Lihapatojen äärellä

Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 

Pikku retki Oslon epämääräiselle puolelle

Mies heittäytyi viikonloppuna hankalaksi, kun halusin ulos syömään. Itse ulkona syömistä vastaan miehellä ei varsinaisesti ollut mitään, mutta ravintolavalintani oli epäilyttävä. Halusin nimittäin syömään jonnekin, jossa emme ole ennen olleet, ja ravintolaoppaan avulla tekemäni valinta kohdistui miehen mielestä aivan väärällä alueella sijaitsevaan paikkaan.

Ravintola, johon olin päättänyt mennä ja viedä miehenikin, sijaitsee aivan Oslon keskustassa mutta keskustan itäpuolella - eli väärällä puolella. Mies ilmoitti, ettei halua mennä Grønlandiin, koska siellä on epämääräistä porukkaa. Vain ulkomaalaisia ja rikollisia. Vaarallista.

Pidin kuitenkin pääni, ja koska olin jo ennen ravintolavalintaa onnistuneesti myynyt miehelle ajatuksen ulkona syömisestä, mieskin sitten lopulta taipui. Nuristen, mutta taipui kuitenkin.

Kieltämättä kyseinen osa keskustasta ei varsinkaan pimeällä ole välttämättä kovin houkuttelevan näköinen. Katuvalot tuntuvat himmeämmiltä kuin muualla ja yleisilme on pääkatua nuhjuisempi. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, sillä alueella on sekä asuntoja että paljon pieniä ravintoloita. Valtaosa ravintoloista taitaa olla etnisiä.

Epäilys iski miehen mieleen uudelleen, kun löysimme etsimämme vietnamilaisen ravintolan. Kadulta katsottuna se ei näyttänyt houkuttelevalta, pikemminkin päin vastoin. Ravintolaoppaassa oli kyllä todettu, että tämä paikka ei kerää pisteitä miljööllään, mutta ruoka sen sijaan on erinomaista. 

Paikka vaikutti olevan erittäin suosittu. Ravintolasali oli jotakuinkin täynnä, ja kymmenen minuuttia saapumisemme jälkeen ovella näyttikin olevan jo jonoa. Minuun teki välittömästi vaikutuksen ruokalistan pituus, jolla oli mittaa hieman enemmän kuin niin sanotun paremman ravintolan keskivertolistalla. Myös itse ruoka oli oikein hyvää, ja ainakin minun annoksestani olisi riittänyt syötävää pienelle perheelle. Mieskin myönsi, että paikkaan kannatti kaikista epäluuloista huolimatta tulla. 

Oslon keskustan itäisillä osilla on hiukan epämääräinen maine, ainakin joidenkin mielestä. Grønland-niminen kaupunginosa erityisesti tunnetaan maahanmuuttajien alueena, mikä epäilyttää monia kantanorjalaisia. Minun piti oikein tarkistaa kartasta, mistä Grønland oikeastaan alkaa, ja kävi ilmi, ettei se ravintola sitten ihan tarkkaan ottaen ollutkaan Grønlandissa. Lähellä sitä kuitenkin. 

Oslo on siitä jännä kaupunki, että vaikka pääkatu Karl Johan lähiympäristöineen on puunattu edustuskuntoon, sieltä ei tarvitse mennä paria korttelia kauemmas kun jo löytyy aivan erinäköinen kaupunki. Rakennukset ovat matalampia, seinissä on graffiteja ja yleisilme on kuin oltaisiin jossain paljon syrjemmällä kuin pääkaupungin ydinkeskustassa. 

Itäisessä keskustassa harvemmin tulee käytyä, koska ainakaan minulla ei yleensä ole mitään varsinaista asiaa sinne. Ja koska mieskin normaalisti kieltäytyy lähtemästä siihen suuntaan. Jos veikkaan, että tämän alueen ravintoloissa käy ihan eri asiakaskunta kuin sen puunatun keskusta-alueen ravintoissa, en varmaan ole kovin väärässä. 

Jos tältä alueelta menee vielä hiukan ydinkeskustasta poispäin, tulee Grünerløkkaan, entiselle työväenluokan asuinalueella, joka nykyään onkin trendikästä aluetta ravintoloineen, baareineen ja putiikkeineen. Ehkä sitä voisi verrata Kallioon Helsingissä. Ravintolailta Grünerløkkassa kuulostaa paljon hienommalta kuin ravintolailta Grønlandissa. 

Ulkomaalaisen oudot eväät



Lehtikaalipastaa - tänään päivällinen, huomenna lounas

Työpaikan lounaskanttiinin tarjonta alkoi muutama viikko sitten tympiä siinä määrin, että päätin boikotoida sitä kunnes tarjolle tulee jotakin parempaa ja laadukkaampaa. Tai kunnes muita vaihtoehtoja ei ole - mutta ainahan niitä löytyy. Niinpä olen sittemmin kunnostautunut eväiden tekemisessä. 

Ruisleipä on norjalaisille outoa, joten tottakai työkaverit olivat sen suhteen uteliaita, kun eväspaketista paljastui sitä. Ruisleipään liittyvät kysymykset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, millaisia uteluja muunlaiset eväät ovat herättäneet.

Norjalaisille lounas tarkoittaa yleensä leipää erilaisine päällyksineen. Leipälounasta syödään niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Työpaikan kanttiinissa leipälounas on toinen kahdesta jokapäiväisestä vaihtoehdosta. Toinen on salaatti. 

Aika usein minun kotoa tuodusta lounaspaketistani löytyy edellisen päivän päivällisen tähteitä ellen sitten ole peräti varta vasten keittänyt kasaan jotakin nopeaa ja yksinkertaista lounasruuaksi. Mielellään jotakin mikrossa lämmitettäväksi soveltuvaa, mistä päästäänkin ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen.

Norjalaisten mielestä lämmin ruoka on middagsmat eli päivällisruokaa, vaikka sitä syötäisiin lounaaksi. Kyllä norjalaisetkin joskus syövät lämmintä lounasta, mutta useimmille sellainen ei ole lähellekään jokapäiväistä. Leipä se on, joka norjalaisen tiellä pitää! Norjalaiset ovat toki kuulleet, että ulkomailla syödään lämmintä lounasta, ja minäkin olen ruokani äärellä saanut erinäisiä kertoja vastailla kysymyksiin suomalaisesta lounaasta. Syödäänkö Suomessa tosiaan lämmin lounas joka päivä? Töissäkin? Koulussakin? Mitä se maksaa? Siis onko työpaikkaruokalassa on joka päivä lämmintä ruokaa? Ja sitä rataa.

Myös eväitteni tarkempi koostumus herättää mielenkiintoa. Erityisesti varta vasten lounaaksi tekemäni kokkaukset ovat pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta myöskään päivällisen tähteet eivät välttämättä sisällä näytettä koko eilisen päivän ateriasta vaan vain kevyemmän kasvisosuuden. Toinen viime aikojen kuuma kysymys koskeekin kasvisruuan syöntiäni.

En ole kasvissyöjä mutten myöskään tarvitse lautaselleni lihaa joka päivä. Norjalaisilla tuntuu olevan asiasta erilainen näkemys. Kun lautasellani on lämmintä ruokaa, joka ei sisällä lihaa tai edes kalaa, minulta kysellään varovasti, olenko kasvissyöjä. Tai jos käy ilmi, että kyseessä ovat päivällisen tähteet, kysymys saattaa kuulua, että syötiinhän meillä myös lihaa päivällisellä, syötiinhän. 

En osaa kuvitella, että kasvisruuan syöminen herättäisi Suomessa yhtä paljon kysymyksiä ja epäileviä katseita kuin täällä. Kasvissyönti tuntuu olevan jotenkin radikaalia, enkä ole edelleenkään tavannut yhtään norjalaista kasvissyöjää. Kuulemma kasvissyöjiä on myös Norjassa, mutta missä lie piilottelevat. Yksi työkavereistani sanoo olevansa kiinnostunut kasvisruuasta, mutta sekasyöjä hänkin kuitenkin on. 

Edellisessä työpaikassa salaattilounaan syöminen joka päivä oli joidenkin mielestä vähän ekstreemiä, jonkinlaista terveysintoilua. Nykyisessä paikassa salaatin syöminen on normaalia mutta lämpimän kasvisruoan syöminen erikoista. Mikähän logiikka siinäkin on? Tai ehkä siinä yhdistyy jo liian monta epänorjalaista tapaa - kasvisruoka ja lämmin lounas.

Jotain syötävää

On erinäisiä asioita, joita Norjasta ei saa tai jotka on valmistettu väärällä reseptillä. Yksi hyvä esimerkki on suolakurkut. Tai norjalaisittain ei oikeastaan pitäisi puhua suolakurkuista vaan ehkä paremminkin maustekurkuista. Norjalaiset itse kutsuvat niitä nimellä sylteagurk, joka sanana tuo mieleen syltetøyn eli hillon. Mielleyhtymäksi ainakin minulle tulee hillokurkku. Joko arvasitte, mikä niissä on vikana? 

Norjalaiset kurkut säilötään liemeen, jonka pääainesosa ainakin mausta päätellen on sokeri, eli ne ovat varsin makeita. Ei aivan vastaa minun käsitystäni suolakurkusta, vaikka täytyy myöntää, että kykenen kyllä syömään myös tätä norjalaisversiota. 

Äskettäin jossain FB-keskustelussa joku paikallinen suomalainen mainitsi "puolalaisten kaupan", jossa on tarjolla kaikenlaisia itäisemmän Euroopan herkkuja. Kyselin lisätietoja puolalaiselta kollegaltani, jolle kauppa olikin tuttu, ja sainkin kuulla, että siellä on myynnissä muun muassa suolaisia suolakurkkuja.

Lähdin siis löytöretkelle. Kauppa löytyi kollegani antamien koordinaattien avulla helposti Oslon keskustan itäpuolelta, alueelta, joka monen norjalaisen käsityksen mukaan on jossain määrin epämääräinen suuren maahanmuuttajien määrän takia. 

Kaupasta todellakin löytyi suolakurkkuja. Kun norjalaisessa kaupassa maustekurkkuja on tarjolla keskimäärin kahta sorttia, makeaa ja makeampaa, tämän kaupan suolakurkkuvalikoima oli lähes päätä huimaava. Tarjolla oli sekä venäläistä että puolalaista kurkkua ja kummastakin maasta useita eri tavoilla maustettuja vaihtoehtoja. Tällä kertaa päädyin venäläiseen varianttiin, ja seuraavalla kerralla voisin testata puolalaista.

Vaikka lähdin etsimään nimenomaan ja vain suolakurkkuja, eihän kaupasta päässyt mitenkään ulos kokoamatta mukaan hiukan jotain muutakin. Varsinainen löytö oli puolalainen silakkasäilyke - joka muuten on jo syöty - sillä silakka on Norjassa tuntematon herkku. En minä Suomessa mitenkään jatkuvasti silakkaa popsinut, mutta siinä silakkapurkkeja hivellessäni iski himo. Pakko saada. Ja niitä voisin ostaa kyllä toistekin. 

Puolasta olivat peräisin myös grahamjauhot, jollaisia Norjasta ei saa. Niistä tuli oikein hyviä sämpylöitä, testasin siis jo. Liettuasta oli tuotettu muun muassa rikottuja ohrasuurimoita - puuro on parhaillaan hautumassa - joita myös piti saada, vaikka niitä kyllä saattaa löytää norjalaisestakin kaupasta. Myöskään vesirinkeleitä en jostain syystä kyennyt ohittamaan.

Suomalaisia Oslossa ei valitettavasti ole niin paljon, että mikään näistä etnisistä kaupoista olisi keksinyt ryhtyä tuomaan suomalaistuotteita. Onneksi erinomaisia korvikkeita löytyy myös muista lähialueen ruokakulttuureista.

Ruisleipä

Oslossa on leipomo, jossa leivotaan suomalaista ruisleipää. Kuvassa näkyvä yksilö on juurikin tällainen finsk rugbrød, mikä tarkoittaa, että leivänpuutteessa ei tarvitse riutua, vaikka pakastin olisi jo tyhjä Suomesta tai Ruotsista tuodusta leivästä. 

Luulisi, että leipäkulttuuri on jotakuinkin samanlainen koko pohjolassa, kun kerran maantieteellisesti ollaan aivan vieri vieressä eikä ilmastossakaan ole maiden välillä niin suurta eroa, että sen pitäisi vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä viljalajeja kannattaa viljellä. Luulo on kuitenkin väärä. Ruisleipää saa Ruotsista, jopa Fazerin sellaista, ja Tanskassakin leivotaan rukiista, Realin tyyppistä vuokaleipää, mutta Norjassa ruisleipä on ulkomaanihme. 

Ruisleipäkulttuurin länsiraja näyttäisi siis menevän jotakuinkin Köli-vuoristoa pitkin. Älkää kysykö miksi. Sitä samaa minäkin ihmettelen.

On täälläkin kaupoissa hiivaleipää, jota myydään ruisleivän nimellä, mutta se on aika vaalean oloista oikeaan ruisleipään verrattuna ja sukulaisuussuhde varsinaiseen ruisleipään on hyvin, hyvin kaukainen. Kaupoista löytyy myös tanskalaista (tai saksalaista) ruisleipää, joka on tuontitavaraa. Senkin outoudesta norjalaisille kertoo jotakin se, että olen nähnyt sitä samassa hyllyssä keksipakettien kanssa. Sitä ei siis kaupan henkilökunta ollut tunnistanut leiväksi vaan arvellut ilmeisesti joksikin makeaksi leivonnaiseksi.

Ruisleivän outoudesta kertonee sekin, millaisia kommentteja olen kuullut norjalaisilta siihen liittyen. Kun joskus töissä mainitsin suomalaisen ruisleivän olevan hapatettua, kommentti oli, että sitä pitää sitten varmaan syödä hillon kanssa. Toisen kerran eräässä tilaisuudessa oli tarjolla voileipäsiä, joista osa oli tehty ruisleivästä (siitä tanskalaisesta). Norjalainen kommentti asiaan oli, että onpas erikoista ja riskialtista valita tuollaista leipää tarjolle, sillä eiväthän kaikki edes syö sitä. No, norjalaiset tuntuvat olevan vähän arkoja maistamaan uutta ja outoa, ellei se ole jotakin makeaa.

Mutta nyt siis löytyi leipomo, jossa leivotaan suomalaista, hapatettua ruisleipää kerran viikossa. Pitkän valmistusajan takia sitä ei ole saatavilla useammin. Tarjolla oli myös ruotsalaista ja tanskalaista ruisleipää, ja hetken ihmettelinkin, että kuka nämä kaikki ruisleivät syö, jos kerran norjalaisille ei muka kelpaa. Mutta kaipa leipomo sitten on löytänyt markkinaraon näillekin leiville. 

Tämän löydön takia en kuitenkaan aio lopettaa leivän tuomista Suomesta, ja jos Ruotsissa käydään ostoksilla, sieltäkin on hyvä tuoda leipää pakastimeen. Leipomossa kun on vain tuollaista ruislimppua, ei esimerkiksi ruispaloja, ja se ei ole aivan päivittäisen kulkureittini varrella.

Olisihan ruisleivän leipominen itsekin tietenkin mahdollista, mutta suoraan sanottua se on hapattamisineen kaikkineen melko aikaavievää. Muutaman kerran olen kokeillut, mutta kunnollisen hapanjuuren puuttuessa lopputulos voi olla vaihteleva. Viime kesänä ajattelin tehdä itse hapanjuurta, kun löysin siihen ohjeen. Ruisjauhoja ja vettä lasipurkkiin ja lämpimään paikkaan happanemaan. En tiedä oliko kesähelle liiankin lämmin vai missä vika, mutta jauhovellistä tuli varsin nopeasti niin hapanta, että katsoin parhaaksi heittää koko purkin menemään. Uusi yritys tuotti saman tuloksen. Ehkä pitää kuitenkin vielä joskus yrittää. 

Ai niin, jos joku täkäläinen ei vielä ole kuullut ruisleipäpaikasta, niin kyseessä on Åpent Bakeri osoitteessa Inkognito Terrassen ja Colbjørnsens gaten kulmassa kuninkaanlinnan 'takana'. Suomalaisen ruisleivän leipomispäivä on perjantai, ja leipä on valmista noin lounasaikaan mennessä.

Perjantaiherkkuja

Perjantailounaalla töissä keskusteltiin siitä, mitä itse kukin oli ajatellut laittaa päivälliseksi. Norjalaisen käsityksen mukaan nimittäin perjantaina kuuluu syödä jotakin hyvää alkavan viikonlopun kunniaksi. Sellaista ruokaa, josta kaikki pitävät, ja vielä lisäksi vaikka pussillinen perunalastuja tv:n ääressä.

Norjassa tuntuu olevan aika tavallista, että perjantaina syödään tacoja. Joku on jopa sanonut, että Norjassa kaikki normaalit ihmiset syövät perjantaina tacoja. Tuskin ihan kaikki sentään, mutta hyvin yleinen tapa se kuitenkin on. Tacosta on tullut norjalaista perinneruokaa. Täkäläisittäin muuten taco tarkoittaa useimmiten tacomaustettua jauhelihaa ja lisukkeita kääräistynä tortillaan, mutta on havaittavissa, että samaa nimitystä voidaan käyttää kaikesta Meksikoon viittaavasta ruuasta.

Lounaspöydän ympäriltä kuului kyllä muitakin suunnitelmia kuin taconsyöntiä, mutta jotain hyvää kaikilla oli tarkoitus laittaa. Joku siinä sitten kysäisi minulta, että mitä suomalaiset syövät perjantaisin. Ööh... Perjantaisin? Ei kai Suomessa ole mitään erityistä perjantairuokastereotypiaa, ei ainakaan minun tietääkseni.

Seuraava kysymys kuului, että mitä suomalaiset noin niin kuin yleisesti ottaen syövät. No... Perunaa, kalaa, lihaa jossain muodossa - jauhelihaa varmaan aika usein. Periaatteessa aika samanlaisia perusjuttuja kuin norjalaisetkin. Mutta mitään "tätä syövät kaikki suomalaiset tiettynä viikonpäivänä" -ruokaa ei ole. Joka perheessä on varmasti omat tapansa.

Norjalaisilla tuntuu muutenkin olevan aika paljon asioita, joita kaikki tekevät. Siis ainakin periaatteessa. Synttäreillä syödään makkaraa. Lauantaisin syödään puuroa. Lauantain puuronsyönti on kuulemma vanha perinne, josta aika monessa taloudessa varmaan nykyään jo lipsutaan.

Eivätkä kaikki kaikkien tekemät asiat toki liity ruokaan. Pääsiäislomalla ollaan mökillä ja hiihdetään ja syödään evääksi appelsiineja ja Kvikklunsj-suklaata. Aikaisemmassa työpaikassa törmäsin pääsiäisperinteisiin, kun päädyin vääntämään rautalangasta markkinointi-ihmiselle, että suomalaiset eivät yleisesti lähde pääsiäisenä vuorille hiihtämään. Eivätkä virolaiset. Ja tuskin tanskalaisetkaan. Eli yksi ja sama vuoria, aurinkoa ja lunta pursuava mainosteksti ei ehkä iske ulkomaalaisiin asiakkaisiin, vaikka se norjalaisiin uppoaisikin aivan täysillä. Vaikka norjalainen ei lähtisikään vuorille hiihtämään, hän kuitenkin samaistuu mielikuvaan siitä.

Enemmänkin näitä kaikkien tekemiä asioita löytyy, jotkut ovat totta ja jotkut ehkä jo enemmän perinnettä ja ihannekuvia. Taustalta löytynee norjalaisten itsensä jossain vaiheessa luoma stereotypia siitä, millaisia norjalaiset ovat, sekä norjalaisten tarve kuulua porukkaan ja siksi olla niin kuin kaikki muutkin.

Rupesin miettimään, että onko Suomessa jotain vastaavia asioita. Jotain sellaista, jota koko kansa tekee. Mieleen tuli vain saunassa käyminen lauantaisin. Kaikki suomalaisethan tekevät niin, eikö totta? Mutta onko mitään muuta?

Jouluruokasääntöjä

Olin seisahtanut tänään ruokakaupassa hypistelemään pinnekjøtt-paketteja. Kyseessä on perinteinen norjalainen jouluruoka, lampaan kylkiluita. Vieressä seisova nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei ollut koskaan itse valmistanut pinnekjøttiä, kysäisi, että kumpikohan on parempaa, savustettu vai savustamaton. Vastasin, että monet kuuluvat suosivan savustettua, mutta minulla itselläni ei ole asiasta mitään ehdotonta mielipidettä.

Mies jatkoi kyselyä selittäen samalla, että hän aikoo yllättää vaimokkeen tekemällä päivällistä. Paljonko pitäisi olla kahdelle syöjälle? Arvelin, että isompi pakkaus varmasti riittää, mutta riippuu tietenkin lisukkeista, kuinka paljon pinnekjøttiä tarvitaan. Mitäs lisukkeita tämän kanssa sitten pitäisi olla? No, kålrabistappea eli lanttumuusia tietenkin - sen tiesi mieskin - ja vaikka makkaraa, jos pinnekjøttiä on vähemmän. 

Mies oli jo laittamassa pinnekjøtt-pakettia ostoskärryynsä, kun mieleeni tuli kysäistä, että tänäänkö hän aikoo sitä päivällistä laittaa. Tänään, vastasi mies ja vilkaisi minua vähän epäluuloisesti, kun noin uteliaaksi ryhdyin. Pinnekjøttiä - joka on kuivattua lihaa - pitää liottaa vedessä monta tuntia, mielellään kellon ympäri, ennen höyryttämistä, valistin miestä ja suosittelin valitsemaan jotain muuta.

Pinnekjøtt valmistumassa

Sitten otan kyllä ribbeä, mies totesi. Kiitos, pelastit päivällisen! Eipä kestä, bare hyggelig... Ei se ribbekään, siankylki, mitään käden käänteessä valmistuvaa ruokaa ole, mutta valmistusaika on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin pinnekjøttillä.

Päivän hyvä työ tehty! Taputus omalle olalle. Ja myös siitä hyvästä, että sujuvasti ohjeistin norjalaista kanssashoppailijaa norjalaisen jouluruuan suhteen. Lisukkeet ja valmistuksessa huomioitavat asiat löytyivät kuin apteekin hyllyltä. 

Jouluruokaa on tapana alkaa syödä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Lipeäkala, pinnekjøtt, ribbe ja joulumakkarat ilmestyvät kauppojen hyllyyn heti joulukuun alussa ellei jopa aikaisemminkin. Kokonaista jouluateriaa ei toki kai valmisteta ennen joulua, mutta herkkuja etukäteen maistelemalla virittäydytään joulupyhien syöminkeihin.

Norjalaisille tuntuu olevan melko kiveen hakattua, minkälaisten lisukkeiden kanssa mitäkin jouluruokaa kuuluu syödä. Ja millaiset yhdistelmät eivät vain yksinkertaisesti käy. On ällistyttävää, että kansa, joka on keksinyt päällystää eväsleipänsä maksapasteijalla ja banaanilla, on niinkin joustamattoman oloinen kokeilujen suhteen, kun kyseessä ovat jouluruoat. 

Toinen keskustelu, joka käytiin tässä eräänä päivänä minun ja mieheni välillä, koski joulumakkaran soveltuvuutta päivällisruuaksi. Minä suunnittelin, että voisimme ostaa pari erilaista makkaraa ja syödä ne perunoiden, kastikkeen ja vaikka ruusukaalin kanssa. 

Ei käynyt päinsä. Ei mitenkään, koska joulumakkaraa ei voi syödä pääruuaksi. Joulumakkara on lisuke, jota syödään ribben tai pinnekjøttin kanssa. Rasvainen siankylki tai lampaan kylkiluu tarvitsee rinnalleen makkaraa.

Minä en oikein ymmärrä, mikä logiikka tässä on. Jos kyseessä on "tavallinen" makkara, sitä voi aivan hyvin syödä päivälliseksi hotdogina tai lompeen, rieskantapaiseen, kääräistynä. Silloin se kelpaa pääruuaksi, ja kaikki muu ohella syötävä on lisukkeita. Mutta otapa joulumakkara, joka antaa paljon tavallista makkaraa ruokaisamman vaikutelman, niin se on vain lisuke. 

Tässä logiikka on samaa luokkaa kuin siinä, että julesylteä, jouluista siansylttyä, ei voi kääräistä lompeen vaan tarvitaan lefse. Molemmat ovat ohuita rieskoja, eikä valmistusaineissakaan ole olennaista eroa. Ainoastaan rieskan muoto on erilainen ja ennen kaikkea paketin päällä oleva nimi. 

En usko, että mitään järjellä ymmärrettävää logiikkaa onkaan, ei lompeissa ja lefseissä, ei makkarassa eikä jouluruokien lisukkeissa ylipäätään. Tämä on nyt sitten niitä asioita, jotka pitää vain oppia, jottei aiheuta pahennusta norjalaisten kanssa samaan pöytään joutuessaan.

Jouluaattona odottaa kälyn valmistama, oletettavasti hyvin perinteinen norjalainen jouluateria. Pyynnöstä otan mukaan "jotain suomalaista", jollaiseksi miehen toivomuksesta valikoitui imelletty perunalaatikko. Se lienee lanttumuusin ohella yksi harvoista tarjolla olevista kasvisruuista. Muuten syödään lihaa ja läskiä. Ja niitä lisukemakkaroita. 

Ribbeä ja joulumakkaraa

Tervetuloa työpaikkalounaalle

Työpaikallani on henkilökunnalle tarkoitettu ruokala, josta saa lounasta hyvin edulliseen hintaan. Suomalaisesta tämä ei varmaankaan kuulosta mitenkään erikoiselta asialta, mutta Norjassa työpaikan lounasruokala on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia. Sellainen ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys.

Norjalaisten lounastottumuksiin jo perehtyneenä en odottanut mitään kovin kummoista. Silti ruokala onnistui yllättämään. Tai ehkä yllättää on väärä sana, sillä paremminkin ruokalan tarjonta on niin stereotyyppisen ja pelkistetyn perinorjalainen, että se on jo jotenkin hämmentävää.

Samankokoisella työpaikalla Suomessa ruokalan lounastarjonta käsittäisi ehkä pari, kolme erilaista lämmintä ruokaa, joista yksi olisi kasvisvaihtoehto. Lisäksi olisi tietenkin salaattipöytä. Norjalainen versio antaa periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: salaattilounas ja leipälounas. Jos oikein nälkä yllättää, voi tietenkin ottaa molemmat.

Leipälounas on norjalainen perinne, josta ei ilmeisesti hevillä luovuta. Tarjolla on sekä tuoretta leipää että näkkileipää sekä erilaisia leivänpäällisiä, jotka näyttävät parin kuukauden kokemuksen perusteella pysyttelevän varsin perinteisellä sekä muuttumattomalla linjalla. Juustoa (keltaista ja ruskeaa), maksapasteijaa, useita erilaisia kalajalosteita, kananmunia, paria sorttia lihaleikkeleitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa. Kerran tai pari viikossa on myös tonnikala- tai kanamajoneesisalaattia leivän päälle laitettavaksi.

Kerran viikossa tarjolla on lämmintä ruokaa, jonka laatu taitaa vaihdella sen mukaan, miten aktiivisella päällä ruokalan henkilökunta sattuu olemaan. Mistään kulinaristisesta nautinnosta ei oikein voi puhua, kun lämmin ruoka on esimerkiksi Meksikon pata -tyyppistä, "sekoita pussin sisältö veteen, lisää jauheliha ja kuumenna" -metodilla valmistettua apetta. Tai pussikeittoa. Jos henkilökunta on oikein innostunut kokkaamaan, tarjolla saattaa olla "hjemmelagt" eli itsetehtyä tomaattikeittoa tai jopa pizzantapaista.

Ja jos makeannälkä alkaa vaivata, päivittäin on tarjolla myös vohvelia. Tarkemmin ottaen vohvelitaikinaa, josta voi paistaa oman vohvelinsa. Jos tämä kuulostaa pieneltä luksukselta, niin ei se oikeasti ole. Vohvelia on Norjassa tarjolla aina ja joka paikassa. Se on normiruoka siinä kuin makkarakin.

Lounastarjonnassa ei siis ole pahemmin vaihtelua, mutta toisaalta kun katselee, mitä ihmiset syövät, saa vaikutelman, että monet eivät edes kaipaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi leivänpäällyksissä on valinnanvaraa, moni valitsee samat lisukkeet päivästä ja viikosta toiseen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että ne, joilla on tapana laittaa kalasäilykkeitä leivän päälle, tuntuvat olevan aivan erityisesti tapoihinsa piintyneitä. En sano, etteikö kala olisi ihan hyvää ja vielä terveellistäkin, mutta kuinka sitä makrillia tomaattikastikkeessa oikein jaksaa syödä joka ikinen päivä?

Mainittu ruokala ei onneksi ole ainoa mahdollisuus, jos salaatti ja leipä alkaa tympiä, sillä lähiympäristöstä löytyy kahviloita ja kauppoja, joista voi lähteä etsimään vaihtoehtoja. Tai sitten voi ottaa eväspaketin mukaan kotoa, ja syödä omia eväitä ruokalassa, mikä on aivan luvallista. Tosin omatkin eväät - ainakin norjalaisten - koostuvat yleensä leivästä, joten enpä osaa sanoa, mennäänkö siinä sitten ojasta allikkoon vai miten käy.

Erästä ruokalaan liittyvää mysteeriä en ole parissa kuukaudessa onnistunut ratkaisemaan. Mihin ihmeeseen tarvitaan peräti kolme ruokalatyöntekijää, kun tarjoilu on edellä kuvatun kaltaista, ja työntekijöillä ei käsittääkseni ole muita säännöllisiä tehtäviä kuin ruokalan pyörittäminen? Yhden tietenkin pitää seistä kassalla, joten tarvitaan toinen huolehtimaan, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Mutta se kolmas. Työnjohto? Seuran pitäminen kahdelle muulle? Järjestyksenvalvonta? 

Moniruokakulttuurinen parisuhde

Kun kaksi eri maista kotoisin olevaa ihmistä lyö hynttyyt yhteen, syntyy monikulttuurinen parisuhde. Kun kyseessä ovat norjalainen ja suomalainen, monikulttuurisuus on useimmiten hieman kyseenalaista, koska Suomi ja Norja ovat kulttuureiltaan hyvin lähellä toisiaan. Kulttuurit eivät yleensä parisuhteen arjessa pahemmin kolahtele.

Toisaalta nimenomaan arkipäivään liittyy asia, jossa monikulttuurisuus sitten yllättäen saattaakin iskeä silmille. Tai tässä tapauksessa makuhermoille, sillä kyseessä on kahden ruokakulttuurin kohtaaminen. Toki tässäkin asiassa voidaan ylimalkaisesti sanoa, että eiväthän norjalainen ja suomalainen ruokakulttuuri nyt niin paljon toisistaan eroa, että se mitään ongelmia aiheuttaisi. Pienemmät ja isommat keskustelut soppakattilan äärellä kuitenkin osoittavat, että täysin ongelmatonta ei näidenkään kahden kulttuurin yhteensovittaminen ole. Itse kukin on tähänastisen elämänsä aikana tottunut tietynlaisiin ruokiin, ja jotkut toiselle jokapäiväistä murkinaa olevat ovatkin täysin outoja.

Muutama vuosi sitten, kun mies oli ensimmäisen kerran tulossa Suomeen viettämään joulua, koettiin ensimmäinen ruokashokki. Onneksi suomalaisen joulupöydän kalapitoinen sisältö tuli puheeksi jo ennen joulua, joten mies ehti toipua pahimmasta järkytyksestä jo ennen jouluaattoa. Mies ei nimittäin ole kalan ystävä, ja sitä paitsi norjalainen joulupöytä on lastattu lihalla, makkaralla ja läskillä. Varsinkaan rasvainen liha ei vastaa minun käsitystäni herkkuruuasta. Minä herkuttelen kalalla, joka taas on miehelle arkiruokaa.

Norjassa merikalavalikoima on suuri ja mielenkiintoinen, kunhan löytää kaupan, jossa on tuorekalatiski. Monet norjalaiset myös syövät paljon kalaa, mutta sitten tuntuu olevan myös toinen koulukunta, lihansyöjät, johon miehenikin kuuluu. Minä itse olen syönyt kalaa hyvällä halulla lapsesta lähtien. Mieskin muistelee lapsena syöneensä paljon kalaa, ja ilmeisesti kalasta on silloin tullut yliannostus, koska se ei enää maistu. Kalan syönnistä on meidän taloudessamme käyty ajoittain keskustelua, ja lopputulos on, että sitä syödään silloin tällöin. Kala tosin on pääsääntöisesti lohta, koska miehen näkemyksen mukaan valkoisen kalan, mikäli sitä hänen lautaselleen päätyisi, pitäisi olla vastapyydettyä eli suoraan laivasta ostettua. Se taas ei näillä main onnistu.

Mutta liha, sen syöminen kuuluu ilmiselvästi norjalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa. Minä olen kaikkiruokainen, joten lihansyönti ei sinänsä ole ongelma. Jos kuitenkin pitäisi syödä lihaan perustuva päivällinen joka päivä parinkin viikon ajan, minulle syntyy suorastaan fyysinen tarve saada jotain kevyempää, mielellään kasviksiin painottuvaa ruokaa. Siinä sitten parisuhteen norjalainen osapuoli saattaa nousta kapinaan, ellen markkinoi kasvisruokaa sopivalla tavalla. Tilastojen mukaan norjalaiset syövät kasviksia keskimäärin muistaakseni vähintään yhtä paljon kuin suomalaiset, mutta olen myös tavannut monta norjalaista aikuista, jotka välttelevät kasvisten syöntiä. Mies ei tässä suhteessa onneksi kuulu pahimpaan kastiin, mutta kasvistenkin syönnistä meillä on keskusteltu aina silloin tällöin.

Koska minä olen taloutemme muonitusvastaava, mies on suhteemme alkumetreiltä lähtien altistunut suomalaistyyppiselle kotiruualle. Lihapullat ja perunamuusi menevät alas ongelmitta. Perunamuusin kohdalla tosin kohdattiin kulttuuriero, koska minä teen muusin perunoista. Mies oli koko siihenastisen elämänsä syönyt pussimuusia. Onneksi tästä ei syntynyt ongelmaa, päin vastoin.

Sen sijaan keittoruuat aiheuttivat keskustelua. Norjalaisten herkkua vaikuttaa olevan tomaattikeitto, jota myös mies suosi sen helppouden vuoksi. Erityisen helpoksi tomaattikeiton tekee se, että sen voi valmistaa pussiaineksista. Myös muita pussikeittoja on tarjolla. Miehen mielestä ne ovat käypää ruokaa, kunhan lisänä on leipää. Minä taas vierastan pussikeittoja. Tomaattikeittokin on parempaa, kun sen tekee vaikkapa tomaattimurskasta ja höystää tilkalla kermaa. Siivosin äskettäin kaapin perukoilta roskikseen valikoiman vanhaksi menneitä pussikeittoja, jotka eivät olleet minun ostamiani. Ilmeisesti tässä kohdassa on tapahtunut siirtymä toisenlaiseen kulttuuriin.

Keittoihin liittyy myös seikka, jota olen ajoittain ihmetellyt. Jos keitossa on paloiteltuna erilaisia juureksia ja ehkä muitakin kasviksia, se on miehen käsityksen mukaan kasviskeittoa, vaikka siinä olisi myös makkaraa tai jauhelihaa. Minä henkilökohtaisesti kutsuisin kyseisenlaisia keittoja makkarakeitoksi ja jauhelihakeitoksi, ja kasviskeitossa ei minun mielestäni ole lihaa tai lihajalosteita, vain kasviksia. Kalakeittoa mies sentään kutsuu kalakeitoksi juureksista huolimatta. Tämä nyt on lähinnä terminologinen dilemma, ja koska erilaiset keitot kelpaavat myös parisuhteen norjalaiselle, en ole ryhtynyt uudelleenkouluttamaan miestä tämän asian suhteen.

Mieskin toki kokkaa ajoittain. Koska mies ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta, pöytään ilmestyy silloin useimmiten jotakin einestä. Vaikka mies ei kalasta välitä, kalapihvit jostakin syystä kuuluvat vakioruokiin miehen kokatessa. Niitä saa valmiina kaupasta, ja ne on helppo lämmittää paistinpannulla. Mies tarjoaisi mielellään kalapihvien ja miksei muunkinlaisen kalan kanssa ruskeaa kastiketta, niin kuin hänen lapsuudessaankin tehtiin, mutta minun mielestäni taas kala ja ruskea kastike eivät kuulu samalle lautaselle.

Myös makkara on ruokalaji, jota mies suosii. Itse asiassa makkaralla tuntuu olevan lähes kansallisruuan asema Norjassa, sillä sitä syövät kaikki ja sitä syödään kaikkialla. Minä en ole mieltänyt makkaraa kunnon ruuaksi, poikkeuksena tietenkin on grillimakkara kesällä ja vastaavat, mutta Norjassa asia on toisin. Päivällismakkara kietaistaan leiväntapaiseen ja höystetään katkarapusalaatilla, ja makkaroita tietenkin syödään useampia, kun päivän pääateriasta on kyse.

Oma lukunsa ovat erilaiset perinneruuat, sekä norjalaiset että suomalaiset. Esimerkiksi norjalaiseen makkaran- ja joidenkin muidenkin lihajalosteiden syöntiin liittyvät lompe ja lefse, eräänlaiset rieskat, joihin lihajaloste kiedotaan. Miehelle on hyvinkin tarkkaa, kumpaa näistä milloinkin kuuluu käyttää, kun taas minä en edelleenkään havaitse niissä mitään merkittävää eroa.

Minulle oli yllätys, että pannukakku ei kuulu norjalaiseen ruokaperinteeseen. Syödäänhän sitä Ruotsissakin. Miehelle se oli uusi tuttavuus, samoin työkavereilleni, kun joskus tein sitä töissä. Pannari on kuitenkin harkinnan jälkeen päässyt miehen suosioon. Samoin Suomesta tuodut karjalanpiirakat yleensä katoavat parempiin suihin varsin nopeasti. Ruisleivän sen sijaan saan syödä yksin, koska siinä on miehen mielestä liikaa makua.

Moniruokakulttuurisessa parisuhteessa ruokakulttuuri muotoutuu vähitellen molempia osapuolia tyydyttäväksi. Viikonloppulapsi joskus totesi, että meillä syödään ulkomaalaista ruokaa, toisin kuin äidin luona, jossa syödään norjalaista ruokaa. Perinorjalaisen ruuan osuus meillä varmasti onkin pienempi kuin täysin norjalaisissa talouksissa, ja kansainvälisen, mukaanlukien suomalaisen, ruuan osuus suurempi. 

Lutefisk-sesonki on alkanut

Viikolla yhtenä päivänä töistä kotiin ajaessa minua alkoi huvittaa radiosta kuultu mainos. Siinä mainostettiin lipeäkalaa siihen tyyliin, että ensin ajattelin kyseessä olevan humoristinen mainos, mutta asiaa hetken mietittyäni luulen, että aivan tosissaan siinä mainoksessa kuitenkin oltiin.

Meillä on suuri valikoima laadukasta lipeäkalaa. Meidän lipeäkalamme on valmistettu vain korkealaatuisimmasta vaellusturskasta! - ja niin edelleen hunajaisen miesäänen kertomana.

Lipeäkala eli lutefisk kuuluu Norjassakin joulupöytään, mutta sen sesonki alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaupassa katselin, kun eräskin rouvashenkilö arvioivasti tökki sormellaan vakuumipakattua lipeäkalaa, ennen kuin valitsi mieleisensä. 

Täällä lipeäkalaa on tapana syödä paistetun pekonin kanssa. Pekoni antaa makua ja sitä paistettaessa irronnut rasva hulautetaan sekin kalan päälle. Lipeäkala-aterian voi myös ostaa valmiina, jolloin mukana tulee kalan ja pekonin lisäksi keitettyjä perunoita ja hernemuhennosta. Kaikki ainekset ovat erillisissä vakuumipakkauksissa, jotka voi lämmittää vaikkapa kiehuvassa vedessä. Joskus, kun tuollaisen valmisaterian ostin, ihmettelin sitä rasvan määrää, joka yhdessä pussukassa oli pekonin kanssa kalan kastikkeeksi.

Rasva huomioonottaen ei ole ihmekään, että perinteisesti lipeäkalan palanpainikkeena nautitaan akvaviittia. Pitäähän se rasva jollakin tavalla irrottaa kielestä, johon se tarttuu.

Muitakin jouluruokia on muuten tarjolla valmisaterioina tähän aikaan vuodesta. Ja ylipäätään ihmisillä on tapana virittäytyä tulevaan jouluun herkuttelemalla jouluruualla - ihan itse laitetullakin - jo adventtiaikana. 

Jotkut näppärät ja asiaan paneutuneet kuulemma valmistavat myös lipeäkalansa itse alusta lähtien. Linkin takana yksityiskohtainen kuvaus lipeäkalan valmistuksesta löytyy kommenttiosiosta.

Ruokaseikkailuilla

Tuhat ja yksi eksoottista säilykettä

Käyn silloin tällöin ns. etnisessä ruokakaupassa etsimässä herkkuja, joita keskiverto norjalaiskaupasta ei löydy. Tällaisia kauppoja on lähistöllä, kymmenen kilometrin säteellä parikin, joten Osloon asti ei välttämättä tarvitse lähteä, kun alkaa tehdä mieli jotakin tavallisesta norjalaisesta arkisapuskasta poikkeavaa.

Toki tätä kiinanruokaa - kinamat, kuten monet lähes kaikenlaista eksoottista ruokaa kutsuvat - löytyy jonkin verran myös suuremmista ja paremmin varustetuista ruokakaupoista, mutta valikoima on rajallinen ja hinnat korkeammat. Löytöjä ja oikeasti uusia makuja kannattaa siksi lähteä etsimään ulkomaalaisten kaupasta. Täältä nimittäin löytää paljon sellaista, joka todennäköisesti ei edes menisi kaupaksi tavallisessa ruokakaupassa, jonka asiakkaista pääosa on norjalaisia.

Teevalikoima

Tämän kaupan valikoima painottuu aasialaiseen ruokaan, maantieteellisesti Japanista Lähi-itään asti, mutta jonkin verran on myös afrikkalaista, ainakin vihannespuolella. Joskus olen bongannut hyllystä myös esimerkiksi puolalaisia säilykkeitä, joten ilmeisesti kauppa palvelee aika monikansallista asiakaskuntaa. Ja näkyyhän täällä aina norjalaisiakin ostoksilla, erityisesti hedelmä- ja vihannesosastolla.

Kauppa on suhteellisen pieni, mihin nähden valikoimaa on runsaasti. Suurin osa on tietenkin erilaisia säilykkeitä ja kuiva-aineita, jotka kestävät kuljetusta ja säilyvät riittävän kauan. Periaatteessa täältä saa myös paljon aivan arkipäiväisiksi luokiteltavia tuotteita, kuten vaikkapa riisiä, nuudeleita ja teetä, mutta vaihtoehtoja on huomattavasti enemmän kuin tavallisessa ruokakaupassa. Esimerkiksi pikanuudeleita on norjalaiskaupoissa pääsääntöisesti tasan kahta makua, kana ja naudanliha, mutta täällä makuskaala on paljon suurempi. Riisiäkin on vaikka kuinka montaa eri tyyppiä, ja sitä myydään myös suurissa säkeissä, jollaisia muualta ei löydy. 

Enkä edes ala luetella, mitä kaikkea löytyy maustehyllystä. 

Eksoottisia vihanneksia

Norjalaisissa ruokakaupoissa vihannes- ja hedelmävalikoima on usein hyvin suppea. Suurissa kaupoissa saattaa olla vähän eksoottisempia hedelmiä, mutta niidenkin tarjonta kalpenee etnisten kauppojen rinnalla. Toisen lähistön kaupan itse asiassa löysin, kun pysähdyin ihmettelemään oudon näköisiä kasviksia hyllyssä kaupan ulkopuolella. 

Varsinkin hedelmiä katsellessa minulle tulee himo, kun haluaisin maistaa kaikkea. Sen sijaan vihannekset, jotka vaativat jonkinlaista valmistamista, jäävät kyllä yleensä kauppaan aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole aavistustakaan, mitä niille pitäisi tehdä. Pitäisi varmaankin lukea ensin ruokaohjeita ja lähteä ostoksille vasta sen jälkeen. Toisaalta osa vihanneksista on sellaisia, joista en ole ikinä edes kuullut saati että tunnistaisin ne, joiden kohdalta puuttuu nimilappu. Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa oikealla on okraa - siitä olen kuullut - mutta vasemmanpuoleinen vihannes on täysi mysteeri.

Tällaisessa kaupassa tosin täysin outoja elintarvikkeita löytyy muualtakin kuin vihannesosastolta - vaikkapa allaolevat, kuivatulta pesusieneltä näyttävät pallerot. Englanninkielinen teksti sentään kertoo, että kyseessä on sieni, joka on jonkinlaista terveysruokaa, mutta siihen se informaation määrä sitten jääkin.

Mysteeriruokaa Kiinasta

Ruoka on hyvin olennainen osa ihmisten arkipäivää, ja muutto täysin erilaiseen kulttuuriin voi olla shokki jo pelkän ruuan osalta. On helppoa kuvitella, miten norjalainen tai ylipäätään eurooppalainen ruoka ei maistu miltään, jos on tottunut voimakkaasti maustettuun ruokaan. Tai miten norjalaisessa ruokakaupassa saattaa tulla tunne, että sieltä ei löydy mitään syötävää, jos hyllyt ovat täynnä outoja ruokia eikä mistään löydy sitä, mitä on syönyt koko tähänastisen elämänsä.

Jopa suomalainen saattaa ajoittain tuntea olonsa orvoksi norjalaisessa ruokakaupassa, vaikka suomalainen ja norjalainen ruokakulttuuri eivät niin kovin paljon kuitenkaan toisistaan eroa. Ruisleipä täältä kuitenkin puuttuu! Ja muutama muukin asia.

Tuttu ruoka antaa lohtua ja lievittää koti-ikävää, ja aivan tietynlainen ruoka kuuluu myös moneen juhlaan. 

Makeita herkkuja

Makkara

Pølse i potetvafle

Norjalaiset ovat makkaransyöjäkansaa, sitä ei käy kieltäminen. Makkara eli pølse kuuluu sekä arkeen että juhlaan, ja huoltoasema ilman grillimakkaran käryä on kuin... no, täysin mahdoton ajatus norjalaiselle.

Makkarallahan on ruokana pitkät perinteet. Se oli aikanaan kätevä tapa säilöä lihaa, ja toisaalta makkaraan voitiin lihan lisäksi jauhaa mukaan muitakin ruhon osia. Norjassakin on erilaisia perinnemakkaroita, joita löytyy esimerkiksi joulupöydästä muiden, vähemmän jalostettujen liharuokien rinnalta. 

Tarvittaessa norjalainen elää makkaralla. Pølse käy sekä lounaasta että päivällisestä ja mikä ettei aamupalastakin. Esimerkiksi Gardermoenin lentokentällä voi havainnoida makkaransyöntiä heti aamuvarhaisella varsinkin kotimaanlentojen puolella. Eikä tietenkään pidä unohtaa yöpalaa. Sellaiseksikin makkara sopii oikein hyvin, mutta sen toki tietävät myös suomalaiset.

Makkara on myös juhlaruokaa, eivätkä ainoastaan perinnemakkarat vaan myös aivan tavallinen grillimakkara. Tai voihan sen kuumentaa myös vedessä. Norjalaisilla syntymäpäivillä tarjotaan makkaraa, Norjan kansallispäivänä juhlitaan makkaralla, työpaikan perjantailounaalla irrotellaan makkaralla. On suorastaan hämmästyttävää, miten makkaratarjoilu näyttää aina saavan norjalaiset aidosti ilahtuneiksi ja hyvälle tuulelle.  

Norjalaiset ovat kehittäneet makkaransyönnistä lähes taiteenlajin. Makkaraahan ei toki pistetä suuhun sellaisenaan, vaan se kietaistaan lompeen (rieskantapainen) tai hotdogsämpylään - tai molempiin. Maustetaan sinapilla, ketsupilla, majoneesikastikkeella. Höystetään katkarapusalaatilla, perunasalaatilla, italiansalaatilla, kurkkusalaatilla. Viimeistellään sipulilla, joko raa'alla silpulla tai paahdetulla. Enemmänkin mahdollisia lisukevaihtoehtoja löytynee. Tuoreet vihannekset sen sijaan eivät vaikuta kuuluvan yhteen makkaran kanssa sipulia lukuunottamatta.

Koko komeus syödään nauttien. 

Wikipedian mukaan Norjassa syödään vuosittain 45 miljoonaa kiloa makkaraa, mikä henkeä kohden laskettuna on keskimäärin lähes sata makkaraa vuodessa. Siis kaksi makkaraa viikossa. Lisukkeineen.

Piirroskuvien lähde Jenny K Blake: Brown Cheese Please. Norway inside out from the outside in (2003).

Keittiökokeiluja: Finnbiff eli poronkäristys norjalaisittain

Norjalainen poronkäristys on nimeltään finnbiff, jonka käännös voisi olla vaikkapa lappalaispihvi. Sitä suositellaan syötäväksi perunamuusin ja puolukkahillon kanssa. Lautaselta löytyy usein myös parsakaalia, joka tuntuu täällä olevan muutenkin varsinainen suosikkivihannes.

Ainekset neljälle hengelle

500 g poronlihaa (mielellään jäistä)

2 rkl voita paistamiseen

250 g tuoreita herkkusieniä 

150 g pekonikuutioita

2 dl vettä

3 dl kermaviiliä*

1 dl maitoa

reilu nokare vuohenjuustoa**

5 katajanmarjaa 

½ tl timjamia

1 tl suolaa

½ tl pippuria

Vuole jäinen liha lastuiksi ja paloittele herkkusienet lohkoiksi. Ruskista liha, sienet ja pekonikuutiot voissa kuumalla pannulla. Älä edes yritä ruskistaa kaikkea kerralla vaan useammassa erässä. 

Laita ruskistetut ainekset pataan. Lisää vesi, kuumenna kiehuvaksi ja anna hautua 10 minuuttia. 

Lisää kermaviili, maito, vuohenjuusto, murskatut katajanmarjat ja timjami, ja anna hautua viisi minuuttia. Mausta lopuksi suolalla ja pippurilla.

Pidempi haudutusaika ei mitenkään haittaa, vaan syventää makuja. Ruokaa ei kuitenkaan ole enää tarkoitus keittää. Enintään kuumentaa lähes kiehumispisteeseen ja antaa sitten muhia rauhassa.

***
Varsin yksinkertainen ohje siis. Pari ainesosaa kuitenkin poikkeaa suomalaisista vastineistaan.

*Kermaviili - Norjalainen kermaviili eli rømme on suomalaista rasvaisempaa ja vähemmän hapanta. Alkuperäisessä reseptissä käytetyssä "maalaiskermaviilissä" on rasvaa hurjat 35 %, joten suomalaisen peruskermaviilin (10 % rasvaa) sijaan voisi ehkä käyttää myös smetanaa. Creme fraiche saattaa olla liian happaman makuista. Toinen vaihtoehto on korvata maito (osittain) kermalla, jos haluaa kermaisen lopputuloksen. Jos ei ehdoin tahdoin halua lisätä rasvaa, kyllä tähän voi käyttää myös normaalia suomalaista kermaviiliä ilman mitään kermalisää. Hyvää tulee niinkin.

**Vuohenjuusto - Alkuperäisessä reseptissä sanotaan "aitoa vuohenjuustoa", mitä se sitten tarkoittaakin. Mahdollisesti vuohenjuustona olisi tarkoitus käyttää perinteistä norjalaista ruskeaa juustoa, joka on maultaan makeaa. Yksi sen laji on nimittäin nimeltään "ekte geitost" eli aito vuohenjuusto. Meillä kun ei kukaan erityisemmin välitä ruskeasta juustosta, niin vältin ison juustomöhkäleen tuhoamiseen liittyvän ongelman valitsemalla vuohentuorejuustoa, joka toisessa pikkukuvassa on se pienempi nokare kermaviilin vieressä. Epäilemättä tähän käyvät myös muun tyyppiset vuohenjuustot. Määrä on vähän makuasia: ei ylettömästi, mutta sen verran, että vähän tulee makua.

Käyttämäni resepti norjaksi löytyy täältä.

Piece of cake

Oli tarve leipoa kakku ja Valion resepteistä löytyi madeiralainen porkkanakakku. Valmistusaineet poikkeavat vähän perusporkkanakakun aineksista, mutta eivät ne enimmäkseen mitään kovin eksoottisia ole. Paitsi mahdollisesti jos ollaan Norjassa. Tämän asian mielessäni pitäen lähdin ostoksille siihen lähikauppaan, jossa on parhaat valikoimat.

Munat, vehnäjauhot ja vastaavat tavanomaiset ainekset eivät tietenkään tuota ongelmaa, ja tumman sokerin kohdallakin sai jopa valita, ottaako fariinisokeria vai ruokosokeria. Keltaiset rusinat sen sijaan piti korvata tavallisilla ja ananasmurska pyöräyttää ananasrenkaista. Appelsiinituorejuustoa ei tästä kaupasta löytynyt, mutta arvioin mandariini-ananasjuuston soveltuvaksi korvikkeeksi. Norjalainen maitorahka on aika rasvaista suomalaiseen verrattuna, mutta vähärasvaisempi versio välttää. Maustettuja rahkoja on vain yksi, vanilja, ja se on turhan rasvaista suomalaisen rahkan korvikkeeksi. Ruokotomusokeria en edes olettanut löytäväni. Kakusta tuli ihan syötävä korvaavillakin aineksilla. 

Suomalaisten reseptien kohdalla kuitenkin tuntuu usein tulevan ongelmaksi ainesten saatavuus. Keskikokoisessa suomalaisessa ruokakaupassa on kaikenlaista, mitä keskikokoisesta norjalaisesta ruokakaupasta ei löydy. Siitä voidaan olla montaa mieltä, kuinka tarpeellisia vaikkapa maustetut tuorejuustot tai rahkat ovat, mutta kyllä niitä ainakin minun mielestäni on kiva käyttää silloin tällöin. Jotkut Suomessa hyvin tavalliset asiat taas ovat Norjassa täysin tuntemattomia. Tällainen on esimerkiksi luumumarmeladi. Jos tarkoituksena on tehdä joulutorttuja, marmeladi pitää tuoda Suomesta tai keitellä itse jonkinlainen korvike. 

Aivan oma lukunsa sitten on kauppojen valikoiman epävakaus. Vaikka kaupassa viime viikolla oli jotakin tuotetta, se ei tarkoita, että sitä on saatavilla tällä viikolla. Kaikkien ostoslistalla olevien tuotteiden hankkiminen voi edellyttää käymistä useammassa ruokakaupassa, vaikkei listalla mitään niin erikoista olisikaan. Sekin on mahdollista, että kaupassa on kyllä tuotetta, mutta se on vanhaa. Esimerkiksi hedelmä- ja vihannestiskejä ei monessa kaupassa ole ilmeisesti tapana "siivota" päivittäin. 

Näistä asioista voisi rutista loputtomiin, mutta käytännössä on pakko asennoitua niin, että kaupasta ostetaan sitä, mitä siellä sattuu olemaan. Suomalaisia reseptejä sovelletaan - tai jätetään odottamaan toisia aikoja. Eikä ainakaan pidä laittaa kaikkea yhden kortin varaan ja lähteä ex tempore ja mukamas yhtäkkiä kauppaan jokin tietty, ei aivan norjalaisarkipäiväinen resepti mielessä. Kuviteltuun lopputulokseen pääseminen ei ole aina piece of cake.

Mies muuten sanoi, että nykyään ruokakaupat ovat paljon parempia kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin kaupoissa oli kuulemma lähinnä säilykkeitä. No joo, jos tämä on totta, niin onhan täällä jotain edistystä tapahtunut. 

Keittiökokeiluja: Suksessterte

Suksessterte eli menestystorttu kuuluu monen norjalaisen kahvilan vakiotarjontaan ja tuntuu olevan usein myös juhlapöydän keskipisteenä. Maku on todella makea, joten kovin isoa palaa ei tarvita makeannälän taltuttamiseen.

POHJA
4 munanvalkuaista
150 g tomusokeria

150 g manteleita tai hasselpähkinöitä

(1 tl leivinjauhetta)

KREEMI
4 munankeltuaista
1 dl kuohukermaa
125 g sokeria
1 tl vaniljasokeria
150 g voita

KORISTEEKSI
Rouhittuja pistaasipähkinöitä (tai manteleita tai muita pähkinöitä)

Jauha mantelit tai hasselpähkinät. Jauheen ei tarvitse olla aivan hienoa, mutta kuitenkin selvästi hienompaa kuin esim valmiina ostettava mantelirouhe. Sekoita jauhe ja tomusokeri keskenään. Sekoita mukaan myös leivinjauhe, jos käytät sitä. Leivinjauhe ei ole mukana kaikissa resepteissä, joten ilmeisesti ilmankin pärjää. Itse olen kuitenkin tainnut käyttää sitä varmuuden vuoksi joka kerta.

Vaahdota munanvalkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita varovasti sokeri-pähkinäjauhe vaahtoon. Älä sekoittele taikinaa yhtään enempää kuin on aivan tarpeellista. Voitele ja jauhota n. 24 cm läpimitaltaan oleva vuoka, ja kaada pohjataikina siihen. Kypsennä uunin keskitasolla 160 asteessa 30-35 minuuttia. Varo paistamasta liikaa, koska pohja on melko ohut.

Valmista kreemi vaikkapa pohjan kypsyessä. Sekoita keltuaiset, kerma, sokeri ja vaniljasokeri kattilassa ja lämmitä seosta matalalla lämmöllä, kunnes se paksunee. Kreemiä ei ole tarkoitus keittää, ei edes kiehauttaa, joten hellan levy voi olla vaikkapa kolmosella (asteikolla 1-6). Muista sekoittaa säännöllisesti, jotta näet, miten tilanne kehittyy. Anna seoksen jäähtyä 15-20 minuuttia ja lisää kuutioitu, pehmeä, huoneenlämpöinen voi. Sekoita, kunnes voi on sulanut. Varo ettei seos pääse jäähtymään liikaa ennen kuin lisäät voin, jotta voi sulaa siihen. Laita kreemi viileään, jotta se jähmettyy hieman.

Kun pohja on huoneenlämpöinen ja kreemikin jäähtynyt ja jähmettynyt, levitä kreemi pohjan päälle. Koristele  pähkinärouheella. Laita torttu jääkaappiin odottamaan tarjoilua, jotta kreemi jähmettyy entisestään eikä valu pois kakun päältä, kun leikkaat kakkua. Parasta on, jos torttu kreemeineen saa jähmettyä jääkaapissa tunnin tai pari. Meillä ei tänään jaksettu odottaa niin kauan, joten kreemi oli vielä hieman valuvaa.

Ruokatuskaa

Norjalainen joulupöytä on aika lihapitoinen ja raskas. Olen siihen päässyt ottamaan tuntumaa muutamissa täällä vietetyissä pikkujouluissa, joissa olen ihmetellyt ihmisten intoa syödä lihajalosteita ja läskiä oikein urakalla. Suomalaisessa joulupöydässä - ainakin länsisuomalaisessa - on huomattavasti enemmän kalaa ja kasvisruokia.

Tänä vuonna vietimme joulua kahdestaan Norjassa, ja suomalaisen ja norjalaisen joulupöydän yhteensovittaminen ei sinänsä tuottanut mitään erityistä tuskaa. Norjasta niitä lihoja ja Suomesta kalaa, laatikoita ja rosollia. Kyllä Norjassakin varmasti jotkut syövät kalaa jouluna, mutta lasken tällä kertaa kalat suomalaisiksi, koska täällä ne tuntuvat olevan lähinnä sivuroolissa. 

Mies ajoi eräänä päivänä ennen joulua Ruotsin puolelle ostoksille. Sieltä tuli kotiintuomisina autolastillinen ruokaa, jolle piti löytää tilaa pakastimesta ja jääkaapista. Meillä on muuten nimenomaan tällaisten retkien saalista silmälläpitäen lisäpakastin, joka nytkin tuli hyvään tarpeeseen, kun muutamalle jauhelihakilolle piti löytää säilytyspaikka.

Jauheliha odottaa kuitenkin vielä joulun jälkeistä elämää, sillä joulupöytään mies oli löytänyt isohkon palasen sikaa. Ribben valmistuksesta voitte lukea edellisestä postauksesta, joten ei siitä sen enempää tällä kertaa. Jotain lihajalosteita piti silti hankkia vielä sen lisäksi.

Kaupassa käteen sattui joulumakkara, ja kysäisin lihatiskin takana seisoskelleelta nuoreltamieheltä, miten sitä pitäisi valmistaa syötäväksi. Ei mitenkään, siitä vain syömään, oli pojan vastaus. Kun huomautin, että makkara näyttää olevan raakaa ja se pitää varmasti jollakin tavalla kypsentää, lihatiskin takana meni sormi suuhun. Apuun hälytetty kokeneempi myyjä neuvoi keittelemään makkaraa vedessä jokusen minuutin.

Joulukalojen hankkiminen osoittautuikin sitten vaikeammaksi. Menin lähinaapuruston isoimpaan ruokakauppaan, josta ajattelin löytyvän vähintään lohta, ehkä jotain muutakin kalaa. Se reissu oli täysin turha. Näin jälkikäteen harmittaa, etten ottanut kuvaa kalatiskistä, sillä sen valikoima oli jossakin itkettävän ja naurettavan välillä. Tuoreena (ei pakastettuna) oli toki saatavilla lohta - eikä mitään muuta kalaa - mutta lohen parasta ennen päiväys oli seuraavana päivänä ja pyyntipäivä jossakin hamassa menneisyydessä. Hyperventiloituani hetken silkasta järkytyksestä totesin, että kalat pitää hankkia muualta.

Seuraavana päivänä suuntasin työpaikan lähellä olevaan kalakauppaan, jonka valikoimista löytyi kaikki tarvittava. Silliä tosin ei ollut myyntitiskillä, vaan se piti hakea kylmiöstä. Ilmeisesti silli ei ole täällä joulun sesonkituote. Lipeäkalankin ostin kalakaupasta, jossa sai valikoida sopivan palasen, ja kypsennysohje tuli kaupan päälle. Norjassa lipeäkalaa syödään pekonin kanssa ja päälle jotkut vielä valelevat sulaa ihraa.

Juuresten hankkiminen peruna- ja lanttulaatikoihin sekä rosolliin oli onneksi helpompaa kuin kalan löytäminen tästä kalastusmaasta. Täällä syödään lanttumuhennosta joulun liharuokien kanssa, mutta tällä kertaa päädyin jalostamaan lantusta suomalaisen laatikon. Rosolli ja imelletty perunalaatikkokin löysivät paikkansa pöydästä ja maistuivat hyvin myös miehelle, joka usein suhtautuu epäilevästi suomalaisiin, outoihin perinneruokiin.

Uudenvuodenpäivän menyy sisältää viime vuonna aloitetun perinteen mukaisesti pinnekjøttiä, minkä jälkeen joulun perinneruuat onkin läpikäyty tämän sesongin osalta. Myös jääkaappi alkaa uudenvuoden tienoilla näyttää jo hieman vähemmän täyteenahdetulta.

Parhaillaan uunissa muhii kalkkuna, miehen Ruotsin reissun heräteostos. Siitä riittää meille iloa vielä moneksi päiväksi.

Keittiökokeiluja: Ribbe

Alkutilanne

Ribbe on perinteinen norjalainen jouluruoka, joka valmistuu siankyljestä uunissa kypsentämällä. Alkutilanne ei ole kovin herkullisen näköinen, kun käsissä on melkoinen kappale sikaa nahkoineen, luineen päivineen. Rasvaakin on mukana ihan kiitettävästi. Nykyaikaisten ravinto-oppien mukaan varmaankin aivan liikaa.

Ribben valmistelu aloitetaan pari päivää ennen joulua suolaamalla siankylki. Ensin nahkaan viilletään ristikkokuvio terävällä veitsellä niin, että viillot ulottuvat rasvakerrokseen asti. Viillot voivat olla aika lähellä toisiaan, sentin parin etäisyydellä.

Sitten viiltoihin ja itse nahkaan hierotaan suolaa ja pippuria. Sen jälkeen siankylki käännetään nahkapuoli alaspäin, paketoidaan folioon ja laitetaan pariksi päiväksi jääkaappiin suolaantumaan.

Nahkaa, rasvaa, luita, vähän lihaakin välissä

Viiltely- ja suolanhierontavaiheesta ei tullut otettua kuvaa, koska siinä vaiheessa kädet olivat niin rasvaiset ja suolaiset, että katsoin parhaaksi olla koskematta kameraan - tai mihinkään muuhunkaan, jota ei voisi pestä vedellä ja saippualla.

Paistamista varten siankylki asetetaan uunipannulle nahkapuoli ylöspäin. Alle laitetaan pieni lautanen tms. jonka tarkoituksena on kohottaa keskikohta vähän reunoja ylemmäs. Pannulle kaadetaan pari desilitraa vettä ja pannu peitetään tiiviisti foliolla. Sitten ribbeä höyrytetään uunissa 45 minuuttia 230 asteessa.

Tässä vaiheessa ribbe vetäytyy vähän kokoon ja nahkaan leikattu ristikko tulee selkeästi esille.

Paistaminen noin puolivälissa

Höyryttämisen jälkeen folio poistetaan ja uunin lämpötila lasketaan 200 asteeseen. Sitten ribben annetaan paistua 1 - 2½ tuntia sen paksuudesta riippuen.

Meidän ribbe paistui kaksi tuntia ja se oli juuri passeli aika lopputuloksen kannalta. Tarkoitus on, että liha on mehevää, ei kuivaa, ja nahka on paistunut rapeaksi. Paistettaessa osa rasvasta sulaa ja valuu uunipannulle.

Paisto-ohjeesta riippuen uunin lämpötila voi vaihdella ja sen mukaan myös paistoaika. Minun käyttämäni paistotapa oli nopea, kun hitaammin paistaessa ribbe laitetaan uuniin aattoaamuna ja annetaan muhia siellä lähes päivällisaikaan asti.

Valmis ribbe tarjolla joulumakkaran ja punakaalin kanssa

Uunista ottamisen jälkeen ribbe saa levähtää hetken ennen tarjoilua. Sen voi myös paistaa etukäteen ja lämmittää sitten uudelleen uunissa. Nahkan rapeus on kuulemma asia, josta keskustellaan joulupöydässä, ja sen perusteella arvioidaan ribbenpaiston onnistumista. Ensikertalaisena minulla oli hyvä tuuri matkassa ja nahkasta tuli sellaista hampaissa rouskuvaa, ei liian kovaa. Suolauskin vaikutti onnistuneelta.

Ribbe on aika rasvaista syötävää ja sen kanssa tarjotaan lisukkeita, jotka vähentävät rasvan tuntua suussa. Perinteisiä lisukkeita ovat hapankaali, punakaali, uunissa ribben kanssa kevyesti paistetut omenanlohkot ja luumut tai puolukkasurvos. Myös suomalainen rosolli tuntui sopivan lisukkeeksi mainiosti.

Ribben kanssa tarjotaan myös akvaviittia, joka huuhtelee tehokkaasti rasvat suusta.

Ribbefett

Ribbenpaiston sivutuotteena saadaan ribbefettiä, rasvaa, jota voidaan käyttää perinteisessä ruuanlaitossa tai vaikkapa lipeäkalan kastikkeena. Otin rasvaa talteen pienen kahvikupillisen, ja kuvassa se on jo ehtinyt jähmettyä.

Rieska mikä rieska

Eräänä päivänä ruokakauppaan lähtiessäni mies pyysi ostamaan julelefse-paketin. Lefse on hyvin ohut, rieskaa muistuttava leipä, ja julelefse joulun aikaan myytävä hieman normaalia isompi versio siitä. Kaupassa ei ollut julelefsejä, vaan ne oli siltä päivältä loppuunmyyty. Sen sijaan ostin lompe-paketin. Lompe on hyvin ohut, rieskaa muistuttava leipä.

Lompe

Kotiin tultuani mies oli käsi ojossa odottamassa lefsejään. Laitoin käteen paketillisen lompeja ja sanoin, että tällaisia toin, koska lefsejä ei ollut. Mies katsoi minua epätoivon pilkahdus silmissään. Eihän lompe ole ollenkaan sama asia! Enkö ymmärrä, ettei hän pysty käärimään julesylteään lompeen. Sitä varten pitää ehdottimasti olla lefse. Lompen sisälle kääritään makkara.

Enpä ymmärtänyt, sillä minä en kykene näkemään muuta eroa lompen ja lefsen välillä kuin paketin päällä olevan nimen.

Lefse

Mies joutui itse seuraavana päivänä käymään kaupassa ostamassa lefsensä, jotta pääsi tekemään joulunalusvälipalansa oikeaoppisesti.

Kun sitten keittiöstä löytyi sekä lefse- että lompe-paketti, perehdyin niiden eroon tutkimalla tuoteselostetta. Molempien ainesosaluettelossa on perunaa, vehnäjauhola, suolaa ja säilöntäainetta, lompeissa lisäksi ripaus ohrajauhoja. Ero raaka-aineiden osalta on siis minimaalisen pieni. Maussa en ainakaan minä huomaa mitään eroa. Suurin ero on rieskan muodossa. Tällä kertaa vertailussa ollut lompe oli soikea, lefse nelikulmainen. Lefse oli pinta-alaltaan suurempi, mutta molemmat olivat yhtä ohuita.

Julesylte. Miehen ostama sylte katosi parempiin suihin ennen kuin ehdin ottaa siitä kuvan, joten tämä kuva on netistä.

Kun lefset oli hankittu, mies pääsi nauttimaan julesylteään. Julesylte on lihajaloste, jossa on kerroksittain lihaa ja läskiä, ja se on jouluisesti maustettu. Aivan varmaa suomenkielistä nimitystä en tälle herkulle keksi, mutta eikös joskus ennen vanhaan ole ollut sellaista kuin syltty. Voisi hyvinkin olla sama asia kyseessä.

Välipala tekeytymässä

Perinteinen tapa nauttia julesylteä on leikata siitä siivuja, voidella ne väkevällä sinapilla ja kääriä lefseen. Tämä lihaisa paketti on ihan syötävää, kunhan sinapin määrä on sopiva. Minun makuuni tosin julesyltessä on vähän liikaa sitä läskiä.

Lompetkin pääsivät käyttöön sitten pari päivää myöhemmin, kun niihin käärittiin kuumia makkaroita. Muuten ole kyllä edelleenkin sitä mieltä, että näiden kahden erinimisen läpyskän ero on lähinnä syöjän mielessä. Kun etsiskelin wikipediasta selitystä lefsen ja lompen erolle, mitään lopullista selvyyttä asiaan ei tullut. Nimitys näyttää vaihtelevan mm. alueen mukaan ja toisaalta eri alueilla lefsen ja lompen määritelmät ovat erilaisia. Kaupassa myytävät lefset ja lompet ovat päällisin puolin ihan sama asia, ero on lähinnä kosmeettinen.

Siis rieska mikä rieska.

Joissakin tapauksissa eroilla on suurempi merkitys. Siitä saa kertoa loppukevennyksenä tämä mainos.

- Ostitko Jarlsbergia?

- Ostin juustoa.

- Etkö ostanut Jarlsbergia?

- Juusto on juustoa.

- - -

- Koira on koira.