Kun kieli katoaa

Lähdettyäni edellisestä työpaikasta kaksi vuotta sitten lakkasin käyttämästä ruotsia. Sille ei enää ollut tarvetta, kun en ollut enää missään tekemisissä ruotsalaisten kanssa. Parissa vuodessa aktiivinen kielitaito ehtii taantua aika tehokkaasti, kun kielen käyttö rajoittuu lähinnä niihin harvoihin kertoihin, kun satun lukemaan jonkin pienen tekstinpätkän. 

Viime syksynä kirjoitin kaksi sähköpostia ruotsiksi ihan huvin vuoksi. Ruotsalainen vastaanottaja olisi varmasti ymmärtänyt norjaakin, mutta sainpa päähäni käyttää ruotsia, kun sitä kerran osaan. Mutta oli se hiukan hankalaa, kun kieli keskellä suuta yritin olla kirjoittamatta ruotsia ja norjaa sekaisin. Samoihin aikoihin toimistooni ilmestyi ruotsalainen opiskelija ja alkoi tietenkin puhua ruotsia. Ymmärtäminen ei tuottanut vaikeuksia, mutta kun avasin suuni, aivot menivät solmuun. Asian selvittäminen vaati sellaista erikoissanastoa, jota en osaa ruotsiksi, mutta kun aloin puhua norjaa, puheeseen alkoi väkisin tunkea mukaan ruotsalaisia sanoja.

Kaksi vuotta sitten pystyin sekä puhumaan että kirjoittamaan sekä norjaa että ruotsia kieliä sekoittamatta mutta eipä onnistu enää.

Äskettäin käteeni sattui pitkästä aikaa ruotsinkielinen kirja, Mankellin dekkari. Ensimmäiset parikymmentä sivua menivät siinä, kun tein havaintoja ruotsin ja norjan eroista. Oikeinkirjoitukseen pätee eri logiikka, vaikka sanat lausuttaisiin jotakuinkin samalla tavalla. Norjassa myös vilisee prepositioita, koska monen verbin kylkeen isketään sellainen toisin kuin ruotsissa. 

Päästyäni vihdoin erilaisuuksien yli huomio alkoi kiinnittyä kielten samankaltaisuuksiin. Mankellin kieli itsessään on notkeaa ja rentoa, erilaista kuin koulussa oppimani ruotsi. Aloin bongailla tekstistä sanoja, jotka ovat samoja kuin norjassa. Oikeasti norjassa ja ruotsissa on paljon samoja sanoja, mutta nyt löytyi sanoja, joiden en ollut aiemmin tiennyt olevan myös ruotsia. Useimmille näistä sanoista tiesin kyllä synonyymin, toisen samaa tarkoittavan ruotsinkielisen sanan, jota minä itse olisin käyttänyt.

Luin äskettäin jostain jonkun kielitieteilijän näkemyksen, että suomen murteet eroavat toisistaan enemmän kuin skandinaaviset kielet. En tiedä, mihin tällainen näkemys perustuu, enkä lissään nimessä olisi allekirjoittanut sitä vielä hetki sitten. Nyt olen alkanut epäillä, voisiko se sittenkin pitää paikkansa. Ruotsi ja norja ovat hyvin samanlaisia - tanskaa en osaa verrata - mutta sitten toisaalta norjan kielen murteet tuntuvat joskus lähes omilta kieliltään. Puhumattakaan siitä, että norjan kirjakielellä on kaksi virallista, toisistaan poikkeavaa versiota.

Aivot solmussa ja kielet sekaisin

Jossain vaiheessa viime vuotta havaitsin, että ruotsinkielentaitoni oli alkanut rapistua. Ei ymmärtäminen eikä kirjoittaminen mutta puhuminen. Ruotsia puhuessa mukaan tuli väkisin yhä enemmän norjalaisia sanoja. Tietenkin asiaan vaikutti se, että norjankielentaitoni kehittyessä monelle asialle, jolle en koskaan ole osannut ruotsalaista nimitystä, löytyikin norjalainen sana. Toinen huomattavan suuri syy lieni, että ruotsalainen huonekaveri vaihtui vuosi sitten norjalaiseen, ja päivittäinen altistuminen ruotsille väheni radikaalisti.

Eipä siinä sinänsä mitään erikoista ole, kun kerran Norjassa asutaan, ja paikallinen kieli on se, jonka osaamiseen pitäisikin panostaa.

Viime päivinä töissä olen normaalista poiketen vastannut myös muutamiin norjalaisten asiakkaiden puheluihin ja havahtunut yllättävään ongelmaan. Vaikka puhun työpaikalla työasioista sujuvasti norjaksi, työasioista norjaksi puhuminen puhelimessa pistää näköjään aivot solmuun. Suusta meinaa väkisin tulla ruotsia, ja kielen pitäminen edes suurinpiirtein norjana vaatii keskittymistä.

Tämä on yllättävää paristakin syystä. Ensinnäkin oman arvioni on, että norjan sanavarastoni on jo jonkin aikaa ollut parempi kuin ruotsin, ja sitä paitsi puhun norjaa päivittäin huomattavasti enemmän kuin ruotsia. Toiseksi tähän asti minun on ollut helpompaa puhua samaa kieltä kuin vastapuoli, eli ruotsinkieliselle ruotsia ja norjankieliselle norjaa.

Ilmeisesti tämä menee samaan sarjaan kuin se, että kun joitakin kuukausia sitten aloin puhua säännöllisesti puhelimessa työasioista englanniksi, silloinkin piti aluksi olla tarkkana, ettei sekaan lipsahtanut satunnaisia sanoja skandinaaviskaa. Tämä oli oikeastaan vielä merkillisempää kuin ruotsin ja norjan kesken sekoilu, sillä minulla ei normaalisti ole minkäänlaisia vaikeuksia ilmaista itseäni englanniksi asiasta riippumatta ja puhun sitä myös paljon, paljon paremmin kuin norjaa tai ruotsia.

Näistä huomioista vedettävä johtopäätös voisi olla, että tiettyihin tilanteisiin kuuluu tietty kieli. "Väärä" kieli aiheuttaa oikosulkuja. Erilaisiin kielenkäyttötilanteisiin liittyy myös vakiofraaseja, jotka oikealla kielellä tulevat ulos suusta ilman sen kummempaa ajattelemista, mutta niiden kääntäminen sujuvasti sille väärälle kielelle tuottaa tuskaa. Esimerkiksi vastaus kiitokseen löytyy sekunnin murto-osassa ruotsiksi, för all del / ingen orsak, mutta norjalaisen vastineen, bare hyggelig, esille kaivaminen voi kestää pari sekuntia, vaikka normaalitilanteissa aivan hyvin tiedän, mitä kuuluu sanoa.

Norjalaiset toki ymmärtävät ruotsia yleensä aivan hyvin, joten se, että minä saatan puhua (osittain) sitä, ei soittajien näkökulmasta pääsääntöisesti ole mikään ongelma. Sen sijaan minun näkökulmastani jännitysmomentin muodostaa soittajan murre, jonka helppous tai hankaluus yleensä selviää jo parista ensimmäisestä sanasta. Jos soittaja aloittaa asiansa viittaamalla itseensä sanalla eg [eg] eikä jeg [jei], saatetaan liikkua aika heikoilla jäillä. 

Puhuako vai kirjoittaa ja millä kielellä?

Kielitaidon kehittymisessä on erilaisia välietappeja, joiden saavuttamisen yhtäkkiä huomaa, kun tajuaa osaavansa jotakin, joka vielä hetki sitten tuotti vaikeuksia. Koska en ole tietoisesti ja systemaattisesti opiskellut norjaa ensimmäisenä talvena käydyn kielikurssin jälkeen, kielitaitoni on kehittynyt käytännön ohjaamana. Esimerkiksi kieliopin opiskelun puutteen huomaa kyllä siinä, että jotkut asiat menevät täysin arvaamalla ja usein täysin pieleen, mutta arjessa ja töissä tarvittava sanasto sen sijaan on hallussa ja passiivinenkin kielitaito jo niin hyvä, että norjankielisen romaanin lukeminen onnistuu ilman jatkuvaa sanakirjan käsillä pitämistä.

Viime aikoina olen havainnut, että kirjoittaminen ei ole enää tuskallista ja useimpien käyttökielen sanojen oikeinkirjoituskin menee enimmäiseen oikein. Oikeastaan kirjalliseen kielitaitooni kiinnittivät huomioni muutamat työkaverit, jotka pari tekstinpätkää luettuaan totesivat minun kirjoittavan hyvää norjaa. Epäilemättä palautteen antajat olivat myös kohteliaita, koska tiedän tekeväni jatkuvasti virheitä ainakin prepositioiden kanssa. Kuvittelen aina kirjoittaessani prepositioiden logiikan olevan samanlainen kuin ruotsissa, lähisukukieliä kun ovat, mutta nähtävästi olen väärässä.

Toisaalta norjankielisestä tekstistä saatu palaute sai minut epäilemään, että saatan mahdollisesti kirjoittaa paremmin kuin puhun. Se ei sinänsä olisi yllättävää, koska ensinnäkin kirjoittaessa on enemmän aikaa harkita sanojaan kuin puhuessa ja ennen kaikkea korjata havaitut virheet ennen vaikkapa sähköpostin lähettämistä. Suunsa kun avaa, niin puhe tulee pääsääntöisesti ulos stilisoimatta. Toiseksi kirjoittaminen yleisesti ottaen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Kyllä se näkyy myös vierailla kielillä kirjoittaessa.

Toinen aivan äskettäin tekemäni havainto on, että norjankielentaitoni taitaa vihdoinkin olla mennyt ruotsinkielentaidon ohi. Tästä ei pidä kuvitella, että puhuisin erinomaista ruotsia, kun aikaa ruotsin saavuttamiseen on mennyt näinkin kauan. Todellisuudessa on käynyt niin, että myös ruotsinkieleni on kehittynyt huomattavasti Norjassa asuessa eikä vähiten siksi, että olen töissä tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

Olen tähän asti pystynyt vaihtamaan tarvittaessa puhekieltä  ruotsin ja norjan välillä ilman suurempaa kielten sekoittumista. Aivan viime aikoina kuitenkin puhuessa ruotsin sekaan on alkanut tulla norjaa, ellen erityisesti keskity ruotsin puhumiseen. Kirjoittaminen kahdella kielellä onnistuu edelleen suuremmitta ongelmitta. Norjan dominanssi ei tietenkään ole ihme, koska elän norjankielisessä ympäristössä, ja mitä enemmän ymmärrän ympärillä puhuttua kieltä alitajuisesti, keskittymättä kuuntelemaan, sitä enemmän se valtaa tilaa myös aktiivisena kielenä.

Selvin häviäjä kielipelissä taitaa kuitenkin olla saksa, jota olen joskus osannut jopa puhua. Nykyään onnistuu enää ymmärtäminen, sillä yritys muodostaa saksankielinen lause päätyy norjankieliseen lauseeseen. 

Kiäntelyä ja viäntelyä

Norjalaisia sanoja!

keltamutka - banaani

cp-rekka - pyörätuoli

tissilaatikko - rintaliivit

jättiturska - hai

korkeajännitepolkka - breakdance

Onkohan ruotsin ja norjan kielen suhde samanlainen kuin suomen ja viron kielen suhde? Ainakin jos tätä Theresen, ruotsalaisen kollegani, muistiinpanoa on uskominen, näin voisi olla. Naapurikieli kuulostaa tutulta mutta samalla huvittavalta.

Minun ensivaikutelmani norjan kielestä oli, että se on kuin yksinkertaista ruotsia, johon on lisätty paljon englantilaisia lainasanoja ja muutama saksalainen sana. Sittemmin minua kyllä valistettiin, että saksan kielestä ei todellakaan ole lainattu mitään, vaan ne mahdollisesti saksalta kuulostavat sanat ovat tulleet tanskasta.

Ruotsin kielestä oli paljon apua yrittäessäni ymmärtää norjaa. Aivan samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Therese en kuitenkaan kyennyt, sillä ruotsinkielentaitoni ei ollut aivan tällaisen sananvääntelyn edellyttämällä tasolla. Äidinkieleltään ruotsalaiset mitä ilmeisimmin saavat norjasta enemmän irti myös tässä mielessä, ja norja alkaa kuulostaa samalta kuin viron kieli suomalaisesta.

Tämä kuva iski ainakin minun nauruhermooni siinä määrin, että se piti jakaa teillekin. Miehen mielestä tämä ei nyt ollut niin huvittava...

Tack för bildet, Therese!

Eksoottinen aksentti?

Juttelin norjalaisen työkaverin kanssa niitä näitä. Tuli sitten puheeksi se, että vastaan myös Ruotsin asiakaspuheluihin ja että puhun ruotsalaisten kanssa ruotsia, en norjaa. Kollegaa alkoi mietityttää, miltä minun ruotsini kuulostaa. Annoin ääninäytteen kertomalla ruotsiksi, että olen oppinut ruotsia koulussa ja puhun sitä edelleen vähän sujuvammin kuin norjaa. Kollega kuunteli selostusta kiinnostuneena, mutta vasta kun ohimennen mainitsin puhuvani nyt ruotsia, hän valpastui.

Eihän se kuulostanut yhtään ruotsilta! Ei hän ollut edes huomannut, etten puhunut norjaa.

No, minähän puhun sekä ruotsia että norjaa suomalaisella aksentilla. Siten ei ole ihmekään, jos ne minun puhuminani kuulostavat melko samanlaisilta. Ja jos minun ruotsiani vertaa työpaikan ruotsalaisten puheeseen, niin onhan niissä eroa kuin yöllä ja päivällä. Riikinruotsissa ja suomenruotsissa erilaista on sekä ääntäminen, intonaatio että rytmi.

Mutta sitä vähän ihmettelin, ettei syntyperäinen norjalainen tunnistanut kieltä ruotsiksi edes käyttämieni ruotsalaisten sanojen perusteella. Ehkä se kuulosti joltakin Ruotsin rajan tuntuman murteelta. Kuka tietää.

Mies kauhistelee säännöllisesti, miten voinkin lausua jotkin norjan sanat niin väärin. Aina hän ei kuitenkaan osaa kertoa, mikä siinä ääntämisessä on vikana. Sanoo vain, että se kuulostaa kummalliselta, ulkomaalaiselta. Esimerkiksi pølse on sana, jonka kuulemma sanon eri tavalla kuin norjalaiset. Mutta miten, se selvisi vasta viikko sitten, kun viikonloppulapsi kertoi heti ääntämisnäytteen kuultuaan, että ø on liian pitkä. Mies oli ihmeissään, että miten se sen hoksasi, kun hän ei ole itse osannut sanoa muuta kuin että väärin menee.

Tulen kyllä pääsääntöisesti ymmärretyksi norjaa puhuessani, joten ei minun ääntämykseni nähtävästi liian outoa ole. Aksentti on ulkomaalainen, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä se ajan kuluessa norjalaistuu, mutta toisaalta täällä kuulee puhuttavan norjaa niin monenlaisilla aksenteilla, etten minä varmaan loppujen lopuksi mikään kummajainen ole.

Mukavuusalueen rajoilla

Jokunen päivä sitten huomasin, että ruotsin puhuminen ei ole enää niin kamalaa kuin joskus aikaisemmin. Sitä joutuu puhumaan töissä päivittäin, joten tietenkin olisi ihme, jos mitään edistystä ei puolessatoista vuodessa olisi tapahtunut. Myös ruotsin kirjoittaminen sujuu rennommalla otteella ja lopputulos lienee vähemmän töksähtelevää tekstiä kuin aiemmin.

Parasta palautetta sain taannoin ruotsalaiselta työkaveriltani, joka kuuntelee puhettani päivittäin. Hänen mielestään minä todellakin puhun ruotsia nykyään - myös asiakkaiden kanssa. Ja pitää kyllä myöntää itsekin, etten enää ala vaipua epätoivoon, jos kohdalle sattuu lörpöttelevä asiakas, jolle pitää puhua takaisin muutakin kuin vakiofraasit.

Ruotsin puhumisen suhteen olen nähtävästi ylittänyt tietyn raja-aidan ja päässyt mukavuusalueelle. Juuri ja juuri sen sisäpuolelle, mutta siellä nyt ollaan kuitenkin.

Norjaa puhuessani olen edelleen hieman mukavuusalueen ulkopuolella, vaikka tässäkin asiassa raja-aita lähestyy. Joku nyt sitten varmaan ihmettelee, miksi norja on jäänyt jälkeen ruotsista, kun kielet kuitenkin ovat aika samanlaisia. Sitä minäkin olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että monivuotinen ruotsin opiskelu koulussa on ilmeisesti jättänyt pysyviä muistijälkiä, jotka ovat kielen käytön myötä tulleet pintaan. Vaikka lukioaikaisen ruotsinopettajan metodi, ulkoaopettelu - kyllä, sekä kielioppi että lukukappaleet - tuntuukin hieman taantumukselliselta pedagogiikalta, on sillä kuitenkin ollut tehonsa kun vielä parinkymmentä vuotta myöhemmin kielen mieleenpalauttaminen jollakin tavalla onnistuu.

Norjaa sen sijaan en ole opiskellut systemaattisesti vaan tavallaan maistellut kielioppia sieltä täältä tarpeen mukaan ja kartuttanut passiivista sanavarastoa lukemalla lehtiä ja kuuntelemalla, kun muut puhuvat. Enkä minä norjaa puhuessani suinkaan kompastu niihin asioihin, jotka ovat samankaltaisia ruotsin kanssa, vaan niihin eroihin ja norjan kielen ikiomiin omituisuuksiin.

Viime viikolla olin kuuntelemassa erästä tuote-esittelyä ja totesin ymmärtäväni puhutun lähes sataprosenttisesti, vaikka esityksessä käytettiin myös muuta kuin aivan jokapäiväistä sanastoa. Esityksen jälkeen jutustelin hiukan parin ihmisen kanssa, ja olipa se sitten taas vaikeaa, kun olisi pitänyt käyttää sitä samaa erikoissanastoa, jota juuri olin sujuvasti kuunnellut.

Mutta usein norjan puhumisen mukavuus tai epämukavuus riippuu myös keskustelukumppanista - hänen murteensa ymmärrettävyydestä tai hänen asenteestaan minua, ulkomaalaista, kohtaan. Joillakin ihmisillä on nimittäin todellakin havaittavissa asenne. Joudun entistä kauemmas mukavuusalueesta, jos asenne on vääränlainen.

Puhunpa ihan yhtä nopeasti/mutisten/murteellisesti kuin aina (tai vähän enemmänkin) ja katsotaan sitten miten tuo ulkomaalainen pärjää.

Se on ulkomaalainen, joten nyt puhutaan oikein yksinkertaisesti ja vähän kovemmalla äänellä eikä mistään liian vaikeasta tai varsinaisesti merkityksellisestä asiasta.

Kärjistettyjä stereotyyppejä mutta erittäin ärsyttäviä kohdalle osuessaan. Eivätkä vahingossakaan vaihda kieltä englanniksi. Tällaisten tapausten kanssa ei huvita jutella enempää kuin on pakko, koska ne valitettavasti romahduttavat minun kielitaitoni tason pari pykälää normaalia alemmas. Onneksi suurin osa ihmisistä on kuitenkin normaaleja ja näihin vakavasti ärsyttäviin törmää loppujen lopuksi aika harvoin.

Mukavuusalueen ulkopuolella liikkuminen johtaa myös joissakin tilanteissa siihen, että tietoisesti tai tiedottomasti valitsen englannin, jonka puhuminen ei varsinaisesti vaadi ajattelua. Riittää, että avaa suunsa, ja oikeat sanat soljuvat ulos. Ja sitten ollaankin taas syvällä mukavuusalueen sisäpuolella.

Kielipoliittinen päivitys

En edelleenkään ymmärrä tanskaa, ellei puhuta selkokieltä. Mutta en ole ainoa. Työnantajan Ruotsin varastossa työskentelevä balkanilainen maahamuuttaja ei taida myöskään ymmärtää tanskaa, edes tekstiä. Sitä minä sentään ymmärrän melko hyvin.

Taannoin sain mainitulta varastonhoitajalta pyynnön selvittää, mitä ihmettä Tanskan asiakaspalvelu oikein haluaa. Pyyntöön oli liitetty muutaman viestin verran kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Siitä kävi ilmi, ettei vuorovaikutus todellakaan ollut onnistunutta. Tanskalainen pyysi tekemään jotain, ruotsinbalkanilainen vastasi kysymällä, että mitä mahdat tarkoittaa, sitä vai tätä. Tanskalainen vastasi jotain ja ruotsinbalkanilainen taas kyseli, että mitähän tällä kertaa mahdat tarkoittaa. Ja niin edelleen.

Luin viestiketjun ja kävin vielä varmistamassa tanskalaiselta - englanniksi - että olin ymmärtänyt hänen asiansa oikein. Sitten tulkkasin asian ruotsiksi, ja varastonhoitaja oli tyytyväinen.

Kun arvelin ääneen, että varastonhoitaja ei ehkä ymmärrä tanskaa, kävi ilmi, että myös norjankielisten viestien kanssa on ollut vaikeuksia. Ja ruotsinkielisten. Minä puolestani olen aina saanut ruotsiksi kirjoitetut viestini ymmärretyksi ensimmäisellä yrittämällä. Olisikohan niin, että kirjoitan sopivan yksinkertaista ja selkeää kieltä? Mahdollisesti minun kouluruotsini ja varastonhoitajan kielikurssilla oppima ruotsi ovat tasoltaan riittävän lähellä toisiaan, jotta ymmärrämme toisiamme ongelmitta.

Norjalaisilla on ärsyttävä tapa olettaa, että jos puhut edes vähän jotain skandinaavista kieltä, ymmärrät myös norjaa. Ja jos puhut hiukan norjaa, ymmärrät muita kieliä - ja luonnollisesti myös kaikkia norjan murteita. Aivan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan käytännössä ole.

Tietenkin on kielineroja, joilta tämä kaikki onnistuu noin vain. Sitten on meitä taviksia, joiden pitää aloittaa kuullunymmärtäminen paikallisesta puheenparresta ja laajentaa siitä vähitellen muihin murteisiin ja ehkäpä jonain päivänä myös tanskaan. Koulussa ruotsinsa oppineelle suomalaiselle suomenruotsi on helpompaa ymmärtää kuin riikinruotsi. Riikinruotsia oppii ymmärtämään melko nopeasti, kun sitä säännöllisesti joutuu kuuntelemaan. Skoonen murre tosin tekee minulle edelleen tiukkaa, mutta niin saattavat tehdä myös jotkut suomenruotsin murteet.

Olin muutama päivä sitten työhaastattelussa, jossa alkusmalltalkin jälkeen kieli vaihtuikin yllättäen englanniksi, koska se on kyseisen paikan toimistokieli. Norjankielentaitoani ei siis varsinaisesti testattu - eikä sitä edes edellytetä tuossa paikassa - ja ruotsinkielentaidostakin riitti oma toteamukseni, että puhun ruotsia. Näillä eväillä haastattelija kuitenkin myöhemmin totesi, että joutuisin puhumaan englantia vain islantilaisten kanssa. Tämä lausahdus siis sisälsi olettamuksen, että ymmärrän myös hankalia Länsi-Norjan murteita ja tanskaa.

En viitsinyt siinä tilanteessa korjata käsitystä, koska tuossa työssä kaikkien kanssa voi tarvittaessa puhua englantia. Toisaalta looginen päätelmä - jos todellakin puhuisin täysin sujuvaa norjaa - pitäisi olla, että olisin jo päätynyt paremmin koulutustani ja kokemustani vastaavaan työhön tai ainakin panostaisin nimenomaan sellaisten töiden hakuun, en nyt tarjolla olleisiin hanttihommiin.

Baabelin perilliset

 

Töissä aloitti viikko sitten uusi työntekijä, asiakaspalvelun tanskalaisvahvistus. Nyt meitä on sitten neljää kansallisuutta ja yhteinen kieli ei enää olekaan itsestäänselvyys. 

Alkuviikosta eräänä päivänä satuin tanskalaisen kanssa samaan aikaan keittiöön ja tanskalainen smalltalkinomaisesti lausahti jotakin, josta ymmärsin tasan yhden sanan, spise, syödä. Senkin todennäköisesti hahmotin lähinnä tapahtumapaikan ansiosta. Loppu oli, no, täyttä tanskaa, ja jouduin pahoitellen toteamaan, etten ymmärrä kyseistä kieltä.

Norjalaiset tuntuvat ymmärtävän varsin hyvin sekä ruotsia että tanskaa. Ehkäpä siihen on osasyynä norjan kielen kirjavuus. Ihmiset ovat tottuneet kuuntelemaan norjaa paljonkin toisistaan poikkeavilla murteilla puhuttuna. Jos siitä sitten siirrytään lähisukuisen kielen puolelle, siirtymä ei olekaan kovin suuri. Ja kirjoitettu tanska ei loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljon norjasta, ainakaan bokmålista.

Ruotsalaisilla sen sijaan näyttäisi olevan jo enemmän ongelmia naapurikielten kanssa. Gävlen läheltä, Ruotsin itärannikolta, kotoisin oleva työkaverini kertoi, ettei ymmärtänyt puhuttua norjaa tänne muutettuaan. Sen kuuntelua piti harjoitella jonkin aikaa. Tanska taas on ruotsalaisille vielä hankalampaa, ellei satu olemaan Skoonesta.

Koska norjalaiset kuuntelevat sujuvasti naapurikieliä, heillä tuntuu joskus olevan hieman epärealistinen käsitys naapurien kyvystä ymmärtää norjaa. Kuitenkin esimerkiksi edellistalvinen kielikurssini, norjaa skandinaaveille, osoitti muuta.

Suomalaisena olen muutaman kerran törmännyt ajatukseen, että koska suomalaiset puhuvat ruotsia, norja ei tuota meille suurempia ongelmia. Samassa yhteydessä on ehkä viitattu siihen, että suuri osa suomalaisistahan on ruotsinkielisiä. Ja kun vielä asuin Helsingissä, minulle saatettiin Norjassa todeta, että sinähän puhut sitten ruotsia. Helsinkihän on ruotsinkielinen, eikö niin?

Ovathan puhuttu norja ja ruotsi melko lähellä toisiaan, ja pienen totuttelun jälkeen ruotsia osaava ymmärtää norjaa. Sopivalta murrealueelta kotoisen oleva ruotsalainen todennäköisesti ymmärtää norjaa heti. Tanskan lausuminen taas poikkeaa muista kielistä niin paljon, että ainakin minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää mitään. 

Työpaikan tanskalainen talonmies, joka kuulemma puhuu melko selkeää tanskaa, voisi minun puolesta yhtä hyvin puhua vaikka hollantia. Toki jälleen palasia yhdistelemällä saatan ymmärtää vaikkapa, että joku on tulossa pesemään ikkunat, jos talonmies käy nostamassa kaikki sälekaihtimet ylös ja tunnistan puheesta sanan vaske, pestä. Mutta eipä tällä ymmärryksen tasolla tule mieleen mitään keskustelua alkaa tanskalaisen kanssa.

Saapa nähdä, joudunko nyt luopumaan periaatteestani, etten puhu töissä englantia, ainoastaan ruotsia tai norjaa. Tanskalaisen kanssa jutustelu voi muuten jäädä aika vähälle.

Kielipuoli

Käännösten tekeminen norjasta suomeen on tällä viikolla työllistänyt enemmän kuin muut työtehtävät. Kun käännösten aiheet liikkuvat tyytyväisten asiakkaiden kertomuksista tieteellis-kansantajuisiin, tuotteita mainostaviin artikkeleihin, suomen kieltä ja sen kiemuroita saa miettiä oikein kunnolla.

Suomi ja norja ovat rakenteellisesti niin erilaisia kieliä, että jos kääntää lauseen niin sanotusti suoraan, sana kerrallaan, lopputulos ei sitten enää toisella lukemalla kuulostakaan suomelta. Ja jos norjalainen kirjoittaja on käyttänyt hieman kevyempää tyyliä, muutamalla sattuvalla, kulttuurisidonnaisella sutkauksella höystettynä, aloitteleva amatöörikielenkääntäjä on ihmeissään.

Hankalaksi homma voi mennä myös siinä vaiheessa, kun puolivalmiista painotuotteesta pitäisi poistaa kirjoitusvirheet ja yhteistyökumppanina on suomenkielentaidoton graafikko. - Merkitse virheet selkeästi ja kirjaa oikea kirjoitusasu vielä selkeämmin. Varmista suullisesti, että graafikko ymmärtää, mitä pitää korjata. Toivo, että painokonetta ei käynnistetä ilman viimeistä tarkastusta. - Tähänastisen kokemukseni mukaan norjalaisen silmissä esimerkiksi m ja n näyttävät jotakuinkin samalta, kun ne on sijoitettu samaan jonoon muutaman muun kirjaimen kanssa.

Runsas kuukausi norjan- ja ruotsinkielisessä ympäristössä on aikaansaanut jonkinasteisen akklimatisoitumisen. Esimerkiksi kuuntelen jo sujuvasti ja ymmärränkin 90-prosenttisesti samassa huoneessa istuvan Marin nopeaa riikinruotsia, joka alussa oli hieman hankalaa. Norjalaiset puheenparsineen ovat sitten oma lukunsa. Ymmärryksen aste vaihtelee lähes täydellisestä muutaman sanan poimimiseen sieltä täältä puhujan aksentista riippuen.

Suomea olen kuvitellut osaavani jotakuinkin täydellisesti, kunnes tänään aloin epäillä asiaa. Suomalainen, suomenkielinen asiakas ilmaisi itseään niin epäselvästi, että meni hetki ennen kuin ymmärsin, mistä oli kyse. Ainakin luulen ymmärtäneeni. Tosin sitten asiakkaallekin piti selkokielellä selittää asioiden oikea laita, ennen kuin viesti meni perille.

Kiertelyä ja kaartelua

Keskustelunpätkä töissä:

Heli (ruotsiksi, enimmäkseen): Mari, tarvitsen yhden sanan... Miksi kutsutaan sellaista lomaketta joka tekee itsestään kopion? Mikä se on ruotsiksi tai norjaksi?

Mari (ruotsalainen): Tarkoitatko sellaista sinistä paperia, joka laitetaan kahden paperin väliin?

Heli: Ei, vaan lomake, jossa on monta paperia päällekkäin. Kirjoitetaan päällimmäiseen ja sitten se teksti tulee niihin muihinkin. Se niinkuin kopioi itse itsensä.

Mari: Ai sellainen. Ruotsiksi? Hmm... En kyllä osaa sanoa. Mihin sinä sitä tarvitset?

Heli: Minun pitäisi antaa suomalaiselta asiakkaalta tullut palaute eteenpäin, mutta kun en tiedä tätä sanaa. Asiakas haluaisi, että käyttäisimme sellaisia lomakkeita.

Mari: Katsotaan nettisanakirjasta. Tiedätkö, miksi sitä kutsutaan suomeksi?

Heli: Joo, luulisin. Mutta suomeksi siinä on kaksi sanaa.

Mari: No ei tähän ruutuun voi kirjoittaa kuin yhden sanan.

Siv kävelee huoneeseen.

Mari: Kysytään Siviltä!

Heli: Miksi kutsutaan sellaista lomaketta, joka kopioi itse itsensä? (+vähän lisää selitystä yhteisvoimin Marin kanssa...)

Siv (norjalainen): Se on karbonkopi.

Mari: Se on sitten varmaan ruotsiksikin karbonkopi.

***
Ruotsia, norjaa ja etenkin svorskia on tullut puhuttua viime päivinä aika paljon. Välillä pitää selittää oikein kunnolla ja etsiä kiertoilmauksia, kun ei tiedä juuri sitä asian kannalta olennaista sanaa. Niin kuin nyt vaikkapa itsejäljentävää lomaketta. Jolla sanalla ei kyllä jatkossa taida olla paljon käyttöä, kun niitä ei kerran firmassa käytetä.

Jos on jollekin asiaa, eikä asialla ole ihan hengenhätä, helpointa on lähettää sähköpostia. Siinä kirjoittaessa voi miettiä rauhassa, mitä olikaan tarkoitus sanoa, ja etsiä sopivia ilmauksia sanakirjasta, jos ne eivät muuten tule mieleen.

Norjan ja ruotsin erottaminen toisistaan puhuessa tai kirjoittaessa on selkeintä, kun jotakin asiaa tarkoittava sana on molemmissa kielissä aivan sama tai sitten ihan reilusti erilainen. Esimerkiksi vaikea on ruotsiksi svårt ja norjaksi vanskelig. Erilaiset sanat on helppo muistaa, kun ei tarvitse erikseen ryhtyä miettimään, miten se taivutus nyt menikään missäkin kielessä.

Jossain määrin ärsyttäviä ovat sanat ja ilmaukset, jotka ovat melkein samanlaisia. Kun esimerkiksi ruotsiksi sanotaa ett jobb, niin norjaksi se onkin en jobb. Ja esimerkiksi on yhdellä kielellä till exempel ja toisella for eksempel.

Onko sitten mikään ihme, että puhuessa lopputulos on svorskia?