Fillaroimaan!

Minulla on ollut uusi polkupyörä hankintalistalla lähes siitä saakka kun muutin Norjaan. Muuttokuormassa tuli mukana pyörä, jolla olin pärjännyt erinomaisesti Helsingin tasaisilla pyöräteillä pari kesää. Mutta täälläpä sen seitsemän vaihdetta osoittautuivat riittämättömiksi mäkisen maaston takia.

Polkupyörät kuitenkin sattuvat olemaan kalliita. Siis ainakin sellaiset, joissa on riittävästi vaihteita, jotta ylämäessä ei heti tarvitse ryhtyä taluttamaan pyörää. Ja toisaalta kun minä en kuitenkaan pyöräile päivittäin enkä ole ajatellut alkaa harrastaa vaativassa maastossa ajoa, niin ei polkupyörään viitsisi aivan älytöntä kasaa kruunuja sijoittaa.

Toisaalta polkupyöräkauppojen valikoimassa tuntuu olevan paljon nimenomaan niitä kalliimpia malleja. Täällä päin Norjaa ainakin, jossa myös polkupyörä vaikuttaa olevan jonkinlainen statussymboli. Pyöräily on menestyvän ihmisen trendikäs harrastus, ja siihen ei todellakaan kelpuuteta mitä tahansa munamankelia. Pyöräilyharrastus ei myöskään tarkoita sitä, että lähdetään perheen kanssa tekemään pieni lenkki sunnuntai-iltapäivänä.

Vakavamielinen pyöräilyharrastus tarkoittaa kiitämistä kilpapyörällä trikoisiin verhoutuneena autojen seassa tai maastopyörällä tehtyä retkeä maastossa, joka todellakin edellyttää maastopyörää. Ja toisaalta vaikkei aivan noin vakavamielisesti pyöräilyä harrastaisikaan, kyllä sen silti pitää olla maastopyörä. Sellainen, joka ei ole silminnähden halvempi kuin naapurilla. Näin siis täällä Oslon länsipuolella, jossa asuu keskimäärin varsin varakasta väkeä.

Itse Oslossa sen sijaan saattaa nähdä ihmisiä aivan "tavallisen" pyörän selässä matkalla jonnekin, ei vain kuntoilemassa tai harrastamassa. Kieltämättä Oslon keskustan alueella myös maasto on tasaisempaa eikä välttämättä edellytä kovin ihmeellistä varustusta.

Pari viikkoa sitten piipahdin käytetyn tavaran kaupassa, Bruktbutikken Møllassa, ja kuulin että he myyvät myös käytettyjä ja huollettuja eli hyväkuntoisia polkupyöriä. Sillä kertaa myynnissä ei ollut sopivaa, mutta kun kerroin kiinnostuksestani, minulle luvattiin ilmoitella sopivan pyörän ilmaantuessa. Tänään tuli viesti kuvan kera, ja kävin koeajamassa ja ostamassa pyörän.

Møllan pyörillä on hintaa 800-1000 kruunua eli uusiin verrattuna ne ovat hyvin edullisia varsinkin kun ottaa huomioon, että pyörät huolletaan ennen myyntiä. Varsinainen pyöräsesonki on kuulemma keväällä, mutta pyöriä tulee myyntiin muuhunkin aikaan vuodesta. Pyörät ovat peräisin kierrätysasemalta, johon ihmiset tuovat sekä jätteitä että tarpeettomaksi käynyttä tavaraa.

Polkupyörät ja kierrätys onkin muuten mielenkiintoinen yhtälö. Täälläpäin Norjaa ihmiset näyttävät heittävän pois hyväkuntoista ja jopa aika arvokastakin tavaraa, myös polkupyöriä, aika huolettoman oloisesti. Keväällä, kun rivitaloyhtiömme oli tilannut pihatalkoiden ajaksi paikalle roskalavoja, niihinkin kannettiin polkupyöriä. Joku naapureista niitä sieltä sitten kävi dyykkaamassa ja totesi hyväkuntoisiksi.

Vilkaisin ihan mielenkiinnosta finn.no-sivustolta käytettyjen polkupyörien tarjontaa. Pikaisella otannalla näytti siltä, että ihmiset myyvät lähinnä kalliita, kymmeniätuhansia kruunuja uutena maksaneita maasto-, kilpa- ja muita erikoispyöriä sekä lastenpyöriä. Tavallisempia aikuisten pyöriä, joita suurin osa uutena myydyistä polkupyöristä lienee, osui silmään vähänlaisesti.

Tällaisen menopelin ostin

P.S. Myydään edullisesti hyväkuntoinen, 7-vaihteinen naisten city-pyörä. Sijainti: Asker.

Puhuako vai kirjoittaa ja millä kielellä?

Kielitaidon kehittymisessä on erilaisia välietappeja, joiden saavuttamisen yhtäkkiä huomaa, kun tajuaa osaavansa jotakin, joka vielä hetki sitten tuotti vaikeuksia. Koska en ole tietoisesti ja systemaattisesti opiskellut norjaa ensimmäisenä talvena käydyn kielikurssin jälkeen, kielitaitoni on kehittynyt käytännön ohjaamana. Esimerkiksi kieliopin opiskelun puutteen huomaa kyllä siinä, että jotkut asiat menevät täysin arvaamalla ja usein täysin pieleen, mutta arjessa ja töissä tarvittava sanasto sen sijaan on hallussa ja passiivinenkin kielitaito jo niin hyvä, että norjankielisen romaanin lukeminen onnistuu ilman jatkuvaa sanakirjan käsillä pitämistä.

Viime aikoina olen havainnut, että kirjoittaminen ei ole enää tuskallista ja useimpien käyttökielen sanojen oikeinkirjoituskin menee enimmäiseen oikein. Oikeastaan kirjalliseen kielitaitooni kiinnittivät huomioni muutamat työkaverit, jotka pari tekstinpätkää luettuaan totesivat minun kirjoittavan hyvää norjaa. Epäilemättä palautteen antajat olivat myös kohteliaita, koska tiedän tekeväni jatkuvasti virheitä ainakin prepositioiden kanssa. Kuvittelen aina kirjoittaessani prepositioiden logiikan olevan samanlainen kuin ruotsissa, lähisukukieliä kun ovat, mutta nähtävästi olen väärässä.

Toisaalta norjankielisestä tekstistä saatu palaute sai minut epäilemään, että saatan mahdollisesti kirjoittaa paremmin kuin puhun. Se ei sinänsä olisi yllättävää, koska ensinnäkin kirjoittaessa on enemmän aikaa harkita sanojaan kuin puhuessa ja ennen kaikkea korjata havaitut virheet ennen vaikkapa sähköpostin lähettämistä. Suunsa kun avaa, niin puhe tulee pääsääntöisesti ulos stilisoimatta. Toiseksi kirjoittaminen yleisesti ottaen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Kyllä se näkyy myös vierailla kielillä kirjoittaessa.

Toinen aivan äskettäin tekemäni havainto on, että norjankielentaitoni taitaa vihdoinkin olla mennyt ruotsinkielentaidon ohi. Tästä ei pidä kuvitella, että puhuisin erinomaista ruotsia, kun aikaa ruotsin saavuttamiseen on mennyt näinkin kauan. Todellisuudessa on käynyt niin, että myös ruotsinkieleni on kehittynyt huomattavasti Norjassa asuessa eikä vähiten siksi, että olen töissä tekemisissä ruotsalaisten kanssa.

Olen tähän asti pystynyt vaihtamaan tarvittaessa puhekieltä  ruotsin ja norjan välillä ilman suurempaa kielten sekoittumista. Aivan viime aikoina kuitenkin puhuessa ruotsin sekaan on alkanut tulla norjaa, ellen erityisesti keskity ruotsin puhumiseen. Kirjoittaminen kahdella kielellä onnistuu edelleen suuremmitta ongelmitta. Norjan dominanssi ei tietenkään ole ihme, koska elän norjankielisessä ympäristössä, ja mitä enemmän ymmärrän ympärillä puhuttua kieltä alitajuisesti, keskittymättä kuuntelemaan, sitä enemmän se valtaa tilaa myös aktiivisena kielenä.

Selvin häviäjä kielipelissä taitaa kuitenkin olla saksa, jota olen joskus osannut jopa puhua. Nykyään onnistuu enää ymmärtäminen, sillä yritys muodostaa saksankielinen lause päätyy norjankieliseen lauseeseen. 

Riktige kjærester

Lehdessä oli juttu avioliiton suosion kasvusta, joka on nyt jatkunut muutaman vuoden ajan, kun 1990-luvulle asti vuosittain solmittujen avioliittojen määrä laski Norjassa tasaisesti. Kirkkohäiden osuus sen sijaan vähenee ja "humanististen" vihkimisten suosio kasvaa. Jälkimmäinen ei ole sama kuin siviilivihkiminen, joita myös harrastetaan, vaan Human-Etisk Forbundin tarjoama ei-uskonnollinen seremonia.

Minun lähestulkoon ensivaikutelmani norjalaisista pariskunnista oli, etteivät juuri ketkään olleet naimisissa. Avopareja lapsikatraalla ja ilman tuli vastaan joka käänteessä, ja ne, jotka naimisiin asti olivat päätyneet, kertoivat tehneensä ratkaisun käytännön syistä, jos asia tuli jostakin syystä puheeksi. Vakiintuneemmat avoparit taas eivät vain jotenkin olleet aktivoituneet riittävästi naimisiinmenon suhteen. Näin seliteltiin. Hieman iäkkäämmät parit toki olivat naimisissa, mutta ajat näyttivät heidän nuoruutensa jälkeen muuttuneen.

Nyt lehtijutun luettuani vilkaisin tilastoja avio- ja avoparien määristä Norjassa. Tilastojen mukaan avioliitto on edelleen avoliittoa yleisempi parisuhteen muoto alle kolmikymppisiä lukuunottamatta. Oslossa ja Finnmarkissa avioliitossa eläviä on suhteessa vähemmän kuin koko maassa keskimäärin, mutta avoliitto ei ole siellä vastaavasti muuta maata yleisempi, parisuhteettomuus sen sijaan on. Lapsista taas hieman yli puolet syntyy avioliiton ulkopuolella.

Lomamatkalla etelässä satuimme miehen kanssa juttelemaan parin norjalaisturistin kanssa, jotka jostakin syystä olettivan meidän olevan avopari. Sekä minulla että miehellä oli sormus sormessa, ja olemme kumpikin nelikymppisiä eli kuulumme siihen enimmäkseen naimisissa olevaan kohorttiin. Siitä huolimatta meihin viitattiin nimityksellä kjæreste, joka tarkoittaa seurustelukumppania, ei aviopuolisoa. Mieheni korjasi termit kohdalleen ja puhekumppani totesi hilpeästi meidän olevan riktige kjærester, oikein vakavasti seurustelevia.

Jostakin syystä minulle on tullut usein vaikutelma ihmisten puheita kuunnellessa, että pariskuntien ei oleteta olevan naimisissa, mikäli tarkkaa tietoa asiasta ei ole. En sitten tiedä, onko jotenkin kohteliaampaa kutsua tuntemattoman ihmisen puolisoa avopuolisoksi tai seurustelukumppaniksi ja erehtyä kuin kutsua tätä aviopuolisoksi ja erehtyä.

Saattaa kuulostaa siltä kuin muiden ihmisten siviilisäädyllä olisi minulle jotain erityistä merkitystä, mutta ei sillä ole. Jostain syystä vain olen sattunut kiinnittämään asiaan huomiota täällä, vaikka Suomessa en muista uhranneeni tällaiselle asialle ajatustakaan. Sekin on mahdollista, että kohdalleni vain on osunut epätavallisen paljon tietyllä tavalla ajattelevia ihmisiä. Fakta kuitenkin on, että eri maissa suhtautuminen avioliittoon ja erityisesti avoliittoon saattaa vaihdella hyvinkin paljon.

Yleisesti ottaen avioliittoon ja avoliittoon Norjassa suhtaudutaan varsin arkipäiväisesti. Toista ei nosteta yläpuolella, eikä toista paheksuta. Ei ainakaan täällä päin Norjaa. 

Makkara

Pølse i potetvafle

Norjalaiset ovat makkaransyöjäkansaa, sitä ei käy kieltäminen. Makkara eli pølse kuuluu sekä arkeen että juhlaan, ja huoltoasema ilman grillimakkaran käryä on kuin... no, täysin mahdoton ajatus norjalaiselle.

Makkarallahan on ruokana pitkät perinteet. Se oli aikanaan kätevä tapa säilöä lihaa, ja toisaalta makkaraan voitiin lihan lisäksi jauhaa mukaan muitakin ruhon osia. Norjassakin on erilaisia perinnemakkaroita, joita löytyy esimerkiksi joulupöydästä muiden, vähemmän jalostettujen liharuokien rinnalta. 

Tarvittaessa norjalainen elää makkaralla. Pølse käy sekä lounaasta että päivällisestä ja mikä ettei aamupalastakin. Esimerkiksi Gardermoenin lentokentällä voi havainnoida makkaransyöntiä heti aamuvarhaisella varsinkin kotimaanlentojen puolella. Eikä tietenkään pidä unohtaa yöpalaa. Sellaiseksikin makkara sopii oikein hyvin, mutta sen toki tietävät myös suomalaiset.

Makkara on myös juhlaruokaa, eivätkä ainoastaan perinnemakkarat vaan myös aivan tavallinen grillimakkara. Tai voihan sen kuumentaa myös vedessä. Norjalaisilla syntymäpäivillä tarjotaan makkaraa, Norjan kansallispäivänä juhlitaan makkaralla, työpaikan perjantailounaalla irrotellaan makkaralla. On suorastaan hämmästyttävää, miten makkaratarjoilu näyttää aina saavan norjalaiset aidosti ilahtuneiksi ja hyvälle tuulelle.  

Norjalaiset ovat kehittäneet makkaransyönnistä lähes taiteenlajin. Makkaraahan ei toki pistetä suuhun sellaisenaan, vaan se kietaistaan lompeen (rieskantapainen) tai hotdogsämpylään - tai molempiin. Maustetaan sinapilla, ketsupilla, majoneesikastikkeella. Höystetään katkarapusalaatilla, perunasalaatilla, italiansalaatilla, kurkkusalaatilla. Viimeistellään sipulilla, joko raa'alla silpulla tai paahdetulla. Enemmänkin mahdollisia lisukevaihtoehtoja löytynee. Tuoreet vihannekset sen sijaan eivät vaikuta kuuluvan yhteen makkaran kanssa sipulia lukuunottamatta.

Koko komeus syödään nauttien. 

Wikipedian mukaan Norjassa syödään vuosittain 45 miljoonaa kiloa makkaraa, mikä henkeä kohden laskettuna on keskimäärin lähes sata makkaraa vuodessa. Siis kaksi makkaraa viikossa. Lisukkeineen.

Piirroskuvien lähde Jenny K Blake: Brown Cheese Please. Norway inside out from the outside in (2003).

Projektiraportti takapihalta

Muistatteko vielä meidän takapihan? Sen, jolle kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään. 

Kevät 2011

Keväällä 2011 lumen alta paljastui joutomaata, ja lähemmässä tarkastelussa, satunnaisilla lapionpistoilla sinne tänne, kävi ilmi, että jos siellä ei muuta ollut niin kiviä ainakin. Takapiha on nimittäin täyttömaata ja sen täyttämiseen on käytetty lähinnä erikokoisia kiviä. Ja hiukan savimaata pintaan. Kevään edistyessä piha alkoi viheriöidä, mutta ruohon sijaan maasta puski enimmäiseen erilaisia rikkaruohoksi luokiteltavia kasveja, joiden seassa oli paikoitellen myös vadelmaa ja metsämansikkaa. Eihän sellaista takapihaa viitsinyt katsella, joten projekti lähti käyntiin...

Kevät 2012

Seuraavana keväänä piha näytti edelleen lähes yhtä ankealta. Kiviäkin oli löytynyt lisää, samoin jostain muinaisesta rakennelmasta peräisin olevia betoninkappaleita. Rikkaruohoja siellä kuitenkin kasvoi jo vähemmän, sillä olin ensimmäisenä kesänä kitkenyt huomattavan määrän niitä juurineen kuvassa näkyvästä rinteestä. Kitkeminen jatkui, mutta kesä 2012 oli niin sateinen, että työ edistyi aika hitaasti. Ja sitä kitkettävää oli edelleen mahdottoman paljon, eikä ainoastaan rikkaruohoja vaan myös erilaisia pensaiden juurakkoja. Yhden pienen ja moneen kertaan katkaistun mutta sitkeähenkisen jalavankin taisin kaivaa maasta juurineen. 

Syksy 2012

Kitkemisen lisäksi löysin kaikille ylimääräisille kiville loppusijoituspaikan rakentamalla niistä pengerryksen rinteen ja tasamaan rajalle. Kun vielä kesän mittaan muutaman kerran siistin pihan takaosan pahimpia pöheikköjä siimaleikkurilla, näkymä viime syksynä alkoi jo etäisesti antaa viitteitä tulevasta. Muutama kasvikin löysi jo paikkansa.

Näkyvin osa työstä jäi kuitenkin tähän kesään. Loppukeväällä ja alkukesällä vierailin säännöllisesti puutarhakaupassa ja kannoin sieltä kotiin milloin mitäkin taimia. Sitten vietin aikaa lapion varressa kaivaen vielä vähän lisää kiviä pois istutuskuopista. 

Heinäkuu 2013

Suurin urakka koitti heinäkuussa, kun lomalaisilta viimeinkin liikeni muutama päivä nurmikontekoon. Ensin kärrättiin neljä kuutiota multaa parkkipaikalta naapurien pihojen poikki meidän pihamme laidalle ja kipattiin alas. Ja levitettiin ja tasoitettiin ja tiivistettiin. Tänä vuonna oli vaihteeksi lämmin kesä, joten tässä hommassa tarkeni vähän liiankin hyvin. Pihan sijainti on muuten sellainen, että lähellekään ei pääse minkäänlaisen moottoroidun vehkeen kanssa, joten maansiirtotyö tapahtui kottikärryillä. Voin nyt omasta kokemuksesta kertoa, että neljästä kuutiosta multaa tulee melko monta kärrylastillista.

Rullaati rullaa

Nurmikon osalta päädyimme siirtonurmeen, joka vaikuttaa olevan täälläpäin aika suosittua. Takapihan vaakatasossa oleva alue on pinta-alaltaan suhteellisen pieni, joten nurmikko rullaantui paikoilleen varsin sutjakkaasti, eikä sen hintakaan noussut pilviin.

Juuri ennen ensimmäistä leikkausta

Siirtonurmea pitää kastella aika paljon, jotta se juurtuu paikalleen. Toisaalta se kyllä lienee helpompi ja ennen kaikkea nopeampi tapa saada valmis nurmikko kuin kylvää ruohonsiemeniä ja sitten jännätä, alkaako mitään kasvaa. Ensimmäinen leikkaus olisi pitänyt varmaan tehdä jo pari päivää aiemmin, mutta sade viivästytti ja ruoho sai venähtää hiukan ylipitkäksi.

Valmis tältä kesältä!

Tässä on lopputulos tämän kesän osalta. Kuvakulma on sama kuin ensimmäisessä kuvassa, eli muutos on huomattava. Nyt sitten toivotaan, että nurmikko säilyy hengissä ensi kesään, samoin kuin muutkin istutukset. Useimmat kasvit on valittu sitä silmälläpitäen, että ne toivon mukaan tulevaisuudessa peittävät joko maan tai jotain takanaan olevaa. Vielä pitäisi rakentaa portaat alas nurmikolle ja tehdä jotain vasemman sivun kaltevalle alueelle, mutta se saa jäädä odottamaan ensi kesää. Nyt ei jaksa enää mitään.

Ai niin, minulla on uusi harrastus. Ruohonleikkuu.