perjantai 27. huhtikuuta 2012

Eksoottinen aksentti?

Juttelin norjalaisen työkaverin kanssa niitä näitä. Tuli sitten puheeksi se, että vastaan myös Ruotsin asiakaspuheluihin ja että puhun ruotsalaisten kanssa ruotsia, en norjaa. Kollegaa alkoi mietityttää, miltä minun ruotsini kuulostaa. Annoin ääninäytteen kertomalla ruotsiksi, että olen oppinut ruotsia koulussa ja puhun sitä edelleen vähän sujuvammin kuin norjaa. Kollega kuunteli selostusta kiinnostuneena, mutta vasta kun ohimennen mainitsin puhuvani nyt ruotsia, hän valpastui.

Eihän se kuulostanut yhtään ruotsilta! Ei hän ollut edes huomannut, etten puhunut norjaa.

No, minähän puhun sekä ruotsia että norjaa suomalaisella aksentilla. Siten ei ole ihmekään, jos ne minun puhuminani kuulostavat melko samanlaisilta. Ja jos minun ruotsiani vertaa työpaikan ruotsalaisten puheeseen, niin onhan niissä eroa kuin yöllä ja päivällä. Riikinruotsissa ja suomenruotsissa erilaista on sekä ääntäminen, intonaatio että rytmi.

Mutta sitä vähän ihmettelin, ettei syntyperäinen norjalainen tunnistanut kieltä ruotsiksi edes käyttämieni ruotsalaisten sanojen perusteella. Ehkä se kuulosti joltakin Ruotsin rajan tuntuman murteelta. Kuka tietää.

Mies kauhistelee säännöllisesti, miten voinkin lausua jotkin norjan sanat niin väärin. Aina hän ei kuitenkaan osaa kertoa, mikä siinä ääntämisessä on vikana. Sanoo vain, että se kuulostaa kummalliselta, ulkomaalaiselta. Esimerkiksi pølse on sana, jonka kuulemma sanon eri tavalla kuin norjalaiset. Mutta miten, se selvisi vasta viikko sitten, kun viikonloppulapsi kertoi heti ääntämisnäytteen kuultuaan, että ø on liian pitkä. Mies oli ihmeissään, että miten se sen hoksasi, kun hän ei ole itse osannut sanoa muuta kuin että väärin menee.

Tulen kyllä pääsääntöisesti ymmärretyksi norjaa puhuessani, joten ei minun ääntämykseni nähtävästi liian outoa ole. Aksentti on ulkomaalainen, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä se ajan kuluessa norjalaistuu, mutta toisaalta täällä kuulee puhuttavan norjaa niin monenlaisilla aksenteilla, etten minä varmaan loppujen lopuksi mikään kummajainen ole.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Puita

Norjalaiset, ainakaan tällä seudulla, eivät näytä yleensä kovin paljon panostavan pihanhoitoon. Tavallisin ratkaisu on nurmikko, jonkinlainen aita ja pari puskaa. Tällä ratkaisulla selvitään vähällä työllä - ruohonleikkaus silloin tällöin ja pensasaidan leikkaus kerran vuodessa riittää.

Nyt keväällä silmään pistää kuitenkin eräs toimenpide, jota näytetään harrastettavan erityisen innokkaasti. Joka puolella näkyy typistettyjä puita. Niitä on pihoissa, teiden varsilla, pellon pientareilla. Puusta leikataan viimevuotiset versot ja kesän kuluessa  puu kasvattaa uudet. Varsinkin tähän aikaan vuodesta puut näyttävät aika karuilta, kun jäljellä on usein vain runko.

Erityisesti saarnet ovat leikkauksen kohteena, mutta monilla puidenleikkaajilla näyttää olevan tapana käsitellä kaikki puut samalla tavalla. Jotkut puut kasvattavatkin pensasmaisen  tupsun uusia versoja varsinkin, jos puu on vanha ja useaan kertaan samasta kohdasta leikattu.

Toiset puut sen sijaan eivät oikein näytä ymmärtävän, mitä niiden pitäisi tehdä. Esimerkiksi typistetty koivu on usein aika onnettoman näköinen. Ilmeisesti leikkauksella on myös tarkoitus muotoilla puita leveämmiksi ja pitää ne matalina, kun runko ja ylöspäin pyrkivät oksat katkaistaan. Täytyy sanoa, että minä en ihan ymmärrä puiden typistämisen hienoutta, koska minun silmissäni monet leikatut puut eivät ole hyvän näköisiä.

Omenapuita on aika monilla pihoilla ja ne ovat lähes poikkeuksetta leikattuja. Muutama paksumpi oksa ja leveyttä enemmän kuin korkeutta. Jos omenapuusta leikataan kaikki pikkuoksat pois joka vuosi, tekeekö puu koskaan omenoita? Ehkä näiden himoleikkaajien omenapuiden ei ole tarkoitustaan tuottaa hedelmiä, vaan ainoastaan koristaa pihaa.

 
Meidänkin takapihalta löytyy saarni, jota joku on joskus typistänyt. Siitä näyttää kuitenkin olevan jo jonkin verran aikaa, koska puu on ehtinyt kasvattaa näinkin pitkät oksat. Suorastaan latvuksen. Minä en ole ajatellut leikkaavani latvusta pois, korkeintaan muutaman alempaa rungosta versovan oksan, koska puu ei tuollaisenaan häiritse ainakaan minua.

En sitten tiedä, mitä naapuri ajattelee tällaisesta villiintyneestä puusta tontin rajalla. Naapurilla ei ole puita omassa pihassaan, mutta hän näyttää hoitavan pensaita leikkaamalla ne lähes juuresta poikki kun ne kasvavat liian suuriksi. Viime syksynä katselin naapurin kanssa meidän pihassamme kasvavaa aika isoa jasmiketta ja tuumasin ääneen, että taidanpa vähän leikata sitä. Naapurin neuvo oli leikata juuresta poikki niin kuin hän oli tehnyt omalle jasmikkeelleen. Minä kuitenkin tyydyin pienentämään pensasta vain karsimalla isompia oksia sieltä täältä, jotta pensas kukkii tänäkin vuonna.

Ehkä minä olen täkäläisen normin mukaan täysin harhateillä, kun ihailen tällaisia vanhoja suureksi kasvaneita puita, joita ei ole leikattu.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Aprillipäivä meni jo

Salaskeittaajat (kuva Dagbladet)

Satuimme äskettäin kulkemaan viikonloppulapsen kanssa skeittipuiston ohi. Todettiin, että siellä oli melkoinen vilinä, monta skeittaajaa esittelemässä taitojaan. Mies ryhtyi muistelemaan ääneen muinaisia skeittariaikojaan.

Skeittaaminen oli kiellettyä Norjassa monta vuotta, siis oikein laitonta. Se oli hallituksen mielestä norjalaiseen kulttuuriin kuulumatonta, liian amerikkalaista. Jos siitä jäi kiinni, sai sakkoja ja skeittilauta takavarikoitiin, mies valisti meitä kahta, jotka kuuntelimme epäuskoisina. Eikä skeittilautoja tietenkään saanut ostaa mistään. Minäkin salakuljetin omani Englannista.

Mihinkäs blokkiin tämä maa kuuluikaan kylmän sodan aikoina? Kuulostaa ihan Neuvosto-Norjalta. Koska aprillipäivä tosiaan oli jo ohi, en uskaltanut leimata tätä juttua vitsiksi ihan suoralta kädeltä, vaikka se sellaiselta kuulostikin, vaan googlailin esiin vähän faktatietoa aiheesta.

Wikipedia toteaa lyhyesti, että rullalaudat oli kokonaan kielletty Norjassa 7.9.1978 - 9.5.1989. Tänä aikana Norja oli maailman ainoa maa, jossa rullalautojen myyminen ja ostaminen sekä rullalautailu oli kielletty. Norjan rullalautaliitto, NORB, perustettiin ajamaan rullalautailijoiden etuja 1977 ja vastustamaan rullalautailun kriminalisointia.

Poliisi valvoi rullalautailun kieltäneen lain noudattamista tiukasti ja teki jopa ratsioita epäiltyihin skeittauspaikkoihin. Nuorison harrastusintoa tämä ei kuitenkaan lannistanut, vaan lautoja tehtiin itse ja salakuljetettiin ulkomailta ja skeittiramppeja rakennettiin sopivan syrjäisiin paikkoihin. Jos skeitatessa tulleita vammoja piti käydä näyttämässä lääkärille, niiden todellista alkuperää ei voinut kertoa.

Kiellosta huolimatta skeittiharrastus kasvoi 1980-luvun kuluessa, ja kiellon valvomisesta tuli yhä vaikeampaa. Kun Stortinget sitten 1989 kumosi lain, kiinnostus lajia kohtaan räjähti ja taitavimmista skeittaajista tuli julkkiksia. 

Täyskiellon syistä ovat kieltoa ajaneet virkamiehet myöhemmin haastattelussa kertoneet toimineensa hyvää tarkoittaen. Aikeena oli "yrittää vähentää vahinkoja", sillä amerikkalaiset tilastot kertoivat rullalautailun aiheuttavan mm. vakavia kallovammoja. Lakia valmisteltiin useamman ministeriön ja etujärjestön voimin.

Aiheesta dokumenttielokuvan tehneen Emil Trierin mukaan kiellon takana oli ilmeisesti myös uuden pelko. Rullalauta oli vasta Amerikasta saapunut uutuus, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa perinteisiin norjalaisiin urheilulajeihin, kuten jalkapalloon tai mäkihyppyyn.

Enpä olisi uskonut, että norjalaisten kaapista löytyy tällainen luuranko. Onko Suomessa ollut mitään vastaavaa?

***
Dagbladetin artikkeli aiheesta
Brettkontroll-dokumentin nettisivu

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Tyyliseikkoja

Mennäviikolla neuvottelin töissä esimiesportaan kanssa rahasta.

Hetki sattui olemaan sopiva keskustella soveliaasta korvauksesta eräälle työsopimuksessani mainitsemattomalle hommalle, jonka työnantaja perinteisesti on teettänyt firman suomalaisella varsin nimellistä korvausta vastaan. Homma tuli nyt taas vaihteeksi puheeksi ja totesin, että enpä taida sillä perinteisellä korvauksella sitä hoitaa.

Esimiesporras otti vinkistä onkeensa, sillä toista tekijää hommalle on hankala löytää,  ja sitten alettiinkin neuvotella ehdoista - sähköpostitse. Tällainen kirjallinen neuvottelutapa sopi minulle oikein hyvin, koska voin silloin miettiä rauhassa, miten muotoilen sanottavani. Esitin oman näkemykseni sopivasta korvauksesta ja sain mitä pyysin. Tosin pari viimeistä viestiä minun piti lähettää miehelle luettavaksi, koska saamani vastaus oli muotoiltu niin, etten ollut aivan varma, sanottiinko siinä "kyllä" vai "kyllä, mutta".

Aika tiukkaan tyyliin kirjoitit vaatimuksesi, sanoi mies. Siis ihan selkeästi ja hyvin perusteltu, mutta ei sitä ehkä olisi tarvinnut sanoa ihan noin tiukasti ja lyhyesti.

Ai niinkö? Ja minä kun oli kuvitellut, että tyyli ei ollut ihan niin tiukka. Alunperin kirjoitin vaatimukseni paljon tiukempaan sävyyn ja sitten vähän lievensin sanamuotoja. Näin ainakin kuvittelin tehneeni. Ja lyhyestä virsi kaunis, suoraan kysymykseen suora vastaus. Eikös niin?

Ilmeisesti sitten ei. Ainakaan Norjassa. Suomessa tuskin kukaan olisi pitänyt sanamuotojani ylenmäärin tiukkoina vaan aivan normaalina ja asiallisena kielenkäyttönä. Ei kielenkäyttöni miehen mukaan toki asiatonta ollut norjalaisittainkaan, mutta kun täällä on tapana, että kaiken pitää olla niin mukavaa. Lirkutellaan niitä näitä, myötäillään ja eikä oteta esille epämiellyttäviä asioita. Näin siis suomalaisen näkökulmasta.

Mutta tästä päästään taas lempiaiheeseeni eli norjankielentaitoni tasoon ja kielenkäytön ihmeellisyyksiin. Kykenin siis ilmaisemaan itseni selkeästi ja ilmeisesti ilman isompia kielioppivirheitä, koska mies ei niistä huomauttanut. Se hankala asia onkin sitten tyyli. Se, millainen kielenkäyttö sopii mihinkin tilanteeseen.

Asiassa on kaksi näkökohtaa. Tiettyyn kulttuuriin kuuluu tietynlainen yleinen tapa puhua. Norjassa mahdollisesti ollaan vähän rennompia. Sen huomaa esimerkiksi kääntäessä, kun markkinointitekstin ensimmäinen käännösversio kuulostaa suomeksi sellaiselta lässytykseltä, että tyyliä on pakko vähän ryhdistää jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Toinen näkökohta on se, että erilaisissa tilanteissa käytetään eri tyylistä kieltä. Se, mikä sopii kavereiden kesken jutusteluun, ei sovi vakavista työasioista keskusteluun. Myös puheen ja kirjoituksen välillä on eroja.

Vierasta kieltä pitää osata suhteellisen hyvin, jotta pystyy sujuvasti vaihtamaan tyyliä tilanteen mukaan. Samoin kulttuuria pitää tuntea suhteellisen hyvin, jotta osaa valita juuri siinä kulttuurissa kyseiseen tilanteeseen kuuluvan tyylin.

Kulttuurin ymmärtäminen ei ole mikään suuri ongelma Suomen ja Norjan välillä, koska kulttuurierot ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Mutta ne pienet erot saattavat kärjistyä joissakin tilanteissa, kun yksi sanoo jotakin mielestään aivan normaaliin ja kohteliaaseen sävyyn ja toinen miettii, että mistäköhän tuo nyt on suuttunut, kun noin viralliseen sävyyn puhuu.

Erilaisia tekstejä kääntäessä tyylit erottuvat selvästi, eikä kääntäminen suomeksi samaa tyyliä käyttäen ole mikään ongelma. Omalla äidinkielellä erilaiset tyylit eivät tuota vaikeuksia, jos on edes jonkin verran tottunut lukemaan ja kirjoittamaan erityylisiä tekstejä.

Sen sijaan tyylin vaihtelu vieraalla kielellä vaatiikin jo enemmän ajattelemista. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä osaan norjaksi vain kaksi kirjallista tyylilajia: rennohko jutustelu ja tiukahko asiateksti. Kumpikaan ei edusta lähellekään ääripäätä eikä niiden välissä ole välimuotoja. On - off.

Näiden välillä ei ole vaikea arpoa, kumpaa käyttää työnantajan kanssa rahasta neuvottelemiseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...