maanantai 26. lokakuuta 2015

Syystalkoiden aika ja kielitaitokin koetuksella


Naapurin rouva aloitti jokasyksyisiin pihatalkoisiin valmistautumisen jo viikkoja sitten. Pohjustava työ koski talon edessä kasvavien puiden karsimista. Olivathan ne puut kasvaneet vähän liian suuriksi paikkaansa nähden, ja aurinkokin alkoi jäädä niiden taakse turhan pitkäksi aikaa.

Liiallinen puusto kasvoi ei-kenenkään-maalla, joten naapurin kysely oli aiheellinen. Yhteisellä alueella kasvaviin puihin saa kajota vain, jos kaikki asianomaisen talon asukkaat antavat suostumuksensa. Yksikin vastarannankiiski voi siis estää kaikenlaiset suuremmat muutokset, vaikka yhteinen etu olisi niiden puolella.

Naapuri oli kiitettävän aktiivinen ja hankki myös ilmaiset puunkaatajat - viereisen talon asukkaan kavereineen - sen jälkeen, kun taloyhtiö ilmoitti, että puunkaadon kustannuksista vastaavat meidän talomme asukkaat. Ei auttanut selittää, että kaadettavat ja karsittavat puut kasvavat yhteisellä alueella, ja työ palvelee myös niitä toisten talojen asukkaita, joiden puiden läheisyyteen pysäköityihin autoihin syysmyrskyn pudottamat oksat eivät enää tee lommoja. En aivan ymmärrä kustannusten jakamisen logiikkaa tässä tapauksessa, mutta onneksi saatiin ilmaiset puunkaatajat.

Leikkasin pensasaitaa - sekin  yleisellä alueella - ja seurasin puunkaatajien touhuja. Muutama liian suureksi kasvanut saarni pätkittiin mallikkaasti, juuri niin kuin oli sovittukin, mutta kun omenapuun karsiminen alkoi, katsoin parhaaksi mennä antamaan hiukan vinkkejä. Kysäisin yhdeltä miehistä, mitä he ovat suunnitelleet omenapuun varalle, sillä sitä oli tosiaan sovittu vain karsittavan, ei kaadettavan.

Puunkaataja vastasi tanskaksi jotain, jonka tulkitsin niin, että naapuri oli ohjeistanut heitä jollakin tavalla. Minun tanskan kielen kuullun ymmärtämiseni ei edelleenkään ole kovin vahva, joten en voinut olla aivan varma siitä, mitä minulle oli juuri sanottu. Katsoin siis parhaaksi kertoa oman näkemykseni omenapuun karsimisesta. Tanskalainen vastaili jotain ja kuulosti siltä, että hän ei ainakaan ollut kovasti eri mieltä kanssani.

Naapurin rouvakin tuli paikalle ja ryhdyimme yhdessä neuvomaan miehiä. Naapurin suunnitelmana oli karsia puuta reippaalla kädellä. Ajotien ylle kurottavat oksat kokonaan pois ja jäljelle jäävä osa poikki tasaisesti noin kolmen metrin korkeudelta. Minä en aivan niellyt näin raakaa toimenpidettä vaan ehdotin hieman hienovaraisempaa leikkausta varsinkin korkeuden suhteen.

Lopputulos on jonkinlainen kompromissi, muotopuoli puu, kuin toispuoleinen kalju. Onhan se nyt aika ruma, mutta täytyy toivoa, että kesä tai pari korjaa tilannetta.


Tällaisessa kolhoosinomaisessa rivitaloyhtiössä kuin meillä, jossa jokaisella asukkaalla on pieni ikioma reviiri ja yhteisten alueiden hoidosta pitäisi huolehtia yhdessä, yksityisen ja yhteisen alueen rajanveto tuntuu joskus olevan hyvin tulkinnanvaraista. Tarkkaan ottaen asukkaan yksityisalue ulottuu neljän metrin päähän talon seinästä, mikä käytännössä tarkoittaa, että takapihat ovat periaatteessa yhteistä aluetta sen neljän metrin jälkeen. Kun monet kuitenkin ovat aidanneet oman takapihansa mukaanlukien yhteisalueeksi luettavan osan, eihän se sitten enää käytännössä mitään yhteisaluetta tietenkään ole. 

Meidän takapihallamme kasvaa pihan kokoon nähden ylisuuri, taloon päin kallellaan oleva koivu. Se olisi hyvä kaataa, monestakin syystä. Jos neljän metriä mitataan kiinteän terassin kaiteesta, koivu on juuri ja juuri sisäpuolella eli meidän yksityisalueellamme. Jos taas mitta pitää ottaa talon varsinaisesta seinästä, koivu kasvaa periaatteessa yhteisellä alueella, eli sen kaataminen ei ole meidän yksityisasiamme. Huolimatta siitä, mihin yksityisalueen raja vedetään, naapureilta kysyminen taitaa olla turvallisinta. Vaikka puun kaataminen itsessään ei tapahtuisi vastoin kenenkään toiveita, kysymättä jättäminen saattaisi aiheuttaa jollekin herneen nenään menemisen. 

Tosin oma mies pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi siitä, että takapihan puu pitää kaataa. 

perjantai 23. lokakuuta 2015

Työmatkailu avartaa



Binnenhof
Osasto, jolla työskentelen, teki vuosittaisen työmatkan. Viime vuonna matkailtiin Norjassa, mutta tänä vuonna kaikki viitisenkymmentä työntekijää rahdattiin Haagiin asti, koska tapana on käydä ulkomailla joka toinen vuosi. Suomesta kuulee aina välillä uutisia siitä, miten jonkin viraston rahoja on käytetty holtittomasti tarjoamalla työntekijöille matkoja tai muita ei niin välttämättömiä huvituksia ja lahjuksia. Norjassa sen sijaan tuntuu olevan normaalia, että tällaiseen toimintaan on budjetissa varattu rahaa, ja matkustelua ei ole tarvetta naamioida miksikään muuksi kuin mistä oikeasti on kyse.

Virallisesti vuotuista koko osaston työmatkaa toki kutsutaan seminaarimatkaksi, koska matkan aikana pidetään seminaari, jossa koko porukalla käsitellään jotakin päivänpolttavaa teemaa. Ja kun matka sattuu sellaiseen kohteeseen, josta löytyy yhteistyökumppani, niin kumppanin luona tietenkin käydään tutustumisvierailulla.

Seminaarimatkoihin kuuluu olennaisesti myös sosiaalinen aspekti, eli tarkoituksena on työasioiden pohtimisen lisäksi viettää mukavaa aikaa yhdessä työkavereiden kanssa - syödä, juoda, shoppailla ja katsella nähtävyyksiä.


De Haagse Hogeschool
Norjan rajojen ulkopuolelle lähtiessäni matkustan useimmiten Suomeen. Molempien maiden asiat ovat tuttuja, ja niiden eroihin olen jo tottunut siinä määrin, että jokainen matka ei enää tuota syvällistä analyysia asioiden tilasta. Sen sijaan Norjasta oikeasti ulkomaille lähtiessä on helpompaa huomata erilaisia asioita.

Hollannista katsottuna ja erityisesti siinä vaiheessa, kun hollantilainen yhteistyökumppani esitteli toimintaansa ja toimintafilosofiaansa, Norja alkoi äkillisesti tuntua takapajulalta. Monessa suhteessa Norja on hyvin moderni maa, mutta vierailu toiseen moderniin maahan palautti mieleen tiettyjä asioita, joiden kehitys näyttää olevan vuosia jäljessä vaikka nyt sitten Hollantiin verrattuna - tai Suomeen, kun asiaa oikein ajattelin. Se aiheutti hetkellisen ahdistuksen.


M.C. Escher: Toinen maailma (1947)

tiistai 6. lokakuuta 2015

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...