Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.

Kun päässä naksahtaa

Tämän kesäinen Suomen-matka kutistui kaikkien muiden kesäkiireiden johdosta pitkäksi viikonlopuksi. Ehtii toki siinäkin ajassa tehdä ja nähdä kaikenlaista, kun hiukan etukäteen miettii, mitä oikeastaan pitäisi ja haluaisi tehdä.

Ainakin ostokset kannattaa suunnitella, jotta kaikki tarpeelliset hankinnat tulee tehtyä eikä ostoksiin turhaan kulu kallisarvoista aikaa, jolle on muutakin käyttöä.

Ensimmäisen kerran päässä naksahti, kun poikkesin kioskiin ostamaan purkkaa akuuttiin tarpeeseen. Ne pikkupakkaukset näyttivät niin pieniltä, kun vieressä oli isoja pusseja. Sitä paitsi Norjasta ei saa täysksylitolipurkkaa. Ja täytyyhän sitä ihmisen hampaistaan huolehtia.

Jäätelokioskin ohi kulkiessa - sitä ehtii tapahtua yhden pitkän viikonlopun aikana useammin kuin kerran - katse kiinnittyi kesän uutuusmakuihin eikä suostunut irrottamaan otettaan ennen kuin kädessä oli tötterö.

Välillä kävin tekemässä myös niitä ihan suunniteltuja hankintoja, jotka olivat pääasiassa jotain muuta kuin syötävää. Vaatekauppojen Norjasta poikkeava valikoima pitää hyödyntää, kun siihen on mahdollisuus. Tällä saralla ei tapahtunut varsinaisia heräteostoksia, vaan kaikki oli hankintalistalla - jos ei Suomesta niin sitten Norjasta.

Isompi naksahdus kuului, kun eteen osui suklaalevytarjous. Ehkä tässä tapauksessa voisi puhua jo mopon karkaamisesta, mutta pitäähän Fazerin suklaata ostaa, kun sitä saa ja vieläpä tarjoushintaan ja kaiken lisäksi uutuusmakua. Sama se, että kyseessä oli joulumausteilla höystetty suklaa ja jouluun on vielä aikaa. Enkä todellakaan ajatellut, että säästelisin suklaita sinne asti. Ehei, kyllä ne pääsevät sulostuttamaan syysiltojani jo paljon aikaisemmin.

Pistäytyminen S-market -nimiseen runsaudensarveen sai minut epäilemään, että olen todellakin ollut Norjassa jo liian kauan. Tässä samaisessa kaupassa kävin usein ostoksilla silloin, kun vielä asuin Suomessa, mutten muista koskaan panneeni merkille, mitä kaikkea sieltä saakaan. Sieltä saa kaikkea. Melkein teki mieli ottaa muutama kuva norjalaisille esiteltäväksi. Katselin jo palvikinkun palasia sillä silmällä, taisin jopa hivellä niitä veden kihotessa kielelleni. Sillä kertaa kykenin kuitenkin hillitsemään itseni, vaikken muista, milloin olisin viimeksi saanut palvikinkkua. Pienen pieni järjen ääni kuului jostain takaraivon suunnalta.

Lentokentällä keräsin ostoskoriin leipää. Olin jo menossa kohti kassaa, kun vilkaisin koria ja totesin, että kyllä reppuun mahtuu vielä pari lisäpussillista ruispaloja.

Portin vieressä oli toinen kauppa, jonne poikkesin kuluttamaan aikaa. Kas, Aurajuustoa hullun halpaan hintaan! Naks. Kassalla jonottaessa seisoin purkkahyllyn edessä odottamassa, kun joku toinen ulkosuomalainen maksoi ostoksiaan. Isoja pussillisia ksylitolipurkkaa! Naks.

Mies on jo ajat sitten lakannut kommentoimasta kaikkia niitä ostoksia, joita kannan kotiin Suomesta.

Pihalla kuin ulkosuomalainen

Joululomalla Suomessa seisoimme miehen kanssa raitiovaunupysäkillä Helsingissä. Oli tarve ostaa matkalippu, ja katselin pysäkin seinällä olevia ohjeita etsien tietoa siitä, onko lippu edelleen mahdollista maksaa käteisellä kuljettajalle. Etsimääni tietoa ei löytynyt, mutta sen sijaan matkustajia ohjeistettiin ostamaan lippu kännykällä. Siinä nyt ei sinänsä ollut mitään uutta. Tekstarilippujahan on voinut ostaa ties kuinka kauan, ja niitä minäkin silloin tällöin käytin vielä Suomessa asuessani. Sen sijaan uutta oli kehotus koskettaa seinässä olevaa tarraa NFC-kännykällä.

Mikä ihmeen NFC-kännykkä? Ikinä kuullutkaan sellaisesta! Ihmettelin asiaa miehelle - ulkomaankielellä luonnollisestikin, joten vieressä seisovien stadilaisten silmissä olimme tyhmiä turisteja - ja totesin, ettei ainakaan minun norjalaisella sim-kortilla varustettu älypuhelimeni reagoinut tarraan mitenkään. No, suomipuhelin esiin ja tavallinen tekstarilippu siihen, joten ongelma ei tällä kertaa päässyt paisumaan sen suuremmaksi.

Jossain vaiheessa ulkomailla asuva väistämättä huomaa olevansa pudonnut kelkasta mitä tulee Suomen asioihin. Uutisia pystyy seuraamaan netistä varsin hyvin, mutta nekään eivät kerro kaikkea. Arkipäivän ilmiöiden kehityksessä mukana pysyminen edellyttää arkipäivän elämistä ja ilmiöiden omakohtaista kokemista.

NFC-kännykkä ja lipun ostaminen sellaista käyttäen jäi vaivaamaan minua siinä määrin, että asia piti selvittää googlaamalla. Sellaisesta asiasta kuin lähitunnistus (Near Field Communication) en ole Norjassa kuullut edes mainittavan. Oslon alueella sähköisen matkalipun käyttöönotto ylipäätään tapahtui vuosia Helsingin jälkeen, eikä järjestelmä edelleenkään toimi aivan niin täydellisesti kuin on lupailtu jo ainakin parin, kolmen vuoden ajan.

Jotkut asiat ovat ja pysyvät, mutta sitten ovat ne asiat, jotka kehittyvät huimaa vauhtia. Silloin tällöin joku norjalainen kyselee, miten jokin asia on Suomessa. Jos kysymys koskee jotain uutta innovaatiota, joka on tullut viimeisten noin neljän vuoden sisällä, minun on useimmiten pakko vastata, etten tiedä, koska en asu Suomessa. Monien asioiden, varsinkin teknisen kehityksen suurempien linjojen, kohdalla voi kyllä melko turvallisesti olettaa, että jos se on olemassa Norjassa, se on hyvin todennäköisesti olemassa myös Suomessa. Siitä huolimatta, että norjalaiset itse mielellään kuvittelevat asuvansa maailman edistyneimmässä maassa.

Omat eväät

Viime sunnuntai-iltapäivänä havahduin ruisleipäpaketti yhdessä ja Fazerin suklaalevy toisessa kädessä ajatukseen, miten ulkomailla asuminen vaikuttaa tax-free-ostoksiin. Olin sillä hetkellä Helsinki-Vantaalla ja lentoa odotellessa kulutin aikaa shoppaillen.

Jos keskiverto lentomatkailija ostaa täyden lastin alkoholia, niin minun ostoskoristani sitä ei löytynyt lainkaan. Oli muuta, paljon olennaisempaa ostettavaa. Eihän Suomessa voi käydä ilman, että täydentää varastoja niillä tuotteilla, joita Norjasta ei saa.

Ostoskoriin päätyi siis ruisleipää, suklaata, karjalanpiirakoita ja vihreitä kuulia. Ruisleipäpaketteja koriin lappaessani mietin, onkohan tässä nyt varmasti riittävästi ottaen huomioon sen, milloin oletettavasti pääsen seuraavan kerran leipäostoksille. Toisaalta piti ottaa huomioon myös se, että kykenisin rahtaamaan kaikki laukkuni ja nyssäkkäni Gardemoenilla junaan ja Askeriin tultaessa junasta ulos ja seuraavaan kulkuvälineeseen.

Ei tässä tilanteessa mitään uutta ollut edellisiin Suomen-vierailuihin nähden. Mutta jostakin syystä satuin tällä kertaa kiinnittämään tietoisesti huomiota asiaan.

Lentokentän kaupoissa on se ehdottoman hyvä puoli, että ruisleipäostokset ja vastaavat voi tehdä siellä. Ja jos mukana on ruumaan menevä matkalaukku, sen voi täyttää muilla ostoksilla ja siten maksimoida matkan aineellisen hyödyn.

Kaupungilta löytyy tuliaisiksi lähes aina vaatteita, koska valikoima on parempi ja hinnat halvemmat kuin Norjassa. Niiden lisäksi kannattaa ostaa asioita, joita Norjasta ei saa, kuten suomalaisia lehtiä tai reseptivapaata matolääkettä kissoille tai näin joulun edellä luumumarmeladia joulutorttuihin.

Mieskin on jo ilmeisesti tottunut siihen, että Suomesta palatessani tyhjennän pari kassillista tavaraa keittiön puolelle, koska ei enää kommentoi asiaa. Joskus itselle saattaa hetkellisesti tulla mieleen ajatus, että onkohan tämä nyt ihan järkevää. Parin sekunnin miettimisen jälkeen totean, että tietenkin se on.

Kuvat netistä

Marjapensaiden maassa

Jostakin syystä Pori näyttää nykyään paljon paremmalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Se tuli todettua lomalla. Kompakti kaupunki, josta löytyy kaikki tarvittava, ja nykyään jopa opiskelumahdollisuuksia ihan eri malliin kuin silloin, kun minä lukion jälkeen suuntasin muualle oppia saamaan.

Kaupungilla liikkuessa taisi miehenkin käsitys suomalaisten kielitaidosta kohentua, kun yhdessä kaupassa myyjä palveli sujuvalla englannilla ja vaihtoipa vielä kielen ruotsiksi, kun totesi asiakkaan skandinaaviksi. No myönnettäköön, että siinä ruotsinkielisessä vaiheessa minäkin olin positiivisesti yllättynyt.

Saunanlämmitys mökillä sujui vanhalla rutiinilla miehen antamista ohjeista huolimatta. Mieskin saunoi, vaikka ei ole edelleenkään sisäistänyt saunan merkitystä suomalaiselle kulttuurille saatikka ihmisen ruumiilliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Tässä suhteessa on siis vielä koulutettavaa. Sekä järvessä että saunassa hyvin viihtynyt viikonloppulapsi sen sijaan ei antautunut ennakkoluulojen valtaan vaan heitti löylyä sellaisella innolla, että aikuisten piti huomauttaa kuumuudesta ja sopivasta välimatkasta kiukaaseen.

Metsässä käytiin toteamassa puiden kasvu ja mustikoiden ja metsämansikoiden määrä. Havaintoni norjalaisten luontosuhteesta perustuvat edelleen varsin rajalliseen ihmisjoukkoon, mutta minusta tuntuu, että metsä ei inspiroi norjalaisia ollenkaan samalla tavalla kuin suomalaisia. Kun suomalainen lähtee samoilemaan metsän siimekseen linnunlaulua ja tuulen huminaa hongikossa kuunnellen, norjalainen kiipeää vuorelle ja määränpäänsä saavutettuaan ja Kvikklunsjinsa syötyään laskeutuu taas tyytyväisenä alas.

Koko lomaa ei sentään vietetty luonnon helmassa, vaan käytiin tutustumassa myös nykyajan ihmeisiin, joita Norjasta ei löydy. Olkiluodossa kolmannen ydinvoimalan ja jätteen loppusijoitusluolaston rakennustyöt ovat edelleen käynnissä. Näille työmaille ei luonnollisestikaan päässyt pällistelemään, mutta turistien ja muiden uteliaiden iloksi alueelle on jossain vaiheessa avattu vierailukeskus, jossa esitellään laitoksen toimintaa. Kaikesta maksamaan tottuneen norjalaisen ihmeeksi keskukseen pääsi ilmaiseksi, eikä edes pysäköinnistä tarvinnut maksaa.

Omakotitalojen pihoja katsellessaan viikonloppulapsi teki huomion, että kaikilla on marjapensaita ja monella myös omenapuita. Kyselin, että mitäs siellä kotipihassa äidin luona kasvaa. - Ruohoa ja jokin marjaton pensas. Mutta nyt kyllä pyydän äitiä hankkimaan marjapensaita.

Onni on syödä marjoja suoraan pensaasta ja nakertaa vielä vihreää ja hapanta omenaa.



*Ydinvoimalan kuva on lainattu Wikipediasta.

Hetkeksi helteeseen

Hellepäivän asut

Täällä Oslon kupeessa on suhteellinen ilmankosteus viime aikoina ollut niin usein lähellä sataa ja lämpötila niin kaukana helteestä, että muutaman päivän piipahdus Helsinkiin lämmittelemään oli ihan paikallaan.

Kolmenkymmenen asteen lämpötila tuntui iholla ihanalta siitäkin huolimatta, että hiki virtasi varjossakin. Aurinkolaseillekin löytyi käyttöä.

Yleensä olen Suomen-matkoilla käynyt ruokakaupassa, kaikenlaisia herkkuja notkuvien hyllyjen ääressä kuolaamassa - niin kuin ilmeisesti muutkin Norjassa asuvat suomalaiset. Tällä kertaa kuitenkin ruokaostokset jäivät vähemmälle. Syömistä enemmän heinäkuun helteessä kiinnostivat muut asiat.

Katselin kesävaatteissaan kaduilla kulkevia ihmisiä ja vaatekauppojen valikoimaa.

Suomalaiset naiset pukeutuvat paljon värikkäämmin kuin norjalaiset ja erilaiset tyylit ovat paremmin esillä. Marimekon printtikuoseja näkee joka paikassa, myös japanilaisturistien yllä.

Täällä Oslon kupeessa tämän kesän hitti ovat pastellivärit ja leggings-tunika-viritelmät. Persoonallista pukeutumista saa oikein etsiä. Mutta jos kaupoista ei muuta löydy, ainakaan ilman ahkeraa etsimistä, niin mitäpä muutakaan naiset sitten ostaisivat.

Laukkuun ei paljon ostoksia mahtunut, mutta sen mitä ostin, valitsin värin perusteella. Ei pastellia.

Kotiinpaluu eilisiltana oli ankea. Lämpöä oli viisitoista astetta vähemmän kuin Helsingissä, satoi reilusti vettä ja tuuli. Ulkona oli pimeää.

Takaisin Norjaan

Pølse i lompe
(Kuva löytyi netistä useammastakin paikasta)

Viikko Suomessa meni hyödyllisesti. Perheenjäsenten ja ystävien tapaamisen ohella hyödynsin Suomen halvemmat hinnat tekemällä hieman ostoksia ja hoitamalla opiskeluasioita. Rahaa saa kyllä menemään shoppailuun Suomessakin, vaikka kaikki ostokset olivat etukäteen harkittuja. Opintoja taas tuntee edistäneensä oikein kunnolla, kun pitkästä aikaa käy yliopistolla ja vaikka hypistelee kirjoja kirjastossa.

Norjaan palatessa vastassa oli kaunis aurinkoinen ilma vastakohtana edellispäivän vesisateelle Helsingissä. Mieskin toivotti tervetulleeksi ja totesi vielä, että kiva kun kokki on taas kotona.

Miehen viikon kohokohta oli tainnut olla episodi kaupan parkkipaikalla. Ari Behn oli melkein peruuttanut hänen päälleen! Ja olipa mies nähnyt samalla myös prinsessa Märtha Louisenkin. Pariskunta lapsineen asuu tässä samassa laaksossa, mutta eipä ole törmätty heihin aikaisemmin. Ja onneksi nytkin se törmäys jäi vain kuvaannolliseksi.

Kissat olivat viikon aikana kuulemma kaveeranneet miehen kanssa normaalia enemmän. Yleensä ne pyörivät lähinnä minun ympärilläni. Viikon poissaoloni oli kuitenkin kismittänyt Vilmaa siinä määrin, ettei minua edes tervehditty. Kissa vain käveli ohitseni, kuin ei olisi nähnytkään.

Lentokentällä muuten keksin, mikä on Norjan ominaishaju. Se iski vastaan, kun kävelin tullin läpi ihmisten ilmoille. Sen kohtaa joka ikisessä kioskissa ja huoltoasemilla ja monessa muussakin paikassa. Paistettu makkara.

Uutta ja vanhanaikaista

Riskinotto lentolippujen kanssa - jos se enää sellaista edes olikaan - kannatti, ja lennähdin Suomeen perjantaina. Kyllä runsaan tunnin lento aina vuorokauden maitse matkustamisen päihittää. Jos totta puhutaan, ei tämäkään matka ihan parissa tunnissa ollut ohi, kun Helsingistä piti vielä jatkaa junalla Satakuntaan. Ja jos matkan alun laskee siitä, kun lähdin kotoa lentokenttäjunalle 6.15 ja olin perillä noin neljältä, niin melkein yhdeksän tuntia siitäkin tulee. Mutta on se sentään parikymmentä tuntia vähemmän kuin vaihtoehto B:tä käyttäen.

Moni muu oli nähtävästi jättänyt lentämisen väliin, koska kone oli niin tyhjä, että lentoemäntäkin päivitteli asiaa. Ei ollut kuulemma koskaan ennen nähnyt tällaista kuin nyt tulivuorenpurkauksen jälkeen, vaikka lennot jo toimivatkin normaalisti.

Suomeen tullessa huomaan näköjään aina muutamia asioita, joista monet liittyvät kieleen. Lentokentällä etsiskelin pankkiautomaattia, ja kun ei osunut heti silmiini enkä yhtäkkiä muutenkaan muistanut, missä niitä taas olikaan, ajattelin kysäistä asiaa lähimmältä kentän työntekijältä. Yhtäkkiä havaitsin pohtivani, että jos kysyn asiaa tuolta etelämaalaisen näköiseltä henkilöltä kahvilan tiskin takana, ymmärränköhän hänen aksenttiaan. Herätys! Totta kai ymmärrät, kun kerran suomea puhutaan. Norjassa asia voisi olla toisin...

Toinen huomio oli, että aloin taas puhua pälpättää paljon enemmän kuin on tarpeellista asian hoitamiseksi ja minulle normaalisti ominaista. Ihan vaan suomen puhumisen ilosta. Kysyin bussikuskilta hänen aikatauluaan ja kun se ei oikein sopinut minun aikatauluuni, katsoin jostakin syystä tarpeelliseksi oikein selittää, miksi en tulekaan hänen kyytiinsä vaan menen tuohon toiseen bussiin. Päläpäläpäläpälä........

Shoppailun sato - tähän asti

Tänään olikin sitten shoppailupäivä. Ensimmäinen sellainen - jatkoa seurannee vielä tällä viikolla. Tämän päivän ostokset voi laittaa luokkiin perinteistä ja modernia.

Pari viikkoa sitten kansallispukua käyttäessäni panin merkille kenkäni, jotka olivat aika kulahtaneen näköiset. Ne on hankittu parikymmentä vuotta sitten käytettynä ja ne ovat aina olleet minulle numeron liian suuret. Mutta kyllä niillä silti polkkaa pystyi tanssimaan! Kansallispuvun kenkiä ei vain myydä juuri missään, joten jouduin laittamaan äitini etukäteen asialle selvittämään, mistä sellaiset voisi saada - muualta kuin Pohjanmaalta tai Etelä-Karjalasta. Yksi paikka löytyi Porista, eikä todellakaan kenkäkauppa, jossa oli muutama kenkäpari ja onneksi myös minulle sopivat. Ja nyt olen uusien kenkien onnellinen omistaja.

Tietokone on osoittanut huolestuttavia merkkejä jo jonkin aikaa. Erilaiset "pikkuasiat" ovat lakanneet toimimasta ja muutaman kerran kone on ilmeisesti naputteluuni kyllästyneenä jumiutunut niin täysin, että vain virran katkaisu virtanappulasta on auttanut. Tätä toimenpidettä Norjassa kuulemma kutsutaan "ruotsalaisen napin painamiseksi". Joka tapauksessa oli aika hankkia uusi kone, ennen kuin vanha leviää käsiin kesken jonkin oikeasti kriittisen työn. Viimeaikainen valuuttakurssien kehitys johti siihen, että kone oli kannattavampaa hankkia Suomesta. Taas kelpaa naputella.

Kukkia Satakunnan väreissä