Kun päässä naksahtaa

Tämän kesäinen Suomen-matka kutistui kaikkien muiden kesäkiireiden johdosta pitkäksi viikonlopuksi. Ehtii toki siinäkin ajassa tehdä ja nähdä kaikenlaista, kun hiukan etukäteen miettii, mitä oikeastaan pitäisi ja haluaisi tehdä.

Ainakin ostokset kannattaa suunnitella, jotta kaikki tarpeelliset hankinnat tulee tehtyä eikä ostoksiin turhaan kulu kallisarvoista aikaa, jolle on muutakin käyttöä.

Ensimmäisen kerran päässä naksahti, kun poikkesin kioskiin ostamaan purkkaa akuuttiin tarpeeseen. Ne pikkupakkaukset näyttivät niin pieniltä, kun vieressä oli isoja pusseja. Sitä paitsi Norjasta ei saa täysksylitolipurkkaa. Ja täytyyhän sitä ihmisen hampaistaan huolehtia.

Jäätelokioskin ohi kulkiessa - sitä ehtii tapahtua yhden pitkän viikonlopun aikana useammin kuin kerran - katse kiinnittyi kesän uutuusmakuihin eikä suostunut irrottamaan otettaan ennen kuin kädessä oli tötterö.

Välillä kävin tekemässä myös niitä ihan suunniteltuja hankintoja, jotka olivat pääasiassa jotain muuta kuin syötävää. Vaatekauppojen Norjasta poikkeava valikoima pitää hyödyntää, kun siihen on mahdollisuus. Tällä saralla ei tapahtunut varsinaisia heräteostoksia, vaan kaikki oli hankintalistalla - jos ei Suomesta niin sitten Norjasta.

Isompi naksahdus kuului, kun eteen osui suklaalevytarjous. Ehkä tässä tapauksessa voisi puhua jo mopon karkaamisesta, mutta pitäähän Fazerin suklaata ostaa, kun sitä saa ja vieläpä tarjoushintaan ja kaiken lisäksi uutuusmakua. Sama se, että kyseessä oli joulumausteilla höystetty suklaa ja jouluun on vielä aikaa. Enkä todellakaan ajatellut, että säästelisin suklaita sinne asti. Ehei, kyllä ne pääsevät sulostuttamaan syysiltojani jo paljon aikaisemmin.

Pistäytyminen S-market -nimiseen runsaudensarveen sai minut epäilemään, että olen todellakin ollut Norjassa jo liian kauan. Tässä samaisessa kaupassa kävin usein ostoksilla silloin, kun vielä asuin Suomessa, mutten muista koskaan panneeni merkille, mitä kaikkea sieltä saakaan. Sieltä saa kaikkea. Melkein teki mieli ottaa muutama kuva norjalaisille esiteltäväksi. Katselin jo palvikinkun palasia sillä silmällä, taisin jopa hivellä niitä veden kihotessa kielelleni. Sillä kertaa kykenin kuitenkin hillitsemään itseni, vaikken muista, milloin olisin viimeksi saanut palvikinkkua. Pienen pieni järjen ääni kuului jostain takaraivon suunnalta.

Lentokentällä keräsin ostoskoriin leipää. Olin jo menossa kohti kassaa, kun vilkaisin koria ja totesin, että kyllä reppuun mahtuu vielä pari lisäpussillista ruispaloja.

Portin vieressä oli toinen kauppa, jonne poikkesin kuluttamaan aikaa. Kas, Aurajuustoa hullun halpaan hintaan! Naks. Kassalla jonottaessa seisoin purkkahyllyn edessä odottamassa, kun joku toinen ulkosuomalainen maksoi ostoksiaan. Isoja pussillisia ksylitolipurkkaa! Naks.

Mies on jo ajat sitten lakannut kommentoimasta kaikkia niitä ostoksia, joita kannan kotiin Suomesta.

Norjan itärajalla

Kirkenesin nähtävyydet ovat rajalliset, ja kun kerran noin kauas oli kerrankin päästy ja käytössä oli auto, kävimme ihmettelemässä maisemia pitkin Norjan itärajaa. 

Venäjän rajan läheisyydessä on laitonta ottaa kuvia, joissa näkyy Venäjän puolella olevia rakennelmia, joten sellaisia on näistä kuvista turha etsiä. Jos olisi rikkonut lakia, kuvista voisi bongata kaikenlaista. Norjan ja Venäjän raja ei ole kovin pitkä, vain runsas sata kilometriä, mutta ilmeisesti sitäkin paremmin valvottu. Ajellessamme rajan läheisyydessä - tuolla alueella liikkuessa raja on aina lähellä - panimme merkille, että Norjan puolustusvoimat näytti olevan hyvinkin näkyvästi läsnä, ja joka toisen puskan takana oli meneillään jonkinlaista sotilaalliseksi luokiteltavaa toimintaa. 

Paikallisten ihmisten suhde rajan takaisiin naapureihin vaikutti olevan ongelmattomampi. Alueen asukkailla on viisumin korvaava todistus, jolla pääsee pistäytymään Venäjän puolella ostoksilla. Anoppi kertoi käyvänsä silloin tällöin Nikkelin kaupungissa, jossa esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka maksavat murto-osan Norjan hinnoista vastaavista tuotteista. Kuulemma tavarastakaan ei ole siellä puutetta, vaan kaupat ovat täynnä. 

Yhtenä päivänä ajoimme Kirkenesistä itään, Grense Jakobselviin, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Venäjä on näköetäisyydellä joen toisella puolella. Kylässä ei ole enää ympärivuotisia asukkaita, vaan viimeinen on kuollut pari vuotta sitten, kertoi anoppi. 

Paikka on aika karun näköinen, kallioita ja hiekkaa, ruohoja ja varpuja, suojaisemmissa paikoissa pensaita ja kitukasvuisia puita. Panin merkille, että joka mökin pihassa kasvoi raparperia, jopa useampikin puska. Marjapensaat tuskin menestyisivät näin lähellä kylmää merta, mutta raparperi on vaatimattomampi. Silti täälläkin on joskus ollut niin paljon asukkaita, että lapsia varten on pitänyt rakentaa koulu. 

Mies kävi uittamassa jälkikasvunsa jääkylmässä Barentsinmeressä. Tästä viikonloppulapsi tarvitsi kuvan todisteeksi, koska muuten kaverit Etelä-Norjassa eivät usko. Minä jätin uimisen väliin ja tyydyin kokeilemaan vettä sormilla. Oli se kylmää, ja bonuksena oli sade ja viima.

Todisteita entisten aikojen asutuksesta löytyi myös hautausmaalta. Siellä oli sulassa sovussa niin norjalaisia kuin venäläisiä nimiä. 

1860-luvulla rakennettu Oscar II:n kappeli ei aikoinaan palvellut ainoastaan kyläläisten uskonnollisia tarpeita, vaan se oli myös poliittinen kannanotto. Norja kuului tuohon aikaan Ruotsin hallintaan, ja kuningas teki hallintonsa näkyväksi rakennuttamalla kivikirkon Venäjän rajan tuntumaan.

Toisena päivänä suuntasimme Kirkenesistä etelään, Pasvikiin (suom. Paatsjoki), joka on Norja perimmäinen kolkka, kapea kaistale Suomen ja Venäjän välissä. Tien alussa oli kyltti hannunvaakunoineen ja teksti "Norjan huonoin tie", mistä päättelin, että pohjoisnorjalainen huumori saattaa olla hieman erilaista kuin etelänorjalainen. Olihan se tie paikoitellen melko kuoppainen päällysteestä huolimatta muttei Norjan mittakaavassa kuitenkaan ennennäkemätön. 

Hetken matkaa kohti Pasvikia ajeltuamme takapenkiltä kuului kiljaisu. Viikonloppulapsen kännykkään oli tullut viesti, jossa operaattori toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja informoi puheluhinnoista. Lapsi huolestui, että emme kai me nyt vaan ole eksyneet väärälle puolelle rajaa. Hetken päästä minun kännykkäni kilahti, kun sain tervetuloa Ruotsiin -viestin. Se vähän hämmästytti, kun Ruotsiin on Pasvikista kuitenkin aikamoinen matka. 

Pasvikin laakso osoittautui huomattavasti Kirkenesiä rehevämmäksi. Poikkesimme ihailemassa myös kansallispuiston näkymiä, mutta viikonloppulapsen pettymykseksi emme nähneet yhtään karhua, vaikka alueen karhutiheys on suuri. 

Kirkenesistä Pasvikin tien loppuun on noin sata kilometriä, ja tämä on ainoa tie alueelle. Matkan varrella näkyi muutama maatalo ja runsaasti lehmiä - jostain syystä täällä päin ei näkynyt ainuttakaan lammasta, kuten muualla Norjassa - jokunen leirintäalue ja jopa pari pientä asutuskeskittymää. Kun ollaan näin kaukana sivistyksen rintamailta ja asukastiheys on oletettavasti hyvin pieni, tien varrella havaitut kauppapuutarha ja varsinkin ravirata saivat minut kohottelemaan kulmiani. 

Tie pieneni entisestään loppua kohden, ja sen päätepisteestä, keskeltä ei mitään, löytyi vielä yksi yllätys, poliisiasema. Nyrudin poliisiasemalla ei ole sentään enää jatkuvaa miehitystä. Tuskin täällä korvessa muutenkaan on ollut kovin paljon tarvetta poliisille, vaan tämänkin aseman funktio on tainnut olla lähinnä lipun näyttäminen rajan läheisyydessä.

Kirkenes

Huomautus: Postaus kuvaa turistin vaikutelmia Kirkenesistä eli Kirkkoniemestä. Siellä asuvilla tai asuneilla saattaa olla näistä poikkevia näkemyksiä.

Anoppi, joka täytti tasavuosia, asuu Kirkenesissä (suom. Kirkkoniemi). Minä en ollut käynyt siellä koskaan ja viikonloppulapsikin vain kerran aivan pienenä, joten löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla lomailemalla muutaman päivän manner-Norjan kauimmaisessa kolkassa.

Kirkenes todellakin on kaukana Oslosta katsottuna. Lento kestää pari tuntia ja autolla ajaen matkaan menisi ainakin pari, kolme päivää (google mapsin mukaan 23 h 6 min) suorinta reittiä Ruotsin ja Suomen kautta. Kirkenesläisten mukaan Oslosta on pidempi matka sinne kuin sieltä Osloon, sillä vieraita etelästä saa usein odottaa pitkään.

Kirkenes on pikkuinen kaupunki ja Sør-Varangerin, Norjan itäisimmän kunnan keskustaajama. Aivan keskustasta löytyy kävelykatu kauppoineen, pieni ostoskeskus, muutama ravintola ja pari isompaa hotellia. Kirkenes pommitettiin ja poltettiin sodan aikana kirjaimellisesti maan tasalle, joten mitään oikeasti vanhaa täältä ei juurikaan taida löytyä. Keskustan yleisilme on hiukan nuhjuinen ja kulahtanut, ja suuret teollisuusrakennukset hallitsevat maisemaa. 

Muistelen Kalamuijan päivitelleen pari vuotta sitten Kirkenesin asuntopulaa ja korkeita hintoja. Nykyisestä hintatasosta en osaa sanoa mitään, mutta uusia asuntoja näytti sekä valmistuneen suht äskettäin että olevan rakenteilla siellä täällä. Kirkenesläiset vaikuttavat asuvan enimmäkseen omakotitaloissa ja asuinalueet olivat ihan viihtyisen näköisiä.

Vaikka Kirkenes on kaukana ja kännykän nettiyhteys toimii hitaasti, se ei kuitenkaan vaikuta olevan mitenkään erityisen eristyksissä muusta maailmasta. Ainakin näin kesäaikaan turisteja parveilee kaikkialla, mihin varmasti suuresti vaikuttaa se, että Kirkenes on Bergenistä rannikkoa myöten pohjoiseen kulkevan Hurtigruten-laivareitin päätesatama. Myös Kirkenesin lentokentällä oli varsin kansainvälinen tunnelma. 

Turismi ei kuitenkaan ole ainoa kansainvälisyyttä Kirkenesiin tuova asia. Paikkakunnalla on paljon maahanmuuttajia, joista venäläiset ovat suurin ryhmä. Venäläisiä on Kirkenesissä jopa niin paljon, että monet katu- ja muut kyltit ovat norjan lisäksi myös venäjäksi. Venäläiset lienevät ainakin suuremmassa mittakaavassa suhteellisen uusia tulokkaita, mutta suomalaisia Kirkenesissä on ollut jo kauan. Todella moni paikallinen norjalainen mainitsi jonkun esi-isänsä tai -äitinsä tulleen Suomesta. Itse asiassa miehenkin isoisoisä tuli Kirkenesiin Suomesta runsas sata vuotta sitten - ja isoisoäiti oli irlantilaista syntyperää. 

Turismi on nykyään merkittävä elinkeino Kirkenesissä, mutta sitä on myös kaivosteollisuus. Suurimmillaan kaivos on työllistänyt 1500 henkeä. Rautakaivos oli toiminnassa 1900-luvun alusta vuoteen 1996 ja avattiin uudelleen muutama vuosi sitten. Kaivostoiminta saattaa kuulemma taas loppua piakkoin, mutta syynä ei tälläkään kertaa ole kaivoksen ehtyminen vaan rautamalmin alhainen hinta. Tällä hetkellä kaivos työllistää noin 400 henkeä, ja työpaikkojen menetys olisi suuri isku paikkakunnalle, jossa korvaavia työpaikkoja ei juurikaan ole tarjolla.

Kun kaivostoimintaa on ollut paikkakunnalla noin sata vuotta, se on myös jättänyt jälkensä maisemaan. 

Kirkenesistä etelään, Pasvikiin menevän tien varressa on valtavan suuri kasa kaivoksesta louhittua kivimursketta. Oikeastaan kasa on aivan väärä sana, kun kyseessä on vuoren kokoinen muodostelma. Kuvanottopaikalta molempiin suuntiin katsoessa kivimurskevuori näytti jatkuvan lähes silminkantamattomiin, ja paikan päällä nähtynä kasa oli vielä suurempi kuin miltä se näyttää kuvassa. Itse kaivos on kasan toisella puolella. Kaivoksen ja kivikasojen kokoluokan hahmottaa, kun katsoo ilmakuvaa Google Mapsista. (Jos linkki ei toimi, käytä hakusanaa Björnevatn. valitse ilmakuva ja zoomaa kauemmas.)

Rautakaivos sekä sijainti Barentsinmeren rannalla lähellä Neuvostoliiton rajaa tekivät Kirkenesistä kiinnostavan Saksalle toisen maailmansodan aikana. Koska Kirkenes oli strategisesti merkittävä, Neuvostoliitto pommitti sitä sodan aikana 320 kertaa. Kirkenesin keskustassa on kallion sisään louhittu pommisuoja, Andersgrotta, johon voi päästä tutustumaan oppaan johdolla. Andersgrottaan mahtuu suojaan tuhat ihmistä, ja tiheiden pommitusten takia kylmä luola tuli ihmisille tutuksi. Sodan loppuvaiheessa, kun puna-armeija valtasi alueen saksalaisilta ja taistelut olivat kiivaimmillaan, pommisuojat eivät riittäneet, vaan kolmetuhatta ihmistä haki suojaa Bjørnevatnin kaivoksesta.

Toisin kuin monessa muussa paikassa, Kirkenesissä kuulemma muistetaan puna-armeijan tuloa positiivisesti. Neuvostojoukot ajoivat saksalaiset miehittäjät pois, toivat nälästä kärsineille siviileille ruokaa - ja vetäytyivät rauhallisesti takaisin rajan taakse. 

Sodan jälkeen etelänorjalaiset syyttivät Kirkenesin asukkaita yhteistyöstä saksalaismiehittäjien kanssa, koska nämä olivat tehneet töitä saksalaisille. Totuus kuitenkin oli, että ihmisillä ei ollut ollut vaihtoehtoja, koska muuta työtä ei ollut tarjolla ja rahaa ja ruokaa piti jollakin konstilla saada. Kylmän sodan aikana myöskään puna-armeijasta positiivisessa mielessä puhuminen ei ollut suotavaa. Niinpä Norjan virallinen historiankirjoitus sota-ajasta kerrottaessa pitkälti sivuutti pohjoisen tapahtumat vuosikymmenten ajan, mikä edelleen kaihertaa ainakin vanhempaa polvea.

Kirkenes ympäristöineen on kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen paikka kiinnostavine historioineen ja kauniine maisemineen, vaikka itse kaupunki onkin äkkiä katsottu. Ihmiset ovat erilaisia kuin täällä etelässä, alkavat jutella vieraiden kanssa.

Toisaalta etelästä tulleen pitää ihmetellä, että miten joku on muinoin, jo ennen kaivoksen tuloa, saanut päähänsä asettua näin kylmään paikkaan, jossa vilja ei (ilmeisesti) menesty ja puut ovat kitukasvuisia. Meidän visiittimme aikana lämpötila oli keskimäärin 10 asteen paikkeilla ja vettä tihuutti päivittäin. Kyllä hellekelikin on silti mahdollista jopa Kirkenesissä. Kun kaikkialla muualla Norjassa törmää lampaisiin, täällä en nähnyt yhtäkään. Lehmiä sen sijaan näkyi laitumilla, kun mentiin hiukan sisämaan suuntaan.

Anopin synttäreillä oli vieraita Vardøstä (suom. Vuoreija), Varanginvuonon suun pohjoispuolelta. Lapsivieras oli innoissaan löytäessään pihalta hienon, kotilollisen etanan. Se piti ottaa mukaan kotiin, koska Vardøssä ei ole etanoita. Liian kylmää.

Hovedøya

Loma! Nyt se sitten on vihdoinkin alkanut, ja sääkin näyttää enimmäkseen kesäiseltä. Jopa hellelukemia on luvassa lähipäivinä, vaikka me suuntaammekin piakkoin viileämpään ilmanalaan. Sitä ennen on kuitenkin nautittu kesäisistä maisemista Oslossa.

Aivan Oslon keskustan edustalla Oslovuonossa, noin kymmenen minuutin lauttamatkan päässä on Hovedøyan saari, joka on kaupunkilaisten ulkoilualuetta ja suosittu piknik-retken kohde. Saarelle kulkeva lautta kuuluu paikallisliikenteeseen, joten lipusta ei edes tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Kuulemma joinakin oikein kauniina päivinä lautalle saattaa joutua jonottamaan, kun puoli kaupunkia on päättänyt lähteä retkeilemään samaan kohteeseen.

En ole aikaisemmin käynyt Hovedøyalla, kuullut toki siitä, ja täytyy sanoa, että saari ylitti odotukset luonnonkauneudellaan. Emme kiertäneet koko saarta, mutta puolikkaallakin kierroksella saattoi nähdä kukkaniittyjä, vehreitä lehtoja suurine puineen ja rantakallioita mutta myös hoidettuja, puistomaisia alueita hiekkateineen.

Saari on myös olennainen osa Oslon historiaa. Englannista tulleet sistersiläismunkit rakensivat Hovedøyalle 1100-luvulla luostarin, jonka rauniot ovat suhteellisen hyvin säilyneet. Jo ennen munkkien tuloa saarella oli ollut kirkko. Luostarin rauniot ovat yllättävän suuret, mutta luostari olikin rikas ja sillä oli huomattava poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta alueella. 1532 luostari poltettiin ja ryöstettiin Oslon Akershusin linnoituksen päällikön toimesta, ja sen rakennukseen käytettyjä kiviä vietiin linnoituksen laajennustöihin. Kun Norjan muinaismuistoyhdistys 1845 aloitti toimintansa, oli luostarin raunioiden kunnostaminen sen ensimmäinen tehtävä. 

Napoleonin sotien aikaan 1800-luvun alussa Hovedøyaa alettiin linnoittaa ja sinne tuli tykkipatteri Oslon, silloisen Christianian suojaksi. Tältä ajalta saarella on jäljellä ruutivarastoja ja muitakin rakennuksia. Muutama kanuunakin löytyy turistien ihmeteltäväksi. 

Hovedøyalla tuli taas vaihteeksi mieleen, että Norjan ja Suomen historiassa on joitakin yhteisiä käännekohtia. Kuten edellä mainitut Napoleonin sodat, jotka vaikutuksesta molemmat maat siirtyivät omistajalta toiselle - Suomi Ruotsilta Venäjälle ja Norja edellisen korvauksena Tanskalta Ruotsille. Toisaalta täällä muistaa myös ne eroavaisuudet Suomeen, kuten Norjan tiiviit yhteydet länteen Englannin suuntaan keskiajalla. 

Oli historiasta kiinnostunut tai ei, Hovedøyalla kannattaa kuitenkin käydä vähintään ihailemassa luontoa.

Näkymiä Trondheimista

Ensivaikutelma Trondheimista oli, että sehän on kuin Rauma! Tai Porvoo. Tai tietyllä tavalla mikä ettei vaikka Turkukin. Puutalokaupunki, johon sittemmin on noussut myös eri vuosikymmenten modernia tyyliä edustavia rakennuksia. Mutta tietynlainen pikkukaupungin tuntu ja viehätys on edelleen jäljellä, vaikkei Trondheim mikään pikkukaupunki olekaan vaan Norjan kolmanneksi suurin.

Trondheim ei ole avomeren partaalla vaan vuonon rannalla, ja vesi on merkittävä elementti. Tavaraa on tuotu ja viety vesitse pitkään. Paikoillaan ovat edelleen vanhat varastorakennukset, joiden viereen pääsee laivalla, mutta moni niistä näytti saaneen uuden tehtävän.

Tunnelma Trondheimissa on aivan erilainen kuin Oslossa. Siinä missä Oslossa julkisivu on puunattu kiiltäväksi, mutta heti kulman takana asfaltti kupruilee ja talot kaipaisivat vähintään graffitien poistoa, Trondheimin keskustassa ensivaikutelma on nuhjuisempi ja kodikkaampi. Sivummalta taas löytyy vaikkapa entiselle satama/teollisuus/mikäliealueelle noussut modernin kiiltävä alue. 

 Trondheim on myös opiskelijakaupunki, jossa sijaitsee mm. maan toiseksi suurin yliopisto, Norjan teknis-luonnontieteellinen yliopisto (NTNU), joka nimestään huolimatta on huomattavasti monitieteisempi, ja Sør-Trøndelagin korkeakoulu. Norjassa "korkeakoulu" on jossain määrin suomalaista ammattikorkeakoulua vastaava, muttei ehkä aivan sama. 

Yksi Trondheimin merkittävistä instituutioista on Rosenborg Ballklub (RBK), joka on voittanut sarjamestaruuden yhteensä 22 kertaa, niistä 13 kertaa peräkkäisinä vuosina 1992-2004. Lerkendalin stadion on komean kokoinen ja ottelu perivihollista, Moldea, vastaan oli vetänyt sen jotakuinkin täyteen väkeä.

Kaupungilla kävellessä huomion kiinnitti tällainen isohko ja juhlallisen näköinen puutalo. Stiftsgården on Trondheimin kuninkaallinen residenssi ja Pohjoismaiden suurin puupalatsi. Mies valisti minua, että tänne kuningas majoittuu Trondheimissa vieraillessaan. Ei tarvitse monarkin mennä hotelliin.

Ja sitten niillä on siellä tämä:

Nidarosin tuomiokirkko on jotenkin hämmentävä kaikessa goottilaisessa mahtavuudessaan. Sitä rakennettiin pitkään ja hartaasti noin vuosina 1070-1300. Toisaalta täytyy ihmetellä, mikä sai ihmiset rakentamaan tällaisen kirkon kaukana pohjoisessa olevaan pikkukaupunkiin. Mutta toisaalta, olihan Trondheim, tai silloinen Nidaros, toki merkittävä paikka tuohon aikaan. Pyhän Olavin hauta teki Nidarosista suositun pyhiinvaelluskohteen, jonne tultiin kaukaakin.

Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on Trondheimin päänähtävyys, ja ehkä koko Norjan merkittävin historiallinen nähtävyys. Se on Pyhän Olavin hautapaikkana ja Norjan kuninkaiden kruunajaiskirkkona myös Norjan tärkein kirkko.

Mutta ennen kaikkea kirkko hämmentää, kun se tulee näkyviin matalien puutalojen reunustaman kadun päässä.

Marjapensaiden maassa

Jostakin syystä Pori näyttää nykyään paljon paremmalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Se tuli todettua lomalla. Kompakti kaupunki, josta löytyy kaikki tarvittava, ja nykyään jopa opiskelumahdollisuuksia ihan eri malliin kuin silloin, kun minä lukion jälkeen suuntasin muualle oppia saamaan.

Kaupungilla liikkuessa taisi miehenkin käsitys suomalaisten kielitaidosta kohentua, kun yhdessä kaupassa myyjä palveli sujuvalla englannilla ja vaihtoipa vielä kielen ruotsiksi, kun totesi asiakkaan skandinaaviksi. No myönnettäköön, että siinä ruotsinkielisessä vaiheessa minäkin olin positiivisesti yllättynyt.

Saunanlämmitys mökillä sujui vanhalla rutiinilla miehen antamista ohjeista huolimatta. Mieskin saunoi, vaikka ei ole edelleenkään sisäistänyt saunan merkitystä suomalaiselle kulttuurille saatikka ihmisen ruumiilliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Tässä suhteessa on siis vielä koulutettavaa. Sekä järvessä että saunassa hyvin viihtynyt viikonloppulapsi sen sijaan ei antautunut ennakkoluulojen valtaan vaan heitti löylyä sellaisella innolla, että aikuisten piti huomauttaa kuumuudesta ja sopivasta välimatkasta kiukaaseen.

Metsässä käytiin toteamassa puiden kasvu ja mustikoiden ja metsämansikoiden määrä. Havaintoni norjalaisten luontosuhteesta perustuvat edelleen varsin rajalliseen ihmisjoukkoon, mutta minusta tuntuu, että metsä ei inspiroi norjalaisia ollenkaan samalla tavalla kuin suomalaisia. Kun suomalainen lähtee samoilemaan metsän siimekseen linnunlaulua ja tuulen huminaa hongikossa kuunnellen, norjalainen kiipeää vuorelle ja määränpäänsä saavutettuaan ja Kvikklunsjinsa syötyään laskeutuu taas tyytyväisenä alas.

Koko lomaa ei sentään vietetty luonnon helmassa, vaan käytiin tutustumassa myös nykyajan ihmeisiin, joita Norjasta ei löydy. Olkiluodossa kolmannen ydinvoimalan ja jätteen loppusijoitusluolaston rakennustyöt ovat edelleen käynnissä. Näille työmaille ei luonnollisestikaan päässyt pällistelemään, mutta turistien ja muiden uteliaiden iloksi alueelle on jossain vaiheessa avattu vierailukeskus, jossa esitellään laitoksen toimintaa. Kaikesta maksamaan tottuneen norjalaisen ihmeeksi keskukseen pääsi ilmaiseksi, eikä edes pysäköinnistä tarvinnut maksaa.

Omakotitalojen pihoja katsellessaan viikonloppulapsi teki huomion, että kaikilla on marjapensaita ja monella myös omenapuita. Kyselin, että mitäs siellä kotipihassa äidin luona kasvaa. - Ruohoa ja jokin marjaton pensas. Mutta nyt kyllä pyydän äitiä hankkimaan marjapensaita.

Onni on syödä marjoja suoraan pensaasta ja nakertaa vielä vihreää ja hapanta omenaa.



*Ydinvoimalan kuva on lainattu Wikipediasta.

Rannalla

Loman alkua sopii viettää rannalla, kun aurinkokin paistaa. Hvalstrand on joillakin kriteereillä rankattu Norjan parhaaksi uimarannaksi. Onhan se hieno 1930-luvuilla rakennettuine funkistyylisine ravintoloineen ja hyppytorneineen. Vuonon vesikin tuntui tänään ilmoitettua 19 astetta lämpimämmältä.

Naisten kokouimapuvut näyttävät olevan täällä täysin poissa muodista. Aivan pikkulapsia lukuunottamatta kaikilla on bikinit ikään ja kokoon katsomatta. Rusketus on muotia ja talvisaikaan sitä hankitaan solariumin tai itseruskettavien voiteiden avulla.

Jotenkin silmään pisti myös se, että välillä uimahyppytorniin kiipeili ilman aikuista aika pieniäkin lapsia, jotka eivät sitten - onneksi - tohtineet kuitenkaan hypätä.

Pysäköinti rannan tuntumaan maksaa. Portilla on uimasesongin aurinkoisina päivinä rahastaja, mutta muina aikoina huvi on ilmaista. Jos portista saapuu ilman autoa, uimaan sentään pääsee maksutta. Se minulle on jäänyt epäselväksi, minkä tahon taskuun pysäköintimaksu menee.

Vedestä löytyi tällaisia vesiötököitä, pikkuruisia rapuja. Jotkut näyttivät keränneen myös sinisimpukoita, joissa oli vielä asukas sisällä pitämässä kuoria tiukasti kiinni, ja vesirajaan oli kertynyt melkoinen kasa sentin läpimitaltaan olevia tyhjiä kotiloita.

Hetkeksi helteeseen

Hellepäivän asut

Täällä Oslon kupeessa on suhteellinen ilmankosteus viime aikoina ollut niin usein lähellä sataa ja lämpötila niin kaukana helteestä, että muutaman päivän piipahdus Helsinkiin lämmittelemään oli ihan paikallaan.

Kolmenkymmenen asteen lämpötila tuntui iholla ihanalta siitäkin huolimatta, että hiki virtasi varjossakin. Aurinkolaseillekin löytyi käyttöä.

Yleensä olen Suomen-matkoilla käynyt ruokakaupassa, kaikenlaisia herkkuja notkuvien hyllyjen ääressä kuolaamassa - niin kuin ilmeisesti muutkin Norjassa asuvat suomalaiset. Tällä kertaa kuitenkin ruokaostokset jäivät vähemmälle. Syömistä enemmän heinäkuun helteessä kiinnostivat muut asiat.

Katselin kesävaatteissaan kaduilla kulkevia ihmisiä ja vaatekauppojen valikoimaa.

Suomalaiset naiset pukeutuvat paljon värikkäämmin kuin norjalaiset ja erilaiset tyylit ovat paremmin esillä. Marimekon printtikuoseja näkee joka paikassa, myös japanilaisturistien yllä.

Täällä Oslon kupeessa tämän kesän hitti ovat pastellivärit ja leggings-tunika-viritelmät. Persoonallista pukeutumista saa oikein etsiä. Mutta jos kaupoista ei muuta löydy, ainakaan ilman ahkeraa etsimistä, niin mitäpä muutakaan naiset sitten ostaisivat.

Laukkuun ei paljon ostoksia mahtunut, mutta sen mitä ostin, valitsin värin perusteella. Ei pastellia.

Kotiinpaluu eilisiltana oli ankea. Lämpöä oli viisitoista astetta vähemmän kuin Helsingissä, satoi reilusti vettä ja tuuli. Ulkona oli pimeää.

Pohjanmeren rannalta Taivasvuoren huipulle (vielä vähän lisää Tanskaa)

Tilaa juosta ja lentää.

Vejers strand on Jyllannin länsirannikolla, Pohjanmeren rannalla. Billundista sinne oli hieman runsaan tunnin ajomatka suoria teitä myöten ja tasankoa ihaillessa. Turistit löysivät paikan 1800-luvun lopussa ja rannan välittömässä läheisyydessä on tarjolla sekä majoituspalveluja että ravintoloita. Ja turisteja riittää edelleen, erityisesti saksalaisia.

Omakuva repun kanssa

Pitkä hiekkaranta oli aika tuulinen paikka, eikä kovin moni uskaltautunut veteen. Meidänkin seurueestamme vain nuorin oli jonkin aikaa pulikoimassa - ja isänsä sen verran, että sai jälkikasvunsa takaisin kuivalle maalle. Minun ei kyllä tehnyt mieli ottaa edes takkia pois, vaikka ilma ei varsinaisesti kylmä ollutkaan ja varpaat nauttivat rantavedestä.

Tuulta sen sijaan käyttivät hyväkseen surffaajat, joita oli näköpiirissä useita.

Hassua - ainakin minun mielestäni - tässä rannassa oli se, että sinne ajettiin autoilla ja sitten ihmiset nököttivät autojen välissä päivää paistattelemassa ja eväitä syömässä. No, olihan niistä autoista varmasti tuulensuojaksi, mutta en nyt varsinaisesti kutsuisi tilaa viihtyisäksi.

Kirahvi: Aidan takana ovat lehdet vihreämpiä.

Givskud Zoo, tuttavallisemmin Løveparken eli leijonapuisto oli sopivasti matkan varrella ja aika lähellä Billundia. Puistoon on kerätty kaikenlaisia eksoottisia eläimiä joista suurta osaa pääsee katselemaan lähietäisyydeltä. Safarikierroksella pääsee ajamaan autolla aitausten läpi ja eläinten näkeminen jopa kuumana kesäpäivänä on taattu.

Eläintarhan sijainti pikkukylän kupeessa on hieman hämäävä. Navigaattori neuvoi ajamaan erilaisia pikkuteitä myöten ja välillä epäilimme, mahtaako navigaattorikaan tietää, minne ollaan menossa.

Leijona: Minä en näistä ohikulkijoista välitä.

Leijonien aitaus oli vahvemmin vartioitu kuin muut. Tupla-aidan sisälle päästäkseen piti ajaa vartijoiden avaamien kahden portin läpi, kun muiden eläinten aitauksissa portit olivat auki ja vain ritiläsilta piti eläimet sisällä. Aitauksen sisällä kiersi koko ajan yksi vartija traktorintapaisella - lähinnä kai vahtimassa, että turistit osaavat käyttäytyä.

Kuninkaan muistoksi... joka antoi perustuslain.

Himmelbjerget (147 m) Aarhusin lähellä tunnetaan Tanskan korkeimpana mäkenä. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta niin tanskalaiset kuvittelivat vuoteen 1847 asti.

Korkein huippu on nähtävyys, jonne on rakennettu niin näkötorni kuin hotellikin. Ja tietysti erilaista turistikrääsää myyviä kojuja. Luonnonkauniilla alueella on myös retkeilyreittejä.

Himmelbjerget on selvästi ollut tanskalaisille kansallisesti tärkeä paikka. Sinne on pystytetty muistomerkkejä niin merkkimiehien kuin tärkeiden tapahtumienkin, kuten naisten äänioikeuden, muistoksi.

Ylhäältä näkee kauas.

Lisää kuvia:
Vejers strand
Løveparken
Himmelbjerget

Billundin turistirysä (Tanska)

Väsynyt turisti

Tanskan Billundissa on mahdollista viettää koko viikko - ainakin jos matkassa on 8-vuotias, jolle Legoland on lähes taivas. Onhan Legoland nähtävyys aikuisellekin, eikä kaikkea aikaa tarvitse viettää kieputtimissa.

Edellinen oma kokemukseni Legolandista on jostakin 1980-luvun puolivälistä, ja siitä reissusta muistin lähinnä legorakennukset vaikka varmaan muutakin nähtiin ja koettiin. Niistä ajoista puisto lienee kuitenkin kasvanut, ja nyt Billundissa on iso huvipuisto, jossa legorakennelmat ovat vain yksi, vaikkakin olennainen osa nähtävyyttä.

Märkiä ihmisiä jonossa

Huvipuistossa on erilaisia teemoja. On lännenkaupunkia, viikinkejä, merirosvoja... Standardikieputtimien, niiden joissa vain istutaan kyydissä, lisäksi on aika paljon myös sellaisia "laitteita", joissa pitää olla aktiivinen, tehdä itse jotakin - kerätä pisteitä, ajaa paloautoa, ampua vesitykillä.

Lämpimänä kesäpäivänä erilaiset vesijutut olivat suosittuja ja niissä kastui lähes takuuvarmasti. Kävijöiden mukavuus oli tällaisessakin tilanteessa huomioitu sijoittelemalla kuivureita kastumismahdollisuuksien viereen.

Lalandian ikuisesti sininen taivas

Legolandin viereen on noussut sitten viime visiitin toinenkin viihdekeskus, Lalandia, joka on hyvä vaihtoehto vaikkapa sadepäivänä. Katon alta löytyy kaikenlaista vesipuistosta minigolfiin ja kauppoihin ja ravintoloihin.

Meillä oli koko viikon voimassa olevat rannekkeet, joilla oli rajoittamaton pääsy sekä Legolandiin että vesipuistoon. Aikuisten kiintiö tuli täyteen viikossa, mutta 8-vuotiaalle ei mikään ollut liikaa. Tunnustan, että loppuviikosta jätin yhden Legoland-visiitin väliin ja lähdin shoppailemaan.

Mökit rivissä

Lalandiaan kuuluu myös uudenkarhea, iso mökkialue. Kyseessä ei ole mikään leirintäalue - sellainen on erikseen - vaan mökit ovat kuin pieniä, täydellisesti varusteltuja omakotitaloja. Niitä on eri näköisiä ja kokoisia arviolta muutama sata.

Jos kaikkien kimpsujen ja kampsujen päivittäinen pakkaaminen autoon ja ajo uuteen paikkaan ei innosta, tämä on oikein hyvä vaihtoehto. Tukikohta, josta voi tehdä päiväretkiä eri suuntiin, ja jossa voi vaikkapa pestä pyykkiä. Ekomaksu tosin pitää huomioida, eli vedestä ja sähköstä maksetaan kulutuksen mukaan.

Lisää kuvia:
Legoland
Lalandian mökkialue

PS. Tämä postaus ei ole maksettu mainos, vaikka siltä voi vaikuttaakin. Lähinnä ajatuksena on kertoa tuoretta faktatietoa, jos joku vaikkapa suunnittelee matkaa. ;)