Norjan itärajalla

Kirkenesin nähtävyydet ovat rajalliset, ja kun kerran noin kauas oli kerrankin päästy ja käytössä oli auto, kävimme ihmettelemässä maisemia pitkin Norjan itärajaa. 

Venäjän rajan läheisyydessä on laitonta ottaa kuvia, joissa näkyy Venäjän puolella olevia rakennelmia, joten sellaisia on näistä kuvista turha etsiä. Jos olisi rikkonut lakia, kuvista voisi bongata kaikenlaista. Norjan ja Venäjän raja ei ole kovin pitkä, vain runsas sata kilometriä, mutta ilmeisesti sitäkin paremmin valvottu. Ajellessamme rajan läheisyydessä - tuolla alueella liikkuessa raja on aina lähellä - panimme merkille, että Norjan puolustusvoimat näytti olevan hyvinkin näkyvästi läsnä, ja joka toisen puskan takana oli meneillään jonkinlaista sotilaalliseksi luokiteltavaa toimintaa. 

Paikallisten ihmisten suhde rajan takaisiin naapureihin vaikutti olevan ongelmattomampi. Alueen asukkailla on viisumin korvaava todistus, jolla pääsee pistäytymään Venäjän puolella ostoksilla. Anoppi kertoi käyvänsä silloin tällöin Nikkelin kaupungissa, jossa esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka maksavat murto-osan Norjan hinnoista vastaavista tuotteista. Kuulemma tavarastakaan ei ole siellä puutetta, vaan kaupat ovat täynnä. 

Yhtenä päivänä ajoimme Kirkenesistä itään, Grense Jakobselviin, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Venäjä on näköetäisyydellä joen toisella puolella. Kylässä ei ole enää ympärivuotisia asukkaita, vaan viimeinen on kuollut pari vuotta sitten, kertoi anoppi. 

Paikka on aika karun näköinen, kallioita ja hiekkaa, ruohoja ja varpuja, suojaisemmissa paikoissa pensaita ja kitukasvuisia puita. Panin merkille, että joka mökin pihassa kasvoi raparperia, jopa useampikin puska. Marjapensaat tuskin menestyisivät näin lähellä kylmää merta, mutta raparperi on vaatimattomampi. Silti täälläkin on joskus ollut niin paljon asukkaita, että lapsia varten on pitänyt rakentaa koulu. 

Mies kävi uittamassa jälkikasvunsa jääkylmässä Barentsinmeressä. Tästä viikonloppulapsi tarvitsi kuvan todisteeksi, koska muuten kaverit Etelä-Norjassa eivät usko. Minä jätin uimisen väliin ja tyydyin kokeilemaan vettä sormilla. Oli se kylmää, ja bonuksena oli sade ja viima.

Todisteita entisten aikojen asutuksesta löytyi myös hautausmaalta. Siellä oli sulassa sovussa niin norjalaisia kuin venäläisiä nimiä. 

1860-luvulla rakennettu Oscar II:n kappeli ei aikoinaan palvellut ainoastaan kyläläisten uskonnollisia tarpeita, vaan se oli myös poliittinen kannanotto. Norja kuului tuohon aikaan Ruotsin hallintaan, ja kuningas teki hallintonsa näkyväksi rakennuttamalla kivikirkon Venäjän rajan tuntumaan.

Toisena päivänä suuntasimme Kirkenesistä etelään, Pasvikiin (suom. Paatsjoki), joka on Norja perimmäinen kolkka, kapea kaistale Suomen ja Venäjän välissä. Tien alussa oli kyltti hannunvaakunoineen ja teksti "Norjan huonoin tie", mistä päättelin, että pohjoisnorjalainen huumori saattaa olla hieman erilaista kuin etelänorjalainen. Olihan se tie paikoitellen melko kuoppainen päällysteestä huolimatta muttei Norjan mittakaavassa kuitenkaan ennennäkemätön. 

Hetken matkaa kohti Pasvikia ajeltuamme takapenkiltä kuului kiljaisu. Viikonloppulapsen kännykkään oli tullut viesti, jossa operaattori toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja informoi puheluhinnoista. Lapsi huolestui, että emme kai me nyt vaan ole eksyneet väärälle puolelle rajaa. Hetken päästä minun kännykkäni kilahti, kun sain tervetuloa Ruotsiin -viestin. Se vähän hämmästytti, kun Ruotsiin on Pasvikista kuitenkin aikamoinen matka. 

Pasvikin laakso osoittautui huomattavasti Kirkenesiä rehevämmäksi. Poikkesimme ihailemassa myös kansallispuiston näkymiä, mutta viikonloppulapsen pettymykseksi emme nähneet yhtään karhua, vaikka alueen karhutiheys on suuri. 

Kirkenesistä Pasvikin tien loppuun on noin sata kilometriä, ja tämä on ainoa tie alueelle. Matkan varrella näkyi muutama maatalo ja runsaasti lehmiä - jostain syystä täällä päin ei näkynyt ainuttakaan lammasta, kuten muualla Norjassa - jokunen leirintäalue ja jopa pari pientä asutuskeskittymää. Kun ollaan näin kaukana sivistyksen rintamailta ja asukastiheys on oletettavasti hyvin pieni, tien varrella havaitut kauppapuutarha ja varsinkin ravirata saivat minut kohottelemaan kulmiani. 

Tie pieneni entisestään loppua kohden, ja sen päätepisteestä, keskeltä ei mitään, löytyi vielä yksi yllätys, poliisiasema. Nyrudin poliisiasemalla ei ole sentään enää jatkuvaa miehitystä. Tuskin täällä korvessa muutenkaan on ollut kovin paljon tarvetta poliisille, vaan tämänkin aseman funktio on tainnut olla lähinnä lipun näyttäminen rajan läheisyydessä.

Kirkenes

Huomautus: Postaus kuvaa turistin vaikutelmia Kirkenesistä eli Kirkkoniemestä. Siellä asuvilla tai asuneilla saattaa olla näistä poikkevia näkemyksiä.

Anoppi, joka täytti tasavuosia, asuu Kirkenesissä (suom. Kirkkoniemi). Minä en ollut käynyt siellä koskaan ja viikonloppulapsikin vain kerran aivan pienenä, joten löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla lomailemalla muutaman päivän manner-Norjan kauimmaisessa kolkassa.

Kirkenes todellakin on kaukana Oslosta katsottuna. Lento kestää pari tuntia ja autolla ajaen matkaan menisi ainakin pari, kolme päivää (google mapsin mukaan 23 h 6 min) suorinta reittiä Ruotsin ja Suomen kautta. Kirkenesläisten mukaan Oslosta on pidempi matka sinne kuin sieltä Osloon, sillä vieraita etelästä saa usein odottaa pitkään.

Kirkenes on pikkuinen kaupunki ja Sør-Varangerin, Norjan itäisimmän kunnan keskustaajama. Aivan keskustasta löytyy kävelykatu kauppoineen, pieni ostoskeskus, muutama ravintola ja pari isompaa hotellia. Kirkenes pommitettiin ja poltettiin sodan aikana kirjaimellisesti maan tasalle, joten mitään oikeasti vanhaa täältä ei juurikaan taida löytyä. Keskustan yleisilme on hiukan nuhjuinen ja kulahtanut, ja suuret teollisuusrakennukset hallitsevat maisemaa. 

Muistelen Kalamuijan päivitelleen pari vuotta sitten Kirkenesin asuntopulaa ja korkeita hintoja. Nykyisestä hintatasosta en osaa sanoa mitään, mutta uusia asuntoja näytti sekä valmistuneen suht äskettäin että olevan rakenteilla siellä täällä. Kirkenesläiset vaikuttavat asuvan enimmäkseen omakotitaloissa ja asuinalueet olivat ihan viihtyisen näköisiä.

Vaikka Kirkenes on kaukana ja kännykän nettiyhteys toimii hitaasti, se ei kuitenkaan vaikuta olevan mitenkään erityisen eristyksissä muusta maailmasta. Ainakin näin kesäaikaan turisteja parveilee kaikkialla, mihin varmasti suuresti vaikuttaa se, että Kirkenes on Bergenistä rannikkoa myöten pohjoiseen kulkevan Hurtigruten-laivareitin päätesatama. Myös Kirkenesin lentokentällä oli varsin kansainvälinen tunnelma. 

Turismi ei kuitenkaan ole ainoa kansainvälisyyttä Kirkenesiin tuova asia. Paikkakunnalla on paljon maahanmuuttajia, joista venäläiset ovat suurin ryhmä. Venäläisiä on Kirkenesissä jopa niin paljon, että monet katu- ja muut kyltit ovat norjan lisäksi myös venäjäksi. Venäläiset lienevät ainakin suuremmassa mittakaavassa suhteellisen uusia tulokkaita, mutta suomalaisia Kirkenesissä on ollut jo kauan. Todella moni paikallinen norjalainen mainitsi jonkun esi-isänsä tai -äitinsä tulleen Suomesta. Itse asiassa miehenkin isoisoisä tuli Kirkenesiin Suomesta runsas sata vuotta sitten - ja isoisoäiti oli irlantilaista syntyperää. 

Turismi on nykyään merkittävä elinkeino Kirkenesissä, mutta sitä on myös kaivosteollisuus. Suurimmillaan kaivos on työllistänyt 1500 henkeä. Rautakaivos oli toiminnassa 1900-luvun alusta vuoteen 1996 ja avattiin uudelleen muutama vuosi sitten. Kaivostoiminta saattaa kuulemma taas loppua piakkoin, mutta syynä ei tälläkään kertaa ole kaivoksen ehtyminen vaan rautamalmin alhainen hinta. Tällä hetkellä kaivos työllistää noin 400 henkeä, ja työpaikkojen menetys olisi suuri isku paikkakunnalle, jossa korvaavia työpaikkoja ei juurikaan ole tarjolla.

Kun kaivostoimintaa on ollut paikkakunnalla noin sata vuotta, se on myös jättänyt jälkensä maisemaan. 

Kirkenesistä etelään, Pasvikiin menevän tien varressa on valtavan suuri kasa kaivoksesta louhittua kivimursketta. Oikeastaan kasa on aivan väärä sana, kun kyseessä on vuoren kokoinen muodostelma. Kuvanottopaikalta molempiin suuntiin katsoessa kivimurskevuori näytti jatkuvan lähes silminkantamattomiin, ja paikan päällä nähtynä kasa oli vielä suurempi kuin miltä se näyttää kuvassa. Itse kaivos on kasan toisella puolella. Kaivoksen ja kivikasojen kokoluokan hahmottaa, kun katsoo ilmakuvaa Google Mapsista. (Jos linkki ei toimi, käytä hakusanaa Björnevatn. valitse ilmakuva ja zoomaa kauemmas.)

Rautakaivos sekä sijainti Barentsinmeren rannalla lähellä Neuvostoliiton rajaa tekivät Kirkenesistä kiinnostavan Saksalle toisen maailmansodan aikana. Koska Kirkenes oli strategisesti merkittävä, Neuvostoliitto pommitti sitä sodan aikana 320 kertaa. Kirkenesin keskustassa on kallion sisään louhittu pommisuoja, Andersgrotta, johon voi päästä tutustumaan oppaan johdolla. Andersgrottaan mahtuu suojaan tuhat ihmistä, ja tiheiden pommitusten takia kylmä luola tuli ihmisille tutuksi. Sodan loppuvaiheessa, kun puna-armeija valtasi alueen saksalaisilta ja taistelut olivat kiivaimmillaan, pommisuojat eivät riittäneet, vaan kolmetuhatta ihmistä haki suojaa Bjørnevatnin kaivoksesta.

Toisin kuin monessa muussa paikassa, Kirkenesissä kuulemma muistetaan puna-armeijan tuloa positiivisesti. Neuvostojoukot ajoivat saksalaiset miehittäjät pois, toivat nälästä kärsineille siviileille ruokaa - ja vetäytyivät rauhallisesti takaisin rajan taakse. 

Sodan jälkeen etelänorjalaiset syyttivät Kirkenesin asukkaita yhteistyöstä saksalaismiehittäjien kanssa, koska nämä olivat tehneet töitä saksalaisille. Totuus kuitenkin oli, että ihmisillä ei ollut ollut vaihtoehtoja, koska muuta työtä ei ollut tarjolla ja rahaa ja ruokaa piti jollakin konstilla saada. Kylmän sodan aikana myöskään puna-armeijasta positiivisessa mielessä puhuminen ei ollut suotavaa. Niinpä Norjan virallinen historiankirjoitus sota-ajasta kerrottaessa pitkälti sivuutti pohjoisen tapahtumat vuosikymmenten ajan, mikä edelleen kaihertaa ainakin vanhempaa polvea.

Kirkenes ympäristöineen on kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen paikka kiinnostavine historioineen ja kauniine maisemineen, vaikka itse kaupunki onkin äkkiä katsottu. Ihmiset ovat erilaisia kuin täällä etelässä, alkavat jutella vieraiden kanssa.

Toisaalta etelästä tulleen pitää ihmetellä, että miten joku on muinoin, jo ennen kaivoksen tuloa, saanut päähänsä asettua näin kylmään paikkaan, jossa vilja ei (ilmeisesti) menesty ja puut ovat kitukasvuisia. Meidän visiittimme aikana lämpötila oli keskimäärin 10 asteen paikkeilla ja vettä tihuutti päivittäin. Kyllä hellekelikin on silti mahdollista jopa Kirkenesissä. Kun kaikkialla muualla Norjassa törmää lampaisiin, täällä en nähnyt yhtäkään. Lehmiä sen sijaan näkyi laitumilla, kun mentiin hiukan sisämaan suuntaan.

Anopin synttäreillä oli vieraita Vardøstä (suom. Vuoreija), Varanginvuonon suun pohjoispuolelta. Lapsivieras oli innoissaan löytäessään pihalta hienon, kotilollisen etanan. Se piti ottaa mukaan kotiin, koska Vardøssä ei ole etanoita. Liian kylmää.

Hovedøya

Loma! Nyt se sitten on vihdoinkin alkanut, ja sääkin näyttää enimmäkseen kesäiseltä. Jopa hellelukemia on luvassa lähipäivinä, vaikka me suuntaammekin piakkoin viileämpään ilmanalaan. Sitä ennen on kuitenkin nautittu kesäisistä maisemista Oslossa.

Aivan Oslon keskustan edustalla Oslovuonossa, noin kymmenen minuutin lauttamatkan päässä on Hovedøyan saari, joka on kaupunkilaisten ulkoilualuetta ja suosittu piknik-retken kohde. Saarelle kulkeva lautta kuuluu paikallisliikenteeseen, joten lipusta ei edes tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Kuulemma joinakin oikein kauniina päivinä lautalle saattaa joutua jonottamaan, kun puoli kaupunkia on päättänyt lähteä retkeilemään samaan kohteeseen.

En ole aikaisemmin käynyt Hovedøyalla, kuullut toki siitä, ja täytyy sanoa, että saari ylitti odotukset luonnonkauneudellaan. Emme kiertäneet koko saarta, mutta puolikkaallakin kierroksella saattoi nähdä kukkaniittyjä, vehreitä lehtoja suurine puineen ja rantakallioita mutta myös hoidettuja, puistomaisia alueita hiekkateineen.

Saari on myös olennainen osa Oslon historiaa. Englannista tulleet sistersiläismunkit rakensivat Hovedøyalle 1100-luvulla luostarin, jonka rauniot ovat suhteellisen hyvin säilyneet. Jo ennen munkkien tuloa saarella oli ollut kirkko. Luostarin rauniot ovat yllättävän suuret, mutta luostari olikin rikas ja sillä oli huomattava poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta alueella. 1532 luostari poltettiin ja ryöstettiin Oslon Akershusin linnoituksen päällikön toimesta, ja sen rakennukseen käytettyjä kiviä vietiin linnoituksen laajennustöihin. Kun Norjan muinaismuistoyhdistys 1845 aloitti toimintansa, oli luostarin raunioiden kunnostaminen sen ensimmäinen tehtävä. 

Napoleonin sotien aikaan 1800-luvun alussa Hovedøyaa alettiin linnoittaa ja sinne tuli tykkipatteri Oslon, silloisen Christianian suojaksi. Tältä ajalta saarella on jäljellä ruutivarastoja ja muitakin rakennuksia. Muutama kanuunakin löytyy turistien ihmeteltäväksi. 

Hovedøyalla tuli taas vaihteeksi mieleen, että Norjan ja Suomen historiassa on joitakin yhteisiä käännekohtia. Kuten edellä mainitut Napoleonin sodat, jotka vaikutuksesta molemmat maat siirtyivät omistajalta toiselle - Suomi Ruotsilta Venäjälle ja Norja edellisen korvauksena Tanskalta Ruotsille. Toisaalta täällä muistaa myös ne eroavaisuudet Suomeen, kuten Norjan tiiviit yhteydet länteen Englannin suuntaan keskiajalla. 

Oli historiasta kiinnostunut tai ei, Hovedøyalla kannattaa kuitenkin käydä vähintään ihailemassa luontoa.

Røros

Oli vuosi 1644 ja Hans Olsen Aasen oli metsästämässä. Hän oli asettunut asumaan Rørosin alueelle vuoden 1620 paikkella ja raivannut itselleen peltoa aurinkoiselle etelärinteelle. Røros oli kuitenkin osoittautunut liian kylmäksi menestyksekkäälle maanviljelylle - se on nimittäin manner-Norjan toiseksi kylmin paikka - joten Hansin suunnitelmat muuttuivat. Koska ympäröivissä metsissä oli runsaasti riistaa, hän oli kuitenkin päättänyt jäädä asumaan alueelle. 

Riistan pyynnissä hän siis tuonakin päivänä oli ja sai tähtäimeensä poron. Kun saaliseläin kaatui, se 

sattui potkaisemaan maassa olevaa kivenmurikkaa niin, että kivi välkähti auringossa. Hans Olsen Aalsen arveli, että välkähtelevässä kivessä on kultaa ja otti sen mukaansa. Kun hän sitten näytti kultakiveään alueella liikkuneelle saksalaiselle vuori-insinöörille, seurauksena oli, että jo kaksi vuotta myöhemmin Rørosissa alkoi kaivostoiminta. Kullan sijaan kaivettiin kuitenkin kuparia.

Rørosin malmiesiintymä osoittautui erittäin rikkaaksi, ja seuraavien vuosisatojen aikana malmia louhittiin yhteensä lähes 50 kaivosluolasta. Røros Kobberverk, kuparikaivosyhtiö, sai heti 1646 kuninkaalliset privilegiot, joihin kuului kaivoksen ympärille määritetty circumferenssi eli noin 44 km säteeltään oleva kehä, jonka sisäpuolella kaivosyhtiö omisti malmiesiintymät, metsät, vesivoiman sekä työvoiman. Alueella asuvista ihmisistä ei toki tehty kaivosyhtiön omaisuutta, mutta yhtiöllä oli valta käskeä heidät kaivoksen töihin, joista kyllä maksettiin aivan kohtuullista palkkaa. 

Kaivoksessa oli käytössä jo varhain viisipäiväinen työviikko hyvin käytännöllisestä syystä. Aina viikonloppuna luolassa poltettiin tulta, joka haurastutti kalliota ja helpotti louhintatyötä. Maanantai-aamuun mennessä savu oli haihtunut, ja kaivosmiehet pääsivät takaisin töihin. Kaivosmiesten työ oli vaarallista, eikä kaivokseen kelpuutettu ketä tahansa. Kaivosyhtiö sai 1600-luvun lopulla oikeuden käyttää lapsityövoimaa, mutta alaikäraja luolassa työskentelyyn oli 14 vuotta. Jo 7-vuotiaat sen sijaan kelpasivat lajittelemaan louhittuja kiviä maan päällä ennen malmin viemistä sulattoon. Lapsityövoiman käyttö loppui asteittain 1900-luvun alussa.

Kaivostoiminta toi Rørosiin kaupunkimaista elämää. Kun ennen kaivoksen perustamista alueella oli asunut 4-5 perhettä, oli Rørosin asukasluku 1800-luvun alussa noin 3000 henkeä, mikä teki siitä Norjan toiseksi suurimman kaupungin. Rørosin hyvin säilynyt vanha keskusta koostuu kahdesta yhdensuuntaisesta kadusta, joiden varsilla asui varakkaampi väki. Köyhät asuivat pienissä mökeissä, joista surkeimmat oli rakennettu aivan suurten kuonakasojen viereen. 

Kaivosyhtiö hallitsi privilegioidensa turvin Rørosia ja sen läsnäolo näkyi kaikkialla. Kaivosyhtiön kustannuksella rakennettiin myös 1784 valmistunut Rørosin kirkko, jonka erikoisuutena on, että siinä ei ole ristiä. Sen sijaan kaivosyhtiön tunnus on näkyvällä paikalla tornin seinässä. 

Kirkko on suuri, ja kaivosyhteisön hierarkia käy hyvin ilmi sen sisäpuolella. Tavallisten penkkien lisäksi istumapaikkoina on erilaisia parvekkeita ja aitioita. Salin sivuilla olevat aitiot olivat lunastettavissa käyttöön määräajaksi. Koska kirkko oli talvella kylmä, aition etu oli siinä, että sen saattoi sisustaa mukavammaksi ja lämpimämmäksi turkiksilla ja jopa lämmityslaitteilla. Myös salin takaosan parvekkeet olivat rikkaampien, istumapaikastaan maksavien seurakuntalaisten saatavilla. Joka kuninkaallisen aition saattoi joku riittävän varakas lunastaa omaan käyttöönsä. Sivustojen parvet sen sijaan olivat rahvaan käytössä - mitä ylempänä, sitä köyhemmästä väestä oli kysymys.

Rørosin kaivostoiminta kävi 1900-luvun kuluessa kannattamattomaksi, ja viimeinen kaivos sekä sulatto suljettiin 1977. Sulaton sulkeminen lopetti paikalliset happosateet, mikä alkoi pian näkyä alueen kasvustossa. Rørosin kaivoskentän alue ei ole luonnostaan puutonta ylänköä vaan ihmisen aikaansaannosta. Metsät kaadettiin kaivostoiminnan tarpeisiin jo kaivoksen alkuaikoina.

Tänä päivänä matkailu on tärkein elinkeino Rørosin kaivoskaupungissa, jossa wikipedian mukaan käy noin miljoona turistia vuodessa. Keskustan vanhat puutalot on suojeltu, ja lähes kaikissa niistä on joko liiketoimintaa tai asukkaita. Muutama talo on museokäytössä. Paikkakunnalta löytyy luonnollisesti myös kaivosmuseo, ja turisteilla on mahdollisuus päästä opastetulle kiertokäynnille kaivokseen. Rørosissa ei kuitenkaan ole suojeltu ainoastaan vanhoja rakennuksia vaan myös sulattotoiminnan aikaansaamat kuonakasat. Kuonaa käytettiin aikaisemmin teiden pohjaksi ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, kunnes joku huolestui maisemaan olennaisesti kuuluvien kasojen hupenemisesta. Rørosin alue on myös Unescon maailman kulttuuriperintölistalla.

Missä? Røros sijaitsee Etelä-Tröndelagissa (Sør-Trøndelag), Ruotsin rajan tuntumassa, noin 150 km kaakkoon Trondheimista, josta sinne pääsee junalla ja linja-autolla. Junamatka Oslosta Hamarin kautta kestää noin viisi tuntia. Rørosiin pääsee myös lentokoneella Gardermoenista.

Salaisuuden paljastus

Viime aikoina olen törmännyt muutaman kerran mainintaan Oslon parhaiten pidetystä salaisuudesta, Emanuel Vigelandin (1875-1948) mausoleumista. Mausoleumi ei sijaitse minkään normaalin turistireitin läheisyydessä, vaan Slemdalin kaupunginosassa asuinalueen keskellä ja melko kaukana Oslon ydinkeskustasta. Ei ihmekään, että paikkaa kuvaillaan salaisuudeksi, sillä ei sinne kukaan vahingossa pääse eksymään. Minäkin kuulin paikasta ensimmäisen kerran vasta tänä keväänä. 

Pitihän sinne sitten päästä käymään. Osoite auton navigaattoriin ja menoksi. Ilman navigaattoria tai karttaa paikkaa on aivan turha lähteä etsimään, ellei tunne aluetta ennestään. Mitään opaskylttejäkään ei matkan varrella näkynyt. Siitä huolimatta paikalle oli tullut muitakin turisteja, joten aivan täydellinen salaisuus mausoleumin olemassaolo ei liene. 

Navigaattorin ilmoitus perille saapumisesta oli tarpeeton, sillä lähinnä pientä kirkkoa ulkoapäin muistuttava tiilirakennus erottuu hyvin selvästi asuintalojen keskeltä. Katonharjalta kuitenkin puuttuu risti ja rakennuksen koristeina olevat oliotkin toivat lähinnä mieleen oikein vanhoissa kartoissa mereen, maailman laidalle piirretyt hirviöt ja muut kummajaiset. Siis ilmiselvästi ei kuitenkaan kirkko.

Sisäkuva museon nettisivulta

Yksi Oslon tunnetuimmista nähtävyyksistä on Vigelandin puisto, jonne on koottu Gustav Vigelandin veistoksia. Niiden alastomat ihmisvartalot ja mausoleumin maalaukset muistuttavat siinä määrin toisiaan, että epähuomiossa erehdyin ensin kuvittelemaan molempien olevan yhden ja saman taiteilijan työtä. Tarkempi perehtyminen mausoleumiin kuitenkin paljasti, että kyseessä ovatkin kaksi veljestä, joista vanhempi ja tunnetumpi, Gustav, oli kuvanveistäjä ja nuorempi veli Emanuel taidemaalari, joka on tunnettu erityisesti kirkkojen koristemaalauksista sekä mausoleumistaan.

Mausoleumia oli mainittu erikoiseksi paikaksi, mutta silti se onnistui yllättämään sillä se oli vielä erikoisempi kuin olin osannut kuvitella. Korkean, holvatun huonetilan seinät on maalattu täyteen freskoja ja tilan vaikuttavuutta korostaa hämäryys. Valokuvaus on luonnollisesti kielletty mutta holvissa on myös oltava hiljaa kaiun takia. 

Sisälle noin kymmenen asteen lämpöiseen holviin mennessä kannattaa lämpimänä kesäpäivänä varustautua takilla, jotta tarkenee olla siellä riittävän kauan ja antaa silmien sopeutua hämäryyteen.

Emanuel Vigelandin mausoleumi sijaitsee Oslon Slemdalissa osoitteessa Grimelundsveien 8. 

Helpoiten paikalle pääsee omalla autolla, mutta mikäli autokyytiä ei ole tarjolla, myös julkisilla kulkeminen mausoleumin lähistölle on mahdollista: metrolinja 1 Frognerseterenin suuntaan Slemdalin asemalle tai bussi 46 Grimelundsveien-pysäkille. Tämän jälkeen pitää vielä kävellä muutama minuutti (alle 10) ylämäkeä, ja kartta on hyvä olla mukana.

Museo on auki vain sunnuntaisin, kesällä klo 12-17 ja talvella 12-16. 

Pääsymaksu yli 12-vuotiailta 50 NOK.

Akershusin linnoitus

Oslon näkyvin historiallinen nähtävyys on Akershusin linnoitus, joka sijaitsee kaupungin keskustassa, vuonon rannalla. Sen rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopussa, kun Norja vielä oli oma kuningaskuntansa, ruton runtelema ja köyhä. Vajaan vuosisadan kuluttua Norja siirtyi Kalmarin unionin myötä Tanskan alaisuuteen. Akershusia voisi monessa mielessä verrata Turun linnaan.

Linnoituksen ympärillä on korkea, maavallilla vahvistettu muuri ja sen ytimessä on varsinainen Akershusin linna. Linnankirkko on edelleen valtiollisesti merkittävä paikka, sillä se on kuninkaan kirkko, jonka yhteydessä olevaan mausoleumiin on haudattu kaksi viimeksi kuollutta Norjan kuningasta, Haakon VII ja Olav V, puolisoineen.

Linnoituksessa ei voi olla törmäämättä siellä parveileviin turisteihin, ja myös morsiusparit taitavat olla aika tavallinen näky. Vaikka linnankirkolla on kuninkaallinen status, myös tavalliset ihmiset voivat viettää siellä häitään. Lisäksi linnoitus on suosittu paikka hääkuvien ottamiselle.

Akershusin linnoitus ei ole pelkästään turistinähtävyys, sillä siellä sijaitsee Norjan puolustusvoimien laitoksia, ja puolustusvoimat myös vastaa linnoituksen hallinnoinnista. Linnoituksen sisällä on itse asiassa paljon rakennuksia eri aikakausilta (alakuva). Varsinainen linna sekä pari linnoituksessa olevaa museota sekä opastuskeskus ovat luonnollisesti avoinna kaikille, mutta aika monen muun rakennuksen oveen on turha kolkuttaa. Puolustusvoimien läsnäolo näkyy myös siinä, että parissa paikassa linnoituksen alueella on jatkuva sotilasvartio, ja vahdinvaihtoakin on mahdollista päästä seuraamaan päivittäin.

Oslossa ei ole varsinaista vanhaakaupunkia samaan tapaan kuin vaikkapa Tukholmassa. Linnoituksen kupeessa on parin korttelin verran vanhempia rakennuksia, Kvadraturenin alue, mutta nekin ovat huomattavasti uudempaa kantaa kuin linnoitus. Kaupungin keskusta nimittäin siirrettiin linnoituksen viereen 1600-luvulla, kun aikaisempi keskusta, nykyinen Gamlebyenin alue, oli tuhoutunut tulipalossa.

Lisää kuvia Akershusin linnoituksesta löytyy Instagrammista.

Tämä postaus osallistuu IGTravelThursday -tempaukseen, jossa jaetaan omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday ja niiden myötä myös matkailuvinkkejä. Tempauksen järjestäjinä Suomessa ovat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running with Wild Horses.

Kiertokäynnillä Oslon oopperatalossa

Oslon oopperatalo (kuva)

Yksi Oslon päänähtävyyksistä on ehdottomasti vuonna 2008 valmistunut oopperatalo, jota näkyvän sijaintinsa ja muusta ympäristöstä poikkeavan arkkitehtuurinsa ansiosta ei voi olla huomaamatta, kun liikkuu Oslon keskustassa vuonon rantamilla. Oopperataloon voi tutustua tekemällä kävelyretki sen katolla tai pistäytymällä sisään lämpiöön, joka on avoinna yleisölle joka päivä.

Huomasin äskettäin, että oopperatalossa järjestetään myös opastettuja kiertokäyntejä, ja pitihän sellaiselle tietenkin päästä katsomaan paikkoja myös näyttämön takana sekä kuulemaan talon arkkitehtuurista ja taiteesta. Kiertokäynneistä löytyy lisätietoa oopperan sivuilta.

Lämpiö

Oopperatalon arkkitehtuurissa ja käytetyissä materiaaleissa on pidetty suhteellisen yksinkertainen linja. Oppaan mukaan ajatuksena on, että talossa on vain kolme päämateriaalia, jotka kohtaavat lämpiössä - lasi, marmori ja puu (tammi). Talon valkoinen ulkoasu on suorine linjoineen ja kaltevine tasoineen kulmikas ja kylmä, mutta lämpiössä tapahtuu siirtymä kaareviin muotoihin ja lämpimään väritykseen, jotka hallitsevat katsomoa ympäristöineen.

Käytävää katsomon ulkopuolella

Konjakkilasin muotoinen katsomo (kuva)

Katsomossa ja näyttämön takana (jossa ei saanut kuvata) kävi ilmi, että talo on täynnä hienoa tekniikkaa, jonka tarkoituksena on tarjota optimaalinen taidenautinto. Akustiikka luonnollisesti on tarkkaan suunniteltu katsomon muotoilussa ja materiaaleissa. Sen lisäksi esimerkiksi näyttämöä voidaan liikutella sekä sivusuunnassa että ylös ja alas joko kokonaisuudessaan tai pienempinä lohkoina. Näyttämön takana oleva suuri, lähes teollisuushallia muistuttava tila kulisseineen ja muine varusteineen oli sekin varsin vaikuttava.

Olafur Eliasson: reliefiseinät

Oopperatalossa on myös taideteoksia enemmän kuin ensi katsomalta tulee mieleen. Eihän maallikko edes tunnista niitä kaikkia taiteeksi, mutta opas onneksi selittää, mitä mistäkin löytyy. Esimerkiksi lämpiössä on valkoisia, verkkomaisia reliefiseiniä, joiden takana on merenvihreä valo. Kun talo ulkoapäin katsottuna muistuttaa jäävuorta, reliefiseinät kuvaavat jäävuoren veden alla olevaa osaa.

Le grand macabre

Runsasta lasipintaa voidaan myös hyödyntää. Suu avoinna tuijottava mies ei kuulu vakiokalustoon, vaan kyseessä on Le grand macabre -oopperan isokokoinen "mainos".

Jorunn Sannes, Kalle Grude ja Kristian Blystad: kattopintojen "reliefi"

Toinen taideteos, jota en ollut tähän asti ymmärtänyt sellaiseksi, löytyy ulkoa katolta. Katon kuviointi on taiteilijoiden suunnittelema korotettuine pintoineen, juovineen ja matta- ja kiiltävine alueineen. Tätä taideteosta pääsee tutkimaan todella läheltä, kun tekee kierroksen katolla.

Monica Bonvicini: She lies

Vuonossa lähellä oopperataloa on kelluva taideteos, joka vaihtaa asentoa tuulen ja veden virtausten vaikutuksesta. Vertaapa lasiveistosta alla olevaan kuvaan. Huomaatko mitään samankaltaisuutta? Taitelija on käyttänyt kyseistä maalausta mallina She lies -teokselle, joten lisää jäätä löytyy täältäkin. She lies -nimellä on muuten kaksoismerkitys: hän makaa tai hän valehtelee. Kun ajattelee asiaa, niin kumpikin merkitys sopii paikalleen jämähtäneelle, petolliselle ahtojäälle

Caspar David Friedrichs Das Eismeer (kuva: WIkipedia)

Pukuompelimo

Kiertokäynnillä pistäydyttiin myös ompelimon puolella, jossa tosin sunnuntaina oli hiljaista. Arkipäivän kierroksella täällä varmasti näkee huomattavasti enemmän toimintaa. Oppaan kertoma minulle uusi asia oli, että jos kiertää ulkona oopperatalon takapuolelle, siellä on suuret ikkunat, joiden takana on niin ompelimo kuin muitakin rekvisiittapajoja. Ikkunasta sisään kurkkimalla näkymä saattaa olla vaikkapa ylläoleva.

Tämä postaus osallistuu IGTravelThursday -tempaukseen, jossa jaetaan omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday ja niiden myötä myös matkailuvinkkejä. Tempauksen järjestäjinä Suomessa ovat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running with Wild Horses.