Kielipolitiikkaa

Siinä paha missä mainitaan.

Juuri kun pääsin ihmettelemästä puhutun nynorskin vaikeatajuisuutta, norjalainen kielipolitiikka päätti iskeä. Onneksi ei minua henkilökohtaisesti, ei ainakaan suoraan, mutta työnantaja sai kurinpalautusta.

Norjan kielilain mukaan viranomaisten pitää vastata kansalaisille samalla kielimuodolla - bokmålilla tai nynorskilla - jolla nämä lähestyvät viranomaista. Myös julkisen sektorin laitosten nettisivuilla pitää viljellä molempia kirjakieliä. Tarkkaan ottaen 25% nettisivuista pitää olla kirjoitettu vähemmistön käyttämällä nynorskilla. (Jos et tiedä, mitä bokmål ja nynorsk ovat, löydät tiiviin tietopaketin täältä.)

Työnantajani, kolmannen asteen oppilaitos eli valtion virasto, sai huomautuksen kielimuotojen ylläpitämistä vaalivalta kielineuvostolta. Nynorskin käyttö ei ole lähelläkään lain määrittämää tasoa. Huomautuksesta seurasi, että nynorskin käyttöä on nyt tehostettava, ja asiaa aletaan valvoa.

Minähän en osaa nynorskia. Pystyn kyllä lukemaan tekstiä, mutta jos pitäisi itse kirjoittaa, nostan kädet ylös. Tilanteen yllättämänä esitin kysymyksen, mitä minun oletetaan tekevän, mikäli joku nynorskia kirjoittava opiskelija lähestyy minua sähköpostitse. Oletusarvoisestihan opiskelijalle pitäisi vastata nynorskiksi. Vastaus oli, että "kyllä joku meistä auttaa sinua". Ei kuulosta kovin käytännölliseltä, jos auttaminen tarkoittaa, että joku sanelee (lue: tavaa sanat) minulle, mitä minun pitää kirjoittaa. Kätevämpää olisi siirtää tällaiset yhteydenotot suoraan jollekin norjalaisen koulujärjestelmän läpikäyneelle, joka oletusarvoisesti osaa nynorskia. Olen kuitenkin aistivinani, että norjalaisetkaan - bokmålin käyttäjät, joita on suuri enemmistö työkavereistani - eivät oikein ole innostuneet ajatuksesta, että heidän pitää alkaa kirjoittaa nynorskia.

Eräs työkaveri oli päivitellyt tilannetta norjanopettaja-vaimolleen, jolla olikin ollut tarjota ratkaisu tilanteeseen. Norjanopettaja oli työssään havainnut, että koululaiset huijaavat nynorskin opiskelussa käyttämällä käännösohjelmaa. Automaattikäännökset ovat niin hyviä, että hänen mielestään me virkamiehetkin voisimme ihan hyvin käyttää samaa ohjelmaa.

Minä henkilökohtaisesti suhtaudun edelleen hyvin skeptisesti ajatukseen nynorskista, edes käännösohjelman avulla kirjoitetusta. Se toimii, jos kielen ei tarvitse olla täydellistä, eli epämuodolliseen sähköpostiin vastaaminen onnistunee. Nettisivut ovatkin sitten toinen juttu, sillä niiden pitäisi olla hyvää kieltä. Arvatkaapa muuten, kenellä on vastuullaan aika monta nettisivua. Aivan oikein, minullapa tietenkin. Niistä pitäisi nyt ilmeisesti arpoa noin joka neljäs, jotka käännetään nynorskiksi. Käännöstyön ajattelin delegoida jollekin muulle, sillä minä en siihen aio missään tapauksessa ryhtyä. En edes käännösohjelman avulla.

Tiukennettujen kielenkäyttöohjeiden jälkeen nynorskin käytöstä on keskusteltu siellä täällä. Huomiota kiinnittää se, että aika moni aloittaa sanomalla "kannatan ehdottomasti nynorskin käyttöä / en millään tavalla vastusta nynorskia, mutta..." Ja sitten seuraa poliittisesti korrektisti muotoiltua pohdintaa siitä, mitä käytännön hankaluuksia ohjeiden noudattamisesta aiheutuu.

Minä varmaankin rikoin jotain norjalaista tabua ilmoittamalla ääneen, etten aio opetella nynorskia. 

Kommunikointivaikeuksia

Seisoin kopiokoneen luona paperipinkan kanssa työn touhussa, kun työkaveri käveli huoneeseen ja kysyi jotain. Tämä kyseinen työkaveri puhuu karseinta ja vaikeatajuisinta norjan murretta, jota muistan koskaan kuulleeni. Oletin - kun en ollut aivan varma - että kysymys koski sitä, kauanko minulla vielä menee paperieni kanssa, ja vastasin sen mukaisesti, että kyllä tässä vielä hetki jos toinenkin kuluu. Ei siis ihan välttämättä kannata jäädä odottelemaan.

Vilkaisin taakseni ja totesin, että työkaveri katsoi minua hiukan sen näköisenä, etten ilmeisesti ollut vastannut oikeaan kysymykseen. Työkaveri sanoi taas jotakin. Tällä kertaa en hyvällä tahdollakaan kyennyt edes arvaamaan, mistä oli kyse, joten murahdin puolestani vastauksen, jonka saattoi tulkita myönnöksi tai kielloksi, ihan miten halusi.

Etkö sinä ymmärrä nynorskia, kysyi työkaveri. Tällä kertaa oikein selkeästi artikuloiden.

Teki mieli kysyä, että nytkö sinä sen huomasit, kahden vuoden jälkeen!

Kyseinen ihminen kirjoittaa nynorskia, ja tekstistä saan ihan hyvin selvää, mutta puhe on jotain ihan muuta. Olen tekemisissä muidenkin nynorskin käyttäjien kanssa, ja yleensä ymmärrän heidän puhettaan aivan riittävän hyvin. Tämä yksi tapaus on sitten hankala. Minun mielestäni hän ei puhu nynorskia - joka ihan tarkkaan ottaen on kirjakieli - vaan jonkin Atlantin rannikon pikkukylän murretta. Sitä kuunnellessa olen usein miettinyt, onko hänellä lisäksi jokin puhevika, sillä jopa norjalaisilla on ajoittain vaikeuksia ymmärtää häntä.

Sattuneesta syystä en hakeudu huvin vuoksi tämän työkaverin juttusille.

Yleisesti ottaen ymmärrän nykyään puhuttua norjaa oikein hyvin. Ymmärrän myös muita kuin lähialueen murteita. Norjalaisissa ja norjan kielessä on kuitenkin se erikoisuus, että yleiskielen puhuminen ei ihmisiltä yleensä onnistu. Tai oikeastaan yleiskieltä samassa mielessä kuin suomessa ei edes ole olemassa. Jotkut sanovat puhuvansa bokmålia tai nynorskia eli jompaa kumpaa kirjakielistä mutta minun mielestäni usein sellaisella aksentilla, että enpä olisi arvannut kirjakielestä olevan kyse. Aivan kuulostaa murteelta minun korvissani.

Ja sitten ihmetellään, että miksi maahanmuuttaja ei ymmärrä.

Lisää liksaa

Pari vuotta sitten nykyisessä työpaikassa aloittaessani en muistaakseni neuvotellut palkasta millään lailla. Työnantaja ilmoitti, että tällainen palkkaluokka on sovelias henkilölle, jolla on minun taustani, ja siinä se. En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään tyytymätön palkkaan, sillä tilannehan oli se, että entinen työ oli mennyt alta, ja sekä uusi työ että siitä maksettava palkka olivat selkeästi entisiä paremmat. Eikä minulla oikein ollut edes vertailukohtaa sille, millaista palkkaa tarkkaan ottaen tämänlaisesta työstä on tapana maksaa.

Jossain vaiheessa ryhdyin perehtymään nykyisen työnantajan, valtion laitoksen, palkkauskäytäntöihin, sillä enhän toki ollut ajatellut edes alussa, että tällä palkalla sitten mennään maailman tappiin.

Palkkatilastoihin perehtyminen oli mielenkiintoista. Ne ovat nimittäin varsin yksityiskohtaisia, ja ulottuvat aivan osastotasolle asti. Työntekijöiden nimiä ei tietenkään mainita, mutta kun tilastossa palkkaus (ylin, alin ja keskiarvo) on eritelty virkanimikkeittäin ja sukupuolittain, niin saahan siitä jo melko hyvän kuvan asioiden laidasta. Minulle uutena työntekijänä oli arvottu melko keskimääräinen palkka, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Totesin myös, että miehillä on keskimäärin parempi palkka kuin naisilla, vaikka ainakaan minun silmämääräisen arvioni mukaan miespuolisilla kollegoillani ei ole keskimäärin vaativampia tehtäviä tai enemmän koulutusta tai kokemusta kuin naispuolisilla. Edes tasa-arvon mallimaassa Norjassa ei näytä toteutuvan palkkatasa-arvo.

Mitä sitten pitäisi tehdä saadakseen enemmän palkkaa? Siis muutakin kuin vuosittaisen indeksikorotuksen.

Suomessa - sielläkin valtion laitoksessa - olin tottunut siihen, että palkka perustuu työn vaativuuteen ja vuosittain arvioitavaan työntekijän suoriutumisen tasoon. Jos jommassa kummassa tapahtui kehitystä, sen seurauksena myös palkka kehittyi.

Norjassa homma menee hiukan eri lailla. Joka toinen vuosi käydään suuret palkkaneuvottelut, joissa on jaossa ennalta määritelty könttäsumma. Rahamäärä on lisäksi jaettu ammattiliittojen kesken, ja liitot pitkälti päättävät, ketkä työntekijät saavat palkankorotuksen. Ja palkankorotusta pitää tietenkin jokaisen sitä haluavan ihan itse vaatia. Poikkeustapauksessa esimies saattaa esittää palkankorotusta.

Koska prosessi tuntui ensikertalaisesta hiukan epäselvältä, kysyin neuvoa oman liittoni luottamusmieheltä. Luottamusmies kysäisi nykyistä palkkaluokkaani, ja totesi, että hyvänen aika, kyllä sinun pitää saada korotus! Hyvä alku. Sitten käytiin läpi taustaani ja sitä, mitä ihan tarkkaan ottaen työnkuvaani kuuluu. Sain neuvoja, miten perustella korotusvaatimusta eli millaiset seikat vaikuttavat arvioinnissa. Eri liitot kuulemma painottavat erilaisia asioita, joten oman liiton kriteereihin on syytä tutustua. Palkankorotuksen suuruudesta työnantajan ohjeistus on, että se on normaalisti 2-4 palkkaluokkaa. Pyydä neljää, sanoi luottamusmies. Ei kun pyydä viittä! Selvä.

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olen alipalkattu, vaikkei palkkani edelleenkään ole mielestäni mitenkään erityisen huono. Toisaalta ei sitä kyllä huippupalkaksikaan voi kutsua. Eli pyydetään sitten maksimikorotusta ja vähän ylikin - mikä ei tietenkään tarkoita, että välttämättä saisin kaiken pyytämäni.

Niinpä laadin palkkavaatimuksen, jossa julkesin pyytää hurjat viisi palkkaluokkaa lisää, ja perustelin vaatimustani listalla erinomaisista kyvyistäni ja huomattavalla muodollisella pätevyydellä.

Siihen sitten loppuikin minun osuuteni tässä prosessissa, ja palkankorotusvaatimus lähti liiton käsiteltäväksi. Liitto laittaa jäsentensä vaatimukset paremmuusjärjestykseen omien kriteeriensä mukaan, ja hoitaa neuvottelut työnantajan kanssa. Lopputulosta odotellessa.

Toisaalta systeemi vaikuttaa selkeältä ja toisaalta sitten ei. Työntekijän vaikutusmahdollisuudet tuntuvat rajallisilta, kun korotusvaatimuksen jättämisen jälkeen asioista ei enää pysty keskustelemaan. Jokaisella liitolla on oma kriteeristönsä, jonka perusteella palkankorotusta haluavat jäsenet laitetaan järjestykseen. Asioihin vaikuttaa mitä ilmeisimmin myös pärstäkerroin, koska kuulemani mukaan aktiivisuus liiton toiminnassa korreloi palkkaluokan kanssa. Tiedä sitten mitkä kaikki muut asiat edellä mainittujen lisäksi.

Eräs työkaverini kertoi kuuluvansa liittoon vain ja ainoastaan palkan takia, koska muuten ei saa palkankorotusta. Toinen taas kertoi vaihtaneensa liittoa, koska ei ollut saanut korotusta pitkään aikaan. Ota näistä nyt sitten selvää.

Lintukoto, joka tipahti puusta

Lähde: vg.no

Puolitoista viikkoa sitten lööppeihin ilmestyi vuolaasti kyynelehtivä Therese Johaug, ja Norja järkyttyi. Miten voi olla mahdollista, että "snill og god" Therese, maailman paras naishiihtäjä jää kiinni dopingtestissä! Siihen ei Norjassa ollut varautunut kukaan, sillä eiväthän norjalaiset käytä dopingia. 

Vaikka dopinguutista on nyt pyöritelty kaikista mahdollisista näkökulmista, aika iso osa norjalaisista ei taida edelleenkään ymmärtää, mistä oikeastaan on kyse. Theresen selitys huulivoiteesta saadusta kielletystä aineesta on monien käsityksen mukaan riittävä, eikä mistään dopingista ole kyse ollenkaan - eikä tällaisesta pikkuasiasta pitäisi mitään rangaistusta antaa. Ihan sivuasia on sitten se, että aktiiviurheilija ei nyt vaan saisi ollenkaan käyttää dopinglistalla olevaa voidetta, vaikka käytöllä ei olisi mitään tekemistä suorituskyvyn parantamisen kanssa.

Norjalaisten suhde hiihtoon on hyvin tunneperäinen. Hiihto ei ole vain urheilua, jossa norjalaiset ovat maailman huipulla, vaan se on osa norjaista kulttuuria. Myyttien ja stereotypioiden osalta aivan erityisesti, mutta kyllä norjalaiset keskimäärin ovat varsin innokkaita hiihtäjiä myös käytännössä. Tosin nykyään ne sukset, jotka jalassaan norjalaiset sanonnan mukaan syntyvät, taitavat monen kohdalla olla laskettelusukset. 

Hiihtokulttuuri on pyhä lehmä, jonka asemaa ei yleensä kyseenalaisteta. 

Norjalaiset ovat eläneet pitkään lintukodossa, jossa norjalaiset hiihtäjät ovat maailman huipulla täysin puhtain keinoin. Martin Johnsrud Sundbyn ylenmääräinen astmalääkkeen käyttö ja sen myötä paljastunut hiihtomaajoukkueen käytäntö lääkitä myös astmaa sairastamattomia oli ensimmäinen kolaus puhtaan hiihdon maineelle. Jos kyse olisi ollut vain Sundbystä, asian olisi voinut kuitata yhden miehen tyhmyydellä, mutta yleinen ylilääkitseminen olikin sitten jo asia, jota kansakin paheksui.

Toinen ja erilainen dopingkohu siihen perään on saanut ainakin skeptisemmän puolikkaan kansasta epäilemään hiihtoliiton touhuja. Sarkastisimmat alkoivat vääntää vitsiä kunnon kohottamisesta huulirasvaa vaihtamalla heti asian julkistamisen jälkeen.

Tiedotusvälineet ottavat tilanteesta kaiken irti, ja kritiikki koottuja selityksiä kohtaan on tiukkaa. Johaugin ja hiihtomaajoukkueen lääkärin kertomuksia on analysoitu ja todettu niissä vaikka kuinka monta epäloogisuutta tai muuten outoa asiaa. Sekin tuntuu kiinnostavan kovasti, mitä muunmaalaiset nyt ajattelevat norjalaisista.

En ole itse kovin innokas hiihdon tai minkään muunkaan urheilun seuraaja, mutta norjalaisen hiihdon dopingselvittely ilmiönä on mielenkiintoinen. Asiaahan ei ole vielä käsitelty loppuun asti, ja Johaugin mahdollinen tuomio varmasti herättää mielipiteitä puoleen ja toiseen. Toisaalta epäilen, että jos Johaug saa vuoden tai parin kilpailukiellon, asia lakaistaan aika pian maton alle pois ihmisten mieliä järkyttämästä, ja keskitytään mukavampiin uutisiin. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että vastoin ennakko-odotuksia paljastuukin jotakin paljon vakavampaa kuin yhden hiihtäjän ja hänen lääkärinsä käsittämätön huolimattomuus.

Sitä odotellessa, syntyykö tästä lopulta tragedia vai farssi.

Lihapatojen äärellä

Muutama vuosi sitten työmatkalla Italiassa satuin illallispöydässä kahden bulgarialaisen viereen. Ateria alkoi parilla kevyellä ruokalajilla ja bulgarialaiset olivat silmin nähden harmissaan. Tuhahtelivat, että mitä tämä on olevinaan. Kun vihdoin päästiin pääruokaan, joka oli lihankappale, bulgarialaiset alkovat suorastaan murista syödessään. Vihdoinkin oikeaa ruokaa!

Norjalaisten kanssa tulee joskus hiukan samanlainen vaikutelma.

Äskettäisen opinto-ohjaajakonferenssin lounailla silmiin pisti ruuan lihapitoisuus. Olen itse sekasyöjä, mutta kun on nähnyt muunmaalaisiakin tarjoiluja, niin tällaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Edelleen. Vaikka norjalaiset yleensä syövät lounaaksi leipää, tämänkaltaisissa tilaisuuksissa lounastarjoilu on hieman runsaampi. On oikein lämmintä ruokaa - kanankoipia, lihapullia, makkaroita tai muuta vastaavaa. 

Konferenssiin ilmoittautuessa piti kertoa, mikäli noudattaa jotakin erikoisruokavaliota, ja niinpä sitten lounasaikaan allergikot, kasvissyöjät ja muut ruokarajoitteiset saivat omat erikoisannoksensa tiskin alta. Suomessa buffetpöydässä olisi todennäköisesti ollut myös kasvisvaihtoehtoja - kaikkien syötäväksi. Norjassa oletusarvona on, että kaikki syövät lihaa. Jos pöydästä jokin lihaton ja kalaton vaihtoehto löytyykin, sitä ei todennäköisesti ole merkitty mitenkään. Kasvissyöjäthän saavat oman lautasensa, jos ovat sellaisen tilanneet. 

Olin vielä jokin aika sitten siinä käsityksessä, etten ole koskaan tavannut norjalaista kasvissyöjää. Sittemmin työkavereiden joukosta on löytynyt pari, jotka sanovat olevansa kasvissyöjiä. Toisen olen kyllä nähnyt syövän myös makkaraa, kun tarjottu kasvisruoka ei ole maistunut, joten ilmeisesti kasvissyönti on joustava käsite. 

Toinen asia, jota en lakkaa ihmettelemästä, on tällaisten lounaiden ja usein myös päivällisten juomatarjoilu. Siinä oletusarvona on, että kaikki juovat limsaa. Sen ainokaisen vesipullon saadakseen pitää olla nopea. 

Hei hulinaa!

Uusien opiskelijoiden saapumisviikko taitaa olla koko vuoden kiireisin työviikko. Menneen viikon aikana työaikapankin saldo kasvoi aika monella tunnilla, ja silti tuntuu, että vaikka kuinka paljon töitä jäi vielä odottamaan ensi viikkoa.

Virallinen opintojen aloituspäivä oli tiistaina, ja kaikkien alempaa korkeakoulututkintoa, bacheloria eli suomalaisittain kandidaattia - tai tradenomin, insinöörin, sosionomin jne. tutkintoa - aloittavien opiskelijoiden piti käydä henkilökohtaisesti tietyllä kellonlyömällä ilmoittautumassa. Opiskelupaikan saaneet olivat jo heinäkuussa ilmoittaneet ottaneensa paikan vastaan, mutta norjalainen käytäntö on, että opintojen aloituspäivänä vielä pidetään "nimenhuuto". Jos et ole paikalla, menetät opiskelupaikan, eivätkä hyvätkään selitykset yleensä auta saamaan sitä takaisin.

Tavallaan ymmärrän tämän käytännön ja sitten toisaalta taas en. Henkilökohtaisen paikallaolon lisäksi pitää myös hoitaa lukukausirekisteröityminen netissä, mutta jos sen määräajasta myöhästyy, opinto-oikeuden saattaa kyllä saada takaisin. Nimenhuutokäytäntö taas tuntuu aika holhoavalta ja vanhanaikaiselta varsinkin, kun ainakin siinä koulutuksessa, jota minä olen mukana hallinnoimassa, homma hoituu paperilla ja kynällä. Se on melkoinen urakka, kun opiskelijoita on yli kolmesataa ja kaikki ovat paikalla samaan aikaan. Vaikeuskertointa lisää myös se, että osaa nuorista ilmeisesti ujostuttaa niin, että oman nimen sanominen ääneen tuottaa ongelmia tai sitten tarjotaan pelkkää etunimeä. Huokaus...

Ehdotin tiimilleni, että ottaisimme ensi vuonna käyttöön läppärit - siihen mennessä kaikilla pitäisi olla sellainen - paperilistojen sijaan. Ehdotus sai varovaisen myönteisen vastaanoton, mutta vanhoista tavoista on ilmeisen vaikeaa luopua.

Loppuviikko menikin sitten lähinnä erilaisiin kysymyksiin vastatessa. Sekä uusilla että vanhoilla opiskelijoilla on ongelmia - pienempiä, isompia ja oikein isoja.

Yhtenä aamupäivänä istuin tiedekunnan infopisteessä. Normaalisti en työskentele siellä ollenkaan, mutta opintojenaloitusviikolla pisteellä on niin paljon ruuhkaa, että me "siisteissä sisätöissä" olevat olimme infopisteen vakituisen työntekijän apuna. Kun tavallisesti minulle asti tulee lähinnä sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka kuuluvat varsinaiseen työnkuvaani, infopisteessä syliin läjähtikin yhtäkkiä elämän koko kirjo. Asiat vaihtelivat opintosuoritusotteesta ja täydennyskoulutuksen pääsyvaatimuksista eksyksissä olevien neuvomisen kautta opiskelijan asunnonsaantivaikeuksiin ja lukukausimaksun maksamiseen, jos opiskelijalla ei ole norjalaista pankkitiliä eikä ilmeisesti minkäänmaalaista nettipankkia käytössä.

Siinä sivussa kävi myös yllättäen ilmi, että ymmärrän tanskaa paremmin kuin vahvalla pakistanilaisella aksentilla puhuttua englantia. Tosin viimeksimainitun ymmärtämistä saattoi haitata se, että kolme opiskelijaa selitti samaa ongelmaa yhtäaikaisesti, minkä lisäksi yhdellä oli myös ihan omia kysymyksiä, joita heiteltiin yhteisen asian sekaan.

Aamupäivän jälkeen olin aivan poikki, enkä enää yhtään ihmettele, että infopisteessä vakituisesti työskentelevä henkilö on usein hieman, no, sanotaan nyt vaikka omalaatuisen oloinen.

Tuleva viikko lienee hieman rauhallisempi, mutta normaaliin työjärjestykseen palaaminen kestänee vielä viikon tai pari. Sitten voi taas tarttua niihinkin asioihin, jotka jäivät jo kesäkuun alussa odottamaan rauhallisempia aikoja. Mistä tulikin taas vaihteeksi mieleen, että yksi asia, jota en myöskään aivan ymmärrä - mikä lienee muinaisjäänne - on kesäajan lyhyempi päivittäinen työaika. Töiden puolesta kun kesä on kiireisintä aikaa.

Luonnon vastaisku

Lauantaiaamuna herättyäni totesin, että ulkoa kuului outo ääni. Jonkinlainen jyrinä. Se jatkui ja jatkui tasaisena, joten nousin ja menin katsomaan ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu. 

Jos video ei näy, voi katsoa sen klikkaamalla tätä linkkiä.

Takapihalla oli tulva. Valtava vesimäärä tuli jostakin, virtasi pihan läpi monen metrin levyisenä vuona, ja jatkoi kohti lähellä olevaa pientä jokea.

Muutaman minuutin kuluttua olimme jo ulkona ihmettelemässä tilannetta yhdessä naapurien kanssa. Jostakin ylempää rinteestä juokseva vesi oli tuonut parkkipaikalle melkoisen määrän hiekkaa, jota oli kasautunut myös sadevesikaivon päälle niin, että vesi ei ollut päässyt kaivoon. Kun kaivo saatiin kaivettua esille ja vesi virtasi sinne minne pitikin, tilanne näytti olevan hallinnassa.

Sitten alkoi taas sataa kaatamalla.

Veden tulolle ei näyttänyt olevan loppua, ja säätiedotuskin lupasi vielä ainakin tunnin verran kaatosadetta. Veden pinta alkoi taas nousta ja virta takapihojen läpi voimistui. Polkaistiin pystyyn talkoot, ja alettiin rakentaa patoa ohjaamaan vesimassoja toiseen suuntaan. 

Norjalaiset ovat talkookansaa. Kun tarve vaatii, ihmiset kantavat kortensa kekoon. Tällä kertaa myös moni sellainen, joiden omaisuutta tulva ei uhannut, oli mukana lapioimassa veden mukana tullutta hiekkaa säkkeihin ja rakentamassa patoa. Kun työ oli edistynyt niin pitkälle, että suurin osa vedestä oli saatu ohjattua muualle ja tilanne oli oikeasti hallinnassa, osa talkooväestä lähti katsomaan, tarvitaanko jossain muualla apua. 

Sade ei onneksi jatkunut enää kovin pitkään, mutta ehti aiheuttaa useita tulvia lähialueella ja myös materiaalisia vahinkoja. Meidän tulvamme voimaa lisäsi se, että alueen läpi kulkee puro, joka on joskus muinoin ohjattu virtaamaan tunneliin. Tunneli oli ilmeisesti tukkeutunut, ja vesi etsi uusia reittejä. Tai eihän se reitti oikeastaan ollut uusi, vaan seurasi veden luonnollista kulkuväylää, sitä, jota puro on joskus aikoinaan virrannut. Tunneli kulkee meidänkin takapihamme alta, ja samaa reittiä tulvavesi hakeutui, tällä kertaa vain maan pintaa pitkin. 

Kävin illalla katsomassa, mistä vesi oli tullut, ja jäljet olivat selvästi näkyvissä. Vettä oli virrannut rinnettä alas sekä katua pitkin että pihojen läpi. Meidän talomme säästyi vesivahingoilta, vaikka jäljistä päätellen vettä oli aikaisemmin aamulla ollut aika paljon myös talon etupihalla, ennen kuin virta oli syönyt itselleen suoremman reitin talon taakse ja sitä kautta jokeen.

Meidän takapihamme vauriot olivat yllättävän pienet. Veden virratessa täydellä voimalla olin ihan varma, että koko piha lähtee veden mukana. Kun tulva oli loppunut, kaikki kasvit ja kivireunukset olivat kuitenkin edelleen paikoillaan, ja oikeastaan vain nurmikko oli ottanut osumaa. Virta oli kaivanut pari isohkoa kuoppaa rinteeseen ja nurmikolla oli jonkin verran hiekkaa. Seuraavana päivänä lähes kaikki jäljet oli jo siivottu. Pykälää ylempänä rinteessä olevien naapureiden pihoissa sen sijaan on aika paljon enemmän hiekkaa. 

Rivitaloalueen toinen puolisko, joka sijaitsee pienen kukkulan toisella puolella, sen sijaan kärsi suurempia vahinkoja. Silläkin puolella oli tehty tosissaan töitä veden ohjaamiseksi harmittomille reiteille, mutta monen talon kellari oli tulvinut ja vesivahingot ovat huomattavat. Lähes pahimmassa tulvakohdassa asuva työkaverini kertoi, että heillä vettä oli tullut sisään paitsi oven raosta myös kellarin lattiassa olevasta pienestä halkeamasta. 

Tuhoja katsellessa tuli mieleen, että oliko tämä nyt sitten luonnon vastaisku. Asuinalue on rakennettu niin, että vedellä ei ole enää luonnollisia reittejä virrata. Rivitaloalueella kävellessäni panin merkille, että sadevesikaivoja ei ole missään. Alueen ainoa sadevesikaivo taitaa olla meidän parkkipaikallamme, ja sekin lienee siinä vain siksi, että se johtaa tunnelissa virtaavaan puroon. Ei ole tarvinnut erikseen kaivaa viemäriä. Tavallista runsaampaan veden tuloon ei ole varauduttu oikeastaan mitenkään. Ei tällä alueella yleensä ole tulvia, mutta tuskin tämä ensimmäinen oli eikä varmaan viimeinenkään. 

Kuvassa takapiha ja sen läpi virtaava vesi näyttää lähes idylliseltä. Aivan kuin jokin trooppinen puutarha vesiputouksineen. Olen joskus ajatellut, että olisi kiva, jos pihassa olisi virtaavaa vettä, mutta tämä on kuitenkin hiukan liikaa. Kuvaa ottaessa en ollenkaan huokaillut ihastuksesta.