lauantai 31. joulukuuta 2011

Ruokatuskaa

Norjalainen joulupöytä on aika lihapitoinen ja raskas. Olen siihen päässyt ottamaan tuntumaa muutamissa täällä vietetyissä pikkujouluissa, joissa olen ihmetellyt ihmisten intoa syödä lihajalosteita ja läskiä oikein urakalla. Suomalaisessa joulupöydässä - ainakin länsisuomalaisessa - on huomattavasti enemmän kalaa ja kasvisruokia.

Tänä vuonna vietimme joulua kahdestaan Norjassa, ja suomalaisen ja norjalaisen joulupöydän yhteensovittaminen ei sinänsä tuottanut mitään erityistä tuskaa. Norjasta niitä lihoja ja Suomesta kalaa, laatikoita ja rosollia. Kyllä Norjassakin varmasti jotkut syövät kalaa jouluna, mutta lasken tällä kertaa kalat suomalaisiksi, koska täällä ne tuntuvat olevan lähinnä sivuroolissa. 

Mies ajoi eräänä päivänä ennen joulua Ruotsin puolelle ostoksille. Sieltä tuli kotiintuomisina autolastillinen ruokaa, jolle piti löytää tilaa pakastimesta ja jääkaapista. Meillä on muuten nimenomaan tällaisten retkien saalista silmälläpitäen lisäpakastin, joka nytkin tuli hyvään tarpeeseen, kun muutamalle jauhelihakilolle piti löytää säilytyspaikka.

Jauheliha odottaa kuitenkin vielä joulun jälkeistä elämää, sillä joulupöytään mies oli löytänyt isohkon palasen sikaa. Ribben valmistuksesta voitte lukea edellisestä postauksesta, joten ei siitä sen enempää tällä kertaa. Jotain lihajalosteita piti silti hankkia vielä sen lisäksi.

Kaupassa käteen sattui joulumakkara, ja kysäisin lihatiskin takana seisoskelleelta nuoreltamieheltä, miten sitä pitäisi valmistaa syötäväksi. Ei mitenkään, siitä vain syömään, oli pojan vastaus. Kun huomautin, että makkara näyttää olevan raakaa ja se pitää varmasti jollakin tavalla kypsentää, lihatiskin takana meni sormi suuhun. Apuun hälytetty kokeneempi myyjä neuvoi keittelemään makkaraa vedessä jokusen minuutin.

Joulukalojen hankkiminen osoittautuikin sitten vaikeammaksi. Menin lähinaapuruston isoimpaan ruokakauppaan, josta ajattelin löytyvän vähintään lohta, ehkä jotain muutakin kalaa. Se reissu oli täysin turha. Näin jälkikäteen harmittaa, etten ottanut kuvaa kalatiskistä, sillä sen valikoima oli jossakin itkettävän ja naurettavan välillä. Tuoreena (ei pakastettuna) oli toki saatavilla lohta - eikä mitään muuta kalaa - mutta lohen parasta ennen päiväys oli seuraavana päivänä ja pyyntipäivä jossakin hamassa menneisyydessä. Hyperventiloituani hetken silkasta järkytyksestä totesin, että kalat pitää hankkia muualta.

Seuraavana päivänä suuntasin työpaikan lähellä olevaan kalakauppaan, jonka valikoimista löytyi kaikki tarvittava. Silliä tosin ei ollut myyntitiskillä, vaan se piti hakea kylmiöstä. Ilmeisesti silli ei ole täällä joulun sesonkituote. Lipeäkalankin ostin kalakaupasta, jossa sai valikoida sopivan palasen, ja kypsennysohje tuli kaupan päälle. Norjassa lipeäkalaa syödään pekonin kanssa ja päälle jotkut vielä valelevat sulaa ihraa.

Juuresten hankkiminen peruna- ja lanttulaatikoihin sekä rosolliin oli onneksi helpompaa kuin kalan löytäminen tästä kalastusmaasta. Täällä syödään lanttumuhennosta joulun liharuokien kanssa, mutta tällä kertaa päädyin jalostamaan lantusta suomalaisen laatikon. Rosolli ja imelletty perunalaatikkokin löysivät paikkansa pöydästä ja maistuivat hyvin myös miehelle, joka usein suhtautuu epäilevästi suomalaisiin, outoihin perinneruokiin.

Uudenvuodenpäivän menyy sisältää viime vuonna aloitetun perinteen mukaisesti pinnekjøttiä, minkä jälkeen joulun perinneruuat onkin läpikäyty tämän sesongin osalta. Myös jääkaappi alkaa uudenvuoden tienoilla näyttää jo hieman vähemmän täyteenahdetulta.

Parhaillaan uunissa muhii kalkkuna, miehen Ruotsin reissun heräteostos. Siitä riittää meille iloa vielä moneksi päiväksi.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Keittiökokeiluja: Ribbe

Alkutilanne
Ribbe on perinteinen norjalainen jouluruoka, joka valmistuu siankyljestä uunissa kypsentämällä. Alkutilanne ei ole kovin herkullisen näköinen, kun käsissä on melkoinen kappale sikaa nahkoineen, luineen päivineen. Rasvaakin on mukana ihan kiitettävästi. Nykyaikaisten ravinto-oppien mukaan varmaankin aivan liikaa.

Ribben valmistelu aloitetaan pari päivää ennen joulua suolaamalla siankylki. Ensin nahkaan viilletään ristikkokuvio terävällä veitsellä niin, että viillot ulottuvat rasvakerrokseen asti. Viillot voivat olla aika lähellä toisiaan, sentin parin etäisyydellä.

Sitten viiltoihin ja itse nahkaan hierotaan suolaa ja pippuria. Sen jälkeen siankylki käännetään nahkapuoli alaspäin, paketoidaan folioon ja laitetaan pariksi päiväksi jääkaappiin suolaantumaan.

Nahkaa, rasvaa, luita, vähän lihaakin välissä
Viiltely- ja suolanhierontavaiheesta ei tullut otettua kuvaa, koska siinä vaiheessa kädet olivat niin rasvaiset ja suolaiset, että katsoin parhaaksi olla koskematta kameraan - tai mihinkään muuhunkaan, jota ei voisi pestä vedellä ja saippualla.

Paistamista varten siankylki asetetaan uunipannulle nahkapuoli ylöspäin. Alle laitetaan pieni lautanen tms. jonka tarkoituksena on kohottaa keskikohta vähän reunoja ylemmäs. Pannulle kaadetaan pari desilitraa vettä ja pannu peitetään tiiviisti foliolla. Sitten ribbeä höyrytetään uunissa 45 minuuttia 230 asteessa.

Tässä vaiheessa ribbe vetäytyy vähän kokoon ja nahkaan leikattu ristikko tulee selkeästi esille.

Paistaminen noin puolivälissa
Höyryttämisen jälkeen folio poistetaan ja uunin lämpötila lasketaan 200 asteeseen. Sitten ribben annetaan paistua 1 - 2½ tuntia sen paksuudesta riippuen.

Meidän ribbe paistui kaksi tuntia ja se oli juuri passeli aika lopputuloksen kannalta. Tarkoitus on, että liha on mehevää, ei kuivaa, ja nahka on paistunut rapeaksi. Paistettaessa osa rasvasta sulaa ja valuu uunipannulle.

Paisto-ohjeesta riippuen uunin lämpötila voi vaihdella ja sen mukaan myös paistoaika. Minun käyttämäni paistotapa oli nopea, kun hitaammin paistaessa ribbe laitetaan uuniin aattoaamuna ja annetaan muhia siellä lähes päivällisaikaan asti.

Valmis ribbe tarjolla joulumakkaran ja punakaalin kanssa
Uunista ottamisen jälkeen ribbe saa levähtää hetken ennen tarjoilua. Sen voi myös paistaa etukäteen ja lämmittää sitten uudelleen uunissa. Nahkan rapeus on kuulemma asia, josta keskustellaan joulupöydässä, ja sen perusteella arvioidaan ribbenpaiston onnistumista. Ensikertalaisena minulla oli hyvä tuuri matkassa ja nahkasta tuli sellaista hampaissa rouskuvaa, ei liian kovaa. Suolauskin vaikutti onnistuneelta.

Ribbe on aika rasvaista syötävää ja sen kanssa tarjotaan lisukkeita, jotka vähentävät rasvan tuntua suussa. Perinteisiä lisukkeita ovat hapankaali, punakaali, uunissa ribben kanssa kevyesti paistetut omenanlohkot ja luumut tai puolukkasurvos. Myös suomalainen rosolli tuntui sopivan lisukkeeksi mainiosti.

Ribben kanssa tarjotaan myös akvaviittia, joka huuhtelee tehokkaasti rasvat suusta.

Ribbefett
Ribbenpaiston sivutuotteena saadaan ribbefettiä, rasvaa, jota voidaan käyttää perinteisessä ruuanlaitossa tai vaikkapa lipeäkalan kastikkeena. Otin rasvaa talteen pienen kahvikupillisen, ja kuvassa se on jo ehtinyt jähmettyä.

lauantai 24. joulukuuta 2011

torstai 22. joulukuuta 2011

Omat eväät

Viime sunnuntai-iltapäivänä havahduin ruisleipäpaketti yhdessä ja Fazerin suklaalevy toisessa kädessä ajatukseen, miten ulkomailla asuminen vaikuttaa tax-free-ostoksiin. Olin sillä hetkellä Helsinki-Vantaalla ja lentoa odotellessa kulutin aikaa shoppaillen.

Jos keskiverto lentomatkailija ostaa täyden lastin alkoholia, niin minun ostoskoristani sitä ei löytynyt lainkaan. Oli muuta, paljon olennaisempaa ostettavaa. Eihän Suomessa voi käydä ilman, että täydentää varastoja niillä tuotteilla, joita Norjasta ei saa.

Ostoskoriin päätyi siis ruisleipää, suklaata, karjalanpiirakoita ja vihreitä kuulia. Ruisleipäpaketteja koriin lappaessani mietin, onkohan tässä nyt varmasti riittävästi ottaen huomioon sen, milloin oletettavasti pääsen seuraavan kerran leipäostoksille. Toisaalta piti ottaa huomioon myös se, että kykenisin rahtaamaan kaikki laukkuni ja nyssäkkäni Gardemoenilla junaan ja Askeriin tultaessa junasta ulos ja seuraavaan kulkuvälineeseen.

Ei tässä tilanteessa mitään uutta ollut edellisiin Suomen-vierailuihin nähden. Mutta jostakin syystä satuin tällä kertaa kiinnittämään tietoisesti huomiota asiaan.

Lentokentän kaupoissa on se ehdottoman hyvä puoli, että ruisleipäostokset ja vastaavat voi tehdä siellä. Ja jos mukana on ruumaan menevä matkalaukku, sen voi täyttää muilla ostoksilla ja siten maksimoida matkan aineellisen hyödyn.

Kaupungilta löytyy tuliaisiksi lähes aina vaatteita, koska valikoima on parempi ja hinnat halvemmat kuin Norjassa. Niiden lisäksi kannattaa ostaa asioita, joita Norjasta ei saa, kuten suomalaisia lehtiä tai reseptivapaata matolääkettä kissoille tai näin joulun edellä luumumarmeladia joulutorttuihin.

Mieskin on jo ilmeisesti tottunut siihen, että Suomesta palatessani tyhjennän pari kassillista tavaraa keittiön puolelle, koska ei enää kommentoi asiaa. Joskus itselle saattaa hetkellisesti tulla mieleen ajatus, että onkohan tämä nyt ihan järkevää. Parin sekunnin miettimisen jälkeen totean, että tietenkin se on.

Kuvat netistä

perjantai 16. joulukuuta 2011

Perinorjalaisuuksia

- Roald, meillä on liikaa voita. En jaksa raahata sitä takaisin kotiin - Heitä pois. Kotona riittää voita seuraavaksi sadaksi vuodeksi. (Kuvan lähde politiken.dk)
Viikolla vietettiin Etelänavan saavuttamisen satavuotisjuhlaa. Tapaus oli norjalaisittain merkittävä, koska ensimmäisenä navalle ehti kuuluisa norjalainen naparetkeilijä Roald Amundsen retkikuntineen. Nykyään navan saavuttaminen on helpompaa, ja sinne oli saapunut juhlaväkeä lähes tungokseksi asti Norjan pääministeriä myöden.

Toinen viimeaikojen pääuutinen ja yleisen päivittelyn aihe on Norjaa vaivaava voipula. Norjaan ei normaalisti tuoda voita ulkomailta korkeiden suojatullien vuoksi ja kotimainen vointuotanto ei ole nyt ollut kulutuksen tasalla. Kuluttajille on lupailtu tilanteen normalisoitumista, mutta vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Joulun leivontasesonki on pahasti häiriintynyt voipulasta, ja katukaupassa voipaketin hinta on noussut moninkertaiseksi. Hulluin uutinen pimeän voin hinnasta kertoi, että joku oli maksanut kilosta 5000 kruunua eli yli 600 €. Tässä on tainnut jollakin leivontaintoisella järki karata päästä.

Minulla sen sijaan on jääkaapissa iskemätön puolen kilon voipaketti. Mitäköhän siitä saisi, jos lähtisi ihan tosissaan trokaamaan?

Tanskalaiset (politiken.dk) sen sijaan ovat keksineet yhteyden etelänavan valloituksen ja Norjan voipulan välillä.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Rieska mikä rieska

Eräänä päivänä ruokakauppaan lähtiessäni mies pyysi ostamaan julelefse-paketin. Lefse on hyvin ohut, rieskaa muistuttava leipä, ja julelefse joulun aikaan myytävä hieman normaalia isompi versio siitä. Kaupassa ei ollut julelefsejä, vaan ne oli siltä päivältä loppuunmyyty. Sen sijaan ostin lompe-paketin. Lompe on hyvin ohut, rieskaa muistuttava leipä.

Lompe

Kotiin tultuani mies oli käsi ojossa odottamassa lefsejään. Laitoin käteen paketillisen lompeja ja sanoin, että tällaisia toin, koska lefsejä ei ollut. Mies katsoi minua epätoivon pilkahdus silmissään. Eihän lompe ole ollenkaan sama asia! Enkö ymmärrä, ettei hän pysty käärimään julesylteään lompeen. Sitä varten pitää ehdottimasti olla lefse. Lompen sisälle kääritään makkara.

Enpä ymmärtänyt, sillä minä en kykene näkemään muuta eroa lompen ja lefsen välillä kuin paketin päällä olevan nimen.
Lefse

Mies joutui itse seuraavana päivänä käymään kaupassa ostamassa lefsensä, jotta pääsi tekemään joulunalusvälipalansa oikeaoppisesti.

Kun sitten keittiöstä löytyi sekä lefse- että lompe-paketti, perehdyin niiden eroon tutkimalla tuoteselostetta. Molempien ainesosaluettelossa on perunaa, vehnäjauhola, suolaa ja säilöntäainetta, lompeissa lisäksi ripaus ohrajauhoja. Ero raaka-aineiden osalta on siis minimaalisen pieni. Maussa en ainakaan minä huomaa mitään eroa. Suurin ero on rieskan muodossa. Tällä kertaa vertailussa ollut lompe oli soikea, lefse nelikulmainen. Lefse oli pinta-alaltaan suurempi, mutta molemmat olivat yhtä ohuita.

Julesylte. Miehen ostama sylte katosi parempiin suihin ennen kuin ehdin ottaa siitä kuvan, joten tämä kuva on netistä.
Kun lefset oli hankittu, mies pääsi nauttimaan julesylteään. Julesylte on lihajaloste, jossa on kerroksittain lihaa ja läskiä, ja se on jouluisesti maustettu. Aivan varmaa suomenkielistä nimitystä en tälle herkulle keksi, mutta eikös joskus ennen vanhaan ole ollut sellaista kuin syltty. Voisi hyvinkin olla sama asia kyseessä.
Välipala tekeytymässä

Perinteinen tapa nauttia julesylteä on leikata siitä siivuja, voidella ne väkevällä sinapilla ja kääriä lefseen. Tämä lihaisa paketti on ihan syötävää, kunhan sinapin määrä on sopiva. Minun makuuni tosin julesyltessä on vähän liikaa sitä läskiä.

Lompetkin pääsivät käyttöön sitten pari päivää myöhemmin, kun niihin käärittiin kuumia makkaroita. Muuten ole kyllä edelleenkin sitä mieltä, että näiden kahden erinimisen läpyskän ero on lähinnä syöjän mielessä. Kun etsiskelin wikipediasta selitystä lefsen ja lompen erolle, mitään lopullista selvyyttä asiaan ei tullut. Nimitys näyttää vaihtelevan mm. alueen mukaan ja toisaalta eri alueilla lefsen ja lompen määritelmät ovat erilaisia. Kaupassa myytävät lefset ja lompet ovat päällisin puolin ihan sama asia, ero on lähinnä kosmeettinen.

Siis rieska mikä rieska.

Joissakin tapauksissa eroilla on suurempi merkitys. Siitä saa kertoa loppukevennyksenä tämä mainos.


- Ostitko Jarlsbergia?
- Ostin juustoa.
- Etkö ostanut Jarlsbergia?
- Juusto on juustoa.
- - -
- Koira on koira.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Peppi Pitkätossu & Jack Bauer

Aftenpostenin sivuilta osui tällä viikolla silmään juttu norjalaisista, jotka ovat vaihtaneet nimeään. Nimilakia uudistettiin 2003 ja sen jälkeen nimen vaihtaminen erikoisemmaksi on ollut helpompaa. Viime vuonna yli 7000 oslolaista vaihtoi nimeään.

Etunimenvaihtoa kannattaa silti miettiä tarkasti, koska uuden vaihdoksen saa tehdä vasta kymmenen vuoden kuluttua, jos alkaa kaduttaa. Aika erikoisia nimiä jotkut ovat tästäkin huolimatta päätyneet ottamaan itselleen, vai mitä sanotte seuraavista?

Malin Sjarlotte Krusmynta Rullgardina Tukun Sanderud Persdatter (ent. Malin Charlotte Tukun Sanderud) kertoo olevansa hulluna Peppi Pitkätossuun, jolta kolmas ja neljäs nimi on lainattu. Malinin sulhanen ei ole ihastunut nimilitaniaan eikä muista sitä ulkoa, mutta toivottavasti oppii häihin mennessä, jottei tule virheitä alttarilla.

Selveste Preben von Schlanbusch (ent. Preben Schlanbusch) halusi hienomman kuuloisen nimen, mikä onnistui lisäämällä sukunimeen eteen von. Selveste taas tarkoittaa suomeksi itse, siis tämä herra on Preben Itse. Sitä hän ei kuitenkaan lisännyt nimeen itsekorostukseksi vaan ärsyttääkseen äitiään. Mies toivoo myös, että vaimo ottaisi nimekseen Stakkars Cecilie eli Cecilie Parka. Vaimo ei ole innostunut ajatuksesta.

Jack Bauer (ent. Kim Manachai Krogsæter) päätti vaihtaa nimeään pitkän 24-sarjan katselurupeaman jälkeen. Uusi nimi herättää uteliaisuutta mm. työhaastatteluissa, mutta Jackista se ei ole mitenkään epämukavaa. Ainoa haittapuoli on, että puhelimella pizzaa tilatessa häntä ei yleensä oteta vakavasti.

Norjan pisimmän nimen haltija on nimeltään Julius Andreas Gimli Arn MacGyver Chewbacka Highlander Elessar-Jankov. Erikoisia, itse valittuja sukunimiä taas ovat Hværsaagod-Takkskalduha (Olehyvä-Kiitos) ja Usjyldi (Viaton, joka muuten on vangin ottama nimi). Ja kyllä, nämä kaikki ovat ihan oikeita ihmisiä.

Muistelen, että Suomen nimilait ovat aika paljon tiukempia, eivätkä tällaiset nimiviritelmät taitaisi mennä läpi. Miksi sitten Norjassa on päädytty antamaan lähes vapaat käden nimen suhteen? Tai siltä ainakin näyttää näiden esimerkkien perusteella.

Voisiko syynä olla norjan suuri maahanmuuttajaväestö? Kun ihmisten nimet ovat peräisin ties kuinka monesta maasta ja kulttuurista, norjan viranomaisilla olisi mahdoton tehtävä valvoa kaikkien nimien asiallisuutta. Mutta ei tämäkään silti selitä, miksi ihmiset saavat ottaa älyttömiä norjankielisiä etu- ja sukunimiä.

Nimitutkijan mielestä lakia toimeenpannaan aivan liian lepsusti. Ratkaisuna ongelmaan tutkija ehdottaa, että nimenvaihdolle laitetaan maksu hillitsemään keskellä yötä näitä loistoideoita saavia ihmisiä. Tuhat kruunua voisi saada ihmiset harkitsemaan asiaa uudelleen.

Minä kuitenkin arvelen, että jos joku villiintyy keskellä yötä niin, että päättää vaihtaa itselleen uuden ja uljaamman nimen, yksi tuhatlappunen, 125 €, ei siinä paljon vauhtia hidasta.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Retki huipulle

Nyt voi laittaa rastin seinään. Me kävimme sunnuntaina retkeilemässä luonnon helmassa. Vaihtoehtoina oli kävellä pienen järven ympäri tai kiivetä sen vieressä olevalle kalliolle. Porukan norjalaiset, mies ja viikonloppulapsi, äänestivät huipun puolesta, joten sinne sitten suuntasimme.

Tuo osuus on jo selvitetty
Matka Skaugumsåsenille aloitettiin parkkipaikalta, jolta puolisen kilometriä käveltyämme alkoi jyrkempi nousu. Täkäläiset kallionnyppylät ovat eteläpäästään jyrkkiä ja pohjoisen suuntaan loivempia, ja tie ylöspäin vei tällä kertaa sitä jyrkempää puolta pitkin. Ja täytyy sanoa, että ajoittain sai kyllä kiivetä ihan tosissaan, kiviaskelmalta toiselle, ennen kuin saavuttiin huipulle.

Muutaman askeleen meidän perässämme tuli perinorjalaisen reipas seurue, kolme aikuista ja viisi lasta, kailottaen niin että metsä raikui. Seurueen nuorin oli sen verran pieni, että mieskin epäili tokkopa pääsevät ylös asti. Mutta sieltä nekin sitten tulivat reppuineen ja makkara- ja pullaeväineen. 

Huipulla ei edes tuullut

Huipulta olisi normaalisti hienot näkymät Oslon ja Oslovuonon suuntaan, mutta tällä kertaa tiheä sumu esti maisemien ihailun. Istahdimme kuitenkin hetkeksi levähtämään ja syömään eväitä ennen kuin jatkoimme matkaa.


Vaikka sää ei ollut paras mahdollinen, ulkoilijoita tuntui olevan liikkeellä aika paljon, mutta kaikki eivät kuitenkaan suunnanneet huipulle. Sen sijaan järven ympäri kulkeva reitti taisi olla suositumpi. Tuollakin alueella on paljon hyvin merkittyjä retkeilyreittejä, joten valinnanvaraa on eikä kartta ole välttämätön varuste.


Opasteita sinne tänne

Norjalaiset tunnetaan ulkoilevana kansana, ja meidänkin nyt harrastamamme viikonloppuretkeily koko perheen voimalla on paljon suositumpaa kuin Suomessa. Siinä retkeillessämme tosin mies referoi jossakin juuri näkemäänsä tilastoa, jonka mukaan iso osa (olikohan se jopa puolet?) norjalaisista retkeilee erittäin harvoin tai ei koskaan. Retkeilyinto, se miten kaikki norjalaiset ulkoilevat, taitaa siis jossain määrin olla kansallinen myytti, jota norjalaiset mielellään itsekin viljelevät.


Alaspäin lähdettiin vähän loivempaa reittiä, ja lopullinen kilometrimäärä oli aika paljon enemmän kuin mitä viikonloppulapselle oli etukäteen lupailtu. Viikonloppulapsi ei nimittäin ollenkaan pidä kävelemisestä, mutta eväiden voimalla ja sillä tosiasialla, että valtaosa kilometreistä kertyi tultaessa huipulta alaspäin, päästiin takaisin autolle ilman suurempia rutinoita. Meidän retkemme aikana parkkipaikka oli täyttynyt ääriään myöten ja ihmisiä oli polulla jo lähes jonoksi asti.

Reitin helpommalla osuudella

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Plussat ja miinukset

Äitini kysyi minulta tässä eräänä päivänä, miksen kirjoita asioista, jotka Norjassa ovat paremmin kuin Suomessa. Hyvä kysymys! Onko sellaisia? Tai paremminkin, olenko törmännyt sellaisiin?

Ulkomaille muuttaessa kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka ovat erilaisia kuin Suomessa. Erityisesti silmään pistävät ne asiat, jotka ovat huonommin kuin Suomessa. Ne ärsyttävät ja niistä tekee mieli valittaa. Samankaltaisuuksiin ei kiinnitä mitään huomiota - näinhän asioiden kuuluukin olla - ja ne uuden maan positiivisetkin piirteet menevät helposti seulan läpi ilman sen kummempaa pohdintaa.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään terapiablogi, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen osoittelee sormella epäkohtia ja kauhistelee paikallisia tapoja. Epäilemättä olen joissakin asioissa näin tehnyt, mutta kaiken marmatuksen takana ei kuitenkaan ole ajatus, että Suomessa tämäkin on paremmin. Samankaltaisista asioista voisi valittaa myös Suomessa asuessa. Enemmänkin kyse on siitä, että jotkut asiat vain on järjestetty eri tavalla, ja vaikka Suomi ja Norja samaan pohjoiseurooppalaiseen ja luterilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvatkin, arkipäivän kulttuurissa on kuitenkin eroja.

Ajan kuluessa uuteen ympäristöön sopeutuu, eivätkä maiden väliset erot enää pistä silmään ollenkaan niin paljon kuin alussa. Jotkut ärsytyksenaiheet tai kulttuurierot kuitenkin pysyvät tajunnassa. Sellaisia ovat esimerkiksi norjalaisten kauppojen suomalaisia huonommat valikoimat, kansallisen tajunnan tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys, materialismi ja siihen(kin) liittyvä ulkoisen samankaltaisuuden ihanne sekä kaiken kalleus.

Mikä täällä sitten voisi olla paremmin kuin Suomessa? Tämähän on osittain elämäntilanteesta riippuvainen näkökulmakysymys kuten myös ne negatiivisina näyttäytyvät asiat.

Norjan valtio on rikas erityisesti öljyn ansiosta ja kansantalous ei näytä pahemmin häiriintyneen muuta Eurooppaa riivaavan finanssikriisin takia. Työttömyysaste on jossakin 3-4% paikkeilla. Työttömyyden tai sairauden osuessa kohdalle sosiaaliturva on hyvä ja käsittääkseni tulotason lasku ei tällaisessa tilanteessa ihan heti uhkaa. Lasten hankkiminenkin on kuulemma yhteiskunnan suojeluksessa.

Minun elämäntilanteessani olevaa - työssäkäyvää, tervettä ja lapsetonta - sosiaaliturvan edut eivät valitettavasti pahemmin lämmitä. Enemmänkin ne ovat vakuutus pahan päivän varalle. Sitä päivää odotellessa jatketaan verojen maksamista.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kielipoliittinen päivitys

En edelleenkään ymmärrä tanskaa, ellei puhuta selkokieltä. Mutta en ole ainoa. Työnantajan Ruotsin varastossa työskentelevä balkanilainen maahamuuttaja ei taida myöskään ymmärtää tanskaa, edes tekstiä. Sitä minä sentään ymmärrän melko hyvin.

Taannoin sain mainitulta varastonhoitajalta pyynnön selvittää, mitä ihmettä Tanskan asiakaspalvelu oikein haluaa. Pyyntöön oli liitetty muutaman viestin verran kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Siitä kävi ilmi, ettei vuorovaikutus todellakaan ollut onnistunutta. Tanskalainen pyysi tekemään jotain, ruotsinbalkanilainen vastasi kysymällä, että mitä mahdat tarkoittaa, sitä vai tätä. Tanskalainen vastasi jotain ja ruotsinbalkanilainen taas kyseli, että mitähän tällä kertaa mahdat tarkoittaa. Ja niin edelleen.

Luin viestiketjun ja kävin vielä varmistamassa tanskalaiselta - englanniksi - että olin ymmärtänyt hänen asiansa oikein. Sitten tulkkasin asian ruotsiksi, ja varastonhoitaja oli tyytyväinen.

Kun arvelin ääneen, että varastonhoitaja ei ehkä ymmärrä tanskaa, kävi ilmi, että myös norjankielisten viestien kanssa on ollut vaikeuksia. Ja ruotsinkielisten. Minä puolestani olen aina saanut ruotsiksi kirjoitetut viestini ymmärretyksi ensimmäisellä yrittämällä. Olisikohan niin, että kirjoitan sopivan yksinkertaista ja selkeää kieltä? Mahdollisesti minun kouluruotsini ja varastonhoitajan kielikurssilla oppima ruotsi ovat tasoltaan riittävän lähellä toisiaan, jotta ymmärrämme toisiamme ongelmitta.

Norjalaisilla on ärsyttävä tapa olettaa, että jos puhut edes vähän jotain skandinaavista kieltä, ymmärrät myös norjaa. Ja jos puhut hiukan norjaa, ymmärrät muita kieliä - ja luonnollisesti myös kaikkia norjan murteita. Aivan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan käytännössä ole.

Tietenkin on kielineroja, joilta tämä kaikki onnistuu noin vain. Sitten on meitä taviksia, joiden pitää aloittaa kuullunymmärtäminen paikallisesta puheenparresta ja laajentaa siitä vähitellen muihin murteisiin ja ehkäpä jonain päivänä myös tanskaan. Koulussa ruotsinsa oppineelle suomalaiselle suomenruotsi on helpompaa ymmärtää kuin riikinruotsi. Riikinruotsia oppii ymmärtämään melko nopeasti, kun sitä säännöllisesti joutuu kuuntelemaan. Skoonen murre tosin tekee minulle edelleen tiukkaa, mutta niin saattavat tehdä myös jotkut suomenruotsin murteet.

Olin muutama päivä sitten työhaastattelussa, jossa alkusmalltalkin jälkeen kieli vaihtuikin yllättäen englanniksi, koska se on kyseisen paikan toimistokieli. Norjankielentaitoani ei siis varsinaisesti testattu - eikä sitä edes edellytetä tuossa paikassa - ja ruotsinkielentaidostakin riitti oma toteamukseni, että puhun ruotsia. Näillä eväillä haastattelija kuitenkin myöhemmin totesi, että joutuisin puhumaan englantia vain islantilaisten kanssa. Tämä lausahdus siis sisälsi olettamuksen, että ymmärrän myös hankalia Länsi-Norjan murteita ja tanskaa.

En viitsinyt siinä tilanteessa korjata käsitystä, koska tuossa työssä kaikkien kanssa voi tarvittaessa puhua englantia. Toisaalta looginen päätelmä - jos todellakin puhuisin täysin sujuvaa norjaa - pitäisi olla, että olisin jo päätynyt paremmin koulutustani ja kokemustani vastaavaan työhön tai ainakin panostaisin nimenomaan sellaisten töiden hakuun, en nyt tarjolla olleisiin hanttihommiin.

torstai 27. lokakuuta 2011

Norjalainen juo tervaa


Tein löydön Oslon keskustassa. Juuri kun mieleeni oli tullut ajatus, että kupillinen kuumaa teetä olisi paikallaan, silmiini osui tea shop, johon en jostakin syystä ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Niinpä astuin sisään ja tilasin kupillisen haudutettua teetä.

Tee oli hyvää - hyvinkin parasta, mitä olen Norjassa kahvilassa saanut - ja teevalikoimassakin oli riittävästi erilaisia vaihtoehtoja. Siitä istuessani ja teetä nauttiessani katselin ympärilleni ja tein mielenkiintoisen huomion. Asiakkaat olivat yhtä lukuunottamatta pukeutuneet muulla tavalla kuin viimeisen pintatrendin mukaisesti, mikä on täällä päin Norjaa poikkeuksellista. Se yksi pintatrendikäs näytti siltä, kuin olisi eksynyt väärään paikkaan. Minä tunsin oloni yhtä kotoisaksi kuin 90-luvun alkupuolen humanistiopiskelija kurssikirjaston kahvilassa.

Olinkohan sattumalta osunut jonkilaiseen alakulttuurin - teenjuojien - pesäpaikkaan? Norjalaiset ovat nimittäin pääsääntöisesti kahvinjuojia, jotka mielellään unohtavat teenjuojat, koska kaikkihan nyt kahvia juovat.

Norjalainen kahvi muistuttaa minun mielestäni lähinnä tervaa. En ole kahvin ystävä, vaikka joskus saatan kupillisen jonkinsorttista maitokahvia juodakin. Norjalaiset taas juovat nimenomaan mustaa kahvia, kitkerää myrkkyä, jota minä en kykene saamaan kurkustani alas. En edes kohteliaisuudesta. Jos tunnette termin tuliasemakahvi, niin aika lähelle osuu.

Tässä kahvinjuojien maassa teenjuojat unohdetaan valitettavan usein. Esimerkiksi eräissä häissä, joissa olin vieraana, oli kakkujen kanssa tarjolla vain ja ainoastaan kahvia. Teetä ei löytynyt edes erikseen kysyttäessä. Kahvin kanssa taas ei ollut tarjolla maitoa, kermasta puhumattakaan. Keittiöstä löytyi pieni tilkka jotakin valkoista, jonka jaoin toisen mustaa kahvia juomattoman vieraan kanssa. Voisiko tällaista tilannetta edes kuvitella Suomessa?

Miehen siskon kanssa löytyi yhteinen kiinnostuksen kohde, kun totesimme, että olemme kumpikin teenjuojia. Voimme sitten kyläillessä esitellä toisillemme kaapista löytyvää teevalikoimaa ja valikoida suosikkia. Kummankaan valikoimaan ei kuulu Liptonin pussiteetä. Mies sen sijaan juo sinnikkäästi mustaa kahvia vaikkei siitä edes pidä. Mutta kun sitä kuuluu juoda ja vieläpä mustana. Kahvimaitoa käyttävät ovat lälläreitä.

Keskiverto ruokakaupan kahvivalikoima näyttää kuitenkin suppeammalta kuin Suomessa, vaikka tervanjuojien maassa ollaankin. Ehkä tässäkin pätee sama filosofia kuin valinnanvarassa monien muidenkin ostosten kohdalla. Kauppa päättää, mitä kuluttaja tarvitsee eikä kuluttajan tarvitse vaivata päätään tekemällä liian monimutkaisia valintoja.

Ruokakaupan pussiteevalikoimakin on kuitenkin ihan kohtuullinen siihen nähden, että teenjuonti on ilmeisesti alakulttuuri. Mielenkiintoisemman ja vaihtelevamman valikoiman olen löytänyt luontaistuotekaupasta, jossa pääsääntöisesti teen teeostokseni.

EDIT 1.11.
Aftenposten testasi Oslon teepaikkoja ja voittajaksi selviytyi juuri se paikka, josta yllä kirjoitan. Kirjoituksen mukaan kyseessä on uusi paikka, joten ei ihmekään, etten ole sitä aiemmin huomannut.

Lue juttu kahvin ylivallasta ja teenjuojien sorrosta sekä muutaman teepaikan arviointi.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Hankala asiakas

Viime lauantaina ostin kaupasta vanhaa leipää. En tietenkään tarkoituksella, enpä vain tullut tarkistaneeksi parasta ennen -päiväystä, sillä leivän ei luulisi makaavan kaupan hyllyssä päivätolkulla. Sunnuntaina sitten totesin, että leipä oli homeessa ja parasta ennen -päiväys perjantaina eli päivää ennen ostoajankohtaa.

Sain niin vakavan ärsytyskohtauksen, että lähetin saman tien palautetta kauppaan. Kauhistelin, miten voi olla mahdollista, että kaupassa myydään vanhaksi mennyttä ruokaa. Pystyäkseni ilmaisemaan ajatukseni selkeästi sekä asialliseen ja sopivan kohteliaaseen sävyyn kirjoitin englanniksi.

Vastaus tuli heti maanantaina. Kauppaketjun asiakaspalveluosasto pahoitteli kovasti tapahtunutta ja lupasi, että kyseisen kaupan myymäläpäällikkö on vielä yhteydessä minuun. Harmini hieman lientyi saamani vastauksen johdosta, mutta kuluneen viikon mittaan pieni ärsytyksenpoikanen on taas alkanut kaihertaa takaraivossa. Luvattua kaupan yhteydenottoa ei nimittäin ole kuulunut.

Yksi vanhentunut ja syömäkelvoton leipä ei ole sellainen taloudellinen menetys, että välttämättä tarvitsisin rahani takaisin, mutta kyseessä on periaate. Ja myönnetään, se tosiasia, että täkäläinen asiakaspalvelu ärsyttää minua säännöllisesti. Ja ennen kuin kukaan alkaa tuhahdella, että mitä se nyt siellä repii pelihousujaan ihan turhan takia, niin muistutanpa vielä, että minä itsekin työskentelen asiakaspalvelussa. Tiedän, että on monia asioita, joita ei voi tehdä juuri sillä tavalla kuin asiakas haluaisi, mutta useimmiten on olemassa muita mahdollisuuksia tyynnyttää ärsyyntynyt asiakas ja pitää hänet edelleen asiakkaana.

Erilaisissa kaupoissa törmää usein myyjiin, yleensä nuoriin ihmisiin, joille tuntuu olevan aivan sama, miten he työnsä tekevät ja asiakkaita palvelevat. Esimerkiksi kenkäkaupassa minua on kehotettu itse katsomaan hyllystä, olisiko siellä toinen samankokoinen kenkä, joka ei ole yhtä venynyt sovituskäytössä kuin sovittamani. Tilannetta tarkistamatta myyjä ilmoitti, että varastossa sovittamattomia kenkiä tuossa koossa ei ole. Ihan piruuttani kävin pari viikkoa myöhemmin vilkaisemassa kenkätilanteen, ja silloin juuri niitä kenkiä oli hyllyssä useampi kappale. Myyjää ei vain kiinnostanut palvella asiakasta.

Toisen kerran olin ostamassa laturia kännykkään. Nuori mies tiskin takana tarjosi jotain halpisversiota ja sanoi, että merkkilaturia ei ole myynnissä irrallisena. Kun totesin, etten sitten osta laturia täältä, poika löysikin äkkiä merkkilaturin. Kysyin, miksi hän tarjosi minulle ensin jotain muuta kuin olin pyytänyt, kun molemmat laturit olivat vieläpä saman hintaisia. Ei mitään erityistä syytä, poika vastasi.

Olen huomannut, että saan yleensä parempaa palvelua, jos puhun englantia. Mahdollisesti ero on siinä, että norjaa omituisella aksentilla puhuen kuulostan maahanmuuttajalta, mutta kun otan käyttöön englannin ja parhaan brittiaksenttini, kuulostan ulkomaalaiselta, ehkä jopa turistilta. Asiakkaan habituksella näyttää olevan merkitystä.

Toki olen saanut myös hyvää palvelua. Ja myös norjaksi. Mutta norjalainen asiakaspalvelumentaliteetti ei tunnu kovin kehittyneeltä. Tätä sanovat myös norjalaiset itse. Asiakaspalvelutehtävissä näkee usein myös ruotsalaisia, jotka tekevät työtään erilaisella asenteella. Myös norjalaisten mielestä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Rahalla saa ja raivaussahalla pääsee

Sumuinen lauantai
Viime viikonloppuna oli taas rivitaloalueen puolivuosittainen talkoopäivä. Kevään talkoisiin verrattuna osanottajia oli huomattavasti vähemmän. Olisikohan syynä ollut kostea, sumuinen sää, kun viime kerralla paistoi kirkas kevätaurinko. Siitä huolimatta kaikki siirtolavat taidettiin saada yhtä täyteen puutarhajätettä kuin viimeksikin.

Ensin nimi listaan ja sitten työnjako. Minut ja kolme muuta lähetettiin siistimään alueen "julkisivua", villiviinin peittämää betoniseinämää ja sen juurella kasvavia pensaita, jotka olivat päässeet pahasti villiintymään. Villiviiniseinämä näytti hyvältä sellaisenaan, mutta puskakasvusto oli levittäytynyt jalkakäytävän puolelle siinä määrin, että päätimme leikata ylimäärän pois.

Ensin kokeiltiin oksasaksilla ja todettiin, että tarvitaan jotakin tehokkaampaa. Sitten yksi naapureista haki aitaleikkurin ja kokeili sillä. Jälki ei ollut kehuttavaa, joten piti keksiä jotakin muuta. Seuraavaksi paikalle haettiin huomattavasti keskimääräistä järeämpi siimaleikkuri, omistajansa mukaan erittäin tehokas laite. Mutta eipä silläkään saatu näppärästi kasvustoa poikki. Naapuri lähti taas kaivelemaan työkaluvarastoaan ja palasi raivaussahan kanssa. Tästä inspiroituneena toinenkin naapuri kävi noutamassa oman raivaussahansa. Niillä sitten saatiin pensaat poikki, ja  viimeistely tapahtui vielä oksasaksilla. Kun oksat oli kerätty pois, naapuri haki vielä painepesurin, jolla saatiin loputkin roskat pois jalkakäytävältä.

Naapurien toinen toistaan järeämpi työkaluja katsellessa tuli mieleen, että onkohan täällä meneillään jonkinlainen kilpavarustelu. Kenellä on katu-uskottavimmat vermeet. Pihat näissä taloissa ovat niin pieniä, että luulisi käytännössä vaatimattomammallakin arsenaalilla selviävän.

Sen verran kyllä minuakin, pahaisten oksasaksien omistajaa, alkoi naapurikateus kaihertaa, että aloin harkia oman siimaleikkurin hankkimista. Vähintään.

Raivaussahat käynnissä

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Hapanta ja makeaa


Päätin vihdoinkin kokeilla Arin ruisleipäreseptiä ulkosuomalaisille. Leipä valmistuu nopeasti, koska taikinaa ei hapateta, vaan sen sijaan nesteenä käytetään piimää. Suomalaista ruisleipää on saatavilla Ruotsista, mutta jos Ruotsiin on liian pitkä matka, itse leipominen on ainoa tapa täydentää varastoja seuraavaa Suomen-matkaa odotellessa.

Suomalaistyyppistä hapatettua ruisleipää ei Norjassa tunneta. Kaupasta löytyy jonkinlaista pullanpuolta ruisleivän nimellä ja hapantaikinan juurtakin joissakin leivissä väitetään käytetyn. Näitä leipomotuotteita suomalainen ei kuitenkaan tunnista rukiiseksi tai happamaksi.

Töissä tuli joskus puheeksi suomalainen leipä. Luonnollisesti mainitsin hapanleivän, joka osoittautui jo ajatuksenkin tasolla todella eksoottiseksi asiaksi norjalaisille työkavereille. Hapan leipä? Sen kanssa pitää varmaan syödä jotakin makeaa? - Siinä sitten selittämään, että se leipä on vain hiukan hapanta, ei nyt sentään mitään sitruunan sukulaista maultaan.

Hapan maku tuntuu olevan monelle norjalaiselle kauhistus. Makeaa sen olla pitää, jos jotain hyvää syödään. Lähes kaikki makea(hko) syötävä tuntuu olevan täällä makeampaa kuin Suomessa. Esimerkiksi jogurtit ovat keskimäärin makeampia kuin Suomessa. Joskus ryhdyin oikein vertailemaan suomalaisen ja norjalaisen maitosuklaan tuoteselosteita, kun norjalainen varsinkin alkuaikoina tuntui maistuvan enemmän sokerilta kuin suklaalta. Ja olihan siinä sitten enemmän sokeria kuin suomalaisessa vastineessa.

Sokerin ja ylipäätään makean syömisessä näyttää Suomen ja Norjan välillä olevan kulttuuriero. Lasten karkkipäivä on täälläkin monessa perheessä käytössä, mutta ainakaan rajallisessa tuttavapiirissäni en ole törmännyt ajatukseen, että pienille lapsille voisi kokonaan olla antamatta karkkia. Pikemminkin makean syöminen on lasten perusoikeus. Suomessa taas pikkulasten karkittomuus ei käsittääkseni ole mitenkään harvinaista. Lisäksi täällä näyttää myös ruokajuomana sekä aikuisilla että lapsilla olevan limsa tai suklaamaito useammin kuin tavallinen maito.

Ruoka ja käsitys hyvästä mausta on varsin olennainen osa arkipäivän kulttuuria. Asiaa ei oikeastaan edes tiedosta ennen kuin muuttaa ulkomaille ja ryhtyy syömään paikallista arkiruokaa ja käymään päivittäin ruokaostoksilla. Suomalaisella reseptillä norjalaisista aineksista tehdystä ruuasta saattaa jopa tulla "vääränmakuista", koska näennäisesti samanlaisissa raaka-aineissa onkin eroa maussa tai vaikkapa rasvaisuudessa.

Ajan mittaan uusiin makuihin tottuu, mutta joidenkin asioiden kohdalla se aito ja alkuperäinen on edelleen parempi. Periaatteessa pidän makeasta, mutta siinä saa mieluiten olla muitakin vivahteita kuin sokerinen ällötys. Senpä takia ostan lähikarkkikaupasta Fazerin maitosuklaata pahan päivän varalle silloin, kun sitä sattuu olemaan saatavilla. Ja pomoni saa minun puolestani jatkaa hilloleipien syömistä lounaaksi, kunhan minulle on tarjolla jotakin muuta.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Vaalipäivä

Lauantaina Oslossa puolueet olivat ryhmittyneet pääkadun varteen vaalitaistelun viimeiselle rutistukselle. Siinä niitä oli rivissä aika monta, ja ihmisiäkin oli liikkeellä ihan kiitettävästi. Ohjelmalehtisiä jaettiin ja puheita pidettiin. Suosituimpien ständien eteen oli kokoontunut ihmisjoukko sanaa kuulemaan.

Muualla keskustassa sai kuljeskella aika rauhassa ilman, että joku oli jatkuvasti tyrkyttämässä mainoksia.

Kaikki esillä olleet puolueet eivät kuitenkaan olleet suuria ja menestyksekkäitä. Joukosta löytyi muun muassa tällaisen työkalulipun mukanaan kadulle tuonut ryhmä. Toisesta ääripäästä löytyi Israelin puolesta kampanjoinut joukko. Se kyllä jäi minulta hahmottamatta, miten tämä teema liittyi paikallisvaaleihin. Mutta kaipa sitä asiaansa voi kannattaa tuoda esille aina, kun siihen on mahdollisuus. 

Tänään sitten oli varsinainen vaalipäivä ja mekin miehen kanssa kävimme lähikoululla äänestämässä. Illalla seitsemän aikaan äänestyskoppiin pääsyä joutui jopa jonottamaan jonkin aikaa.

Äänestys tapahtui niin, että kopissa oli tarjolla ylläolevan kaltaisia äänestyslippuja, jokaiselle puolueelle omansa. Niistä piti ensin valita sen puolueen lippu, jolle halusi äänensä antaa. Äänestyslipussa on puolueen asettamien ehdokkaiden nimilista ja ehdokkaat ovat puolueen määrittelemässä "paremmuusjärjestyksessä". Lippuun voi yhden tai useamman ehdokkaan kohdalle laittaa rastin, jos haluaa erityisesti kannattaa tiettyjä henkilöitä. Nämä henkilöäänet voivat sitten muuttaa puolueen määrittelemää järjestystä. Vasemmalle puolelle voi kirjoittaa muiden puolueiden asettamien ehdokkaiden nimiä, jos haluaa antaa henkilöääniä heille.

Paikallisvaaleissa on itse asiassa yhdistetty kahdet vaalit. Samalla kertaa valitaan sekä kunnan että läänin luottamushenkilöitä, joten äänestyslippujakin piti - halutessaan - valita kaksin kappalein. Ylläoleva on kunnallisvaalien äänestyslippu, jota en suinkaan ottanut mukaani äänestyspaikalta, vaan sain sen yhden puolueen ovikellonsoittelijalta tutustumista ja harjoittelua varten.

Äänestysohjeita on ollut tarjolla riittävästi. Samoihin aikoihin äänioikeusilmoituksen kanssa postilaatikkoon kolahti aihetta käsittelevä lehdykkä. Myös lehdissä on kerrottu, miten äänestäminen tapahtuu, ja vielä äänestyspaikallakin oli ohjeita näkyvillä, viimeiset äänestyslipun takapuolella.

Ohjeet ovatkin varmaan tarpeellisia, koska äänestäjien joukossa on paljon ensikertalaisia. Ikänsä puolesta ensikertalaisten lisäksi on myös meitä maahan muuttaneita. Paikallisvaaleissa äänestääkseenhän ei tarvitse olla Norjan kansalainen. Jostain taisin juuri lukea, että Askerissa on noin nelisensataa ulkomaan kansalaista, jotka näissä vaaleissa saivat äänestää ensimmäisen kerran.

Suhteellisen tuoreena Askerin asukkaana tyydyin tällä kerralla äänestämään ainoastaan puoluetta, koska paikallistuntemus ei vielä riitä arvioimaan, kuka tai ketkä ehdokkaista olisivat erityisen päteviä.

Nyt sitten odotellaan vaalin tuloksia.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Baabelin perilliset


Töissä aloitti viikko sitten uusi työntekijä, asiakaspalvelun tanskalaisvahvistus. Nyt meitä on sitten neljää kansallisuutta ja yhteinen kieli ei enää olekaan itsestäänselvyys. 

Alkuviikosta eräänä päivänä satuin tanskalaisen kanssa samaan aikaan keittiöön ja tanskalainen smalltalkinomaisesti lausahti jotakin, josta ymmärsin tasan yhden sanan, spise, syödä. Senkin todennäköisesti hahmotin lähinnä tapahtumapaikan ansiosta. Loppu oli, no, täyttä tanskaa, ja jouduin pahoitellen toteamaan, etten ymmärrä kyseistä kieltä.

Norjalaiset tuntuvat ymmärtävän varsin hyvin sekä ruotsia että tanskaa. Ehkäpä siihen on osasyynä norjan kielen kirjavuus. Ihmiset ovat tottuneet kuuntelemaan norjaa paljonkin toisistaan poikkeavilla murteilla puhuttuna. Jos siitä sitten siirrytään lähisukuisen kielen puolelle, siirtymä ei olekaan kovin suuri. Ja kirjoitettu tanska ei loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljon norjasta, ainakaan bokmålista.

Ruotsalaisilla sen sijaan näyttäisi olevan jo enemmän ongelmia naapurikielten kanssa. Gävlen läheltä, Ruotsin itärannikolta, kotoisin oleva työkaverini kertoi, ettei ymmärtänyt puhuttua norjaa tänne muutettuaan. Sen kuuntelua piti harjoitella jonkin aikaa. Tanska taas on ruotsalaisille vielä hankalampaa, ellei satu olemaan Skoonesta.

Koska norjalaiset kuuntelevat sujuvasti naapurikieliä, heillä tuntuu joskus olevan hieman epärealistinen käsitys naapurien kyvystä ymmärtää norjaa. Kuitenkin esimerkiksi edellistalvinen kielikurssini, norjaa skandinaaveille, osoitti muuta.

Suomalaisena olen muutaman kerran törmännyt ajatukseen, että koska suomalaiset puhuvat ruotsia, norja ei tuota meille suurempia ongelmia. Samassa yhteydessä on ehkä viitattu siihen, että suuri osa suomalaisistahan on ruotsinkielisiä. Ja kun vielä asuin Helsingissä, minulle saatettiin Norjassa todeta, että sinähän puhut sitten ruotsia. Helsinkihän on ruotsinkielinen, eikö niin?

Ovathan puhuttu norja ja ruotsi melko lähellä toisiaan, ja pienen totuttelun jälkeen ruotsia osaava ymmärtää norjaa. Sopivalta murrealueelta kotoisen oleva ruotsalainen todennäköisesti ymmärtää norjaa heti. Tanskan lausuminen taas poikkeaa muista kielistä niin paljon, että ainakin minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää mitään. 

Työpaikan tanskalainen talonmies, joka kuulemma puhuu melko selkeää tanskaa, voisi minun puolesta yhtä hyvin puhua vaikka hollantia. Toki jälleen palasia yhdistelemällä saatan ymmärtää vaikkapa, että joku on tulossa pesemään ikkunat, jos talonmies käy nostamassa kaikki sälekaihtimet ylös ja tunnistan puheesta sanan vaske, pestä. Mutta eipä tällä ymmärryksen tasolla tule mieleen mitään keskustelua alkaa tanskalaisen kanssa.

Saapa nähdä, joudunko nyt luopumaan periaatteestani, etten puhu töissä englantia, ainoastaan ruotsia tai norjaa. Tanskalaisen kanssa jutustelu voi muuten jäädä aika vähälle.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Syvällistä pohdintaa vaatteista

Vuodenaika vaihtuu ja taas on aika tarkastella vaatetilannetta. Kaapista kun olisi hyvä löytyä jotakin päällepantavaa, joka ei näytä liian epätrendikkäältä ja jossa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille. Viimetalvisen muuton yhteydessä Pelastusarmeija sai muutaman pussukan verran lahjoituksia, mutta samalla tein vaatekaapistani myös löytöjä.

Pelkillä löytövaatteilla ei kuitenkaan pötkitä pitkälle, joten olen jo jonkin aikaa katsellut kaupoissa jotain ihan uuttakin päällepantavaa syksyksi ja talveksi, mutta aina se vain tuntuu niin hankalalta löytää mitään kivaa. Ja sitten jos löydänkin sen täydellisen vaatteen, hintalappuun vilkaisu lopettaa haaveilun. Ehkä minulla sitten on kallis maku. Tai ainakin erilainen maku kuin keskivertonorjalaisella.

Viime kesänä kaupat pursusivat leggingsejä ja tunikoja. Talvella sama linja jatkui, materiaalit vain olivat vuodenajan mukaisia. Hörhelöä ja frillaakin tuntui riittävän. Mikään edellämainituista asioista ei valitettavasti ole minun makuuni, vaikka kaikki naiset niitä tuntuvat ainakin täällä päin Norjaa suorastaan rakastavan.

Tässä tuleekin sitten vastaan se varsinainen ongelma: kaikki kaupat - ainakin sellaiset, joissa minulla on varaa shoppailla - ovat valikoimaltaan niin samanlaisia, että on melkein sama, mihin kauppaan suuntaa. Valtalinjasta erottuvia vaatteita saa hakemalla hakea. Niinpä sitten kaikki naiset, lähes ikään katsomatta, pukeutuvat saman trendin mukaisesti.

Olen monta kertaa miettinyt, mikä on syy ja mikä seuraus. Pukeutuvatko kaikki samalla tavalla, koska muuta ei ole tarjolla? Vai tarjoavatko kaikki kaupat sitä yhtä ja samaa, koska muu ei mene kaupaksi? Sen perusteella, mitä olen muuten havainnoinut norjalaisten tavoista ja mieltymyksistä, kumpikin edellemainituista asioista saattaa olla syypää tilanteeseen, ja sitten ne vielä ruokkivat toisiaan.

Havaintoni on tietenkin tehty suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella. Täällä Oslon länsipuolella tuntuu olevan tärkeää näyttää, että itsellä menee vähintään yhtä hyvin kuin naapurilla. Pukeudutaan siis trendikkäästi ja samalla tavalla kuin muutkin. Porukasta erottuminen ei ole trendikästä, paitsi jos erottuminen tapahtuu kalliimmilla merkkivaatteilla kuin kavereilla on. Suomessa erilaisuutta suvaitaan paremmin. Esimerkiksi goottiin tai minkäänlaiseen kokomustaan asuun (varsinkin nuorella ihmisellä) kiinnittää täällä oikein huomiota, jos tällä tavalla pukeutuneen sattuu jossain bongaamaan. Niin harvinaista se on.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä, että näkee muunkinlaista pukeutumista. Muutama viikko sitten istuimme miehen kanssa lämpimänä perjantai-iltana terassilla hieman Oslon ydinkeskustan itäpuolella. Oli suorastaan silmiinpistävää, miten erinäköisiä ohikulkevat ihmiset olivat kuin Oslon pääkadulla puoli kilometriä lännempänä. Sen lisäksi, että katukuvassa näkyi kaikenlaisia etnisiä asuja, myös norjalaissyntyiset kaduntallaajat olivat paljon persoonallisemmin pukeutuneita kuin mitä näkee vaikkapa eräässä Oslon länsipuolella olevassa suuressa ostoskeskuksessa. Ihmettelin oikein ääneen, että missä nämä ihmiset käyvät vaateostoksilla.

Varmaan moni tämän kuvauksen perusteella jo tunnistikin alueen sellaiseksi, jossa keskiverto kantaväestöön kuuluva ei halua asua, koska siellä liikkuu niin epämääräistä porukkaa. Näitä alueitahan löytyy varmasti kaikista isommista kaupungeista - ja asukkaat ovat loppujen lopuksi enimmäkseen aivan tavallisia ihmisiä.

Suomessa käydessä pitää aina piipahtaa vaatekaupassa, koska valikoima on erilainen kuin täällä. Kuukausi sitten kävelin Seppälän ovesta sisään ja olin vaikuttunut. Tarjonta näytti niin mielenkiintoiselta, että alkoi oikein harmittaa, etten voinut tehdä ostoksia paria vaatetta enempää koska matkalaukkuun ei yksinkertaisesti mahtunut yhtään enempää. En ole shoppaillut Seppälässä säännöllisesti vuosiin, mutta muistelen, ettei sillä ennen tällaista wau-efektiä ollut. No, tiedänpä nyt, minne suuntaan seuraavan kerran Suomessa käydessä.

Nyt sitten seuraan mielenkiinnolla syksyn ja talven mallistojen saapumista kauppoihin. Jospa jo vähitellen päästäisiin niistä tunikoista eroon ja minäkin löytäisin jotain päällepantavaa ihan normikaupasta.

***
Tähän postaukseen olisi ollut kiva liittää muutama esimerkkikuva elävästä elämästä, mutta koska ihmisten kuvaaminen turuilla ja toreilla ja kuvien postaaminen nettiin kaiken kansan töllisteltäväksi voi aiheuttaa närästystä, jätin kuvat ottamatta.

torstai 25. elokuuta 2011

Politiikkaa

Työväenpuolue kävi soittamassa ovikelloa. Muistutti vaalien lähestyvän ja ojensi punaisen ruusun ja vaaliohjelman pääkohdat. Ei sentään ryhtynyt sen enempää agitoimaan.

Kuntavaaleista tuli ensimmäinen muistutus postilaatikkoon jo pari viikkoa sitten. Ensi töikseni etsin läpyskästä kohdan, jossa kerrottiin ketkä ovat äänioikeutettuja. Siellähän se seisoi, että ulkomaan kansalaiset saavat äänestää määräajan maassa asuttuaan. Pohjoismaiden kansalaisilla ei sen sijaan tätä määräaikaa ole. Totesin siis olevani äänioikeutettu.

Virallinen vahvistus asiaan tuli jo seuraavana päivänä, kun posti toi vielä minulle ilmoituksen äänioikeudesta aivan samaan tapaan kuin Suomessakin. Tässä vaiheessa mies, joka oli ensin epäillyt ulkomaalaisen äänioikeutta, oli hieman hömistynyt, sillä ilmoitusta hänen äänioikeudestaan ei postilaatikossa näkynyt. Kyllähän sekin sitten aikanaan tuli, viikkoa myöhemmin.

Ohjeläpyskää ja paikallislehteä tavailemalla olen yrittänyt selvittää täkäläistä vaalitapaa. Se nimittäin ei ole samanlainen kuin Suomessa.

Kun Suomessa pitää valita ehdokas, siis yksi henkilö, täällä voi yksinkertaisimmillaan antaa äänen itseään miellyttävälle puolueelle miettimättä sen tarkemmin, kuka ehdokkaista olisi paras. Jokainen puolue on jo etukäteen valinnut omalta listaltaan muutaman huippuehdokkaan muiden edelle asetettavaksi. Äänestäjäkin voi kyllä sanoa mielipiteensä sopivimmista henkilöistä, ja tässä vaiheessa systeemi meneekin monimutkaisemmaksi.

Puolueen valinnan jälkeen sen ehdokaslistalta voi rastittaa yhden tai useamman suosikin. Nämä sitten saavat lisä-ääniä. Myös puolueen itse määrittelemät huippuehdokkaat saavat näitä lisä-ääniä. Ehdokkaiden lopullinen äänisaalis riippuu koko puolueen äänimäärästä ja ehdokkaan saamista lisä-äänistä, joiden perusteella sitten jonkinlaisella prosenttilaskulla pyöräytetään loppusumma.

Äänestäjällä on kuitenkin vielä jokeri takataskussaan. Lisä-äänen voi antaa myös jonkin toisen puolueen ehdokkaalle kuin mille varsinaisen puolueäänensä on antanut.

Äkkiseltään näyttää siis siltä, ettei täällä pädekään mies ja ääni -periaate. No, mitäpä sitä turhaan ihmisten valinnanvapautta rajoittamaan.

Nyt pitäisi sitten ennen vaaleja perehtyä paikallispolitiikkaan sen verran, ettei äänen, anteeksi äänten, antaminen mene ihan arpapeliksi.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Kirjastoreissulla

Eräänä päivänä tällä viikolla lähdin töiden jälkeen Osloon. Ensin keskustaan asioille ja sitten kirjastoon, tällä kertaa Nydaleniin, Handelshøyskolen BI:hin (kauppakorkeakoulu). Nydalenissa en ollut ennen käynyt ja navigaattori ajelutti minua pitkin uusia reittejä, joiden varrella näkyi kaikenlaista huomion kiinnittävää.

Norjalaiset muistavat aina mainita, kuinka köyhä maa oli ennen öljyn löytymistä. Oslossa on kuitenkin tänä köyhänä aikana rakennettuja alueita, jotka ovat varsin varakkaan näköisiä. Ajoreitinkin varrella näkyi hienoja, koristeellisia kivitaloja, joiden hinnat tänä päivänä varmaankin ovat pilvissä. Eri asia sitten on, voiko taloja ylipäätään ostaa, vai pitääkö ne periä. Joillakin on ollut varaa rakentaa näitä taloja ja esitellä varallisuuttansa myös muille jo silloin köyhänä aikana.

Matkan varrelle sattui myös siirtolapuutarha. Olin jotenkin yllättynyt siitä, sillä puutarhaharrastus ei ainakaan ihmisten pihojen perusteella näytä olevan erityisessä suosiossa. Mutta kaipa niitä valtavirrasta poikkeavia on tässäkin suhteessa.

Vanhaa Nydalenia
Nydalen on vanhaa teollisuusaluetta, joka on kokenut muodonmuutoksen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Alue näyttää arkkitehtonisesti varsin modernilta ja sieltä löytyy kauppakorkeakoulun lisäksi esimerkiksi TVNorge ja runsaasti IT-yritysten pääkonttoreita. Kulttuuria edustavat ainakin Riksteatret (valtiollinen teatteri) ja Rikskonsertene (valtiollinen musiikki-instituutio).

Uudesta Nydalenista tuli jotenkin mieleen Helsingin Ruoholahti. Isoja taloja, lasia, moderni muttei kovin viihtyisän oloinen. Alueella on myös asuntoja, joten tuskin se aivan niin kolkko paikka on, miltä se pikavisiitillä näytti.

 
Matkan kohde, Handelshøyskolen BI
Aikasemmin olen käyttänyt Oslon yliopiston ja Oslon korkeakoulun kirjastoja sekä Kansalliskirjastoa, joista saa kirjoja lainata kuka tahansa kuin lähes mistä tahansa kirjastosta. Kirjastokortiksikin kelpaa tietojen rekisteröinnin jälkeen sama muoviläpyskä kuin kunnallisiin kirjastoihin.

Kauppakorkeakoulun kirjasto olikin sitten eri sarjaa. Muut kuin laitoksen opiskelijat joutuvat maksamaan lainaamisesta 200 kruunua. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin, että tulee huomattavasti halvemmaksi kopioida kahdesta kirjasta ne pari lukua, jotka tarvitsen, eikä sitten edes tarvitse enää tulla palauttamaan kirjoja. Tämä paikka kun on hieman syrjässä normaaleilta kulkureiteiltäni.

Nyt on sitten kopiopino pöydän kulmalla odottamassa lukemistaan.

*Molemmat kuvat ovat peräisin netistä.

tiistai 16. elokuuta 2011

Katto-Kissaset

Luvattomilla teillä
Kissoilla on suhteellisen hyvät ulkoilumaastot tässä rivitaloalueella, vaikka kissan näkökulmasta alue taitaa olla vähän ylikissoitettu. Naapurin terroristikissan kanssa tilanne lienee jossain määrin rauhoittunut sen ansiosta, että Sophus oli taannoin muutaman viikon sairaslomalla normaaleista pihavahdin hommistaan. Sinä aikana naapuruston muut kissat saivat ilmeisesti vähän hengähtää ja vahvistaa omia reviireitään.

Mutta riittääkö se näille hyväkkäille? No ei todellakaan! Kesän aikana on tehty uusi aluevaltaus, joka näin rivitalossa asuessa aika ongelmallinen.

Ulos tekee yöeläjän mieli
Jossain vaiheessa kissat huomasivat, että kun ensin hyppää parvekkeen kaiteelle ja siitä loikkaa parvekevaraston katolle, voi sitten edelleen kävellä rivitalon kattoa pitkin poikin.

Kissathan eivät tunnetusti kärsi korkeanpaikankammosta, minkä lisäksi ne ovat äärettömän uteliaita. Huono yhdistelmä. Katolta putoamisen riski ei taida olla kovin suuri, mutta seikkailut voivat muuten päätyä luvattomille teille.

Katolla oli ilmeisesti seikkailtu iltaisin parvekkeen oven ollessa auki jo jonkin aikaa, ennen kuin me huomasimme, mitä tapahtuu. Eihän katolla kävely sinänsä ketään (kai) häiritse, mutta kun sieltä katon kautta pääsee myös naapurien parvekkeille. Ja jos naapurin parvekkeen ovi sattuu olemaan auki, niin sitten voi vielä kutsua itsensä kyläilemään myös sisätiloihin.

Nyt voisin tulla sisään, ainakin hetkeksi.

Talon toisen pään asukkaat kertoivat taannoin, että Vilppu oli käynyt kurkkimassa heidän parvekkeellaan, mutta lähtenyt karkuun tullessaan huomatuksi. Näillä naapureilla on sisäkissa, joten siellä ilmeisesti pidetään omankin kissan takia parvekkeen tapahtumia silmällä.


Eräänä aamuna herätessäni löysin Vilman ulkoa, maan tasalta. Olen aivan varma, että kissa ei ollut ulkona, kun menimme nukkumaan. Ilmeisesti se oli päässyt livahtamaan parvekkeelle ja kävellyt jonkun naapurin parvekkeenovesta sisään ja tullut sitten ohjatuksi ulos toista kautta.

Naapurin kissakin on kyllä löytynyt pari kertaa meidän keittiöstä kissanruokakupilta, joten vuoroin vieraissa. Se oli kyllä aika äkäinen, kun sille näytettiin ovea. Olivatkohan tarjoilut paremmat kuin kotona?

Mitään negatiivista palautetta naapureita ei ole kissojen seikkailuista kuulunut. Jonkinlainen katollepääsyn este parvekkeelle pitäisi kuitenkin rakentaa, että saadaan taas pitää parvekkeen ovea auki ilman, että naapurit saavat kutsumattomia vieraita.

Mittään luvatonta en ole tehny! Ihan tässä vaan näitä kukkasia tassulla läpsyttelen. Kai se nyt sentään on sallittua?

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Oslon ruusut

 Oslo maanantaina 25. heinäkuuta.



Oslon ruusumarssille kokoontui noin 150 000 ihmistä. Väenpaljouden vuoksi marssia ei pystytty toteuttamaan suunnitellusti. Sen sijaan ihmisiä kehotettiin kotiin mennessään levittämään ruusuja joka puolelle kaupunkia.

Oslo lauantaina 30. heinäkuuta




















Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...