Salaisuuden paljastus

Viime aikoina olen törmännyt muutaman kerran mainintaan Oslon parhaiten pidetystä salaisuudesta, Emanuel Vigelandin (1875-1948) mausoleumista. Mausoleumi ei sijaitse minkään normaalin turistireitin läheisyydessä, vaan Slemdalin kaupunginosassa asuinalueen keskellä ja melko kaukana Oslon ydinkeskustasta. Ei ihmekään, että paikkaa kuvaillaan salaisuudeksi, sillä ei sinne kukaan vahingossa pääse eksymään. Minäkin kuulin paikasta ensimmäisen kerran vasta tänä keväänä. 

Pitihän sinne sitten päästä käymään. Osoite auton navigaattoriin ja menoksi. Ilman navigaattoria tai karttaa paikkaa on aivan turha lähteä etsimään, ellei tunne aluetta ennestään. Mitään opaskylttejäkään ei matkan varrella näkynyt. Siitä huolimatta paikalle oli tullut muitakin turisteja, joten aivan täydellinen salaisuus mausoleumin olemassaolo ei liene. 

Navigaattorin ilmoitus perille saapumisesta oli tarpeeton, sillä lähinnä pientä kirkkoa ulkoapäin muistuttava tiilirakennus erottuu hyvin selvästi asuintalojen keskeltä. Katonharjalta kuitenkin puuttuu risti ja rakennuksen koristeina olevat oliotkin toivat lähinnä mieleen oikein vanhoissa kartoissa mereen, maailman laidalle piirretyt hirviöt ja muut kummajaiset. Siis ilmiselvästi ei kuitenkaan kirkko.

Sisäkuva museon nettisivulta

Yksi Oslon tunnetuimmista nähtävyyksistä on Vigelandin puisto, jonne on koottu Gustav Vigelandin veistoksia. Niiden alastomat ihmisvartalot ja mausoleumin maalaukset muistuttavat siinä määrin toisiaan, että epähuomiossa erehdyin ensin kuvittelemaan molempien olevan yhden ja saman taiteilijan työtä. Tarkempi perehtyminen mausoleumiin kuitenkin paljasti, että kyseessä ovatkin kaksi veljestä, joista vanhempi ja tunnetumpi, Gustav, oli kuvanveistäjä ja nuorempi veli Emanuel taidemaalari, joka on tunnettu erityisesti kirkkojen koristemaalauksista sekä mausoleumistaan.

Mausoleumia oli mainittu erikoiseksi paikaksi, mutta silti se onnistui yllättämään sillä se oli vielä erikoisempi kuin olin osannut kuvitella. Korkean, holvatun huonetilan seinät on maalattu täyteen freskoja ja tilan vaikuttavuutta korostaa hämäryys. Valokuvaus on luonnollisesti kielletty mutta holvissa on myös oltava hiljaa kaiun takia. 

Sisälle noin kymmenen asteen lämpöiseen holviin mennessä kannattaa lämpimänä kesäpäivänä varustautua takilla, jotta tarkenee olla siellä riittävän kauan ja antaa silmien sopeutua hämäryyteen.

Emanuel Vigelandin mausoleumi sijaitsee Oslon Slemdalissa osoitteessa Grimelundsveien 8. 

Helpoiten paikalle pääsee omalla autolla, mutta mikäli autokyytiä ei ole tarjolla, myös julkisilla kulkeminen mausoleumin lähistölle on mahdollista: metrolinja 1 Frognerseterenin suuntaan Slemdalin asemalle tai bussi 46 Grimelundsveien-pysäkille. Tämän jälkeen pitää vielä kävellä muutama minuutti (alle 10) ylämäkeä, ja kartta on hyvä olla mukana.

Museo on auki vain sunnuntaisin, kesällä klo 12-17 ja talvella 12-16. 

Pääsymaksu yli 12-vuotiailta 50 NOK.

Norjalaista rakennuskulttuuria

Yksi Bygdøyn museoista on Norsk Folkemuseum, maan vanhin kulttuurihistoriallinen museo, jonka ulkoalueelle on koottu rakennuksia eri puolilta Norjaa. Vanhimmat niistä ovat peräisin 1500-luvulta. Kyseessä on siis Norjan Seurasaari.

Suuri osa rakennuksista edustaa maaseudun asumuksia mutta joukkoon mahtuu kaikenlaista aitoista sauvakirkkoon.

Suuri osa rakennuksista on yksinkertaisia mökkejä, mutta monet suuremmat rakennukset on koristeltu hienoilla kaiverruksilla. Joskus on ihmisillä ollut aikaa ja taitoa tehdä vaikkapa tällaisia puitteita.

Aitta on pystytetty jalkojen päälle pitämään eläimet poissa ruokavarastoista. Tämä aitta lienee peräisin jostakin suuremmasta talosta sen koosta ja koristeista päätellen. Tämäkin on ollut tapa osoittaa vaurautta naapureille ja vieraille.

Yksi museon ehdottomista päänähtävyyksistä on sauvakirkko. Keskiajalla Norjassa arvioidaan olleen yli tuhat sauvakirkkoa, joista tänä päivänä on jäljellä alle 30. Museossa oleva kirkko on peräisin 1100-luvulta.

Sauvakirkon (stavkirke) rakenteissa on käytetty pystysalvosta (stav), josta myös kirkkotyypin nimi tulee. Kirkot on yleensä rakennettu männystä ja niissä on usein monta "kerrosta" kattoja.

Koko sauvakirkon laivan ympäri kiertää käytävä. Museon kirkko on varhaista yksilaivaista tyyppiä.

Tämän kirkon ovenpielet oli koristeltu näin taidokkailla kaiverruksilla. Muistelen nähneeni kuvia viikinkiaikaisista (hauta?)paasista, joissa on samantyyppistä koristetta kiveen hakattuna.

Räystäillä vartioivat pikkupirut tai mitä nämä sitten lienevätkään. Minulle ainakin tulivat mieleen Euroopan vanhoissa katedraaleissa olevat kiviset pirunkuvat, mutta miehen mukaan myös viikingit käyttivät tällaisia koristeita pirujen karkoittamiseksi.

Kirkosta maallisempien asioiden pariin eli ruokaan. Yhdessä mökissä oli lefsen paisto käynnissä. Lefse on ohut, pehmeä leipä, jossa voi olla vaikkapa perunaa. Täältä sai myös ostaa maistiaisia ja täytyy kyllä sanoa, että uunituore, kotitekoinen lefse maistui ihan erilaiselta kuin kaupan muovipussiin pakattu versio.

Tällaistakin rekvisiittaa oli näytillä. Hevosesta ei ollut mitään tietoja tarjolla, mutta veikkaisin, että kyseessä voisi olla vaikkapa norjalainen vuonohevonen. Hevonen vaikutti aika lempeältä olennolta ja oli kiinnostunut lefseltä tuoksuvista käsistä.

Maaseudulta siirryttiin kaupunkiin ja lähemmäs nykyaikaa bensa-aseman kautta.

Tässä ulkoilmamuseossa hauskaa oli, että näytillä oli tosiaan myös urbaanimpia asumuksia ja yhteen hiukan suurempaan kerrostaloon oli sisustettu eri aikakausien tyylisiä asuntoja.

1960-luvun kodista löytyi muun muassa teinin huone, jonka seinällä oli aikakauteen sopivasti Beatles-julisteita.

Perusnorjalaisten asuntojen ohella näytillä oli pakistanilaisten siirtolaisten asunto 1980-luvun alusta. Tyyli on vähän erilainen kuin norjalaisten kodissa ja tv:ssäkin pyöri pakistanilainen (?) elokuva.

Joku seurueestamme teki huomion, että vanhemman tyylisessä asunnossa oli kaakeliuunien sijaan tällaisia valurautauuneja. Nämä eivät varaa lämpöä niin kuin kaakeliuunit, joihin Suomessa on totuttu. Tästäkö löytyy selitys nykyistenkin norjalaisten asuntojen suomalaisittain tehottomalle lämmitykselle? Kunnon lämmitystä ei osata kaivata, kun sellaista ei ole koskaan ollut.

Tästä muutaman vuosikymmenen takaisesta keittiöstä löytyi tiskikaappi! Onkohan se ollut täällä jokin ohimenevä muotivillitys, kun nykyasunnoissa sellaisia ei juurikaan tunnu olevan?

Kierroksen lopuksi saattoi vielä istahtaa penkille kadun varteen ihailemaan pikkukaupungin näkymää.

Muinaisten jäljillä

Oslosta löytyy runsaasti mielenkiintoisia museoita, ja monet niistä on omistettu norjalaisten kansallissankareille. Erilaiset löytöretkeilijät, kuten viikingit tai naparetkeilijät, tuntuvat olevan aivan erityisen suosittuja, ja kieltämättä näiden tarinat ovatkin kiehtovia.

Muutamin auringonpilkahduksin höystetyn, enimmäkseen pilvisen ja tihkuisen pääsiäisen päätteeksi suuntasimme Oslon museoiden pesäpaikkaan, Bygdøyn kaupunginosaan. Bygdøy on maaseutu keskustan kupeessa - luksusalue, josta löytyvät niin Oslon kalleimmat talot kuin kuninkaan maatilakin.

Papyrusveneen pienoismalli Egyptistä

Thor Heyerdal (1914-2002) haaveili jo lapsena tutkimusmatkailijaksi ryhtymisestä. Hänen mieltään alkoi kiehtoa se tosiasia, että muinaisten kulttuurien jäänteistä eri puolilta maailmaa löytyy yllättävän samannäköisiä rakennelmia. Esimerkiksi pyramideja on Egyptin lisäksi rakennettu myös Amerikan mantereella. Olisiko mahdollista, että muinaiset korkeakulttuurin kehittäneet kansat olisivat pystyneet purjehtimaan valtamerten yli, vaihtamaan kulttuurivaikutteita ja vaikkapa asuttamaan Tyynenmeren saaria Etelä-Amerikasta käsin?

Kon-Tiki matkalla (kuva museon sivuilta)

Heyerdal aloitti omat tutkimuksensa ja Polynesiassa 1930-luvulla. Toisen maailmansodan loputtua oli aika testata teorioita käytännössä purjehtimalla balsapuisella Kon-Tiki -lautalla Perusta yli Tyynenmeren. 8000 km pitkä, 101 päivää kestänyt purjehdus päättyi Raroian atollille ja todisti, että muinaiset intiaanit olisivat pystyneet purjehtimaan huomattavan pitkiä matkoja ja jopa asuttamaan Tyynenmeren saaria.

Kon-Tikin purjehdus on Heyerdalin kuuluisin tutkimusmatka ja sen mukaan on myös nimetty hänen elämäntyötään esittelevä museo.

Ra II (kuva museon sivuilta)

Kon-Tikin jälkeen Heyerdal jatkoi tutkimuksiaan Tyynenmeren saarilla ja kiinnostui samalla kaislaveneistä ja niiden merikelpoisuudesta. Vanhoja kaislaveneitä oli löytynyt sekä Egyptistä että Etelä-Amerikasta, ja Heyerdalin mielestä varsinkaan suurikokoisimpia niistä tuskin oli rakennettu vain rannikkopurjehdukseen.

Ra-kaislavene lähti merimatkalleen keväällä 1969 Marokon Safista, vanhasta foinikialaisten satamasta. Kahdeksan viikon ja 5000 km jälkeen vene ei enää kestänyt merenkäyntiä ja matka jäi kesken. Muutaman kuukauden kuluttua tehtiin uusi yritys, kun Aymara-intiaanien rakentama, edellistä vahvempi Ra II -vene lähti matkalle Safista. Tällä kerralla tavoite saavutettiin ja Ra II purjehti Atlantin yli Barbadokselle. Muinaiset egyptiläiset olisivat siis pystyneet myös purjehtimaan papyrusveneillään Amerikkaan.

Heyerdalin tutkimusmatkat muinaisten merenkävijöiden jäljillä jatkuivat vielä Tigris-kaislaveneellä Intian valtamerellä 1978 ja arkeologisilla kaivauksilla Tyynenmeren alueella.