lauantai 30. lokakuuta 2010

Tarkoitus pyhittää keinot

Olin eilen illalla oslolaisessa pubissa. Mainitsemisen arvoiseksi asian tekee se, että kyseessä oli lønningspils - selkokielellä ajanviettoa työkavereiden kanssa. Ja se, että lähdin mukaan täysin itsekkäistä syistä ja omaa etuani tavoitellen.

Töissä ei kauheasti tule harrastettua sosiaalista jutustelua, kun kaikki istuvat tiukasti työnsä ääressä valtaosan päivästä. Esimiehenkään kanssa en ole kolmen kuukauden aikana oikeastaan puhunut muusta kuin työasioista. Siispä arvelin, että tämä olisi sopiva tilaisuus hiukan tehdä itseäni tykö ja vilauttaa sitä sosiaalista puoltani.

Ne, jotka minut tuntevat, ovat mahdollisesti aikojen saatossa huomanneet, etten ole mitenkään erityisen ekstrovertti tapaus. Mieluiten avaan suuni silloin, kun on jotain sanottavaa. Mieluiten avaan suuni - edelleen - jollakin muulla kielellä kuin norjaksi.

Ennen kaupungille lähtöä totesin miehelle, että tästä tulee varmaan tosi tylsä ilta, ja mietin kuinka aikaisin kehtaan lähteä kotiin antamatta itsestäni liian outoa kuvaa. Ei oikein napannut baari-ilta työkavereiden kanssa, mutta päätin yrittää kestää ainakin pari tuntia vaikka sitten hammasta purren.

Sosiaalinen jutustelu esimiehen kanssa osoittautui oikein hyväksi ajatukseksi. Minä kun olen rekryfirman värväämä ja toistaiseksi myös sen työllistämä, eikä varsinainen työnantaja edes haastatellut minua töihin ottaessaan. Eilen sitten käytiin läpi, kuka minä oikeastaan olen. Koulutusta ja työkokemusta ja viihtymistä töissä ja muuta triviaalitietoa.

Ja sitten päästinkin itse asiaan. Ainakin minun näkökulmastani. Kuinka kauan arvelen, että olisin töissä tässä paikassa? Kysymys on olennainen sen kannalta, että rekryfirma ei pidä minua kirjoillaan iän kaiken vaan varsinaisen työnantajan pitäisi jossain vaiheessa vakinaistaa minut - jos katsoo sen aiheellisesti. Ja eihän sellaista ihmistä kannata vakinaistaa, joka saman tien lähtee pois.

Siinä sitten vastailin kieli keskellä suuta, että kyllähän minä varmaan tässä jonkin aikaa pysyn, kun kielitaidon pitää kehittyä ennen vaativampien töiden saamista. Rekryfirman konsultti oli onneksi jo alussa tehnyt tiettäväksi, että olen hieman ylipätevä työhön, mutta tämä on minulle tässä vaiheessa sopiva astinlauta. Sitä ei tarvinnut enää perustella.

Toivottavasti osasin sorvata vastaukseni oikean kuuloisiksi ja illan loppusaldo tältä osin päätyy plussalle. Eikä se sitten muutenkaan ollut niin tylsä ilta kuin etukäteen pelkäsin.

Sosiaalinen jutustelu norjaksi meluisassa ympäristössä ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä. Pitää pinnistellä kuullakseen ja ymmärtääkseen ja sitten vielä itse yrittää tuottaa ymmärrettävää puhetta. Small talk on paljon vaikeampi laji kuin konkreettisista työasioista puhuminen.

Töissä puhun lähes päivittäin talouspäällikön kanssa rahasta - maksuista, palautuksista, arvonlisäverosta, suomalaisten debit-korttien kelpaamattomuudesta työnantajan hyväksymiksi maksuvälineiksi ynnä muusta. Ja ymmärrän aivan hyvin, mitä minulle sanotaan. Mutta auta armias, jos sama ihminen päättää ryhtyä juttelemaan niitä näitä, niin meikäläisen ymmärryksen taso romahtaa välittömästi. Ja vielä enemmän, kun jutustelupaikkana on se meluisa pubi.

Esimiehen kanssa jutellessa arvioitiin myös norjankielentaitoani. Totesin ääneen, että talouspäällikön puhetta on vähän vaikea ymmärtää. Esimies oli ihmeissään, koska hän kuulemma puhuu ihan samaa paikallista murretta, mutta häntä ymmärrän paljon paremmin. Sitten sanoin, että parhaiten töissä ymmärrän graafista suunnittelijaa, noin 95-prosenttisesti. Sitä esimies ihmetteli vielä enemmän, kun tämä kuulemma puhuu Bergenin murretta.

En ole ihan varma, mutta ilmeisesti Bergenin murteen pitäisi olla hankalampaa kuin Oslon murteen.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Lounas norjalaiseen tapaan


Meillä on töissä sellainen lounasjärjestely, että kukin - poislukien esimiesporras - käy vuorollaan lähikaupassa hakemassa pari kassillista ruokaa. Jokainen saa sitten valikoida antimista, mitä haluaa syödä, ja tätä mahdollisuutta näyttävät käyttävän hyväkseen jotakuinkin kaikki. Systeemi tulee jopa aika edulliseksi, kun työntekijä maksaa kuukaudessa ruuastaan 200 kruunua (n. 25 €) eli varsin nimellisen summan, ja työnantaja kustantaa loput. Eikä tarvitse tuoda omia eväitä kotoa.

Useimmilla ostosten tekijöillä on yleensä tapana vain purkaa kauppakassit: jääkaappiin sinne kuuluvat, leivät koriinsa ja hedelmät kipataan vatiin pöydälle. Sitten on Stian, shoppailuringin taiteilija, joka tekee hedelmäkorista tarkkaan harkitun asetelman, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Paneutumista visuaaliseen vaikutelmaan selittänee miehen ammatti, graafinen suunnittelija. Me muut suhtaudumme ruokaan yksinkertaisesti ruokana.

Mutta lounaspa onkin norjalaistyylinen eli perustuu hyvin vahvasti ajatukseen, että leipä miehen tiellä pitää. Suomalaistyyppinen lämmin lounas tuntuu olevan täysin outo ajatus norjalaisille. Sen sijaan syödään leipää, joka päällystetään lähes millä tahansa, mitä kaapeista sattuu löytymään. Salaatti sentään lasketaan myös lounasruuaksi, mutta niin sanotusta kunnollisesta ruuasta ei ole tietoakaan. Työpaikan ruokaostoslistakin on valmiiksi määritelty, joten senkään suhteen ei pääse sooloilemaan, vaikka kuinka mieli tekisi.

Minä olen todennut, etten elä pelkällä leivällä. Tai ehkä eläisin, mutta sen jatkuva mussuttaminen alkaa ennen pitkää kyllästyttää. Niinpä sitten yleensä teenkin salaattia itselleni - ja otan leivänpalan salaatin kanssa, en pääruokana. Toinen työpaikan ruotsalaisista on samoilla linjoilla norjalaisen leipälounaan kelvottomuuden suhteen ja tuo usein mukanaan jotakin lämmitettävää ruokaa. Toinen taas on asunut Norjassa jo niin kauan, että on ilmeisesti sopeutunut tilanteeseen.

Norjalaisissa salaatinsyöjiä on muutama, lähinnä naisia. Loput sitten kasaavat leipänsä päälle mitä milloinkin. Kalasäilykkeet tuntuvat olevan erityisessä suosiossa, enkä voi olla ihmettelemättä niitä, jotka päivästä toiseen popsivat makrilli- tai sardiinipäällysteisen leipänsä yhtä hyvällä halulla. Kaikenlaisia outojakin päällysteyhdistelmiä on nähty. Minulle itselleni ei ihan heti tulisi mieleen laittaa maksapasteijan päälle vielä banaania.

Olen ihmetellyt, mistä tällainen lounasmalli oikein on lähtöisin, kun se todellakin näyttää olevan maan tapa ja perinne. Eikö kenelläkään todellakaan ole nälkä lounasaikaan?

perjantai 22. lokakuuta 2010

Talvi (?)


Siinä sitä nyt sitten on. Lunta. Ensimmäinen lumisade tänä talvena. Sitä satoi eilisiltana ja jotain on jäljellä vieläkin, vaikka töissä seurasin ikkunasta, miten lumi haihtui pois auringonpaisteessa päivän mittaan.

Aamulla uutisissa kerrottiin, miten lumisade oli yllättänyt autoilijat kesärenkaissaan. Ihan niin kuin Suomessakin vastaavassa tilanteessa. Me vaihdoimme renkaat viime viikonloppuna. Juuri oikeaan aikaan.

Talvi siis tekee tuloaan, vaikka tästä lumesta tuskin on mitään jäljellä parin päivän päästä. Lämpötila on päivällä edelleen plussan puolella, joten viereisen laskettelurinteen lumitykitkään eivät ole vielä käytössä. Mutta ei varmaan tarvitse kauan odotella. Muistelen, että viime vuonna lunta alettiin tehdä hyvissä ajoin. Ja sitten keväällä sitä riitti rinteessä pitkään sen jälkeen kun se oli jo muualta sulanut.

Olen katsellut kauppojen toppatakkivalikoimia ja todennut, että aika yksitoikkoisen näköistä on. Mustaa, ruskeaa, valkoista, beessiä. Malleja on periaatteessa noin kahta eri sorttia. Kuvittelen mielessäni, että Suomessa olisi paljon enemmän valikoimaa. Täällä kaikki kaupat myyvät yhtä ja samaa, ja yksilöllisempiä takkeja - ja yleensä muitakin vaatteita - saa etsimällä etsiä.

En ole norjalaistunut läheskään niin paljon, että minulla olisi tarve pukeutua samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Täällä nimittäin näyttää olevan tapana, että tyyli on kaikilla sama. Eikä kaupoistakaan löydy mitään erilaista. Mikä tässä on syy ja mikä seuraus? Onko kauppojen valikoima yksitoikkoinen, koska kaikki haluavat samanlaisia vaatteita. Vai pukeutuvatko kaikki samalla tavalla, koska valikoimaa ei ole? Onko jossain erilaisia vaatekauppoja?

perjantai 15. lokakuuta 2010

Bussimatkailun ihmeellisyyksiä

Tällä viikolla olen mennyt bussilla töihin kolmena aamuna. Yleensä kuljen miehen kyydillä, mutta nyt matkamme ei käynyt samaan suuntaan. Olen suhtautunut hieman varauksella bussin käyttöön aamulla, koska olen epäillyt, että myöhästyn töistä, kun bussi seisoo ruuhkassa. Käytäntö on nyt kuitenkin osoittanut, että ihan hyvin tälläkin keinolla ehtii ajoissa. Bussia tosin joutuu vaihtamaan kahdesti, mikä on pieni epämukavuustekijä.

Bussin vaihtoon sitten liittyykin se tämänkertainen ihmetyksen aihe. Kun matkustaa useammalla bussilla pitää ostaa lippu, jossa on vaihto-oikeus. Seuraavassa bussissa sitä näyttämällä saa seuraavan lipun hinnasta hyvityksen. Kunkin lipun hinta vaihtelee sen mukaan, monenko vyöhykkeen yli matka kulkee.

Ensimmäisenä aamuna ostin ensimmäisestä bussista vaihtolipun ensimmäiseen vaihtopaikkaan asti. Toinen bussikuski pyysi ensin 20 kruunua lisää, mutta muuttikin sitten mielensä. Ei tarvitse maksaa mitään, mene vaan istumaan. Kolmannessa bussissa näytin ensimmäisestä saamaani lippua, mikä sai kuljettajan pudistelemaan päätään. Tässä on väärä vyöhyke. - Sain tämän ensimmäisestä bussista. Toisesta en saanut lippua ollenkaan, eikä kuljettaja halunnut maksuakaan. Lisää pään pudistelua ja käden viittaus, jonka tulkitsin tarkoittavan, että mene nyt siitä sitten kyytiin.

Toisena aamuna ostin taas ensimmäisestä bussista vaihtolipun. Toisen bussin kuljettaja oli sama kuin edellisenä päivänä, mutta tällä kertaa kelpasi raha ja sain asianmukaisen lipunkin, jolla pääsin ilman mutinoita kolmanteen bussiin.

Kolmantena aamuna yritin ostaa vaihtolipun ensimmäisestä bussista. Kuski katsoi minua pitkään. Osta lippu seuraavasta bussista. Ei kelvannut raha kuskille ollenkaan. Toisesta bussista sitten ostin lipun vaihto-oikeudella, jolla pääsin taas kolmannen kyytiin ongelmitta. Toisen bussin kuljettajana oli jälleen sama mies kuin ennenkin. Tällä kerralla hän varmisti, että haluanko tosiaan vaihtolipun. Piti siinä sitten ruveta oikein erikseen selittämään, että kyllä, aion todellakin vaihtaa bussia siellä seuraavalla vaihtoasemalla.

Eikä tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun olen todennut, että matkan hinta vaihtelee kuljettajan mukaan. Esimerkiksi kotimatka töistä kahdella bussilla maksaa 30, 40 tai 50 kruunua, joista 50 kruunua ilmeisesti on oikea hinta. Ihmettelin asiaa ääneen yhtenä aamuna töihin tuntuani, ja työkaveri kertoi vastaavanlaisista kokemuksista. Hän käytti vielä vähän aikaa sitten pahvista sarjalippua, josta kuljettaja leimaa sopivan määrän lippuja ylitettävien vyöhykkeiden määrästä riippuen. Kuulemma leimaustenkin määrä vaihteli samalla matkalla päivästä toiseen.

Näyttää aivan siltä, että kuljettajat eivät tiedä, mitä matkasta pitäisi veloittaa. Ja sitten on niitä, jotka hyvällä tuulella ollessaan päättävät tarjota ilmaisen kyydin. Ilmaismatkat taittuvat pääsääntöisesti maahanmuuttajakuskien kyydissä. Norjalaiset kuljettajat, joita taitaa olla vähemmistö, perivät maksun varmasti.

Onhan se tavallaan ihan positiivinen aloitus päivälle, kun kuljettaja tarjoaa ilmaismatkan. Asiaan liittyy kuitenkin se potentiaalinen ongelma, että miten selitän mahdolliselle lipuntarkastajalle, ettei minulla ole oikeanlaista lippua. Jos sanon, että kuljettaja ei halunnut rahaa, sanooko kuljettaja itse samoin? Tarkastajaa en ole kyllä koskaan nähnyt, mutta kai sellaiseen on mahdollista joskus törmätä.

Mies antoi minulle neuvoksi tilanteeseen, jossa tarkastaja tarkastaa vääränlaisen lippuni, että minun pitää heittäytyä ulkomaalaiseksi. Puhua vain englantia ja esittää täysin tietämätöntä siitä, mikä lipussani on vikana.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Torstai-illan ajanvietettä

Alkutilanne

Talvi tekee tuloaan, vaikkei lunta ihan vielä näykään, ja ostimme vähän lämmikettä tulevia pakkasia silmälläpitäen. Tässä kasassa on vasta puolet haloista. Toinen erä kipattiin pihaamme hetkeä myöhemmin.

Olisi niin kätevää, jos piha olisi suomalaisittain katsoen normaali eli ei rinteessä ja ilman portaita. Voisi vaan ajaa kuorman suoraan sijoituspaikkaan. Nyt halkokauppiaan resepti oli työntää kuution halkopaketit autonlavalta suoraan rinteeseen, josta ne sitten rysähtivät oven eteen.

Useimmat asiakkaat kuulemma ostavat halkonsa yhden miehen kannettavissa säkeissä, koska ne ovat helpompia käsitellä. Me ahkerat köyhäilijat päädyimme tähän halvempaa ratkaisuun, jossa tuli sitten päivän liikunta-annos kaupanpäällisenä. Halkoja Ikean kassiin ja sitä retuuttamaan edelleen mäkeä alas. Kottikärryjä meillä ei ole, mutta eipä niistä tässä maastossa olisi iloakaan.

Sovimme työnjaoksi, että ensin molemmat kantavat ja sitten yhdessä pinotaan puut. Kun päästiin pinoamisvaiheeseen, mies totesi hetken halko kädessä pähkäiltyään, ettei hänellä oikein ole visiota halkopinon rakentamiseen. Ainakaan sellaisen, joka pysyy pystyssä. Jospa sinä Tetris-mestari hoidat tämän.

Pari tuntia ahkeroimme. Sitten ilta pimeni siihen malliin, että työtä jatketaan viikonloppuna päivänvalon aikaan.

Nyt ei ole kyllä yhtään liian aikaista alkaa lämmittää puilla. Sen verran viileää alkaa olla sisälläkin. Viime talvena ihmettelin, kun lämpö ei halunnut pysyä sisällä talossa vaan karkasi harakoille. Sama ilmiö on taas havaittavissa. Ja jälleen ihmettelen, miksei taloja lämpöeristetä kunnolla. Tässä nimittäin on mielestäni ongelman ydin. Olen perehtynyt asiaan välikatolla.

Lopputulos

lauantai 2. lokakuuta 2010

Pølsefest

Lisätodiste norjalaisten rakkaudesta makkaransyöntiin, kioskin pølsefest eli makkarajuhla. Makkaraa, jopa kaikkia sortteja, olisi saanut halvalla. Makkara jäi kuitenkin minulta syömättä, kun ei ollut sen sortin nälkä, mutta nälkäisiä näytti riittävän jonoksi asti.

Jos nyt ihan vakavasti puhutaan, niin eivät norjalaiset pelkällä makkaralla elä, vaikka sitä havaintojeni mukaan aika hyvällä halulla syödäänkin.

Runsaasti syödään myös pizzaa ja limsankulutuskin on jonkin tutkimuksen mukaan maailman huippua.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...