Peppi Pitkätossu & Jack Bauer

Aftenpostenin sivuilta osui tällä viikolla silmään juttu norjalaisista, jotka ovat vaihtaneet nimeään. Nimilakia uudistettiin 2003 ja sen jälkeen nimen vaihtaminen erikoisemmaksi on ollut helpompaa. Viime vuonna yli 7000 oslolaista vaihtoi nimeään.

Etunimenvaihtoa kannattaa silti miettiä tarkasti, koska uuden vaihdoksen saa tehdä vasta kymmenen vuoden kuluttua, jos alkaa kaduttaa. Aika erikoisia nimiä jotkut ovat tästäkin huolimatta päätyneet ottamaan itselleen, vai mitä sanotte seuraavista?

Malin Sjarlotte Krusmynta Rullgardina Tukun Sanderud Persdatter (ent. Malin Charlotte Tukun Sanderud) kertoo olevansa hulluna Peppi Pitkätossuun, jolta kolmas ja neljäs nimi on lainattu. Malinin sulhanen ei ole ihastunut nimilitaniaan eikä muista sitä ulkoa, mutta toivottavasti oppii häihin mennessä, jottei tule virheitä alttarilla.

Selveste Preben von Schlanbusch (ent. Preben Schlanbusch) halusi hienomman kuuloisen nimen, mikä onnistui lisäämällä sukunimeen eteen von. Selveste taas tarkoittaa suomeksi itse, siis tämä herra on Preben Itse. Sitä hän ei kuitenkaan lisännyt nimeen itsekorostukseksi vaan ärsyttääkseen äitiään. Mies toivoo myös, että vaimo ottaisi nimekseen Stakkars Cecilie eli Cecilie Parka. Vaimo ei ole innostunut ajatuksesta.

Jack Bauer (ent. Kim Manachai Krogsæter) päätti vaihtaa nimeään pitkän 24-sarjan katselurupeaman jälkeen. Uusi nimi herättää uteliaisuutta mm. työhaastatteluissa, mutta Jackista se ei ole mitenkään epämukavaa. Ainoa haittapuoli on, että puhelimella pizzaa tilatessa häntä ei yleensä oteta vakavasti.

Norjan pisimmän nimen haltija on nimeltään Julius Andreas Gimli Arn MacGyver Chewbacka Highlander Elessar-Jankov. Erikoisia, itse valittuja sukunimiä taas ovat Hværsaagod-Takkskalduha (Olehyvä-Kiitos) ja Usjyldi (Viaton, joka muuten on vangin ottama nimi). Ja kyllä, nämä kaikki ovat ihan oikeita ihmisiä.

Muistelen, että Suomen nimilait ovat aika paljon tiukempia, eivätkä tällaiset nimiviritelmät taitaisi mennä läpi. Miksi sitten Norjassa on päädytty antamaan lähes vapaat käden nimen suhteen? Tai siltä ainakin näyttää näiden esimerkkien perusteella.

Voisiko syynä olla norjan suuri maahanmuuttajaväestö? Kun ihmisten nimet ovat peräisin ties kuinka monesta maasta ja kulttuurista, norjan viranomaisilla olisi mahdoton tehtävä valvoa kaikkien nimien asiallisuutta. Mutta ei tämäkään silti selitä, miksi ihmiset saavat ottaa älyttömiä norjankielisiä etu- ja sukunimiä.

Nimitutkijan mielestä lakia toimeenpannaan aivan liian lepsusti. Ratkaisuna ongelmaan tutkija ehdottaa, että nimenvaihdolle laitetaan maksu hillitsemään keskellä yötä näitä loistoideoita saavia ihmisiä. Tuhat kruunua voisi saada ihmiset harkitsemaan asiaa uudelleen.

Minä kuitenkin arvelen, että jos joku villiintyy keskellä yötä niin, että päättää vaihtaa itselleen uuden ja uljaamman nimen, yksi tuhatlappunen, 125 €, ei siinä paljon vauhtia hidasta.

Retki huipulle

Nyt voi laittaa rastin seinään. Me kävimme sunnuntaina retkeilemässä luonnon helmassa. Vaihtoehtoina oli kävellä pienen järven ympäri tai kiivetä sen vieressä olevalle kalliolle. Porukan norjalaiset, mies ja viikonloppulapsi, äänestivät huipun puolesta, joten sinne sitten suuntasimme.

Tuo osuus on jo selvitetty

Matka Skaugumsåsenille aloitettiin parkkipaikalta, jolta puolisen kilometriä käveltyämme alkoi jyrkempi nousu. Täkäläiset kallionnyppylät ovat eteläpäästään jyrkkiä ja pohjoisen suuntaan loivempia, ja tie ylöspäin vei tällä kertaa sitä jyrkempää puolta pitkin. Ja täytyy sanoa, että ajoittain sai kyllä kiivetä ihan tosissaan, kiviaskelmalta toiselle, ennen kuin saavuttiin huipulle.

Muutaman askeleen meidän perässämme tuli perinorjalaisen reipas seurue, kolme aikuista ja viisi lasta, kailottaen niin että metsä raikui. Seurueen nuorin oli sen verran pieni, että mieskin epäili tokkopa pääsevät ylös asti. Mutta sieltä nekin sitten tulivat reppuineen ja makkara- ja pullaeväineen. 

Huipulla ei edes tuullut

Huipulta olisi normaalisti hienot näkymät Oslon ja Oslovuonon suuntaan, mutta tällä kertaa tiheä sumu esti maisemien ihailun. Istahdimme kuitenkin hetkeksi levähtämään ja syömään eväitä ennen kuin jatkoimme matkaa.


Vaikka sää ei ollut paras mahdollinen, ulkoilijoita tuntui olevan liikkeellä aika paljon, mutta kaikki eivät kuitenkaan suunnanneet huipulle. Sen sijaan järven ympäri kulkeva reitti taisi olla suositumpi. Tuollakin alueella on paljon hyvin merkittyjä retkeilyreittejä, joten valinnanvaraa on eikä kartta ole välttämätön varuste.

Opasteita sinne tänne

Norjalaiset tunnetaan ulkoilevana kansana, ja meidänkin nyt harrastamamme viikonloppuretkeily koko perheen voimalla on paljon suositumpaa kuin Suomessa. Siinä retkeillessämme tosin mies referoi jossakin juuri näkemäänsä tilastoa, jonka mukaan iso osa (olikohan se jopa puolet?) norjalaisista retkeilee erittäin harvoin tai ei koskaan. Retkeilyinto, se miten kaikki norjalaiset ulkoilevat, taitaa siis jossain määrin olla kansallinen myytti, jota norjalaiset mielellään itsekin viljelevät.


Alaspäin lähdettiin vähän loivempaa reittiä, ja lopullinen kilometrimäärä oli aika paljon enemmän kuin mitä viikonloppulapselle oli etukäteen lupailtu. Viikonloppulapsi ei nimittäin ollenkaan pidä kävelemisestä, mutta eväiden voimalla ja sillä tosiasialla, että valtaosa kilometreistä kertyi tultaessa huipulta alaspäin, päästiin takaisin autolle ilman suurempia rutinoita. Meidän retkemme aikana parkkipaikka oli täyttynyt ääriään myöten ja ihmisiä oli polulla jo lähes jonoksi asti.

Reitin helpommalla osuudella

Plussat ja miinukset

Äitini kysyi minulta tässä eräänä päivänä, miksen kirjoita asioista, jotka Norjassa ovat paremmin kuin Suomessa. Hyvä kysymys! Onko sellaisia? Tai paremminkin, olenko törmännyt sellaisiin?

Ulkomaille muuttaessa kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka ovat erilaisia kuin Suomessa. Erityisesti silmään pistävät ne asiat, jotka ovat huonommin kuin Suomessa. Ne ärsyttävät ja niistä tekee mieli valittaa. Samankaltaisuuksiin ei kiinnitä mitään huomiota - näinhän asioiden kuuluukin olla - ja ne uuden maan positiivisetkin piirteet menevät helposti seulan läpi ilman sen kummempaa pohdintaa.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään terapiablogi, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen osoittelee sormella epäkohtia ja kauhistelee paikallisia tapoja. Epäilemättä olen joissakin asioissa näin tehnyt, mutta kaiken marmatuksen takana ei kuitenkaan ole ajatus, että Suomessa tämäkin on paremmin. Samankaltaisista asioista voisi valittaa myös Suomessa asuessa. Enemmänkin kyse on siitä, että jotkut asiat vain on järjestetty eri tavalla, ja vaikka Suomi ja Norja samaan pohjoiseurooppalaiseen ja luterilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvatkin, arkipäivän kulttuurissa on kuitenkin eroja.

Ajan kuluessa uuteen ympäristöön sopeutuu, eivätkä maiden väliset erot enää pistä silmään ollenkaan niin paljon kuin alussa. Jotkut ärsytyksenaiheet tai kulttuurierot kuitenkin pysyvät tajunnassa. Sellaisia ovat esimerkiksi norjalaisten kauppojen suomalaisia huonommat valikoimat, kansallisen tajunnan tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys, materialismi ja siihen(kin) liittyvä ulkoisen samankaltaisuuden ihanne sekä kaiken kalleus.

Mikä täällä sitten voisi olla paremmin kuin Suomessa? Tämähän on osittain elämäntilanteesta riippuvainen näkökulmakysymys kuten myös ne negatiivisina näyttäytyvät asiat.

Norjan valtio on rikas erityisesti öljyn ansiosta ja kansantalous ei näytä pahemmin häiriintyneen muuta Eurooppaa riivaavan finanssikriisin takia. Työttömyysaste on jossakin 3-4% paikkeilla. Työttömyyden tai sairauden osuessa kohdalle sosiaaliturva on hyvä ja käsittääkseni tulotason lasku ei tällaisessa tilanteessa ihan heti uhkaa. Lasten hankkiminenkin on kuulemma yhteiskunnan suojeluksessa.

Minun elämäntilanteessani olevaa - työssäkäyvää, tervettä ja lapsetonta - sosiaaliturvan edut eivät valitettavasti pahemmin lämmitä. Enemmänkin ne ovat vakuutus pahan päivän varalle. Sitä päivää odotellessa jatketaan verojen maksamista.

Kielipoliittinen päivitys

En edelleenkään ymmärrä tanskaa, ellei puhuta selkokieltä. Mutta en ole ainoa. Työnantajan Ruotsin varastossa työskentelevä balkanilainen maahamuuttaja ei taida myöskään ymmärtää tanskaa, edes tekstiä. Sitä minä sentään ymmärrän melko hyvin.

Taannoin sain mainitulta varastonhoitajalta pyynnön selvittää, mitä ihmettä Tanskan asiakaspalvelu oikein haluaa. Pyyntöön oli liitetty muutaman viestin verran kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Siitä kävi ilmi, ettei vuorovaikutus todellakaan ollut onnistunutta. Tanskalainen pyysi tekemään jotain, ruotsinbalkanilainen vastasi kysymällä, että mitä mahdat tarkoittaa, sitä vai tätä. Tanskalainen vastasi jotain ja ruotsinbalkanilainen taas kyseli, että mitähän tällä kertaa mahdat tarkoittaa. Ja niin edelleen.

Luin viestiketjun ja kävin vielä varmistamassa tanskalaiselta - englanniksi - että olin ymmärtänyt hänen asiansa oikein. Sitten tulkkasin asian ruotsiksi, ja varastonhoitaja oli tyytyväinen.

Kun arvelin ääneen, että varastonhoitaja ei ehkä ymmärrä tanskaa, kävi ilmi, että myös norjankielisten viestien kanssa on ollut vaikeuksia. Ja ruotsinkielisten. Minä puolestani olen aina saanut ruotsiksi kirjoitetut viestini ymmärretyksi ensimmäisellä yrittämällä. Olisikohan niin, että kirjoitan sopivan yksinkertaista ja selkeää kieltä? Mahdollisesti minun kouluruotsini ja varastonhoitajan kielikurssilla oppima ruotsi ovat tasoltaan riittävän lähellä toisiaan, jotta ymmärrämme toisiamme ongelmitta.

Norjalaisilla on ärsyttävä tapa olettaa, että jos puhut edes vähän jotain skandinaavista kieltä, ymmärrät myös norjaa. Ja jos puhut hiukan norjaa, ymmärrät muita kieliä - ja luonnollisesti myös kaikkia norjan murteita. Aivan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan käytännössä ole.

Tietenkin on kielineroja, joilta tämä kaikki onnistuu noin vain. Sitten on meitä taviksia, joiden pitää aloittaa kuullunymmärtäminen paikallisesta puheenparresta ja laajentaa siitä vähitellen muihin murteisiin ja ehkäpä jonain päivänä myös tanskaan. Koulussa ruotsinsa oppineelle suomalaiselle suomenruotsi on helpompaa ymmärtää kuin riikinruotsi. Riikinruotsia oppii ymmärtämään melko nopeasti, kun sitä säännöllisesti joutuu kuuntelemaan. Skoonen murre tosin tekee minulle edelleen tiukkaa, mutta niin saattavat tehdä myös jotkut suomenruotsin murteet.

Olin muutama päivä sitten työhaastattelussa, jossa alkusmalltalkin jälkeen kieli vaihtuikin yllättäen englanniksi, koska se on kyseisen paikan toimistokieli. Norjankielentaitoani ei siis varsinaisesti testattu - eikä sitä edes edellytetä tuossa paikassa - ja ruotsinkielentaidostakin riitti oma toteamukseni, että puhun ruotsia. Näillä eväillä haastattelija kuitenkin myöhemmin totesi, että joutuisin puhumaan englantia vain islantilaisten kanssa. Tämä lausahdus siis sisälsi olettamuksen, että ymmärrän myös hankalia Länsi-Norjan murteita ja tanskaa.

En viitsinyt siinä tilanteessa korjata käsitystä, koska tuossa työssä kaikkien kanssa voi tarvittaessa puhua englantia. Toisaalta looginen päätelmä - jos todellakin puhuisin täysin sujuvaa norjaa - pitäisi olla, että olisin jo päätynyt paremmin koulutustani ja kokemustani vastaavaan työhön tai ainakin panostaisin nimenomaan sellaisten töiden hakuun, en nyt tarjolla olleisiin hanttihommiin.

Norjalainen juo tervaa

Tein löydön Oslon keskustassa. Juuri kun mieleeni oli tullut ajatus, että kupillinen kuumaa teetä olisi paikallaan, silmiini osui tea shop, johon en jostakin syystä ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Niinpä astuin sisään ja tilasin kupillisen haudutettua teetä.

Tee oli hyvää - hyvinkin parasta, mitä olen Norjassa kahvilassa saanut - ja teevalikoimassakin oli riittävästi erilaisia vaihtoehtoja. Siitä istuessani ja teetä nauttiessani katselin ympärilleni ja tein mielenkiintoisen huomion. Asiakkaat olivat yhtä lukuunottamatta pukeutuneet muulla tavalla kuin viimeisen pintatrendin mukaisesti, mikä on täällä päin Norjaa poikkeuksellista. Se yksi pintatrendikäs näytti siltä, kuin olisi eksynyt väärään paikkaan. Minä tunsin oloni yhtä kotoisaksi kuin 90-luvun alkupuolen humanistiopiskelija kurssikirjaston kahvilassa.

Olinkohan sattumalta osunut jonkilaiseen alakulttuurin - teenjuojien - pesäpaikkaan? Norjalaiset ovat nimittäin pääsääntöisesti kahvinjuojia, jotka mielellään unohtavat teenjuojat, koska kaikkihan nyt kahvia juovat.

Norjalainen kahvi muistuttaa minun mielestäni lähinnä tervaa. En ole kahvin ystävä, vaikka joskus saatan kupillisen jonkinsorttista maitokahvia juodakin. Norjalaiset taas juovat nimenomaan mustaa kahvia, kitkerää myrkkyä, jota minä en kykene saamaan kurkustani alas. En edes kohteliaisuudesta. Jos tunnette termin tuliasemakahvi, niin aika lähelle osuu.

Tässä kahvinjuojien maassa teenjuojat unohdetaan valitettavan usein. Esimerkiksi eräissä häissä, joissa olin vieraana, oli kakkujen kanssa tarjolla vain ja ainoastaan kahvia. Teetä ei löytynyt edes erikseen kysyttäessä. Kahvin kanssa taas ei ollut tarjolla maitoa, kermasta puhumattakaan. Keittiöstä löytyi pieni tilkka jotakin valkoista, jonka jaoin toisen mustaa kahvia juomattoman vieraan kanssa. Voisiko tällaista tilannetta edes kuvitella Suomessa?

Miehen siskon kanssa löytyi yhteinen kiinnostuksen kohde, kun totesimme, että olemme kumpikin teenjuojia. Voimme sitten kyläillessä esitellä toisillemme kaapista löytyvää teevalikoimaa ja valikoida suosikkia. Kummankaan valikoimaan ei kuulu Liptonin pussiteetä. Mies sen sijaan juo sinnikkäästi mustaa kahvia vaikkei siitä edes pidä. Mutta kun sitä kuuluu juoda ja vieläpä mustana. Kahvimaitoa käyttävät ovat lälläreitä.

Keskiverto ruokakaupan kahvivalikoima näyttää kuitenkin suppeammalta kuin Suomessa, vaikka tervanjuojien maassa ollaankin. Ehkä tässäkin pätee sama filosofia kuin valinnanvarassa monien muidenkin ostosten kohdalla. Kauppa päättää, mitä kuluttaja tarvitsee eikä kuluttajan tarvitse vaivata päätään tekemällä liian monimutkaisia valintoja.

Ruokakaupan pussiteevalikoimakin on kuitenkin ihan kohtuullinen siihen nähden, että teenjuonti on ilmeisesti alakulttuuri. Mielenkiintoisemman ja vaihtelevamman valikoiman olen löytänyt luontaistuotekaupasta, jossa pääsääntöisesti teen teeostokseni.

EDIT 1.11.
Aftenposten testasi Oslon teepaikkoja ja voittajaksi selviytyi juuri se paikka, josta yllä kirjoitan. Kirjoituksen mukaan kyseessä on uusi paikka, joten ei ihmekään, etten ole sitä aiemmin huomannut.

Lue juttu kahvin ylivallasta ja teenjuojien sorrosta sekä muutaman teepaikan arviointi.

Hankala asiakas

Viime lauantaina ostin kaupasta vanhaa leipää. En tietenkään tarkoituksella, enpä vain tullut tarkistaneeksi parasta ennen -päiväystä, sillä leivän ei luulisi makaavan kaupan hyllyssä päivätolkulla. Sunnuntaina sitten totesin, että leipä oli homeessa ja parasta ennen -päiväys perjantaina eli päivää ennen ostoajankohtaa.

Sain niin vakavan ärsytyskohtauksen, että lähetin saman tien palautetta kauppaan. Kauhistelin, miten voi olla mahdollista, että kaupassa myydään vanhaksi mennyttä ruokaa. Pystyäkseni ilmaisemaan ajatukseni selkeästi sekä asialliseen ja sopivan kohteliaaseen sävyyn kirjoitin englanniksi.

Vastaus tuli heti maanantaina. Kauppaketjun asiakaspalveluosasto pahoitteli kovasti tapahtunutta ja lupasi, että kyseisen kaupan myymäläpäällikkö on vielä yhteydessä minuun. Harmini hieman lientyi saamani vastauksen johdosta, mutta kuluneen viikon mittaan pieni ärsytyksenpoikanen on taas alkanut kaihertaa takaraivossa. Luvattua kaupan yhteydenottoa ei nimittäin ole kuulunut.

Yksi vanhentunut ja syömäkelvoton leipä ei ole sellainen taloudellinen menetys, että välttämättä tarvitsisin rahani takaisin, mutta kyseessä on periaate. Ja myönnetään, se tosiasia, että täkäläinen asiakaspalvelu ärsyttää minua säännöllisesti. Ja ennen kuin kukaan alkaa tuhahdella, että mitä se nyt siellä repii pelihousujaan ihan turhan takia, niin muistutanpa vielä, että minä itsekin työskentelen asiakaspalvelussa. Tiedän, että on monia asioita, joita ei voi tehdä juuri sillä tavalla kuin asiakas haluaisi, mutta useimmiten on olemassa muita mahdollisuuksia tyynnyttää ärsyyntynyt asiakas ja pitää hänet edelleen asiakkaana.

Erilaisissa kaupoissa törmää usein myyjiin, yleensä nuoriin ihmisiin, joille tuntuu olevan aivan sama, miten he työnsä tekevät ja asiakkaita palvelevat. Esimerkiksi kenkäkaupassa minua on kehotettu itse katsomaan hyllystä, olisiko siellä toinen samankokoinen kenkä, joka ei ole yhtä venynyt sovituskäytössä kuin sovittamani. Tilannetta tarkistamatta myyjä ilmoitti, että varastossa sovittamattomia kenkiä tuossa koossa ei ole. Ihan piruuttani kävin pari viikkoa myöhemmin vilkaisemassa kenkätilanteen, ja silloin juuri niitä kenkiä oli hyllyssä useampi kappale. Myyjää ei vain kiinnostanut palvella asiakasta.

Toisen kerran olin ostamassa laturia kännykkään. Nuori mies tiskin takana tarjosi jotain halpisversiota ja sanoi, että merkkilaturia ei ole myynnissä irrallisena. Kun totesin, etten sitten osta laturia täältä, poika löysikin äkkiä merkkilaturin. Kysyin, miksi hän tarjosi minulle ensin jotain muuta kuin olin pyytänyt, kun molemmat laturit olivat vieläpä saman hintaisia. Ei mitään erityistä syytä, poika vastasi.

Olen huomannut, että saan yleensä parempaa palvelua, jos puhun englantia. Mahdollisesti ero on siinä, että norjaa omituisella aksentilla puhuen kuulostan maahanmuuttajalta, mutta kun otan käyttöön englannin ja parhaan brittiaksenttini, kuulostan ulkomaalaiselta, ehkä jopa turistilta. Asiakkaan habituksella näyttää olevan merkitystä.

Toki olen saanut myös hyvää palvelua. Ja myös norjaksi. Mutta norjalainen asiakaspalvelumentaliteetti ei tunnu kovin kehittyneeltä. Tätä sanovat myös norjalaiset itse. Asiakaspalvelutehtävissä näkee usein myös ruotsalaisia, jotka tekevät työtään erilaisella asenteella. Myös norjalaisten mielestä.

Rahalla saa ja raivaussahalla pääsee

Sumuinen lauantai

Viime viikonloppuna oli taas rivitaloalueen puolivuosittainen talkoopäivä. Kevään talkoisiin verrattuna osanottajia oli huomattavasti vähemmän. Olisikohan syynä ollut kostea, sumuinen sää, kun viime kerralla paistoi kirkas kevätaurinko. Siitä huolimatta kaikki siirtolavat taidettiin saada yhtä täyteen puutarhajätettä kuin viimeksikin.

Ensin nimi listaan ja sitten työnjako. Minut ja kolme muuta lähetettiin siistimään alueen "julkisivua", villiviinin peittämää betoniseinämää ja sen juurella kasvavia pensaita, jotka olivat päässeet pahasti villiintymään. Villiviiniseinämä näytti hyvältä sellaisenaan, mutta puskakasvusto oli levittäytynyt jalkakäytävän puolelle siinä määrin, että päätimme leikata ylimäärän pois.

Ensin kokeiltiin oksasaksilla ja todettiin, että tarvitaan jotakin tehokkaampaa. Sitten yksi naapureista haki aitaleikkurin ja kokeili sillä. Jälki ei ollut kehuttavaa, joten piti keksiä jotakin muuta. Seuraavaksi paikalle haettiin huomattavasti keskimääräistä järeämpi siimaleikkuri, omistajansa mukaan erittäin tehokas laite. Mutta eipä silläkään saatu näppärästi kasvustoa poikki. Naapuri lähti taas kaivelemaan työkaluvarastoaan ja palasi raivaussahan kanssa. Tästä inspiroituneena toinenkin naapuri kävi noutamassa oman raivaussahansa. Niillä sitten saatiin pensaat poikki, ja  viimeistely tapahtui vielä oksasaksilla. Kun oksat oli kerätty pois, naapuri haki vielä painepesurin, jolla saatiin loputkin roskat pois jalkakäytävältä.

Naapurien toinen toistaan järeämpi työkaluja katsellessa tuli mieleen, että onkohan täällä meneillään jonkinlainen kilpavarustelu. Kenellä on katu-uskottavimmat vermeet. Pihat näissä taloissa ovat niin pieniä, että luulisi käytännössä vaatimattomammallakin arsenaalilla selviävän.

Sen verran kyllä minuakin, pahaisten oksasaksien omistajaa, alkoi naapurikateus kaihertaa, että aloin harkia oman siimaleikkurin hankkimista. Vähintään.

Raivaussahat käynnissä