmuusjärjestykseen omien kriteeriensä mukaan, ja hoitaa neuvottelut työnantajan kanssa. Lopputulosta odotellessa.

Toisaalta systeemi vaikuttaa selkeältä ja toisaalta sitten ei. Työntekijän vaikutusmahdollisuudet tuntuvat rajallisilta, kun korotusvaatimuksen jättämisen jälkeen asioista ei enää pysty keskustelemaan. Jokaisella liitolla on oma kriteeristönsä, jonka perusteella palkankorotusta haluavat jäsenet laitetaan järjestykseen. Asioihin vaikuttaa mitä ilmeisimmin myös pärstäkerroin, koska kuulemani mukaan aktiivisuus liiton toiminnassa korreloi palkkaluokan kanssa. Tiedä sitten mitkä kaikki muut asiat edellä mainittujen lisäksi.

Eräs työkaverini kertoi kuuluvansa liittoon vain ja ainoastaan palkan takia, koska muuten ei saa palkankorotusta. Toinen taas kertoi vaihtaneensa liittoa, koska ei ollut saanut korotusta pitkään aikaan. Ota näistä nyt sitten selvää.

Lihapatojen äärellä

Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 

Hei hulinaa!

Uusien opiskelijoiden saapumisviikko taitaa olla koko vuoden kiireisin työviikko. Menneen viikon aikana työaikapankin saldo kasvoi aika monella tunnilla, ja silti tuntuu, että vaikka kuinka paljon töitä jäi vielä odottamaan ensi viikkoa.

Virallinen opintojen aloituspäivä oli tiistaina, ja kaikkien alempaa korkeakoulututkintoa, bacheloria eli suomalaisittain kandidaattia - tai tradenomin, insinöörin, sosionomin jne. tutkintoa - aloittavien opiskelijoiden piti käydä henkilökohtaisesti tietyllä kellonlyömällä ilmoittautumassa. Opiskelupaikan saaneet olivat jo heinäkuussa ilmoittaneet ottaneensa paikan vastaan, mutta norjalainen käytäntö on, että opintojen aloituspäivänä vielä pidetään "nimenhuuto". Jos et ole paikalla, menetät opiskelupaikan, eivätkä hyvätkään selitykset yleensä auta saamaan sitä takaisin.

Tavallaan ymmärrän tämän käytännön ja sitten toisaalta taas en. Henkilökohtaisen paikallaolon lisäksi pitää myös hoitaa lukukausirekisteröityminen netissä, mutta jos sen määräajasta myöhästyy, opinto-oikeuden saattaa kyllä saada takaisin. Nimenhuutokäytäntö taas tuntuu aika holhoavalta ja vanhanaikaiselta varsinkin, kun ainakin siinä koulutuksessa, jota minä olen mukana hallinnoimassa, homma hoituu paperilla ja kynällä. Se on melkoinen urakka, kun opiskelijoita on yli kolmesataa ja kaikki ovat paikalla samaan aikaan. Vaikeuskertointa lisää myös se, että osaa nuorista ilmeisesti ujostuttaa niin, että oman nimen sanominen ääneen tuottaa ongelmia tai sitten tarjotaan pelkkää etunimeä. Huokaus...

Ehdotin tiimilleni, että ottaisimme ensi vuonna käyttöön läppärit - siihen mennessä kaikilla pitäisi olla sellainen - paperilistojen sijaan. Ehdotus sai varovaisen myönteisen vastaanoton, mutta vanhoista tavoista on ilmeisen vaikeaa luopua.

Loppuviikko menikin sitten lähinnä erilaisiin kysymyksiin vastatessa. Sekä uusilla että vanhoilla opiskelijoilla on ongelmia - pienempiä, isompia ja oikein isoja.

Yhtenä aamupäivänä istuin tiedekunnan infopisteessä. Normaalisti en työskentele siellä ollenkaan, mutta opintojenaloitusviikolla pisteellä on niin paljon ruuhkaa, että me "siisteissä sisätöissä" olevat olimme infopisteen vakituisen työntekijän apuna. Kun tavallisesti minulle asti tulee lähinnä sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka kuuluvat varsinaiseen työnkuvaani, infopisteessä syliin läjähtikin yhtäkkiä elämän koko kirjo. Asiat vaihtelivat opintosuoritusotteesta ja täydennyskoulutuksen pääsyvaatimuksista eksyksissä olevien neuvomisen kautta opiskelijan asunnonsaantivaikeuksiin ja lukukausimaksun maksamiseen, jos opiskelijalla ei ole norjalaista pankkitiliä eikä ilmeisesti minkäänmaalaista nettipankkia käytössä.

Siinä sivussa kävi myös yllättäen ilmi, että ymmärrän tanskaa paremmin kuin vahvalla pakistanilaisella aksentilla puhuttua englantia. Tosin viimeksimainitun ymmärtämistä saattoi haitata se, että kolme opiskelijaa selitti samaa ongelmaa yhtäaikaisesti, minkä lisäksi yhdellä oli myös ihan omia kysymyksiä, joita heiteltiin yhteisen asian sekaan.

Aamupäivän jälkeen olin aivan poikki, enkä enää yhtään ihmettele, että infopisteessä vakituisesti työskentelevä henkilö on usein hieman, no, sanotaan nyt vaikka omalaatuisen oloinen.

Tuleva viikko lienee hieman rauhallisempi, mutta normaaliin työjärjestykseen palaaminen kestänee vielä viikon tai pari. Sitten voi taas tarttua niihinkin asioihin, jotka jäivät jo kesäkuun alussa odottamaan rauhallisempia aikoja. Mistä tulikin taas vaihteeksi mieleen, että yksi asia, jota en myöskään aivan ymmärrä - mikä lienee muinaisjäänne - on kesäajan lyhyempi päivittäinen työaika. Töiden puolesta kun kesä on kiireisintä aikaa.

Ajatuksia sairasvuoteelta

Flunssa iski ja olen sairaslomaillut koko pääsiäisen jälkeisen viikon. Huomattavan määrän nenäliinoja ja kuumaa mehua kuluttaessani on parikin kertaa käynyt mielessä, että onpa hyvä ettei tarvitse lähteä lääkärin vastaanotolle sairaslomaa hakemaan. Oma ilmoitus työnantajalle riittää aika pitkälle.

Julkisen sektorin työpaikassani saa sairaslomailla omalla ilmoituksella peräti kahdeksan päivää kerrallaan. Töissä pitää toki olla taas tietty aika ennen seuraavaa sairaslomaputkea, ja vuositasollakin on kiintiö, jota ei voi ylittää - ja oletan, että usein toistuva sairastelu omalla ilmoituksella otetaan ennen pitkää hienovaraisesti puheeksi - mutta yleisesti ottaen työntekijöihin luotetaan. Viesti esimiehelle riittää, ja vastauksena tulee parane pian -toivotus ilman sen kummempia kysymyksiä taudin laadusta. 

Sairaslomailun helppouden huomaa siitä, että työpaikallani ei juurikaan näy nuhaisia ja yskäisiä ihmisiä. Itse olen jopa joskus saanut ystävällisen kehotuksen jäädä kaikessa rauhassa kotiin sairastamaan, kun olen ihan pienen pienessä flunssassa eli suomalaisen käsityksen mukaan täysin toimistotyökykyisenä tullut töihin nenäliinapaketin kanssa. 

Toisenlaisiakin käytäntöjä on nähty. Aiemmassa työpaikassani, yksityisessä pikkufirmassa, omalla ilmoituksella sai sairastaa kolme päivää, ja asiasta esimiehelle ilmoittaessa tämä epäluuloaan juurikaan peittelemättä pyrki puhelimessa ties mitä kysymyksiä tekemällä selvittämään, onko työntekijä ihan oikeasti sairas. Siellä tultiin töihin flunssassa eikä kiireisinä aikoina sairastamista katsottu hyvällä - ja säännöt eivät olleet samat kaikille työntekijöille. 

Norjan työelämän rentoudesta suomalaiseen verrattuna kuulee usein mainittavan. Norjalaisten sanotaan myös jäävän suomalaisia helpommin sairaslomalle. Molemmissa lienee huomattavia eroja työpaikasta, sen säännöistä ja työilmapiiristä, riippuen. Tosin aika ajoin uutisoidaan tilastoista, joiden mukaan Norjassa yleisesti ottaen sairaslomaillaan enemmän kuin naapurimaissa. Joskus kuulee juttuja ihmisistä, jotka ovat vuoden sairaslomalla - maksimiaika ilman että tulotaso laskee - täysin työkyvyttöminä mutta yllättävän aktiivista elämää viettäen. Myös toimeentulotuella eläviä työikäisiä on huomattavan paljon. Hyvän sosiaaliturvan epäillään kannustavan kotona työttömänä tai pitkään sairaslomalla olemiseen myös silloin, kun muitakin vaihtoehtoja olisi. 

Olen kuullut kerrottavan, miten jossakin paikassa viikonloppuna työvuorossa olevat sairastuvat yleisesti perjantaina, jos viikonlopuksi on luvassa kaunista säätä. Minun työkaverini taas eivät sääntöjen väljyydestä huolimatta vaikuta ainakaan silmämääräisesti arvioiden olevan erityisen ahkeria sairaslomailijoita. Hyvä työilmapiiri (kyselyjenkin mukaan) todennäköisesti vähentää ns. tarpeettomia sairaspoissaoloja. 

Omasta puolestani voin sanoa, että viikko kotona nenäliinapaketti seuralaisenani alkaa riittää. Naapurien tekemiset on jo havainnoitu kissoja myöten, ja telkkarista ei tule mitään järkevää.

Suvantovaiheessa

Runsas vuosi sitten tuskailin uuden työpaikan mukanaan tuomien kielellisten haasteiden kanssa. Uutta sanastoa tuli kuin saavista kaatamalla ja muutenkin työskentely-ympäristö edellytti norjan kielen käyttämistä aivan eri tasolla kuin aiemmassa työssä.

Selvisin kuitenkin hengissä ensimmäisistä viikoista, ja keväällä kehityskeskustelussa esimies totesi suullisen kielitaitoni parantuneen. Toisaalta ihme olisi ollut, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, kun tosiaan jouduin - tai sain - käyttää kieltä paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. 

Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kielitaidon kehittyminen edelleen on pysähtynyt. Tai ainakin hidastunut. Kun uusia kielellisiä haasteita ei enää tule jatkuvasti eteen, myöskään näkyvä oppiminen ei ole jokapäiväistä, ei edes jokaviikkoista. Järjellä ajatellen kehitys ei varmaankaan ole pysähtynyt mutta ehkä saapunut suvantovaiheeseen odottamaan seuraavaa aaltoa, joka pistää taas vauhtia rattaisiin. 

Uuden vieraan kielen oppiminen aikuisena on kaksijakoista. Jos oikein opiskelemalla opiskelee sanastoa ja kielioppia, asioiden mieleenpainaminen ja teorian muuntaminen käytännöksi voi tuntua hankalalta. Paljon vaikeammalta kuin alakouluikäisenä, jolloin erilaiset asiat jäivät päähän lähes itsestään ainakin ulkoaopettelun tasolla. Kuulostaako tutulta? 

Oppimista kuitenkin auttaa huomattavasti jos kieltä voi jatkuvasti harjoitella ympäristössä, joka toimii pääasiassa juuri sillä opiskeltavalla kielellä. Vieraskielisessä ympäristössä oppiminen ei myöskään rajoitu ulkoaopetteluun vaan siirtyy seuraaville tasoille, kielen rakenteiden ymmärtämiseen ja opitun soveltamiseen, sekä vielä eteenpäin omaehtoiseen kielen analysointiin ja oivallusten syntymiseen asioita yhdistelemällä ja arvioimalla lopputulosta. (Bloomin taksonomia) 

Mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että jonkinlainen katalyytti olisi tarpeen, jotta minun norjankielentaitoni jatkaisi kehitystään eikä jäisi pyörimään suvantoon. Kirjoitan mielestäni aika hyvin, ja niin sanoo myös saamani palaute. Prepositiot ovat edelleen ajoittain harhateillä, mutta vähitellen alan saada niitäkin kuriin. Periaatteessa norjan kielioppi ei ole mitenkään erikoisen vaikeaa. Käytännössä se, että norjalaisten itsensä kieliopillinen osaaminen saattaa olla horjuvaa, kuitenkin hämmentää ulkomaalaista, joka miettii, mikäköhän näistä kolmesta tarjolla olevasta esimerkkisuorituksesta mahtaa oikeasti olla se kieliopillisesti oikea.

Kirjoittamista useammin törmään haasteisiin puhuessa. Yhtäkkiä jotakin asiaa selittäessäni huomaan, etten tiedä kaikkia tarpeellisia sanoja - tosin nyt osaan jo useimmiten käyttää kiertoilmauksia. Myöskään kielen rakenteita ei ehdi aivan saada kohdalleen puhuessa, kun sanat tipahtelevat suusta joskus täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. 

Ilmoittauduin äskettäin vapaaehtoiseksi kirjoittamaan lyhyen artikkelin työpaikan nettisivuille. Todennäköisesti kyseessä oli hetkellinen mielenhäiriö, mutta ei siitä sitten enää oikein voinut perääntyä, kun järki alkoi taas toimia. Ja kun minulla kuitenkin oli päässä varsin selkeä ajatus siitä, miten homma hoidetaan, niin kaipa se siitä. Artikkelin kirjoittaminen edellytti haastattelun tekoa, minkä hoidin menneellä viikolla. Se vaikutti menevän ihan hyvin, minä ja haastateltavat ymmärsimme toisiamme, ja sain runsaasti käyttökelpoista materiaalia. 

Äänitin haastattelun, ja äänityksen kuunteleminen olikin sitten, no, sanotaan nyt vaikkapa mielenkiintoista. Muistaakseni en ole koskaan aikaisemmin kuullut itseni puhuvan norjaa, en ainakaan noin paljoa kuin haastattelua tehdessäni. Kieliopillisia virheitä omasta puheestani bongaillessani ihmettelin, miksen osaa puhua oikein, kun kuitenkin helposti kuulen, mitä virheitä teen, ja vieläpä tiedän, miten oikeasti kuuluisi sanoa. 

Aksenttini on selkeästi suomalainen, se ei ollut mikään yllätys. Joidenkin yksittäisten sanojen lievästi sanottuna erikoinen ääntäminen taas ei mene suomalaisuuden piikkiin, sen verran omituiselta ne kuulostivat. Eipä näitä tosiaan itse puhuessaan kuule, eikä kukaan ole edes ystävällisesti puuttunut asiaan.

Ulkomaalaisen oudot eväät



Lehtikaalipastaa - tänään päivällinen, huomenna lounas

Työpaikan lounaskanttiinin tarjonta alkoi muutama viikko sitten tympiä siinä määrin, että päätin boikotoida sitä kunnes tarjolle tulee jotakin parempaa ja laadukkaampaa. Tai kunnes muita vaihtoehtoja ei ole - mutta ainahan niitä löytyy. Niinpä olen sittemmin kunnostautunut eväiden tekemisessä. 

Ruisleipä on norjalaisille outoa, joten tottakai työkaverit olivat sen suhteen uteliaita, kun eväspaketista paljastui sitä. Ruisleipään liittyvät kysymykset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, millaisia uteluja muunlaiset eväät ovat herättäneet.

Norjalaisille lounas tarkoittaa yleensä leipää erilaisine päällyksineen. Leipälounasta syödään niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Työpaikan kanttiinissa leipälounas on toinen kahdesta jokapäiväisestä vaihtoehdosta. Toinen on salaatti. 

Aika usein minun kotoa tuodusta lounaspaketistani löytyy edellisen päivän päivällisen tähteitä ellen sitten ole peräti varta vasten keittänyt kasaan jotakin nopeaa ja yksinkertaista lounasruuaksi. Mielellään jotakin mikrossa lämmitettäväksi soveltuvaa, mistä päästäänkin ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen.

Norjalaisten mielestä lämmin ruoka on middagsmat eli päivällisruokaa, vaikka sitä syötäisiin lounaaksi. Kyllä norjalaisetkin joskus syövät lämmintä lounasta, mutta useimmille sellainen ei ole lähellekään jokapäiväistä. Leipä se on, joka norjalaisen tiellä pitää! Norjalaiset ovat toki kuulleet, että ulkomailla syödään lämmintä lounasta, ja minäkin olen ruokani äärellä saanut erinäisiä kertoja vastailla kysymyksiin suomalaisesta lounaasta. Syödäänkö Suomessa tosiaan lämmin lounas joka päivä? Töissäkin? Koulussakin? Mitä se maksaa? Siis onko työpaikkaruokalassa on joka päivä lämmintä ruokaa? Ja sitä rataa.

Myös eväitteni tarkempi koostumus herättää mielenkiintoa. Erityisesti varta vasten lounaaksi tekemäni kokkaukset ovat pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta myöskään päivällisen tähteet eivät välttämättä sisällä näytettä koko eilisen päivän ateriasta vaan vain kevyemmän kasvisosuuden. Toinen viime aikojen kuuma kysymys koskeekin kasvisruuan syöntiäni.

En ole kasvissyöjä mutten myöskään tarvitse lautaselleni lihaa joka päivä. Norjalaisilla tuntuu olevan asiasta erilainen näkemys. Kun lautasellani on lämmintä ruokaa, joka ei sisällä lihaa tai edes kalaa, minulta kysellään varovasti, olenko kasvissyöjä. Tai jos käy ilmi, että kyseessä ovat päivällisen tähteet, kysymys saattaa kuulua, että syötiinhän meillä myös lihaa päivällisellä, syötiinhän. 

En osaa kuvitella, että kasvisruuan syöminen herättäisi Suomessa yhtä paljon kysymyksiä ja epäileviä katseita kuin täällä. Kasvissyönti tuntuu olevan jotenkin radikaalia, enkä ole edelleenkään tavannut yhtään norjalaista kasvissyöjää. Kuulemma kasvissyöjiä on myös Norjassa, mutta missä lie piilottelevat. Yksi työkavereistani sanoo olevansa kiinnostunut kasvisruuasta, mutta sekasyöjä hänkin kuitenkin on. 

Edellisessä työpaikassa salaattilounaan syöminen joka päivä oli joidenkin mielestä vähän ekstreemiä, jonkinlaista terveysintoilua. Nykyisessä paikassa salaatin syöminen on normaalia mutta lämpimän kasvisruoan syöminen erikoista. Mikähän logiikka siinäkin on? Tai ehkä siinä yhdistyy jo liian monta epänorjalaista tapaa - kasvisruoka ja lämmin lounas.

Työmatkailu avartaa



Binnenhof

Osasto, jolla työskentelen, teki vuosittaisen työmatkan. Viime vuonna matkailtiin Norjassa, mutta tänä vuonna kaikki viitisenkymmentä työntekijää rahdattiin Haagiin asti, koska tapana on käydä ulkomailla joka toinen vuosi. Suomesta kuulee aina välillä uutisia siitä, miten jonkin viraston rahoja on käytetty holtittomasti tarjoamalla työntekijöille matkoja tai muita ei niin välttämättömiä huvituksia ja lahjuksia. Norjassa sen sijaan tuntuu olevan normaalia, että tällaiseen toimintaan on budjetissa varattu rahaa, ja matkustelua ei ole tarvetta naamioida miksikään muuksi kuin mistä oikeasti on kyse.

Virallisesti vuotuista koko osaston työmatkaa toki kutsutaan seminaarimatkaksi, koska matkan aikana pidetään seminaari, jossa koko porukalla käsitellään jotakin päivänpolttavaa teemaa. Ja kun matka sattuu sellaiseen kohteeseen, josta löytyy yhteistyökumppani, niin kumppanin luona tietenkin käydään tutustumisvierailulla.

Seminaarimatkoihin kuuluu olennaisesti myös sosiaalinen aspekti, eli tarkoituksena on työasioiden pohtimisen lisäksi viettää mukavaa aikaa yhdessä työkavereiden kanssa - syödä, juoda, shoppailla ja katsella nähtävyyksiä.



De Haagse Hogeschool

Norjan rajojen ulkopuolelle lähtiessäni matkustan useimmiten Suomeen. Molempien maiden asiat ovat tuttuja, ja niiden eroihin olen jo tottunut siinä määrin, että jokainen matka ei enää tuota syvällistä analyysia asioiden tilasta. Sen sijaan Norjasta oikeasti ulkomaille lähtiessä on helpompaa huomata erilaisia asioita.

Hollannista katsottuna ja erityisesti siinä vaiheessa, kun hollantilainen yhteistyökumppani esitteli toimintaansa ja toimintafilosofiaansa, Norja alkoi äkillisesti tuntua takapajulalta. Monessa suhteessa Norja on hyvin moderni maa, mutta vierailu toiseen moderniin maahan palautti mieleen tiettyjä asioita, joiden kehitys näyttää olevan vuosia jäljessä vaikka nyt sitten Hollantiin verrattuna - tai Suomeen, kun asiaa oikein ajattelin. Se aiheutti hetkellisen ahdistuksen.



M.C. Escher: Toinen maailma (1947)

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.

Taas rämmitään kielisuossa

Joskus norjaa kirjoittaessa iskee epäilys. Onko tämä nyt oikein sanottu? Tällaista sanamuotoa olen yleensä käyttänyt, mutta olen havainnut, että jotkut ilmaisevat asian toisin. Melkein samoilla sanoilla, muttei kuitenkaan ihan. Tyypillisesti, niin kuin tänäänkin, äkillisen epäilyn aiheuttaa prepositio. 

Kirjoittelin opiskelijoille muistutusta tentteihin ilmoittautumisesta. Siis melde seg på til eksamen. Tai ehkä kuitenkin melde seg opp. En minä tiedä! Kaivoin esille kielioppikirjan, jossa syvennytään juuri tällaisiin kysymyksiin: mitä prepositiota kuuluu käyttää minkäkin verbin kanssa. Joku muukin on havainnut asian vaikeuden, koska aiheesta on koottu kokonainen kirja.

Kirjan mukaan molemmat muodot tarkoittavat ilmoittautumista johonkin, mutta esimerkkien perusteella ainakaan minulle ei aivan auennut, mikä ero niillä on. Kahvitauko oli sopivasti alkamassa, joten heitin kysymyksen syntyperäisille, hyvin koulutetuille norjalaisille. Sieltähän se vastaus löytyisi käden käänteessä.

Påmelde tarkoittaa sitä ja oppmelde lähinnä tätä. Ei kun siis... Vai miten se nyt onkaan? 

Yksi työkavereista keksi tekstata kysymyksen norjankielenopettaja-vaimolleen. Vaimo ei ymmärtänyt kysymystä. Ehkä asia on itsestäänselvyys kielen ammattilaiselle, joka ei käsittänyt, mikä tässä nyt oikein on ongelmana. Lisäselitysten jälkeen saapui vastaus, jota tulkitsimme niin, että påmelde on muoto, jonka voi oikeastaan unohtaa kokonaan. Ja jos oikein modernille linjalle lähtee, voi sanoa pelkästään melde, ilman mitään lisukkeita. Se tosin jonkun mielestä kuulosti hieman turhan sotilaalliselta.

Keskustelu kielestä lähti rönsyilemään norjan oikeinkirjoitukseen. Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, vaikka periaatteessa norja on mielestäni tässä suhteessa melko helppo kieli. Todennäköisesti kuitenkin elän tällaisen illuusion vallassa, koska ei ole koskaan joutunut toden teolla kielikonservatiivien ja -liberaalien taistelun keskelle. 

Liberaalien kielen modernisoijien mielestä sanat pitäisi pääsääntöisesti kirjoittaa niin kuin ne lausutaan. Tämä ajatus heitettynä ilmaan kahvipöydässä sai aikaan naurunpyrskähdyksiä. Jos norjaa kirjoitettaisiin juuri niin kuin sitä puhutaan, tulos olisi kuulemma täysin absurdi. Ei kai kukaan oikeasti kannata tuollaista uudistusta!

Erityisesti useiden lainasanojen oikeinkirjoitus näyttää olevan horjuvaa. Kyse ei välttämättä ole mistään kovin uusista lainoista, niin kuin voisi luulla. Esimerkiksi kerros (talon kerros) norjaksi kirjoitetaan perinteisesti etage ranskalaisen mallin mukaan ja modernimpi muoto on etasje. Sanan lausumiseen kirjoitusasu ei vaikuta. Kuulemma myös tunneli tuottaa päävaivaa, vaikka maa on tunneleita täynnä - tunnel vaiko tunell? Tuoremehu on juice, mutta äänteenmukaisesti kirjoitettuna myös jus on aivan käypä muoto. Viimeksimainittu sana sai jo selvästi joidenkin keskustelijoiden verenpaineen kohoamaan. 

Kun ihmettelin - ulkomaalaisena annan itselleni usein luvan ihmetellä ääneen - miksi norjan kieli on niin vaikeaa jopa norjalaisille, sain kuulla, että norjan kielessä tai kieliopissa ei varsinaisesti ole ollut mitään sääntöjä, vain suosituksia. Kielen suhteen on siis eletty pellossa. Ja kun tanskalaisaika teki monella tavalla hallaa Norjan kehitykselle, se teki sitä myös norjan kielelle, joka ei päässyt kehittymään luonnollisesti, kun norjan sijaan piti kirjoittaa tanskaa. Tämä selitys kyllä haiskahtaa minusta hieman kaukaa haetulta, sillä Tanskan valta loppui jo parisataa vuotta sitten. 

Muutama vuosikymmen sitten norjan kieltä uudistettiin. Useita tanskalaisuuksia poistettiin ja niiden tilalle lanseerattiin oikeita norjalaisia kieliopillisia muotoja ja kirjoitusasuja. Olen kuullut tästä joskus aikaisemminkin ja pannut merkille, että tanskalaisuudet ovat edelleen paljon yleisemmässä käytössä kuin "viralliset" norjalaiset muodot. 

Jossain vaiheessa keskustelua yksi syntyperäisistä norjalaisista pesi kätensä, kun vetosin siihen, että tämähän on teidän äidinkielenne, kyllä kai te nyt sitä osaatte. Hän on asunut ulkomailla suurimman osan kouluvuosistaan, eikä varsinaisesti pitänyt norjaa äidinkielenään vaikka sitä täysin sujuvasti puhuu ja kirjoittaakin. Muut keskustelijat taas vetosivat selkeän standardikielen puuttumiseen. Ilmeisesti lopputulos oli, että kukaan ei osaa norjaa täydellisesti, eivät edes - tai varsinkaan - norjalaiset. Ajatus on tavallaan huojentava maahanmuuttajan näkökulmasta, mutta sisäinen perfektionistini jupisee harmissaan. 

Sovjetistanilainen traktori-insinööri

Olen saattanut joskus mainita, että olen töissä opintohallinnossa. Siinä hommassa pääsee näkemään kaikenlaista erityisesti alkusyksyllä, kun uudet opiskelijat aloittavat opintonsa. Norjassahan on paljon maahanmuuttajia, ja se näkyy myös opiskelijoiden kirjossa ja sen myötä minun työpöydälleni päätyvissä asioissa.

Monet maahanmuuttajaopiskelijat ovat opiskelleet jo jossain toisessa maassa. Ja toisaalta jotkut norjalaisetkin ovat saattaneet viettää vuoden tai useammankin ulkomailla opiskellen. Jos opiskelija on jo suorittanut jossain vastaavia kursseja kuin nykyisiin opintoihin kuuluu, hän saattaa hakea vapautusta kyseisistä kursseista. Tyypillisiä vapautushakemusten kohteita ovat esimerkiksi matematiikka ja tilastotiede, jotka sisältyvät monen eri alan opintoihin. 

Jos aiempia opintoja on suoritettu Norjassa, vapautushakemuksen käsittely on yksinkertaista. Ulkomaisten opintojen arviointi sen sijaan saatta työllistää huomattavasti enemmän. Muut pohjoismaat ja läntinen Eurooppa ovat suhteellisen selkeää aluetta, mutta mitä kauempana olevista ja eksoottisemmista maista on kyse, sen enemmän selvitystyötä vaaditaan ennen kuin päästään varsinaiseen opintojen sisältöjen vastaavuuden arviointiin.

Ensin pitäisi saada selville, ovatko opiskelijan esittämät dokumentit aitoja. Siinä voi lähteä liikkeelle vaikkapa tarkistamalla, että papereissa mainittu oppilaitos on olemassa, ja vastaako se tasoltaan yliopistoa tai korkeakoulua vaiko kenties jotain ihan muuta. Näiden asioiden parissa painitaan monissa muissakin maissa, joten avuksi löytyy erilaisia tietopankkeja. Jos oppilaitos täyttää kriteerit, seuraava kysymys on, ovatko dokumentit aitoja. Siinä sitten syynätään suurennuslasin kanssa sekä alkuperäiset paperit että niiden käännökset, konsultoidaan kollegoita - jos hyvin käy, niin kollegoilta saattaa löytyä kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta, jonka avulla voidaan vilkaista myös niitä alkuperäisiä dokumentteja sillä silmällä, että sanotaanko alkuperäisessä ja käännöksessä samaa ja näyttävätkö alkuperäiset ylipäätään siltä kuin kyseisessä maassa kyseisenlaisen virallisen dokumentin pitäisi näyttää. 

Tästä voidaan sitten edetä koulutusjärjestelmän tarkasteluun, esimerkiksi siihen, miten opintojen laajuus on ilmoitettu ja mitenköhän tämäkin mitoitusjärjestelmä suhtautuu yleiseurooppalaisiin opintopisteisiin. Opintojen sisällöstä pitää myös olla kuvaus, mitä tarkempi sen parempi, jotta ylipäätään on mahdollista arvioida, mitä opiskelija oikeasti on opiskellut siellä jossain. 

Aina ei tarvitse mennä edes minnekään maailman laidalle, kun opiskelijan kotimaassaan hankkimalla kokonaisella tutkinnolla ei ole Norjassa samaa arvoa. Ei, vaikka Norjan koulutuksen laadusta vastaava viranomainen olisi arvioinut sen norjalaista tasoa vastaavaksi. Itä-Euroopassa on maita, joissa opiskellut ihminen ei norjalaisen työnantajan mielestä ilmeisesti voi olla pätevä. Niinpä tämä itäeurooppalainen hakeutuu opiskelemaan uudelleen jotakuinkin samaa tutkintoa, joka hänellä jo on. Norjalaista tutkintoa tällä kertaa. Ja toimittaa minulle vinon pinon vapautushakemuksia. Paperit läpäisevät syynin helposti - nehän on jo se koulutuksen laadusta vastaava viranomainen kertaalleen arvioinut ja hyväksynyt - ja lähtevät edelleen kurssien sisällön arvointiin. Se ei sentään kuulu minun tehtäviini. Melkein yhtä yksinkertainen juttu kuin vaikka Ruotsissa suoritettujen opintojen arviointi.

Sitten ovesta kävelee sisään sovjetistanilainen traktori-insinööri, joka on lähetetty ulkomaille lisäoppia saamaan, kädessään pino paperia. Englanninkieliset käännökset näyttävät riittävän virallisilta, on leimoja ja juhlallisia vakuutuksia käännöksen oikeellisuudesta. Alkuperäisiä dokumentteja ei ole, ainoastaan kopiot, koska niitä ei saanut ottaa mukaan ulkomaille lähtiessä. Sen käsityksen perusteella, joka minulla on kyseisestä sovjetistanista, tämä selitys kuulostaa itse asiassa aivan uskottavalta. Opintojen sisällön kuvaukset puuttuvat, ja opiskelija pohtii ääneen, että noinkohan niiden saaminen onnistuu. Siellä sovjetistanilaisessa oppilaitoksessa kun ei osata juurikaan muita kieliä kuin sitä paikallista sekä venäjää. Kehotan hankkimaan vaikka venäjänkieliset kuvaukset ja käännättämään ne norjaksi tai englanniksi, sillä muuten vapautushakemusta ei voida käsitellä. Ja kas, muutaman päivän kuluttua traktori-insinööri palaa takaisin kurssikuvausten kanssa. Englannin kielellä ja suoraan oppilaitoksesta, jonkun johtohenkilön allekirjoituksella sekä leimoilla varustettuna. 

Sitten alkaa varsinainen syynäys. Norjalainen tietopankki ei sano sovjetistanin koulutusjärjestelmästä yhtään mitään. Kansainvälinen tietopankki vahvistaa, että kyseinen oppilaitos on olemassa ja tasokin on arvioitu läntisillä mittapuilla riittävän korkeaksi. Löytyy jopa linkki oppilaitoksen nettisivulle. Nettisivut ovat venäjänkieliset, ja hetken niitä tavailtuani totean, että ne eivät kyllä ole minkään oppilaitoksen nettisivut, vaikka osoite siihen viittaakin. Jotain hyötyä parinkymmenen vuoden takaisesta venäjän alkeiskurssista! 

Paperit käteen ja kollegan puheille. Kollega, entinen neuvostobyrokraatti, hykertelee käsiään, kun esitän asiani ja lupaa totta kai auttaa. Ensin etsitään oppilaitoksen oikeat nettisivut, mikä on huomattavasti helpompaa, kun asialla on joku, joka oikeasti osaa venäjää. Oppilaitoksen sivuilta löytyy kurssikuvaukset allekirjoittanut henkilö, ja samalla saan pikaisen johdatuksen sovjetistanilaisen korkeakoulun tyypilliseen organisaatioon, joka ilmeisesti ei ole erityisemmin muuttunut neuvostoajoista. Nettisivulla olevat professorien kuvatkin ovat kuin suoraan 1950-luvulta, mutta jokaisen naaman kohdalla on myös sähköpostiosoite. Ex-neukku hörähtää kuvat nähdessään ja toteaa, että nuo eivät kyllä osaa sanaakaan englantia, mutta korkeakoulusta löytyy myös vieraiden kielten osasto, mikäli haluan ottaa yhteyttä. 

Kirjoittelen englanninkielisen sähköpostin kurssikuvaukset allekirjoittaneelle henkilölle. Itse asiassa senkin paperin lopussa on kehotus ottaa yhteyttä sähköpostitse, mikäli lisätietoja tarvitaan. Kyselen kohteliain sanankääntein, voiko professori vahvistaa allekirjoittaneensa kyseisen englanninkielisen kuvauksen. Posti lähtee kahteen osoitteeseen, ja muutaman sekunnin päästä postilaatikkoon kilahtaa virheilmoitus. Sovjetistanin asioita tunteva kollega arvelee, että siellä suodatetaan ulkomailta tulevat viestit pois valtion toimesta. Umpikuja. 

Järkeilen, että traktori-insinöörin paperit on syynätty suurennuslasilla jo siinä vaiheessa, kun tämä on hakenut opiskelupaikkaa Norjasta, ja todettu riittävän aidoiksi. Plus pari muuta käytännön faktaa. Menköön.

Muutamia tällaisia vapautushakemuksia käsiteltyäni olen tullut siihen tulokseen, että minä itse suomalaisena, isossa, tunnetussa suomalaisessa yliopistossa opiskelleena olen päässyt todella helpolla näihin kauempaa tulleisiin verrattuna. Suomalainen tutkintoni hyväksytään töitä hakiessa ilman sen kummempia virallisia tarkastusprosesseja. Jos haluaisin ryhtyä opettajaksi Norjassa, silloin ehkä joutuisin hankkimaan virallisen hyväksynnän Suomessa hankitulle opettajan pätevyydelle. En tosin ole tästäkään aivan varma. Mutta muuten kukaan ei ole missään tilanteessa kyseenalaistanut sitä, vastaako suomalainen maisterintutkinto tasoltaan norjalaista maisterintutkintoa. 

Ei kesälomalle voi noin vain lähteä

Juhannustahan ei Norjassa vietetty tänä viikonloppuna, vaan Sankthans koittaa vasta tulevalla viikolla niille, jotka sitä juhlivat. Lomakausi sen sijaan on alkamassa, ja siihen valmistautuminen on näkynyt töissä erilaisten aktiviteettien muodossa. Niitä on ollut viimeisten kahden viikon aikana useita, kun kevätkauden loppumista ja lomakauden alkamista on juhlistettu erilaisilla kokoonpanoilla.

Eräs iltapäivä oli omistettu ulkoilulle. Tarjolla oli muun muassa mahdollisuus kokeilla golfia Norjassa ilmeisesti kesätöissä olevien brittiläisten golfopettajien johdolla. Aurinko paistoi ja pallot lentelivät - toisilla sinne minne oli tarkoituskin, toisilla ihan muualle. Työnantaja tarjosi kevyen lounaan ja lopuksi syötiin kakkua.

Eräänä iltana ohjelmassa oli vuonoristeily, johon kuului katkarapupuffetti. Tämän kokemuksen perusteella voin kertoa, että kun menu sisältää vain katkarapuja, valkoista leipää ja majoneesia, ja katkaravut pitää tietenkin kuoria itse, tuloksena on hirveästi työtä ja aika vähän syömistä. Vuonomaisemat olivat hienot ja tälläkin kertaa sää suosi niin, että syömistä lukuunottamatta kaikki ohjelma voitiin vetää ulkokannella. Tällä kertaa ei saatu norjalaiskansallista kakkutarjoilua, mutta yhteislaulu sen sijaan raikui. Jostakin syystä norjalaiset tykkäävät laulaa ruotsalaisia lauluja. 

Kulttuuripitoinen ekskursio suuntautui ulkomuseoon, jonne on koottu perinteisiä rakennuksia eri puolilta Norjaa sekä myös urbaania rakennus- ja asuntokulttuuria. Koko päivän retkellä katselimme oppaan johdolla museon parhaat palat, saimme työnantajan tarjoaman lounaan kakkuineen ja tietenkin ohjelmaan kuului myös yhteislaulua. "Koko päivä" ei tällaisessa tapauksessa tarkoita normaalin työpäivän pituutta, vaan viiden tunnin retken voi työaikakirjanpitoon merkitä kokonaiseksi työpäiväksi. 

Loppurutistuksena oli vielä parin tunnin kahvitilaisuus työpaikalla, jossa saatiin kuunnella puheita ja musiikkiesityksiä, syödä kakkua ja tietenkin laulaa koko porukalla vuodenaikaan sopiva, ruotsalainen laulu.

Valtion laitoksessa kun ollaan, kesätyöaika alkoi jo toukokuun puolivälissä. Kesällä on kuulemma vähemmän töitä, joten päivittäinen työaikakin on vain seitsemän tuntia lounastaukoineen.

Oikeasti toukokuun loppu ja kesäkuu on vuoden kiireisintä aikaa ainakin minun osastollani, joten todelliset kesälomafiilikset saavat odottaa vielä hetken. Viikko pitäisi vielä painaa täysillä ja tulevan viikon aikana hoidettavalla työmäärällä voisi hyvin täyttää ainakin pari viikkoa, jos töitä tekisi normaaliteholla ja ilman ylipitkiä kahvitaukoja.

Norjan kielen ihmeellisyyksiä virkamiehen näkökulmasta

Olin äskettäin virkamiehille tarkoitetulla selkeän kirjoittamisen kurssilla. Norjalaisillakin virkamiehillä on näemmä taipumus kansalaisia kirjallisesti lähestyessään ilmaista asia niin, että monilla kansalaisilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Tällaisesta tavasta luonnollisesti halutaan eroon.

Selkeästi kirjoittaminen ei sinänsä ole mikään uusi asia. Kurssilla oli kuitenkin mahdollisuus tehdä myös havaintoja erinäisistä norjan kieleen liittyvistä asioista, kun selkeän esittämisen lisäksi sivuttiin myös kielioppia sekä mainittiin muutama erityisesti muistettava asia "sitten kun kirjoitatte nynorskiksi".

Ensinnäkin norjalaiset pilkkusäännöt. Kurssin vetäjän mukaan pitkälle pääsee sillä perussäännöllä, jonka jokainen norjalainen on oppinut koulussa, eli pilkku laitetaan siihen kohtaan, johon se tuntuu luonnollisesti sopivan. Puheen rytmin mukaisesti. Eikös kuulostakin yksinkertaiselta?

Tämän niin sanotun säännön olen kuullut ennenkin eikä se toimi. Minun logiikkani pilkuttamisen suhteen on ilmiselvästi erilainen kuin norjalainen logiikka. Suomen kielen pilkkusäännöt ovat niin hyvin takaraivossa, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella norjalaisesti, pilkut menevät vääriin paikkoihin. Ehkä tästä pitäisi päätellä, että puhun norjaa väärällä rytmillä.

Ja sitten se nynorsk, jota jokainen norjalainen virkamies käyttelee yhtä sujuvasti kuin jokainen suomalainen virkamies ruotsia.

Norjan kielessä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, enemmistön käyttämä bokmål ja vähemmistön käyttämä nynorsk. Molemmat ovat norjaa, mutta niiden alkuperä on eri (bokmål pohjautuu tanskaan, nynorsk tietyn Norjan alueen murteisiin), oikeinkirjoitus on erilaista, kieliopissa on jonkin verran eroa ja sanastossakin on eroja. Esimerkiksi kouluissa käytetään kyseisen alueen valtakieltä, mutta lapsille opetetaan myös sitä toista kielimuotoa. Ja virkamiesten kuuluu osata kumpaakin.

Kurssin vetäjä aloitti bokmålilla kirjoitetuilla kalvoilla ja vaihtoi sitten hetken päästä nynorskiin todeten, että kyllähän te tätä osaatte. Siinä vaiheessa, kun tuli maininta bokmålin ja nynorskin jostakin kieliopillisesta erosta - muistakaa tämä sitten kun kirjoitatte nynorskiksi! - totesin mielessäni, että minähän ei kirjoita nynorskiksi yhtään mitään. Kun en osaa. Lukemaan sentään kykenen, jos ei ole liikaa outoja sanoja.

Kyselin taannoin työkavereilta, millä kielimuodolla he vastaavat saamiinsa nynorskiksi kirjoitettuihin yhteydenottoihin. Kukaan ei tunnustanut kirjoittavansa nynorskiksi. Heräsi jopa keskustelua, onko se oikeasti pakollista. Oslon alueella bokmål on valtakieli, mutta asiakkaiden eli opiskelijoiden joukossa on myös nynorskin valta-alueilta tulleita. Esimerkiksi tenttikysymykset käännetään myös nynorskiksi, koska käännöksen puuttumisesta kyllä joku älähtää. Käännöstöitä bokmålin ja nynorskin välillä tekee ammattikääntäjä, mikä tuntuu hieman huvittavalta, kun kerran molemmat "kielet" ovat norjaa.

Oletusarvona on, että kaikki Norjassa koulunsa käyneet osaavat molempia kirjakielen muotoja. Aivan samalla tavalla kuin kaikki Suomessa koulunsa käyneet oletettavasti osaavat sekä suomea että ruotsia. Maahanmuuttajat ovatkin sitten eri asia. Minulta ei esimerkiksi työhaastatteluissa ole koskaan kysytty nynorskin taidosta, eikä aikuisena Norjaan muuttaneen varmaan edes oleteta hallitsevan sitä. Vuosi sitten työpaikkailmoituksia urakalla läpikäydessäni totesin, että erittäin harvassa ilmoituksessa peräänkuulutettiin molempien kielimuotojen hallintaa. Nynorsk vähemmistön kielenä on ilmeisesti uhanalaisessa asemassa, eikä tilannetta varmaan paranna se, että bokmålin käyttäjät yleisesti kokevat sen opiskelun turhana ja pakkona.

Norjan kieli on erikoinen tapaus. Yksiselitteinen standardikieli puuttuu, mutta sen sijaan olemassa on kaksi kirjakieltä, joista kummastakin on lisäksi olemassa konservatiivinen ja radikaali versio, ja noin ziljoona puhuttua murretta, joita ihmiset myös hyvin mielellään kirjoittavat.

Palautetta norjalaisittain

Olen tainnut joskus ennenkin ihmetellä norjalaisten intoa kehua toisiaan. Nyt kymmenen kuukauden kokemuksella nykyisessä työpaikassa kehujen ryöppy on osunut omallakin kohdalle niin, etten oikein aina tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Olen tehnyt Suomessa vastaavanlaista työtä, jota teen nyt Norjassa, joten en pidä itseäni millään tavalla vasta-alkajana, vaikka totta kai monet asiat ovat myös erilaisia kuten aina uudessa työpaikassa. Monen vuoden työkokemus kuitenkin auttaa sujahtamaan suhteellisen nopeasti uusiinkin rutiineihin, kun kokonaiskuva on hallussa. Tätä ajatellen tuntui hieman liioitellulta, kun äskettäin sain esimieheltä palautetta, että olen päässyt sisälle työhön "uskomattoman nopeasti".

Jo syksyllä, kun sain jotakuinkin määräajassa hoidettua erään byrokraattisen urakan, sekin oli työkaverien mielestä aivan mahtavaa. Miten osasinkaan! Urakka oli sellainen, joka tyypillisesti annetaan taloon viimeksi tulleen hoidettavaksi - hieman tylsä ja puuduttava työ, joka ei vaadi mitään kovin ihmeellistä osaamista vaan ainoastaan hyviä istumalihaksia ja kärsivällisyyttä hoitaa homma loppuun.

Esimiehen pyynnöstä laatimani lyhyt selvitys, joka edellytti tietojen etsimistä netistä, kirvoitti sekin ihastuksen huokauksia. Eräskin kollega piti aiheellisena oikein erikseen mainita lounaspöydässä, että kylläpä se Helin laatima teksti oli laadukas - oletteko muut jo lukeneet sen? Samoin kehitystyön avuksi tekemäni pienehkö kyselytutkimus tuntui olevan jotakin aivan ennennäkemätöntä, vaikka mielestäni sellaisen tekee kuka tahansa hiukankin kvantitatiiviseen tutkimukseen perehtynyt, eli periaatteessa kuka tahansa korkeakoulutetuista työkavereistani.

En edelleenkään tiedä, miten tällaiseen palautteeseen pitäisi suhtautua. Kehut ovat niin ylitsevuotavia, että alan jo ihmetellä, missä on vika. Aivan kuin minulta ei olisi todellakaan odotettu tällaista suoritusta, vaikka omasta mielestäni en ole koulutukseni ja työkokemukseni huomioiden saanut aikaan mitään ennenkuulumatonta. Paikkaani täytettäessäkin etsittiin nimenomaan henkilöä, jolla olisi soveltuvaa työkokemusta, ei vasta-alkajaa.

Mieleen on tullut esimerkiksi sellainen epäilys, että epätäydellinen norjani hämää ihmisiä kuvittelemaan, että osaamisessani on muitakin aukkoja. Kun ei asioista puhuessaan osaa käyttää yhtä hienoja sanankäänteitä kuin natiivit, vaikutelma saattaa hyvinkin olla tällainen. Ihmiset eivät osaa erottaa kielitaidon tasoa ja sanoman sisältöä.

Voisiko ulkomaalaisuus sinänsä olla oletettavasti pätevyyttä laskeva tekijä, kun maahanmuuttajien työllistymistä julkiselle sektorille on helpotettu erilaisin suosimisjärjestelmin? Onhan työkaverienikin joukossa ainakin pari, joiden olen kuullut tulleen alunperin jonkinlaisiin hanttihommiin ja sittemmin edenneen oikeisiin töihin, kun pätevyys on todettu.

Suomalaiseen, suoraviivaisempaan palautteeseen tai jopa ajatukseen, että palautteen puuttuminen on positiivista palautetta, tottuneelle norjalainen tyyli vaatii opettelua. Olen yrittänyt seurata joskus saamaani ohjetta, että sanoin vain kiitos  ja hymyilen nätisti suitsutusta saadessani. Ja yritän olla näyttämättä vaivaantuneelta ylisanojen virratessa.

Maahanmuuttajan omituisia ongelmia

Töissä samalla osastolla kuin minä on tällä hetkellä yhdeksän kansallisuuden edustajia. Suuri enemmistö on norjalaisia, mutta on meitä ulkomaalaisiakin aika monta. Osa ulkomaalaisista on asunut Norjassa pitkään, vuosikymmeniä, osa taas on muuttanut maahan suhteellisen äskettäin, joten esimerkiksi norjan kielen taidossa on eroa.

Tällaisessa valtion virastossa, jossa olen töissä, ihmiset ovat koulutettuja ja keskimäärin hyvin suvaitsevaisesti ulkomaalaisiin suhtautuvia. Sekin, että osastolla on suhteellisen paljon ulkomaalaisia, edesauttaa uusienkin sulautumista joukkoon. Ulkomaalaiselta ei välttämättä useinkaan kysellä mitään erityistä tämän kotimaasta. Se, paljonko itse kukin muuten kertoo alkuperämaastaan, vaihtelee hyvin paljon henkilöstä toiseen.

Joillakin norjalaisilla kuitenkin kuuluu olevan ongelmia ulkomaalaisten suhteen. Lähi-idän suunnalta kotoisin olevat kollegat kertoivat, että pari osaston ulkopuolista norjalaista ei selvästikään erota heitä toisistaan. Ihmisiä puhutellaan milloin kenenkin samalta suunnalta olevan kollegan nimellä, vaikka nimi lukee itse kunkin ovenpielessä. Asianomaiset kollegat suhtautuvat asiaan huumorilla, ja onhan se kieltämättä hieman huvittavaa tulla kerta toisensa jälkeen sekoitetuksi naapurihuoneen ihmiseen, jonka kanssa ei juurikaan ole edes saman näköinen. Jos nyt ei tummia hiuksia lasketa.

Suomalainen ei erotu norjalaisten joukosta ulkonäöllään, mutta aksentti sen sijaan saa monessa aikaan ahaa-elämyksen. Kuulostan kuulemma aivan samalta kuin joku toinen suomalainen, jonka puhekumppani tuntee.

Ja sitten ovat ne norjalaiset, joilla tuntuu olevan ulkomaalaisiin, ainakin joihinkin heistä, aivan erityinen suhde.

Eräs norjalainen kollegani on huomattavan kiinnostunut Suomesta, ja toisten norskien käsityksen mukaan tietää "kaiken" Suomesta. No, epäilemättä aika paljon, muttei sentään ihan kaikkea. Ainakaan näin suomalaisen näkökulmasta. Asiaan kuuluu myös, että puheenaiheet käsittelevät lähinnä Suomea, kun minä satun kohdalle. Pienen ongelman tosin aiheuttaa se, että kyseinen norjalainen on kotoisin joltakin pikkupaikkakunnalta Norjan länsirannikolta ja puhuu niin merkillistä murretta, että minulla on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mistä oikeastaan on puhe. Se, etten selvästikään ymmärrä, ei kylläkään mitenkään haittaa tätä murteenpuhujaa, vaan juttu sen kuin jatkuu. Ja minä kuuntelen ja yritän ymmärtää ja vastata mahdollisiin kysymyksiin - ajoittain ilmeisesti vääriin kysymyksiin.

Samainen henkilö on myös ottanut asiakseen pitää minut ajan tasalla kaikesta tarjolla olevasta suomalaisesta kulttuurista. Saan sähköpostiini viestin aina, kun jossain on esillä suomalaista taidetta tai suomalaisen musiikin tai muusikon konsertti tai muut jollakin tavalla Suomeen liittyvät kissanristiäiset. Kun vaihtokirjahyllyyn oli jostakin ilmestynyt suomenkielinen Kymenlaaksoa käsittelevä kuvateos vuodelta kuokka ja kirves, sain välittömästi tiedon asiasta. Kun en heti käynyt ottamassa kyseistä kirjaa talteen, se tuotiin minulle, koska minä varmastikin olen kiinnostunut saamaan haltuuni suomalaisen kirjan. Sama se, mitä se käsittelee. Olen myös saanut selonteon siitä, mistä muilta osastoilta löytyy suomalaisia - tämä norjalainen tuntee heidät kaikki.

Joskus suomalainen maahanmuuttaja on ihmeissään eikä tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa tämän ylitsevuotavuuden edessä. Ei minulla mitään suomalaista kulttuuria tai muita suomalaisia vastaan ole, mutta...

Byrokraatin vuodatusta

Eräänä päivänä mennäviikolla töissä oli päivän kestänyt hallintoseminaari. Tämäntyyppisiä tilaisuuksia tuntuu olevan melko säännöllisesti, ja yhteinen nimittäjä niille on hallinnon organisoinnista ja prosesseista sekä niiden kehittämisestä puhuminen. Sen tarkempiin tuntomerkkeihin menemättä kerrottakoon, että olen töissä kolmannen asteen oppilaitoksessa. 

Esimies pyysi etukäteen, että käyttäisin seminaarissa viiden minuutin puheenvuoron siitä, millaisia vaikutelmia olen saanut aloitettuani työt viime elokuussa. Olen tottakai keskustellut esimieheni kanssa erinäisistä asioista ennenkin, joten kun mainitsin muun muassa erittäin hyvän työilmapiirin ja raskassoutuisen byrokratian, ne eivät tulleet hänelle yllätyksenä. 

Olen nimittäin pannut menneinä kuukausina merkille, että erilaisia sääntöjä ja määräyksiä on aivan julmetusti, mutta monen kiveen hakatulta tuntuvan säännön tarkoitusperä on jäänyt minulle hieman hämäräksi. Lisäksi sääntöjen noudattamisen valvominen tuntuu vievän suunnattomasti aikaa. Ei niitä sääntöjä varmaankaan - toivottavasti ainakaan - ole laadittu pelkästään sääntöjen itsensä vuoksi, mutta lopputulos näyttää ainakin ulkopuolelta tulleen silmään byrokratialta, joka kukkii ja rehottaa joka puolella. 

Pyrin toki ilmaisemaan näkemykseni mahdollisimman diplomaattisesti, enkä verrannut asiaintilaa Suomeen ja entiseen työpaikkaani, joka myös oli kolmannen asteen oppilaitos. Ja vaikka sanoin paljon muutakin, nimenomaan byrokratia oli se, joka sanomastani tuntui jääneen kaikkien mieleen. Ilmeisesti kenelläkään ei kuitenkaan mennyt hernettä nenään siitä, että ulkomaalainen arvosteli norjalaisten toimintaa. Muutama kollega sen sijaan totesi, että olipa hyvä, että joku sanoi asian ääneen. Norjalaiset ovat nimittäin kyllä tietoisia byrokratiastaan, mutta keskusteluissa sille harvemmin löydetään tai edes uskotaan olevan olemassa vaihtoehtoja.

Opintohallinnon työskentelyä ohjaavat monenlaiset lait, asetukset ja muut normit sekä Suomessa että Norjassa. Peruslainsäädäntö, joka säätelee hallinnollista toimintaa, on kummassakin maassa melko samanlaista, joten sen puolesta maan vaihto ei ole ongelmallista. Edes lakitekstin lukeminen norjaksi ei ole mitenkään ylivoimaista, kun asiasisältö on jo ennestään tuttua. Sen sijaan jokapäiväinen työskentely erilaisine prosesseineen on se, joka pitää opetella uudelleen maan vaihtuessa. Tosin pitää muistaa, että maan sisälläkin työpaikan vaihtaminen aiheuttaisi todennäköisesti jossain määrin samanlaista uuden opettelua.

On paljon asioita, joita haluaisin muuttaa. Tarkemmin sanottuna kehittää. Enkä tarkoita, että haluaisin ottaa norjalaisen mallin tilalle suomalaisen mallin, sillä se tuskin toimisi. Joissain asioissa perusajattelutapa on liian erilainen. Ja työnjakomalli on liian erilainen. Kehitysasioista norjalaisten kanssa keskusteltaessa pitää miettiä tarkkaan, miten sanansa asettaa. Sen tiedostan, ettei edes ole minun tehtäväni yrittää muuttaa kaikkea, mutta oman työn kehittäminen on mahdollista. Kunhan etenee rauhallisesti ja perustelee näkökantansa.

Nyt muutaman kuukauden kokemuksella "samanlaisesta" työstä Norjassa kuin mitä tein Suomessa voin todeta, että työ ei todellakaan ole samanlaista, vaikka työn tavoite olisikin sama. Maan vaihtuessa muuttuu moni muukin asia.

Bad Norwegian day

Maanantaina oli bad Norwegian day. Se on vähän kuin bad hair day, mutta tukka on hyvin ja sen sijaan pielessä on kieli.

Kuvittele tilanne, että osaat vierasta kieltä niin hyvin, että hoidat kaikki päivittäiset asiat sillä, myös työasiat. Sitten yhtäkkiä kielitaitosi taso romahtaa. Et muista sanoja. Kielioppi tökkii pahasti. Sinusta tuntuu, ettet kykene ilmaisemaan itseäsi. 

Sellainen on bad Norwegian day. Onneksi siihen ei sentään kuulu ainakaan minun kohdallani norjan ymmärtämisen taantuminen. Jostain syystä myös kirjoittaminen sujuu normaaliin tapaan.

Tällaisia päiviä tulee nykyään onneksi paljon harvemmin kuin joskus aikaisemmin, kun kielitaitoni oli huonompi. Enhän minä vieläkään täydellistä norjaa puhu, mutta nykyisen työpaikan myötä huomaan kielitaidon kehittyneen aivan eri tahtiin kuin ennen. Ja sitten tulee päivä, jolloin puhuminen on äärettömän hankalaa ja tekisi mieli lähteä kotiin, lukita ovi ja pysyä loppuviikko mahdollisimman kaukana kaikista norjaa puhuvista ihmisistä.

Tiistaina kieli sujui taas normaalisti, mutta norjalaiset systeemit alkoivat ärsyttää. Yritin saada tolkkua erääseen tutkimukseen osallistuneiden ihmisten koulutustaustasta. Kysymykseen koulutuksesta oli vastattu sanallisesti ja vastaukset piti luokitella. Äkkiä ajatellen ei kuulosta kovin hankalalta, mutta kun kyseessä on joukko norjalaisen koulutuksen saaneita norjalaisia, jotka eivät kykene vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen selkeästi ja yksiselitteisesti, homma ei todellakaan ole kakunpala.

Menemättä yksityiskohtiin voin kertoa, että Norjassa on ihan omat systeeminsä toisen ja kolmannen asteen koulutuksessa. Eurooppalaiseen koulutusuudistukseen osallistuminen on hieman selkeyttänyt asioita, mutta sitä aikaisemmat koulutukset ja oppiarvot ovat ainakin minulle täyttä hepreaa. Oman mausteensa soppaan tuo myös ihmisten tapa ilmoittaa, että plakkarissa on vaikkapa "2-vuotinen korkeakoulutus" täsmentämättä, onko sen tuloksena mahdollisesti oikein jonkinlainen tutkinto. Wikipedia on korvaamaton apu, mutta kaikkea sekään ei tiedä.

Keskiviikkona tein sen virheen, että ihmettelin ääneen erästä prosessia, jossa mielestäni on turhan monta heikkoa kohtaa. Norskit myönsivät kuvailemieni ongelmien olemassaolon. Kun lait ja asetukset sanovat ainoastaan, että on oltava olemassa prosessi, jonka lähtökohta on tämä ja lopputulos tuollainen mutta itse prosessin kulkua ei ole määritelty tarkemmin, asia voitaisiin käytännössä hoitaa muutamallakin vaihtoehtoisella tavalla.

Heitin keskusteluun esimerkin vaihtoehtoisesta tavasta. Norjalaiset eivät ymmärtäneet. Tarkoitatko, että tuo mainitsemasi asia lisättäisiin nykyiseen prosessiin? En, vaan että tämä korvaisi sen. Mutta tämä nykyinen tapa on niin hyvä, ja miten tuo lisäjuttu nivottaisiin mukaan? Ei mitään lisää, vaan kokonaan uusi tapa. Ja prosessin kohteen oikeusturva paranisi. Mutta kyllähän prosessin kohde tietää nämä heikot kohdat, ja ikävähän se on, jos homma menee pieleen, mutta emme me voi sille mitään. Siis oikeusturvan takia pitää olla tämä prosessi, mutta jos asia hoidetaan vähän sinnepäin ja oikeusturva vaarantuu, niin se ei ole ongelma. Juuri niin! Mutta mitä sinä oikein halusitkaan? (Tässä vaiheessa katselin ympärilleni rautalankaa etsien, mutta kun sitä ei sattunut olemaan käsillä, päätin lopettaa oman verenpaineeni nostattamisen.)

Norjalaiset tuntevat sanonnan  to think outside the box ja kehottavat usein toimimaan sen mukaan, mutta käytännössä asioiden ajattelu uudella tavalla näyttää olevan joskus äärettömän vaikeaa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Loppuviikkoa kohden ärsytys alkoi jo laantua. Perjantaina osastopalaverissa esimies kaavaili tulevan suunnittelupäivän sisältöä. Uudet työntekijät, joihin laskettiin myös minut, voisivat kuulemma kertoa, millaista on ollut tulla töihin tänne. Niin... Kaikenlaista sanottavaa voisikin löytyä, mutta pitääpä miettiä...

Nyt voi tuulettaa!

Aloitin nykyisessä työpaikassani viime elokuussa. Sain silloin määräaikaisen työn, mikä on aivan normaali sisääntuloväylä tällaiseen julkisen sektorin työpaikkaan. Norjassa varsinkin. Ennalta tuntemattomaan työntekijään ei mielellään sitouduta antamalla vakinaista työtä, koska jos työntekijä osoittautuu epäsopivaksi, hänestä pitää olla mahdollista päästä eroon ilman monimutkaisia irtisanomisprosesseja.

Jos kysyt norjalaiselta työnantajalta, miten tällainen kuvio menee, et varmaankaan saa aivan edelläolevan kaltaista selitystä - se on työntekijän raadollinen näkemys asiasta - vaan työnantaja vetoaa yleisesti siihen, että on tärkeää tietää, kuka ja millainen henkilö palkataan. Juuri sen selville saamiseksihan käytetään aina myös suosittelijoita. 

Tänään minulle sitten tarjottiin vakinaista virkaa. Ei toki noin vain, vaan piti sitä tietenkin hakea. 

Työpaikan hakeminen omalta työpaikalta on tietyllä tavalla hiukan merkillinen prosessi. Työhakemuksessa kehut kykyjäsi työnantajalle, joka tuntee sinut. Työhaastattelussa jatkat hyvien puoliesi esiintuomista haastattelijoille, joiden kanssa olet ollut tiiviisti tekemisissä jo muutaman kuukauden ajan. Haastattelijat yrittävät teeskennellä, etteivät he oikeastaan tunne sinua, vaikka jokaisella varmasti on mielipide sinusta. Itse yrität kieli keskellä suuta kertoa kyvyistäsi niin, että kehuminen pysyy kuitenkin realiteettien rajoissa, jotta haastattelijat eivät pääse arviointivaiheessa osoittamaan sormella, että tuossa kohdassa se puhui puppua.  

Vaikka valinnan tekijät tunsivat minut, normaalit kaksi suosittelijaa piti kuitenkin taas esittää. Siis pari ihmistä, jotka kertovat, millainen työntekijä olen. Annoin varmuuden vuoksi kolme nimeä, kun en oikein ollut varma, millaisia suosittelijoita tällaisessa tilanteessa suositaan. Kaksi entisistä työpaikoista, toinen Suomesta, toinen Norjasta ja yksi nykyisestä työpaikasta. Viimeksimainittu ei kuitenkaan saanut olla valintaprosessiin osallistuva henkilö, eli kaikki esimiehentapaiset ja muuten normaalit suosittelijat olivat poissa pelistä. Arvoin sitten suosittelijaksi lähimmistä kollegoista sen kokeneimmaksi ja arvovaltaisimmaksi arvioimani. En itse asiassa edes tiedä, otettiinko tällä kertaa muihin kahteen suosittelijaan ollenkaan yhteyttä. Tuskin ainakaan molempiin, sillä käytin samoja jo viime vuonna tänne samalle osastolle hakiessani.

Hakuilmoituksessa jaossa oli kaksi vakinaista virkaa ja yksi sijaisuus. En saanut mitään näistä, vaan tarjouksen samasta paikasta, jota olen hoitanut elokuusta lähtien. Pienin työnkuvan muutoksin kuitenkin. Olivat sitten päättäneet vakinaistaa tämänkin tehtävän samaan syssyyn ja hyvä niin.

Melko samanlainen kuvio tapahtui viime loppukeväästä, kun viimeksi hain työpaikkaa. Silloin työpaikkailmoituksessa tarjolla oli yksi vakinainen virka. Loppupeleissä jaettiin kaksi vakivirkaa ja kaksi määräaikaista paikkaa. Odotan mielenkiinnolla, millainen lopputulos on kokonaisuudessaan tällä kerralla. 

Tämänpäiväisen perusteella voi ilmeisesti päätellä, että työnantaja katsoo nyt tutustuneensa minuun ja kykyihini riittävästi, jotta minuun voidaan sitoutua. 

Omasta puolestani voin sanoa, että olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen. Vakiviran saamisessa julkiselta sektorilta on erinäisiäkin positiivisia puolia. Mutta niistä kerron joskus toiste.

Joulu tulla jollottaa

Joulun tuloa ei voi olla huomaamatta edes työpaikalla. Kuusen kynttilät ovat loistaneet jo pari viikkoa ja juhlinta sen kuin kiihtyy erilaisten kokoontumisten muodossa.

Pikkujoulua eli norjalaisittain julebordia (suora suomennos: joulupöytä) juhlittiin jo viime perjantaina isolla porukalla, useamman osaston yhteisvoimin. Yllättäen juhlinta sisälsi nyt suuren työpaikan puitteissa hieman vähemmän kravatinkiristysosioita kuin entisen, pienen työpaikan vastaavissa tilaisuuksissa. Puheita toki oli, niitä ei norjalaisten juhliessa voi välttää, mutta niiden määrä oli pidetty minimissä ja sävy hyvin kepeänä. Ohjelmaakin oli järjestetty, ja jopa esimiesporras esiintyi komediallisessa kuvaelmassa. 

Kun tuli aika illallistaa, totesin ilokseni välttyväni perinteiseltä norjalaiselta jouluruualta. Ei pidä ymmärtää väärin, kyllä minä sitäkin syön, jos tarjotaan, mutta perinteinen jouluruoka on täällä niin raskasta ja rasvaista, että jos saa valita, valitsen jotain muuta.

Jouluruokaa tai jotain sen tapaista oli sitten kuitenkin tarjolla tiistain joululounaalla. Koska norjalainen peruslounas koostuu leivästä ja sen päällyksistä, joululounaan valmiiksi koottu lautanenkin oli jouluinen versio peruslounaasta. Ja kun lounaasta kerran oli kyse, kaikki lautasella oleva oli kylmää.

Siltä varalta, että ette tunnista norjalaisia perinneruokia, ylläolevalta lautaselta löytyy alhaalta vastapäivään kiertäen siankylkeä (ribbe), joulumakkaraa, joulumaustettu jauhelihapökäle (medisterkake), kylmäsavulohta, katkaravunpyrstöjä ja paahtopaistia. Keskellä punakaalilisuketta perinteisimmille lihajalosteille.

Joululounas oli yhdistetty osastopalaveriin, mutta varsinainen kokous taisi kyllä jäädä sivuseikaksi, kun nälkäiset työntekijät pääsivät ilmaisen ruuan kimppuun. Eikä niitä kokousasioita tällä kertaa ollut kuin pari ilmoitusasiaa. Kokous lounasaikaan ei ainakaan tällä työpaikalla muutenkaan ole mikään harvinaisuus. Jos kokousaika on puolilta päivin, ihmiset ilmestyvät paikalle eväineen, ja siihen saatetaan jopa kehottaa.

Joulun juhlinta jatkuu tällä viikolla vielä joulukahveilla, joka kuulemma on aina oikein mukava tilaisuus. Sitä odotellessa siis. Ja kaiken tämän lämmittelyn jälkeen voidaankin vähitellen siirtyä varsinaiseen joulunviettoon.