tiistai 15. joulukuuta 2015

Kylmä maa, jossa juodaan vodkaa

Kari Suomalainen: Suomi-neito
Suomalaisiahan aina kiinnostaa, mitä muut ajattelevat meistä. Norjalaisillakin on omat käsityksensä Suomesta ja suomalaisista, mutta ne stereotypiat, tiedot tai kuvitelmat, joihin minä olen törmännyt täällä Etelä-Norjassa, eivät ole kovin monipuolisia. Pohjoisessa kuulisi ehkä erilaisia asioita. Itse asiassa norjalaiset tietävät yllättävän vähän Suomesta, vaikka kyseessä on naapurimaa. Toisaalta mitä sitten suomalaiset tietävät Norjasta - eivät kovin paljon.

Suomessa puhutaan omituista kieltä, joka norjalaisten korviin kuulostaa staccatolta. Pitkiä sanoja ja lyhyitä tavuja. Useimmat tuntuvat tietävän, että suomi ei ole skandinaavinen kieli, mutta jotkut arvelevat sen olevan sukua venäjälle.

Suomessa on talvella todella kylmää, paljon kylmempää kuin Norjassa. Tämä vaikuttaa olevan niin yleinen käsitys, että epäilen norjalaisten oppivan tämän faktan koulussa. Oikeasti Suomessa ei ole mitenkään erityisen kylmää Norjaan verrattuna, jos verrataan vaikka Etelä-Norjaa ja Etelä-Suomea. Alin manner-Norjassa mitattu lämpötila -50,4 (Røros, eteläinen Norja) on kyllä vajaan asteen korkeampi kuin Suomen pakkasennätys -51,1 (Kittilä, Pohjois-Suomi).

Muumit tulevat Suomesta. Tämä on yleistä tietoa.

Marimekko on suomalainen. Tämäkin on yleistä tietoa. Muut suomalaiset tuotemerkit eivät taida olla yhtä tunnettuja kuin Marimekko.

Kaikki suomalaiset osaavat melko sujuvasti ruotsia, koska Suomi on kaksikielinen maa. Tässä on selvästikin tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys tai jopa useita väärinkäsityksiä. Norjalaisille on yllätys, että suomalaisista on äidinkieleltään ruotsinkielisiä vain noin 5%, sillä he kuvittelevat osuuden olevan merkittävästi suurempi. Norjalaiset ovat mitä ilmeisimmin nähneet kartan, johon on merkitty suomenruotsalaisten asuinalueet, mutta karttaa on oletettavasti tulkittu niin, että nämä alueet ovat (lähes) täysin ruotsinkielisiä. Joskus minun on arveltu olevan ruotsinkielinen, koska muutin tänne Helsingistä sillä Helsinkihän on ruotsinkielinen kaupunki. Myös sellaiseen kuvitelmaan olen törmännyt joitakin kertoja, että kaikki suomalaiset ovat kaksikielisiä, koska Suomi on kaksikielinen. Norjalaisten käsityksiä suomalaisten ruotsinkielentaidosta todennäköisesti vahvistaa se, että heidän Norjassa tapaamansa suomalaiset yleensä osaavat ruotsia jolleivät vielä puhu norjaa.

Suomalaiset hiihtäjät käyttävät dopingia. Varmaan arvaatte, mistä tämä tieto on peräisin. Siinä missä suomalaiset ovat jo toipuneet pian 15 vuoden takaisesta dopingskandaalista siirtyneet eteenpäin, norjalaisia asia vaivaa edelleen.

Suomalainen koulu on maailman huippua, ja parempi kuin norjalainen koulu. Tähän asiaan viitataan usein, ja varsinkin viime aikoina, kun norjalaista opettajankoulutusta on alettu kehittää, katseet ovat kääntyneet Suomeen. Tosin aina joukkoon mahtuu muutama skeptikko, joiden mielestä suomalainen koulu ei oikeasti voi olla niin hyvä, ja norjalainen on parempi, koska siellä keskitytään sosiaalisten taitojen kehittämiseen, sama se vaikka se tapahtuisi tiedollisten oppimistavoitteiden kustannuksella.

Suomessa on halpaa. Tässä nyt ei oikeastaan ole mitään erityistä, koska kaikkialla ulkomailla on norjalaisesta näkökulmasta halpaa. Tai ainakin oli ennen kuin Norjan kruunu heikkeni.

Ja sitten tietenkin ne perinteisistä perinteisimmät stereotypiat. Suomalaiset juovat vodkaa ja tappelevat.

Jos suomalaiset ajattelevat Suomi-neidon edustavan Suomea ja suomalaisia, norjalaisille stereotyyppistä suomalaista edustaa Piirka, norjalaisen televisiosarjan työtön suomalainen, joka ajaa pimeää taksia.


Piirka Kellivoite Kollonemi - Onko tämä muka suomalainen nimi?
En tunne sen tarkemmin hahmon tai komediasarjan taustaa tai tiedä, miksi suomalaisen nimeksi on valikoitunut nimenomaan Piirka. Sen oletettava esikuva Pirkkahan ei ole mitenkään yleinen nimi. Näytteitä Piirkan edesottamuksia löytyy YouTubesta myös suomeksi tekstitettynä.

Piirka on suhteellisen uusi hahmo, 2000-luvun puolella syntynyt, joten se on varmaankin stereotypioiden - niiden perinteisten - luomisen sijaan osallistunut ennemminkin jo olemassa olleiden vahvistamiseen. 

Monet norjalaiset kertovat, että heidän lapsuudessaan tai nuoruudessa telkkarissa näytettiin "suomalaista tv-teatteria", joka saattaa hyvinkin olla vaikuttanut norjalaisten käsityksiin suomalaisista. Suomalainen tv-teatteri oli kuulemma jotakin kamalaa. Humalaisia, alastomia ihmisiä, jotka itkivät, huusivat, kiroilivat ja tappelivat puukko kädessä. Kuulostaa siis 1970-lukulaiselta inhorealismilta, mahdollisesti jopa Taiteelta, mutta ainakaan minä en muista ikinä nähneeni sellaista Suomen telkkarissa. 

Äskettäin luin artikkelin tutkijasta, joka oli muutama vuosikymmen sitten iltakävelyillään jossain päin Norjaa alkanut ihmetellä, miksi monista asunnoista näkyvä valonkajastus usein sammui yhtäaikaisesti. Asia alkoi vaivata häntä sen verran, että hän päätti selvittää, mistä on kyse. Kävi ilmi, että ihmiset sammuttivat joukoittain telkkarinsa, kun suomalainen tv-teatteri alkoi. Eivät sitä siis kaikki norjalaiset katsoneet, mutta niin moni kuitenkin että alastomat, humalaiset suomalaiset muistetaan edelleen.

Maailma Norjasta nähtynä.
En ole varma kuvan alkuperästä, mutta se saattaa olla norjalaiselta sosiaaliantropologilta, Thomas Hylland Erikseniltä. 

maanantai 30. marraskuuta 2015

Norjalaisista sähköasennuksista ja -asentajista

Jokin aika sitten postilaatikkoon kolahti ilmoitus, että meille kotiin tulee sähkölaitetarkastaja. Kirjeen mukaan tällaisia tarkastuksia tehdään noin seitsemän vuoden välein. Havaitut puutteet pitää korjata määräajassa tai asunnon omistalle tulee seuraamuksia.

Eräs aikaisempi asukas - ei kuitenkaan se, jolta ostimme asunnon - on remontoinut asunnon kauttaaltaan noin 10-15 vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli kuulemma ammatiltaan rakennusmestari, ja hoiti remontin pääosin itse. Yleisesti ottaen jälki on siistiä, mutta joitakin pikku yksityiskohtia olen pannut merkille, jotka voisivat olla vielä hiukan ammattitaitoisemmin tehtyjä. Niin kuin nyt esimerkiksi tietyt sähkötyöt kellarikerroksessa, joka ennen remonttia oli ilmeisesti kylmä tila.

No, niihinhän se tarkastajakin sitten takertui. Kuvissa on pari esimerkkiä siitä, mitä EI saa tehdä. Ei ainakaan Norjassa - suomalaisista määräyksistä en tiedä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy miten lämminvesivaraajan sähköjohto on laitettu näppärästi piiloon seinälevyn taakse. Ehdottomasti kiellettyä, sanoi tarkastaja, sillä tällaisen irrotettavan johdon pitää olla näkyvillä. Toisessa kuvassa olevat sähköjohtojen liitoskohdat taas pitää ehdottomasti kapseloida ja löysinä roikkuvat johdot kiinnittää kattoon.


Näitä viritelmiä olin katsellut säännöistä tietämättä lähinnä sillä silmällä, että olisi siistimmän näköistä, jos kaikki sähköjohdot ja harmaa putki, joka sisällöstä ei ole tietoa, eivät olisi niin näkyvillä. 

Ulkoa, talon nurkalta sen sijaan löytyi viritelmä, jonka minäkin - edelleen säännöistä mitään tietämättä - olin arvellut olevan laiton. Ulkovarastoon oli vedetty sähköt jatkojohdon avulla. Johdon toinen pää oli talon seinässä olevassa pistorasiassa, ja toinen pää oli liitetty pistokkeella varaston alta tulevaan sähköjohtoon. Ja tosiaan vielä tarkennuksena, että talon ja varaston välisen johdon kumpaakaan päätä ei ollut asennettu kiinteästi, ja varaston puoleinen töpselisysteemi oli maassa varaston alla. Tämä viritys on ollut käytössä ties kuinka monta vuotta. Eipä siis ollut yllätys, että tarkastajakin kirjasi jatkojohtovirityksen korjattavien asioiden listaan.

Olen kuullut erinäisiä juttuja norjalaisten tee-se-itse -sähköasennuksista, ja muistan edelleen, miten tähän asuntoon muuttaessamme yhden makuuhuoneen lämpöpatteri sai sähköä itsetehdyn näköisen jatkojohdon kautta. Mahdollisesti täällä on (ollut?) maan tapana säästää kustannuksista tekemällä sähkötöitä itse, jos vain taidot ovat vähänkin riittäneet. Siinä mielessä säännölliset tarkastukset ovat varmasti hyvinkin tarpeellisia.

Aavistukseni norjalaisesta tavasta hoitaa sähköasennuksia ihan itse sai vahvistusta, kun miehen kanssa aloimme keskustella löydettyjen vikojen korjaamisesta. Miehellä oli mielestäni aika omaperäisiä ratkaisuja mielessä. Hänen mielestään sallittuja, minun mielestäni ehdottomasti kiellettyjä. Ulkona olevasta varaston sähköjohtovirityksestä olin jo muutaman kerran ennen tarkastustakin arvellut, ettei se ole aivan laillinen, mutta mies ei nähnyt asiassa mitään varsinaista ongelmaa. Miehen ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän pari yötä nukuttuaan luopui omista ratkaisuehdotuksistaan ja omaksui minun ajatukseni.

Yksi vioista, lämminvesivaraajan johto, oli meidän itsemme korjattavissa. Se muinainen remontoija oli nimittäin ollut näppärä ja rakentanut irrotettavan seinän, jonka takana on kyseisen johdon lisäksi kaikenlaista lvi-tekniikkaa. Jotta johto pistokkeineen saatiin seinän oikealla puolelle, irrotimme aika monta ruuvia, joilla seinäpaneli oli kiinnitetty. Ja sitten ne kaikki ruuvit piti vielä ruuvata takaisinkin. Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen helppo homma, johon ei tarvittu sähkömiestä. 

Muut viat sitten pitikin jättää ammattilaisen korjattavaksi. Sähköasentajan tehtäviin kuuluu myös raportointi tarkastusinstanssille, kun viat on korjattu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että sähköasentajan käynti on läpihuutojuttu, mutta nyt ollaankin Norjassa, mañana-maassa.

Mies soitti sähköasentajalle, ja ilmoitti sitten minulle tämän tulevan tiettynä päivänä ja soittavan ennen tuloaan. Minun työni on sen verran joustava, että voin yleensä suht helposti tehdä etätöitä sellaisena päivänä, kun jonkun pitää olla kotona. Sovittu päivä lähestyi, ja varmistin mieheltä, mitä oli sovittu kellonajasta. Mies sanoi, ettei mitään. Ai niinkö? Tarkempi kuulustelu tuotti vastauksen, että sähköasentaja soittaa ja ilmoittaa, milloin on tulossa. Tai tarkkaan ottaen sähköasentaja oli luvannut vain soittaa. Ja tulee paikan päälle, jos ehtii. 

No niin... Oletus siis on, että asiakas istuu kotona odottamassa, josko sähköasentaja sattuisi tulemaan. Hienoa! (No ei todellakaan...)

Sovittu päivä koitti. Sähköasentajasta ei ollut kuulunut mitään aamu kymmeneen mennessä. Koska en aikonut viettää päivää kotona - vaikkakin töitä tehden - aivan turhan takia, tartuin puhelimeen ja soitin itse sähköasentajalle. Kyselin aivan kohteliain sanankääntein, milloin minun sopii odottaa asentajaa saapuvaksi. Äänensävyni saattoi kuitenkin olla hieman tiukahko, sillä asentaja antoi kellonajan ja yllättäen koputti oveen täsmälleen sovittuna aikana. En tiedä, miksei hän soittanut ovikelloa, ehkei halunnut herättää nukkuvaa lohikäärmettä, tai jotain...

Mutta saatiinko tällä visiitillä mitään töitä tehtyä? No ei! Ainoastaan vilkaistiin tulevaa työmaata. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä nähtävää ollut, etteikö mies varmasti ollut kyennyt sanallisesti selittämään tilannetta. Sähköasentaja lupasi soittaa parin päivän sisällä ja sopia varsinaisen työnteon ajankohdan.

Sitä soittoa on nyt odoteltu viikko.

Käskin miehen soittaa sähköasentajalle. Jos tämä homma saadaan hoidettua ennen joulua, olen tyytyväinen. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että näin tulee käymään. Enkä ole edelleenkään norjalaistunut niin paljoa, että suhtautuisin asiaan toteamalla, että "ei näille jutuille mitään voi". 

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Suvantovaiheessa



Runsas vuosi sitten tuskailin uuden työpaikan mukanaan tuomien kielellisten haasteiden kanssa. Uutta sanastoa tuli kuin saavista kaatamalla ja muutenkin työskentely-ympäristö edellytti norjan kielen käyttämistä aivan eri tasolla kuin aiemmassa työssä.

Selvisin kuitenkin hengissä ensimmäisistä viikoista, ja keväällä kehityskeskustelussa esimies totesi suullisen kielitaitoni parantuneen. Toisaalta ihme olisi ollut, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, kun tosiaan jouduin - tai sain - käyttää kieltä paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. 

Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kielitaidon kehittyminen edelleen on pysähtynyt. Tai ainakin hidastunut. Kun uusia kielellisiä haasteita ei enää tule jatkuvasti eteen, myöskään näkyvä oppiminen ei ole jokapäiväistä, ei edes jokaviikkoista. Järjellä ajatellen kehitys ei varmaankaan ole pysähtynyt mutta ehkä saapunut suvantovaiheeseen odottamaan seuraavaa aaltoa, joka pistää taas vauhtia rattaisiin. 

Uuden vieraan kielen oppiminen aikuisena on kaksijakoista. Jos oikein opiskelemalla opiskelee sanastoa ja kielioppia, asioiden mieleenpainaminen ja teorian muuntaminen käytännöksi voi tuntua hankalalta. Paljon vaikeammalta kuin alakouluikäisenä, jolloin erilaiset asiat jäivät päähän lähes itsestään ainakin ulkoaopettelun tasolla. Kuulostaako tutulta? 

Oppimista kuitenkin auttaa huomattavasti jos kieltä voi jatkuvasti harjoitella ympäristössä, joka toimii pääasiassa juuri sillä opiskeltavalla kielellä. Vieraskielisessä ympäristössä oppiminen ei myöskään rajoitu ulkoaopetteluun vaan siirtyy seuraaville tasoille, kielen rakenteiden ymmärtämiseen ja opitun soveltamiseen, sekä vielä eteenpäin omaehtoiseen kielen analysointiin ja oivallusten syntymiseen asioita yhdistelemällä ja arvioimalla lopputulosta. (Bloomin taksonomia

Mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että jonkinlainen katalyytti olisi tarpeen, jotta minun norjankielentaitoni jatkaisi kehitystään eikä jäisi pyörimään suvantoon. Kirjoitan mielestäni aika hyvin, ja niin sanoo myös saamani palaute. Prepositiot ovat edelleen ajoittain harhateillä, mutta vähitellen alan saada niitäkin kuriin. Periaatteessa norjan kielioppi ei ole mitenkään erikoisen vaikeaa. Käytännössä se, että norjalaisten itsensä kieliopillinen osaaminen saattaa olla horjuvaa, kuitenkin hämmentää ulkomaalaista, joka miettii, mikäköhän näistä kolmesta tarjolla olevasta esimerkkisuorituksesta mahtaa oikeasti olla se kieliopillisesti oikea.

Kirjoittamista useammin törmään haasteisiin puhuessa. Yhtäkkiä jotakin asiaa selittäessäni huomaan, etten tiedä kaikkia tarpeellisia sanoja - tosin nyt osaan jo useimmiten käyttää kiertoilmauksia. Myöskään kielen rakenteita ei ehdi aivan saada kohdalleen puhuessa, kun sanat tipahtelevat suusta joskus täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. 

Ilmoittauduin äskettäin vapaaehtoiseksi kirjoittamaan lyhyen artikkelin työpaikan nettisivuille. Todennäköisesti kyseessä oli hetkellinen mielenhäiriö, mutta ei siitä sitten enää oikein voinut perääntyä, kun järki alkoi taas toimia. Ja kun minulla kuitenkin oli päässä varsin selkeä ajatus siitä, miten homma hoidetaan, niin kaipa se siitä. Artikkelin kirjoittaminen edellytti haastattelun tekoa, minkä hoidin menneellä viikolla. Se vaikutti menevän ihan hyvin, minä ja haastateltavat ymmärsimme toisiamme, ja sain runsaasti käyttökelpoista materiaalia. 

Äänitin haastattelun, ja äänityksen kuunteleminen olikin sitten, no, sanotaan nyt vaikkapa mielenkiintoista. Muistaakseni en ole koskaan aikaisemmin kuullut itseni puhuvan norjaa, en ainakaan noin paljoa kuin haastattelua tehdessäni. Kieliopillisia virheitä omasta puheestani bongaillessani ihmettelin, miksen osaa puhua oikein, kun kuitenkin helposti kuulen, mitä virheitä teen, ja vieläpä tiedän, miten oikeasti kuuluisi sanoa. 

Aksenttini on selkeästi suomalainen, se ei ollut mikään yllätys. Joidenkin yksittäisten sanojen lievästi sanottuna erikoinen ääntäminen taas ei mene suomalaisuuden piikkiin, sen verran omituiselta ne kuulostivat. Eipä näitä tosiaan itse puhuessaan kuule, eikä kukaan ole edes ystävällisesti puuttunut asiaan.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Rutinaa liikenteestä


Norjalaisilla on samanlainen taipumus kuin suomalaisillakin pitää hajurakoa tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämän olen havainnut viime aikoina seistessäni aamuisin jonon jatkona bussipysäkillä.

Viime talven kuljin töihin Osloon junalla, koska se oli bussia nopeampi vaihtoehto siitä huolimatta, että ensin piti mennä bussilla lähimmälle rautatieasemalle. Bussimatkakin saattoi sujua nopeasti, melkein aikataulun mukaan, jos muuta liikennettä ei ollut liikaa. Mutta yleensä sitä oli, ja joukkoliikennekaista oli täynnä sähköautoja, joiden määrä lisääntyi jatkuvasti.

Sähköautojen lisääntymistä ei muuten pidä tulkita ympäristöystävällisen vaihtoehdon suosimisena. Käytännössä syyt ovat paljon pragmaattisempia. Sähköautoja suositaan verotuksellisesti ja niiden ei tarvitse maksaa tietulleja, joten rahaa säästyy. Myös mahdollisuus käyttää ruuhkatonta joukkoliikennekaistaa oli varmasti aikaisemmin yksi suosion syistä.

Tänä syksynä vaihtoin junan bussiin, kun tilanne muuttui. Sähköautot eivät saa enää käyttää joukkoliikennekaistaa ruuhka-aikoina, ellei autossa ole kuljettajan lisäksi myös matkustajia. Kun käytännössä useimmat autoilijat ajavat yksin, bussit alkoivat yhtäkkiä pysyä aikataulussa ja matka Osloon sujuu jopa nopeammin kuin junalla.



Bussin ikkunasta katsellessa ei käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka ajavat töihin omalla autolla. Ruuhka Oslon suuntaan on melkoinen ja usein jono seisoo lähes paikoillaan. Minäkin kuljin omalla autolla töihin edellisessä työpaikassa ollessani ja sain osani jonossa matelemisesta. Siitä huolimatta oma auto oli julkisia kulkuneuvoja nopeampi vaihtoehto, koska pahaa ruuhkaa oli vain parin kilometrin verran. 

Tavallaan ymmärrän ihmisiä, jotka ajavat töihin, koska julkinen liikenne saattaa olla huono vaihtoehto varsinkin silloin, kun sekä koti että työpaikka kumpikaan eivät ole aseman lähellä, ja liikennevälinettä pitää vaihtaa pari, kolme kertaa. Jos bonuksena on, että lähin bussipysäkki on parin kilometrin päässä kotoa, liikkuminen julkisilla voi olla todella aikaavievää. Bussien ja junien kapasiteettikaan ei tunnu olevan aivan riittävä ruuhka-aikoina.

Toisaalta sitten ne, jotka ajavat autoillaan reittiä, jolla myös kulkee toimiva bussi- tai junayhteys, ihmetyttävät. Ihmisillä tuntuu olevan tarve päästä liikkumaan "vapaasti", vaikka se vapaus sitten tarkoittaisi jonossa matelemista. Esimerkiksi mieheni ei ole tottunut liikkumaan julkisilla vaan haluaa mieluiten ajaa itse. Hän on sentään saanut tuta liikenteen käytännön faktoja siinä määrin, että jonkinlaista ajattelutavan muutosta on ollut havaittavissa. Omalla autolla ajaminen on kuitenkin osa täkäläistä(kin) liikennekulttuuria, joka näyttää muuttuvan hyvin hitaasti.

Jokin aika sitten olleissa paikallisvaaleissa liikenne oli tärkeä teema jotakuinkin kaikille puolueille, ja kaikki lupailivat parempaa julkista liikennettä. Mielenkiintoinen sivujuonne keskustelussa oli autoteiden parantaminen liikenteen sujuvoittamiseksi. Sitä joku vastusti kiivaasti sillä argumentilla, että yksityisautoilijoiden liikkumista ei missään nimessä saa helpottaa.


Kotiin päin kuljen pääsääntöisesti junalla, koska Oslosta pois mennessä valtatiellä ei ole joukkoliikennekaistaa ja bussi seisoo samassa ruuhkassa kaikkien muiden autojen kanssa. Junalla kulkeminenkaan ei läheskään aina suju suunnitelmien mukaan, ja tämä oli yksi syy, miksi vaihdoin bussiin.

Junat nimittäin myöhästelevät huomattavan usein. Useimmiten kyseessä on muutaman minuutin viivästys, mutta joinakin päivinä koko junaliikenne jollakin rataosuudella pysähtyy teknisten ongelmien vuoksi. Jos liikennekatkos kestää vaikkapa puolikin tuntia tai jopa kauemmin, muutama tuhat ihmistä myöhästyy töistä. Ongelmat tuntuvat välillä kroonisilta, kun junaliikenne tökkii useampana päivänä viikossa. Ja Murphyn lain mukaan ongelmat ajoittuvat yleensä ruuhka-aikoihin.

Joskus tulee mieleen, että Norjan valtiollisella junayhtiöllä on aika rento asenne pienempiin viivästyksiin. Viestijärjestelmän häiriöt tuntuvat olevan tavallisin syy, mutta läheskään aina viivästyksen syytä ei kerrota. Joskus näytöllä lukee, että juna seisoo edellisellä asemalla (yläkuva). Kiva tietää, mutta milloinkahan se mahtaa saapua tälle asemalle?

Koottujen syiden ehdoton helmi on henkilökunnan puuttuminen. Alakuvan ilmoituksen mukaan junan on pitänyt odottaa henkilökuntaa. Pitäisiköhän tämä tulkita niin, että joku on myöhästynyt töistä? Ehkä tämä henkilö on mennyt junalla töihin.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Ulkomaalaisen oudot eväät



Lehtikaalipastaa - tänään päivällinen, huomenna lounas
Työpaikan lounaskanttiinin tarjonta alkoi muutama viikko sitten tympiä siinä määrin, että päätin boikotoida sitä kunnes tarjolle tulee jotakin parempaa ja laadukkaampaa. Tai kunnes muita vaihtoehtoja ei ole - mutta ainahan niitä löytyy. Niinpä olen sittemmin kunnostautunut eväiden tekemisessä. 

Ruisleipä on norjalaisille outoa, joten tottakai työkaverit olivat sen suhteen uteliaita, kun eväspaketista paljastui sitä. Ruisleipään liittyvät kysymykset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, millaisia uteluja muunlaiset eväät ovat herättäneet.

Norjalaisille lounas tarkoittaa yleensä leipää erilaisine päällyksineen. Leipälounasta syödään niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Työpaikan kanttiinissa leipälounas on toinen kahdesta jokapäiväisestä vaihtoehdosta. Toinen on salaatti. 

Aika usein minun kotoa tuodusta lounaspaketistani löytyy edellisen päivän päivällisen tähteitä ellen sitten ole peräti varta vasten keittänyt kasaan jotakin nopeaa ja yksinkertaista lounasruuaksi. Mielellään jotakin mikrossa lämmitettäväksi soveltuvaa, mistä päästäänkin ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen.

Norjalaisten mielestä lämmin ruoka on middagsmat eli päivällisruokaa, vaikka sitä syötäisiin lounaaksi. Kyllä norjalaisetkin joskus syövät lämmintä lounasta, mutta useimmille sellainen ei ole lähellekään jokapäiväistä. Leipä se on, joka norjalaisen tiellä pitää! Norjalaiset ovat toki kuulleet, että ulkomailla syödään lämmintä lounasta, ja minäkin olen ruokani äärellä saanut erinäisiä kertoja vastailla kysymyksiin suomalaisesta lounaasta. Syödäänkö Suomessa tosiaan lämmin lounas joka päivä? Töissäkin? Koulussakin? Mitä se maksaa? Siis onko työpaikkaruokalassa on joka päivä lämmintä ruokaa? Ja sitä rataa.

Myös eväitteni tarkempi koostumus herättää mielenkiintoa. Erityisesti varta vasten lounaaksi tekemäni kokkaukset ovat pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta myöskään päivällisen tähteet eivät välttämättä sisällä näytettä koko eilisen päivän ateriasta vaan vain kevyemmän kasvisosuuden. Toinen viime aikojen kuuma kysymys koskeekin kasvisruuan syöntiäni.

En ole kasvissyöjä mutten myöskään tarvitse lautaselleni lihaa joka päivä. Norjalaisilla tuntuu olevan asiasta erilainen näkemys. Kun lautasellani on lämmintä ruokaa, joka ei sisällä lihaa tai edes kalaa, minulta kysellään varovasti, olenko kasvissyöjä. Tai jos käy ilmi, että kyseessä ovat päivällisen tähteet, kysymys saattaa kuulua, että syötiinhän meillä myös lihaa päivällisellä, syötiinhän. 

En osaa kuvitella, että kasvisruuan syöminen herättäisi Suomessa yhtä paljon kysymyksiä ja epäileviä katseita kuin täällä. Kasvissyönti tuntuu olevan jotenkin radikaalia, enkä ole edelleenkään tavannut yhtään norjalaista kasvissyöjää. Kuulemma kasvissyöjiä on myös Norjassa, mutta missä lie piilottelevat. Yksi työkavereistani sanoo olevansa kiinnostunut kasvisruuasta, mutta sekasyöjä hänkin kuitenkin on. 

Edellisessä työpaikassa salaattilounaan syöminen joka päivä oli joidenkin mielestä vähän ekstreemiä, jonkinlaista terveysintoilua. Nykyisessä paikassa salaatin syöminen on normaalia mutta lämpimän kasvisruoan syöminen erikoista. Mikähän logiikka siinäkin on? Tai ehkä siinä yhdistyy jo liian monta epänorjalaista tapaa - kasvisruoka ja lämmin lounas.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Syystalkoiden aika ja kielitaitokin koetuksella


Naapurin rouva aloitti jokasyksyisiin pihatalkoisiin valmistautumisen jo viikkoja sitten. Pohjustava työ koski talon edessä kasvavien puiden karsimista. Olivathan ne puut kasvaneet vähän liian suuriksi paikkaansa nähden, ja aurinkokin alkoi jäädä niiden taakse turhan pitkäksi aikaa.

Liiallinen puusto kasvoi ei-kenenkään-maalla, joten naapurin kysely oli aiheellinen. Yhteisellä alueella kasvaviin puihin saa kajota vain, jos kaikki asianomaisen talon asukkaat antavat suostumuksensa. Yksikin vastarannankiiski voi siis estää kaikenlaiset suuremmat muutokset, vaikka yhteinen etu olisi niiden puolella.

Naapuri oli kiitettävän aktiivinen ja hankki myös ilmaiset puunkaatajat - viereisen talon asukkaan kavereineen - sen jälkeen, kun taloyhtiö ilmoitti, että puunkaadon kustannuksista vastaavat meidän talomme asukkaat. Ei auttanut selittää, että kaadettavat ja karsittavat puut kasvavat yhteisellä alueella, ja työ palvelee myös niitä toisten talojen asukkaita, joiden puiden läheisyyteen pysäköityihin autoihin syysmyrskyn pudottamat oksat eivät enää tee lommoja. En aivan ymmärrä kustannusten jakamisen logiikkaa tässä tapauksessa, mutta onneksi saatiin ilmaiset puunkaatajat.

Leikkasin pensasaitaa - sekin  yleisellä alueella - ja seurasin puunkaatajien touhuja. Muutama liian suureksi kasvanut saarni pätkittiin mallikkaasti, juuri niin kuin oli sovittukin, mutta kun omenapuun karsiminen alkoi, katsoin parhaaksi mennä antamaan hiukan vinkkejä. Kysäisin yhdeltä miehistä, mitä he ovat suunnitelleet omenapuun varalle, sillä sitä oli tosiaan sovittu vain karsittavan, ei kaadettavan.

Puunkaataja vastasi tanskaksi jotain, jonka tulkitsin niin, että naapuri oli ohjeistanut heitä jollakin tavalla. Minun tanskan kielen kuullun ymmärtämiseni ei edelleenkään ole kovin vahva, joten en voinut olla aivan varma siitä, mitä minulle oli juuri sanottu. Katsoin siis parhaaksi kertoa oman näkemykseni omenapuun karsimisesta. Tanskalainen vastaili jotain ja kuulosti siltä, että hän ei ainakaan ollut kovasti eri mieltä kanssani.

Naapurin rouvakin tuli paikalle ja ryhdyimme yhdessä neuvomaan miehiä. Naapurin suunnitelmana oli karsia puuta reippaalla kädellä. Ajotien ylle kurottavat oksat kokonaan pois ja jäljelle jäävä osa poikki tasaisesti noin kolmen metrin korkeudelta. Minä en aivan niellyt näin raakaa toimenpidettä vaan ehdotin hieman hienovaraisempaa leikkausta varsinkin korkeuden suhteen.

Lopputulos on jonkinlainen kompromissi, muotopuoli puu, kuin toispuoleinen kalju. Onhan se nyt aika ruma, mutta täytyy toivoa, että kesä tai pari korjaa tilannetta.


Tällaisessa kolhoosinomaisessa rivitaloyhtiössä kuin meillä, jossa jokaisella asukkaalla on pieni ikioma reviiri ja yhteisten alueiden hoidosta pitäisi huolehtia yhdessä, yksityisen ja yhteisen alueen rajanveto tuntuu joskus olevan hyvin tulkinnanvaraista. Tarkkaan ottaen asukkaan yksityisalue ulottuu neljän metrin päähän talon seinästä, mikä käytännössä tarkoittaa, että takapihat ovat periaatteessa yhteistä aluetta sen neljän metrin jälkeen. Kun monet kuitenkin ovat aidanneet oman takapihansa mukaanlukien yhteisalueeksi luettavan osan, eihän se sitten enää käytännössä mitään yhteisaluetta tietenkään ole. 

Meidän takapihallamme kasvaa pihan kokoon nähden ylisuuri, taloon päin kallellaan oleva koivu. Se olisi hyvä kaataa, monestakin syystä. Jos neljän metriä mitataan kiinteän terassin kaiteesta, koivu on juuri ja juuri sisäpuolella eli meidän yksityisalueellamme. Jos taas mitta pitää ottaa talon varsinaisesta seinästä, koivu kasvaa periaatteessa yhteisellä alueella, eli sen kaataminen ei ole meidän yksityisasiamme. Huolimatta siitä, mihin yksityisalueen raja vedetään, naapureilta kysyminen taitaa olla turvallisinta. Vaikka puun kaataminen itsessään ei tapahtuisi vastoin kenenkään toiveita, kysymättä jättäminen saattaisi aiheuttaa jollekin herneen nenään menemisen. 

Tosin oma mies pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi siitä, että takapihan puu pitää kaataa. 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Työmatkailu avartaa



Binnenhof
Osasto, jolla työskentelen, teki vuosittaisen työmatkan. Viime vuonna matkailtiin Norjassa, mutta tänä vuonna kaikki viitisenkymmentä työntekijää rahdattiin Haagiin asti, koska tapana on käydä ulkomailla joka toinen vuosi. Suomesta kuulee aina välillä uutisia siitä, miten jonkin viraston rahoja on käytetty holtittomasti tarjoamalla työntekijöille matkoja tai muita ei niin välttämättömiä huvituksia ja lahjuksia. Norjassa sen sijaan tuntuu olevan normaalia, että tällaiseen toimintaan on budjetissa varattu rahaa, ja matkustelua ei ole tarvetta naamioida miksikään muuksi kuin mistä oikeasti on kyse.

Virallisesti vuotuista koko osaston työmatkaa toki kutsutaan seminaarimatkaksi, koska matkan aikana pidetään seminaari, jossa koko porukalla käsitellään jotakin päivänpolttavaa teemaa. Ja kun matka sattuu sellaiseen kohteeseen, josta löytyy yhteistyökumppani, niin kumppanin luona tietenkin käydään tutustumisvierailulla.

Seminaarimatkoihin kuuluu olennaisesti myös sosiaalinen aspekti, eli tarkoituksena on työasioiden pohtimisen lisäksi viettää mukavaa aikaa yhdessä työkavereiden kanssa - syödä, juoda, shoppailla ja katsella nähtävyyksiä.


De Haagse Hogeschool
Norjan rajojen ulkopuolelle lähtiessäni matkustan useimmiten Suomeen. Molempien maiden asiat ovat tuttuja, ja niiden eroihin olen jo tottunut siinä määrin, että jokainen matka ei enää tuota syvällistä analyysia asioiden tilasta. Sen sijaan Norjasta oikeasti ulkomaille lähtiessä on helpompaa huomata erilaisia asioita.

Hollannista katsottuna ja erityisesti siinä vaiheessa, kun hollantilainen yhteistyökumppani esitteli toimintaansa ja toimintafilosofiaansa, Norja alkoi äkillisesti tuntua takapajulalta. Monessa suhteessa Norja on hyvin moderni maa, mutta vierailu toiseen moderniin maahan palautti mieleen tiettyjä asioita, joiden kehitys näyttää olevan vuosia jäljessä vaikka nyt sitten Hollantiin verrattuna - tai Suomeen, kun asiaa oikein ajattelin. Se aiheutti hetkellisen ahdistuksen.


M.C. Escher: Toinen maailma (1947)

tiistai 6. lokakuuta 2015

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Taas rämmitään kielisuossa

Joskus norjaa kirjoittaessa iskee epäilys. Onko tämä nyt oikein sanottu? Tällaista sanamuotoa olen yleensä käyttänyt, mutta olen havainnut, että jotkut ilmaisevat asian toisin. Melkein samoilla sanoilla, muttei kuitenkaan ihan. Tyypillisesti, niin kuin tänäänkin, äkillisen epäilyn aiheuttaa prepositio. 

Kirjoittelin opiskelijoille muistutusta tentteihin ilmoittautumisesta. Siis melde seg til eksamen. Tai ehkä kuitenkin melde seg opp. En minä tiedä! Kaivoin esille kielioppikirjan, jossa syvennytään juuri tällaisiin kysymyksiin: mitä prepositiota kuuluu käyttää minkäkin verbin kanssa. Joku muukin on havainnut asian vaikeuden, koska aiheesta on koottu kokonainen kirja.


Kirjan mukaan molemmat muodot tarkoittavat ilmoittautumista johonkin, mutta esimerkkien perusteella ainakaan minulle ei aivan auennut, mikä ero niillä on. Kahvitauko oli sopivasti alkamassa, joten heitin kysymyksen syntyperäisille, hyvin koulutetuille norjalaisille. Sieltähän se vastaus löytyisi käden käänteessä.

Påmelde tarkoittaa sitä ja oppmelde lähinnä tätä. Ei kun siis... Vai miten se nyt onkaan? 

Yksi työkavereista keksi tekstata kysymyksen norjankielenopettaja-vaimolleen. Vaimo ei ymmärtänyt kysymystä. Ehkä asia on itsestäänselvyys kielen ammattilaiselle, joka ei käsittänyt, mikä tässä nyt oikein on ongelmana. Lisäselitysten jälkeen saapui vastaus, jota tulkitsimme niin, että påmelde on muoto, jonka voi oikeastaan unohtaa kokonaan. Ja jos oikein modernille linjalle lähtee, voi sanoa pelkästään melde, ilman mitään lisukkeita. Se tosin jonkun mielestä kuulosti hieman turhan sotilaalliselta.

Keskustelu kielestä lähti rönsyilemään norjan oikeinkirjoitukseen. Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, vaikka periaatteessa norja on mielestäni tässä suhteessa melko helppo kieli. Todennäköisesti kuitenkin elän tällaisen illuusion vallassa, koska ei ole koskaan joutunut toden teolla kielikonservatiivien ja -liberaalien taistelun keskelle. 

Liberaalien kielen modernisoijien mielestä sanat pitäisi pääsääntöisesti kirjoittaa niin kuin ne lausutaan. Tämä ajatus heitettynä ilmaan kahvipöydässä sai aikaan naurunpyrskähdyksiä. Jos norjaa kirjoitettaisiin juuri niin kuin sitä puhutaan, tulos olisi kuulemma täysin absurdi. Ei kai kukaan oikeasti kannata tuollaista uudistusta!

Erityisesti useiden lainasanojen oikeinkirjoitus näyttää olevan horjuvaa. Kyse ei välttämättä ole mistään kovin uusista lainoista, niin kuin voisi luulla. Esimerkiksi kerros (talon kerros) norjaksi kirjoitetaan perinteisesti etage ranskalaisen mallin mukaan ja modernimpi muoto on etasje. Sanan lausumiseen kirjoitusasu ei vaikuta. Kuulemma myös tunneli tuottaa päävaivaa, vaikka maa on tunneleita täynnä - tunnel vaiko tunell? Tuoremehu on juice, mutta äänteenmukaisesti kirjoitettuna myös jus on aivan käypä muoto. Viimeksimainittu sana sai jo selvästi joidenkin keskustelijoiden verenpaineen kohoamaan. 

Kun ihmettelin - ulkomaalaisena annan itselleni usein luvan ihmetellä ääneen - miksi norjan kieli on niin vaikeaa jopa norjalaisille, sain kuulla, että norjan kielessä tai kieliopissa ei varsinaisesti ole ollut mitään sääntöjä, vain suosituksia. Kielen suhteen on siis eletty pellossa. Ja kun tanskalaisaika teki monella tavalla hallaa Norjan kehitykselle, se teki sitä myös norjan kielelle, joka ei päässyt kehittymään luonnollisesti, kun norjan sijaan piti kirjoittaa tanskaa. Tämä selitys kyllä haiskahtaa minusta hieman kaukaa haetulta, sillä Tanskan valta loppui jo parisataa vuotta sitten. 

Muutama vuosikymmen sitten norjan kieltä uudistettiin. Useita tanskalaisuuksia poistettiin ja niiden tilalle lanseerattiin oikeita norjalaisia kieliopillisia muotoja ja kirjoitusasuja. Olen kuullut tästä joskus aikaisemminkin ja pannut merkille, että tanskalaisuudet ovat edelleen paljon yleisemmässä käytössä kuin "viralliset" norjalaiset muodot. 

Jossain vaiheessa keskustelua yksi syntyperäisistä norjalaisista pesi kätensä, kun vetosin siihen, että tämähän on teidän äidinkielenne, kyllä kai te nyt sitä osaatte. Hän on asunut ulkomailla suurimman osan kouluvuosistaan, eikä varsinaisesti pitänyt norjaa äidinkielenään vaikka sitä täysin sujuvasti puhuu ja kirjoittaakin. Muut keskustelijat taas vetosivat selkeän standardikielen puuttumiseen. Ilmeisesti lopputulos oli, että kukaan ei osaa norjaa täydellisesti, eivät edes - tai varsinkaan - norjalaiset. Ajatus on tavallaan huojentava maahanmuuttajan näkökulmasta, mutta sisäinen perfektionistini jupisee harmissaan. 

perjantai 25. syyskuuta 2015

Sovjetistanilainen traktori-insinööri

Olen saattanut joskus mainita, että olen töissä opintohallinnossa. Siinä hommassa pääsee näkemään kaikenlaista erityisesti alkusyksyllä, kun uudet opiskelijat aloittavat opintonsa. Norjassahan on paljon maahanmuuttajia, ja se näkyy myös opiskelijoiden kirjossa ja sen myötä minun työpöydälleni päätyvissä asioissa.

Monet maahanmuuttajaopiskelijat ovat opiskelleet jo jossain toisessa maassa. Ja toisaalta jotkut norjalaisetkin ovat saattaneet viettää vuoden tai useammankin ulkomailla opiskellen. Jos opiskelija on jo suorittanut jossain vastaavia kursseja kuin nykyisiin opintoihin kuuluu, hän saattaa hakea vapautusta kyseisistä kursseista. Tyypillisiä vapautushakemusten kohteita ovat esimerkiksi matematiikka ja tilastotiede, jotka sisältyvät monen eri alan opintoihin. 

Jos aiempia opintoja on suoritettu Norjassa, vapautushakemuksen käsittely on yksinkertaista. Ulkomaisten opintojen arviointi sen sijaan saatta työllistää huomattavasti enemmän. Muut pohjoismaat ja läntinen Eurooppa ovat suhteellisen selkeää aluetta, mutta mitä kauempana olevista ja eksoottisemmista maista on kyse, sen enemmän selvitystyötä vaaditaan ennen kuin päästään varsinaiseen opintojen sisältöjen vastaavuuden arviointiin.

Ensin pitäisi saada selville, ovatko opiskelijan esittämät dokumentit aitoja. Siinä voi lähteä liikkeelle vaikkapa tarkistamalla, että papereissa mainittu oppilaitos on olemassa, ja vastaako se tasoltaan yliopistoa tai korkeakoulua vaiko kenties jotain ihan muuta. Näiden asioiden parissa painitaan monissa muissakin maissa, joten avuksi löytyy erilaisia tietopankkeja. Jos oppilaitos täyttää kriteerit, seuraava kysymys on, ovatko dokumentit aitoja. Siinä sitten syynätään suurennuslasin kanssa sekä alkuperäiset paperit että niiden käännökset, konsultoidaan kollegoita - jos hyvin käy, niin kollegoilta saattaa löytyä kielitaitoa ja kulttuurintuntemusta, jonka avulla voidaan vilkaista myös niitä alkuperäisiä dokumentteja sillä silmällä, että sanotaanko alkuperäisessä ja käännöksessä samaa ja näyttävätkö alkuperäiset ylipäätään siltä kuin kyseisessä maassa kyseisenlaisen virallisen dokumentin pitäisi näyttää. 

Tästä voidaan sitten edetä koulutusjärjestelmän tarkasteluun, esimerkiksi siihen, miten opintojen laajuus on ilmoitettu ja mitenköhän tämäkin mitoitusjärjestelmä suhtautuu yleiseurooppalaisiin opintopisteisiin. Opintojen sisällöstä pitää myös olla kuvaus, mitä tarkempi sen parempi, jotta ylipäätään on mahdollista arvioida, mitä opiskelija oikeasti on opiskellut siellä jossain. 

Aina ei tarvitse mennä edes minnekään maailman laidalle, kun opiskelijan kotimaassaan hankkimalla kokonaisella tutkinnolla ei ole Norjassa samaa arvoa. Ei, vaikka Norjan koulutuksen laadusta vastaava viranomainen olisi arvioinut sen norjalaista tasoa vastaavaksi. Itä-Euroopassa on maita, joissa opiskellut ihminen ei norjalaisen työnantajan mielestä ilmeisesti voi olla pätevä. Niinpä tämä itäeurooppalainen hakeutuu opiskelemaan uudelleen jotakuinkin samaa tutkintoa, joka hänellä jo on. Norjalaista tutkintoa tällä kertaa. Ja toimittaa minulle vinon pinon vapautushakemuksia. Paperit läpäisevät syynin helposti - nehän on jo se koulutuksen laadusta vastaava viranomainen kertaalleen arvioinut ja hyväksynyt - ja lähtevät edelleen kurssien sisällön arvointiin. Se ei sentään kuulu minun tehtäviini. Melkein yhtä yksinkertainen juttu kuin vaikka Ruotsissa suoritettujen opintojen arviointi.

Sitten ovesta kävelee sisään sovjetistanilainen traktori-insinööri, joka on lähetetty ulkomaille lisäoppia saamaan, kädessään pino paperia. Englanninkieliset käännökset näyttävät riittävän virallisilta, on leimoja ja juhlallisia vakuutuksia käännöksen oikeellisuudesta. Alkuperäisiä dokumentteja ei ole, ainoastaan kopiot, koska niitä ei saanut ottaa mukaan ulkomaille lähtiessä. Sen käsityksen perusteella, joka minulla on kyseisestä sovjetistanista, tämä selitys kuulostaa itse asiassa aivan uskottavalta. Opintojen sisällön kuvaukset puuttuvat, ja opiskelija pohtii ääneen, että noinkohan niiden saaminen onnistuu. Siellä sovjetistanilaisessa oppilaitoksessa kun ei osata juurikaan muita kieliä kuin sitä paikallista sekä venäjää. Kehotan hankkimaan vaikka venäjänkieliset kuvaukset ja käännättämään ne norjaksi tai englanniksi, sillä muuten vapautushakemusta ei voida käsitellä. Ja kas, muutaman päivän kuluttua traktori-insinööri palaa takaisin kurssikuvausten kanssa. Englannin kielellä ja suoraan oppilaitoksesta, jonkun johtohenkilön allekirjoituksella sekä leimoilla varustettuna. 

Sitten alkaa varsinainen syynäys. Norjalainen tietopankki ei sano sovjetistanin koulutusjärjestelmästä yhtään mitään. Kansainvälinen tietopankki vahvistaa, että kyseinen oppilaitos on olemassa ja tasokin on arvioitu läntisillä mittapuilla riittävän korkeaksi. Löytyy jopa linkki oppilaitoksen nettisivulle. Nettisivut ovat venäjänkieliset, ja hetken niitä tavailtuani totean, että ne eivät kyllä ole minkään oppilaitoksen nettisivut, vaikka osoite siihen viittaakin. Jotain hyötyä parinkymmenen vuoden takaisesta venäjän alkeiskurssista! 

Paperit käteen ja kollegan puheille. Kollega, entinen neuvostobyrokraatti, hykertelee käsiään, kun esitän asiani ja lupaa totta kai auttaa. Ensin etsitään oppilaitoksen oikeat nettisivut, mikä on huomattavasti helpompaa, kun asialla on joku, joka oikeasti osaa venäjää. Oppilaitoksen sivuilta löytyy kurssikuvaukset allekirjoittanut henkilö, ja samalla saan pikaisen johdatuksen sovjetistanilaisen korkeakoulun tyypilliseen organisaatioon, joka ilmeisesti ei ole erityisemmin muuttunut neuvostoajoista. Nettisivulla olevat professorien kuvatkin ovat kuin suoraan 1950-luvulta, mutta jokaisen naaman kohdalla on myös sähköpostiosoite. Ex-neukku hörähtää kuvat nähdessään ja toteaa, että nuo eivät kyllä osaa sanaakaan englantia, mutta korkeakoulusta löytyy myös vieraiden kielten osasto, mikäli haluan ottaa yhteyttä. 

Kirjoittelen englanninkielisen sähköpostin kurssikuvaukset allekirjoittaneelle henkilölle. Itse asiassa senkin paperin lopussa on kehotus ottaa yhteyttä sähköpostitse, mikäli lisätietoja tarvitaan. Kyselen kohteliain sanankääntein, voiko professori vahvistaa allekirjoittaneensa kyseisen englanninkielisen kuvauksen. Posti lähtee kahteen osoitteeseen, ja muutaman sekunnin päästä postilaatikkoon kilahtaa virheilmoitus. Sovjetistanin asioita tunteva kollega arvelee, että siellä suodatetaan ulkomailta tulevat viestit pois valtion toimesta. Umpikuja. 

Järkeilen, että traktori-insinöörin paperit on syynätty suurennuslasilla jo siinä vaiheessa, kun tämä on hakenut opiskelupaikkaa Norjasta, ja todettu riittävän aidoiksi. Plus pari muuta käytännön faktaa. Menköön.

Muutamia tällaisia vapautushakemuksia käsiteltyäni olen tullut siihen tulokseen, että minä itse suomalaisena, isossa, tunnetussa suomalaisessa yliopistossa opiskelleena olen päässyt todella helpolla näihin kauempaa tulleisiin verrattuna. Suomalainen tutkintoni hyväksytään töitä hakiessa ilman sen kummempia virallisia tarkastusprosesseja. Jos haluaisin ryhtyä opettajaksi Norjassa, silloin ehkä joutuisin hankkimaan virallisen hyväksynnän Suomessa hankitulle opettajan pätevyydelle. En tosin ole tästäkään aivan varma. Mutta muuten kukaan ei ole missään tilanteessa kyseenalaistanut sitä, vastaako suomalainen maisterintutkinto tasoltaan norjalaista maisterintutkintoa. 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Vaalit tulossa, ehdokas hukassa

Ystävällinen muistutus lähestyvistä paikallisvaaleista kilahti kännykkään pari päivää sitten. Nyt pitäisi sitten vaan maanantaihin mennessä päättää, kenelle äänensä antaa.

Tunnustan, etten seuraa paikallispolitiikkaa kovinkaan tiiviisti. Paikallisista asioista minun henkilökohtaista mukavuudenhaluani hiertää lähinnä liikenne. Päivittäin julkista liikennettä käyttävän näkökulmasta sitä voisi hiukan parantaa. Aamuruuhkakin voisi vähentyä, jos bussi tai juna olisi nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto niille massoille, jotka kulkevat omalla autolla. Siinä kylkiäisenä sitten bussitkin pysyisivät paremmin aikataulussa, jos yksityisautot eivät tukkisi teitä. 



Vaalimainoksia on ollut jaossa viime viikkoina runsaasti. Niitä on löytynyt sekä postilaatikosta että tyrkätty suoraan käteen aamuisin töihin mennessä. Tällä kertaa ei sentään ole kukaan käynyt soittamassa ovikelloa, niin kuin viime vaalien edellä. Olen ottanut talteen kaiken tarjotun materiaalin, koska jos aion äänestää, jotenkin pitäisi selvittää, ketä äänestää. Askerin kunnassa vaaleihin osallistuvista puolueista vain eläkeläispuolueen mainos taitaa puuttua kokoelmasta, mutta se ei ehkä olisi saanut ääntäni edes mainoksen voimalla. 

Ilmeisesti liikenneasiat hiertävät muitakin kuin minua, sillä mainosten perusteella kaikki puolueet haluavat parantaa liikenteen sujuvuutta. Kun tämän teeman perusteella ei oikein pysty valitsemaan parasta puoluetta, vilkaisin myös vaalikonetta. Siellähän niitä tärkeitä kysymyksiä olikin runsain määrin, mutta jälleen jouduin toteamaan, että aika monesta päivänpolttavasta teemasta minulla ei ole mitään näkemystä. En tiedä, missä jamassa vanhustenhoito on, eikä minulla ole aavistustakaan, pitäisikö paikallisissa kouluissa olla enemmän opettajia.

Nyt on lauantai-ilta ja vaalit ovat maanantaina, enkä edelleenkään ole päättänyt. Huokaus... Arpoako tässä pitää?



Yksi asia norjalaisissa vaaleissa sentään on tehty äänestäjälle helpoksi. Riittää, että valitsee puolueen. Yksittäistä ehdokasta ei ole pakko äänestää.

Äänestyskopissa valitaan puoluekohtainen äänestyslippu. Sen voi pudottaa vaaliuurnaan sellaisenaan. Äänestyslipussa ovat kyseisen puolueen ehdokkaat, ja halutessaan voi antaa myös henkilöääniä rastittamalla yhden tai useamman ehdokkaan. Henkilöääniä voi antaa myös muun kuin oman puolueensa ehdokkaille. 

Ääntenlaskennassa puolueille annetut äänet määräävät ensin, montako paikkaa kukin puolue saa. Sen jälkeen henkilöäänet määrittelevät, ketkä ehdokkaista lopulta pääsevät valtuustoon. Jippona on kuitenkin se, että puolue itse on jo määritellyt niin sanotut kärkiehdokkaat, jotka saavat automaattisesti tietyn määrän henkilöääniä äänestäjien antamien henkilöäänien lisäksi. Muut ehdokkaat saavat vain äänestäjien antamat henkilöäänet.

Käytännössä puolueet siis päättävät aika pitkälti, ketkä ehdokkaista tulevat valituiksi. Olettaisin, että kärkiehdokkaaksi pääseminen edellyttää uskollisuutta puolueen linjalle. Norjalaisissa vaaleissa eivät siis sooloilijat pärjää eikä listoilla ole julkkisehdokkaita kalastamassa lisä-ääniä puolueelle. Vaalitavan takia yksittäiset ehdokkaat eivät kampanjoi omasta puolestaan, ja puolueiden vaalimainoksissa on usein nimeä, syntymävuotta ja asuinaluetta enemmän tietoa vain kärkiehdokkaista. 

Ääneni saajan pohdinta jatkuu.



keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kun päässä naksahtaa



Tämän kesäinen Suomen-matka kutistui kaikkien muiden kesäkiireiden johdosta pitkäksi viikonlopuksi. Ehtii toki siinäkin ajassa tehdä ja nähdä kaikenlaista, kun hiukan etukäteen miettii, mitä oikeastaan pitäisi ja haluaisi tehdä.

Ainakin ostokset kannattaa suunnitella, jotta kaikki tarpeelliset hankinnat tulee tehtyä eikä ostoksiin turhaan kulu kallisarvoista aikaa, jolle on muutakin käyttöä.

Ensimmäisen kerran päässä naksahti, kun poikkesin kioskiin ostamaan purkkaa akuuttiin tarpeeseen. Ne pikkupakkaukset näyttivät niin pieniltä, kun vieressä oli isoja pusseja. Sitä paitsi Norjasta ei saa täysksylitolipurkkaa. Ja täytyyhän sitä ihmisen hampaistaan huolehtia.

Jäätelokioskin ohi kulkiessa - sitä ehtii tapahtua yhden pitkän viikonlopun aikana useammin kuin kerran - katse kiinnittyi kesän uutuusmakuihin eikä suostunut irrottamaan otettaan ennen kuin kädessä oli tötterö.

Välillä kävin tekemässä myös niitä ihan suunniteltuja hankintoja, jotka olivat pääasiassa jotain muuta kuin syötävää. Vaatekauppojen Norjasta poikkeava valikoima pitää hyödyntää, kun siihen on mahdollisuus. Tällä saralla ei tapahtunut varsinaisia heräteostoksia, vaan kaikki oli hankintalistalla - jos ei Suomesta niin sitten Norjasta.

Isompi naksahdus kuului, kun eteen osui suklaalevytarjous. Ehkä tässä tapauksessa voisi puhua jo mopon karkaamisesta, mutta pitäähän Fazerin suklaata ostaa, kun sitä saa ja vieläpä tarjoushintaan ja kaiken lisäksi uutuusmakua. Sama se, että kyseessä oli joulumausteilla höystetty suklaa ja jouluun on vielä aikaa. Enkä todellakaan ajatellut, että säästelisin suklaita sinne asti. Ehei, kyllä ne pääsevät sulostuttamaan syysiltojani jo paljon aikaisemmin.

Pistäytyminen S-market -nimiseen runsaudensarveen sai minut epäilemään, että olen todellakin ollut Norjassa jo liian kauan. Tässä samaisessa kaupassa kävin usein ostoksilla silloin, kun vielä asuin Suomessa, mutten muista koskaan panneeni merkille, mitä kaikkea sieltä saakaan. Sieltä saa kaikkea. Melkein teki mieli ottaa muutama kuva norjalaisille esiteltäväksi. Katselin jo palvikinkun palasia sillä silmällä, taisin jopa hivellä niitä veden kihotessa kielelleni. Sillä kertaa kykenin kuitenkin hillitsemään itseni, vaikken muista, milloin olisin viimeksi saanut palvikinkkua. Pienen pieni järjen ääni kuului jostain takaraivon suunnalta.

Lentokentällä keräsin ostoskoriin leipää. Olin jo menossa kohti kassaa, kun vilkaisin koria ja totesin, että kyllä reppuun mahtuu vielä pari lisäpussillista ruispaloja.

Portin vieressä oli toinen kauppa, jonne poikkesin kuluttamaan aikaa. Kas, Aurajuustoa hullun halpaan hintaan! Naks. Kassalla jonottaessa seisoin purkkahyllyn edessä odottamassa, kun joku toinen ulkosuomalainen maksoi ostoksiaan. Isoja pussillisia ksylitolipurkkaa! Naks.

Mies on jo ajat sitten lakannut kommentoimasta kaikkia niitä ostoksia, joita kannan kotiin Suomesta.

maanantai 24. elokuuta 2015

Rivitaloasujan kesäprojekti


Rivitalon päätyseinässä alkoi näkyä lahovaurioita siinä määrin, että kesän Projektiksi tuli ulkoseinäremontti. Talo on rakennettu 1950-luvulla, ja ulkoseinille ei ilmeisesti ole sen jälkeen tehty mitään maalausta ihmeellisempää, joten alkoi olla jo korkea aika vaihtaa paitsi ulkoverhoilu, myös kohentaa lämpöeristystä.

Meidän rivitaloalueemme on sameie, "yhteisomistus", joka on kahdesta norjalaisesta asuntoyhtiötyypistä se löysempi, mikä tarkoittaa, että asukkaat omistavat suoraan oman rivitalonpätkänsä - eivät sen hallintaan oikeuttavia osakkeita kuten toisessa, tiukemmassa asuntoyhtiötyypissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asukkailla on itsellään enemmän vastuuta talon kunnossapidosta. Esimerkiksi talon ulkoseinät ovat asukkaiden vastuulla mutta katon kunnossapidosta vastaa asuntoyhtiö. Meillä talon päätyhuoneiston omistajina onkin sitten sitä kunnossapidettävää seinää hiukan enemmän kuin talon keskiosan asukkailla.

Mies sai puhuttua myös talon toisen päädyn asukkaat tekemään saman remontin, minkä ansiosta tarvikkeet voitiin hankkia yhdessä ja edullisempaan hintaan. Sen lisäksi myös itse työ päätettiin tehdä yhteistyönä, ulkopuolista tekijää palkkaamatta. Naapurilla on kuitenkin ammattikirvesmieskaveri, joka lupasi konsultoida tarvittaessa näitä harrastelijakirvesmiehiä.

Vanhan talon remontti osoittautui paikoitellen hieman haasteelliseksi, koska vanha talo osoittautui hieman vinoksi. Vaakasuora ei ollutkaan vaakasuoraa eikä pystysuorakaan vatupassilla asiaa tarkasteltaessa ollut oikeasti pystysuoraa. Vanhan seinän purkaminen sentään kävi helposti, mutta uuden rakentaminen vaati mittailua, ihmettelyä, lisää mittailua, laskelmia ja pitkiä pohdintoja ennen kuin varsinainen työ pääsi alkamaan.

Lasivillat ja tuulensuojalevyt vaihtuivat uusiin, ja siinä vaiheessa kun lautaverhoilua vasaroitiin paikoilleen, minä kävin aina välillä keittiössä työntelemässä kohti hyllyn reunaa matkalla olevia astioita takaisin syvemmälle kaappiin.

Vanha lasivillakerros oli kymmenen sentin paksuinen, eli selvästi ohuempi kuin nykyinen standardi. Vanhoja vuorauksia katsellessani mietin mielessäni, että käytettiinkö 60 vuotta sitten todellakin tuollaisia lämpöeristeitä. Seinän sisältä löytynyt vanha bussilippu yritti todistella, että vanhasta seinästä tässä on kysymys.


Toisen päädyn remontin alettua totuus selvisi. Meidän seinäämme on joku joskus uusinut lämpöeristeet ilmeisesti sisäkautta, sillä lautaverhoilu oli silminnähden vanha, siihen ei ole koskettu maalisutia kummoisemmalla vuosikymmeniin. Sen sijaa naapurin seinästä löytyi mitä ilmeisimmin alkuperäinen lämpöeristys, "tinapaperia" villan sijasta. Lasivillaa oli ainoastaan joskus muinoin remontoidun kylpyhuoneen kohdalla. 

Kysyin naapurilta, onko heidän asunnossaan ollut kovinkin kylmä talvella. Vastaus oli kyllä. Naapuri on asunut ja palellut asunnossaan parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt inspiroitui tekemään asialle jotain.

Tässä näkyy sameien vaikutus konkreettisesti. Kun rivitalossa jokainen on vastuussa omasta pätkästään, suuriakaan remontteja ei välttämättä tehdä koordinoidusti. Yksi asunto on kylmä ja toinen lämmin, koska lämpöeristys asunnoissa on erilainen. Talon pitkät seinät jäivät tällä kertaa remontoimatta, mutta kun sekin joskus lähivuosina tulee ajankohtaiseksi, lisää vastaavanlaisia yllätyksiä voi olla luvassa. 


Kun lasketaan yhteen vanha, vino talo ja kaksi harrastelijakirvesmiestä, remontin arvioitu kestoaika moninkertaistuu. Tässä on mennyt jo koko kesä, ainakin siltä tuntuu, ja naapurin seinä on vielä keskeneräinen. Meidän seinämme valmistui maalausta myöden vihdoin ja viimein viikonloppuna.

Vaikka seinät ovat asukkaat vastuulla, maalin sentään kustantaa asuntoyhtiö, mutta maalaamisesta vastaa asukas. Noin kolme neljäsosaa päätyseinästä omin kätösin kahdesti maalanneena voin kertoa, että uusi, maalaamaton lauta imee itseensä uskomattoman määrän maalia. Rivitalon pitkät seinät pitäisi vielä maalata ennen syyssateiden tuloa, koska talon väri vaihtuu punaisesta harmaaksi. Jos oikein tiukkaa tekee, takapihan puoli voidaan ehkä jättää ensi kesään.



Rakennustelineillä kiipeillessämme teimme huomioita myös katon tilanteesta. Aika kulahtaneelta sekin alkaa näyttää, epämääräisiä kupruja siellä täällä. Jos hyvin käy, ensi kesänä on vuorossa kattoremontti. Seinäremontin jälkeen voin vain huokaista helpotuksesta, että katto on asuntoyhtiön vastuualuetta. Sen uusiminen teetetään ammattilaisilla, jotka hoitavat homman nopeasti, eikä sahaamista, poraamista ja vasarointia tarvitse kuunnella koko kesää.


torstai 23. heinäkuuta 2015

Norjan itärajalla


Kirkenesin nähtävyydet ovat rajalliset, ja kun kerran noin kauas oli kerrankin päästy ja käytössä oli auto, kävimme ihmettelemässä maisemia pitkin Norjan itärajaa. 

Venäjän rajan läheisyydessä on laitonta ottaa kuvia, joissa näkyy Venäjän puolella olevia rakennelmia, joten sellaisia on näistä kuvista turha etsiä. Jos olisi rikkonut lakia, kuvista voisi bongata kaikenlaista. Norjan ja Venäjän raja ei ole kovin pitkä, vain runsas sata kilometriä, mutta ilmeisesti sitäkin paremmin valvottu. Ajellessamme rajan läheisyydessä - tuolla alueella liikkuessa raja on aina lähellä - panimme merkille, että Norjan puolustusvoimat näytti olevan hyvinkin näkyvästi läsnä, ja joka toisen puskan takana oli meneillään jonkinlaista sotilaalliseksi luokiteltavaa toimintaa. 

Paikallisten ihmisten suhde rajan takaisiin naapureihin vaikutti olevan ongelmattomampi. Alueen asukkailla on viisumin korvaava todistus, jolla pääsee pistäytymään Venäjän puolella ostoksilla. Anoppi kertoi käyvänsä silloin tällöin Nikkelin kaupungissa, jossa esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka maksavat murto-osan Norjan hinnoista vastaavista tuotteista. Kuulemma tavarastakaan ei ole siellä puutetta, vaan kaupat ovat täynnä. 


Yhtenä päivänä ajoimme Kirkenesistä itään, Grense Jakobselviin, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Venäjä on näköetäisyydellä joen toisella puolella. Kylässä ei ole enää ympärivuotisia asukkaita, vaan viimeinen on kuollut pari vuotta sitten, kertoi anoppi. 

Paikka on aika karun näköinen, kallioita ja hiekkaa, ruohoja ja varpuja, suojaisemmissa paikoissa pensaita ja kitukasvuisia puita. Panin merkille, että joka mökin pihassa kasvoi raparperia, jopa useampikin puska. Marjapensaat tuskin menestyisivät näin lähellä kylmää merta, mutta raparperi on vaatimattomampi. Silti täälläkin on joskus ollut niin paljon asukkaita, että lapsia varten on pitänyt rakentaa koulu. 

Mies kävi uittamassa jälkikasvunsa jääkylmässä Barentsinmeressä. Tästä viikonloppulapsi tarvitsi kuvan todisteeksi, koska muuten kaverit Etelä-Norjassa eivät usko. Minä jätin uimisen väliin ja tyydyin kokeilemaan vettä sormilla. Oli se kylmää, ja bonuksena oli sade ja viima.


Todisteita entisten aikojen asutuksesta löytyi myös hautausmaalta. Siellä oli sulassa sovussa niin norjalaisia kuin venäläisiä nimiä. 

1860-luvulla rakennettu Oscar II:n kappeli ei aikoinaan palvellut ainoastaan kyläläisten uskonnollisia tarpeita, vaan se oli myös poliittinen kannanotto. Norja kuului tuohon aikaan Ruotsin hallintaan, ja kuningas teki hallintonsa näkyväksi rakennuttamalla kivikirkon Venäjän rajan tuntumaan.


Toisena päivänä suuntasimme Kirkenesistä etelään, Pasvikiin (suom. Paatsjoki), joka on Norja perimmäinen kolkka, kapea kaistale Suomen ja Venäjän välissä. Tien alussa oli kyltti hannunvaakunoineen ja teksti "Norjan huonoin tie", mistä päättelin, että pohjoisnorjalainen huumori saattaa olla hieman erilaista kuin etelänorjalainen. Olihan se tie paikoitellen melko kuoppainen päällysteestä huolimatta muttei Norjan mittakaavassa kuitenkaan ennennäkemätön. 

Hetken matkaa kohti Pasvikia ajeltuamme takapenkiltä kuului kiljaisu. Viikonloppulapsen kännykkään oli tullut viesti, jossa operaattori toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja informoi puheluhinnoista. Lapsi huolestui, että emme kai me nyt vaan ole eksyneet väärälle puolelle rajaa. Hetken päästä minun kännykkäni kilahti, kun sain tervetuloa Ruotsiin -viestin. Se vähän hämmästytti, kun Ruotsiin on Pasvikista kuitenkin aikamoinen matka. 



Pasvikin laakso osoittautui huomattavasti Kirkenesiä rehevämmäksi. Poikkesimme ihailemassa myös kansallispuiston näkymiä, mutta viikonloppulapsen pettymykseksi emme nähneet yhtään karhua, vaikka alueen karhutiheys on suuri. 

Kirkenesistä Pasvikin tien loppuun on noin sata kilometriä, ja tämä on ainoa tie alueelle. Matkan varrella näkyi muutama maatalo ja runsaasti lehmiä - jostain syystä täällä päin ei näkynyt ainuttakaan lammasta, kuten muualla Norjassa - jokunen leirintäalue ja jopa pari pientä asutuskeskittymää. Kun ollaan näin kaukana sivistyksen rintamailta ja asukastiheys on oletettavasti hyvin pieni, tien varrella havaitut kauppapuutarha ja varsinkin ravirata saivat minut kohottelemaan kulmiani. 



Tie pieneni entisestään loppua kohden, ja sen päätepisteestä, keskeltä ei mitään, löytyi vielä yksi yllätys, poliisiasema. Nyrudin poliisiasemalla ei ole sentään enää jatkuvaa miehitystä. Tuskin täällä korvessa muutenkaan on ollut kovin paljon tarvetta poliisille, vaan tämänkin aseman funktio on tainnut olla lähinnä lipun näyttäminen rajan läheisyydessä.




keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Kirkenes


Huomautus: Postaus kuvaa turistin vaikutelmia Kirkenesistä eli Kirkkoniemestä. Siellä asuvilla tai asuneilla saattaa olla näistä poikkevia näkemyksiä.

Anoppi, joka täytti tasavuosia, asuu Kirkenesissä (suom. Kirkkoniemi). Minä en ollut käynyt siellä koskaan ja viikonloppulapsikin vain kerran aivan pienenä, joten löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla lomailemalla muutaman päivän manner-Norjan kauimmaisessa kolkassa.

Kirkenes todellakin on kaukana Oslosta katsottuna. Lento kestää pari tuntia ja autolla ajaen matkaan menisi ainakin pari, kolme päivää (google mapsin mukaan 23 h 6 min) suorinta reittiä Ruotsin ja Suomen kautta. Kirkenesläisten mukaan Oslosta on pidempi matka sinne kuin sieltä Osloon, sillä vieraita etelästä saa usein odottaa pitkään.




Kirkenes on pikkuinen kaupunki ja Sør-Varangerin, Norjan itäisimmän kunnan keskustaajama. Aivan keskustasta löytyy kävelykatu kauppoineen, pieni ostoskeskus, muutama ravintola ja pari isompaa hotellia. Kirkenes pommitettiin ja poltettiin sodan aikana kirjaimellisesti maan tasalle, joten mitään oikeasti vanhaa täältä ei juurikaan taida löytyä. Keskustan yleisilme on hiukan nuhjuinen ja kulahtanut, ja suuret teollisuusrakennukset hallitsevat maisemaa. 

Muistelen Kalamuijan päivitelleen pari vuotta sitten Kirkenesin asuntopulaa ja korkeita hintoja. Nykyisestä hintatasosta en osaa sanoa mitään, mutta uusia asuntoja näytti sekä valmistuneen suht äskettäin että olevan rakenteilla siellä täällä. Kirkenesläiset vaikuttavat asuvan enimmäkseen omakotitaloissa ja asuinalueet olivat ihan viihtyisen näköisiä.

Vaikka Kirkenes on kaukana ja kännykän nettiyhteys toimii hitaasti, se ei kuitenkaan vaikuta olevan mitenkään erityisen eristyksissä muusta maailmasta. Ainakin näin kesäaikaan turisteja parveilee kaikkialla, mihin varmasti suuresti vaikuttaa se, että Kirkenes on Bergenistä rannikkoa myöten pohjoiseen kulkevan Hurtigruten-laivareitin päätesatama. Myös Kirkenesin lentokentällä oli varsin kansainvälinen tunnelma. 

Turismi ei kuitenkaan ole ainoa kansainvälisyyttä Kirkenesiin tuova asia. Paikkakunnalla on paljon maahanmuuttajia, joista venäläiset ovat suurin ryhmä. Venäläisiä on Kirkenesissä jopa niin paljon, että monet katu- ja muut kyltit ovat norjan lisäksi myös venäjäksi. Venäläiset lienevät ainakin suuremmassa mittakaavassa suhteellisen uusia tulokkaita, mutta suomalaisia Kirkenesissä on ollut jo kauan. Todella moni paikallinen norjalainen mainitsi jonkun esi-isänsä tai -äitinsä tulleen Suomesta. Itse asiassa miehenkin isoisoisä tuli Kirkenesiin Suomesta runsas sata vuotta sitten - ja isoisoäiti oli irlantilaista syntyperää. 


Turismi on nykyään merkittävä elinkeino Kirkenesissä, mutta sitä on myös kaivosteollisuus. Suurimmillaan kaivos on työllistänyt 1500 henkeä. Rautakaivos oli toiminnassa 1900-luvun alusta vuoteen 1996 ja avattiin uudelleen muutama vuosi sitten. Kaivostoiminta saattaa kuulemma taas loppua piakkoin, mutta syynä ei tälläkään kertaa ole kaivoksen ehtyminen vaan rautamalmin alhainen hinta. Tällä hetkellä kaivos työllistää noin 400 henkeä, ja työpaikkojen menetys olisi suuri isku paikkakunnalle, jossa korvaavia työpaikkoja ei juurikaan ole tarjolla.

Kun kaivostoimintaa on ollut paikkakunnalla noin sata vuotta, se on myös jättänyt jälkensä maisemaan. 


Kirkenesistä etelään, Pasvikiin menevän tien varressa on valtavan suuri kasa kaivoksesta louhittua kivimursketta. Oikeastaan kasa on aivan väärä sana, kun kyseessä on vuoren kokoinen muodostelma. Kuvanottopaikalta molempiin suuntiin katsoessa kivimurskevuori näytti jatkuvan lähes silminkantamattomiin, ja paikan päällä nähtynä kasa oli vielä suurempi kuin miltä se näyttää kuvassa. Itse kaivos on kasan toisella puolella. Kaivoksen ja kivikasojen kokoluokan hahmottaa, kun katsoo ilmakuvaa Google Mapsista. (Jos linkki ei toimi, käytä hakusanaa Björnevatn. valitse ilmakuva ja zoomaa kauemmas.)



Rautakaivos sekä sijainti Barentsinmeren rannalla lähellä Neuvostoliiton rajaa tekivät Kirkenesistä kiinnostavan Saksalle toisen maailmansodan aikana. Koska Kirkenes oli strategisesti merkittävä, Neuvostoliitto pommitti sitä sodan aikana 320 kertaa. Kirkenesin keskustassa on kallion sisään louhittu pommisuoja, Andersgrotta, johon voi päästä tutustumaan oppaan johdolla. Andersgrottaan mahtuu suojaan tuhat ihmistä, ja tiheiden pommitusten takia kylmä luola tuli ihmisille tutuksi. Sodan loppuvaiheessa, kun puna-armeija valtasi alueen saksalaisilta ja taistelut olivat kiivaimmillaan, pommisuojat eivät riittäneet, vaan kolmetuhatta ihmistä haki suojaa Bjørnevatnin kaivoksesta.

Toisin kuin monessa muussa paikassa, Kirkenesissä kuulemma muistetaan puna-armeijan tuloa positiivisesti. Neuvostojoukot ajoivat saksalaiset miehittäjät pois, toivat nälästä kärsineille siviileille ruokaa - ja vetäytyivät rauhallisesti takaisin rajan taakse. 

Sodan jälkeen etelänorjalaiset syyttivät Kirkenesin asukkaita yhteistyöstä saksalaismiehittäjien kanssa, koska nämä olivat tehneet töitä saksalaisille. Totuus kuitenkin oli, että ihmisillä ei ollut ollut vaihtoehtoja, koska muuta työtä ei ollut tarjolla ja rahaa ja ruokaa piti jollakin konstilla saada. Kylmän sodan aikana myöskään puna-armeijasta positiivisessa mielessä puhuminen ei ollut suotavaa. Niinpä Norjan virallinen historiankirjoitus sota-ajasta kerrottaessa pitkälti sivuutti pohjoisen tapahtumat vuosikymmenten ajan, mikä edelleen kaihertaa ainakin vanhempaa polvea.


Kirkenes ympäristöineen on kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen paikka kiinnostavine historioineen ja kauniine maisemineen, vaikka itse kaupunki onkin äkkiä katsottu. Ihmiset ovat erilaisia kuin täällä etelässä, alkavat jutella vieraiden kanssa.

Toisaalta etelästä tulleen pitää ihmetellä, että miten joku on muinoin, jo ennen kaivoksen tuloa, saanut päähänsä asettua näin kylmään paikkaan, jossa vilja ei (ilmeisesti) menesty ja puut ovat kitukasvuisia. Meidän visiittimme aikana lämpötila oli keskimäärin 10 asteen paikkeilla ja vettä tihuutti päivittäin. Kyllä hellekelikin on silti mahdollista jopa Kirkenesissä. Kun kaikkialla muualla Norjassa törmää lampaisiin, täällä en nähnyt yhtäkään. Lehmiä sen sijaan näkyi laitumilla, kun mentiin hiukan sisämaan suuntaan.

Anopin synttäreillä oli vieraita Vardøstä (suom. Vuoreija), Varanginvuonon suun pohjoispuolelta. Lapsivieras oli innoissaan löytäessään pihalta hienon, kotilollisen etanan. Se piti ottaa mukaan kotiin, koska Vardøssä ei ole etanoita. Liian kylmää.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...