Vastarintamies

Gunnar Sønstebyä haastatellaan Max Manus -elokuvan kuvausten aikaan. (kuva)

Viime torstain pääuutinen Norjassa oli Gunnar Sønstebyn kuolema. Hän oli kuollessaan 94-vuotias ja suuresti arvostettu norjalaisten keskuudessa. Sønsteby oli korkeimmin koskaan palkittu norjalainen, ja kunniamerkit hän sai toiminnastaan vastarintamiehenä toisen maailmansodan aikana.

Saksalaismiehityksen vuosina Sønsteby oli keskeinen toimija Oslossa toimineessa sabotaasiryhmässä, joka teki mm. useita miehittäjän toimintaa vastaan suunnattuja räjäytyksiä ja ryöstöjä. Hän toimi erilaisilla peitenimillä ja onnistui välttämään pidätyksen koko sodan ajan, eikä saksalaisille selvinnyt hänen oikea henkilöllisyytensä ennen kuin aivan sodan lopussa.

Norjan vastarintaliike oli miehityksen aikana varsin aktiivinen ja onnistui haittaamaan miehittäjän toimintaa monilla onnistuneilla sabotaasi-iskuilla, mutta saksalaisten vetäytymistä se ei saanut aikaan. Kuningas oli paennut miehittäjiä Englantiin ja sinne kulki erilaisia kiertoteitä myös monen nuoren miehen tie. Englannissa norjalaiset saivat koulutusta vastarintatoimintaan, ja paluu kotimaahan tapahtui laskuvarjolla.

Toinen tunnettu vastarintamies oli myös Oslossa toiminut Max Manus. Hänen nimeään kantava elokuva (2008) kertoo vastarintamiehistä ja siinä vilahtaa myös Gunnar Sønsteby.

Gunnar Sønstebyn kuolema on saanut paljon huomiota tiedotusvälineissä, joissa on käsitelty hänen ansioitaan ja merkitystään. Myös Facebookissa näkyi myös kuolemansa huomioineita, mutta vielä enemmän niitä, jotka eivät sitä maininneet mitenkään. Kansallissankarin kuolema ei kosketa henkilökohtaisesti nuorempaa polvea, jolle sota-aika on kaukaista menneisyyttä. Varmasti näitä asioita käsitellään edelleen koulussa historiantunneilla, mutta miten niiden merkityksen kokee esimerkiksi toisen polven maahanmuuttajanuori, jonka perhe on tullut Norjaan jostain todella kaukaa? Vanhempien tai isovanhempien omien kokemusten kuunteleminen tuo historian lähemmäs ja tekee siitä konkreettisempaa kuin samojen asioiden, mutta yleisemmällä tasolla, lukeminen historiankirjasta.

Eikä historia ylipäätään kiinnosta kaikkia niin paljon, että edes historiallisesti merkittävän henkilön kuolema aiheuttaa sen kummempaa asian pohtimista. Tuskin minäkään olisin tähän uutiseen kiinnittänyt erityistä huomiota, jos en olisi hiukan keskimääräistä kiinnostuneempi historiasta ja jos en olisi kuullut Gunnar Sønstebystä ennenkin. 

Missä vaiheessa toisen maailmansodan ja miehitysajan historiasta tulee norjalaisille vain menneisyyden tarinoita, jotka eivät enää kosketa itseä. Ne ovat ehkä mielenkiintoisia lukea, mutta ajallinen ja jopa kulttuurinen etäisyys on jo liian pitkä eläytymiselle. Kansallissankarit jäävät kansakunnan muistiin vain, jos heitä muistellaan aktiivisesti. Mietipä vaikkapa merkittäviä henkilöitä Suomen historiasta. Kuinka monta nimeä tulee mieleen heti, ilman miettimistä? Entä muistatko saman tien myös, miksi nämä henkilöt ovat niin merkittäviä?

Gunnar Sønsteby on varmasti henkilö, jonka muistoa pyritään pitämään yllä. Mutta epäilen, että vuonna 1996 kuollut Max Manus on monelle jo ensisijaisesti elokuvan päähenkilö.

Elokuva "Max Manus" kannattaa kyllä katsoa. Se on ihan näkemisen arvoinen.

Haaste - satunnaisia kysymyksiä

Sain Kalamuijalta haasteen vastata hänen antamiinsa 11 kysymykseen ja sen jälkeen keksiä itse 11 kysymystä jaettavaksi eteenpäin 11 bloggaajalle.

Hmmm... Katsotaanpa, mitä kysyttiin.

1. Jos et asuisi nykyisessä kodissasi niin missä asuisit?

Pitäisiköhän tässä olettaa, että missä asuisin, jos en olisi muuttanut nykyiseen kotiini? Edellisessä asunnossa en ainakaan, koska siinä olimme määräaikaisella vuokralla. Todennäköisesti jossakin muussa rivitalossa Bærumin tai Askerin alueella.

2. Kivoin paikka jossa olet matkustanut?
Varmaankin Peking. Ainakin se oli mielenkiintoisin matkakohde, jossa olen käynyt. 

3. Onko kodissasi suomalaista designia?
Löytyy runsaasti Iittalaa (osa sen ikäistä, että niissä on vielä Arabian leima), jonkin verran myös Marimekkoa, Pentikiä ja Kerman savea. 

4. Onko teillä kesäpaikkaa?
Meillä miehen kanssa ei ole. Sen sijaan vanhemmillani on kesämökki, jossa toivottavasti ehditään tänäkin kesänä piipahtaa. 

5. Mihin matkustat seuraavaksi? 

Kesällä Suomeen.

 6. Ihanin maku?
Suklaa tuli ensin mieleen, mutta ehkä sittenkin jokin vähän raikkaampi maku, vaikka sitruksella höystetty. Taitaa jäädä tarkemmin määrittelemättä. 

7. Lempilehtesi? 

Nykyään luen säännöllisesti vain Kodin Kuvalehteä, mutta ei taida tässäkään asiassa olla selvää suosikkia. Parasta olisi saada lukea vaihtelevasti erilaisia lehtiä. Jos jotain lehteä kaipaan Suomesta, niin se on sunnuntain Hesari paperisena. 

8. Miten rentoudut? Mitä teet jos saat itse valita eikä ole kiire mihinkään? 

Tekemällä jotain käsilläni. Puutarhaprojekti on taas vauhdissa, joten se taitaa huolehtia kesäajan rentoutumisesta. Jos ei ole minkäänlaisia velvoitteita, saatan kyllä lähteä vaikka kauppoihin kiertelemään. Mutta silloin pitää olla jo valmiiksi aika rento olo, ei paineita siitä, että on pakko löytää jokin tietty asia.

9. 3 lajin illallinen. Mitä tilaat? 

Alkuruuaksi vaikkapa paahdettuja punajuuria vuohenjuuston kera. Pääruuaksi paistettua siikaa ja uusia perunoita, jokin kesäinen kasvislisuke myös. Parsaa? Nokkosmuhennosta? Jälkiruuaksi sitruunaista jäätelöä suklaakastikkeella. 

10. Missä olet 2 vuoden päästä?

2014 olen edelleen Norjassa. 

11. Oletko matkustanut Lapissa (Suomi, Norja/Ruotsi)?

No enpä oikeastaan. Olen piipahtanut Rovaniemellä ja muistaakseni myös Kemijärvellä ja viettänyt jonkin aikaa metsässä niiden välimaastossa. Mutta ei sitä varsinaiseksi matkusteluksi voi sanoa. Pohjois-Norjassa olen käynyt Harstadissa ja Bardussa, mutta lasketaanko ne Lappiin? Tuskin ainakaan Harstadia.

Ja sitten ne itse keksinyt 11 kysymystä:

1. Luetko muutakin kuin blogeja? Mitä?
2. Maa, jossa olet käynyt (tai haluaisit käydä), mutta jota ET valitsisi asuinpaikaksesi, jos sinun pitäisi nyt muuttaa mihin tahansa toiseen maahan? Miksi?
3. Kerro yksi asia, jossa olet todella hyvä. Tämä voi olla ihan mitä tahansa ;)
4. Mitä teit viisi vuotta sitten?
5. Löytyykö kaapistasi vaate, jota et käytä mutta jota et myöskään halua heittää pois? Miksi säilytät sitä?
6. Mitä sinulla on liikaa? Omasta tai toisten mielestä.
7. Oletko kätevä vai pitääkö sinun pyytää kaveri apuun lyömään naulaa seinään taulunripustusta varten?
8. Mikä on (ei niin salainen) paheesi?
9. Millä kielillä pystyt tekemään itsesi ymmärrettäväksi? 
10. Mitä kieliä voit kokeilla lisäksi, jos on hätätilanne?
11. Mikä piirre toisissa ihmisissä ärsyttää sinua yli kaiken?

Näihin kysymyksiin haastan vastaamaan ja keksimään uudet 11 kysymystä:

Pallon matkassa, Krista
Jäämeren rannalla, Henna
Nollavaimon paluu, Nollavaimo
Aidan takana, Soile
Valkosta, Teresa
Morgenstjerne N-27-Ø, Lauri
Rouva Niskanen
Vuonon kimallus, Marianna

Nyt hyytyy vauhti, joten haastettavia ei tullut ihan yhtätoista...

PS. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

Puutarhaprojekti jatkuu

Talvi on onnellisesti takana - on itse asiassa ollut jo muutaman viikon - ja puutarhaprojekti jatkuu taas. Viime kesä meni pienempiä juttuja tehdessä, pahiten silmään pistäviä kohtia kohentaen, ja pihan tilaa ihmetellessä. Tänä kesänä on tarkoitus raivata takapihaa niin, että se alkaa vähitellen näyttää pihalta eikä joutomaalta.

Etupihan kukkapenkkiin viime kesänä ja erityisesti syksynä tehdyt istutukset tuottavat tulosta jo nyt keväällä, kun sipuleista on versonnut ensin krookuksia ja narsisseja ja nyt parhaassa kukassa olevia tulppaaneja. Tämä itse asiassa näyttää nyt hienommalta kuin naapurin kukkapenkki, ja hyvä niin.

Penkin toisessa päässä on kitukasvuinen pioni, jonka kaivoin ylös ja syvensin istutuskuoppaa. Kuopasta nousi, eikä ihan yllättäen, melkoinen kasa kiviä, vaikka muistaakseni poistin niitä aika paljon juuri samasta kohdasta jo vuosi sitten. Vajaa puoli metriä syvän kuopan kaivamiseen kului mukavasti auringonpaisteesta nauttien noin tunti, kun kiviä piti kammeta irti savesta milloin milläkin apuvälineellä.

 

Muutkin istutukset näyttävät selvinneen talvesta, mutta valitettavasti talvehtijoiden joukossa on niitäkin eliöitä, jotka mieluiten saisivat pysyä poissa minun pihaltani. Minikokoisia lehtokotiloita löytyi kourallinen viimevuotisten perennanoksien seasta. Näissä näytettiin olevan kotona, joten keräsin kotilot pois. Myös kevään ensimmäinen espanjansiruetana on havaittu. Näitä kahta nilviäislajia tuntui viime kesänä olevan piha täynnä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä niiden torjuntaan, sellaiset otetaan mielihyvin vastaan.

Etanamyrkky on jo kokeiltu. Ei tehoa, ellei sillä sitten ole tarkoitus peittää maanpintaa.

Sitten takapihan puolelle. Tältä siellä näytti pääsiäisen aikoihin. Ei suoranaisesti houkuttele viettämään kesäpäivää kukkien ja perhosten keskellä, vai mitä? Toivottavasti voin jossain vaiheessa esitellä tämän before-kuvana, jonka maisemaa on vaikea tunnistaa after-kuvien puutarhaidyllistä.

Tämän pihan perusongelma - yksi niistä - on kivisyys. Ilmeisesti lähes koko piha on täytemaata, ja täyttö on tehty enimmäkseen erikokoisilla kivillä. Joukossa on myös isompia ja pienempiä betoninkappaleita, jotka lienevät peräisin jostakin tällä paikalla ennen muinoin sijainneesta rakennelmasta. Tai toisaalta, enhän minä tiedä, vaikka koko kulmakunta olisi yhtä kivinen kuin meidän takapiha. Paikalliset kalliot näyttävät olevan sitä sorttia, josta putoilee jatkuvasti kiviainesta maahan. Se, mikä ei rapaudu itsestään, räjäytetään pois tieltä taloja ja teitä rakennettaessa. Ja jonnekinhan ne kivenmurikat pitää sitten sijoittaa, kuten pihantäytteeksi.

Eikä kiviaines pääse loppumaan kesken, koska noita kallioita ja vuoria täällä riittää.

Pari viikkoa sitten kävin puutarhamessuilla hakemassa inspiraatiota. Olihan siellä näytteillä vaikka minkälaisia ratkaisuja kiviseenkin pihaan. Kiviähän voisi käyttää vaikka koristeina ja sommitella niistä ja kukista kauniita kivikkopenkkejä. Varsinkin näin nurmikon keskellä sellainen näyttää oikein kivalta.

Ai niin, se nurmikko, potentiaalinen murheenkryyni. Takapihalla nurmikkoa tuskin nähdään vielä tänä kesänä, koska ensin pitää saada mahdollisen tulevan nurmikentän ympäristö siihen kuntoon, ettei tarvitse sitten ihan heti mennä tallaamaan versovaa ruohoa. Ja pitäisi myös keksiä, miten takapihalle saadaan nurmikon vaatima multakerros. Kuvista nimittäin näkyy reitti takapihalle. Jyrkkä rinne, jossa on pari pegerrystä. Eikä lähellekään pääse minkäänlaisella peräkärryllä. Kottikärryjenkin kanssa tekee tiukkaa, mutta naapurien pihojen kautta voisi ehkä kärrätä jotain. Sitten tosin matkaa on vähän enemmän, ja se multakuormakin pitäisi kipata jonnekin. Parkkipaikalle? Ehkei kuitenkaan.

Jonkinlainen pieni nurmikon aihio sen sijaan löytyy talon päädystä. Pohjoispäädystä, jonne aurinko ei paista. Joka myös on kivillä täytettyä maata. Ja jossa viihtyy erinomaisesti lähinnä sammal. Lueskelin maanparannusohjeita, ja niissä neuvottiin lisäämään nurmikolle hiekkaa. Se parantaa maan koostumusta ja torjuu sammalta. Loistavaa! Mutta kun ryhdyin etsimään sitä hiekkaa, niin eihän sitä tästä maailmankolkasta noin vain löydykään. Suomessa jos vähän maata kaivelee sieltä täältä, niin ennen pitkää vastaan tulee hiekkaa. Täällä tulee vastaan kiveä. Taloyhtiön hiekoituslaatikossakin on hienoksi jauhettua sepeliä. Kun oikein mietin, niin enpä muista koskaan nähneeni norjaista hiekkakuoppaa.

Googlasin asian, eikä hiekkaa todellakaan näytä olevan tarjolla missään. Paitsi sellaista oikein hienoa asennushiekkaa, jota saa ostaa säkkikaupalla rautakaupasta tai vastaavasta. Se ei taida käydä tähän tarkoitukseen. Googlasin lisää ja selvisi, että kukkapenkin maanparannukseen käytetään lecasoraa. Siis hiekan sijaan. Ei taida lecasorakaan sopia nurmikon alustaksi. Platasjenissa (suom. Plantagen) törmäsin yllättäen hiekkasäkkeihin. Tämä hiekka oli tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi, ja tuoteselosteessa sen luvattiin soveltuvan erinomaisesti hiekkakakkujen tekoon. Alkuperämaa Ruotsi. 

Lopulta lähdin kaupasta kotiin hiekkasäkin ja lecasorasäkin kanssa. Hiekkaa nurmikolle ja lecasoraa kukkapenkkeihin turpeen kanssa pehmittämään savimaata istutuskuntoon.

Takapihaa lapiolla ja talikolla tökkiessä on kyllä muutaman kerran tullut mieleen, että tällainen kivistä laadittu piha voisi olla helpoin ratkaisu. Ei tarvitsisi yrittää hampaat irvessä kaivaa istutuskuoppia ja sitten miettiä, miksei mikään sittenkään kasva, ja ottaa taas lapio kauniiseen käteen ja yrittää kaivaa syvempi kuoppa. Kiviäkin olisi omasta takaa. Ei tosin noin kauniin pyöreitä.

 

Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja parhaani mukaan sopeutua elämään kivien kanssa. Irtokiviä oli kertynyt takapihalle melkoinen kasa viimekesäisten kaivauskokeilujen seurauksena. Jonnekinhan ne pitää sijoittaa, ja pois kantaminen olisi liian vaivalloista. 

Ensin lapio käteen ja kaivamaan pientä syvennystä isommille kiville. Sitten kivien sovittelua paikoilleen vierekkäin ja päällekkäin. Tämä on sellaista hommaa, jossa miehestä ei ole apua kuin korkeintaan isompien kivien liikuttelijana. Hänellä ei ole visiota pinoamisesta, kuten ei ollut halkopinoakaan tehdessä.

Ja tällainen on tämänhetkinen tilanne. Pengerrys pysyy koossa, yläpuolella oleva maa ei ole ainakaan vielä alkanut valua minnekään ja ensimmäiset kasvitkin on istutettu. Kiviä on runsaasti jäljellä, joten pienen pätkän pengerrystä voisi vielä vielä askarrella.

Tällaiseen rakennelmaan tuli inspiraatio naapurien pihoja katsellessa. Ilmeisesti monilla muillakin on ollut pihallaan enemmän kiviä kuin on jaksettu kantaa pois. Ja onhan kivipengerrys kauniimman näköinen laudoista rakennettu, jollainen pihasta myös löytyy. Sitä ei valitettavasti taida kovin helposti pystyä korvaamaan millään muulla.

Tästä on lähdetty liikkeelle:
Puutarhaprojektin alkutilanne viime keväänä.
Kesäinen viidakkonäkymä ja raivaustyön alku.

Eksoottinen aksentti?

Juttelin norjalaisen työkaverin kanssa niitä näitä. Tuli sitten puheeksi se, että vastaan myös Ruotsin asiakaspuheluihin ja että puhun ruotsalaisten kanssa ruotsia, en norjaa. Kollegaa alkoi mietityttää, miltä minun ruotsini kuulostaa. Annoin ääninäytteen kertomalla ruotsiksi, että olen oppinut ruotsia koulussa ja puhun sitä edelleen vähän sujuvammin kuin norjaa. Kollega kuunteli selostusta kiinnostuneena, mutta vasta kun ohimennen mainitsin puhuvani nyt ruotsia, hän valpastui.

Eihän se kuulostanut yhtään ruotsilta! Ei hän ollut edes huomannut, etten puhunut norjaa.

No, minähän puhun sekä ruotsia että norjaa suomalaisella aksentilla. Siten ei ole ihmekään, jos ne minun puhuminani kuulostavat melko samanlaisilta. Ja jos minun ruotsiani vertaa työpaikan ruotsalaisten puheeseen, niin onhan niissä eroa kuin yöllä ja päivällä. Riikinruotsissa ja suomenruotsissa erilaista on sekä ääntäminen, intonaatio että rytmi.

Mutta sitä vähän ihmettelin, ettei syntyperäinen norjalainen tunnistanut kieltä ruotsiksi edes käyttämieni ruotsalaisten sanojen perusteella. Ehkä se kuulosti joltakin Ruotsin rajan tuntuman murteelta. Kuka tietää.

Mies kauhistelee säännöllisesti, miten voinkin lausua jotkin norjan sanat niin väärin. Aina hän ei kuitenkaan osaa kertoa, mikä siinä ääntämisessä on vikana. Sanoo vain, että se kuulostaa kummalliselta, ulkomaalaiselta. Esimerkiksi pølse on sana, jonka kuulemma sanon eri tavalla kuin norjalaiset. Mutta miten, se selvisi vasta viikko sitten, kun viikonloppulapsi kertoi heti ääntämisnäytteen kuultuaan, että ø on liian pitkä. Mies oli ihmeissään, että miten se sen hoksasi, kun hän ei ole itse osannut sanoa muuta kuin että väärin menee.

Tulen kyllä pääsääntöisesti ymmärretyksi norjaa puhuessani, joten ei minun ääntämykseni nähtävästi liian outoa ole. Aksentti on ulkomaalainen, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä se ajan kuluessa norjalaistuu, mutta toisaalta täällä kuulee puhuttavan norjaa niin monenlaisilla aksenteilla, etten minä varmaan loppujen lopuksi mikään kummajainen ole.

Puita

Norjalaiset, ainakaan tällä seudulla, eivät näytä yleensä kovin paljon panostavan pihanhoitoon. Tavallisin ratkaisu on nurmikko, jonkinlainen aita ja pari puskaa. Tällä ratkaisulla selvitään vähällä työllä - ruohonleikkaus silloin tällöin ja pensasaidan leikkaus kerran vuodessa riittää.

Nyt keväällä silmään pistää kuitenkin eräs toimenpide, jota näytetään harrastettavan erityisen innokkaasti. Joka puolella näkyy typistettyjä puita. Niitä on pihoissa, teiden varsilla, pellon pientareilla. Puusta leikataan viimevuotiset versot ja kesän kuluessa  puu kasvattaa uudet. Varsinkin tähän aikaan vuodesta puut näyttävät aika karuilta, kun jäljellä on usein vain runko.

Erityisesti saarnet ovat leikkauksen kohteena, mutta monilla puidenleikkaajilla näyttää olevan tapana käsitellä kaikki puut samalla tavalla. Jotkut puut kasvattavatkin pensasmaisen  tupsun uusia versoja varsinkin, jos puu on vanha ja useaan kertaan samasta kohdasta leikattu.

Toiset puut sen sijaan eivät oikein näytä ymmärtävän, mitä niiden pitäisi tehdä. Esimerkiksi typistetty koivu on usein aika onnettoman näköinen. Ilmeisesti leikkauksella on myös tarkoitus muotoilla puita leveämmiksi ja pitää ne matalina, kun runko ja ylöspäin pyrkivät oksat katkaistaan. Täytyy sanoa, että minä en ihan ymmärrä puiden typistämisen hienoutta, koska minun silmissäni monet leikatut puut eivät ole hyvän näköisiä.

Omenapuita on aika monilla pihoilla ja ne ovat lähes poikkeuksetta leikattuja. Muutama paksumpi oksa ja leveyttä enemmän kuin korkeutta. Jos omenapuusta leikataan kaikki pikkuoksat pois joka vuosi, tekeekö puu koskaan omenoita? Ehkä näiden himoleikkaajien omenapuiden ei ole tarkoitustaan tuottaa hedelmiä, vaan ainoastaan koristaa pihaa.

 

Meidänkin takapihalta löytyy saarni, jota joku on joskus typistänyt. Siitä näyttää kuitenkin olevan jo jonkin verran aikaa, koska puu on ehtinyt kasvattaa näinkin pitkät oksat. Suorastaan latvuksen. Minä en ole ajatellut leikkaavani latvusta pois, korkeintaan muutaman alempaa rungosta versovan oksan, koska puu ei tuollaisenaan häiritse ainakaan minua.

En sitten tiedä, mitä naapuri ajattelee tällaisesta villiintyneestä puusta tontin rajalla. Naapurilla ei ole puita omassa pihassaan, mutta hän näyttää hoitavan pensaita leikkaamalla ne lähes juuresta poikki kun ne kasvavat liian suuriksi. Viime syksynä katselin naapurin kanssa meidän pihassamme kasvavaa aika isoa jasmiketta ja tuumasin ääneen, että taidanpa vähän leikata sitä. Naapurin neuvo oli leikata juuresta poikki niin kuin hän oli tehnyt omalle jasmikkeelleen. Minä kuitenkin tyydyin pienentämään pensasta vain karsimalla isompia oksia sieltä täältä, jotta pensas kukkii tänäkin vuonna.

Ehkä minä olen täkäläisen normin mukaan täysin harhateillä, kun ihailen tällaisia vanhoja suureksi kasvaneita puita, joita ei ole leikattu.

Aprillipäivä meni jo

Salaskeittaajat (kuva Dagbladet)

Satuimme äskettäin kulkemaan viikonloppulapsen kanssa skeittipuiston ohi. Todettiin, että siellä oli melkoinen vilinä, monta skeittaajaa esittelemässä taitojaan. Mies ryhtyi muistelemaan ääneen muinaisia skeittariaikojaan.

Skeittaaminen oli kiellettyä Norjassa monta vuotta, siis oikein laitonta. Se oli hallituksen mielestä norjalaiseen kulttuuriin kuulumatonta, liian amerikkalaista. Jos siitä jäi kiinni, sai sakkoja ja skeittilauta takavarikoitiin, mies valisti meitä kahta, jotka kuuntelimme epäuskoisina. Eikä skeittilautoja tietenkään saanut ostaa mistään. Minäkin salakuljetin omani Englannista.

Mihinkäs blokkiin tämä maa kuuluikaan kylmän sodan aikoina? Kuulostaa ihan Neuvosto-Norjalta. Koska aprillipäivä tosiaan oli jo ohi, en uskaltanut leimata tätä juttua vitsiksi ihan suoralta kädeltä, vaikka se sellaiselta kuulostikin, vaan googlailin esiin vähän faktatietoa aiheesta.

Wikipedia toteaa lyhyesti, että rullalaudat oli kokonaan kielletty Norjassa 7.9.1978 - 9.5.1989. Tänä aikana Norja oli maailman ainoa maa, jossa rullalautojen myyminen ja ostaminen sekä rullalautailu oli kielletty. Norjan rullalautaliitto, NORB, perustettiin ajamaan rullalautailijoiden etuja 1977 ja vastustamaan rullalautailun kriminalisointia.

Poliisi valvoi rullalautailun kieltäneen lain noudattamista tiukasti ja teki jopa ratsioita epäiltyihin skeittauspaikkoihin. Nuorison harrastusintoa tämä ei kuitenkaan lannistanut, vaan lautoja tehtiin itse ja salakuljetettiin ulkomailta ja skeittiramppeja rakennettiin sopivan syrjäisiin paikkoihin. Jos skeitatessa tulleita vammoja piti käydä näyttämässä lääkärille, niiden todellista alkuperää ei voinut kertoa.

Kiellosta huolimatta skeittiharrastus kasvoi 1980-luvun kuluessa, ja kiellon valvomisesta tuli yhä vaikeampaa. Kun Stortinget sitten 1989 kumosi lain, kiinnostus lajia kohtaan räjähti ja taitavimmista skeittaajista tuli julkkiksia. 

Täyskiellon syistä ovat kieltoa ajaneet virkamiehet myöhemmin haastattelussa kertoneet toimineensa hyvää tarkoittaen. Aikeena oli "yrittää vähentää vahinkoja", sillä amerikkalaiset tilastot kertoivat rullalautailun aiheuttavan mm. vakavia kallovammoja. Lakia valmisteltiin useamman ministeriön ja etujärjestön voimin.

Aiheesta dokumenttielokuvan tehneen Emil Trierin mukaan kiellon takana oli ilmeisesti myös uuden pelko. Rullalauta oli vasta Amerikasta saapunut uutuus, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa perinteisiin norjalaisiin urheilulajeihin, kuten jalkapalloon tai mäkihyppyyn.

Enpä olisi uskonut, että norjalaisten kaapista löytyy tällainen luuranko. Onko Suomessa ollut mitään vastaavaa?

***
Dagbladetin artikkeli aiheesta
Brettkontroll-dokumentin nettisivu

Tyyliseikkoja

Mennäviikolla neuvottelin töissä esimiesportaan kanssa rahasta.

Hetki sattui olemaan sopiva keskustella soveliaasta korvauksesta eräälle työsopimuksessani mainitsemattomalle hommalle, jonka työnantaja perinteisesti on teettänyt firman suomalaisella varsin nimellistä korvausta vastaan. Homma tuli nyt taas vaihteeksi puheeksi ja totesin, että enpä taida sillä perinteisellä korvauksella sitä hoitaa.

Esimiesporras otti vinkistä onkeensa, sillä toista tekijää hommalle on hankala löytää,  ja sitten alettiinkin neuvotella ehdoista - sähköpostitse. Tällainen kirjallinen neuvottelutapa sopi minulle oikein hyvin, koska voin silloin miettiä rauhassa, miten muotoilen sanottavani. Esitin oman näkemykseni sopivasta korvauksesta ja sain mitä pyysin. Tosin pari viimeistä viestiä minun piti lähettää miehelle luettavaksi, koska saamani vastaus oli muotoiltu niin, etten ollut aivan varma, sanottiinko siinä "kyllä" vai "kyllä, mutta".

Aika tiukkaan tyyliin kirjoitit vaatimuksesi, sanoi mies. Siis ihan selkeästi ja hyvin perusteltu, mutta ei sitä ehkä olisi tarvinnut sanoa ihan noin tiukasti ja lyhyesti.

Ai niinkö? Ja minä kun oli kuvitellut, että tyyli ei ollut ihan niin tiukka. Alunperin kirjoitin vaatimukseni paljon tiukempaan sävyyn ja sitten vähän lievensin sanamuotoja. Näin ainakin kuvittelin tehneeni. Ja lyhyestä virsi kaunis, suoraan kysymykseen suora vastaus. Eikös niin?

Ilmeisesti sitten ei. Ainakaan Norjassa. Suomessa tuskin kukaan olisi pitänyt sanamuotojani ylenmäärin tiukkoina vaan aivan normaalina ja asiallisena kielenkäyttönä. Ei kielenkäyttöni miehen mukaan toki asiatonta ollut norjalaisittainkaan, mutta kun täällä on tapana, että kaiken pitää olla niin mukavaa. Lirkutellaan niitä näitä, myötäillään ja eikä oteta esille epämiellyttäviä asioita. Näin siis suomalaisen näkökulmasta.

Mutta tästä päästään taas lempiaiheeseeni eli norjankielentaitoni tasoon ja kielenkäytön ihmeellisyyksiin. Kykenin siis ilmaisemaan itseni selkeästi ja ilmeisesti ilman isompia kielioppivirheitä, koska mies ei niistä huomauttanut. Se hankala asia onkin sitten tyyli. Se, millainen kielenkäyttö sopii mihinkin tilanteeseen.

Asiassa on kaksi näkökohtaa. Tiettyyn kulttuuriin kuuluu tietynlainen yleinen tapa puhua. Norjassa mahdollisesti ollaan vähän rennompia. Sen huomaa esimerkiksi kääntäessä, kun markkinointitekstin ensimmäinen käännösversio kuulostaa suomeksi sellaiselta lässytykseltä, että tyyliä on pakko vähän ryhdistää jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Toinen näkökohta on se, että erilaisissa tilanteissa käytetään eri tyylistä kieltä. Se, mikä sopii kavereiden kesken jutusteluun, ei sovi vakavista työasioista keskusteluun. Myös puheen ja kirjoituksen välillä on eroja.

Vierasta kieltä pitää osata suhteellisen hyvin, jotta pystyy sujuvasti vaihtamaan tyyliä tilanteen mukaan. Samoin kulttuuria pitää tuntea suhteellisen hyvin, jotta osaa valita juuri siinä kulttuurissa kyseiseen tilanteeseen kuuluvan tyylin.

Kulttuurin ymmärtäminen ei ole mikään suuri ongelma Suomen ja Norjan välillä, koska kulttuurierot ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Mutta ne pienet erot saattavat kärjistyä joissakin tilanteissa, kun yksi sanoo jotakin mielestään aivan normaaliin ja kohteliaaseen sävyyn ja toinen miettii, että mistäköhän tuo nyt on suuttunut, kun noin viralliseen sävyyn puhuu.

Erilaisia tekstejä kääntäessä tyylit erottuvat selvästi, eikä kääntäminen suomeksi samaa tyyliä käyttäen ole mikään ongelma. Omalla äidinkielellä erilaiset tyylit eivät tuota vaikeuksia, jos on edes jonkin verran tottunut lukemaan ja kirjoittamaan erityylisiä tekstejä.

Sen sijaan tyylin vaihtelu vieraalla kielellä vaatiikin jo enemmän ajattelemista. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä osaan norjaksi vain kaksi kirjallista tyylilajia: rennohko jutustelu ja tiukahko asiateksti. Kumpikaan ei edusta lähellekään ääripäätä eikä niiden välissä ole välimuotoja. On - off.

Näiden välillä ei ole vaikea arpoa, kumpaa käyttää työnantajan kanssa rahasta neuvottelemiseen.