Lintukoto, joka tipahti puusta

Lähde: vg.no

Puolitoista viikkoa sitten lööppeihin ilmestyi vuolaasti kyynelehtivä Therese Johaug, ja Norja järkyttyi. Miten voi olla mahdollista, että "snill og god" Therese, maailman paras naishiihtäjä jää kiinni dopingtestissä! Siihen ei Norjassa ollut varautunut kukaan, sillä eiväthän norjalaiset käytä dopingia. 

Vaikka dopinguutista on nyt pyöritelty kaikista mahdollisista näkökulmista, aika iso osa norjalaisista ei taida edelleenkään ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse. Theresen selitys huulivoiteesta saadusta kielletystä aineesta on monien käsityksen mukaan riittävä, eikä mistään dopingista ole kyse ollenkaan - eikä tällaisesta pikkuasiasta pitäisi mitään rangaistusta antaa. Ihan sivuasia on sitten se, että aktiiviurheilija ei nyt vaan saisi ollenkaan käyttää dopinglistalla olevaa voidetta, vaikka käytöllä ei olisi mitään tekemistä suorituskyvyn parantamisen kanssa.

Norjalaisten suhde hiihtoon on hyvin tunneperäinen. Hiihto ei ole vain urheilua, jossa norjalaiset ovat maailman huipulla, vaan se on osa norjaista kulttuuria. Myyttien ja stereotypioiden osalta aivan erityisesti, mutta kyllä norjalaiset keskimäärin ovat varsin innokkaita hiihtäjiä myös käytännössä. Tosin nykyään ne sukset, jotka jalassaan norjalaiset sanonnan mukaan syntyvät, taitavat monen kohdalla olla laskettelusukset. 

Hiihtokulttuuri on pyhä lehmä, jonka asemaa ei yleensä kyseenalaisteta. 

Norjalaiset ovat eläneet pitkään lintukodossa, jossa norjalaiset hiihtäjät ovat maailman huipulla täysin puhtain keinoin. Martin Johnsrud Sundbyn ylenmääräinen astmalääkkeen käyttö ja sen myötä paljastunut hiihtomaajoukkueen käytäntö lääkitä myös astmaa sairastamattomia oli ensimmäinen kolaus puhtaan hiihdon maineelle. Jos kyse olisi ollut vain Sundbystä, asian olisi voinut kuitata yhden miehen tyhmyydellä, mutta yleinen ylilääkitseminen olikin sitten jo asia, jota kansakin paheksui.

Toinen ja erilainen dopingkohu siihen perään on saanut ainakin skeptisemmän puolikkaan kansasta epäilemään hiihtoliiton touhuja. Sarkastisimmat alkoivat vääntää vitsiä kunnon kohottamisesta huulirasvaa vaihtamalla heti asian julkistamisen jälkeen.

Tiedotusvälineet ottavat tilanteesta kaiken irti, ja kritiikki koottuja selityksiä kohtaan on tiukkaa. Johaugin ja hiihtomaajoukkueen lääkärin kertomuksia on analysoitu ja todettu niissä vaikka kuinka monta epäloogisuutta tai muuten outoa asiaa. Sekin tuntuu kiinnostavan kovasti, mitä muunmaalaiset nyt ajattelevat norjalaisista.

En ole itse kovin innokas hiihdon tai minkään muunkaan urheilun seuraaja, mutta norjalaisen hiihdon dopingselvittely ilmiönä on mielenkiintoinen. Asiaahan ei ole vielä käsitelty loppuun asti, ja Johaugin mahdollinen tuomio varmasti herättää mielipiteitä puoleen ja toiseen. Toisaalta epäilen, että jos Johaug saa vuoden tai parin kilpailukiellon, asia lakaistaan aika pian maton alle pois ihmisten mieliä järkyttämästä, ja keskitytään mukavampiin uutisiin. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että vastoin ennakko-odotuksia paljastuukin jotakin paljon vakavampaa kuin yhden hiihtäjän ja hänen lääkärinsä käsittämätön huolimattomuus.

Sitä odotellessa, syntyykö tästä lopulta tragedia vai farssi.

Lihapatojen äärellä

Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 

Luonnon vastaisku

Lauantaiaamuna herättyäni totesin, että ulkoa kuului outo ääni. Jonkinlainen jyrinä. Se jatkui ja jatkui tasaisena, joten nousin ja menin katsomaan ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu. 

Jos video ei näy, voi katsoa sen klikkaamalla tätä linkkiä.

Takapihalla oli tulva. Valtava vesimäärä tuli jostakin, virtasi pihan läpi monen metrin levyisenä vuona, ja jatkoi kohti lähellä olevaa pientä jokea.

Muutaman minuutin kuluttua olimme jo ulkona ihmettelemässä tilannetta yhdessä naapurien kanssa. Jostakin ylempää rinteestä juokseva vesi oli tuonut parkkipaikalle melkoisen määrän hiekkaa, jota oli kasautunut myös sadevesikaivon päälle niin, että vesi ei ollut päässyt kaivoon. Kun kaivo saatiin kaivettua esille ja vesi virtasi sinne minne pitikin, tilanne näytti olevan hallinnassa.

Sitten alkoi taas sataa kaatamalla.

Veden tulolle ei näyttänyt olevan loppua, ja säätiedotuskin lupasi vielä ainakin tunnin verran kaatosadetta. Veden pinta alkoi taas nousta ja virta takapihojen läpi voimistui. Polkaistiin pystyyn talkoot, ja alettiin rakentaa patoa ohjaamaan vesimassoja toiseen suuntaan. 

Norjalaiset ovat talkookansaa. Kun tarve vaatii, ihmiset kantavat kortensa kekoon. Tällä kertaa myös moni sellainen, joiden omaisuutta tulva ei uhannut, oli mukana lapioimassa veden mukana tullutta hiekkaa säkkeihin ja rakentamassa patoa. Kun työ oli edistynyt niin pitkälle, että suurin osa vedestä oli saatu ohjattua muualle ja tilanne oli oikeasti hallinnassa, osa talkooväestä lähti katsomaan, tarvitaanko jossain muualla apua. 

Sade ei onneksi jatkunut enää kovin pitkään, mutta ehti aiheuttaa useita tulvia lähialueella ja myös materiaalisia vahinkoja. Meidän tulvamme voimaa lisäsi se, että alueen läpi kulkee puro, joka on joskus muinoin ohjattu virtaamaan tunneliin. Tunneli oli ilmeisesti tukkeutunut, ja vesi etsi uusia reittejä. Tai eihän se reitti oikeastaan ollut uusi, vaan seurasi veden luonnollista kulkuväylää, sitä, jota puro on joskus aikoinaan virrannut. Tunneli kulkee meidänkin takapihamme alta, ja samaa reittiä tulvavesi hakeutui, tällä kertaa vain maan pintaa pitkin. 

Kävin illalla katsomassa, mistä vesi oli tullut, ja jäljet olivat selvästi näkyvissä. Vettä oli virrannut rinnettä alas sekä katua pitkin että pihojen läpi. Meidän talomme säästyi vesivahingoilta, vaikka jäljistä päätellen vettä oli aikaisemmin aamulla ollut aika paljon myös talon etupihalla, ennen kuin virta oli syönyt itselleen suoremman reitin talon taakse ja sitä kautta jokeen.

Meidän takapihamme vauriot olivat yllättävän pienet. Veden virratessa täydellä voimalla olin ihan varma, että koko piha lähtee veden mukana. Kun tulva oli loppunut, kaikki kasvit ja kivireunukset olivat kuitenkin edelleen paikoillaan, ja oikeastaan vain nurmikko oli ottanut osumaa. Virta oli kaivanut pari isohkoa kuoppaa rinteeseen ja nurmikolla oli jonkin verran hiekkaa. Seuraavana päivänä lähes kaikki jäljet oli jo siivottu. Pykälää ylempänä rinteessä olevien naapureiden pihoissa sen sijaan on aika paljon enemmän hiekkaa. 

Rivitaloalueen toinen puolisko, joka sijaitsee pienen kukkulan toisella puolella, sen sijaan kärsi suurempia vahinkoja. Silläkin puolella oli tehty tosissaan töitä veden ohjaamiseksi harmittomille reiteille, mutta monen talon kellari oli tulvinut ja vesivahingot ovat huomattavat. Lähes pahimmassa tulvakohdassa asuva työkaverini kertoi, että heillä vettä oli tullut sisään paitsi oven raosta myös kellarin lattiassa olevasta pienestä halkeamasta. 

Tuhoja katsellessa tuli mieleen, että oliko tämä nyt sitten luonnon vastaisku. Asuinalue on rakennettu niin, että vedellä ei ole enää luonnollisia reittejä virrata. Rivitaloalueella kävellessäni panin merkille, että sadevesikaivoja ei ole missään. Alueen ainoa sadevesikaivo taitaa olla meidän parkkipaikallamme, ja sekin lienee siinä vain siksi, että se johtaa tunnelissa virtaavaan puroon. Ei ole tarvinnut erikseen kaivaa viemäriä. Tavallista runsaampaan veden tuloon ei ole varauduttu oikeastaan mitenkään. Ei tällä alueella yleensä ole tulvia, mutta tuskin tämä ensimmäinen oli eikä varmaan viimeinenkään. 

Kuvassa takapiha ja sen läpi virtaava vesi näyttää lähes idylliseltä. Aivan kuin jokin trooppinen puutarha vesiputouksineen. Olen joskus ajatellut, että olisi kiva, jos pihassa olisi virtaavaa vettä, mutta tämä on kuitenkin hiukan liikaa. Kuvaa ottaessa en ollenkaan huokaillut ihastuksesta.

Norjan itsenäisyyspäivä

Tänään, 7. kesäkuuta, vietetään Norjan itsenäisyyspäivää. Tarkkaan ottaen päivän nimi ei ole "itsenäisyyspäivä" vaan unionsoppløsningsdag eli "unioninpurkupäivä". Ja oikeastaan päivää ei edes vietetä mitenkään erityisesti. Päivä on tavallinen työpäivä, eikä katukuvassa ole pienintäkään juhlan tuntua. Lippujakin näkyy hyvin, hyvin harvassa.

Unioninpurkupäivä on päivä, jolloin Norja sanoutui irti Ruotsista vuonna 1905. Ruotsin kanssa päästiin sopuun asiasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Norja oli päätynyt Tanskan hallinnasta Ruotsin huomaan Napoleonin sotien seurauksena 1814. Siinä rytäkässä itsenäisyyttä tavoitelleet norjalaiset ehtivät säätää perustuslain, mutta itsenäisyyden sijaan lopputuloksena oli personaaliunioni Ruotsin kanssa. Ruotsin kuningas oli siis myös Norjan hallitsija, mutta norjalaiset saivat pitkälti määrätä omista asioistaan.

Norjassahan juhlitaan kansallispäivää perustuslain säätämispäivänä. Se on vähän kuin jos suomalaiset itsenäisyyspäivän sijaan juhlisivat Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutusta Porvoon valtiopäivillä 1809 ja autonomian ajan alkamista.

Norjalaisilla ei tunnu olevan mitään erityistä suhdetta päivään, jolloin maa itsenäistyi. Lähinnä vaikutelma on se, että norjalaisten oman käsityksen mukaan valtio syntyi jo 1814, kun tanskalaisvallasta päästiin eroon. Tanskan ajasta monella on kommentteja, yleensä kielteisiä, mutta unioniaika Ruotsin kanssa vaikuttaa olleen lähinnä ohimenevä välivaihe ainakin, jos norjalaisten juttuja kuuntelee. Alussa tosin Ruotsi joutui turvautumaan sotilaalliseen voimaan saadakseen Norjan haltuunsa - norjalaiset kun ehtivät perustuslain säätämisen lisäsi valita itselleen ikioman kuninkaan - ja unioniajan loppua kohden separatismin kannatuksen kasvaessa norjalaiset pelkäsivät taas Ruotsin hyökkäävän. Siihen väliin mahtui ilmeisesti kuitenkin muutama vuosikymmen suht rauhallista rinnakkaineloa.

Tänään on kalenterin mukaan liputuspäivä, mutta eipä niitä lippuja naapurustossa näy muualla kuin meidän parvekkeellamme. Ei, minä en ole historiainnostuksen huumassa ottanut lippua esille. Mies se on, joka tahtoo liputtaa. Miehelle tosin tässä päivässä Norjan itsenäistymistä olennaisempaa taitaa olla, että tänä päivänä vuonna 1945 kuningas Haakon VII palasi maanpaosta Norjaan saksalaismiehityksen päätyttyä.

Norjalainen kansallinen identiteetti tuntuu ylipäätään olevan aika voimakkaasti sidoksissa tiettyihin kansallisiin juhlapäiviin - toki muitakin rakennusaineita löytyy - jotka liittyvät miehittäjistä, sortajista ja muista ei-toivotuista vallanpitäjistä vapautumiseen.

Kuvituksena on näkymiä unionikaudella rakennetusta Oscarsborgin linnoituksesta, joka sijaitsee sisemmän Oslovuonon suulla.

Vesillä

Lähellä rantaa kun asutaan, niin eri kokoisia huvivenesatamia tuntuu olevan lähes joka lahdelmassa. Veneitäkin on monen kokoisia ja näköisiä, mutta ennen kaikkea niitä on paljon. 

Onhan norjalaisilla pitkä historia merenkulkijoina jo viikingeistä lähtien, ja kauppalaivastokin on kai edelleen yksi maailman suurimmista. Maailman meriä on kynnetty milloin ryöstäretkillä, milloin kalasaaliin perässä. Sieltäköhän se on peräisin se norjalaisen tuntema tarve omistaa vene? Toisaalta pitkä rannikko vuonoineen tarjoaa hyvät edellytykset vesillä liikkumiseen. 

Miehen kaveri tarjosi viikonloppuna mahdollisuutta pieneen veneretkeen, lähilaiturista Oslon keskustaan, ja mies - viikinkien ja kalastajien jälkeläinen - totta kai tarttui tilaisuuteen kuin kala syöttiin. 

Kyseinen kaveri oli äskettäin ostanut isohkon moottoriveneen, jossa oli parhaillaan menossa sisätilaremontti, vanha vene kun oli kyseessä. Veneen hintaa ei sentään kerrottu mutta todettiin, että melko kallis harrastus veneily on. Mitäpä niitä rahoja tilillä makuuttamaan. 

Laiturista irti päästyämme viikonloppulapselle - jo teinille - tarjottiin ruorimiehen tehtävää. Eihän tämäkään viikinkien ja kalastajien jälkeläinen tietenkään siitä kieltäytynyt. Veneen omistaja toki antoi ruorimiehelle jatkuvasti ohjeita, sillä vaikka reitti Osloon oli merikartalla suora viiva, vuonossa oli sen verran liikennettä, että tarkkana piti olla. 

Matkan varrella rantoja ja saaria katsellessa totesin, että mökkitiheys oli melkoinen. Norjalaisella rantamökillä, varsinkaan jos se on pienellä saarella, ei varsinaisesti olla omassa rauhassa, vaan naapurin mökki on ihan vieressä. Vuonojen maassa on kyllä mahdollista myös asua rannassa, mutta ainakin tällä alueella sellaisten talojen hinnat ovat pilvissä. Tuskin kesämökkiäkään ihan pikkurahalla saa, kun  ollaan aivan pääkaupungin tuntumassa. 

Määränpää oli aivan Oslon keskustassa oleva Aker Bryggen satama, jossa sielläkin oli vene poikineen laiturissa. Nyt taitaa olla vielä niin aikaista, että kaikki kynnelle kykenevät eivät vielä uskaltaudu vesille, ja monella näytti olevan menossa veneen kuntoon laittaminen kesäkautta varten.

Astrup-Fearnleyn nykytaiteen museon vieressä oli laiturissa perusvenettä hienompi näky, oikea purjelaiva. Christian Radich on rakennettu koululaivaksi 1930-luvulla ja on nykyään säätiön omistuksessa.

Taas luistettiin kansallispäivän juhlinnasta

Norjassa on tänään vietetty kansallispäivää, joka on suuri juhlapäivä. Me miehen kanssa päätimme tänä vuonna juhlistaa päivää pysymällä kotona, kaukana väentungoksista. Koululaisten paraati Oslossa on nähty pari, kolme kertaa, eikä siinä ole enää mitään uutuudenviehätystä. Onhan pukuloistoa - norjalaisilla on tapana pukeutua kansallispukuihin - hieno katsella, mutta tungos on aivan mahdoton.

Jossain vaiheessa iltapäivää naapurit alkoivat palailla kotiin lastensa koulujen ja päiväkotien juhlista. Kun liikkeelle oli lähdetty aamutuimaan, oli väki hieman väsyneen näköistä. Tässä vaiheessa minä olin pihalla nauttimassa kauniin aurinkoisesta säästä oksasakset kädessä. Nyt on hyvä hetki leikata ruusuista kuolleet oksat, kun lehdet jo paljastavat, mitä leikata ja mitä jättää.

Mies taas alkoi tässä vaiheessa tuntea säännöllisesti tiettyjen juhlapyhien yhteydessä ilmaantuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että me emme vietä päivää sillä perinteisellä ja vakiintuneella tavalla, jolla kaikkien norjalaisten kuuluu sitä viettää. Ihan sivuhuomautuksena voin sanoa, että juhlimattomuuden syy ei siis ole parisuhteemme ulkomaalainen osapuoli, vaan esimerkiksi tällä kertaa aloitteen kotona olemisesta teki mies itse. Mutta jostakin syystä mies alkaa tuntea sosiaalista painetta, kun naapurit näkevät, ettemme juhli kansallispäivää niin kuin kaikki muut. Vaikkei kukaan edes sano mitään.

Sen verran kuitenkin minäkin kunnioitin yleistä juhlapäivää, että tein vain kevyitä puutarhatöitä, lähinnä ruusujen leikkuuta, jota nyt ei mielestäni voi edes työksi luokitella. Sen sijaan olen viime päivien aikana askarrellut jotain, joka valmistui sopivasti kansallispäiväksi.

Viime kesän seinäremontin jäljiltä nurkkiin jäi pyörimään kaksi trukkilavaa. Tai oikeammin sanottuna otin te talteen ja säilöin talveksi terassille pitäen tarkasti silmällä, että mies ei tullut heittäneeksi niitä pois. Mies nimittäin näkee tällaisessa tavarassa vain roskaa, josta pitää päästä eroon, mutta minulla oli suunnitelmia niiden varalle. Miksi heittää pois ilmaista puutavaraa, josta voi nikkaroida jotain käyttökelpoista?

Tällaiset kertakäyttölavat eivät ole riittävän tukevia, jotta niistä voisi tehdä terassihuonekaluja tai vastaavaa, mutta istutuslaatikkomateriaaliksi ne olivat oikein passeleita. Hiukan sahaamista ja vasarointia, ja kahdesta lavasta syntyi kaksi tällaista kehikkoa.

Paikan löytäminen sen sijaan tuotti hieman päänvaivaa, koska piha on lievästi sanottuna haasteellinen. Varjoa on paljon ja vaakasuoraa pintaa vähän. Myös etanoiden esiintymistiheys eri puolilla pihaa oli otettava huomioon. Vaakasuorassa olevalla nurmikolle en halua mitään ylimääräistä, joten paikaksi valikoitui ei niin kovin jyrkkä rinne, jossa etanoita ei ole viime kesinä näkynyt. Toivottavasti pysyvät edelleen poissa. Ja toivottavasti puoli päivää aurinkoa riittää jonkinlaiselle kasvimaalle, koska enempää ei oikein missään kohtaa pihaa ole.

Kissa näytti hämmentyneeltä laatikkoja katsellessaan. Ne taisivat tulla sen päivittäiselle kulkureitille.

Epämuodollisuuden huippu

Mies pisti viimekesäisen seinäremontin kirjanpitoa kuntoon. Naapurilta, jonka kanssa yhdessä ostettiin tarvikkeet ja tehtiin työt, oli saatu kuitteja kopioitavaksi. Ne piti palauttaa, ja mies ajatteli pistää kirjekuoren naapurin postilaatikkoon, kun nämä eivät sattuneet olemaan kotona. Ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty.

Mies palasi postilaatikoilta kuori kädessään, ja sanoi, ettei naapurin postilaatikkoa ollut löytynyt samasta rivistä muiden laatikoiden kanssa. Eikö niillä muka ole postilaatikkoa, mies ihmetteli. Minun piti oikein vilkaista ikkunasta, että onko se naapurin postilaatikko tosiaan hävinnyt, mutta siellä se näytti edelleen olevan. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimikin erottui hyvin laatikon kyljestä. 

Valistin miestä, että kyllä se laatikko siellä on. Miten ihmeessä et sitä löytänyt? Kun niiden asunnon numeroa ei ole missään postilaatikossa, vastasi mies. Mutta lukeehan siinä laatikossa Hansen (nimi muutettu), ihmettelin puolestani minä. Ei niiden nimi ole Hansen, oli miehen näkemys. Onpa, vastasin minä. Mistäs sinä muka sen tiedät, epäili mies. Oletko varma? Ainakin sen nimisille ihmisille kesän seinäremontin yhteydessä me maksoimme oman osuutemme, kun naapuri oli ostanut tarvikkeita, vakuutin minä. Molempien nimi on Hansen!

Ei voi olla, ei ne ole naimisissa, protestoi mies taas. Onpas! Tiedän, että niillä on sama sukunimi, ja naapurin mies aina puhuu nimenomaan vaimosta. - Mies tyytyi todisteluuni.

Tavallaan en ole yllättynyt oman mieheni tietämättömyydestä naapurien suhteen. Kun norjalaiset esittelevät itsensä, useimmiten sanotaan vain etunimi. Ollaan epämuodollisia, jos muuhun ei ole tarvetta. Sukunimen kertominen tuntuu olevan varattu vain virallisempiin yhteyksiin, joissa sillä on jotain erityistä merkitystä. Vaikkapa silloin, kun yhteyden ottaminen yhteistyön jatkuessa edellyttää sukunimen tietämistä, jotta oikea ihminen löytyy työpaikan puhelinluettelosta. Mutta naapurin sukunimi, mitä sillä tiedolla tekee? Ilmeisesti ei mitään. Voisi silti kuvitella, että naapurin sukunimi olisi jollain tavalla tullut miehenkin tietoon viiden vuoden naapuruuden aikana. 

Sen sijaan naapurien siiviilisääty näyttää ihme kyllä menneen täysin ohi mieheltäni. Naapurin mies nimittäin viittaa mielestäni puolisoonsa aina nimityksellä kona, joka tarkoittaa yksiselitteisesti aviovaimoa. Avovaimolle on muita nimityksiä. Minun mieheni on ilmeisesti sortunut stereotyyppisesti olettamaan, että naapurit eivät ole naimisissa. Stereotyyppisesti sen takia, että nimenomaan avoliitto tuntuu olevan Norjassa normaalitila, ei avioliitto. Epämuodollisuus on siis suosittua tässäkin suhteessa. Olen huomannut, että esimerkiksi monet työkaverini olettavat minulla olevan avomies - vaikka minulla on mieheni norjalainen sukunimi. Vasta monen oikaisun jälkeen on mennyt perille, että kotoani löytyy man eikä samboer. 

Norjalaisista sähköasennuksista ja -asentajista

Jokin aika sitten postilaatikkoon kolahti ilmoitus, että meille kotiin tulee sähkölaitetarkastaja. Kirjeen mukaan tällaisia tarkastuksia tehdään noin seitsemän vuoden välein. Havaitut puutteet pitää korjata määräajassa tai asunnon omistalle tulee seuraamuksia.

Eräs aikaisempi asukas - ei kuitenkaan se, jolta ostimme asunnon - on remontoinut asunnon kauttaaltaan noin 10-15 vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli kuulemma ammatiltaan rakennusmestari, ja hoiti remontin pääosin itse. Yleisesti ottaen jälki on siistiä, mutta joitakin pikku yksityiskohtia olen pannut merkille, jotka voisivat olla vielä hiukan ammattitaitoisemmin tehtyjä. Niin kuin nyt esimerkiksi tietyt sähkötyöt kellarikerroksessa, joka ennen remonttia oli ilmeisesti kylmä tila.

No, niihinhän se tarkastajakin sitten takertui. Kuvissa on pari esimerkkiä siitä, mitä EI saa tehdä. Ei ainakaan Norjassa - suomalaisista määräyksistä en tiedä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy miten lämminvesivaraajan sähköjohto on laitettu näppärästi piiloon seinälevyn taakse. Ehdottomasti kiellettyä, sanoi tarkastaja, sillä tällaisen irrotettavan johdon pitää olla näkyvillä. Toisessa kuvassa olevat sähköjohtojen liitoskohdat taas pitää ehdottomasti kapseloida ja löysinä roikkuvat johdot kiinnittää kattoon.

Näitä viritelmiä olin katsellut säännöistä tietämättä lähinnä sillä silmällä, että olisi siistimmän näköistä, jos kaikki sähköjohdot ja harmaa putki, joka sisällöstä ei ole tietoa, eivät olisi niin näkyvillä. 

Ulkoa, talon nurkalta sen sijaan löytyi viritelmä, jonka minäkin - edelleen säännöistä mitään tietämättä - olin arvellut olevan laiton. Ulkovarastoon oli vedetty sähköt jatkojohdon avulla. Johdon toinen pää oli talon seinässä olevassa pistorasiassa, ja toinen pää oli liitetty pistokkeella varaston alta tulevaan sähköjohtoon. Ja tosiaan vielä tarkennuksena, että talon ja varaston välisen johdon kumpaakaan päätä ei ollut asennettu kiinteästi, ja varaston puoleinen töpselisysteemi oli maassa varaston alla. Tämä viritys on ollut käytössä ties kuinka monta vuotta. Eipä siis ollut yllätys, että tarkastajakin kirjasi jatkojohtovirityksen korjattavien asioiden listaan.

Olen kuullut erinäisiä juttuja norjalaisten tee-se-itse -sähköasennuksista, ja muistan edelleen, miten tähän asuntoon muuttaessamme yhden makuuhuoneen lämpöpatteri sai sähköä itsetehdyn näköisen jatkojohdon kautta. Mahdollisesti täällä on (ollut?) maan tapana säästää kustannuksista tekemällä sähkötöitä itse, jos vain taidot ovat vähänkin riittäneet. Siinä mielessä säännölliset tarkastukset ovat varmasti hyvinkin tarpeellisia.

Aavistukseni norjalaisesta tavasta hoitaa sähköasennuksia ihan itse sai vahvistusta, kun miehen kanssa aloimme keskustella löydettyjen vikojen korjaamisesta. Miehellä oli mielestäni aika omaperäisiä ratkaisuja mielessä. Hänen mielestään sallittuja, minun mielestäni ehdottomasti kiellettyjä. Ulkona olevasta varaston sähköjohtovirityksestä olin jo muutaman kerran ennen tarkastustakin arvellut, ettei se ole aivan laillinen, mutta mies ei nähnyt asiassa mitään varsinaista ongelmaa. Miehen ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän pari yötä nukuttuaan luopui omista ratkaisuehdotuksistaan ja omaksui minun ajatukseni.

Yksi vioista, lämminvesivaraajan johto, oli meidän itsemme korjattavissa. Se muinainen remontoija oli nimittäin ollut näppärä ja rakentanut irrotettavan seinän, jonka takana on kyseisen johdon lisäksi kaikenlaista lvi-tekniikkaa. Jotta johto pistokkeineen saatiin seinän oikealla puolelle, irrotimme aika monta ruuvia, joilla seinäpaneli oli kiinnitetty. Ja sitten ne kaikki ruuvit piti vielä ruuvata takaisinkin. Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen helppo homma, johon ei tarvittu sähkömiestä. 

Muut viat sitten pitikin jättää ammattilaisen korjattavaksi. Sähköasentajan tehtäviin kuuluu myös raportointi tarkastusinstanssille, kun viat on korjattu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että sähköasentajan käynti on läpihuutojuttu, mutta nyt ollaankin Norjassa, mañana-maassa.

Mies soitti sähköasentajalle, ja ilmoitti sitten minulle tämän tulevan tiettynä päivänä ja soittavan ennen tuloaan. Minun työni on sen verran joustava, että voin yleensä suht helposti tehdä etätöitä sellaisena päivänä, kun jonkun pitää olla kotona. Sovittu päivä lähestyi, ja varmistin mieheltä, mitä oli sovittu kellonajasta. Mies sanoi, ettei mitään. Ai niinkö? Tarkempi kuulustelu tuotti vastauksen, että sähköasentaja soittaa ja ilmoittaa, milloin on tulossa. Tai tarkkaan ottaen sähköasentaja oli luvannut vain soittaa. Ja tulee paikan päälle, jos ehtii. 

No niin... Oletus siis on, että asiakas istuu kotona odottamassa, josko sähköasentaja sattuisi tulemaan. Hienoa! (No ei todellakaan...)

Sovittu päivä koitti. Sähköasentajasta ei ollut kuulunut mitään aamu kymmeneen mennessä. Koska en aikonut viettää päivää kotona - vaikkakin töitä tehden - aivan turhan takia, tartuin puhelimeen ja soitin itse sähköasentajalle. Kyselin aivan kohteliain sanankääntein, milloin minun sopii odottaa asentajaa saapuvaksi. Äänensävyni saattoi kuitenkin olla hieman tiukahko, sillä asentaja antoi kellonajan ja yllättäen koputti oveen täsmälleen sovittuna aikana. En tiedä, miksei hän soittanut ovikelloa, ehkei halunnut herättää nukkuvaa lohikäärmettä, tai jotain...

Mutta saatiinko tällä visiitillä mitään töitä tehtyä? No ei! Ainoastaan vilkaistiin tulevaa työmaata. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä nähtävää ollut, etteikö mies varmasti ollut kyennyt sanallisesti selittämään tilannetta. Sähköasentaja lupasi soittaa parin päivän sisällä ja sopia varsinaisen työnteon ajankohdan.

Sitä soittoa on nyt odoteltu viikko.

Käskin miehen soittaa sähköasentajalle. Jos tämä homma saadaan hoidettua ennen joulua, olen tyytyväinen. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että näin tulee käymään. Enkä ole edelleenkään norjalaistunut niin paljoa, että suhtautuisin asiaan toteamalla, että "ei näille jutuille mitään voi". 

Ei kesälomalle voi noin vain lähteä

Juhannustahan ei Norjassa vietetty tänä viikonloppuna, vaan Sankthans koittaa vasta tulevalla viikolla niille, jotka sitä juhlivat. Lomakausi sen sijaan on alkamassa, ja siihen valmistautuminen on näkynyt töissä erilaisten aktiviteettien muodossa. Niitä on ollut viimeisten kahden viikon aikana useita, kun kevätkauden loppumista ja lomakauden alkamista on juhlistettu erilaisilla kokoonpanoilla.

Eräs iltapäivä oli omistettu ulkoilulle. Tarjolla oli muun muassa mahdollisuus kokeilla golfia Norjassa ilmeisesti kesätöissä olevien brittiläisten golfopettajien johdolla. Aurinko paistoi ja pallot lentelivät - toisilla sinne minne oli tarkoituskin, toisilla ihan muualle. Työnantaja tarjosi kevyen lounaan ja lopuksi syötiin kakkua.

Eräänä iltana ohjelmassa oli vuonoristeily, johon kuului katkarapupuffetti. Tämän kokemuksen perusteella voin kertoa, että kun menu sisältää vain katkarapuja, valkoista leipää ja majoneesia, ja katkaravut pitää tietenkin kuoria itse, tuloksena on hirveästi työtä ja aika vähän syömistä. Vuonomaisemat olivat hienot ja tälläkin kertaa sää suosi niin, että syömistä lukuunottamatta kaikki ohjelma voitiin vetää ulkokannella. Tällä kertaa ei saatu norjalaiskansallista kakkutarjoilua, mutta yhteislaulu sen sijaan raikui. Jostakin syystä norjalaiset tykkäävät laulaa ruotsalaisia lauluja. 

Kulttuuripitoinen ekskursio suuntautui ulkomuseoon, jonne on koottu perinteisiä rakennuksia eri puolilta Norjaa sekä myös urbaania rakennus- ja asuntokulttuuria. Koko päivän retkellä katselimme oppaan johdolla museon parhaat palat, saimme työnantajan tarjoaman lounaan kakkuineen ja tietenkin ohjelmaan kuului myös yhteislaulua. "Koko päivä" ei tällaisessa tapauksessa tarkoita normaalin työpäivän pituutta, vaan viiden tunnin retken voi työaikakirjanpitoon merkitä kokonaiseksi työpäiväksi. 

Loppurutistuksena oli vielä parin tunnin kahvitilaisuus työpaikalla, jossa saatiin kuunnella puheita ja musiikkiesityksiä, syödä kakkua ja tietenkin laulaa koko porukalla vuodenaikaan sopiva, ruotsalainen laulu.

Valtion laitoksessa kun ollaan, kesätyöaika alkoi jo toukokuun puolivälissä. Kesällä on kuulemma vähemmän töitä, joten päivittäinen työaikakin on vain seitsemän tuntia lounastaukoineen.

Oikeasti toukokuun loppu ja kesäkuu on vuoden kiireisintä aikaa ainakin minun osastollani, joten todelliset kesälomafiilikset saavat odottaa vielä hetken. Viikko pitäisi vielä painaa täysillä ja tulevan viikon aikana hoidettavalla työmäärällä voisi hyvin täyttää ainakin pari viikkoa, jos töitä tekisi normaaliteholla ja ilman ylipitkiä kahvitaukoja.

Palautetta norjalaisittain

Olen tainnut joskus ennenkin ihmetellä norjalaisten intoa kehua toisiaan. Nyt kymmenen kuukauden kokemuksella nykyisessä työpaikassa kehujen ryöppy on osunut omallakin kohdalle niin, etten oikein aina tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Olen tehnyt Suomessa vastaavanlaista työtä, jota teen nyt Norjassa, joten en pidä itseäni millään tavalla vasta-alkajana, vaikka totta kai monet asiat ovat myös erilaisia kuten aina uudessa työpaikassa. Monen vuoden työkokemus kuitenkin auttaa sujahtamaan suhteellisen nopeasti uusiinkin rutiineihin, kun kokonaiskuva on hallussa. Tätä ajatellen tuntui hieman liioitellulta, kun äskettäin sain esimieheltä palautetta, että olen päässyt sisälle työhön "uskomattoman nopeasti".

Jo syksyllä, kun sain jotakuinkin määräajassa hoidettua erään byrokraattisen urakan, sekin oli työkaverien mielestä aivan mahtavaa. Miten osasinkaan! Urakka oli sellainen, joka tyypillisesti annetaan taloon viimeksi tulleen hoidettavaksi - hieman tylsä ja puuduttava työ, joka ei vaadi mitään kovin ihmeellistä osaamista vaan ainoastaan hyviä istumalihaksia ja kärsivällisyyttä hoitaa homma loppuun.

Esimiehen pyynnöstä laatimani lyhyt selvitys, joka edellytti tietojen etsimistä netistä, kirvoitti sekin ihastuksen huokauksia. Eräskin kollega piti aiheellisena oikein erikseen mainita lounaspöydässä, että kylläpä se Helin laatima teksti oli laadukas - oletteko muut jo lukeneet sen? Samoin kehitystyön avuksi tekemäni pienehkö kyselytutkimus tuntui olevan jotakin aivan ennennäkemätöntä, vaikka mielestäni sellaisen tekee kuka tahansa hiukankin kvantitatiiviseen tutkimukseen perehtynyt, eli periaatteessa kuka tahansa korkeakoulutetuista työkavereistani.

En edelleenkään tiedä, miten tällaiseen palautteeseen pitäisi suhtautua. Kehut ovat niin ylitsevuotavia, että alan jo ihmetellä, missä on vika. Aivan kuin minulta ei olisi todellakaan odotettu tällaista suoritusta, vaikka omasta mielestäni en ole koulutukseni ja työkokemukseni huomioiden saanut aikaan mitään ennenkuulumatonta. Paikkaani täytettäessäkin etsittiin nimenomaan henkilöä, jolla olisi soveltuvaa työkokemusta, ei vasta-alkajaa.

Mieleen on tullut esimerkiksi sellainen epäilys, että epätäydellinen norjani hämää ihmisiä kuvittelemaan, että osaamisessani on muitakin aukkoja. Kun ei asioista puhuessaan osaa käyttää yhtä hienoja sanankäänteitä kuin natiivit, vaikutelma saattaa hyvinkin olla tällainen. Ihmiset eivät osaa erottaa kielitaidon tasoa ja sanoman sisältöä.

Voisiko ulkomaalaisuus sinänsä olla oletettavasti pätevyyttä laskeva tekijä, kun maahanmuuttajien työllistymistä julkiselle sektorille on helpotettu erilaisin suosimisjärjestelmin? Onhan työkaverienikin joukossa ainakin pari, joiden olen kuullut tulleen alunperin jonkinlaisiin hanttihommiin ja sittemmin edenneen oikeisiin töihin, kun pätevyys on todettu.

Suomalaiseen, suoraviivaisempaan palautteeseen tai jopa ajatukseen, että palautteen puuttuminen on positiivista palautetta, tottuneelle norjalainen tyyli vaatii opettelua. Olen yrittänyt seurata joskus saamaani ohjetta, että sanoin vain kiitos  ja hymyilen nätisti suitsutusta saadessani. Ja yritän olla näyttämättä vaivaantuneelta ylisanojen virratessa.

Naistenpäivä

Työpaikalla naistenpäivä huomioitiin jo perjantaina tilaisuudella, jossa esiteltiin tutkimustietoa naisten asemasta lähinnä työmarkkinoiden näkökulmasta. Paikalle oli kerääntynyt tilaisuuden juontajan mukaan 150 naista ja 10 miestä, minä muiden mukana. Utelias kun olen, niin piti nähdä, miten naistenpäivää vietetään Norjassa.

Norjalainen naisliike on ilmeisesti ollut voimissaan ja radikaaleimmillaan 1970-luvulla. Sinänsä mielenkiintoista verrata tilannetta Suomeen, jossa 1970-luvun radikalismista huolehtivat lähinnä kai taistolaiset kommunistit. Suomalaisen naisliikkeen kultakauden taas sijoitan ainakin omissa ajatuksissani jonnekin muutamaa vuosikymmentä aikaisempaan aikaan.

40 vuoden takaisen naisliikkeen aktiivit ovat nyt noin kuusissakymmenissä, ja sen ikäisiä naisia yleisönkin joukossa oli melko paljon. Naisliikkeen nykytilasta en osaa kertoa mitään faktoja. Epäilemättä toimintaa on edelleen, mutta toiminnan muoto saattaa olla muuttunut vähemmän radikaaliksi.

Tilaisuuden esityksistä kävi ilmi kaikenlaista mielenkiintoista, muun muassa se, että noin 40% työssäkäyvistä norjalaisnaisista tekee osapäivätyötä. Osuus on huomattavan suuri, eikä kyseessä hyvin monien kohdalla todellakaan ole pakko vaan oma valinta. Vapaaehtoisen osa-aikatyön tärkeimpiä syitä ovat halu järjestää enemmän aikaa perheelle tai enemmän aikaa itselle sekä se, että osa-aikatyön tekeminen on taloudellisesti mahdollista, toisin sanoen mies ansaitsee niin paljon, että vaimon koko palkkaa ei tarvita. Miehistä osa-aikaisesti työskentelee vain 14% ja syyt ovat hyvin erilaisia kuin naisilla. Eipä kuulosta kovin modernilta ja tasa-arvoiselta.

Kun naisia on työvoimasta vähemmän kuin miehiä, mutta naisten työttömyysprosentti on alhaisempi kuin miesten, myös kokonaan poissa työmarkkinoilta olevia työikäisiä naisia on heitäkin jonkin verran. Kotiäitiys sinänsä ei sen sijaan tunnu olevan sosiaalisesti hyväksyttävää, mitä perustellaan nimenomaan naisten tasa-arvolla. Kuulemma kotiäitienkin lapset ovat yleensä päivähoidossa, ja valtion virallinen kanta tuntuu olevan, että jo pienenkin lapsen kehityksen kannalta päiväkoti on parempi kuin olla kotona äidin tai isän kanssa.

Minusta siinä on ristiriita, että kotona oleminen pienen lapsen kanssa äitiysloman loputtua on arveluttavaa yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, mutta naisten osapäivätyö on sosiaalisesti hyväksyttävämpää, vaikka sitä jatkuisi vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä ja vielä senkin jälkeen, kun lapset eivät enää ole peruste sille.

Suomi ja Norja ovat molemmat tilastojen kärkijoukoissa, kun tarkastellaan naisten asemaa kansainvälisessä mittakaavassa. Kumpi on parempi, riippuu siitä, millaisia kriteerejä kulloinkin käytetään. Keskustelu naisten asemaan liittyen sen sijaan tuntuu olevan jossain määrin erilaista, ja jos kadulla katsoo vastaantulevia naisia, tietyt erot pistävät silmään silloinkin.

Kansainvälistä naistenpäivää muuten vietettiin Norjassa ensimmäisen kerran 1915, tasan sata vuotta sitten. Kuriositeettina mainittakoon, että Oslossa järjestetyssä tilaisuudessa puheen piti Aleksandra Kollontai, bolsevikki ja tuleva neuvostoliittolainen diplomaatti.

Norjalaista naisasiamusiikkia suoraan 1970-luvulta,
Amtmandens Døtre -yhtye ja Kvinnefrontsangen

Perjantaiherkkuja

Perjantailounaalla töissä keskusteltiin siitä, mitä itse kukin oli ajatellut laittaa päivälliseksi. Norjalaisen käsityksen mukaan nimittäin perjantaina kuuluu syödä jotakin hyvää alkavan viikonlopun kunniaksi. Sellaista ruokaa, josta kaikki pitävät, ja vielä lisäksi vaikka pussillinen perunalastuja tv:n ääressä.

Norjassa tuntuu olevan aika tavallista, että perjantaina syödään tacoja. Joku on jopa sanonut, että Norjassa kaikki normaalit ihmiset syövät perjantaina tacoja. Tuskin ihan kaikki sentään, mutta hyvin yleinen tapa se kuitenkin on. Tacosta on tullut norjalaista perinneruokaa. Täkäläisittäin muuten taco tarkoittaa useimmiten tacomaustettua jauhelihaa ja lisukkeita kääräistynä tortillaan, mutta on havaittavissa, että samaa nimitystä voidaan käyttää kaikesta Meksikoon viittaavasta ruuasta.

Lounaspöydän ympäriltä kuului kyllä muitakin suunnitelmia kuin taconsyöntiä, mutta jotain hyvää kaikilla oli tarkoitus laittaa. Joku siinä sitten kysäisi minulta, että mitä suomalaiset syövät perjantaisin. Ööh... Perjantaisin? Ei kai Suomessa ole mitään erityistä perjantairuokastereotypiaa, ei ainakaan minun tietääkseni.

Seuraava kysymys kuului, että mitä suomalaiset noin niin kuin yleisesti ottaen syövät. No... Perunaa, kalaa, lihaa jossain muodossa - jauhelihaa varmaan aika usein. Periaatteessa aika samanlaisia perusjuttuja kuin norjalaisetkin. Mutta mitään "tätä syövät kaikki suomalaiset tiettynä viikonpäivänä" -ruokaa ei ole. Joka perheessä on varmasti omat tapansa.

Norjalaisilla tuntuu muutenkin olevan aika paljon asioita, joita kaikki tekevät. Siis ainakin periaatteessa. Synttäreillä syödään makkaraa. Lauantaisin syödään puuroa. Lauantain puuronsyönti on kuulemma vanha perinne, josta aika monessa taloudessa varmaan nykyään jo lipsutaan.

Eivätkä kaikki kaikkien tekemät asiat toki liity ruokaan. Pääsiäislomalla ollaan mökillä ja hiihdetään ja syödään evääksi appelsiineja ja Kvikklunsj-suklaata. Aikaisemmassa työpaikassa törmäsin pääsiäisperinteisiin, kun päädyin vääntämään rautalangasta markkinointi-ihmiselle, että suomalaiset eivät yleisesti lähde pääsiäisenä vuorille hiihtämään. Eivätkä virolaiset. Ja tuskin tanskalaisetkaan. Eli yksi ja sama vuoria, aurinkoa ja lunta pursuava mainosteksti ei ehkä iske ulkomaalaisiin asiakkaisiin, vaikka se norjalaisiin uppoaisikin aivan täysillä. Vaikka norjalainen ei lähtisikään vuorille hiihtämään, hän kuitenkin samaistuu mielikuvaan siitä.

Enemmänkin näitä kaikkien tekemiä asioita löytyy, jotkut ovat totta ja jotkut ehkä jo enemmän perinnettä ja ihannekuvia. Taustalta löytynee norjalaisten itsensä jossain vaiheessa luoma stereotypia siitä, millaisia norjalaiset ovat, sekä norjalaisten tarve kuulua porukkaan ja siksi olla niin kuin kaikki muutkin.

Rupesin miettimään, että onko Suomessa jotain vastaavia asioita. Jotain sellaista, jota koko kansa tekee. Mieleen tuli vain saunassa käyminen lauantaisin. Kaikki suomalaisethan tekevät niin, eikö totta? Mutta onko mitään muuta?

Jouluruokasääntöjä

Olin seisahtanut tänään ruokakaupassa hypistelemään pinnekjøtt-paketteja. Kyseessä on perinteinen norjalainen jouluruoka, lampaan kylkiluita. Vieressä seisova nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei ollut koskaan itse valmistanut pinnekjøttiä, kysäisi, että kumpikohan on parempaa, savustettu vai savustamaton. Vastasin, että monet kuuluvat suosivan savustettua, mutta minulla itselläni ei ole asiasta mitään ehdotonta mielipidettä.

Mies jatkoi kyselyä selittäen samalla, että hän aikoo yllättää vaimokkeen tekemällä päivällistä. Paljonko pitäisi olla kahdelle syöjälle? Arvelin, että isompi pakkaus varmasti riittää, mutta riippuu tietenkin lisukkeista, kuinka paljon pinnekjøttiä tarvitaan. Mitäs lisukkeita tämän kanssa sitten pitäisi olla? No, kålrabistappea eli lanttumuusia tietenkin - sen tiesi mieskin - ja vaikka makkaraa, jos pinnekjøttiä on vähemmän. 

Mies oli jo laittamassa pinnekjøtt-pakettia ostoskärryynsä, kun mieleeni tuli kysäistä, että tänäänkö hän aikoo sitä päivällistä laittaa. Tänään, vastasi mies ja vilkaisi minua vähän epäluuloisesti, kun noin uteliaaksi ryhdyin. Pinnekjøttiä - joka on kuivattua lihaa - pitää liottaa vedessä monta tuntia, mielellään kellon ympäri, ennen höyryttämistä, valistin miestä ja suosittelin valitsemaan jotain muuta.

Pinnekjøtt valmistumassa

Sitten otan kyllä ribbeä, mies totesi. Kiitos, pelastit päivällisen! Eipä kestä, bare hyggelig... Ei se ribbekään, siankylki, mitään käden käänteessä valmistuvaa ruokaa ole, mutta valmistusaika on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin pinnekjøttillä.

Päivän hyvä työ tehty! Taputus omalle olalle. Ja myös siitä hyvästä, että sujuvasti ohjeistin norjalaista kanssashoppailijaa norjalaisen jouluruuan suhteen. Lisukkeet ja valmistuksessa huomioitavat asiat löytyivät kuin apteekin hyllyltä. 

Jouluruokaa on tapana alkaa syödä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Lipeäkala, pinnekjøtt, ribbe ja joulumakkarat ilmestyvät kauppojen hyllyyn heti joulukuun alussa ellei jopa aikaisemminkin. Kokonaista jouluateriaa ei toki kai valmisteta ennen joulua, mutta herkkuja etukäteen maistelemalla virittäydytään joulupyhien syöminkeihin.

Norjalaisille tuntuu olevan melko kiveen hakattua, minkälaisten lisukkeiden kanssa mitäkin jouluruokaa kuuluu syödä. Ja millaiset yhdistelmät eivät vain yksinkertaisesti käy. On ällistyttävää, että kansa, joka on keksinyt päällystää eväsleipänsä maksapasteijalla ja banaanilla, on niinkin joustamattoman oloinen kokeilujen suhteen, kun kyseessä ovat jouluruoat. 

Toinen keskustelu, joka käytiin tässä eräänä päivänä minun ja mieheni välillä, koski joulumakkaran soveltuvuutta päivällisruuaksi. Minä suunnittelin, että voisimme ostaa pari erilaista makkaraa ja syödä ne perunoiden, kastikkeen ja vaikka ruusukaalin kanssa. 

Ei käynyt päinsä. Ei mitenkään, koska joulumakkaraa ei voi syödä pääruuaksi. Joulumakkara on lisuke, jota syödään ribben tai pinnekjøttin kanssa. Rasvainen siankylki tai lampaan kylkiluu tarvitsee rinnalleen makkaraa.

Minä en oikein ymmärrä, mikä logiikka tässä on. Jos kyseessä on "tavallinen" makkara, sitä voi aivan hyvin syödä päivälliseksi hotdogina tai lompeen, rieskantapaiseen, kääräistynä. Silloin se kelpaa pääruuaksi, ja kaikki muu ohella syötävä on lisukkeita. Mutta otapa joulumakkara, joka antaa paljon tavallista makkaraa ruokaisamman vaikutelman, niin se on vain lisuke. 

Tässä logiikka on samaa luokkaa kuin siinä, että julesylteä, jouluista siansylttyä, ei voi kääräistä lompeen vaan tarvitaan lefse. Molemmat ovat ohuita rieskoja, eikä valmistusaineissakaan ole olennaista eroa. Ainoastaan rieskan muoto on erilainen ja ennen kaikkea paketin päällä oleva nimi. 

En usko, että mitään järjellä ymmärrettävää logiikkaa onkaan, ei lompeissa ja lefseissä, ei makkarassa eikä jouluruokien lisukkeissa ylipäätään. Tämä on nyt sitten niitä asioita, jotka pitää vain oppia, jottei aiheuta pahennusta norjalaisten kanssa samaan pöytään joutuessaan.

Jouluaattona odottaa kälyn valmistama, oletettavasti hyvin perinteinen norjalainen jouluateria. Pyynnöstä otan mukaan "jotain suomalaista", jollaiseksi miehen toivomuksesta valikoitui imelletty perunalaatikko. Se lienee lanttumuusin ohella yksi harvoista tarjolla olevista kasvisruuista. Muuten syödään lihaa ja läskiä. Ja niitä lisukemakkaroita. 

Ribbeä ja joulumakkaraa

Paljon onnea vaan...

Tällä viikolla syötiin synttärikakkua, kun mies vanheni taas yhden vuoden. Onnitteluja satoi naamakirjan täydeltä. Töissä taas paheksuttiin esimiestä, joka otti syntymäpäivänsä vapaaksi, eikä muutenkaan maininnut merkkipäivästään mitään. Ihan sattumalta joku oli kuullut asiasta. 

Norjalaisille syntymäpäivä on suuri juhla, jonka vietosta ei sovi laistaa. On tavallista, että työpaikalla on esillä lista kaikkien syntymäpäivistä, jotta niitä voidaan huomioida asiaankuuluvasti. Keneltäkään ei kysytä, haluaako syntymäpäiväänsä juhlittavan, vaan asia on itsestäänselvyys. Periaate tuntuu olevan, että syntymäpäivä on julkinen juhla, jonka viettoon kaikilla on oikeus osallistua tavalla tai toisella. Jos et anna vaikkapa työkavereiden huomioida asiaa, kiellät heiltä heidän oikeutensa. 

Syntymäpäivän viettoon liittyy vakiintuneita tapoja. Ensinnäkin kakku pitää olla. Monilla kuuluu olevan tapana syödä kakkua heti aamulla, kun lahjapaketit on avattu. Meillä joustettiin kakunsyönnissä sen verran, että odotettiin seuraavaan päivään, kunnes viikonloppulapsi ehti paikalle. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu muutenkin, kun miehelle ei yleensä aamupala maistu, vielä vähemmän jokin makea. Ja täytyy tunnustaa, että meillä on muutenkin taipumus laistaa joistakin perinorjalaisista tavoista. 

Syntymäpäiväsankarille kuuluu laulaa onnittelulaulu. Aivan kaikissa tilanteissa se ei ole tarpeen, mutta jos on kakkua tarjolla, laulukin kuuluu ehdottomasti asiaan. Tässä meidän 1950-luvun rivitalossa on sen verran puutteellinen äänieristys, että kun naapurissa juhlitaan synttäreitä, koko talo raikaa laulusta, jossa hurrataan ja hihkutaan moneen kertaan. Juhla ei taatusti jää huomaamatta, vaikka välissä on seinä.  

Olennaisinta kuitenkin ovat onnittelut. Pelkkä "onneksi olkoon", gratulerer med dagen, ei useinkaan riitä, vaan tapana on myös ainakin toivoa, että juhlakalulla on upea päivä. Erityisen tärkeää tämä on, jos onnittelut esitetään kirjallisessa muodossa. Myös sankarin pienimuotoinen kehuminen on paikallaan. Jos ei muuta keksi, voi aina tituleerata sankaria "maailman parhaaksi", verdens fineste. Täsmennys, missä suhteessa paras, ei ole tarpeellinen. Synttärikorttiin voi muutenkin mieluusti kirjoittaa onnitteluja niin monisanaisesti kuin runosuonesta suinkin pulppuaa. 

Jos oikein kunnolla juhlitaan, asiaan kuuluu päivänsankarille pidettävä puhe tai parikin. Tai vaikka viisi, mitä sitä turhaan kitsastella. Norjalaiset tykkäävät muutenkin pitää puheita kaikissa sopivissa tilaisuuksissa. Lisäksi voidaan laatia johonkin kaikille tuttuun sävelmään uudet sanat ja laulaa yhdessä. Sekä puheissa että laulussa on mahdollisuus monisanaisesti kertoa juhlakalun saavutuksista.

Jos onnittelujen suhteen haluaa nähdä vähän vaivaa, voi vaikkapa kaveriporukalla askarrella plakaatin, jossa lukee vähintään juhlakalun nimi ja ikä, ja virittää sen esimerkiksi työmatkan varrelle. Tällaisen plakaatin pitää tietenkin olla riittävän suurikokoinen, jotta se ei jää huomaamatta. Saman idean voi toteuttaa pienemmässä mittakaavassa askartelemalla jotain vastaavaa juhlakalun työhuoneen oveen. 

Se, ettei jonkun syntymäpäivää huomioitaisi mitenkään, on mahdoton ajatus. Sellaista sattunee vain, jos kukaan ei tiedä asiasta. Ja yleensä aina joku tietää. Pakoon ei pääse.

Tervetuloa työpaikkalounaalle

Työpaikallani on henkilökunnalle tarkoitettu ruokala, josta saa lounasta hyvin edulliseen hintaan. Suomalaisesta tämä ei varmaankaan kuulosta mitenkään erikoiselta asialta, mutta Norjassa työpaikan lounasruokala on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia. Sellainen ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys.

Norjalaisten lounastottumuksiin jo perehtyneenä en odottanut mitään kovin kummoista. Silti ruokala onnistui yllättämään. Tai ehkä yllättää on väärä sana, sillä paremminkin ruokalan tarjonta on niin stereotyyppisen ja pelkistetyn perinorjalainen, että se on jo jotenkin hämmentävää.

Samankokoisella työpaikalla Suomessa ruokalan lounastarjonta käsittäisi ehkä pari, kolme erilaista lämmintä ruokaa, joista yksi olisi kasvisvaihtoehto. Lisäksi olisi tietenkin salaattipöytä. Norjalainen versio antaa periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: salaattilounas ja leipälounas. Jos oikein nälkä yllättää, voi tietenkin ottaa molemmat.

Leipälounas on norjalainen perinne, josta ei ilmeisesti hevillä luovuta. Tarjolla on sekä tuoretta leipää että näkkileipää sekä erilaisia leivänpäällisiä, jotka näyttävät parin kuukauden kokemuksen perusteella pysyttelevän varsin perinteisellä sekä muuttumattomalla linjalla. Juustoa (keltaista ja ruskeaa), maksapasteijaa, useita erilaisia kalajalosteita, kananmunia, paria sorttia lihaleikkeleitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa. Kerran tai pari viikossa on myös tonnikala- tai kanamajoneesisalaattia leivän päälle laitettavaksi.

Kerran viikossa tarjolla on lämmintä ruokaa, jonka laatu taitaa vaihdella sen mukaan, miten aktiivisella päällä ruokalan henkilökunta sattuu olemaan. Mistään kulinaristisesta nautinnosta ei oikein voi puhua, kun lämmin ruoka on esimerkiksi Meksikon pata -tyyppistä, "sekoita pussin sisältö veteen, lisää jauheliha ja kuumenna" -metodilla valmistettua apetta. Tai pussikeittoa. Jos henkilökunta on oikein innostunut kokkaamaan, tarjolla saattaa olla "hjemmelagt" eli itsetehtyä tomaattikeittoa tai jopa pizzantapaista.

Ja jos makeannälkä alkaa vaivata, päivittäin on tarjolla myös vohvelia. Tarkemmin ottaen vohvelitaikinaa, josta voi paistaa oman vohvelinsa. Jos tämä kuulostaa pieneltä luksukselta, niin ei se oikeasti ole. Vohvelia on Norjassa tarjolla aina ja joka paikassa. Se on normiruoka siinä kuin makkarakin.

Lounastarjonnassa ei siis ole pahemmin vaihtelua, mutta toisaalta kun katselee, mitä ihmiset syövät, saa vaikutelman, että monet eivät edes kaipaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi leivänpäällyksissä on valinnanvaraa, moni valitsee samat lisukkeet päivästä ja viikosta toiseen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että ne, joilla on tapana laittaa kalasäilykkeitä leivän päälle, tuntuvat olevan aivan erityisesti tapoihinsa piintyneitä. En sano, etteikö kala olisi ihan hyvää ja vielä terveellistäkin, mutta kuinka sitä makrillia tomaattikastikkeessa oikein jaksaa syödä joka ikinen päivä?

Mainittu ruokala ei onneksi ole ainoa mahdollisuus, jos salaatti ja leipä alkaa tympiä, sillä lähiympäristöstä löytyy kahviloita ja kauppoja, joista voi lähteä etsimään vaihtoehtoja. Tai sitten voi ottaa eväspaketin mukaan kotoa, ja syödä omia eväitä ruokalassa, mikä on aivan luvallista. Tosin omatkin eväät - ainakin norjalaisten - koostuvat yleensä leivästä, joten enpä osaa sanoa, mennäänkö siinä sitten ojasta allikkoon vai miten käy.

Erästä ruokalaan liittyvää mysteeriä en ole parissa kuukaudessa onnistunut ratkaisemaan. Mihin ihmeeseen tarvitaan peräti kolme ruokalatyöntekijää, kun tarjoilu on edellä kuvatun kaltaista, ja työntekijöillä ei käsittääkseni ole muita säännöllisiä tehtäviä kuin ruokalan pyörittäminen? Yhden tietenkin pitää seistä kassalla, joten tarvitaan toinen huolehtimaan, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Mutta se kolmas. Työnjohto? Seuran pitäminen kahdelle muulle? Järjestyksenvalvonta? 

Sinusta on tullut norjalaisempi kuin norjalaiset itse, kun...

Varoitus: Seuraava postaus sisältää stereotypioita, jotka saattavat aiheuttaa ärsytystä herkimmissä lukijoissa!

...muistat aina sopivan tilaisuuden tullen lausahtaa, että "ei ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatteita". Kuin tämän vakuutena vaatekaappisi on pullollaan laadukkaita ulkoiluvaatteita, joita käytät muutenkin kuin ulkona reippaillessasi.

...muistat myös muistuttaa, että "norjalaiset syntyvät sukset jalassa". Sinun tapauksessasi se tarkoittaa laskettelusuksia.

...Facebook-päivityksesi vyöryttävät ystäviesi ihailtavaksi vain positiivisia asioita: valokuvia sinusta ja perheestäsi pitämässä hauskaa, kertomuksia siitä, kuinka loistavasti leipomuksesi onnistuivat ja kuinka täydellisiä lapsesi ja puolisosi ovat. Profiilikuviksesi valitset vain kuvia, joissa oikeasti esiinnyt eduksesi.

...lähdet töistä kotiin viimeistään neljältä, eikä mieleesikään juolahda ajatella työasioita ennen kuin seuraava työpäivä alkaa.

...kiirehdit sanomaan "se ei ole minun syyni", kun jossain lähiympäristössäsi havaitaan jonkun tehneen virheen. Sanot näin myös siinä tapauksessa, vaikka kyseinen asia olisi ollut sinun vastuullasi. Tämän jälkeen osallistut innolla syyllisen etsintään.

...kauhistelet välillä korkeita hintoja, mutta kaivat sitten pankkikorttisi esiin ja maksat kiltisti ja enempiä mutisematta sen, mitä pyydetään ja vaikka vähän enemmänkin, jos tarjolla on lisää ostettavaa.

...kerrot mielelläsi ystävillesi ja tuttavillesi sekä satunnaisille vastaantulijoille, paljonko talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi maksoivat.

...ostat talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi lainarahalla, etkä emmi ottaa suurtakaan lainaa, koska uskot vakaasti kykyysi hoitaa lainaasi seuraavat 30 vuotta. Taloudellinen tilanteesi ei käsityksesi mukaan voi mitenkään huonontua, koska sellainen ikävä asia kuin työttömyys ei tule ikinä koskettamaan sinua mitenkään.

...käyt autolla viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa ruokakaupassa, koska siten säästät aikaa etkä turhaan rasitu kävelemisestä. Näin säästyneen ajan käytät lenkkeilyyn tai muuhun liikuntaan.

...syksyn tullen kauhistelet sähkön hinnan nousua, mutta et ymmärrä, miksi sinun pitäisi sammuttaa valot huoneesta, jossa valoja ei sillä hetkellä tarvita, tai mikset voisi jättää kaikkia valoja päälle lähtiessäsi muutamaksi tunniksi pois kotoa. Onhan sinulla varaa maksaa sähkölasku, ja naapurit voivat vaikka luulla toisin, jos valot eivät pala.

...koet tärkeäksi ilmentää yksilöllisyyttäsi, mutta haluat kuulua porukkaan ja olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

...ajattelet, että kaikenlaiset säännöt ovat viranomaisten holhousta, joka on aivan turhaa. Koska säännöt on tehty rikottaviksi, kävelet päin punaisia ja pysäköit autosi liikenneympyrään, jos se sillä hetkellä vaikuttaa sinusta sopivalta paikalta. Pidät kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että autoa ajaessasi pysähdyt aina suojatien eteen ja päästät jalankulkijan ylittämään tien. Paheksut syvästi niitä autoilijoita, jotka eivät tee näin.

...tiedät, että kala on terveellistä, ja sitä pitäisi syödä 2-3 kertaa viikossa. Tiedät myös, että vihannekset ja hedelmät ovat terveellisia, ja niitä pitäisi syödä viisi annosta päivässä. Valitset kuitenkin mieluiten liharuuan ja jätät salaatit syömättä.

...ilahdut aidosti, kun jossain on tarjolla makkaraa. Et voisi myöskään kuvitella syntymäpäiväjuhlia ilman makkaraa. Makkara on muutenkin mielestäsi kelpo ateria milloin tahansa.

...syöt päivittäin lounaaksi leipää erilaisilla päällysteillä, ja pidät salaattilounasta syövää työkaveriasi terveysintoilijana. Lämmin lounas taas kuulostaa jo ajatuksena niin erikoiselta, ettet oikein osaa edes kuvitella syöväsi sellaista. - Päivällinen kaksi kertaa päivässä??

...rakastat makeaa, eikä mieleesikään juolahda, etteikö aivan pienillekin lapsille voisi säännöllisesti syöttää karkkia ja muita sokeriherkkuja.

...puhut ylpeänä omaa murrettasi. Mitä erikoisempi murre, sen parempi. Keskustelet myös mielelläsi ihmisten kanssa heidän murteistaan ja vertailet niitä keskenään.

...omistat kansallispuvun, ja käytät sitä ainakin kansallispäivänä. Myöskään häät ja rippijuhlat eivät aiheuta pukeutumisongelmaa, sillä pukeudut tietenkin kansallispukuun.

...sinulla on pitkät hiukset, jos olet nainen, tai sinulla on parta, jos olet mies. Et ymmärrä, miksi sinun pitäisi käyttää silmälaseja, kun piilolinssitkin on keksitty. Ja näönkorjausleikkaus.

...Norja on mielestäsi maailman paras maa, ja ulkomailla voi törmätä kaikenlaiseen epäilyttävään ja jopa vaaralliseen. Tämä ei kuitenkaan estä sinua lomailemasta Kreikassa tai Kanarian saarilla.

Lippu salkoon vai ei?

Mies huomasi lipun yhden naapurin parvekkeella ja riemastui. Onko tänään liputuspäivä? Missä se meidän lippumme onkaan? Pikainen googlaus kuitenkin paljasti, että kyseessä ei ole kansallinen liputuspäivä, vaan kyseisessä naapurissa todennäköisesti juhlitaan syntymäpäivää. Eikä lippuja sen puoleen näkynyt missään muualla kuin tällä yhdellä parvekkeella. 

Yllätyin miehen äkillisestä liputusinnosta ja ihmettelin, että mitä se nyt noin vaahtoaa, kunnes muistin, että meillä tosiaan on nykyään itselläkin lippu. Naapurustossa joku kaupitteli kesällä ylimääräistä lippua tankoineen sekä seinätelinettä sille, ja mies tarttui tarjoukseen haukkana. Meillä on joskus ennenkin ollut puhetta siitä, että voitaisiin hankkia lippu, mutta asiassa ei ole aikaisemmin päästy ajatusta pidemmälle. Olemme nimittäin olleet lähinaapuruston lähestulkoon ainoita, joilla ei ole parvekelippua, ja siten hieman kummajaisia.

Ei niin, että norjalaiset jatkuvasti olisivat vetämässä lippua salkoon. Suosituin liputuspäivä on ehdottomasti kansallispäivä, 17. toukokuuta, jolloin sinivalkopunaiset liput liuhuvat kaikkialla ja ihmiset kulkevat ympäriinsä lippu kädessä tai vähintään lipunvärinen ruusuke rinnassa. Myös syntymäpäivää ja muita henkilökohtaisia merkkipäiviä on tapana juhlistaa liputtamalla.

Miehen tarve googlata liputuspäivät pohjautunee siihen, että muuten kuin edellä mainittuina päivinä liputtaminen ei näytä olevan erityisen suosittua. Liputuspäivät eivät siis ilmeisesti ole ihmisillä takaraivossa samalla tavalla kuin Suomessa, jossa lipun näkeminen helmikuussa saa aikaan välittömän mielleyhtymän Runebergiin. 

Norjassa on tänä vuonna 15 virallista liputuspäivää, joista viisi on kuningasperheen merkittävimpien jäsenten syntymäpäiviä. Kuningasparin (Harald ja Sonja) lisäksi liputuksella juhlistetaan suorassa kruununperimysjärjestyksessä seuraavana olevia (Haakon, Ingrid Aleksandra) sekä näiden mahdollisia puolisoita (Mette-Marit). 

Muut liputuspäivät ovat uudenvuodenpäivä, saamelaisten päivä (6.2.), ensimmäinen pääsiäispäivä, kansainvälinen työläisten päivä eli vappu, miehityksestä vapautumisen päivä 1945 (8.5.), perustuslain päivä eli kansallispäivä (17.5.), unionin purkamisen päivä 1905 eli itsenäisyyspäivä (7.6.), ensimmäinen helluntaipäivä, Olsok eli Pyhän Olavin kuolinpäivä (29.7.) ja ensimmäinen joulupäivä. Myös Stortingetin eli kansanedustuslaitoksen vaalipäivä on liputuspäivä. Virallisten päivien lisäksi tapana on liputtaa myös YK:n päivänä (24.10.) ja mahdollisina muina päivinä, joista hallitus päättää tapauskohtaisesti. 

Suomessahan on virallisten liputuspäivien lisäksi myös ns. vakiintuneita liputuspäiviä, jolloin muistellaan esimerkiksi suomalaisen kulttuurin kannalta merkittäviä henkilöitä. Norjasta tällaiset "kulttuuriset" liputuspäivät puuttuvat. Toisaalta noin monen kuningasperheen edelleen hengissä olevan jäsenen syntymäpäivänä liputtaminen taas tuntuu jotenkin erikoiselta. Minun mielestäni ainakin.

Kansallispäivä on ainoa päivä, jolloin olen havainnut norjalaisten liputtavan suurin joukoin. Muut liputuspäivät ovat poikkeuksetta menneet ohi niin, etten ole havainnut mitään merkkipäivää olevankaan. En tiedä, miksi norjalaiset liputtavat niin nihkeästi. Ehkä liputuspäiviä ei pidetä niin merkittävinä, että kansalaisten pitäisi ne huomioida. Lippujen puutteesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansallispäivä osoittaa, että kaikilla kynnelle kykenevillä on lippu. Jos pihassa ei ole lipputankoa, lippu viritetään parvekkeelle. Samoin syntymäpäivän juhliminen ilman liputusta taitaisi olla epänorjalaista.

Itse lippuun suhtautuminen tuntuu olevan jossain määrin rennompaa kuin Suomessa. Norjan lipun kuva vaatteissa on aika tavallista. Esimerkiksi lippukuvioisiin bikineihin sonnustautuminen tuntuisi minusta aina oudolta ainakin, jos kyseessä olisi Suomen lippu, mutta norjalaisille lippu takapuolen peitteenä taitaa olla vain tapa julistaa omaa norjalaisuuttaan. 

Kissan häntää nostamassa

Olen töissä kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmiset kehuvat toisiaan. Myös silloin, kun kehumisen kohde ei ole kuulemassa. Työkavereita mainitaan päteviksi ja osaaviksi, esimiestä tehtäväänsä erityisen sopivaksi.

Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.

Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.

Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.

Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.

On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.

Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.

Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.

Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.

Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.

Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.

Helle

Tänä vuonna norjalainen kesä on osoittautunut kesäksi ainakin loma-aikaan heinäkuussa. Hellettä piisaa ja meilläpäin lämpötila on noussut 30 asteeseen tai yli jo monta päivää putkeen. Tänään alkoi jo syntyä ukkospilviä, mutta eihän siitä sitten kuitenkaan mitään ukkosilmaa tullut. Josko sitten huomenna ilma raikastuisi.

Tällä kelillä voi vaikka tutustua norjalaiseen lyriikkaan, jos ei kuumuudelta muuta jaksa.

Oletko sitä tyyppiä, joka ei koskaan rusketu ja joka ei edes erityisesti yritä?
Pidetäänkö sinua tylsänä pelkurina, koska sinua ei yleensä huvita uida?
Onko sinulla ongelmia seurustella liian positiivisten ihmisten kanssa?
Et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Oletko sitä tyyppiä, joka mielellään istuu, istuu sisällä ryyppäämässä, kun aurinko paistaa?
Oletko sitä tyyppiä, joka on heikkona urheiluun, mutta vain ruudulla ja vain, kun me voitamme?
Siinä tapauksessa sinulla on ongelmia herneaivoisten yhdistyksen mukaan.
Mutta et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Ihmiset, minulla on uutisia, pyydän ehdotonta hiljaisuutta.
Odotus on ohi, ensi yönä sataa lunta.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Oletko sitä tyyppiä, joka ärsyyntyy ihmisistä, joiden aina pitää tehdä vaikutus?
Jos sinulla on jääkaappi, jos sinulla on TV, silloin sinulla on kaikki, mitä tarvitset elääksesi.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Joachim "Jokke" Nielsen
Suom. Heli

Kappaleen alkuperäinen esittäjä on Jokke & Valentinerne, mutta minä itse pidän enemmän tästä Ingrid Olavan cover-versiosta.

Huonoa palvelua ja tasa-arvon tulkintoja

Työnhakijaksi ryhtymiseeni liittyen kävin taannoin paikallisen NAVin (Kelan ja työkkärin risteytys) toimistossa hakemassa vastauksia muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Pääsin hetken jonotettuani juttelemaan henkilön kanssa, jonka tehtävänä on ottaa asiakas vastaan, vastata yleisimpiin kysymyksiin ja tarvittaessa ohjata kyselijä edelleen toisen henkilön puheille.

Selitin tilanteeni, ja esitin muun muassa tarkentavan kysymyksen määräajoin tehtävästä ilmoituksesta siitä, onko työnhakija ollut töissä vai ei. Tähän kysymykseen en ollut löytänyt vastausta NAVin nettisivuilta. Aika äkkiä havaitsin, että nainen, jonka kanssa juttelin, pyrki jatkuvasti sivuuttamaan kyseisen kysymyksen, vaikka toistin sen useaan kertaan, kun en kerran ollut vielä saanut vastausta. Yleisiä ohjeita tilanteeseeni kyllä löytyi ja vastauksia muihin kysymyksiin, mutta tämä tietty kysymys tuntui kaikuvan kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun nainen oli jo toivottelemassa minulle hyvää jatkoa, toistin kysymykseni vielä kerran ja sanoin, että tähän minun nyt kyllä ihan oikeasti olisi saatava vastaus. "Minä en oikein tunne tätä työssäoloilmoituksen tekoa", sai nainen sanottua. "Tätä pitäisi kysyä joltakin muulta." Kun en osoittanut edelleenkään poislähdön aikeita, nainen kaivoi esille "jonkun muun" puhelinnumeron ja pyysi soittamaan seuraavana päivänä, jolloin tämä ilmeinen asiantuntija olisi paikalla.

Olimme äskettäin mieheni kanssa ravintolassa syömässä. Mies valitsi annokseensa valkosipulivoin. Kun mies sitten ruuan saatuaan kävi sen kimppuun, hän totesi, että valkosipulivoista puuttui valkosipuli. Minäkin maistoin sitä pyynnöstä, ja se oli kyllä minunkin mielestäni aivan pelkkää tavallista voita. Mies vinkkasi tarjoilijan paikalle ja kertoi virheestä. Tarjoilija vilkaisi voinappia ja vakuutti sen olevan valkosipulivoita. Vaikka molemmat kerroimme maistaneemme sitä ja todenneemme, ettei se maistunut vähääkään valkosipulilta, tarjoilija pysyi kannassaan, että mies oli saanut sitä, mitä oli tilannut. Uutta ja oikeanlaista voinappia ei tarjottu, mutta sen sijaan mies sai valkosipulimurskaa voihin sekoitettavaksi. Tässä ravintolassa asiakas ei selvästikään ollut aina oikeassa.

Mitäpä sitten on yhteistä edellä kerrotuilla tapauksilla? Molemmat liittyvät norjalaiseen palvelukulttuuriin, ja vaikka nyt kerroin vain kaksi tapausta, vastaavia on tullut kohdalle useita. Sekä kaupoissa, ravintoloissa, virastoissa että muissa paikoissa, joissa on jonkinlainen asiakas ja asiakaspalvelija -asetelma.

Norjalaisille asiakaspalvelijoille tuntuu olevan tavattoman vaikeaa myöntää olevansa väärässä, tehneensä virheen tai ettei tiedä vastausta asiakkaan kysymykseen. Viimeksi mainittu on erityisesti virastojen erityispiirre. Minä asiakkaani olisin tyytyväinen vastaukseen, että valitettavasti vastausta ei tiedetä juuri nyt, mutta asiasta otetaan selvää, tai että tehty selvä virhe myönnettäisiin ja korjattaisiin ilman mutinoita. En minä vaatisi mitään lisäkompensaatioita, jos virhe ei edes olisi aiheuttanut mitään erityistä vahinkoa.

Se, että virkamies välttelee vastaamasta kysymykseen on tietyllä tavalla huvittavaa. Tässäkin mainitussa tapauksessa sain "en tiedä" -vastauksen vasta, kun painostin naista vastaamaan enkä enää antanut mahdollisuutta sivuuttaa asiaa. Joskus aikaisemmin olen havainnut, että hankala kysymys saatetaan myös kuitata antamalla vastaus, joka ei pidä paikkaansa. Kun samaa asiaa kysyy kolmelta virkamieheltä, kaikki antavat erilaisen vastauksen. Sellaistakin on joskus muinoin tapahtunut, että NAVin virkamies on puhunut maahan muuttaneelle suomalaiselle pitkät pätkät säännöksistä, jotka eivät päde Pohjoismaiden kansalaisiin, ennen kuin suomalainen on saanut väliin huomautuksen Pohjoismaiden välisistä sopimuksista. Tosin joillekin saattaa olla epäselvää, kuuluuko Suomi Pohjoismaihin, mutta mitäs pienistä.

Ravintolassa tarjoilija ei varmaankaan ollut se, joka oli laittanut annokseen vääränlaisen voinapin, vaan kokki. Sekä minua että miestä kummastutti silti tarjoilijan haluttomuus myöntää, että asiassa oli mahdollisesti tapahtunut virhe tai ylipäätään tapa, jolla annokseensa tyytymättömään asiakkaaseen suhtauduttiin. Aika yleistä tässä maassa tuntuu olevan, että kun havaitaan virhe, ensimmäinen kommentti on "se ei ole minun syytäni". Vika vieritetään mahdollisimman nopeasti pois omalta kontolta "jonkun muun" syyksi.

Mietin, miksi virheen tai tietämättömyyden myöntäminen tuntuu olevan monille norjalaisille niin vaikeaa. Totuuden nimessä on sanottava, että olen joskus myös kuullut asiakaspalvelijan todenneen oman virheensä ja korjanneen sen tai myöntäneen, ettei osaa vastata kysymykseen, ja saman tien pyytäneen paikalle kokeneemman kollegan. Valitettavasti kuitenkin niitä toisenlaisia tapauksia on tullut kohdalle niin usein, että olen kiinnittänyt niihin huomiota. Eikä tämä havainto mene edes maahanmuuttajan ylikriittisyyden piikkiin, vaan muun muassa norjalainen mieheni on vahvistanut minun havainneen ongelman, joka todellakin on olemassa.

Joissakin maissa kasvojen menettäminen on asia, jota vältellään keinolla millä hyvänsä. Norjassa ei minun mielestäni ole mitään erityistä "kasvojenmenettämiskulttuuria" sen enempää kuin Suomessakaan. Sen sijaan ihmisille saattaa olla merkittävä ongelma joutua tilanteeseen, jossa he ovat jollakin tavalla altavastaajia ja siten epätasa-arvoisessa asemassa vastapuoleen, vaikkapa asiakkaaseen, nähden. Onhan se tietenkin epämukavaa.

Norjalaisilla on hyvin vahva ajatus siitä, että ihmiset ovat yksilötasolla tasa-arvoisia. Kun ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ollaan siinä tilanteessa saman arvoisia. Minä en ole huonompi kuin sinä, on se ajatus, jota ihmiset hellivät. Tasa-arvo on tietenkin monitahoinen asia, eikä suurin osa ihmistä varmaankaan käytännössä ajattele, että kaikki ovat tasa-arvoisia kaikissa tilanteissa. Mutta vaikuttaa siltä, että norjalaiset eivät mielellään katso ylöspäin toisiin ihmisiin - ellei kyseessä nyt satu olemaan joku aivan erityinen henkilö. Alaspäin voidaan kyllä katsoa, sillä se ei heikennä omaa tasa-arvoisuuden tunnetta.

Asiakaspalvelija saattaa myös närkästyä, jos kokee, että asiakas ei ole riittävän mukava. Tällaisen tilanteen voi aiheuttaa myös se, että asiakkaalla on toivomuksia, joihin asiakaspalvelija ei osaa vastata ja joutuu siksi ikävään tilanteeseen. Jos asiakaspalvelija joutuu puolustuskannalle, on epätodennäköistä, että hän myöntää virhettää tai osaamattomuuttaan, jolloin tuloksena saattaa olla pattitilanne, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kolmas osapuoli, se aidosti asiakaspalveluhenkinen asiakaspalvelija.

Tasa-arvo on ehdottomasti hyvä asia, mutta jos sen lieveilmiöinä esiintyy joustamattomuutta ja huonoa asiakaspalvelua, sen tulkinnassa on mielestäni jotakin vikaa.


Kirjoitus perustuu paitsi omiin kokemuksiini myös lukuisiin muille henkilöille (myös norjalaisille) sattuneisiin tapauksiin, joista olen kuullut kyseisiltä henkilöiltä.