sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Røros


Oli vuosi 1644 ja Hans Olsen Aasen oli metsästämässä. Hän oli asettunut asumaan Rørosin alueelle vuoden 1620 paikkella ja raivannut itselleen peltoa aurinkoiselle etelärinteelle. Røros oli kuitenkin osoittautunut liian kylmäksi menestyksekkäälle maanviljelylle - se on nimittäin manner-Norjan toiseksi kylmin paikka - joten Hansin suunnitelmat muuttuivat. Koska ympäröivissä metsissä oli runsaasti riistaa, hän oli kuitenkin päättänyt jäädä asumaan alueelle. 

Riistan pyynnissä hän siis tuonakin päivänä oli ja sai tähtäimeensä poron. Kun saaliseläin kaatui, se 
sattui potkaisemaan maassa olevaa kivenmurikkaa niin, että kivi välkähti auringossa. Hans Olsen Aalsen arveli, että välkähtelevässä kivessä on kultaa ja otti sen mukaansa. Kun hän sitten näytti kultakiveään alueella liikkuneelle saksalaiselle vuori-insinöörille, seurauksena oli, että jo kaksi vuotta myöhemmin Rørosissa alkoi kaivostoiminta. Kullan sijaan kaivettiin kuitenkin kuparia.

Rørosin malmiesiintymä osoittautui erittäin rikkaaksi, ja seuraavien vuosisatojen aikana malmia louhittiin yhteensä lähes 50 kaivosluolasta. Røros Kobberverk, kuparikaivosyhtiö, sai heti 1646 kuninkaalliset privilegiot, joihin kuului kaivoksen ympärille määritetty circumferenssi eli noin 44 km säteeltään oleva kehä, jonka sisäpuolella kaivosyhtiö omisti malmiesiintymät, metsät, vesivoiman sekä työvoiman. Alueella asuvista ihmisistä ei toki tehty kaivosyhtiön omaisuutta, mutta yhtiöllä oli valta käskeä heidät kaivoksen töihin, joista kyllä maksettiin aivan kohtuullista palkkaa. 



Kaivoksessa oli käytössä jo varhain viisipäiväinen työviikko hyvin käytännöllisestä syystä. Aina viikonloppuna luolassa poltettiin tulta, joka haurastutti kalliota ja helpotti louhintatyötä. Maanantai-aamuun mennessä savu oli haihtunut, ja kaivosmiehet pääsivät takaisin töihin. Kaivosmiesten työ oli vaarallista, eikä kaivokseen kelpuutettu ketä tahansa. Kaivosyhtiö sai 1600-luvun lopulla oikeuden käyttää lapsityövoimaa, mutta alaikäraja luolassa työskentelyyn oli 14 vuotta. Jo 7-vuotiaat sen sijaan kelpasivat lajittelemaan louhittuja kiviä maan päällä ennen malmin viemistä sulattoon. Lapsityövoiman käyttö loppui asteittain 1900-luvun alussa.




Kaivostoiminta toi Rørosiin kaupunkimaista elämää. Kun ennen kaivoksen perustamista alueella oli asunut 4-5 perhettä, oli Rørosin asukasluku 1800-luvun alussa noin 3000 henkeä, mikä teki siitä Norjan toiseksi suurimman kaupungin. Rørosin hyvin säilynyt vanha keskusta koostuu kahdesta yhdensuuntaisesta kadusta, joiden varsilla asui varakkaampi väki. Köyhät asuivat pienissä mökeissä, joista surkeimmat oli rakennettu aivan suurten kuonakasojen viereen. 



Kaivosyhtiö hallitsi privilegioidensa turvin Rørosia ja sen läsnäolo näkyi kaikkialla. Kaivosyhtiön kustannuksella rakennettiin myös 1784 valmistunut Rørosin kirkko, jonka erikoisuutena on, että siinä ei ole ristiä. Sen sijaan kaivosyhtiön tunnus on näkyvällä paikalla tornin seinässä. 

Kirkko on suuri, ja kaivosyhteisön hierarkia käy hyvin ilmi sen sisäpuolella. Tavallisten penkkien lisäksi istumapaikkoina on erilaisia parvekkeita ja aitioita. Salin sivuilla olevat aitiot olivat lunastettavissa käyttöön määräajaksi. Koska kirkko oli talvella kylmä, aition etu oli siinä, että sen saattoi sisustaa mukavammaksi ja lämpimämmäksi turkiksilla ja jopa lämmityslaitteilla. Myös salin takaosan parvekkeet olivat rikkaampien, istumapaikastaan maksavien seurakuntalaisten saatavilla. Joka kuninkaallisen aition saattoi joku riittävän varakas lunastaa omaan käyttöönsä. Sivustojen parvet sen sijaan olivat rahvaan käytössä - mitä ylempänä, sitä köyhemmästä väestä oli kysymys.



Rørosin kaivostoiminta kävi 1900-luvun kuluessa kannattamattomaksi, ja viimeinen kaivos sekä sulatto suljettiin 1977. Sulaton sulkeminen lopetti paikalliset happosateet, mikä alkoi pian näkyä alueen kasvustossa. Rørosin kaivoskentän alue ei ole luonnostaan puutonta ylänköä vaan ihmisen aikaansaannosta. Metsät kaadettiin kaivostoiminnan tarpeisiin jo kaivoksen alkuaikoina.

Tänä päivänä matkailu on tärkein elinkeino Rørosin kaivoskaupungissa, jossa wikipedian mukaan käy noin miljoona turistia vuodessa. Keskustan vanhat puutalot on suojeltu, ja lähes kaikissa niistä on joko liiketoimintaa tai asukkaita. Muutama talo on museokäytössä. Paikkakunnalta löytyy luonnollisesti myös kaivosmuseo, ja turisteilla on mahdollisuus päästä opastetulle kiertokäynnille kaivokseen. Rørosissa ei kuitenkaan ole suojeltu ainoastaan vanhoja rakennuksia vaan myös sulattotoiminnan aikaansaamat kuonakasat. Kuonaa käytettiin aikaisemmin teiden pohjaksi ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, kunnes joku huolestui maisemaan olennaisesti kuuluvien kasojen hupenemisesta. Rørosin alue on myös Unescon maailman kulttuuriperintölistalla.




Missä? Røros sijaitsee Etelä-Tröndelagissa (Sør-Trøndelag), Ruotsin rajan tuntumassa, noin 150 km kaakkoon Trondheimista, josta sinne pääsee junalla ja linja-autolla. Junamatka Oslosta Hamarin kautta kestää noin viisi tuntia. Rørosiin pääsee myös lentokoneella Gardermoenista.


lauantai 15. marraskuuta 2014

Paljon onnea vaan...


Tällä viikolla syötiin synttärikakkua, kun mies vanheni taas yhden vuoden. Onnitteluja satoi naamakirjan täydeltä. Töissä taas paheksuttiin esimiestä, joka otti syntymäpäivänsä vapaaksi, eikä muutenkaan maininnut merkkipäivästään mitään. Ihan sattumalta joku oli kuullut asiasta. 

Norjalaisille syntymäpäivä on suuri juhla, jonka vietosta ei sovi laistaa. On tavallista, että työpaikalla on esillä lista kaikkien syntymäpäivistä, jotta niitä voidaan huomioida asiaankuuluvasti. Keneltäkään ei kysytä, haluaako syntymäpäiväänsä juhlittavan, vaan asia on itsestäänselvyys. Periaate tuntuu olevan, että syntymäpäivä on julkinen juhla, jonka viettoon kaikilla on oikeus osallistua tavalla tai toisella. Jos et anna vaikkapa työkavereiden huomioida asiaa, kiellät heiltä heidän oikeutensa. 

Syntymäpäivän viettoon liittyy vakiintuneita tapoja. Ensinnäkin kakku pitää olla. Monilla kuuluu olevan tapana syödä kakkua heti aamulla, kun lahjapaketit on avattu. Meillä joustettiin kakunsyönnissä sen verran, että odotettiin seuraavaan päivään, kunnes viikonloppulapsi ehti paikalle. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu muutenkin, kun miehelle ei yleensä aamupala maistu, vielä vähemmän jokin makea. Ja täytyy tunnustaa, että meillä on muutenkin taipumus laistaa joistakin perinorjalaisista tavoista. 

Syntymäpäiväsankarille kuuluu laulaa onnittelulaulu. Aivan kaikissa tilanteissa se ei ole tarpeen, mutta jos on kakkua tarjolla, laulukin kuuluu ehdottomasti asiaan. Tässä meidän 1950-luvun rivitalossa on sen verran puutteellinen äänieristys, että kun naapurissa juhlitaan synttäreitä, koko talo raikaa laulusta, jossa hurrataan ja hihkutaan moneen kertaan. Juhla ei taatusti jää huomaamatta, vaikka välissä on seinä.  

Olennaisinta kuitenkin ovat onnittelut. Pelkkä "onneksi olkoon", gratulerer med dagen, ei useinkaan riitä, vaan tapana on myös ainakin toivoa, että juhlakalulla on upea päivä. Erityisen tärkeää tämä on, jos onnittelut esitetään kirjallisessa muodossa. Myös sankarin pienimuotoinen kehuminen on paikallaan. Jos ei muuta keksi, voi aina tituleerata sankaria "maailman parhaaksi", verdens fineste. Täsmennys, missä suhteessa paras, ei ole tarpeellinen. Synttärikorttiin voi muutenkin mieluusti kirjoittaa onnitteluja niin monisanaisesti kuin runosuonesta suinkin pulppuaa. 

Jos oikein kunnolla juhlitaan, asiaan kuuluu päivänsankarille pidettävä puhe tai parikin. Tai vaikka viisi, mitä sitä turhaan kitsastella. Norjalaiset tykkäävät muutenkin pitää puheita kaikissa sopivissa tilaisuuksissa. Lisäksi voidaan laatia johonkin kaikille tuttuun sävelmään uudet sanat ja laulaa yhdessä. Sekä puheissa että laulussa on mahdollisuus monisanaisesti kertoa juhlakalun saavutuksista.

Jos onnittelujen suhteen haluaa nähdä vähän vaivaa, voi vaikkapa kaveriporukalla askarrella plakaatin, jossa lukee vähintään juhlakalun nimi ja ikä, ja virittää sen esimerkiksi työmatkan varrelle. Tällaisen plakaatin pitää tietenkin olla riittävän suurikokoinen, jotta se ei jää huomaamatta. Saman idean voi toteuttaa pienemmässä mittakaavassa askartelemalla jotain vastaavaa juhlakalun työhuoneen oveen. 

Se, ettei jonkun syntymäpäivää huomioitaisi mitenkään, on mahdoton ajatus. Sellaista sattunee vain, jos kukaan ei tiedä asiasta. Ja yleensä aina joku tietää. Pakoon ei pääse.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Tukkatuskaa

Kävin tänään kampaajalla ja kohtasin taas vaihteeksi ongelman, jollaista ei Suomessa ikinä tullut vastaan. Kampaaja ei halunnut saksia hiuksiani riittävän lyhyiksi. 

Runsaan tunnin session aikana käytiin muun muassa seuraavanlaisia keskustelunpätkiä:

Kampaaja: Miltä niska näyttää? Onko hyvä pituus?
Heli: Voit ihan hyvin leikata vielä lyhyemmäksi.

K: No niin, nyt tämä takaosa on leikattu. Mitä sanot?
H: Painopiste on aika alhaalla. Jospa leikkaisit vähän lisää niin, että vaikutelma olisi kevyempi. 

K: Nyt on valmista! 
H: Painopiste on vieläkin vähän liian alhaalla, ja niskassa on tosi paksusti hiuksia.
K: Ai? 
H: Pitää lyhentää ja ohentaa lisää.
K: Haluatko, että leikkaan niskaa ohuemmaksi vai painopistettä ylemmäs?
H: Sekä että.
K: Oletko nyt ihan varma? Tämä on jo tosi lyhyt. Onko sinulla ollut joskus tätä lyhyempi tukka?
H: Kyllä! Paljon lyhyempi. Leikkaa nyt vaan!

Kampaaja ei selvästikään osannut asennoitua asiakkaaseen, joka halusi lyhyet hiukset. Ei lähtötilannekaan mikään pitkä tukka ollut, ja kun aluksi käytiin tavanomainen keskustelu siitä, milloin tukkaa on viimeksi saksittu, kuvittelin kampaajan saaneen jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka lyhyiksi hiukset oli silloin leikattu. Mutta ei.

Keskivertonorjalaisella on erilaiset hiukset kuin keskivertosuomalaisella. Norjalainen hiuslaatu näyttää olevan paljon paksumpi kuin suomalainen. Lisäksi norjalaisilla naisilla pitkät hiukset ovat normi. Kaiken ikäiset suosivat pitkiä hiuksia. Näyttää olevan aivan sama, miten hiuksia sitten lopulta pidetään, valtoimenaan vai ponnarilla, mutta pitkät niiden olla pitää. 

Esimerkiksi työpaikallani lähes kaikilla naisilla on pitkät hiukset. Tai jos ei pitkät, niin ainakin puolipitkät, sellaiset, jotka ulottuvat ponnarille niskaan. Lyhyempiä kampauksia näkyy lähinnä hiukan vanhemmilla naisilla. Mieheni käsityksen mukaan lyhyet hiukset ovat radikaalin merkki. Ilmeisesti tähän kategoriaan kuuluvat työpaikallani ne kaksi viisissäkymmenissä olevaa naista, joiden mustiksi värjättyjen hiusten keskimääräinen pituus on 1-2 cm, ja joiden pukeutuminenkin on keskimääräisestä poikkeavaa. 

Mutta keskivertonorjalaisella naisella on siis pitkät, paksut hiukset. Ehkä se selittää, miksi kampaaja hämmentyy, kun tuoliin istahtaa ulkomaalainen, hentohiuksinen asiakas, joka haluaa lyhyen hiusmallin. Tämänpäiväinen kampaaja tuntui pelkäävän, että lopputulos on liian lyhyt, vaikka moneen kertaan vakuuttelin, että olen aivan tosissani, kun pyydän leikkaamaan lisää. Siinä vaiheessa, kun kampaaja lopulta esitti ajatuksen, etten ole varma, mitä haluan - vaikka olin sen moneen kertaan sanonut - minusta alkoi tuntua, että minua yritetään manipuloida taipumaan kampaajan tahtoon.

Eikä hiusten pituus ole ainoa ongelma. Joskus aikaisemmin olen joutunut toppuuttelemaan kampaajan intoa ohentaa hiuksiani, kun niihin tartuttiin mitä ilmeisimmin samalla metodilla kuin paksuihin norjalaishiuksiin. 

Eivät kaikki norjalaiset kampaajat onneksi stressaannu lyhythiuksisesta asiakkaasta. Minulla oli aikaisemmin vakiokampaaja, jolle ei tuottanut mitään ongelmia leikata lyhyitä hiuksia. Harmikseni hän muutti muualle, joten uuden, asiansa osaavan luottokampaajan etsintä on käynnissä. Tämänpäiväinen tapaus ei täyttänyt kriteerejä.

Hiustenleikkuuongelma ei ole sellainen, johon odottaa törmäävänsä naapurimaahan muuttaessaan. Voin kuvitella, että ongelma on todellinen, jos muutetaan vaikkapa Euroopasta Afrikkaan tai päinvastoin, kun hiuslaatu sekä -muoti ovat aivan erilaisia. Mutta että Suomen ja Norjan välilläkin syntyy ongelma! 

Osa ongelmaa epäilemättä on minun haluttomuuteni sulautua massaan ja olla norjalaiseen tapaan samanlainen kuin kaikki muutkin eli pitkähiuksinen. Joskus suhteemme alkuaikoina mies esitti toivomuksen, että kasvattaisin pitkät hiukset. En innostunut ajatuksesta. Mies lopetti haaveilun vasta, kun annoin hiusten venähtää juuri sen verran, että ne eivät ohuina enää näyttäneet hyviltä. 

Nykyään mies on jo sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin jopa niinkin hyvin, että tänään kotiin tullessani ihmetteli, etteivät hiukset olleet lyhyemmät. Olisivathan ne mielellään saaneet olla vielä hiukan lyhyemmätkin, mutta kun se kampaaja ei saanut leikattua niitä. Tähänkin pituuteen pääseminen vaati jo aika paljon vakuuttelua.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Maaseudun tuoksuja

Keskiviikkoiltana maaseutu tuli kylään.

Kuva budstikka.no
Maanviljelijä oli kurvannut risteyksessä mahdollisesti vähän liian vauhdikkaasti, sillä säiliöperävaunun  renkaat olivat pettäneet ja perävaunu oli kaatunut kumolleen tielle. Perävaunun lastina oli siansontaa, ja eihän se tietenkään siellä säiliössä pysynyt vaan valui tielle. Ja tietä pitkin meidän parkkipaikalle. 

Tulin töistä kotiin sopivasti vähän onnettomuuden jälkeen. Paikalle oli jo kertynyt uteliaita, jotka nenäänsä pidellen seurasivat, mitä tapahtuu. Nenääni pidellen minäkin loikkasin lietevirran yli. 

Meiltä on matkaa Oslon keskustaan tietä pitkin noin 25 km, linnuntietä jokunen kilometri vähemmän. Voi sanoa, että asutaan suur-Oslon alueella. Kaipa tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi esikaupunkialueeksikin muttei kuitenkaan aivan urbaaniksi alueeksi. 

En kuitenkaan sanoisi asuvani maalla, jos sitä kysytään, vaikka varsinainen maaseutu peltoineen kyllä alkaa aika pian, kun mennään vielä vähän Oslosta poispäin. Onhan tässä ihan meidän lähellä tosin mansikkapelto, iso sellainen, mutta ei tässä nyt missään landella olla. Kai.

Sikamaiselta haisevan maaseudun rysähtäminen lähes kotiovelle palautti faktat mieleen. Onhan tässä tosiaan sitä peltoa aika lähellä, muutakin kuin mansikkamaata. Ja haju toi mieleen sen, että joku tässä lähistöllä levittää ainakin pari kertaa kesässä jotakin hyvin samanhajuista pellolleen. Ei tarvitse edes lähteä kävelemään pellon pientareita sen hajun havaitakseen, vaan riittää, että menee vaikkapa parvekkeelle. 

Vielä tarkemmin kun ajattelee, niin tuossa puolen kilometrin päässä, omakotitalojen keskellä, on maatila, jossa on eläimiä. Ei sentään sikoja, tietääkseni, mutta hevosia ja lampaita. Jossain vanhassa ilmakuvassa näkyy, miten lähitienoot ovat pelkkää peltoa. Oletettavasti juuri sen äsken mainitun maatilan peltoja. Ja kun ilmakuva on kyseessä, ei sillä voi olla kovin paljon ikää. Muutama hassu vuosikymmen. Sitäpaitsi nämä meidän rivitalot on rakennettu 1950-luvulla, ja viereinen omakotialue on silminnähden uudempi.


Kaipa tässä sitten lähestulkoon maalla asutaan kuitenkin, vaikka suur-Oslo jatkuvasti ottaakin uusia alueita haltuunsa. Oslon itä- ja pohjoislaidalla tulee liikuttua harvemmin, joten sen puolen tilanteesta en tiedä, mutta täällä länsipuolella rakennetaan jatkuvasti. Sekä asuntoja että toimistotilaa. Ja neliöhinnat kohoavat. Nopean urbanisoitumisen huomaa myös siitä, että valtatietä pienemmät tiet ovat selkeästi alimitoitettuja sille automäärälle, joka niitä pitkin ajaa joka ikinen päivä. 

Perävaunun kaatuminen ruuhka-aikaan sai paikallislehden mukaan aikaiseksi melkoiset autojonot, kun liikennettä piti tietenkin ohjata tientukkeen ohi. Ja kun tielle tosiaan valui sontaa, sekin piti vielä pestä pois. Seuraavana aamuna pääsi siis jo onneksi puhtain jaloin bussipysäkille, mutta haju tuntui vielä pari päivää jälkikäteen.

Mies, joka oli tullut kotiin juuri onnettomuuden sattuessa, oli kaukonäköisesti pysäköinyt auton muualle kuin omaan parkkiruutuun. Ne naapurit, joiden autot seisoivat parkissa niin, että asfaltin puhdistus niiden alta ei onnistunut, päätyivät seuraavana päivänä lapioimaan sontaa omin kätösin. 

Parkkipaikan sadevesikaivon vieressä on edelleen, sunnuntaina, epämääräisen näköinen läjä jotakin ruskeaa. Kuinkakohan kauan kestää, ennen kuin se huuhtoutuu pois sateen mukana?



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...