Lintukoto, joka tipahti puusta

Lähde: vg.no

Puolitoista viikkoa sitten lööppeihin ilmestyi vuolaasti kyynelehtivä Therese Johaug, ja Norja järkyttyi. Miten voi olla mahdollista, että "snill og god" Therese, maailman paras naishiihtäjä jää kiinni dopingtestissä! Siihen ei Norjassa ollut varautunut kukaan, sillä eiväthän norjalaiset käytä dopingia. 

Vaikka dopinguutista on nyt pyöritelty kaikista mahdollisista näkökulmista, aika iso osa norjalaisista ei taida edelleenkään ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse. Theresen selitys huulivoiteesta saadusta kielletystä aineesta on monien käsityksen mukaan riittävä, eikä mistään dopingista ole kyse ollenkaan - eikä tällaisesta pikkuasiasta pitäisi mitään rangaistusta antaa. Ihan sivuasia on sitten se, että aktiiviurheilija ei nyt vaan saisi ollenkaan käyttää dopinglistalla olevaa voidetta, vaikka käytöllä ei olisi mitään tekemistä suorituskyvyn parantamisen kanssa.

Norjalaisten suhde hiihtoon on hyvin tunneperäinen. Hiihto ei ole vain urheilua, jossa norjalaiset ovat maailman huipulla, vaan se on osa norjaista kulttuuria. Myyttien ja stereotypioiden osalta aivan erityisesti, mutta kyllä norjalaiset keskimäärin ovat varsin innokkaita hiihtäjiä myös käytännössä. Tosin nykyään ne sukset, jotka jalassaan norjalaiset sanonnan mukaan syntyvät, taitavat monen kohdalla olla laskettelusukset. 

Hiihtokulttuuri on pyhä lehmä, jonka asemaa ei yleensä kyseenalaisteta. 

Norjalaiset ovat eläneet pitkään lintukodossa, jossa norjalaiset hiihtäjät ovat maailman huipulla täysin puhtain keinoin. Martin Johnsrud Sundbyn ylenmääräinen astmalääkkeen käyttö ja sen myötä paljastunut hiihtomaajoukkueen käytäntö lääkitä myös astmaa sairastamattomia oli ensimmäinen kolaus puhtaan hiihdon maineelle. Jos kyse olisi ollut vain Sundbystä, asian olisi voinut kuitata yhden miehen tyhmyydellä, mutta yleinen ylilääkitseminen olikin sitten jo asia, jota kansakin paheksui.

Toinen ja erilainen dopingkohu siihen perään on saanut ainakin skeptisemmän puolikkaan kansasta epäilemään hiihtoliiton touhuja. Sarkastisimmat alkoivat vääntää vitsiä kunnon kohottamisesta huulirasvaa vaihtamalla heti asian julkistamisen jälkeen.

Tiedotusvälineet ottavat tilanteesta kaiken irti, ja kritiikki koottuja selityksiä kohtaan on tiukkaa. Johaugin ja hiihtomaajoukkueen lääkärin kertomuksia on analysoitu ja todettu niissä vaikka kuinka monta epäloogisuutta tai muuten outoa asiaa. Sekin tuntuu kiinnostavan kovasti, mitä muunmaalaiset nyt ajattelevat norjalaisista.

En ole itse kovin innokas hiihdon tai minkään muunkaan urheilun seuraaja, mutta norjalaisen hiihdon dopingselvittely ilmiönä on mielenkiintoinen. Asiaahan ei ole vielä käsitelty loppuun asti, ja Johaugin mahdollinen tuomio varmasti herättää mielipiteitä puoleen ja toiseen. Toisaalta epäilen, että jos Johaug saa vuoden tai parin kilpailukiellon, asia lakaistaan aika pian maton alle pois ihmisten mieliä järkyttämästä, ja keskitytään mukavampiin uutisiin. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että vastoin ennakko-odotuksia paljastuukin jotakin paljon vakavampaa kuin yhden hiihtäjän ja hänen lääkärinsä käsittämätön huolimattomuus.

Sitä odotellessa, syntyykö tästä lopulta tragedia vai farssi.

Lisämitaleita odotellessa

Olympialaiset pyörähtivät käyntiin ja Norjan joukkue näyttää olevan heti tekemässä sitä, mitä heiltä odotettiinkin. Napsivat mitaleita. Tällä hetkellä tosin Norja on "vasta" kolmantena mitalitilastossa.

Norjan urheilutähdet ovat hiihtäjiä, joiden naamoja on jo hyvissä ajoin ennen olympialaisia saatu ihailla maitopurkkien kyljessä ja vähän muuallakin. Hiihto on ehdoton ykköslaji, josta jo etukäteen laskeskeltiin saatavan useita mitaleita. Sehän olisi täällä mahdoton ajatus, että hiihtomitaleita tulisi vain pari. Jos niin sattuisi, syyllisiä etsittäisiin todennäköisesti sekä maan rajojen sisä- että ulkopuolelta. Eihän hiihto toki ainoa laji ole, jossa norjalaisilla on mahdollisuus päästä mitaleille, mutta ne muut lajit tuntuvat jäävän hiihdon varjoon.

Marit Bjørgen lunasti odotukset heti lauantaina, mutta sunnuntaina miesten hiihdossa tapahtui jotakin odottamatonta, kun Norjaan tuli vain pronssia ja ennen kaikkea miesten suurin hiihtotähti Petter Northug oli vasta sijalla 17. Mikä järkytys!

Talviolympialaisten merkitystä norjalaisille kuvaa viikko ennen kisojen alkua noussut häly, kun Oslon pormestari (tätä käännöstä wikipedia tarjoaa ordførerille) kielsi kaupungin työntekijöiltä kisojen katsomisen työaikana. Työntekijöiden edustajat pitivät kieltoa täysin kohtuuttomana niuhottamisena. Sitä en ole seurannut, miten kiellon noudattaminen on sujunut. Veikkaan, että huonosti, koska norjalaisilla on taipumus olla välittämättä turhanpäiväisistä säännöistä. Ja talviolympialaiset nyt vain sattuvat olemaan huomattavan tärkeä tapaus norjalaisille.

Olympialaiset ja niiden ympärillä käyty keskustelu eräistä ei niin suoraan urheiluun liittyvistä asioista on innoittanut suurta norjalaista urheilukauppaketjua tekemään alla olevan kannanoton. Kyllä, on se kannanotto, aihe huomioiden jopa poliittisluonteinen sellainen. Venäjä-viitteitä suorastaan vilisee taustalla ja asia, jonka puolesta otetaan kantaa, tuskin jää kenellekään epäselväksi ainakaan loppuhuipennuksen jälkeen.

Jalkapallo on vakava asia

Kuva nrk.no

Eilen pelattiin jalkapallon cup-finaali. Sitä ei voinut olla huomaamatta, ei ainakaan tässä taloudessa, jossa mies seuraa jalkapalloa huomattavan suurella mielenkiinnolla ja antaumuksella. Tänä vuonna vastakkain olivat miehen kannattama Rosenborg Trondheimista ja sen verivihollinen, Molde.

Taistoon valmistautuminen kotikatsomon puolella alkoi jo lauantaina, kun mies luki uutisista, että Rosenborgin pelaajat ovat majoittuneet hotelliin Sandvikassa, jossa meillä on tapana käydä ostoksilla lauantaisin. Mies spekuloi, mikä hotelli on kyseessä. Minun mielestäni Sandvikassa on vain yksi hotelli, joka voisi tulla kyseeseen, mutta mies epäili tiedon olevan tarkoituksella epätarkka, ja hotelli voisi olla jossain muuallakin lähistöllä. Lisäksi mies pohti, mahtaisivatko pelaajat viettää lauantain vapaa-aikaansa ostoskeskuksessa Sandvikassa. Pelaajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mutta lähihotellin parkkipaikalla oli epäilyttävän monta linja-autoa, jotka epäilemättä liittyivät jotenkin sunnuntain peliin.

Sunnuntaina, kun peli alkoi, mies linnoittautui sohvalle ja minä lähdin ulkoilemaan, kun oikein aurinkokin paistoi vaihteeksi. Jos joku tämän perusteella tekee johtopäätöksen, etten seuraa norjalaista jalkapalloa, johtopäätös on aivan oikea. Tarkkaan ottaen en seuraa minkäänmaalaista jalkapalloa.

Jalkapallo on kuitenkin niin vakava asia, että siihen liittyen on syytä opetella muutamia asioita. Ensinnäkin on hyvä tietää, mitä joukkuetta puoliso kannattaa, jotta osaa suhtautua myönteisesti kyseiseen joukkueeseen. Lisäksi on hyvä tietää, mikä on kyseisen joukkueen pahin vastustaja, jotta osaa asiaankuuluvasti paheksua vastustajaa, jos niikseen tulee. Eilisen pelin voitti Molde (vihollinen), joten jätin kommentoinnit ja kyselyt tavallistakin vähemmälle.

Vaikken jalkapalloa seuraakaan, olen kuitenkin kahdesti ollut katsomassa peliä. Ja tietenkin Rosenborgin peliä. Jalkapallostadionin katsomossa voi havainnoida ihmisiä, jotka suhtautuvat jalkapalloon todella vakavasti. Miehen mukaan nämä raskaan sarjan jalkapallofanit kiertävät kannattamansa joukkueen peleissä ympäri maata lähes päätyökseen. Ja laulu raikaa. Yllä on muutaman sekunnin pituinen ääninäyte Rosenborgin kannattajilta, ja sama meno jatkuu jotakuinkin koko pelin ajan.

Norjalaisille jalkapallo on ehdoton ykköslaji, mitä joukkueurheiluun tulee. Jääkiekko on täällä lähinnä marginaaliryhmän harrastus, mutta jalkapalloa harrastavat tai seuraavat kaikki. Jalkapallo rantautui Norjaan Iso-Britanniasta jo 1880-luvulla ja saavutti heti suuren suosion sekä pelaajien että yleisön puolelta. Norja ei taida olla aivan maailman huipulla, mutta Suomea paremmin maajoukkue kait kuitenkin pääsääntöisesti menestyy. Jotain jalkapallon suosiosta kertoo myös se, että norjankielisessä Wikipediassa on varsin monta norjalaista jalkapalloa käsittelevää artikkelia.

Vaikutelmani on se, että lähes kaikki miespuoliset norjalaiset pelaavat tai ovat pelanneet jalkapalloa jossain vaiheessa urheilu-uraansa. Jalkapallon pelaaminen on normaalia, pelaamattomuus erikoista. Viikonloppulapsi aloitti jokunen vuosi sitten äitinsä päätöksellä jalkapalloharrastuksen, ja silloin totesin, että se vaikutti olevan aika kallis harrastus - ja myös hyvin vakava harrastus heti alusta lähtien. Jopa alkeista lähteneiden pikkupoikien piti maksaa ties mitä lisenssimaksuja ja ostaa joukkueen peliasu, jolla silläkin luonnollisesti oli hintaa. En tiedä, millaista jalkapallokoulutoiminta tms. on Suomessa, ties vaikka olisi ihan samanlaista, mutta ainakin tässä tapauksessa harrastuksesta tuntui olevan hauskuus ja rentous kaukana. Viikonloppulapsi siirtyi sittemmin muiden lajien pariin, kun innostus ei riittänyt "ammattilaisuralle". 

Kansallisylpeys uhattuna

Kuva: Dagbladet, painettu lehti 2.3.13

Miten saat norjalaisen hermostumaan? Ala puhua huippuhiihtäjien mahdollisesta dopingista. Todennäköisesti norjalainen vastaa tiukasti, että norjalaiset hiihtäjät eivät ikinä käyttäisi dopingia ja aiheesta ei todellakaan kannata edes keskustella. Toinen vaihtoehto on, että puhujaa katsotaan säälien - eikö se ymmärrä, etteivät norjalaiset tee sellaista, vain muunmaalaiset.

Ruotsalaisten tekemä dokumentti huippuhiihtäjien korkeista hemoglobiiniarvoista 1990-luvulla nosti myrskyn Norjassa. Dokumentissa esille nostetut nimet eivät olleet ainoastaan norjalaisia, mutta norjalaisten mielestä kyseessä on hyökkäys nimenomaan norjalaisia kohtaan. Dokumenttia on kyseenalaistettu monella tavalla: lista veriarvoista ei voi olla luotettava, koska se on peräisin Kari-Pekka Kyröltä, mitään dokumentaatiota ei oikeasti ole edes esitetty, koko ohjelma on ala-arvoista journalismia ja niin edelleen. 

Norjan televisio on päättänyt olla esittämättä tällaista roskaa. Onneksi kuitenkin täällä näkyy myös Ruotsin tv ja dokumentti löytyy netistäkin, joten kiinnostuneet ovat varmasti päässeet sen katsomaan sensuurista huolimatta. Dokumentti herättää vähintään mielenkiintoisia kysymyksiä, vaikka ohjelman tekijät itse eivät taida suoraan syyttää ketään dopingista. 

Menestyneet hiihtäjät ovat norjalaisten kansallissankareita, jotka ovat kaiken arvostelun yläpuolella. Kansallissankarin pitää olla tahraton, mikään muu ei ole mahdollista. Entinen pääministeri Gro Harlem Brundtland on sanonut urheilusta puhuessaan, että on tyypillistä norjalaista olla hyvä. Det er så typisk norsk å være god. Hiihto on aivan erityisessä asemassa, sillä paljon toisteltu sanonta kuuluu, että norjalainen syntyy sukset jalassa. Norjalainen hiihtäjä ei siis voi olla mitään muuta kuin maailman paras. Aivan luonnostaan.

Kuva: vg.no

Oheinen kuva Marit Bjørgenin lihaksista herätti huomiota viime talvena. Norjalaiset huokailivat ihastuksesta. Muunmaalaiset olivat vähemmän ihastuneita, ja muun muassa Maritin hyvinlääkitty astma mainittiin. Nykyhiihtäjistä ruotsalaisdokumentti ei sano mitään, mutta kieltämättä se heittää varjonsa kaikkien hiihdon huipulla olevien päälle, niin norjalaisten kuin muidenkin. Norjalaisten vakaa käsitys kuitenkin on, että vaikka kaikki muut douppaisivat, norjalaiset hiihtäjät ovat puhtaita. Kukaan ei ihmettele, miksi norjalaiset menestyvät niin hyvin niiden doupattujen joukossa. Niin, ainakin minun arveluni on, että täysin puhdasta huippuhiihtäjää ei tänä päivänä taida löytyä. Sama se, mistä maasta tulevat. 

Sitä, mitä mahdollisesti on tapahtunut 1990-luvulla, on enää vaikea todistaa puoleen tai toiseen, ellei joku asioista oikeasti tietävä ryhdy puhumaan ja esitä lisätodisteita. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että niin nyt kävisi. Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku näistä nykyisistä, menestyneistä norjalaishiihtäjistä jäisi kiinni dopingista, isku olisi suuri koko Norjan kansakunnalle. Paljon suurempi kuin suomalaishiihtäjien joukkokärähtäminen 2001.

***

Kohun aiheuttanut dokumentti on katsottavissa Ylen ja SVT:n nettisivuilla:

http://areena.yle.fi/tv/1849459 - näkyy vain Suomessa 29.3.13 saakka.

http://www.svt.se/ug/se-program/27-2-20-00?&autostart=false - näkyy myös ulkomailla, näkyvyysajaksi 3.3.13 ilmoitetaan "yli 30 päivää".

Aprillipäivä meni jo

Salaskeittaajat (kuva Dagbladet)

Satuimme äskettäin kulkemaan viikonloppulapsen kanssa skeittipuiston ohi. Todettiin, että siellä oli melkoinen vilinä, monta skeittaajaa esittelemässä taitojaan. Mies ryhtyi muistelemaan ääneen muinaisia skeittariaikojaan.

Skeittaaminen oli kiellettyä Norjassa monta vuotta, siis oikein laitonta. Se oli hallituksen mielestä norjalaiseen kulttuuriin kuulumatonta, liian amerikkalaista. Jos siitä jäi kiinni, sai sakkoja ja skeittilauta takavarikoitiin, mies valisti meitä kahta, jotka kuuntelimme epäuskoisina. Eikä skeittilautoja tietenkään saanut ostaa mistään. Minäkin salakuljetin omani Englannista.

Mihinkäs blokkiin tämä maa kuuluikaan kylmän sodan aikoina? Kuulostaa ihan Neuvosto-Norjalta. Koska aprillipäivä tosiaan oli jo ohi, en uskaltanut leimata tätä juttua vitsiksi ihan suoralta kädeltä, vaikka se sellaiselta kuulostikin, vaan googlailin esiin vähän faktatietoa aiheesta.

Wikipedia toteaa lyhyesti, että rullalaudat oli kokonaan kielletty Norjassa 7.9.1978 - 9.5.1989. Tänä aikana Norja oli maailman ainoa maa, jossa rullalautojen myyminen ja ostaminen sekä rullalautailu oli kielletty. Norjan rullalautaliitto, NORB, perustettiin ajamaan rullalautailijoiden etuja 1977 ja vastustamaan rullalautailun kriminalisointia.

Poliisi valvoi rullalautailun kieltäneen lain noudattamista tiukasti ja teki jopa ratsioita epäiltyihin skeittauspaikkoihin. Nuorison harrastusintoa tämä ei kuitenkaan lannistanut, vaan lautoja tehtiin itse ja salakuljetettiin ulkomailta ja skeittiramppeja rakennettiin sopivan syrjäisiin paikkoihin. Jos skeitatessa tulleita vammoja piti käydä näyttämässä lääkärille, niiden todellista alkuperää ei voinut kertoa.

Kiellosta huolimatta skeittiharrastus kasvoi 1980-luvun kuluessa, ja kiellon valvomisesta tuli yhä vaikeampaa. Kun Stortinget sitten 1989 kumosi lain, kiinnostus lajia kohtaan räjähti ja taitavimmista skeittaajista tuli julkkiksia. 

Täyskiellon syistä ovat kieltoa ajaneet virkamiehet myöhemmin haastattelussa kertoneet toimineensa hyvää tarkoittaen. Aikeena oli "yrittää vähentää vahinkoja", sillä amerikkalaiset tilastot kertoivat rullalautailun aiheuttavan mm. vakavia kallovammoja. Lakia valmisteltiin useamman ministeriön ja etujärjestön voimin.

Aiheesta dokumenttielokuvan tehneen Emil Trierin mukaan kiellon takana oli ilmeisesti myös uuden pelko. Rullalauta oli vasta Amerikasta saapunut uutuus, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa perinteisiin norjalaisiin urheilulajeihin, kuten jalkapalloon tai mäkihyppyyn.

Enpä olisi uskonut, että norjalaisten kaapista löytyy tällainen luuranko. Onko Suomessa ollut mitään vastaavaa?

***
Dagbladetin artikkeli aiheesta
Brettkontroll-dokumentin nettisivu

Hiihtämässä

Norjalainen syntyy sukset jalassa. Näin täällä kuulee sanottavan. Ihan en taida tätä stereotypiaa purematta nielaista, koska olen tavannut myös sellaisia norjalaisia, joiden kohdalla tämä ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

Hiihto on kuitenkin suosittu harrastus, ja tänään, kauniin aurinkoisena sunnuntaina, ladulla oli vilskettä. Parkkipaikka hiihtoretken alkupisteessä oli tupaten täynnä, mutta hyvällä tuurilla sieltä löytyi juuri ja juuri autonmentävä tyhjä tila. Ovetkin saatiin auki, eikä tarvinnut kömpiä ulos takaluukun kautta.

Ulkoilureitit on hyvin merkitty ja netistä löytyy latutietokanta karttoineen ja ajantasaisine kunnossapitotietoineen. Maasto on, kuten arvata saattaa, aika mäkistä, joten ilman kelinmukaista pitovoidetta ladulle ei pidä lähteä.

Sää oli tänään todella hieno, pikkupakkanen ja aurinkoa. Hiihtoretken päätarkoitus tällä kertaa oli ulkoiluttaa viikonloppulasta, joten kilometrejä ei kertynyt kovin paljon, mutta raikasta ulkoilmaa sitäkin enemmän. Toivottavasti ensi viikonloppuna sää suosii niin, että päästään aikuisten kesken vähän pidemmälle lenkille.

Moni hiihtäjä oli lähtenyt ulkoilemaan koiran kanssa, joita näkyikin monipuolinen valikoima ajokoirasta puudeliin. Minkäänlaisia koirakieltomerkkejä ladun varrella ei luonnollisestikaan näkynyt.

Muutama hiihtäjä veti perässään pientä kuomullista rekeä, jossa istui perheen nuorimmainen. Hiihtoretkeily näyttää muutenkin olevan nimenomaan perheen yhteistä toimintaa, ja aika pieniäkin hiihtäjiä viiletti ladulla melkoista vauhtia.

Kaikki eivät kuitenkaan ota sunnuntaihiihtelyä rentoutumisen kannalta, vaan vastaan tuli ja ohitse meni myös trikoisiin sonnustautuneita (lähinnä) miehiä, joita ladun tukkeena olleet sunnuntaihiihtäjät näyttivät ärsyttävän. Näitä veren maku suussa liikkujia näkyy täällä jostakin syystä enemmän kuin Suomessa. Lajina voi hiihdon lisäksi olla vaikkapa läpi talven jatkuva pyöräily, pääsääntöisesti ajoradalla, tai juoksu, esimerkiksi reppu selässä töihin ja kotiin. Näiden himokuntoilijoiden tuntomerkkinä ovat trikoot ja muutenkin viimeisen päälle olevat välineet.

Pientä evästä näytti repuista päätellen olevan monella mukana ja mekin pysähdyimme riittävästi ylämäkihiihtoa harjoitettuamme mehutauolle. Jos reitin valitsee sopivasti, taukopaikaksi löytyy myös pitkin korpea sijoiteltuja majoja, joista voi ostaa välipalaa. Me emme tänään sellaiselle asti päätyneet, mutta ehkäpä sitten sillä aikuisten hiihtoretkellä.

Holmenkollenilla

T-bane valmiina lähtöön

Aikainen herätys sunnuntaiaamuna, aamupala, eväät reppuun, lämmintä vaatetta päälle ja menoksi. Oslossa tuntuu olevan aina vähintään pieni ruuhkanpoikanen, mutta sunnuntaiaamu teki poikkeuksen. Ilmainen, aikarajoitukseton parkkipaikka, jollaista Oslosta on arkena turha etsiä, löytyi sekin helposti metroaseman läheltä.

Täysi metrojuna kolkutteli ylämäkeä Holmenkollenille pikku hiljaa.

Urheilusuoritus

Holmenkollenin esite lupaili vaivaisen kilometrin pikkupyrähdystä metropysäkiltä itse kisapaikalle. Ylämäestä ei mainittu mitään, mutta sen saattoi jopa meikäläisenkin paikallistuntemukselle ennakoida. Silti matka tuntui paljon kilometriä pidemmältä, kun kävelytie kiemurteli aina vain ylöspäin.

Jostakin syystä alkumatkasta polun varrella näkyi pehmustettuja lyhtypylväitä. Pehmusteiden funktio jäi arvoitukseksi, kun niiden ja polun laidan välilläkin oli vähintään metri turvaetäisyyttä. Sen luulisi pelastavan 99% hallitsemattomasti etenevistä kisaturisteistakin, joita ei kyllä tällä matkalla näkynyt. Keltaisia pehmusteita näkyy ylläolevassa kuvassa.

Rakennustyömaa

Matka ylös vei rakennustyömaan halki. Holmenkollenia rakennetaan uuteen uskoon ja vielä syksyllä isomäkikin antoi vain aavistuksen tulevasta. Pienempiä hyppyreitä rakennetaan edelleen, ja vaikka suurin hyppyri otettiin käyttöön pari viikkoa sitten, koko alue muistuttaa edelleen lähinnä soramonttua. Välttämättömät rakenteet olivat valmiina viikonlopun kilpailuissa, mutta lopullisesti paikat ovat kunnossa vasta ensi talven MM-kisoissa.

Ilmassa leijuva hyppyri

Uusi hyppyrimäki on varsin mielenkiintoisen näköinen rakennelma. Se näkyy kauas ja erottuu myös pimeällä valaistuksensa ansiosta. Perinteisempiin hyppyreihin verrattuna tästä näyttää ensi silmäyksellä puuttuvan tuki, joka on kuitenkin sijoitettu niin alas, että mäen kaari näyttää olevan täysin tyhjän päällä. Sivuilla olevat tuulisuojat vielä korostavat mäen muotoja.

Arkkitehtoninen ihme

Katsomossa oli mahdollisuus havainnoida myös yleisöä. Puolalaisia oli paikalla paljon ja ääntä lähti vähintään yhtä paljon kuin norjalaisista omia suosikkeja kannustettaessa. Myös kisakostyymit olivat paikoitellen mielenkiintoisia. Maininnan eksoottisimmasta asusta saa venäläinen kolmikko, joka oli varautunut kylmään täyspitkin susiturkein.

Norjalaisneule, joita muuten katukuvassa näkyy harvakseltaan, oli monen katsojan valinta. Paksu, koristeellinen villapaita oli suosittu vaate, mutta muitakin perinneasusteita oli nähtävillä. Pitkät, polveen asti ulottuvat kirjoneulevillasukat olivat itse asiassa aika hauskan näköiset. Ehkä pitäisi kutoa itselle sellaiset ensi talveksi. Sukkiin yhdistetyt polvihousut lienevät nekin paikallinen perinne.

Heia! Heia!

Katsomossa panin taas merkille erään norjalaisen tavan, jota olen jo aikaisemmin ihmetellyt. Ihmiset kulkevat talvellakin kädet paljaina, ellei pakkasta ole reilusti. Jos kädet palelevat, niitä sitten lämmitellään muilla keinoin, muttei käsineillä. Aluksi kuvittelin tämän tavan olevan vain mieheni laiskuutta ottaa hanskoja mukaan, mutta sittemmin olen havainnut, että niin tekevät kaikki muutkin.

Eilen mäkikatsomossa eteemme istahtivat vanhemmat vauvan kanssa. En osaa arvioida noin pienten ikää, mutta varmasti alle vuosi - ei puhunut, ei kävellyt, söi vauvanruokasosetta purkista. Vauva oli puettu oikein söpöihin neuleisiin, mutta käsissä ei ollut mitään. Lämpötila oli lähellä nollaa ja tuulivaikutuksen kanssa noin kymmenen miinusasteen paikkeilla. Vauva otettiin pois kantolaitteestaan ja todettiin, että kas, kädethän ovat kylmät. Niitä sitten lämmittelemään. Helpotuksekseni vanhemmat kaivoivat sittemmin esille myös vauvan kintaat ja muutakin lisävaatetta. Mutta kuitenkin... En ole minkäänlainen asiantuntija pikkulasten suhteen, mutta ainakin minun maalaisjärkeni sanoo, että hanskat laitetaan lapsen käteen ennen kuin tulee kylmä.

Yhdistetyn miehet hiihtoonlähtövalmisteluissa

Ai niin, olihan siellä hiihtäjiäkin. Hiihto ei vain mielestäni ole kovin katsojaystävällinen laji, paitsi jos sitä sattuu katsomaan tv:n ääressä. Paikan päällä hiihtäjät lähinnä suhahtavat ohi, ja kokonaistilanne on sen varassa, sattuuko näkemään tulostaulua tai kuulemaan ja ymmärtämään kuulutuksia.

Paikan päällä ollut hiihtoselostaja yllätti. Kielivalikoimaan kuuluivat norjan lisäksi englanti, saksa ja suomi, ja kieli vaihtui aina sen mukaan, minkä maalaisesta hiihtäjästä oli puhe.

Kotimatkalla

Pois lähdettäessä onnistuin hukkaamaan kamerani. Minä, joka en ihan oikeasti ikinä hukkaa mitään, ainakaan mitään vähänkään arvokasta. Arvatkaa, harmittiko? Kamera oli kädessäni, hihna ranteen ympärillä. Sitten puhelin soi ja vastasin. Sitten kameraa ei ollutkaan enää missään. Tiedän siis aivan tarkasti missä ja milloin kamera putosi ja huomasinkin sen katoamisen noin parin minuutin päästä. Siinä ajassa joku oli kuitenkin jo ehtinyt korjata sen parempaan talteen.

Kyselin löytätavaroiden kohtalosta saman tien parilta herralta, jotka olivat polkujen risteyksessä opastamassa harhailevia kisaturisteja. Kysymys osoittautui yllättävän hankalaksi. Sitten toinen keksi, että jossain todellakin on löytötavarapiste. Vielä hetken miettimisen jälkeen herrat suosittelivat, että soitan maanantaina ohjelmalehtisessä olevaan numeroon ja kysyn löytötavaroista. Ohjelmalehtisen puhelinnumero kuuluu ensi talven MM-kisojen järjestelyorganisaatiolle, joten eipä olisi heti tullut mieleeni soittaa siihen.

Tänään sitten soitin ja kyselin asiasta. Puhelimessa ollut nainen otti kameran tuntomerkit ja lupasi palata asiaan huomenna, kun on tarkistanut löytötavarat. Saa nähdä kuinka käy. Itse kamera on jo vähän kulahtanut ja olin jo miettinyt uuden ostamista, mutta muistikortti kuvineen olisi kiva saada takaisin.

Sattuneesta syystä kaikki tämänkin postauksen kuvat ovat isäni ottamia.