Taas luistettiin kansallispäivän juhlinnasta

Norjassa on tänään vietetty kansallispäivää, joka on suuri juhlapäivä. Me miehen kanssa päätimme tänä vuonna juhlistaa päivää pysymällä kotona, kaukana väentungoksista. Koululaisten paraati Oslossa on nähty pari, kolme kertaa, eikä siinä ole enää mitään uutuudenviehätystä. Onhan pukuloistoa - norjalaisilla on tapana pukeutua kansallispukuihin - hieno katsella, mutta tungos on aivan mahdoton.

Jossain vaiheessa iltapäivää naapurit alkoivat palailla kotiin lastensa koulujen ja päiväkotien juhlista. Kun liikkeelle oli lähdetty aamutuimaan, oli väki hieman väsyneen näköistä. Tässä vaiheessa minä olin pihalla nauttimassa kauniin aurinkoisesta säästä oksasakset kädessä. Nyt on hyvä hetki leikata ruusuista kuolleet oksat, kun lehdet jo paljastavat, mitä leikata ja mitä jättää.

Mies taas alkoi tässä vaiheessa tuntea säännöllisesti tiettyjen juhlapyhien yhteydessä ilmaantuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että me emme vietä päivää sillä perinteisellä ja vakiintuneella tavalla, jolla kaikkien norjalaisten kuuluu sitä viettää. Ihan sivuhuomautuksena voin sanoa, että juhlimattomuuden syy ei siis ole parisuhteemme ulkomaalainen osapuoli, vaan esimerkiksi tällä kertaa aloitteen kotona olemisesta teki mies itse. Mutta jostakin syystä mies alkaa tuntea sosiaalista painetta, kun naapurit näkevät, ettemme juhli kansallispäivää niin kuin kaikki muut. Vaikkei kukaan edes sano mitään.

Sen verran kuitenkin minäkin kunnioitin yleistä juhlapäivää, että tein vain kevyitä puutarhatöitä, lähinnä ruusujen leikkuuta, jota nyt ei mielestäni voi edes työksi luokitella. Sen sijaan olen viime päivien aikana askarrellut jotain, joka valmistui sopivasti kansallispäiväksi.

Viime kesän seinäremontin jäljiltä nurkkiin jäi pyörimään kaksi trukkilavaa. Tai oikeammin sanottuna otin te talteen ja säilöin talveksi terassille pitäen tarkasti silmällä, että mies ei tullut heittäneeksi niitä pois. Mies nimittäin näkee tällaisessa tavarassa vain roskaa, josta pitää päästä eroon, mutta minulla oli suunnitelmia niiden varalle. Miksi heittää pois ilmaista puutavaraa, josta voi nikkaroida jotain käyttökelpoista?

Tällaiset kertakäyttölavat eivät ole riittävän tukevia, jotta niistä voisi tehdä terassihuonekaluja tai vastaavaa, mutta istutuslaatikkomateriaaliksi ne olivat oikein passeleita. Hiukan sahaamista ja vasarointia, ja kahdesta lavasta syntyi kaksi tällaista kehikkoa.

Paikan löytäminen sen sijaan tuotti hieman päänvaivaa, koska piha on lievästi sanottuna haasteellinen. Varjoa on paljon ja vaakasuoraa pintaa vähän. Myös etanoiden esiintymistiheys eri puolilla pihaa oli otettava huomioon. Vaakasuorassa olevalla nurmikolle en halua mitään ylimääräistä, joten paikaksi valikoitui ei niin kovin jyrkkä rinne, jossa etanoita ei ole viime kesinä näkynyt. Toivottavasti pysyvät edelleen poissa. Ja toivottavasti puoli päivää aurinkoa riittää jonkinlaiselle kasvimaalle, koska enempää ei oikein missään kohtaa pihaa ole.

Kissa näytti hämmentyneeltä laatikkoja katsellessaan. Ne taisivat tulla sen päivittäiselle kulkureitille.

Vapunpäivä Oslossa

Lähdimme Oslon keskustaan jäätelölle, ja vappumarssijat osuivat kohdalle. Suuri osa kulkueesta oli ilmeisesti jo ohittanut tämän paikan, joten en oikein saanut kokonaiskäsitystä marssijoiden määrästä. Punaisia lippuja ja kylttejä kuitenkin näkyi ja torvisoitto raikasi. Yleisöä kadun varrella oli jonkin verran muttei lähellekään niin paljon kuin kansallispäivän kulkuetta katsomassa.

Vappu ei ole Norjassa samanlainen kansanjuhla kuin Suomessa. Työväki marssiin, mutta siinäpä se sitten taitaa olla. Ei näy vappupalloja ja serpentiiniä eivätkä edes pullonkorkit poksahtele. Piknikseurueitakaan ei näy mailla halmeilla, eikä mieskuorolaulua kuulu aamutuimaan.

Kalenterissa lukee toukokuun ensimmäisen päivän kohdalla yksinkertaisesti offentlig høytidsdag eli yleinen juhlapäivä tai yleinen vapaapäivä. Ei mitään sen tarkempaa määritelmää, millaisesta päivästä on kyse.

Kun varsinainen työväki - ammattiyhdistysten marssiporukat - olivat menneet, perässä seurasivat vielä rauhanaktivistit ja ympäristönsuojelijat. Ilmeisesti norjalainen vappu on myös näiden aatteiden juhlapäivä. Varsinkin ympäristön puolesta marssivat näyttivät muuten olevan huomattavasti nuorempia kuin muut marssijat keskimäärin.

Oslon keskustassa on yleensä sunnuntaisin väkeä liikkeellä, jos sää on siedettävä. Tänään ei ollut kovin lämmintä, joten jäätelön syönti oli parasta suorittaa sisätiloissa. Muuten tarkeni kyllä kävellä kuninkaanlinnalle, joka näytti houkuttelevan muitakin sunnuntaikävelijöitä.

Vahdinvaihto kiinnosti turisteja. Pari nuorta naista oli jopa niin kiinnostuneita, että vartiosotilaan piti hätistellä heitä hieman kauemmas.

Kansallisteatterin ja viereisen juna- ja metroaseman välisellä aukiolla on aina ihmisiä kuluttamassa aikaa. On katusoittajia, kaupustelijoita, kerjäläisiä ja muuten vaan seisoskelijoita. Tänään näytti siltä, että joku oli lisännyt suhkulähteeseen jotain vaahtoavaa ainetta.

Unionikuningas Karl Johan eli suomalaisille tutummin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana eli Baptiste Bernadotte katselee Osloa kuninkaanlinnan edessä.

Ajatuksia sairasvuoteelta

Flunssa iski ja olen sairaslomaillut koko pääsiäisen jälkeisen viikon. Huomattavan määrän nenäliinoja ja kuumaa mehua kuluttaessani on parikin kertaa käynyt mielessä, että onpa hyvä ettei tarvitse lähteä lääkärin vastaanotolle sairaslomaa hakemaan. Oma ilmoitus työnantajalle riittää aika pitkälle.

Julkisen sektorin työpaikassani saa sairaslomailla omalla ilmoituksella peräti kahdeksan päivää kerrallaan. Töissä pitää toki olla taas tietty aika ennen seuraavaa sairaslomaputkea, ja vuositasollakin on kiintiö, jota ei voi ylittää - ja oletan, että usein toistuva sairastelu omalla ilmoituksella otetaan ennen pitkää hienovaraisesti puheeksi - mutta yleisesti ottaen työntekijöihin luotetaan. Viesti esimiehelle riittää, ja vastauksena tulee parane pian -toivotus ilman sen kummempia kysymyksiä taudin laadusta. 

Sairaslomailun helppouden huomaa siitä, että työpaikallani ei juurikaan näy nuhaisia ja yskäisiä ihmisiä. Itse olen jopa joskus saanut ystävällisen kehotuksen jäädä kaikessa rauhassa kotiin sairastamaan, kun olen ihan pienen pienessä flunssassa eli suomalaisen käsityksen mukaan täysin toimistotyökykyisenä tullut töihin nenäliinapaketin kanssa. 

Toisenlaisiakin käytäntöjä on nähty. Aiemmassa työpaikassani, yksityisessä pikkufirmassa, omalla ilmoituksella sai sairastaa kolme päivää, ja asiasta esimiehelle ilmoittaessa tämä epäluuloaan juurikaan peittelemättä pyrki puhelimessa ties mitä kysymyksiä tekemällä selvittämään, onko työntekijä ihan oikeasti sairas. Siellä tultiin töihin flunssassa eikä kiireisinä aikoina sairastamista katsottu hyvällä - ja säännöt eivät olleet samat kaikille työntekijöille. 

Norjan työelämän rentoudesta suomalaiseen verrattuna kuulee usein mainittavan. Norjalaisten sanotaan myös jäävän suomalaisia helpommin sairaslomalle. Molemmissa lienee huomattavia eroja työpaikasta, sen säännöistä ja työilmapiiristä, riippuen. Tosin aika ajoin uutisoidaan tilastoista, joiden mukaan Norjassa yleisesti ottaen sairaslomaillaan enemmän kuin naapurimaissa. Joskus kuulee juttuja ihmisistä, jotka ovat vuoden sairaslomalla - maksimiaika ilman että tulotaso laskee - täysin työkyvyttöminä mutta yllättävän aktiivista elämää viettäen. Myös toimeentulotuella eläviä työikäisiä on huomattavan paljon. Hyvän sosiaaliturvan epäillään kannustavan kotona työttömänä tai pitkään sairaslomalla olemiseen myös silloin, kun muitakin vaihtoehtoja olisi. 

Olen kuullut kerrottavan, miten jossakin paikassa viikonloppuna työvuorossa olevat sairastuvat yleisesti perjantaina, jos viikonlopuksi on luvassa kaunista säätä. Minun työkaverini taas eivät sääntöjen väljyydestä huolimatta vaikuta ainakaan silmämääräisesti arvioiden olevan erityisen ahkeria sairaslomailijoita. Hyvä työilmapiiri (kyselyjenkin mukaan) todennäköisesti vähentää ns. tarpeettomia sairaspoissaoloja. 

Omasta puolestani voin sanoa, että viikko kotona nenäliinapaketti seuralaisenani alkaa riittää. Naapurien tekemiset on jo havainnoitu kissoja myöten, ja telkkarista ei tule mitään järkevää.

Rantaidylli

Mitä Norjasta tulee mieleen? No, vuonot ainakin. Luonnonkauniit maisemat ja idylliset kylät vuonojen rannoilla. Jos olet lukenut vaikkapa Vuonon kimallus -blogia, niin siellähän näitä upeita rantamaisemia näkyy usein.

Rannikon kylille ja pikkukaupungeille on tyypillistä, että suuri osa rakennuksista on valkoisia. Näitä hohtavanvalkoisia läikkiä riittää pitkin rantoja.

Olemme silloin tällöin ajelleet pitkin vuonon rantoja tässä lähialueella ja joskus vähän kauempanakin. Autoillessa maisemat saattavat yllättää, kun valkoinen idylli ei olekaan koko totuus. Esimerkiksi Oslovuonon rannoilla on yllättävän paljon erikokoisia teollisuuslaitoksia, jotka usein sijaitsevat aivan asutuksen kyljessä.

Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa on Tofte-niminen taajama Oslovuonon länsirannalla, hiukan vastarannalla sijaitsevaa Dröbakia etelämpänä. Dröbak muuten näkyy ensimmäisessä kuvassa vuonon toisella puolella. Jos katsot Tofte-kuvaa tarkemmin, huomaat kuvan oikeassa laidassa pitkän, valkoisen putken. Teollisuuslaitoshan se siellä.

Tofte on noin 3000 asukkaan taajama, ja siellä on kaksi suurta teollisuuslaitosta. Osmoosivoimalaitos ja aivan taajaman keskellä sijaitseva selluloosatehdas. Se siitä idyllistä.

En oikein tiedä, mitä näistä teollisuusalueen ja asuinalueen yhdistelmistä pitäisi ajatella. Tietenkin joskus aikaisemmin - ja itse asiassa varmaan usein edelleenkin - sijainti rannalla on helpottanut sekä raaka-aineiden että valmiiden tuotteiden kuljetusta. Käytännölliset norjalaiset ovat sijoittaneet tehtaat parhaisiin mahdollisiin paikkoihin, ja jos siinä sitten sattuu vieressä asumaan kylällinen tai jopa enemmänkin ihmisiä, niin onpahan ainakin työvoimaa lähellä. Etteikö joku haluaisi asua tehtaan vieressä? Miksi ei?

Maisema- ja muihinkin haittoihin on kuitenkin vähitellen havahduttu ainakin siellä täällä. Esimerkiksi Oslossa on meneillään iso rakennusprojekti, kun vuonon rannalla, pääkaupungin ydinkeskustassa ikimuistoisista ajoista lähtien olleet satamatoiminnot siirretään sivummalle ja tilalle rakennetaan arkkitehtonisesti vaikuttava uusi julkisivu, josta valmiina on jo oopperatalo ja Barcode-niminen alue.

Norjalaisilla ja suomalaisilla tuntuu olevan hieman erilainen suhtautuminen ympäristöön, ja se näkyy esimerkiksi juuri rantojen käytössä. Lähellä rantaa asuminen on norjalaisistakin hienoa, mutta se, että ikkunasta näkyy tehdas, ei ilmeisesti edelleenkään ole kovin suuri miinus. Tosin Oslo ja varmaan muutkin suuremmat kaupungit ovat poikkeus tästä.

Pikku retki Oslon epämääräiselle puolelle

Mies heittäytyi viikonloppuna hankalaksi, kun halusin ulos syömään. Itse ulkona syömistä vastaan miehellä ei varsinaisesti ollut mitään, mutta ravintolavalintani oli epäilyttävä. Halusin nimittäin syömään jonnekin, jossa emme ole ennen olleet, ja ravintolaoppaan avulla tekemäni valinta kohdistui miehen mielestä aivan väärällä alueella sijaitsevaan paikkaan.

Ravintola, johon olin päättänyt mennä ja viedä miehenikin, sijaitsee aivan Oslon keskustassa mutta keskustan itäpuolella - eli väärällä puolella. Mies ilmoitti, ettei halua mennä Grønlandiin, koska siellä on epämääräistä porukkaa. Vain ulkomaalaisia ja rikollisia. Vaarallista.

Pidin kuitenkin pääni, ja koska olin jo ennen ravintolavalintaa onnistuneesti myynyt miehelle ajatuksen ulkona syömisestä, mieskin sitten lopulta taipui. Nuristen, mutta taipui kuitenkin.

Kieltämättä kyseinen osa keskustasta ei varsinkaan pimeällä ole välttämättä kovin houkuttelevan näköinen. Katuvalot tuntuvat himmeämmiltä kuin muualla ja yleisilme on pääkatua nuhjuisempi. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, sillä alueella on sekä asuntoja että paljon pieniä ravintoloita. Valtaosa ravintoloista taitaa olla etnisiä.

Epäilys iski miehen mieleen uudelleen, kun löysimme etsimämme vietnamilaisen ravintolan. Kadulta katsottuna se ei näyttänyt houkuttelevalta, pikemminkin päin vastoin. Ravintolaoppaassa oli kyllä todettu, että tämä paikka ei kerää pisteitä miljööllään, mutta ruoka sen sijaan on erinomaista. 

Paikka vaikutti olevan erittäin suosittu. Ravintolasali oli jotakuinkin täynnä, ja kymmenen minuuttia saapumisemme jälkeen ovella näyttikin olevan jo jonoa. Minuun teki välittömästi vaikutuksen ruokalistan pituus, jolla oli mittaa hieman enemmän kuin niin sanotun paremman ravintolan keskivertolistalla. Myös itse ruoka oli oikein hyvää, ja ainakin minun annoksestani olisi riittänyt syötävää pienelle perheelle. Mieskin myönsi, että paikkaan kannatti kaikista epäluuloista huolimatta tulla. 

Oslon keskustan itäisillä osilla on hiukan epämääräinen maine, ainakin joidenkin mielestä. Grønland-niminen kaupunginosa erityisesti tunnetaan maahanmuuttajien alueena, mikä epäilyttää monia kantanorjalaisia. Minun piti oikein tarkistaa kartasta, mistä Grønland oikeastaan alkaa, ja kävi ilmi, ettei se ravintola sitten ihan tarkkaan ottaen ollutkaan Grønlandissa. Lähellä sitä kuitenkin. 

Oslo on siitä jännä kaupunki, että vaikka pääkatu Karl Johan lähiympäristöineen on puunattu edustuskuntoon, sieltä ei tarvitse mennä paria korttelia kauemmas kun jo löytyy aivan erinäköinen kaupunki. Rakennukset ovat matalampia, seinissä on graffiteja ja yleisilme on kuin oltaisiin jossain paljon syrjemmällä kuin pääkaupungin ydinkeskustassa. 

Itäisessä keskustassa harvemmin tulee käytyä, koska ainakaan minulla ei yleensä ole mitään varsinaista asiaa sinne. Ja koska mieskin normaalisti kieltäytyy lähtemästä siihen suuntaan. Jos veikkaan, että tämän alueen ravintoloissa käy ihan eri asiakaskunta kuin sen puunatun keskusta-alueen ravintoissa, en varmaan ole kovin väärässä. 

Jos tältä alueelta menee vielä hiukan ydinkeskustasta poispäin, tulee Grünerløkkaan, entiselle työväenluokan asuinalueella, joka nykyään onkin trendikästä aluetta ravintoloineen, baareineen ja putiikkeineen. Ehkä sitä voisi verrata Kallioon Helsingissä. Ravintolailta Grünerløkkassa kuulostaa paljon hienommalta kuin ravintolailta Grønlandissa. 

Epämuodollisuuden huippu

Mies pisti viimekesäisen seinäremontin kirjanpitoa kuntoon. Naapurilta, jonka kanssa yhdessä ostettiin tarvikkeet ja tehtiin työt, oli saatu kuitteja kopioitavaksi. Ne piti palauttaa, ja mies ajatteli pistää kirjekuoren naapurin postilaatikkoon, kun nämä eivät sattuneet olemaan kotona. Ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty.

Mies palasi postilaatikoilta kuori kädessään, ja sanoi, ettei naapurin postilaatikkoa ollut löytynyt samasta rivistä muiden laatikoiden kanssa. Eikö niillä muka ole postilaatikkoa, mies ihmetteli. Minun piti oikein vilkaista ikkunasta, että onko se naapurin postilaatikko tosiaan hävinnyt, mutta siellä se näytti edelleen olevan. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimikin erottui hyvin laatikon kyljestä. 

Valistin miestä, että kyllä se laatikko siellä on. Miten ihmeessä et sitä löytänyt? Kun niiden asunnon numeroa ei ole missään postilaatikossa, vastasi mies. Mutta lukeehan siinä laatikossa Hansen (nimi muutettu), ihmettelin puolestani minä. Ei niiden nimi ole Hansen, oli miehen näkemys. Onpa, vastasin minä. Mistäs sinä muka sen tiedät, epäili mies. Oletko varma? Ainakin sen nimisille ihmisille kesän seinäremontin yhteydessä me maksoimme oman osuutemme, kun naapuri oli ostanut tarvikkeita, vakuutin minä. Molempien nimi on Hansen!

Ei voi olla, ei ne ole naimisissa, protestoi mies taas. Onpas! Tiedän, että niillä on sama sukunimi, ja naapurin mies aina puhuu nimenomaan vaimosta. - Mies tyytyi todisteluuni.

Tavallaan en ole yllättynyt oman mieheni tietämättömyydestä naapurien suhteen. Kun norjalaiset esittelevät itsensä, useimmiten sanotaan vain etunimi. Ollaan epämuodollisia, jos muuhun ei ole tarvetta. Sukunimen kertominen tuntuu olevan varattu vain virallisempiin yhteyksiin, joissa sillä on jotain erityistä merkitystä. Vaikkapa silloin, kun yhteyden ottaminen yhteistyön jatkuessa edellyttää sukunimen tietämistä, jotta oikea ihminen löytyy työpaikan puhelinluettelosta. Mutta naapurin sukunimi, mitä sillä tiedolla tekee? Ilmeisesti ei mitään. Voisi silti kuvitella, että naapurin sukunimi olisi jollain tavalla tullut miehenkin tietoon viiden vuoden naapuruuden aikana. 

Sen sijaan naapurien siiviilisääty näyttää ihme kyllä menneen täysin ohi mieheltäni. Naapurin mies nimittäin viittaa mielestäni puolisoonsa aina nimityksellä kona, joka tarkoittaa yksiselitteisesti aviovaimoa. Avovaimolle on muita nimityksiä. Minun mieheni on ilmeisesti sortunut stereotyyppisesti olettamaan, että naapurit eivät ole naimisissa. Stereotyyppisesti sen takia, että nimenomaan avoliitto tuntuu olevan Norjassa normaalitila, ei avioliitto. Epämuodollisuus on siis suosittua tässäkin suhteessa. Olen huomannut, että esimerkiksi monet työkaverini olettavat minulla olevan avomies - vaikka minulla on mieheni norjalainen sukunimi. Vasta monen oikaisun jälkeen on mennyt perille, että kotoani löytyy man eikä samboer. 

Keskusteluja matkan varrelta

Äsken Suomessa käydessä ajoimme tavallisesta poiketen vuokra-autolla lentokentältä määränpäähän junalla matkustamisen sijaan. Ajankohta oli myöhäinen, tie suora ja matka pitkä. Siinä oli hyvää aikaa jutella niitä näitä, ja mies inspiroitui pohtimaan Suomen ihmeitä autoilijan näkökulmasta.

Pari kilometriä ajettuamme mies totesi, että autosta puuttuu automaattinen tietullien maksulaite. Norjalaisissa autoissa sellainen yleensä on, jos autolla liikutaan alueella, jossa on paljon tietulleja. Totesin, että Suomessa sellaiselle ei ole tarvetta, kun ei ole tietullejakaan.

Mies katseli kehä kolmosta, ja ihmetteli ääneen, miten tällaisten isojen, hyväkuntoisten teiden rakentaminen sitten oikein Suomessa rahoitetaan, jos autoilijoilta ei peritä maksua tien käytöstä. Verorahoilla, vastasin. On se kumma, mies jatkoi ihmettelyään, että Norjassa hallitus sanoo, että teiden rakentaminen on niin kallista, että tietullit ovat ainoa mahdollisuus niiden rahoittamiseen.

Kehä kolmosella ei lähempänä puolta yötä ollut kovin paljon liikennettä ja kakkostiellä vielä vähemmän. Suora tie olisi inspiroinut miestä painamaan kaasua, mutta nopeusvalvontakameroiden tiheys vaikutti lisääntyneen viime vuosien aikana, siis sen jälkeen kun minä viimeksi olen ajellut kakkostietä säännöllisesti suuntaan tai toiseen. Miestä kamerat alkoivat stressata. Niitähän on täällä enemmän kuin Norjassa, hän manaili. Ja laski norjalaiseen tapaan nopeuden selkeästi alle sallitun nopeuden aina kameran kohdalla, vaikka vakuutin, että kamera ei ota kuvaa kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta kahdeksankympin alueella, ei edes vaikka mittari näyttäisi pienen inan ylikin.

Koska matkaa oli edessä reilusti, ja puoliyö lähestyi, ehdotin miehelle, että pysähdytään ostamaan jotain pientä syömistä ennen kuin huoltoasemat menevät kiinni klo 24. Puolenyön jälkeen ensimmäinen koko yön auki oleva paikka tien varrella olisi vasta Forssassa. Mies ihmetteli, mikseivät huoltoasemat ole auki koko yötä niinkuin Norjassa. Eivätkö suomalaiset käy huoltoasemalla ostamassa makkaraa yöpalaksi? Arvelin, että eivät.

Köröttelimme kuitenkin Forssaan asti, jokaisen peltipoliisin kohdalla hidastaen, ennen kuin pidimme tauon. Autokeitaalla oli nuorisoa jonoksi asti. Mitä ne täällä tekevät ja vielä tähän aikaan, taivasteli mies. Näyttävät syövän hampurilaisia (huom! ei makkaraa), totesin minä.

Matka jatkui. Suora tie oli miehen mielestä vähän tylsä ajaa. Norjalaisissa teissä on mutkia.

Varalaskupaikka herätti myös kysymyksiä. Käytetäänkö sitä? Olettaisin, että ilmavoimat pitää tässä satunnaisesti harjoituksia, koska tämä nimenomainen varalaskupaikka on suhteellisen uusi ja hyväkuntoinen. Mitä liikenteelle sitten tapahtuu, kun tie on suljettu? Tuossa vieressä menee pienempi tie, joka on silloin yleisen liikenteen käytössä. Mutta eikö tällaisen paikan pitäisi olla salainen? No, eipä tämän olemassaolo ole mikään salaisuus - yleinen tie, molemmissa päissä vielä merkit kertomassa, mistä on kyse.

Kun vihdoin käännyimme pois valtatieltä, miehen suuntavaisto petti välittömästi. Niin käy aina, joka ikinen kerta, kun olemme tällä tasaisen maaston alueella. Miehen mukaan hänen on aivan mahdotonta tietää, mihin suuntaan ollaan menossa, kun missään ei näy vuoria, jotka voisi ottaa kiintopisteeksi. Kierros liikenneympyrässä tai mutka tiessä ja mies on täysin eksyksissä. Mielenkiintoista on se, että jos mies yrittää arvata oikeaa suuntaa, arvaus heittää useimmiten 180 astetta.

Yksi bonushuomio löytyi muualta kuin maantieltä. Kyläilimme paikassa, jossa on keittiössä vanha leivinuuni. Mies kertoi jälkeenpäin, ettei ole koskaan ennen nähnyt sellaista. Nerokas keksintö, hän ihaili, uuni joka varaa lämpöä ja lämmittää koko taloa pitkään. Mitäs vanhoissa norjalaistaloissa sitten on, ihmettelin minä puolestani. Valurautainen hella, vastasi mies. Onpas erikoista.