Niitä näitä...

Jouluun valmistautuminen aloitettiin eilen joulukoristeostoksilla. Meillä ei ollut ennestään ensimmäistäkään kuusenkoristetta, kun viime vuonna ei ollut kuustakaan. Nyt on. Kynttiläsarja vielä jäi ostamatta, kun kaupasta ei löytynyt miehen mielestä sopivaa. Mies haluaa värilliset kynttilät...

Kaupassa mies hypisteli myös läpinäkyvää muovituubia, jossa on valoja sisällä. Sellainen olisi kuulemma hieno ulkona räystäällä. En ollut ihan varma, oliko mies tosissaan tuubin kanssa, mutta riskiä ei kannata ottaa, joten varmuuden vuoksi kielsin ehdottomasti ostamasta.

Pakkanen paukkuu ulkona ja sisätiloissakin tuntuu pienoinen viima. Ilman villasukkia täällä ei kannata edes yrittää olla. Kissatkin valitsevat nukkumapaikkansa lämpölähteiden läheisyydestä. Suosikkeja ovat kylpyhuoneen lämmin lattia, kamiinan lähistö ja yöaikaan sänky, jossa voi lämmitellä ihmisten kyljessä.

Kielitaitoa tuli taas testattua viikonloppuna kun miehen äiti oli kyläilemässä Kirkenesistä. Etukäteen vähän mietin, että mahdankohan ymmärtää pohjoista murretta. Mutta eihän siinä mitään isompia ongelmia ollut. Näyttää siltä, että ymmärrän lähes mitä tahansa murretta paremmin kuin tätä paikallista Oslon seudun aksenttia. Outoa.

Viikonloppuna tuli myös testattua, mitä tapahtuu, kun kissa ja kahdeksanvuotias poika ottavat yhteen. Poika yritti silittää kissaa sellaisesta paikasta, johon kissan mielestä ei pidä koskea. Kissa protestoi kynsäisemällä poikaa ja loikkaamalla sängyn alle. Poika ei tästä ilahtunut vaan yritti häätää kissan muualle pommittamalla sitä leluilla. Lopputulos oli, että kissa linnoittautui nurkkaan sängyn alle murisemaan kaikille, jotka tulivat lähelle. Sieltä se sitten saatiin pitkällisen maanittelun tuloksena siirtymään rauhalliseen, lapsettomaan paikkaan. Pojalle taas pidettiin kissapsykologian oppitunti.

Äkkirikas

Tilipäivä oli perjantaina, ensimmäinen tämän uuden työnantajan palveluksessa. Ja heti tuli yllätyspotti. Katselin palkkakuittia ja huomioni kiinnittyi ennakonpidätykseen, joka näytti jotenkin aivan liian pieneltä. Pidätysprosentti oli merkitty niin kuin verokortti sanoo, mutta sitten se verottajalle annettujen kruunujen summa oli jotain ihan muuta. Tarkemmin katsoen puolet siitä, mitä olisi pitänyt olla.

Ryhdyin sitten ääneen ihmettelemään asiaa ruotsalaiselle työkaverilleni. Olen nimittäin huomannut, että jos haluaa saada hyvän selityksen johonkin norjanihmeeseen, asiaa kannattaa kysyä ei-norjalaiselta, jolle nämä ihmeet eivät ole itsestäänselvyyksiä.

No, asia selvisi. Vuoden lopussa yhden kuun palkasta pidätetään vain puolet normaalista verosta. Yleensä se kai tehdään joulukuussa, mutta tässä firmassa jo marraskuussa. Talouspäällikkö sattui sopivasti maleksimaan huoneeseen, kun Marin kanssa keskustelimme asiasta, ja antoi vielä lisäselvityksen. Koska palkka maksetaan tässä firmassa näin loppukuusta, on mukavampaa työntekijöille saada rahat jo marraskuussa eikä vasta juuri joulun alla. Ehtii sitten paremmin törsätä rahoja joululahjoihin ja muuhun mukavaan.

Kaiken lisäksi vanha työnantaja maksoi samaan aikaan lopputilin kertyneine lomarahoineen. Ja kas, tästäkin potista oli pidätetty vain puolet normaalista verosta. Pankkitilin saldoa palkkapäivänä tutkiessa tuli lähes äveriäs olo.

Tämä verottajan höveliäisyys tuntuu suorastaan epäilyttävältä. Joululahja veronmaksajille? Kyllä tässä jokin koira pitää olla haudattuna! Toisaalta muu aika vuodesta maksetaan sitten ihan riittävästi veroja. Niin paljon, että alekuukausi varmasti tulee kompensoitua.

Nyt kun raha ja äkkirikastuminen - ainakin hetkellinen - tuli puheeksi, on hyvä ihmetellä enemmänkin raha-asioita. Kävimme miehen kanssa pankissa keskustelemassa asuntolainasta ja sen jälkeen, kun kaikki olennaiset asiat oli kirjattu paperille, piti vielä toimittaa kasa dokumentteja todisteeksi siitä, että olemme kelpoisia velkaantumaan loppuiäksemme.

Miehen paperit lienevät kunnossa. Minä, vasta äskettäin maahan muuttanut, olenkin sitten mielenkiintoisempi tapaus. Täällä nähtävästi tällaisessa tilanteessa tehdään jonkinlainen "luottoluokitus" viime vuoden verotus- ynnä muiden tietojen perusteella. Minähän en ollut täällä töissä viime vuonna ja norjalaisen pankkitilinkin saldo pysytteli maltillisena. On niillä pankin ihmisillä varmaan hauskaa katsella veroilmoitustani - yksi toimitettavista dokumenteista - kun mitään ilmoitettavaa ei viime vuodelta ollut. Toivottavasti tilannetta kompensoi uunituore työsopimus, johon ei ole kirjattu työsuhteen loppumispäivää. Sen sijaan siitä käy ilmi, että minulle maksetaan säännöllisesti palkkaa.

Pyöritystä

Tässä yhtenä päivänä olin menossa kauppakeskukseen. Normaalireitiltä yksi tienpätkä olikin suljettu ja piti ajaa toista reittiä. Takaisin liikenneympyrään, sitten tunneliin ja siellä seuraavaan ympyrään - mistä kohdasta pitikään ajaa ulos ympyrästä?? - sitten ulos tunnelista ja seuraavaan ympyrään - ja taas arvottiin oikeaa exitiä. Ihan tuurilla menivät valinnat molemmissa ympyröissä oikein.

Seuraavana päivänä mies oli menossa samaan paikkaan ja tienpätkä oli edelleen suljettu. Soitti sitten minulle ja sanoi ajelleensa ympäriinsä reittiä etsien muttei löytänyt oikeaan paikkaan. Miestä oli jo alkanut harmittaa ja sanoi tulevansa kotiin kun ei enää jaksanut harhailla. Minulla oli onneksi vielä reitti tuoreessa muistissa, joten annoin sitten ohjeita, joiden avulla mies pääsi perille.

Jotenkin olin kuvitellut, että natiivi aina selviää näiden täkäläisten liikennejärjestelyiden kanssa ihan vaistonvaraisesti. Mutta näköjään niin ei ole. Yhtä pyörällä päästään kuin tällainen muualta tullut.

Varsinkin alkuaikoina Norjassa oli autolla liikkuessa vaarana joutua kahden suuressa suosiossa olevan liikenneratkaisun hämäämäksi, tunnelien ja liikenneympyröiden. Tunneleita on joka paikassa ja monet niistä ovat aika pitkiä. Ne kiemurtelevat maan alla niin, että suuntavaisto katoaa. Pidemmissä tunneleissa on monesti useampi väylä ulos. Oudossa tunnelissa ei ainakaan minulla ollut hajuakaan, missä oltiin, kun taas putkahdettiin päivän valoon.

Liikenneympyröitä on toki Suomessakin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ne ovat täällä paljon yleisempiä. Ja niistä ongelman tekee taas kaksi asiaa. Monessa paikassa opasteet eivät ole kovin selkeitä. Toinen ongelma ovat muut autoilijat. Ympyrässä ajetaan kuin siinä olisi kaksi kaistaa, siis kaksi autoa vierekkäin, vaikka mitään kaistoja ei ole merkitty. Ja muutenkin sellaisella minä menen tästä nyt -mentaliteetilla. Ja sitten vilkun käyttö on vähintäänkin sekavaa.

Norjalaiset liikennesäännöt sanovat vilkun käytöstä liikenneympyrässä yksinkertaistettuna jotakuinkin seuraavaa. Vilkuta oikealle, kun olet poistumassa ympyrästä. Jos et poistukaan heti ensimmäisestä kohdasta, voit vilkuttaa vasemmalle ympyrässä ajaessasi. Voit käyttää omaa harkintaa sen suhteen, miten vilkutat. Voit myös jättää käyttämättä vilkkua, jos katsot, että se ei ole tarpeellista.

Sääntöjä ihmiset sitten soveltavat oman harkinnan mukaan, niin kuin lupa on. Alussa huomioni kiinnittyi erityisesti niihin, jotka varmuuden vuoksi ensin vilkuttivat vasemmalle ja sitten vielä oikealle. Nyt olen jo tottunut, mutten sentään itse ole ryhtynyt tekemään samaa. Varsinaisen ongelman aiheuttavat ne, joiden mielestä vilkuttaminen ei ole tarpeellista. Ja niitä on kohtuu paljon. Ja kun sitten liikenteessä todellakin näkee kaikenlaisia variaatioita vilkutussääntöjen soveltamisesta, ikinä ei voi olla aivan varma siitä, mitä ympyrässä ajava aikoo.

Kaikkein hämäävin liikennejippo on kuitenkin tunnelissa oleva liikenneympyrä, jossa opasteet eivät ole selkeät eikä edes maisemia katselemalla voi päätellä, mihin suuntaan mahdollisesti pitäisi ajaa.

Pieniä puutteita

Sain postia Suomesta. Hesarin kuukausiliitteen ja Fazerin suklaata. Nam! Tulevat varmasti hyötykäyttöön.

Norjasta puuttuu tiettyjä asioita, joiden saaminen Suomessa oli itsestäänselvyys. Niitä ei välttämättä kaipaa päivittäin, mutta puutteen huomaa viimeistään silloin kun taas saa sen asian eteensä.

Sunnuntain Hesari ja kuukausiliite ovat sellaisia. Lehden tilaaminen tänne olisi turhan kallista ja hidasta, mutta onneksi parhaat palat voi saada itselleen muutenkin. Sunnuntailehden kokonaisuudessaan saa netissä luettavakseen eurolla, jos vain jaksaa tihrustella ruutua. Jos olisi valinnanvaraa, ottaisin kyllä mieluummin ihan perinteisen paperilehden ja viettäisin sen kanssa puoli päivää. Ruutua en jaksa katsella niin kauaa. Kuukausiliitteen taas olen viime aikoina saanut vähän käytettynä vanhemmiltani.

Fazerin suklaa on edelleen maistuvampaa kuin norjalainen suklaa. Ihan perusmaitosuklaa nimittäin maistuu erilaiselta. Norjalainen on makeampaa. Ryhdyin taannoin oikein tutkimaan asiaa tuoteselosteista, ja vaikka ainesten määriä niissä ei kerrotakaan, norjalaisen suklaan suurempi hiilihydraattipitoisuus viittaa siihen, että siinä todellakin on enemmän sokeria. Ylipäänsä kaikki makea tuntuu olevan täällä makeampaa kuin Suomessa. Ja vaikka makeasta periaatteessa pidänkin, sokerin ei kuitenkaan pitäisi peittää muita makuja.

Kolmanteen puutteeseen heräsin vasta vähän aika sitten, kun mies hoilotti autoradion tahdissa, hiukan nuotin vierestä jotain parin vuosikymmenen takaista norjalaisrenkutusta, jota minä en ollut ikinä kuullutkaan. Suomalainen musiikki. Ne ikivihreät ja menneiden vuosien hitit, jotka kaikki tuntevat ja osaavat laulaa mukana vähintään kertosäkeen verran. Ne, joita voi laulaa autossa.

Ravintoketjussa ylöspäin

Rekryfirma lähettää aina heti kuukauden alussa pari lomaketta, joihin kirjataan tehdyt työtunnit. Tällä viikolla niitä ei kuitenkaan kuulunut ja aloin jo epäillä, että ovat unohtaneet minut. Olen kyllä joskus saanut niitä pari ylimääräistä, joten ei tässä kuitenkaan mikään hätä ole.

Sitten tuli perjantai ja pomo pyysi käymään huoneessaan ja tarjosi töitä. Siis siirtymistä rekryfirmalta varsinaisen työnantajan palvelukseen. Että kiinnostaisiko? No kyllä kiitos! Ja sitten nimi työsopimukseen, ja maanantaista lähtien minulla on uusi työnantaja.

Olen sittemmin mietiskellyt muutoksen etuja, ja onhan niitä jokunen.

• Byrokratia vähenee, kun ei ole kahta isäntää.
  
• Palkka muuttuu tuntipalkasta kuukausipalkaksi, mikä käytännössä taitaa tarkoittaa sitä, että arkipyhät tms. poikkeamat eivät pienennä loppusaldoa.
  
• Palkka nousee, hieman.
• Minusta eroon pääseminen lienee nyt hankalampaa. Toisaalta myös irtisanoutumisaika pitenee.
  
• Saan avaimen työpaikalle. Tähän asti on pitänyt soittaa ovikelloa töihin tullessa. (Kyllä, ihan oikeasti!)
• Voin ostaa työnantajan myymiä tuotteita sikahalvalla. Jos siis kiinnostaa.
• Yleisesti ottaen olen nyt omaa väkeä, en vuokralla ja alinta kastia.
  

Ehkä jotain muutakin, mitä nyt ei tullut mieleen.

Olenko tyytyväinen? No kyllä! Mutta se Seuraava Parempi Paikka odottaa vielä löytämistään.

Tarkoitus pyhittää keinot

Olin eilen illalla oslolaisessa pubissa. Mainitsemisen arvoiseksi asian tekee se, että kyseessä oli lønningspils - selkokielellä ajanviettoa työkavereiden kanssa. Ja se, että lähdin mukaan täysin itsekkäistä syistä ja omaa etuani tavoitellen.

Töissä ei kauheasti tule harrastettua sosiaalista jutustelua, kun kaikki istuvat tiukasti työnsä ääressä valtaosan päivästä. Esimiehenkään kanssa en ole kolmen kuukauden aikana oikeastaan puhunut muusta kuin työasioista. Siispä arvelin, että tämä olisi sopiva tilaisuus hiukan tehdä itseäni tykö ja vilauttaa sitä sosiaalista puoltani.

Ne, jotka minut tuntevat, ovat mahdollisesti aikojen saatossa huomanneet, etten ole mitenkään erityisen ekstrovertti tapaus. Mieluiten avaan suuni silloin, kun on jotain sanottavaa. Mieluiten avaan suuni - edelleen - jollakin muulla kielellä kuin norjaksi.

Ennen kaupungille lähtöä totesin miehelle, että tästä tulee varmaan tosi tylsä ilta, ja mietin kuinka aikaisin kehtaan lähteä kotiin antamatta itsestäni liian outoa kuvaa. Ei oikein napannut baari-ilta työkavereiden kanssa, mutta päätin yrittää kestää ainakin pari tuntia vaikka sitten hammasta purren.

Sosiaalinen jutustelu esimiehen kanssa osoittautui oikein hyväksi ajatukseksi. Minä kun olen rekryfirman värväämä ja toistaiseksi myös sen työllistämä, eikä varsinainen työnantaja edes haastatellut minua töihin ottaessaan. Eilen sitten käytiin läpi, kuka minä oikeastaan olen. Koulutusta ja työkokemusta ja viihtymistä töissä ja muuta triviaalitietoa.

Ja sitten päästinkin itse asiaan. Ainakin minun näkökulmastani. Kuinka kauan arvelen, että olisin töissä tässä paikassa? Kysymys on olennainen sen kannalta, että rekryfirma ei pidä minua kirjoillaan iän kaiken vaan varsinaisen työnantajan pitäisi jossain vaiheessa vakinaistaa minut - jos katsoo sen aiheellisesti. Ja eihän sellaista ihmistä kannata vakinaistaa, joka saman tien lähtee pois.

Siinä sitten vastailin kieli keskellä suuta, että kyllähän minä varmaan tässä jonkin aikaa pysyn, kun kielitaidon pitää kehittyä ennen vaativampien töiden saamista. Rekryfirman konsultti oli onneksi jo alussa tehnyt tiettäväksi, että olen hieman ylipätevä työhön, mutta tämä on minulle tässä vaiheessa sopiva astinlauta. Sitä ei tarvinnut enää perustella.

Toivottavasti osasin sorvata vastaukseni oikean kuuloisiksi ja illan loppusaldo tältä osin päätyy plussalle. Eikä se sitten muutenkaan ollut niin tylsä ilta kuin etukäteen pelkäsin.

Sosiaalinen jutustelu norjaksi meluisassa ympäristössä ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä. Pitää pinnistellä kuullakseen ja ymmärtääkseen ja sitten vielä itse yrittää tuottaa ymmärrettävää puhetta. Small talk on paljon vaikeampi laji kuin konkreettisista työasioista puhuminen.

Töissä puhun lähes päivittäin talouspäällikön kanssa rahasta - maksuista, palautuksista, arvonlisäverosta, suomalaisten debit-korttien kelpaamattomuudesta työnantajan hyväksymiksi maksuvälineiksi ynnä muusta. Ja ymmärrän aivan hyvin, mitä minulle sanotaan. Mutta auta armias, jos sama ihminen päättää ryhtyä juttelemaan niitä näitä, niin meikäläisen ymmärryksen taso romahtaa välittömästi. Ja vielä enemmän, kun jutustelupaikkana on se meluisa pubi.

Esimiehen kanssa jutellessa arvioitiin myös norjankielentaitoani. Totesin ääneen, että talouspäällikön puhetta on vähän vaikea ymmärtää. Esimies oli ihmeissään, koska hän kuulemma puhuu ihan samaa paikallista murretta, mutta häntä ymmärrän paljon paremmin. Sitten sanoin, että parhaiten töissä ymmärrän graafista suunnittelijaa, noin 95-prosenttisesti. Sitä esimies ihmetteli vielä enemmän, kun tämä kuulemma puhuu Bergenin murretta.

En ole ihan varma, mutta ilmeisesti Bergenin murteen pitäisi olla hankalampaa kuin Oslon murteen.

Lounas norjalaiseen tapaan

Meillä on töissä sellainen lounasjärjestely, että kukin - poislukien esimiesporras - käy vuorollaan lähikaupassa hakemassa pari kassillista ruokaa. Jokainen saa sitten valikoida antimista, mitä haluaa syödä, ja tätä mahdollisuutta näyttävät käyttävän hyväkseen jotakuinkin kaikki. Systeemi tulee jopa aika edulliseksi, kun työntekijä maksaa kuukaudessa ruuastaan 200 kruunua (n. 25 €) eli varsin nimellisen summan, ja työnantaja kustantaa loput. Eikä tarvitse tuoda omia eväitä kotoa.

Useimmilla ostosten tekijöillä on yleensä tapana vain purkaa kauppakassit: jääkaappiin sinne kuuluvat, leivät koriinsa ja hedelmät kipataan vatiin pöydälle. Sitten on Stian, shoppailuringin taiteilija, joka tekee hedelmäkorista tarkkaan harkitun asetelman, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Paneutumista visuaaliseen vaikutelmaan selittänee miehen ammatti, graafinen suunnittelija. Me muut suhtaudumme ruokaan yksinkertaisesti ruokana.

Mutta lounaspa onkin norjalaistyylinen eli perustuu hyvin vahvasti ajatukseen, että leipä miehen tiellä pitää. Suomalaistyyppinen lämmin lounas tuntuu olevan täysin outo ajatus norjalaisille. Sen sijaan syödään leipää, joka päällystetään lähes millä tahansa, mitä kaapeista sattuu löytymään. Salaatti sentään lasketaan myös lounasruuaksi, mutta niin sanotusta kunnollisesta ruuasta ei ole tietoakaan. Työpaikan ruokaostoslistakin on valmiiksi määritelty, joten senkään suhteen ei pääse sooloilemaan, vaikka kuinka mieli tekisi.

Minä olen todennut, etten elä pelkällä leivällä. Tai ehkä eläisin, mutta sen jatkuva mussuttaminen alkaa ennen pitkää kyllästyttää. Niinpä sitten yleensä teenkin salaattia itselleni - ja otan leivänpalan salaatin kanssa, en pääruokana. Toinen työpaikan ruotsalaisista on samoilla linjoilla norjalaisen leipälounaan kelvottomuuden suhteen ja tuo usein mukanaan jotakin lämmitettävää ruokaa. Toinen taas on asunut Norjassa jo niin kauan, että on ilmeisesti sopeutunut tilanteeseen.

Norjalaisissa salaatinsyöjiä on muutama, lähinnä naisia. Loput sitten kasaavat leipänsä päälle mitä milloinkin. Kalasäilykkeet tuntuvat olevan erityisessä suosiossa, enkä voi olla ihmettelemättä niitä, jotka päivästä toiseen popsivat makrilli- tai sardiinipäällysteisen leipänsä yhtä hyvällä halulla. Kaikenlaisia outojakin päällysteyhdistelmiä on nähty. Minulle itselleni ei ihan heti tulisi mieleen laittaa maksapasteijan päälle vielä banaania.

Olen ihmetellyt, mistä tällainen lounasmalli oikein on lähtöisin, kun se todellakin näyttää olevan maan tapa ja perinne. Eikö kenelläkään todellakaan ole nälkä lounasaikaan?