Hei hulinaa!

Uusien opiskelijoiden saapumisviikko taitaa olla koko vuoden kiireisin työviikko. Menneen viikon aikana työaikapankin saldo kasvoi aika monella tunnilla, ja silti tuntuu, että vaikka kuinka paljon töitä jäi vielä odottamaan ensi viikkoa.

Virallinen opintojen aloituspäivä oli tiistaina, ja kaikkien alempaa korkeakoulututkintoa, bacheloria eli suomalaisittain kandidaattia - tai tradenomin, insinöörin, sosionomin jne. tutkintoa - aloittavien opiskelijoiden piti käydä henkilökohtaisesti tietyllä kellonlyömällä ilmoittautumassa. Opiskelupaikan saaneet olivat jo heinäkuussa ilmoittaneet ottaneensa paikan vastaan, mutta norjalainen käytäntö on, että opintojen aloituspäivänä vielä pidetään "nimenhuuto". Jos et ole paikalla, menetät opiskelupaikan, eivätkä hyvätkään selitykset yleensä auta saamaan sitä takaisin.

Tavallaan ymmärrän tämän käytännön ja sitten toisaalta taas en. Henkilökohtaisen paikallaolon lisäksi pitää myös hoitaa lukukausirekisteröityminen netissä, mutta jos sen määräajasta myöhästyy, opinto-oikeuden saattaa kyllä saada takaisin. Nimenhuutokäytäntö taas tuntuu aika holhoavalta ja vanhanaikaiselta varsinkin, kun ainakin siinä koulutuksessa, jota minä olen mukana hallinnoimassa, homma hoituu paperilla ja kynällä. Se on melkoinen urakka, kun opiskelijoita on yli kolmesataa ja kaikki ovat paikalla samaan aikaan. Vaikeuskertointa lisää myös se, että osaa nuorista ilmeisesti ujostuttaa niin, että oman nimen sanominen ääneen tuottaa ongelmia tai sitten tarjotaan pelkkää etunimeä. Huokaus...

Ehdotin tiimilleni, että ottaisimme ensi vuonna käyttöön läppärit - siihen mennessä kaikilla pitäisi olla sellainen - paperilistojen sijaan. Ehdotus sai varovaisen myönteisen vastaanoton, mutta vanhoista tavoista on ilmeisen vaikeaa luopua.

Loppuviikko menikin sitten lähinnä erilaisiin kysymyksiin vastatessa. Sekä uusilla että vanhoilla opiskelijoilla on ongelmia - pienempiä, isompia ja oikein isoja.

Yhtenä aamupäivänä istuin tiedekunnan infopisteessä. Normaalisti en työskentele siellä ollenkaan, mutta opintojenaloitusviikolla pisteellä on niin paljon ruuhkaa, että me "siisteissä sisätöissä" olevat olimme infopisteen vakituisen työntekijän apuna. Kun tavallisesti minulle asti tulee lähinnä sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka kuuluvat varsinaiseen työnkuvaani, infopisteessä syliin läjähtikin yhtäkkiä elämän koko kirjo. Asiat vaihtelivat opintosuoritusotteesta ja täydennyskoulutuksen pääsyvaatimuksista eksyksissä olevien neuvomisen kautta opiskelijan asunnonsaantivaikeuksiin ja lukukausimaksun maksamiseen, jos opiskelijalla ei ole norjalaista pankkitiliä eikä ilmeisesti minkäänmaalaista nettipankkia käytössä.

Siinä sivussa kävi myös yllättäen ilmi, että ymmärrän tanskaa paremmin kuin vahvalla pakistanilaisella aksentilla puhuttua englantia. Tosin viimeksimainitun ymmärtämistä saattoi haitata se, että kolme opiskelijaa selitti samaa ongelmaa yhtäaikaisesti, minkä lisäksi yhdellä oli myös ihan omia kysymyksiä, joita heiteltiin yhteisen asian sekaan.

Aamupäivän jälkeen olin aivan poikki, enkä enää yhtään ihmettele, että infopisteessä vakituisesti työskentelevä henkilö on usein hieman, no, sanotaan nyt vaikka omalaatuisen oloinen.

Tuleva viikko lienee hieman rauhallisempi, mutta normaaliin työjärjestykseen palaaminen kestänee vielä viikon tai pari. Sitten voi taas tarttua niihinkin asioihin, jotka jäivät jo kesäkuun alussa odottamaan rauhallisempia aikoja. Mistä tulikin taas vaihteeksi mieleen, että yksi asia, jota en myöskään aivan ymmärrä - mikä lienee muinaisjäänne - on kesäajan lyhyempi päivittäinen työaika. Töiden puolesta kun kesä on kiireisintä aikaa.

Rutinaa liikenteestä

Norjalaisilla on samanlainen taipumus kuin suomalaisillakin pitää hajurakoa tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämän olen havainnut viime aikoina seistessäni aamuisin jonon jatkona bussipysäkillä.

Viime talven kuljin töihin Osloon junalla, koska se oli bussia nopeampi vaihtoehto siitä huolimatta, että ensin piti mennä bussilla lähimmälle rautatieasemalle. Bussimatkakin saattoi sujua nopeasti, melkein aikataulun mukaan, jos muuta liikennettä ei ollut liikaa. Mutta yleensä sitä oli, ja joukkoliikennekaista oli täynnä sähköautoja, joiden määrä lisääntyi jatkuvasti.

Sähköautojen lisääntymistä ei muuten pidä tulkita ympäristöystävällisen vaihtoehdon suosimisena. Käytännössä syyt ovat paljon pragmaattisempia. Sähköautoja suositaan verotuksellisesti ja niiden ei tarvitse maksaa tietulleja, joten rahaa säästyy. Myös mahdollisuus käyttää ruuhkatonta joukkoliikennekaistaa oli varmasti aikaisemmin yksi suosion syistä.

Tänä syksynä vaihtoin junan bussiin, kun tilanne muuttui. Sähköautot eivät saa enää käyttää joukkoliikennekaistaa ruuhka-aikoina, ellei autossa ole kuljettajan lisäksi myös matkustajia. Kun käytännössä useimmat autoilijat ajavat yksin, bussit alkoivat yhtäkkiä pysyä aikataulussa ja matka Osloon sujuu jopa nopeammin kuin junalla.

Bussin ikkunasta katsellessa ei käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka ajavat töihin omalla autolla. Ruuhka Oslon suuntaan on melkoinen ja usein jono seisoo lähes paikoillaan. Minäkin kuljin omalla autolla töihin edellisessä työpaikassa ollessani ja sain osani jonossa matelemisesta. Siitä huolimatta oma auto oli julkisia kulkuneuvoja nopeampi vaihtoehto, koska pahaa ruuhkaa oli vain parin kilometrin verran. 

Tavallaan ymmärrän ihmisiä, jotka ajavat töihin, koska julkinen liikenne saattaa olla huono vaihtoehto varsinkin silloin, kun sekä koti että työpaikka kumpikaan eivät ole aseman lähellä, ja liikennevälinettä pitää vaihtaa pari, kolme kertaa. Jos bonuksena on, että lähin bussipysäkki on parin kilometrin päässä kotoa, liikkuminen julkisilla voi olla todella aikaavievää. Bussien ja junien kapasiteettikaan ei tunnu olevan aivan riittävä ruuhka-aikoina.

Toisaalta sitten ne, jotka ajavat autoillaan reittiä, jolla myös kulkee toimiva bussi- tai junayhteys, ihmetyttävät. Ihmisillä tuntuu olevan tarve päästä liikkumaan "vapaasti", vaikka se vapaus sitten tarkoittaisi jonossa matelemista. Esimerkiksi mieheni ei ole tottunut liikkumaan julkisilla vaan haluaa mieluiten ajaa itse. Hän on sentään saanut tuta liikenteen käytännön faktoja siinä määrin, että jonkinlaista ajattelutavan muutosta on ollut havaittavissa. Omalla autolla ajaminen on kuitenkin osa täkäläistä(kin) liikennekulttuuria, joka näyttää muuttuvan hyvin hitaasti.

Jokin aika sitten olleissa paikallisvaaleissa liikenne oli tärkeä teema jotakuinkin kaikille puolueille, ja kaikki lupailivat parempaa julkista liikennettä. Mielenkiintoinen sivujuonne keskustelussa oli autoteiden parantaminen liikenteen sujuvoittamiseksi. Sitä joku vastusti kiivaasti sillä argumentilla, että yksityisautoilijoiden liikkumista ei missään nimessä saa helpottaa.

Kotiin päin kuljen pääsääntöisesti junalla, koska Oslosta pois mennessä valtatiellä ei ole joukkoliikennekaistaa ja bussi seisoo samassa ruuhkassa kaikkien muiden autojen kanssa. Junalla kulkeminenkaan ei läheskään aina suju suunnitelmien mukaan, ja tämä oli yksi syy, miksi vaihdoin bussiin.

Junat nimittäin myöhästelevät huomattavan usein. Useimmiten kyseessä on muutaman minuutin viivästys, mutta joinakin päivinä koko junaliikenne jollakin rataosuudella pysähtyy teknisten ongelmien vuoksi. Jos liikennekatkos kestää vaikkapa puolikin tuntia tai jopa kauemmin, muutama tuhat ihmistä myöhästyy töistä. Ongelmat tuntuvat välillä kroonisilta, kun junaliikenne tökkii useampana päivänä viikossa. Ja Murphyn lain mukaan ongelmat ajoittuvat yleensä ruuhka-aikoihin.

Joskus tulee mieleen, että Norjan valtiollisella junayhtiöllä on aika rento asenne pienempiin viivästyksiin. Viestijärjestelmän häiriöt tuntuvat olevan tavallisin syy, mutta läheskään aina viivästyksen syytä ei kerrota. Joskus näytöllä lukee, että juna seisoo edellisellä asemalla (yläkuva). Kiva tietää, mutta milloinkahan se mahtaa saapua tälle asemalle?

Koottujen syiden ehdoton helmi on henkilökunnan puuttuminen. Alakuvan ilmoituksen mukaan junan on pitänyt odottaa henkilökuntaa. Pitäisiköhän tämä tulkita niin, että joku on myöhästynyt töistä? Ehkä tämä henkilö on mennyt junalla töihin.

Ulkomaalaisen oudot eväät



Lehtikaalipastaa - tänään päivällinen, huomenna lounas

Työpaikan lounaskanttiinin tarjonta alkoi muutama viikko sitten tympiä siinä määrin, että päätin boikotoida sitä kunnes tarjolle tulee jotakin parempaa ja laadukkaampaa. Tai kunnes muita vaihtoehtoja ei ole - mutta ainahan niitä löytyy. Niinpä olen sittemmin kunnostautunut eväiden tekemisessä. 

Ruisleipä on norjalaisille outoa, joten tottakai työkaverit olivat sen suhteen uteliaita, kun eväspaketista paljastui sitä. Ruisleipään liittyvät kysymykset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, millaisia uteluja muunlaiset eväät ovat herättäneet.

Norjalaisille lounas tarkoittaa yleensä leipää erilaisine päällyksineen. Leipälounasta syödään niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Työpaikan kanttiinissa leipälounas on toinen kahdesta jokapäiväisestä vaihtoehdosta. Toinen on salaatti. 

Aika usein minun kotoa tuodusta lounaspaketistani löytyy edellisen päivän päivällisen tähteitä ellen sitten ole peräti varta vasten keittänyt kasaan jotakin nopeaa ja yksinkertaista lounasruuaksi. Mielellään jotakin mikrossa lämmitettäväksi soveltuvaa, mistä päästäänkin ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen.

Norjalaisten mielestä lämmin ruoka on middagsmat eli päivällisruokaa, vaikka sitä syötäisiin lounaaksi. Kyllä norjalaisetkin joskus syövät lämmintä lounasta, mutta useimmille sellainen ei ole lähellekään jokapäiväistä. Leipä se on, joka norjalaisen tiellä pitää! Norjalaiset ovat toki kuulleet, että ulkomailla syödään lämmintä lounasta, ja minäkin olen ruokani äärellä saanut erinäisiä kertoja vastailla kysymyksiin suomalaisesta lounaasta. Syödäänkö Suomessa tosiaan lämmin lounas joka päivä? Töissäkin? Koulussakin? Mitä se maksaa? Siis onko työpaikkaruokalassa on joka päivä lämmintä ruokaa? Ja sitä rataa.

Myös eväitteni tarkempi koostumus herättää mielenkiintoa. Erityisesti varta vasten lounaaksi tekemäni kokkaukset ovat pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta myöskään päivällisen tähteet eivät välttämättä sisällä näytettä koko eilisen päivän ateriasta vaan vain kevyemmän kasvisosuuden. Toinen viime aikojen kuuma kysymys koskeekin kasvisruuan syöntiäni.

En ole kasvissyöjä mutten myöskään tarvitse lautaselleni lihaa joka päivä. Norjalaisilla tuntuu olevan asiasta erilainen näkemys. Kun lautasellani on lämmintä ruokaa, joka ei sisällä lihaa tai edes kalaa, minulta kysellään varovasti, olenko kasvissyöjä. Tai jos käy ilmi, että kyseessä ovat päivällisen tähteet, kysymys saattaa kuulua, että syötiinhän meillä myös lihaa päivällisellä, syötiinhän. 

En osaa kuvitella, että kasvisruuan syöminen herättäisi Suomessa yhtä paljon kysymyksiä ja epäileviä katseita kuin täällä. Kasvissyönti tuntuu olevan jotenkin radikaalia, enkä ole edelleenkään tavannut yhtään norjalaista kasvissyöjää. Kuulemma kasvissyöjiä on myös Norjassa, mutta missä lie piilottelevat. Yksi työkavereistani sanoo olevansa kiinnostunut kasvisruuasta, mutta sekasyöjä hänkin kuitenkin on. 

Edellisessä työpaikassa salaattilounaan syöminen joka päivä oli joidenkin mielestä vähän ekstreemiä, jonkinlaista terveysintoilua. Nykyisessä paikassa salaatin syöminen on normaalia mutta lämpimän kasvisruoan syöminen erikoista. Mikähän logiikka siinäkin on? Tai ehkä siinä yhdistyy jo liian monta epänorjalaista tapaa - kasvisruoka ja lämmin lounas.

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.

Rivitaloasujan kesäprojekti

Rivitalon päätyseinässä alkoi näkyä lahovaurioita siinä määrin, että kesän Projektiksi tuli ulkoseinäremontti. Talo on rakennettu 1950-luvulla, ja ulkoseinille ei ilmeisesti ole sen jälkeen tehty mitään maalausta ihmeellisempää, joten alkoi olla jo korkea aika vaihtaa paitsi ulkoverhoilu, myös kohentaa lämpöeristystä.

Meidän rivitaloalueemme on sameie, "yhteisomistus", joka on kahdesta norjalaisesta asuntoyhtiötyypistä se löysempi, mikä tarkoittaa, että asukkaat omistavat suoraan oman rivitalonpätkänsä - eivät sen hallintaan oikeuttavia osakkeita kuten toisessa, tiukemmassa asuntoyhtiötyypissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asukkailla on itsellään enemmän vastuuta talon kunnossapidosta. Esimerkiksi talon ulkoseinät ovat asukkaiden vastuulla mutta katon kunnossapidosta vastaa asuntoyhtiö. Meillä talon päätyhuoneiston omistajina onkin sitten sitä kunnossapidettävää seinää hiukan enemmän kuin talon keskiosan asukkailla.

Mies sai puhuttua myös talon toisen päädyn asukkaat tekemään saman remontin, minkä ansiosta tarvikkeet voitiin hankkia yhdessä ja edullisempaan hintaan. Sen lisäksi myös itse työ päätettiin tehdä yhteistyönä, ulkopuolista tekijää palkkaamatta. Naapurilla on kuitenkin ammattikirvesmieskaveri, joka lupasi konsultoida tarvittaessa näitä harrastelijakirvesmiehiä.

Vanhan talon remontti osoittautui paikoitellen hieman haasteelliseksi, koska vanha talo osoittautui hieman vinoksi. Vaakasuora ei ollutkaan vaakasuoraa eikä pystysuorakaan vatupassilla asiaa tarkasteltaessa ollut oikeasti pystysuoraa. Vanhan seinän purkaminen sentään kävi helposti, mutta uuden rakentaminen vaati mittailua, ihmettelyä, lisää mittailua, laskelmia ja pitkiä pohdintoja ennen kuin varsinainen työ pääsi alkamaan.

Lasivillat ja tuulensuojalevyt vaihtuivat uusiin, ja siinä vaiheessa kun lautaverhoilua vasaroitiin paikoilleen, minä kävin aina välillä keittiössä työntelemässä kohti hyllyn reunaa matkalla olevia astioita takaisin syvemmälle kaappiin.

Vanha lasivillakerros oli kymmenen sentin paksuinen, eli selvästi ohuempi kuin nykyinen standardi. Vanhoja vuorauksia katsellessani mietin mielessäni, että käytettiinkö 60 vuotta sitten todellakin tuollaisia lämpöeristeitä. Seinän sisältä löytynyt vanha bussilippu yritti todistella, että vanhasta seinästä tässä on kysymys.

Toisen päädyn remontin alettua totuus selvisi. Meidän seinäämme on joku joskus uusinut lämpöeristeet ilmeisesti sisäkautta, sillä lautaverhoilu oli silminnähden vanha, siihen ei ole koskettu maalisutia kummoisemmalla vuosikymmeniin. Sen sijaa naapurin seinästä löytyi mitä ilmeisimmin alkuperäinen lämpöeristys, "tinapaperia" villan sijasta. Lasivillaa oli ainoastaan joskus muinoin remontoidun kylpyhuoneen kohdalla. 

Kysyin naapurilta, onko heidän asunnossaan ollut kovinkin kylmä talvella. Vastaus oli kyllä. Naapuri on asunut ja palellut asunnossaan parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt inspiroitui tekemään asialle jotain.

Tässä näkyy sameien vaikutus konkreettisesti. Kun rivitalossa jokainen on vastuussa omasta pätkästään, suuriakaan remontteja ei välttämättä tehdä koordinoidusti. Yksi asunto on kylmä ja toinen lämmin, koska lämpöeristys asunnoissa on erilainen. Talon pitkät seinät jäivät tällä kertaa remontoimatta, mutta kun sekin joskus lähivuosina tulee ajankohtaiseksi, lisää vastaavanlaisia yllätyksiä voi olla luvassa. 

Kun lasketaan yhteen vanha, vino talo ja kaksi harrastelijakirvesmiestä, remontin arvioitu kestoaika moninkertaistuu. Tässä on mennyt jo koko kesä, ainakin siltä tuntuu, ja naapurin seinä on vielä keskeneräinen. Meidän seinämme valmistui maalausta myöden vihdoin ja viimein viikonloppuna.

Vaikka seinät ovat asukkaat vastuulla, maalin sentään kustantaa asuntoyhtiö, mutta maalaamisesta vastaa asukas. Noin kolme neljäsosaa päätyseinästä omin kätösin kahdesti maalanneena voin kertoa, että uusi, maalaamaton lauta imee itseensä uskomattoman määrän maalia. Rivitalon pitkät seinät pitäisi vielä maalata ennen syyssateiden tuloa, koska talon väri vaihtuu punaisesta harmaaksi. Jos oikein tiukkaa tekee, takapihan puoli voidaan ehkä jättää ensi kesään.

Rakennustelineillä kiipeillessämme teimme huomioita myös katon tilanteesta. Aika kulahtaneelta sekin alkaa näyttää, epämääräisiä kupruja siellä täällä. Jos hyvin käy, ensi kesänä on vuorossa kattoremontti. Seinäremontin jälkeen voin vain huokaista helpotuksesta, että katto on asuntoyhtiön vastuualuetta. Sen uusiminen teetetään ammattilaisilla, jotka hoitavat homman nopeasti, eikä sahaamista, poraamista ja vasarointia tarvitse kuunnella koko kesää.

Takatalvi

Itse asiassa ei varmaan pitäisi puhua takatalvesta, koska kuulemma norjan kielessä ei ole sitä tarkoittavaa sanaa. Näin väittivät ainakin norjalaiset kollegani, kun yritin kysellä, että miksi kutsutaan sitä, kun talvi palaa kevään ehdittyä jo pitkälle. 

No, jonkinlainen takatalvi tässä nyt kuitenkin yllätti. Eilisaamuna maassa oli ohut kerros jotain valkoista, joka näytti siltä, että se katoaa tuota pikaa ja kevät jatkaa etenemistään. Tänä aamuna maassa olikin yllättäen reilu kerros lunta ja lisää tuli koko ajan. Ihmiset olivat kaivaneet talvivaatteet uudelleen esille ja kulkivat lumipyryssä niska kyyryssä. 

Periaatteessahan mistään varsinaisesta yllätyksestä ei pitänyt edes olla kyse, sillä tätähän sääennuste lupaili. Sääennuste taisi luvata myös, että iltapäivän puolella sataa jo vettä, mutta siinä kohtaa mentiin metsään.

Työhuoneeni ikkunasta ei näy ulos vaan talon sisäosaan, joten en päivän mittaan seurannut tilanteen kehittymistä. Vasta kun mies soitti hiukan ennen neljää ja ihmetteli, miten pääsee kotiin, kun julkinen liikenne seisoo, minäkin sain tilannepäivityksen. Julkisilla minunkin piti päästä kotiin, joten tarkistin netistä, missä mennään. Joukkoliikenteen sivuilla näkyi huomattavan paljon keltaista varoitusväriä. Lista bussilinjoista, joilla liikenne ei toiminut, oli pitkä. Myös huomattavan moni juna näytti seisovan. Metro ja raitiovaunutkin olivat pysähtyneet. 

Kotiin piti kuitenkin päästä ja ainoa häiriöttömästi toimiva liikenneväline näytti olevan lautta. En pääsääntöisesti käytä lauttaa, koska se ajaa harvakseltaan tähän suuntaan ja kotia lähinnä oleva laiturikin on hiukan turhan kaukana ja väärässä suunnassa sujuvia bussiyhteyksiä ajatellen. Mutta kun minkään muun ei välineen toiminnasta ei ollut takeita, niin suuntasin kohti lauttalaituria.  

Työpaikalta lähtiessäni totesin, että lunta tosiaan oli tullut vielä lisää päivän aikana, ja läheskään kaikkia katuja edes Oslon ydinkeskustassa ei ollut aurattu. Kuninkaanlinnan puistokin, jossa vielä pari päivää sitten tehtiin jo kevättöitä, oli paksun lumikerroksen alla. 

Lautta kuitenkin kulki normaalisti ja oli ilmeisen hyvä valinta siitä huolimatta, että laiturilta piti kävellä kotiin 25 minuuttia enimmäkseen auraamattomia pyöräteitä pitkin. Päivän liikunta-annos tuli siinä sivussa. 

Mies, jonka työmatka on pidempi kuin minun, antoi väliaikatiedotuksia matkansa etenemisestä. Aika hitaasti se kuului etenevän ja välillä tuli täysi stoppi, kun kaikki liikenne seisoi. Kun miehen työmatka julkisilla normaalisti kestää noin tunnin, tänään hän oli kahdessa tunnissa päässyt melkein puoliväliin. Kestihän matka minullakin lähinnä viimeisestä kävelyosuudesta johtuen kauemmin kuin normaalisti, muttei sentään mitenkään kohtuuttoman kauan.

Koko talvi on mennyt ilman mitään suurempia sään aiheuttamia ongelmia liikenteessä, mutta tänään julkinen liikenne jostakin syystä joutui kaaokseen. Aamulla pääsin töihin juuri ennen kuin kaaos alkoi, mutta työkavereiden töihintuloajoista ja manailuista päätellen aika monella oli ollut ongelmia matkalla. Tilannetta ihmeteltiin porukalla, sillä ei lumi yleensä näin täydellistä kaaosta aiheuta. Nyt ollaan sentään Norjassa, ei Amerikassa. Lumen kanssa on totuttu elämään. Tai ainakin pitäisi olla.

Tällä hetkellä julkisen liikenteen sivuilla lupaillaan, että liikenne toimii lähes normaalisti huomisaamuun mennessä. Uskaltaisikohan tuohon luottaa, kun siinä on se lähes? Töihin kuitenkin pitäisi mennä huomennakin, oli lumi- ja liikennetilanne sitten mikä tahansa.

Tukkatuskaa

Kävin tänään kampaajalla ja kohtasin taas vaihteeksi ongelman, jollaista ei Suomessa ikinä tullut vastaan. Kampaaja ei halunnut saksia hiuksiani riittävän lyhyiksi. 

Runsaan tunnin session aikana käytiin muun muassa seuraavanlaisia keskustelunpätkiä:

Kampaaja: Miltä niska näyttää? Onko hyvä pituus?

Heli: Voit ihan hyvin leikata vielä lyhyemmäksi.

K: No niin, nyt tämä takaosa on leikattu. Mitä sanot?

H: Painopiste on aika alhaalla. Jospa leikkaisit vähän lisää niin, että vaikutelma olisi kevyempi. 

K: Nyt on valmista! 

H: Painopiste on vieläkin vähän liian alhaalla, ja niskassa on tosi paksusti hiuksia.

K: Ai? 

H: Pitää lyhentää ja ohentaa lisää.

K: Haluatko, että leikkaan niskaa ohuemmaksi vai painopistettä ylemmäs?

H: Sekä että.

K: Oletko nyt ihan varma? Tämä on jo tosi lyhyt. Onko sinulla ollut joskus tätä lyhyempi tukka?

H: Kyllä! Paljon lyhyempi. Leikkaa nyt vaan!

Kampaaja ei selvästikään osannut asennoitua asiakkaaseen, joka halusi lyhyet hiukset. Ei lähtötilannekaan mikään pitkä tukka ollut, ja kun aluksi käytiin tavanomainen keskustelu siitä, milloin tukkaa on viimeksi saksittu, kuvittelin kampaajan saaneen jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka lyhyiksi hiukset oli silloin leikattu. Mutta ei.

Keskivertonorjalaisella on erilaiset hiukset kuin keskivertosuomalaisella. Norjalainen hiuslaatu näyttää olevan paljon paksumpi kuin suomalainen. Lisäksi norjalaisilla naisilla pitkät hiukset ovat normi. Kaiken ikäiset suosivat pitkiä hiuksia. Näyttää olevan aivan sama, miten hiuksia sitten lopulta pidetään, valtoimenaan vai ponnarilla, mutta pitkät niiden olla pitää. 

Esimerkiksi työpaikallani lähes kaikilla naisilla on pitkät hiukset. Tai jos ei pitkät, niin ainakin puolipitkät, sellaiset, jotka ulottuvat ponnarille niskaan. Lyhyempiä kampauksia näkyy lähinnä hiukan vanhemmilla naisilla. Mieheni käsityksen mukaan lyhyet hiukset ovat radikaalin merkki. Ilmeisesti tähän kategoriaan kuuluvat työpaikallani ne kaksi viisissäkymmenissä olevaa naista, joiden mustiksi värjättyjen hiusten keskimääräinen pituus on 1-2 cm, ja joiden pukeutuminenkin on keskimääräisestä poikkeavaa. 

Mutta keskivertonorjalaisella naisella on siis pitkät, paksut hiukset. Ehkä se selittää, miksi kampaaja hämmentyy, kun tuoliin istahtaa ulkomaalainen, hentohiuksinen asiakas, joka haluaa lyhyen hiusmallin. Tämänpäiväinen kampaaja tuntui pelkäävän, että lopputulos on liian lyhyt, vaikka moneen kertaan vakuuttelin, että olen aivan tosissani, kun pyydän leikkaamaan lisää. Siinä vaiheessa, kun kampaaja lopulta esitti ajatuksen, etten ole varma, mitä haluan - vaikka olin sen moneen kertaan sanonut - minusta alkoi tuntua, että minua yritetään manipuloida taipumaan kampaajan tahtoon.

Eikä hiusten pituus ole ainoa ongelma. Joskus aikaisemmin olen joutunut toppuuttelemaan kampaajan intoa ohentaa hiuksiani, kun niihin tartuttiin mitä ilmeisimmin samalla metodilla kuin paksuihin norjalaishiuksiin. 

Eivät kaikki norjalaiset kampaajat onneksi stressaannu lyhythiuksisesta asiakkaasta. Minulla oli aikaisemmin vakiokampaaja, jolle ei tuottanut mitään ongelmia leikata lyhyitä hiuksia. Harmikseni hän muutti muualle, joten uuden, asiansa osaavan luottokampaajan etsintä on käynnissä. Tämänpäiväinen tapaus ei täyttänyt kriteerejä.

Hiustenleikkuuongelma ei ole sellainen, johon odottaa törmäävänsä naapurimaahan muuttaessaan. Voin kuvitella, että ongelma on todellinen, jos muutetaan vaikkapa Euroopasta Afrikkaan tai päinvastoin, kun hiuslaatu sekä -muoti ovat aivan erilaisia. Mutta että Suomen ja Norjan välilläkin syntyy ongelma! 

Osa ongelmaa epäilemättä on minun haluttomuuteni sulautua massaan ja olla norjalaiseen tapaan samanlainen kuin kaikki muutkin eli pitkähiuksinen. Joskus suhteemme alkuaikoina mies esitti toivomuksen, että kasvattaisin pitkät hiukset. En innostunut ajatuksesta. Mies lopetti haaveilun vasta, kun annoin hiusten venähtää juuri sen verran, että ne eivät ohuina enää näyttäneet hyviltä. 

Nykyään mies on jo sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin jopa niinkin hyvin, että tänään kotiin tullessani ihmetteli, etteivät hiukset olleet lyhyemmät. Olisivathan ne mielellään saaneet olla vielä hiukan lyhyemmätkin, mutta kun se kampaaja ei saanut leikattua niitä. Tähänkin pituuteen pääseminen vaati jo aika paljon vakuuttelua.

Kissan häntää nostamassa

Olen töissä kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmiset kehuvat toisiaan. Myös silloin, kun kehumisen kohde ei ole kuulemassa. Työkavereita mainitaan päteviksi ja osaaviksi, esimiestä tehtäväänsä erityisen sopivaksi.

Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.

Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.

Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.

Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.

On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.

Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.

Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.

Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.

Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.

Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.

Kierrätys kunniaan

"Auta meitä tekemään maastamme vähemmän myrkyllinen"

Askerin kunta muisti meitä taas kierrätysvalistuksella. Kierrätysoppaita ja muita vastaavia painotuotteita jaetaan kotitalouksiin noin pari kertaa vuodessa. Tämänkertaisen vihkosen teemana on ympäristömyrkkyjen vähentäminen, ja kylkiäisenä tuli laatikko, johon voi kerätä käytettyjä paristoja, sekä vaatekierrätyspussi. 

Norjassa jätehuollon ja kierrätyksen järjestelyt vaihtelevat kunnasta toiseen, ja esimerkiksi nykyisen asuinkunnan, Askerin, ja entisen asuinkunnan, Bærumin, systeemeissä on jonkin verran eroa. Oslon jätehuollosta en osaa sanoa mitään tarkempaa, mutta muistelen kuulleeni, että siellä ei olla yhtä pitkällä kehityksessä kuin naapurikunnissa. 

Meidän rivitaloalueellamme on neljän sortin jäteastioita: biojäte, pakkausmuovi, paperi & kartonki ja sekajäte. Kun joka rivitalolla on omat jäteastiansa, erilaisia roskiksia tuntuu olevan joka nurkassa. Kunkin talon asukkaat ovat vastuussa omasta jätepisteestään, joten niiden ulkoasu riippuu täysin siitä, kuinka aktiivisia ja käsistään käteviä ihmisiä kyseisessä talossa asuu. Meidän talomme jäteastiat nököttävät betonialustalla, pienen aidan ympäröiminä. Naapuritalon asukkaat nikkaroivat pari vuotta sitten tuulta ja tuiskua kestävän katoksen. Toisen naapuritalon roskikset seisovat tien vieressä kaltevalla sora-alustalla. Asuntoyhtiö ei taida vastata muusta kuin jätehuoltosopimuksen tekemisestä, ja se, että joka talolla ylipäätään on kaikki roska-astiat, lienee täysin kunnan ansiota.

"Miten käytät paristoja, on oma asiasi. Minne heität paristot, koskettaa meitä kaikkia."

Talon nurkalta löytyvien jäteastioiden lisäksi lasi- ja metallikeräysastioita on sijoiteltu sinne tänne lähinnä kauppojen pihoihin, ja vaatteidenkeräyslaatikot ovat pääsääntöisesti UFF:n hallinnoimia. Ongelmajätteitäkin kerätään joidenkin huoltoasemien luona oleviin pisteisiin. Minuun on kuitenkin henkilökohtaisesti tehnyt suurimman vaikutuksen paikallisen kaatopaikan lajitteluasema. Roska-autojen sekajätelastit mennevät jonnekin muualle, mutta jos kuntalainen haluaa päästä eroon vaikkapa varastoaan siivotessaan löytämästään roskatavarasta, lastia ei todellakaan kipata summanmutikassa jätekasaan, vaan joka ikinen roska lajitellaan jätelaitoksen työntekijöiden valvovan silmän alla. Onhan näitä vastaavia laitoksia varmaan muuallakin, mutta niissä on harvemmin tullut käytyä.

Järjestelmää äkkiä katsoen voisi saada käsityksen, että norjalaiset ovat hyvinkin kierrätys- ja ympäristötietoisia, mutta enpä menisi asiaa vannomaan. Askerin kunnassa jätteiden lajittelu alkoi vasta kolmisen vuotta sitten ja asukkaiden valistus on ollut voimallista. Paperia kai kierrätettiin jo aikaisemminkin, mutta muu jäte taisi mennä pääsääntöisesti yhteen ja samaan roskikseen. Erilaista roskaa löytyy runsain määrin teiden varsilta, ja minä jaksan joka kevät ihmetellä takapihalle talven aikana jostakin kulkeutuvia ja sitten lumen sulaessa paljastuvia roskia. Ja vieläkin ärsyttää, kun muistelen edellisten asukkaiden terassin alle ja varaston taakse jättämiä vanhoja lautasantenneja, sälekaihtimia ja rikkinäisiä puutarhakalusteita, joiden pois siivoaminen oli meidän ensimmäinen pihanhoidollinen toimenpiteemme. Eivät kaikki tietenkään roskaa, mutta muutamakin sikailija saa kyllä paljon sotkua aikaan.

Ihmisten asenteet saattavat istua aika tiukassa, mutta onneksi lajittelun ja kierrätyksen opettelu näyttää sujuvan melko hyvin ainakin lähinaapurustossa. Asialle on eduksi myös se, että norjalaiset paitsi haluavat näyttää olevansa valistuneita ja vähintään yhtä hyviä - mielellään jopa parempia - kuin naapurit, myös taitavat olla hyvin tottuneita kollektiiviseen asenteiden muokkaukseen.

Moniruokakulttuurinen parisuhde

Kun kaksi eri maista kotoisin olevaa ihmistä lyö hynttyyt yhteen, syntyy monikulttuurinen parisuhde. Kun kyseessä ovat norjalainen ja suomalainen, monikulttuurisuus on useimmiten hieman kyseenalaista, koska Suomi ja Norja ovat kulttuureiltaan hyvin lähellä toisiaan. Kulttuurit eivät yleensä parisuhteen arjessa pahemmin kolahtele.

Toisaalta nimenomaan arkipäivään liittyy asia, jossa monikulttuurisuus sitten yllättäen saattaakin iskeä silmille. Tai tässä tapauksessa makuhermoille, sillä kyseessä on kahden ruokakulttuurin kohtaaminen. Toki tässäkin asiassa voidaan ylimalkaisesti sanoa, että eiväthän norjalainen ja suomalainen ruokakulttuuri nyt niin paljon toisistaan eroa, että se mitään ongelmia aiheuttaisi. Pienemmät ja isommat keskustelut soppakattilan äärellä kuitenkin osoittavat, että täysin ongelmatonta ei näidenkään kahden kulttuurin yhteensovittaminen ole. Itse kukin on tähänastisen elämänsä aikana tottunut tietynlaisiin ruokiin, ja jotkut toiselle jokapäiväistä murkinaa olevat ovatkin täysin outoja.

Muutama vuosi sitten, kun mies oli ensimmäisen kerran tulossa Suomeen viettämään joulua, koettiin ensimmäinen ruokashokki. Onneksi suomalaisen joulupöydän kalapitoinen sisältö tuli puheeksi jo ennen joulua, joten mies ehti toipua pahimmasta järkytyksestä jo ennen jouluaattoa. Mies ei nimittäin ole kalan ystävä, ja sitä paitsi norjalainen joulupöytä on lastattu lihalla, makkaralla ja läskillä. Varsinkaan rasvainen liha ei vastaa minun käsitystäni herkkuruuasta. Minä herkuttelen kalalla, joka taas on miehelle arkiruokaa.

Norjassa merikalavalikoima on suuri ja mielenkiintoinen, kunhan löytää kaupan, jossa on tuorekalatiski. Monet norjalaiset myös syövät paljon kalaa, mutta sitten tuntuu olevan myös toinen koulukunta, lihansyöjät, johon miehenikin kuuluu. Minä itse olen syönyt kalaa hyvällä halulla lapsesta lähtien. Mieskin muistelee lapsena syöneensä paljon kalaa, ja ilmeisesti kalasta on silloin tullut yliannostus, koska se ei enää maistu. Kalan syönnistä on meidän taloudessamme käyty ajoittain keskustelua, ja lopputulos on, että sitä syödään silloin tällöin. Kala tosin on pääsääntöisesti lohta, koska miehen näkemyksen mukaan valkoisen kalan, mikäli sitä hänen lautaselleen päätyisi, pitäisi olla vastapyydettyä eli suoraan laivasta ostettua. Se taas ei näillä main onnistu.

Mutta liha, sen syöminen kuuluu ilmiselvästi norjalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa. Minä olen kaikkiruokainen, joten lihansyönti ei sinänsä ole ongelma. Jos kuitenkin pitäisi syödä lihaan perustuva päivällinen joka päivä parinkin viikon ajan, minulle syntyy suorastaan fyysinen tarve saada jotain kevyempää, mielellään kasviksiin painottuvaa ruokaa. Siinä sitten parisuhteen norjalainen osapuoli saattaa nousta kapinaan, ellen markkinoi kasvisruokaa sopivalla tavalla. Tilastojen mukaan norjalaiset syövät kasviksia keskimäärin muistaakseni vähintään yhtä paljon kuin suomalaiset, mutta olen myös tavannut monta norjalaista aikuista, jotka välttelevät kasvisten syöntiä. Mies ei tässä suhteessa onneksi kuulu pahimpaan kastiin, mutta kasvistenkin syönnistä meillä on keskusteltu aina silloin tällöin.

Koska minä olen taloutemme muonitusvastaava, mies on suhteemme alkumetreiltä lähtien altistunut suomalaistyyppiselle kotiruualle. Lihapullat ja perunamuusi menevät alas ongelmitta. Perunamuusin kohdalla tosin kohdattiin kulttuuriero, koska minä teen muusin perunoista. Mies oli koko siihenastisen elämänsä syönyt pussimuusia. Onneksi tästä ei syntynyt ongelmaa, päin vastoin.

Sen sijaan keittoruuat aiheuttivat keskustelua. Norjalaisten herkkua vaikuttaa olevan tomaattikeitto, jota myös mies suosi sen helppouden vuoksi. Erityisen helpoksi tomaattikeiton tekee se, että sen voi valmistaa pussiaineksista. Myös muita pussikeittoja on tarjolla. Miehen mielestä ne ovat käypää ruokaa, kunhan lisänä on leipää. Minä taas vierastan pussikeittoja. Tomaattikeittokin on parempaa, kun sen tekee vaikkapa tomaattimurskasta ja höystää tilkalla kermaa. Siivosin äskettäin kaapin perukoilta roskikseen valikoiman vanhaksi menneitä pussikeittoja, jotka eivät olleet minun ostamiani. Ilmeisesti tässä kohdassa on tapahtunut siirtymä toisenlaiseen kulttuuriin.

Keittoihin liittyy myös seikka, jota olen ajoittain ihmetellyt. Jos keitossa on paloiteltuna erilaisia juureksia ja ehkä muitakin kasviksia, se on miehen käsityksen mukaan kasviskeittoa, vaikka siinä olisi myös makkaraa tai jauhelihaa. Minä henkilökohtaisesti kutsuisin kyseisenlaisia keittoja makkarakeitoksi ja jauhelihakeitoksi, ja kasviskeitossa ei minun mielestäni ole lihaa tai lihajalosteita, vain kasviksia. Kalakeittoa mies sentään kutsuu kalakeitoksi juureksista huolimatta. Tämä nyt on lähinnä terminologinen dilemma, ja koska erilaiset keitot kelpaavat myös parisuhteen norjalaiselle, en ole ryhtynyt uudelleenkouluttamaan miestä tämän asian suhteen.

Mieskin toki kokkaa ajoittain. Koska mies ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta, pöytään ilmestyy silloin useimmiten jotakin einestä. Vaikka mies ei kalasta välitä, kalapihvit jostakin syystä kuuluvat vakioruokiin miehen kokatessa. Niitä saa valmiina kaupasta, ja ne on helppo lämmittää paistinpannulla. Mies tarjoaisi mielellään kalapihvien ja miksei muunkinlaisen kalan kanssa ruskeaa kastiketta, niin kuin hänen lapsuudessaankin tehtiin, mutta minun mielestäni taas kala ja ruskea kastike eivät kuulu samalle lautaselle.

Myös makkara on ruokalaji, jota mies suosii. Itse asiassa makkaralla tuntuu olevan lähes kansallisruuan asema Norjassa, sillä sitä syövät kaikki ja sitä syödään kaikkialla. Minä en ole mieltänyt makkaraa kunnon ruuaksi, poikkeuksena tietenkin on grillimakkara kesällä ja vastaavat, mutta Norjassa asia on toisin. Päivällismakkara kietaistaan leiväntapaiseen ja höystetään katkarapusalaatilla, ja makkaroita tietenkin syödään useampia, kun päivän pääateriasta on kyse.

Oma lukunsa ovat erilaiset perinneruuat, sekä norjalaiset että suomalaiset. Esimerkiksi norjalaiseen makkaran- ja joidenkin muidenkin lihajalosteiden syöntiin liittyvät lompe ja lefse, eräänlaiset rieskat, joihin lihajaloste kiedotaan. Miehelle on hyvinkin tarkkaa, kumpaa näistä milloinkin kuuluu käyttää, kun taas minä en edelleenkään havaitse niissä mitään merkittävää eroa.

Minulle oli yllätys, että pannukakku ei kuulu norjalaiseen ruokaperinteeseen. Syödäänhän sitä Ruotsissakin. Miehelle se oli uusi tuttavuus, samoin työkavereilleni, kun joskus tein sitä töissä. Pannari on kuitenkin harkinnan jälkeen päässyt miehen suosioon. Samoin Suomesta tuodut karjalanpiirakat yleensä katoavat parempiin suihin varsin nopeasti. Ruisleivän sen sijaan saan syödä yksin, koska siinä on miehen mielestä liikaa makua.

Moniruokakulttuurisessa parisuhteessa ruokakulttuuri muotoutuu vähitellen molempia osapuolia tyydyttäväksi. Viikonloppulapsi joskus totesi, että meillä syödään ulkomaalaista ruokaa, toisin kuin äidin luona, jossa syödään norjalaista ruokaa. Perinorjalaisen ruuan osuus meillä varmasti onkin pienempi kuin täysin norjalaisissa talouksissa, ja kansainvälisen, mukaanlukien suomalaisen, ruuan osuus suurempi. 

Norjalaisen veroilmoituksen merkillinen maailmankuva

Taas on jokavuotisen iltapuhteen, veroilmoituksen täytön, aika. Esitäytetty veroilmoitus kolahti postilaatikkoon pari päivää sitten ja alkoi aiheuttaa ihmetystä.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se, että verovirasto vuodesta toiseen lähettää minulle itsepintaisesti paperisin veroilmoituksen. Norminorjalainen saa tekstiviestin kännykkäänsä, kun veroilmoitus on valmiina tarkastettavaksi verottajan nettipalvelussa. Vuosittain olen miehen avustuksella tarkistanut, että minäkin olen rekisteröinyt kaikki tarvittavat yhteystiedot, jotta saisin tekstiviestin, mutta eipä näytä verottaja uskovan.

Seuraava kulmien kohotuksen aihe oli se, että veroviraston mielestä en ole naimisissa aviomieheni kanssa vaan kyseessä on avopuoliso. Norjassa verovirasto hoitaa myös väestökirjanpidon, ja sinne on pari vuotta sitten rekisteröity tieto naimisiinmenostamme. Edellisvuoden veroilmoituksiimme lisäsimme kumpikin myös tiedon suhteemme laadun muuttumisesta kesken vuotta, mikä otettiin huomioon lopullista saldoa laskettaessa. Asiassa ei siis pitäisi olla mitään epäselvää, mutta se ei kuitenkaan näytä menevän perille. Kummallista.

Toisaalta veroilmoituksessa ei missään kohdassa suoranaisesti kysytä siviilisäätyä, joten asian korjaaminen siirtämällä rasti yhdestä ruudusta toiseen ei onnistu. Kyllä minun käsittääkseni Norjassakin vaikuttaa jossain määrin verotukseen ja omaisuuden jakoon se, ollaanko naimisissa vai ei. Jostakin syystä verottajaa asia ei kuitenkaan näytä kiinnostavan. Merkillistä.

Asunnon kohdalla sentään todetaan, että omistan siitä 50%, mikä pitää paikkansa. Sen sijaan asunto-omistuksen verotusarvon tulkinta epäilyttää. Omaisuuteni loppusummassa nimittäin on mukana puoliksi omistamani asunnon koko verotusarvo. Ja miehen esitäytetyissä tiedoissa asunto-omistus on merkitty samalla tavalla kuin minulla. Tarkoittaako tämä, että norjalaisen logiikan mukaan asunnon verotusarvo tuplaantuu, jos sen omistus on jaettu kahden henkilön kesken? Erikoista.

Yhteisen asunnon lisäksi meillä on myös yhteinen asuntolaina. Verottaja on kuitenkin viisaudessaan päättänyt, että laina kuuluu vain miehelle ja minulla ei ole kruunuakaan velkaa. Verottaja saa lainatiedot suoraan pankista, ja lainapapereissa on myös minun nimeni, joten asian pitäisi olla aivan selvä. Tämänkin asian muistan muuten korjatun viimevuotisiin veroilmoituksiin, mutta taas on verottaja itsepintainen käsityksissään. Mikäs tässä sitten on takana? Onko norjalainen verottaja niin vanhanaikainen, että sen logiikan mukaan mies on perheen pää ja vastaa yksin veloista? Käsittämätöntä.

Että tällaista... Norjalaista byrokratiaa jotkut haukkuvat hitaaksi mutta kankeaksi. Mistäköhän se käsitys johtuu...?

Veroilmoitusta läpikäydessä vastaan tulee muuten muun muassa sellainen kysymys, että onko verovelvollinen omistanut verovuonna voimalaitosta. Tämä kieltämättä herättää ainakin minussa kiinnostuksen, kuinka yleistä voimalaitoksen omistaminen on Norjassa. Ilmeisesti ei ainakaan kovin harvinaista, kun sitä oikein erikseen kysytään.

Ärrin murrin

Viikonloppulapsi unohti kirjan meille ja sovimme, että se lähetetään hänelle postissa. Siitäpä alkoikin pieni mutta verenpainetta nostava tapahtumakulku.

Poikkesin sitten yhtenä päivänä töistä lähtiessäni matkan varrella olleeseen postiin. Useimmat postitoimistot ovat täällä jonkin kaupan yhteydessä olevia asiamiesposteja, minkä ansiosta postitoimistoverkko on varsin tiheä. Meidänkin lähin postimme on sadan metrin päässä, mutta tämä paikka, johon poikkesin, ei ollut minulle ennestään tuttu.

Verenpaine osoitti lieviä nousun merkkejä ensimmäisen kerran jo siinä vaiheessa, kun pysäköin auton kaupan pihaan ja menin noutamaan p-lippua automaatista. Kauppojen pihoissa on aika yleisesti - muttei kuitenkaan aina - tällainen automaatti ja ensimmäinen tunti tai pari on tavallisesti ilmaista aikaa. Lipuilla siis lähinnä valvotaan, ettei kukaan ala käyttää kaupan pihaa pitkäaikaispysäköintiin. Tämän kaupan pihassapa ilmaista aikaa ei ollut ollenkaan, vaan pysäköinnistä piti maksaa heti alusta alkaen. Eihän yhden pienen postiasian hoitamiseen tarvittavan pysäköintiajan lunastamiseen kovin montaa kruunua tarvittu, mutta olin kuitenkin lievästi ärsyyntynyt maksullisuudesta, koska en ymmärrä, miksi sen piti olla maksullista tässä paikassa. Kaupan ja siellä olevan postin lisäksi samassa pihapiirissä oli nähdäkseni vain jokin pikkuputiikki, ja sitäpaitsi sellainenkin ratkaisu on joissakin paikoissa nähty, että ruokakaupan asiakkaat saavat pysäköidä ilmaiseksi. Mutta ei täällä. Mahdollisesti joku oli saanut ahaa-elämyksen, että tässä voidaan tienata rahaa.

No, muutama kruunu automaattiin ja postiasiaa hoitamaan. Valitsin hyllystä sopivan kokoisen kuplamuovikuoren pienelle ja kevyelle kirjalle ja kirjoitin osoitteen päälle. Sitten jäin odottamaan vuoroani, ja verenpaine alkoi kohota taas. Postin tiskillä oli rouvashenkilö, jonka palvelemiseen tarvittiin nähtävästi kaksi miestä. Siitä huolimatta sen asian hoitaminen kesti ja kesti. Rouvalla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, mutta aika rauhallista tahtia pitivät myös häntä palvelleet miehet.

Vihdoin ja viimein tuli minun vuoroni ja sanoin haluavani postittaa kuoren. Nuorempi mies alkoi mittailla ja punnita kuorta ja ilmoitti sitten postimaksun: 332 kruunua. Olin lievästi sanottuna ällistynyt hinnasta. Onhan Norjassa kallista, mutta tämä oli kyllä älyttömintä, mitä olin kuullut pitkään aikaan. Kyselin perusteita mainitulle hinnalle ja mies kertoili lähetyksen painavan yli 300 g ja olevan yli 2 cm paksu. Olen postittanut vastaavan kokoisen lähetyksen joskus ennenkin ja maksanut huomattavasti pienemmän postimaksun, joten aloin tiukata, että millaisen lähetyksen hintaa minulle nyt oikein tarjottiin. A-postia kuulemma. Mutta B-postina sen voisi lähettää halvemmalla, kertoi mies, ja ilmoitti sitten, että B-postilla hinta olisi 330 kruunua. Siis peräti kaksi kruunua vähemmän.

Tässä vaiheessa verenpaineeni alkoi olla sen verran kohollaan, että kyselin jo varsin tiukkaan sävyyn, että missäköhän nyt mättää, kun minulta pyydetään pienen paketin lähettämisesti selkeästi aivan liian korkeaa hintaa. Mies levitteli käsiään, että tällainen tämä hinta nyt on, halvempia vaihtoehtoja ei ole. Taustalla vanhempi mies nyökytteli, että näin tämä asia on.

Tämän vastauksen saatuani ilmoitin, että nyt jää kyllä paketti lähettämättä, koska en todellakaan aio maksaa moista ylihintaa. Miehet tiskin takana näyttivät yllättyneiltä. Ilmeisesti ei ole yleistä, että asiakkaat kyseenalaistavat postipalvelujen hinnoittelun.

Kotona tarkistin netistä postin hinnastosta, mitä kyseisen kokoisen paketin lähettämisen pitäisi maksaa. Sellaista hintaa kuin 332 kruunua ei löytynyt mistään. Sen sijaan paketin mitat huomioiden 70 kruunua vaikutti olevan normaali A-postin hinta.

Seuraavana päivänä mies otti paketin mukaansa mennessään lähikauppaan, jossa on posti, ja sai lähetettyä sen 70 kruunulla. Mistään muusta hinnasta ei kuulemma ollut edes puhetta.

Koko prosessista voi tehdä muutaman johtopäätöksen.

Ensinnäkin pysäköintimaksu: Jos ihmisiä voidaan rahastaa, ihmisiä rahastetaan. Tämä on tavallaan norjalainen muunnos Murphyn laista. Epäilemättä joku pysäköintimaksuekspertti osaisi kertoa perusteen sille, miksi ruokakaupan pihassa pitää maksaa pysäköinnistä, mutta minun mielikuvitukseni ei sen syyn keksimiseen riitä.

Ja sitten postitoimiston toiminta: Se, että joku hoitaa jotakin tehtävää, vaikkapa myy postimerkkejä, ei tarkoita, että kyseinen henkilö osaisi hommansa, siis tässä tapauksessa tietäisi, minkä arvoinen postimerkki milloinkin kuuluu myydä. Ja jos jokin mättää asiakaspalvelussa, se ei ole täkäläisen ajattelutavan mukaan ainakaan asiakaspalvelijan vika, ja virheitä ei myönnetä.

Tässä tuli nyt erinäisiä yleistyksiä, tiedetään, mutta sanonpa vaan että RRRÄYH!

Liukuhihnalla

Itsepintaisesti edennyt flunssa pääsi ottamaan ylivallan, ja maanantaiaamuna totesin parhaaksi jättää töihinlähdön väliin ja hakeutua sen sijaan lääkärin vastaanotolle. Yskitti, kurkkuun sattui, nenä vuosi ja silmätkin kutisivat ihan mahdottomasti.

Norjassa on omalääkärijärjestelmä ja vastaanottoajan saa oman kokemukseni mukaan kohtuullisen nopeasti, jos siihen on tarvetta. Omalääkärijärjestelmän piirissä työskenteleviä lääkäreitä ei ole keskitetty Suomen tapaan terveyskeskuksiin, vaan he työskentelevät pienillä, parin, kolmen lääkärin yhteisillä lääkäriasemilla, jotka on sijoiteltu sinne, tänne. Käsittääkseni lääkäriasemat ovat yksityisyrityksiä, joilla on sopimus kunnan kanssa.

Olin kännykkä kädessä valmiina soittamaan heti kahdeksalta, kun lääkäriasemani puhelinlinja aukeaa. Vastauksen sijaan siellä olikin nauhoitettu viesti, että puhelinaika alkaa nykyään vasta yhdeksältä. Uusi yritys tuntia myöhemmin ja taas pääsin kuuntelemaan tiedotetta, joka tällä kertaa kertoi, että alimiehityksen vuoksi puhelimeen ei tänään juurikaan vastailla. Jos on kiireellistä asiaa, lähetä tekstari. Koska arvelin, että alimiehitys saattaa koskea myös lääkäreitä ja siten saman päivän aikoja ei myönnetä kevyin perustein, valitsin flunssaoireistani vetävimmän, silmätulehduksen, ajanvarauspyynnön avainsanaksi ja jäin jännityksellä odottamaan vastausta. Kutsu saapua paikalle parin tunnin kuluttua tuli kohtuullisen nopeasti.

Ikioma omalääkärini ei vaikuttanut olevan paikalla. Sen sijaan potilaita vastaanotti liukuhihnatyyliin nuori nainen, ilmeisesti sijainen. Minua edeltävä potilas näytti käyvän lähinnä kääntymässä lääkärin luona. Kun tuli minun vuoroni, ehdin sanoa vain muutaman sanan taudistani, kun lääkäri totesi, että "voi, kuinka ikävää", ja teki pikaisen silmämääräisen diagnoosin parin metrin etäisyydeltä sen kummempia kyselemättä ja alkoi naputella silmätippareseptiä. Sain vielä lisättyä, että yskä haittaa nukkumista, ja yskänlääke olisi ihan kiva myös. Muutama sekunti lisänäpyttelyä ja sitten ohjeet: "E-resepti on apteekissa. Heihei!" Potilas ulos ja seuraava sisään. Aikaa tähän kaikkeen meni arviolta 2-3 minuuttia. Sitten vielä rahastus itsepalveluna automaatilla, 145 kruunua (n. 20 €). On täällä lääkäreillä kovat tuntitaksat.

Omalääkärijärjestelmässä on hyvät puolensa. Lääkärin saa valita itse, ja jos ei tykkää lääkäristään, vaihtaminenkin onnistuu helposti netissä. Aina saman ihmisen kanssa asioiminen edesauttaa lääkärin ja potilaan välisen suhteen muodostumista. Siis ainakin periaatteessa. Käytännössä vastaanottoaika saattaakin olla jollekin muulle saman aseman lääkäreistä, minkä takia olen jo oppinut aikaa tilatessa varmistamaan, että kenetköhän mahdan tällä kertaa tavata. Joskus saatan nirsoilla, enkä kelpuuta ketä tahansa. Toisaalta positiivista on, että ajan saaminen nopeasti ei ole kiinni siitä, onko omalääkärilla vapaita aikoja.

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt Suomessa terveyskeskuslääkärillä, enkä enää muista, mitä siitä piti maksaa. Ainakin alkuaikoina norjalainen maksu tuntui melko korkealta, ja se pitää maksaa joka kerta. Jos tehdään jotain toimenpiteitä, niistä pitää maksaa erikseen. Maksuilla on kuitenkin vuosittainen katto, 2000 kruunua (n. 260 €), jonka jälkeen lääkärikäynneistä ei tarvitse maksaa mitään. Sen saavuttaminen edellyttää noin 13 tällaista "peruslääkärikäyntiä", eikä ainakaan meikäläisellä ole tarvetta käydä lääkärillä keskimäärin kerran kuussa. Eri asia sitten olisi, jos vaikka murtaisi jalkansa ja saisi koko summan kerralla täyteen.

Omalääkärit ovat yleislääkäreitä ja hoitavat lähes mitä tahansa lääketieteen alaan kuuluvia ongelmia. Onhan lääkäreissäkin eroja, mutta joskus tulee mieleen, että onkohan heillä oikeasti riittävä osaaminen kaikesta mahdollisesta, johon he käyvät käsiksi. Omalääkäri voi toki antaa lähetteen erikoislääkärille, mutta siinäkin taitaa olla eroja, kuinka herkästi näin tapahtuu. Viikonloppulapsi esimerkiksi oli äskettäin ollut ensimmäistä kertaa ikinä allergialääkärillä. Tähän asti eli noin kymmenisen vuotta allergiaa on hoitanut omalääkäri menetelmällä, jota minä asiaa muutaman vuoden sivusta seuranneena kuvailisin lähinnä hakuammunnaksi.

Saako valittaa?

Norjaan muuton jälkeen minulla on ollut tapana todeta Norjan ja Suomen eroista kyseleville ihmisille, että erot ovat niin pienet, ettei maasta toiseen muuttaessa mitään kulttuurishokkia pääse tulemaan. Näin siis kuvittelin, kunnes muutama viikko sitten luin kulttuurishokkia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja huomasin tunnistavani ilmiön myös käytännössä.

Kulttuurishokkia on tutkittu 1950-60-luvulta lähtien, joten siihen on ehditty paneutua jo varsin monen tutkijan voimin. Käsite viittaa uuden kulttuurin aiheuttamaan odottamattomaan ja epämiellyttävään kokemukseen sekä sopeutumisprosessiin, jotka ovat seurausta joutumisesta vieraaseen ympäristöön. Sen oireita ovat esimerkiksi entisen elämän menetyksen tunne, ulkopuolisuus, sopeutumisen paine, ahdistus ja kykenemättömyyden tunne. Vaikka kyseessä on stressireaktio, se on kuitenkin normaali osa uuteen kulttuuriin sopeutumisen prosessia.

Kulttuurishokki on monivaiheinen prosessi, jota kuvataan yleensä U-käyränä sen etenemistavan vuoksi. Tyypillisesti alussa on "kuherruskuukausi", jolloin uusi kulttuuri tuntuu jännittävältä ja kiehtovalta ja yleisvaikutelma on positiivinen. Alussa maahanmuuttajalla on kuin turistin näkökulma uuteen kulttuuriin. Alamäki alkaa, kun käytännön arki iskee silmille. Tässä vaiheessa kulttuurierot alkavat aiheuttaa ongelmia ja uuden ympäristön kulttuuri alkaa tuntua vieraalta ja vaikealta, ja ongelmat saattavat tuntua itse aiheutetuilta. Kun prosessi etenee ja maahanmuuttaja alkaa taas nousta U-käyrää ylöspäin, tietoisuus kontaktista ympäristön kanssa lisääntyy ja asenne muuttuu. Maahanmuuttaja tuntee usein jopa vihamielisyyttä ympäröivää yhteisöä kohtaan ja syylliset ongelmiin löytyvät ympäristöstä, ei enää itsestä. Entinen asuinmaa voittaa yleensä uuden maan vertailussa.

Kulttuurishokin prosessi huipentuu tasapainon saavuttamiseen vanhan ja uuden välillä. Jotkut tutkimukset tosin ovat päätyneet siihen, että valtaosa ei itse asiassa koskaan saavuta tasapainoa ja todellista integroitumista uuteen kulttuuriin vaan jää vaiheeseen, jossa uusi kulttuuri tuntuu edelleen vieraalta. Osa kuitenkin pystyy integroitumaan ja saavuttamaan tasapainon, mikä antaa maahanmuuttajalle tunteen itsenäisestä selviytymisestä sekä uuden kulttuurin asiantuntemuksesta. Tosin nekin, jotka jäävät vierauden vaiheeseen, yleensä kokevat ainakin hetkittäin olevansa tasapainossa kulttuurien välillä.

Joskus integroituminen huipentuu monikulttuuriseen identiteettiin. Ihminen tuntee tällöin kuuluvansa samanaikaisesti useampaan kuin yhteen kulttuuriin ja ne ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa, ja hän pystyy toimimaan välittäjänä kulttuurien välillä arvottamatta kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi. Monikulttuuriseen identiteettiin voi kuitenkin liittyä ongelma, että vallitseva kulttuuri ottaa liiankin täydellisen vallan identiteetissä ja alkuperäinen minuus unohtuu. 

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi äskettäin, kun eräällä ulkosuomalaisten foorumilla käytiin kiivasta ja ajoittain jopa tulikivenkatkuista keskustelua siitä, miten Suomeen ja nykyiseen asuinmaahan pitää ja saa suhtautua. Vastakkain oli kaksi päänäkemystä (kärjistäen): Suomessa kaikki on paremmin - nykyisessä asuinmaassa kaikki on paremmin. Yhdeksi keskustelun pääkysymyksistä muodostui se, onko nykyistä asuinmaata lupa kritisoida. Vapaaehtoisestihan jokainen on muuttanut, joten miksi valittaa? Näinhän se menee. Vai meneekö?

Minun mielestäni keskustelussa ilmeni ennen kaikkea se, että ihmiset katsoivat asioita lähinnä omasta näkökulmastaan. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille vuosikymmeniä sitten, toiset vasta äskettäin, joten kulttuurishokkiprosessin kaikki vaiheet olivat varmasti keskustelussa edustettuina. Toisaalta keskustelijat olivat varmasti muuttaneet erilaisista syistä, lähteneet erilaisista olosuhteista ja päätyneet erilaisiin yhteisöihin ja olosuhteisiin. 

Jos katsotaan kulttuurishokin etenemistä, jota todellakin on tutkittu ja dokumentoitu varsin perusteellisesti, valittaminen on täysin normaalia käyttäytymistä. Samoin entisen ja nykyisen asuinmaan vertailu. Itse asiassa vikojen löytäminen nykyisestä asuinmaasta indikoi lähinnä sitä, että maahanmuuttaja on menossa U-käyrää ylöspäin, kohti mahdollista integroitumista. Saavutetaanko täydellistä integroitumista sitten koskaan, onkin jo toinen asia, mutta ylöspäin meneminen tarkoittaa, että kyky selviytyä ainakin saavutetaan tai on jo saavutettu. 

Tämän perusteella sanoisin, että uudesta asuinmaasta on lupa valittaa, kunhan ei keskitä kaikkea tarmoaan siihen. Ja toisaalta ne asiat, joista ihmiset useimmiten valittavat, ovat loppujen lopuksi aika pieniä ja liittyvät varsin usein arkipäivän epämukavuuksiin, joiden ylitse pystyy kyllä pääsemään. Minuakin ärsyttää säännöllisesti se, että Norjasta ei löydy ruisleipää, sellaista kunnollista suomalaistyyppistä siis. En kuitenkaan kuole nälkään tämän ongelman takia. Eikä maiden vertailu ja erilaisten asioiden ihmettely edes välttämättä ole valittamista vaan ainoastaan erojen vertailua ja ihmettelyä.

Keskusteluissa ulkomailla asumisen eduista ja rasituksista jää yleensä kertomatta keskustelijoiden tausta, esimerkiksi muuton syy. On ihmisiä, jotka ovat halunneet ulkomaille ulkomailla asumisen itsensä vuoksi tai koska Suomi on tuntunut ahdistavalta. Sitten on niitä, jotka ovat lähteneet vaikkapa töiden perässä tai opiskelemaan ja ehkä jonain päivänä huomanneet, että elämä on rakennettu uudessa maassa siihen malliin, että sinne jääminen on luonnollisempaa kuin takaisin Suomeen muuttaminen, vaikka Suomessa asumista vastaan ei varsinaisesti mitään erityistä olisikaan. 

Oman näkökulman korostaminen saattaa johtaa siihen, että keskustelijat eivät välttämättä tiedosta kaikilla olevan hieman erilainen tilanne. Sopeutuminen, tyytyväisyys tai valitusten määrä ovat melko varmasti hyvin eri tasolla, jos ulkomailta on löytynyt hyvä työpaikka Suomessa vietetyn pitkän työttömyys- tai pätkätyökauden jälkeen, tai jos puolison mukana ulkomaille muuttanut on jättänyt taakseen hyvän työpaikan ja päätynyt työttömäksi työnhakijaksi, jonka työllistyminen on vaikeaa ulkomaalaisuuden ja siitä johtuvien syiden vuoksi. Toisaalta myös yhteisöllä, johon muuttaja on päätynyt, on suuri merkitys sopeutumisen kannalta. Ero on suuri, jos vertailukohtina ovat pieni kyläyhteisö, joka suhtautuu uteliaasti tulokkaisiin, ja suurkaupunki, jossa yhteisöstä ei voi edes puhua, koska naapuritkaan eivät tunne toisiaan. Tai verratkaapa tilannetta, jos vain englantia osaava suomalainen muuttaa englanninkieliseen maahan tai Japaniin.

Itse asiassa aina ei tarvitse edes muuttaa ulkomaille kulttuurishokin saadakseen. Muutto Raumalta Ilomantsiin tai Vantaalta Pelkosenniemelle voi sekin jo aiheuttaa lievempiä oireita.

***
Kulttuurishokkia käsittelevää kirjallisuutta esim.:
Furnham, A. & Bochner, S. 1986. Culture shock. Psychological reactions to unfamiliar environment. London: Methuen.
Pedersen, P. 1995. The five stages of culture shock. Critical incidents around the world. Westport: Greenwood Press.
Ward, C., Bochner, S. & Furnham, A. 2001. The psychology of culture shock. 2nd edition. Hove: Routledge.

Fillaroimaan!

Minulla on ollut uusi polkupyörä hankintalistalla lähes siitä saakka kun muutin Norjaan. Muuttokuormassa tuli mukana pyörä, jolla olin pärjännyt erinomaisesti Helsingin tasaisilla pyöräteillä pari kesää. Mutta täälläpä sen seitsemän vaihdetta osoittautuivat riittämättömiksi mäkisen maaston takia.

Polkupyörät kuitenkin sattuvat olemaan kalliita. Siis ainakin sellaiset, joissa on riittävästi vaihteita, jotta ylämäessä ei heti tarvitse ryhtyä taluttamaan pyörää. Ja toisaalta kun minä en kuitenkaan pyöräile päivittäin enkä ole ajatellut alkaa harrastaa vaativassa maastossa ajoa, niin ei polkupyörään viitsisi aivan älytöntä kasaa kruunuja sijoittaa.

Toisaalta polkupyöräkauppojen valikoimassa tuntuu olevan paljon nimenomaan niitä kalliimpia malleja. Täällä päin Norjaa ainakin, jossa myös polkupyörä vaikuttaa olevan jonkinlainen statussymboli. Pyöräily on menestyvän ihmisen trendikäs harrastus, ja siihen ei todellakaan kelpuuteta mitä tahansa munamankelia. Pyöräilyharrastus ei myöskään tarkoita sitä, että lähdetään perheen kanssa tekemään pieni lenkki sunnuntai-iltapäivänä.

Vakavamielinen pyöräilyharrastus tarkoittaa kiitämistä kilpapyörällä trikoisiin verhoutuneena autojen seassa tai maastopyörällä tehtyä retkeä maastossa, joka todellakin edellyttää maastopyörää. Ja toisaalta vaikkei aivan noin vakavamielisesti pyöräilyä harrastaisikaan, kyllä sen silti pitää olla maastopyörä. Sellainen, joka ei ole silminnähden halvempi kuin naapurilla. Näin siis täällä Oslon länsipuolella, jossa asuu keskimäärin varsin varakasta väkeä.

Itse Oslossa sen sijaan saattaa nähdä ihmisiä aivan "tavallisen" pyörän selässä matkalla jonnekin, ei vain kuntoilemassa tai harrastamassa. Kieltämättä Oslon keskustan alueella myös maasto on tasaisempaa eikä välttämättä edellytä kovin ihmeellistä varustusta.

Pari viikkoa sitten piipahdin käytetyn tavaran kaupassa, Bruktbutikken Møllassa, ja kuulin että he myyvät myös käytettyjä ja huollettuja eli hyväkuntoisia polkupyöriä. Sillä kertaa myynnissä ei ollut sopivaa, mutta kun kerroin kiinnostuksestani, minulle luvattiin ilmoitella sopivan pyörän ilmaantuessa. Tänään tuli viesti kuvan kera, ja kävin koeajamassa ja ostamassa pyörän.

Møllan pyörillä on hintaa 800-1000 kruunua eli uusiin verrattuna ne ovat hyvin edullisia varsinkin kun ottaa huomioon, että pyörät huolletaan ennen myyntiä. Varsinainen pyöräsesonki on kuulemma keväällä, mutta pyöriä tulee myyntiin muuhunkin aikaan vuodesta. Pyörät ovat peräisin kierrätysasemalta, johon ihmiset tuovat sekä jätteitä että tarpeettomaksi käynyttä tavaraa.

Polkupyörät ja kierrätys onkin muuten mielenkiintoinen yhtälö. Täälläpäin Norjaa ihmiset näyttävät heittävän pois hyväkuntoista ja jopa aika arvokastakin tavaraa, myös polkupyöriä, aika huolettoman oloisesti. Keväällä, kun rivitaloyhtiömme oli tilannut pihatalkoiden ajaksi paikalle roskalavoja, niihinkin kannettiin polkupyöriä. Joku naapureista niitä sieltä sitten kävi dyykkaamassa ja totesi hyväkuntoisiksi.

Vilkaisin ihan mielenkiinnosta finn.no-sivustolta käytettyjen polkupyörien tarjontaa. Pikaisella otannalla näytti siltä, että ihmiset myyvät lähinnä kalliita, kymmeniätuhansia kruunuja uutena maksaneita maasto-, kilpa- ja muita erikoispyöriä sekä lastenpyöriä. Tavallisempia aikuisten pyöriä, joita suurin osa uutena myydyistä polkupyöristä lienee, osui silmään vähänlaisesti.

Tällaisen menopelin ostin

P.S. Myydään edullisesti hyväkuntoinen, 7-vaihteinen naisten city-pyörä. Sijainti: Asker.

Riktige kjærester

Lehdessä oli juttu avioliiton suosion kasvusta, joka on nyt jatkunut muutaman vuoden ajan, kun 1990-luvulle asti vuosittain solmittujen avioliittojen määrä laski Norjassa tasaisesti. Kirkkohäiden osuus sen sijaan vähenee ja "humanististen" vihkimisten suosio kasvaa. Jälkimmäinen ei ole sama kuin siviilivihkiminen, joita myös harrastetaan, vaan Human-Etisk Forbundin tarjoama ei-uskonnollinen seremonia.

Minun lähestulkoon ensivaikutelmani norjalaisista pariskunnista oli, etteivät juuri ketkään olleet naimisissa. Avopareja lapsikatraalla ja ilman tuli vastaan joka käänteessä, ja ne, jotka naimisiin asti olivat päätyneet, kertoivat tehneensä ratkaisun käytännön syistä, jos asia tuli jostakin syystä puheeksi. Vakiintuneemmat avoparit taas eivät vain jotenkin olleet aktivoituneet riittävästi naimisiinmenon suhteen. Näin seliteltiin. Hieman iäkkäämmät parit toki olivat naimisissa, mutta ajat näyttivät heidän nuoruutensa jälkeen muuttuneen.

Nyt lehtijutun luettuani vilkaisin tilastoja avio- ja avoparien määristä Norjassa. Tilastojen mukaan avioliitto on edelleen avoliittoa yleisempi parisuhteen muoto alle kolmikymppisiä lukuunottamatta. Oslossa ja Finnmarkissa avioliitossa eläviä on suhteessa vähemmän kuin koko maassa keskimäärin, mutta avoliitto ei ole siellä vastaavasti muuta maata yleisempi, parisuhteettomuus sen sijaan on. Lapsista taas hieman yli puolet syntyy avioliiton ulkopuolella.

Lomamatkalla etelässä satuimme miehen kanssa juttelemaan parin norjalaisturistin kanssa, jotka jostakin syystä olettivan meidän olevan avopari. Sekä minulla että miehellä oli sormus sormessa, ja olemme kumpikin nelikymppisiä eli kuulumme siihen enimmäkseen naimisissa olevaan kohorttiin. Siitä huolimatta meihin viitattiin nimityksellä kjæreste, joka tarkoittaa seurustelukumppania, ei aviopuolisoa. Mieheni korjasi termit kohdalleen ja puhekumppani totesi hilpeästi meidän olevan riktige kjærester, oikein vakavasti seurustelevia.

Jostakin syystä minulle on tullut usein vaikutelma ihmisten puheita kuunnellessa, että pariskuntien ei oleteta olevan naimisissa, mikäli tarkkaa tietoa asiasta ei ole. En sitten tiedä, onko jotenkin kohteliaampaa kutsua tuntemattoman ihmisen puolisoa avopuolisoksi tai seurustelukumppaniksi ja erehtyä kuin kutsua tätä aviopuolisoksi ja erehtyä.

Saattaa kuulostaa siltä kuin muiden ihmisten siviilisäädyllä olisi minulle jotain erityistä merkitystä, mutta ei sillä ole. Jostain syystä vain olen sattunut kiinnittämään asiaan huomiota täällä, vaikka Suomessa en muista uhranneeni tällaiselle asialle ajatustakaan. Sekin on mahdollista, että kohdalleni vain on osunut epätavallisen paljon tietyllä tavalla ajattelevia ihmisiä. Fakta kuitenkin on, että eri maissa suhtautuminen avioliittoon ja erityisesti avoliittoon saattaa vaihdella hyvinkin paljon.

Yleisesti ottaen avioliittoon ja avoliittoon Norjassa suhtaudutaan varsin arkipäiväisesti. Toista ei nosteta yläpuolella, eikä toista paheksuta. Ei ainakaan täällä päin Norjaa. 

Projektiraportti takapihalta

Muistatteko vielä meidän takapihan? Sen, jolle kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään. 

Kevät 2011

Keväällä 2011 lumen alta paljastui joutomaata, ja lähemmässä tarkastelussa, satunnaisilla lapionpistoilla sinne tänne, kävi ilmi, että jos siellä ei muuta ollut niin kiviä ainakin. Takapiha on nimittäin täyttömaata ja sen täyttämiseen on käytetty lähinnä erikokoisia kiviä. Ja hiukan savimaata pintaan. Kevään edistyessä piha alkoi viheriöidä, mutta ruohon sijaan maasta puski enimmäiseen erilaisia rikkaruohoksi luokiteltavia kasveja, joiden seassa oli paikoitellen myös vadelmaa ja metsämansikkaa. Eihän sellaista takapihaa viitsinyt katsella, joten projekti lähti käyntiin...

Kevät 2012

Seuraavana keväänä piha näytti edelleen lähes yhtä ankealta. Kiviäkin oli löytynyt lisää, samoin jostain muinaisesta rakennelmasta peräisin olevia betoninkappaleita. Rikkaruohoja siellä kuitenkin kasvoi jo vähemmän, sillä olin ensimmäisenä kesänä kitkenyt huomattavan määrän niitä juurineen kuvassa näkyvästä rinteestä. Kitkeminen jatkui, mutta kesä 2012 oli niin sateinen, että työ edistyi aika hitaasti. Ja sitä kitkettävää oli edelleen mahdottoman paljon, eikä ainoastaan rikkaruohoja vaan myös erilaisia pensaiden juurakkoja. Yhden pienen ja moneen kertaan katkaistun mutta sitkeähenkisen jalavankin taisin kaivaa maasta juurineen. 

Syksy 2012

Kitkemisen lisäksi löysin kaikille ylimääräisille kiville loppusijoituspaikan rakentamalla niistä pengerryksen rinteen ja tasamaan rajalle. Kun vielä kesän mittaan muutaman kerran siistin pihan takaosan pahimpia pöheikköjä siimaleikkurilla, näkymä viime syksynä alkoi jo etäisesti antaa viitteitä tulevasta. Muutama kasvikin löysi jo paikkansa.

Näkyvin osa työstä jäi kuitenkin tähän kesään. Loppukeväällä ja alkukesällä vierailin säännöllisesti puutarhakaupassa ja kannoin sieltä kotiin milloin mitäkin taimia. Sitten vietin aikaa lapion varressa kaivaen vielä vähän lisää kiviä pois istutuskuopista. 

Heinäkuu 2013

Suurin urakka koitti heinäkuussa, kun lomalaisilta viimeinkin liikeni muutama päivä nurmikontekoon. Ensin kärrättiin neljä kuutiota multaa parkkipaikalta naapurien pihojen poikki meidän pihamme laidalle ja kipattiin alas. Ja levitettiin ja tasoitettiin ja tiivistettiin. Tänä vuonna oli vaihteeksi lämmin kesä, joten tässä hommassa tarkeni vähän liiankin hyvin. Pihan sijainti on muuten sellainen, että lähellekään ei pääse minkäänlaisen moottoroidun vehkeen kanssa, joten maansiirtotyö tapahtui kottikärryillä. Voin nyt omasta kokemuksesta kertoa, että neljästä kuutiosta multaa tulee melko monta kärrylastillista.

Rullaati rullaa

Nurmikon osalta päädyimme siirtonurmeen, joka vaikuttaa olevan täälläpäin aika suosittua. Takapihan vaakatasossa oleva alue on pinta-alaltaan suhteellisen pieni, joten nurmikko rullaantui paikoilleen varsin sutjakkaasti, eikä sen hintakaan noussut pilviin.

Juuri ennen ensimmäistä leikkausta

Siirtonurmea pitää kastella aika paljon, jotta se juurtuu paikalleen. Toisaalta se kyllä lienee helpompi ja ennen kaikkea nopeampi tapa saada valmis nurmikko kuin kylvää ruohonsiemeniä ja sitten jännätä, alkaako mitään kasvaa. Ensimmäinen leikkaus olisi pitänyt varmaan tehdä jo pari päivää aiemmin, mutta sade viivästytti ja ruoho sai venähtää hiukan ylipitkäksi.

Valmis tältä kesältä!

Tässä on lopputulos tämän kesän osalta. Kuvakulma on sama kuin ensimmäisessä kuvassa, eli muutos on huomattava. Nyt sitten toivotaan, että nurmikko säilyy hengissä ensi kesään, samoin kuin muutkin istutukset. Useimmat kasvit on valittu sitä silmälläpitäen, että ne toivon mukaan tulevaisuudessa peittävät joko maan tai jotain takanaan olevaa. Vielä pitäisi rakentaa portaat alas nurmikolle ja tehdä jotain vasemman sivun kaltevalle alueelle, mutta se saa jäädä odottamaan ensi kesää. Nyt ei jaksa enää mitään.

Ai niin, minulla on uusi harrastus. Ruohonleikkuu.