Pihalla kuin ulkosuomalainen

Joululomalla Suomessa seisoimme miehen kanssa raitiovaunupysäkillä Helsingissä. Oli tarve ostaa matkalippu, ja katselin pysäkin seinällä olevia ohjeita etsien tietoa siitä, onko lippu edelleen mahdollista maksaa käteisellä kuljettajalle. Etsimääni tietoa ei löytynyt, mutta sen sijaan matkustajia ohjeistettiin ostamaan lippu kännykällä. Siinä nyt ei sinänsä ollut mitään uutta. Tekstarilippujahan on voinut ostaa ties kuinka kauan, ja niitä minäkin silloin tällöin käytin vielä Suomessa asuessani. Sen sijaan uutta oli kehotus koskettaa seinässä olevaa tarraa NFC-kännykällä.

Mikä ihmeen NFC-kännykkä? Ikinä kuullutkaan sellaisesta! Ihmettelin asiaa miehelle - ulkomaankielellä luonnollisestikin, joten vieressä seisovien stadilaisten silmissä olimme tyhmiä turisteja - ja totesin, ettei ainakaan minun norjalaisella sim-kortilla varustettu älypuhelimeni reagoinut tarraan mitenkään. No, suomipuhelin esiin ja tavallinen tekstarilippu siihen, joten ongelma ei tällä kertaa päässyt paisumaan sen suuremmaksi.

Jossain vaiheessa ulkomailla asuva väistämättä huomaa olevansa pudonnut kelkasta mitä tulee Suomen asioihin. Uutisia pystyy seuraamaan netistä varsin hyvin, mutta nekään eivät kerro kaikkea. Arkipäivän ilmiöiden kehityksessä mukana pysyminen edellyttää arkipäivän elämistä ja ilmiöiden omakohtaista kokemista.

NFC-kännykkä ja lipun ostaminen sellaista käyttäen jäi vaivaamaan minua siinä määrin, että asia piti selvittää googlaamalla. Sellaisesta asiasta kuin lähitunnistus (Near Field Communication) en ole Norjassa kuullut edes mainittavan. Oslon alueella sähköisen matkalipun käyttöönotto ylipäätään tapahtui vuosia Helsingin jälkeen, eikä järjestelmä edelleenkään toimi aivan niin täydellisesti kuin on lupailtu jo ainakin parin, kolmen vuoden ajan.

Jotkut asiat ovat ja pysyvät, mutta sitten ovat ne asiat, jotka kehittyvät huimaa vauhtia. Silloin tällöin joku norjalainen kyselee, miten jokin asia on Suomessa. Jos kysymys koskee jotain uutta innovaatiota, joka on tullut viimeisten noin neljän vuoden sisällä, minun on useimmiten pakko vastata, etten tiedä, koska en asu Suomessa. Monien asioiden, varsinkin teknisen kehityksen suurempien linjojen, kohdalla voi kyllä melko turvallisesti olettaa, että jos se on olemassa Norjassa, se on hyvin todennäköisesti olemassa myös Suomessa. Siitä huolimatta, että norjalaiset itse mielellään kuvittelevat asuvansa maailman edistyneimmässä maassa.

Liukuhihnalla

Itsepintaisesti edennyt flunssa pääsi ottamaan ylivallan, ja maanantaiaamuna totesin parhaaksi jättää töihinlähdön väliin ja hakeutua sen sijaan lääkärin vastaanotolle. Yskitti, kurkkuun sattui, nenä vuosi ja silmätkin kutisivat ihan mahdottomasti.

Norjassa on omalääkärijärjestelmä ja vastaanottoajan saa oman kokemukseni mukaan kohtuullisen nopeasti, jos siihen on tarvetta. Omalääkärijärjestelmän piirissä työskenteleviä lääkäreitä ei ole keskitetty Suomen tapaan terveyskeskuksiin, vaan he työskentelevät pienillä, parin, kolmen lääkärin yhteisillä lääkäriasemilla, jotka on sijoiteltu sinne, tänne. Käsittääkseni lääkäriasemat ovat yksityisyrityksiä, joilla on sopimus kunnan kanssa.

Olin kännykkä kädessä valmiina soittamaan heti kahdeksalta, kun lääkäriasemani puhelinlinja aukeaa. Vastauksen sijaan siellä olikin nauhoitettu viesti, että puhelinaika alkaa nykyään vasta yhdeksältä. Uusi yritys tuntia myöhemmin ja taas pääsin kuuntelemaan tiedotetta, joka tällä kertaa kertoi, että alimiehityksen vuoksi puhelimeen ei tänään juurikaan vastailla. Jos on kiireellistä asiaa, lähetä tekstari. Koska arvelin, että alimiehitys saattaa koskea myös lääkäreitä ja siten saman päivän aikoja ei myönnetä kevyin perustein, valitsin flunssaoireistani vetävimmän, silmätulehduksen, ajanvarauspyynnön avainsanaksi ja jäin jännityksellä odottamaan vastausta. Kutsu saapua paikalle parin tunnin kuluttua tuli kohtuullisen nopeasti.

Ikioma omalääkärini ei vaikuttanut olevan paikalla. Sen sijaan potilaita vastaanotti liukuhihnatyyliin nuori nainen, ilmeisesti sijainen. Minua edeltävä potilas näytti käyvän lähinnä kääntymässä lääkärin luona. Kun tuli minun vuoroni, ehdin sanoa vain muutaman sanan taudistani, kun lääkäri totesi, että "voi, kuinka ikävää", ja teki pikaisen silmämääräisen diagnoosin parin metrin etäisyydeltä sen kummempia kyselemättä ja alkoi naputella silmätippareseptiä. Sain vielä lisättyä, että yskä haittaa nukkumista, ja yskänlääke olisi ihan kiva myös. Muutama sekunti lisänäpyttelyä ja sitten ohjeet: "E-resepti on apteekissa. Heihei!" Potilas ulos ja seuraava sisään. Aikaa tähän kaikkeen meni arviolta 2-3 minuuttia. Sitten vielä rahastus itsepalveluna automaatilla, 145 kruunua (n. 20 €). On täällä lääkäreillä kovat tuntitaksat.

Omalääkärijärjestelmässä on hyvät puolensa. Lääkärin saa valita itse, ja jos ei tykkää lääkäristään, vaihtaminenkin onnistuu helposti netissä. Aina saman ihmisen kanssa asioiminen edesauttaa lääkärin ja potilaan välisen suhteen muodostumista. Siis ainakin periaatteessa. Käytännössä vastaanottoaika saattaakin olla jollekin muulle saman aseman lääkäreistä, minkä takia olen jo oppinut aikaa tilatessa varmistamaan, että kenetköhän mahdan tällä kertaa tavata. Joskus saatan nirsoilla, enkä kelpuuta ketä tahansa. Toisaalta positiivista on, että ajan saaminen nopeasti ei ole kiinni siitä, onko omalääkärilla vapaita aikoja.

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt Suomessa terveyskeskuslääkärillä, enkä enää muista, mitä siitä piti maksaa. Ainakin alkuaikoina norjalainen maksu tuntui melko korkealta, ja se pitää maksaa joka kerta. Jos tehdään jotain toimenpiteitä, niistä pitää maksaa erikseen. Maksuilla on kuitenkin vuosittainen katto, 2000 kruunua (n. 260 €), jonka jälkeen lääkärikäynneistä ei tarvitse maksaa mitään. Sen saavuttaminen edellyttää noin 13 tällaista "peruslääkärikäyntiä", eikä ainakaan meikäläisellä ole tarvetta käydä lääkärillä keskimäärin kerran kuussa. Eri asia sitten olisi, jos vaikka murtaisi jalkansa ja saisi koko summan kerralla täyteen.

Omalääkärit ovat yleislääkäreitä ja hoitavat lähes mitä tahansa lääketieteen alaan kuuluvia ongelmia. Onhan lääkäreissäkin eroja, mutta joskus tulee mieleen, että onkohan heillä oikeasti riittävä osaaminen kaikesta mahdollisesta, johon he käyvät käsiksi. Omalääkäri voi toki antaa lähetteen erikoislääkärille, mutta siinäkin taitaa olla eroja, kuinka herkästi näin tapahtuu. Viikonloppulapsi esimerkiksi oli äskettäin ollut ensimmäistä kertaa ikinä allergialääkärillä. Tähän asti eli noin kymmenisen vuotta allergiaa on hoitanut omalääkäri menetelmällä, jota minä asiaa muutaman vuoden sivusta seuranneena kuvailisin lähinnä hakuammunnaksi.

Miljardit jakoon

Norjan keskimäärin varakkain ikäluokka on syntynyt vuonna 1923. Jos kyseistä vuosikertaa tarkastellaan vähän lähempää, lähes kaikki siihen kuuluvista ovat varallisuudeltaan tavanomaisen rajoissa. Paitsi yksi, se kaikkein rikkain norjalainen, miljardööri, jonka omaisuuden kohtalo on ollut otsikoissa viime päivinä.

Olav Thon, 90-vuotias monimiljardööri, ilmoitti nimittäin antavansa omaisuutensa pois perustamalleen säätiölle. Hän kertoi haastattelussa tulleensa siihen tulokseen, että nyt on hyvä hetki päättää, mitä kaikelle omaisuudelle tapahtuu. Sitä kun ei kuitenkaan saa mukaansa sitten, kun lähdön hetki koittaa, eikä hänellä ole edes rintaperillisiä. Sen verran Thon kuitenkin pitää omaisuuttaan itsellään, että saa elellä mukavasti, vaikka aikookin edelleen myös jatkaa työntekoa ja vaatimatonta elämäntyyliään, josta hän on tunnettu.

Yhteensä pois annettavaa omaisuutta on noin 26 miljardia Norjan kruunua (noin 3 mrd euroa), joka on kertynyt onnistuneilla liiketoimilla. Olav Thon omistaa muun muassa hotelleja ja ostoskeskuksia. Säätiön on tarkoitus jakaa vuosittain rahaa luonnontieteiden ja lääketieteen sekä yritystoiminnan edistämiseen mutta myös jatkaa Thonin liiketoimintaa.

Miljardiomaisuuden lahjoittaminen säätiölle ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Jotkut tahot ovat nimittäin tuominneet päätöksen täysin itsekkäin perustein tehdyksi. Omaisuus olisi kuulemma pitänyt antaa jo olemassa oleville säätiöille ja järjestöille sen sijaan, että Olav Thon tällä tavalla oman säätiönsä kautta pystyttää itselleen monumentin ja varmistaa liiketoimintojensa jatkumisen myös tulevaisuudessa. Ja sitä paitsi kiertää veroja! Valtio nimittäin menettää nyt parhaan veronmaksajansa.

Jotenkin Thonin omaisuuteen liittyvä keskustelu tuntuu nyt liikkuvan aivan käsittämättömillä urilla. Ilmeisesti se, että Thon on kertonut kannattavansa Fremskrittspartietia (persujen sisarpuolue), provosoi ainakin vasemmiston kannattajia. Ei kyseinen puolue kyllä olisi minunkaan ykkösvalintani norjalaisista puolueista, mutta siitä huolimatta en ymmärrä, miksei miljardööri saisi itse päättää omaisuutensa kohtalosta. Ja eihän sitä omaisuutta nyt kuitenkaan olla millekään puolueelle siirtämässä. Thon itse on maininnut haluavansa tukea esimerkiksi dementiatutkimusta.

Toisaalta norjalaiseen tasa-arvoajatteluun tuntuu kuuluvan se, että kukaan ei saisi olla toisia parempi, ja sitä vastaan epäilemättä sotii miljardöörin nimeä kantava säätiö. Ymmärrän myös, että monet tahot varmasti haluaisivat osingoille, kun jaossa on muutama miljardia kruunua, mutta silti ihmettelen keskustelun räksyttävää sävyä. Olisikohan tällaista kohua silti noussut ollenkaan, jos koko omaisuus olisi testamentattu sukulaisille? Epäilen, ettei.

Tämä tapaus saattaa hyvinkin kuulua sarjaan "only in Norway".

Lunta!

Torstai-iltana havahduin siihen, että ulkona tuuli huomattavan reippaasti, ja muutama lumihiutalekin pyöri tuulen seassa. Myrskyä oli luvattu ja jotain sen tapaista tulikin. Tänne Oslon seudulle myrskyt eivät iske ollenkaan samalla voimalla kuin Länsi-Norjaan, Atlantin rannikolle, jossa tälläkin kertaa myrskysi oikein kunnolla.

Tämä seutu tuntuu yleensä olevan tuulensuojassa, mutta kyllä täällä meilläkin sen verran puhalsi, että jopa sähköt menivät hetkeksi. Sähköstä riippuvainen nykyihminen joutui toteamaan, että ilman minkäänlaista sähkövaloa koko naapurusto on todella pimeä. Hetken miettimisen ja kopeloimisen jälkeen löytyi sentään kynttilöitä ja tulitikkuja. Eikä se sähkökatkos sitten lopulta kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Toisen jännitysmomentin aiheutti takapihan koivu. Kaatuko se ja jos, niin mihin suuntaan. Ei kaatunut.

Luntakin oli tosiaan luvattu, mutta myrsky taisi lennättää sen jonnekin muualle. Aikaisemmatkaan lupaukset lumesta eivät olleet toteutuneet, vaan lumipilvet olivat kiertäneet tämän alueen. Sunnuntai-aamuna sitä sitten olikin jo maa valkoisena ja lisää tippui taivaalta, ja sama meno jatkui vielä tänäänkin. 

Koulun maantiedon tunnilla muistaakseni muinoin opetettiin, että Norja on säiden armoilla ja täällä sataa vettä jossakin olomuodossa lähes joka päivä. Silloin taisi kyllä jäädä täsmentämättä, että tietyissä osissa Norjaa sataa lähes päivittäin. Vesisadetta saadaan Atlantin rannikolla, jossa on meri-ilmasto, mutta esimerkiksi Oslon alueella tilanne on toinen, vaikka sateisia kesiä on viime vuosina ollut vähän liikaakin. Täällä sataa lunta käsittääkseni rannikkoseutuja enemmän muttei kuitenkaan niin paljon kuin sisämaassa. Ilmasto Oslossa muistuttaa itse asiassa aika paljon Helsingin ilmastoa. Tämä näkemys ei perustu säätilastoihin vaan omiin havaintoihini molemmista paikoista. 

Toisaalta tässä aivan lähimaastossakin voi havaita, että paikallisilmasto saattaa olla erilainen vaikka välimatkaa on vain muutama kilometri. Asuimme aikaisemmin muutaman kilometrin päässä sisämaassa, laaksossa tai oikeastaan rinteessä lähes 200 metrin korkeudessa. Nykyinen asuinpaikka on muutaman sadan metrin päässä vuonon rannasta, ja korkeus merenpinnasta on huomattavasti vähemmän. "Rannikon" ja "vuoriston" eron huomaa esimerkiksi talvella lumen määrässä ja pakkasen kireydessä. Tosin eivät nämäkään asiat taida olla mitään kiveen veistettyjä lakeja, jotka toistuisivat vuodesta toiseen täysin samalla kaavalla.

Lumen tulo yleensä yllättää norjalaiset autoilijat aivan yhtä täydellisesti kuin suomalaisetkin. Tänään maanantaina lumi tuskin oli enää yllätys kenellekään, koska sitä oli satanut jo viikonlopun aikana. Päin vastoin vaikutelma oli, että ihmiset olivat lähteneet liikkeelle aikaisin ja hitaalla vauhdilla, ja yllättäen aamuruuhka ei ollut ennätyksellinen enkä nähnyt edes yhtään peltikolaria.

Lutefisk-sesonki on alkanut

Viikolla yhtenä päivänä töistä kotiin ajaessa minua alkoi huvittaa radiosta kuultu mainos. Siinä mainostettiin lipeäkalaa siihen tyyliin, että ensin ajattelin kyseessä olevan humoristinen mainos, mutta asiaa hetken mietittyäni luulen, että aivan tosissaan siinä mainoksessa kuitenkin oltiin.

Meillä on suuri valikoima laadukasta lipeäkalaa. Meidän lipeäkalamme on valmistettu vain korkealaatuisimmasta vaellusturskasta! - ja niin edelleen hunajaisen miesäänen kertomana.

Lipeäkala eli lutefisk kuuluu Norjassakin joulupöytään, mutta sen sesonki alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaupassa katselin, kun eräskin rouvashenkilö arvioivasti tökki sormellaan vakuumipakattua lipeäkalaa, ennen kuin valitsi mieleisensä. 

Täällä lipeäkalaa on tapana syödä paistetun pekonin kanssa. Pekoni antaa makua ja sitä paistettaessa irronnut rasva hulautetaan sekin kalan päälle. Lipeäkala-aterian voi myös ostaa valmiina, jolloin mukana tulee kalan ja pekonin lisäksi keitettyjä perunoita ja hernemuhennosta. Kaikki ainekset ovat erillisissä vakuumipakkauksissa, jotka voi lämmittää vaikkapa kiehuvassa vedessä. Joskus, kun tuollaisen valmisaterian ostin, ihmettelin sitä rasvan määrää, joka yhdessä pussukassa oli pekonin kanssa kalan kastikkeeksi.

Rasva huomioonottaen ei ole ihmekään, että perinteisesti lipeäkalan palanpainikkeena nautitaan akvaviittia. Pitäähän se rasva jollakin tavalla irrottaa kielestä, johon se tarttuu.

Muitakin jouluruokia on muuten tarjolla valmisaterioina tähän aikaan vuodesta. Ja ylipäätään ihmisillä on tapana virittäytyä tulevaan jouluun herkuttelemalla jouluruualla - ihan itse laitetullakin - jo adventtiaikana. 

Jotkut näppärät ja asiaan paneutuneet kuulemma valmistavat myös lipeäkalansa itse alusta lähtien. Linkin takana yksityiskohtainen kuvaus lipeäkalan valmistuksesta löytyy kommenttiosiosta.

Jalkapallo on vakava asia

Kuva nrk.no

Eilen pelattiin jalkapallon cup-finaali. Sitä ei voinut olla huomaamatta, ei ainakaan tässä taloudessa, jossa mies seuraa jalkapalloa huomattavan suurella mielenkiinnolla ja antaumuksella. Tänä vuonna vastakkain olivat miehen kannattama Rosenborg Trondheimista ja sen verivihollinen, Molde.

Taistoon valmistautuminen kotikatsomon puolella alkoi jo lauantaina, kun mies luki uutisista, että Rosenborgin pelaajat ovat majoittuneet hotelliin Sandvikassa, jossa meillä on tapana käydä ostoksilla lauantaisin. Mies spekuloi, mikä hotelli on kyseessä. Minun mielestäni Sandvikassa on vain yksi hotelli, joka voisi tulla kyseeseen, mutta mies epäili tiedon olevan tarkoituksella epätarkka, ja hotelli voisi olla jossain muuallakin lähistöllä. Lisäksi mies pohti, mahtaisivatko pelaajat viettää lauantain vapaa-aikaansa ostoskeskuksessa Sandvikassa. Pelaajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mutta lähihotellin parkkipaikalla oli epäilyttävän monta linja-autoa, jotka epäilemättä liittyivät jotenkin sunnuntain peliin.

Sunnuntaina, kun peli alkoi, mies linnoittautui sohvalle ja minä lähdin ulkoilemaan, kun oikein aurinkokin paistoi vaihteeksi. Jos joku tämän perusteella tekee johtopäätöksen, etten seuraa norjalaista jalkapalloa, johtopäätös on aivan oikea. Tarkkaan ottaen en seuraa minkäänmaalaista jalkapalloa.

Jalkapallo on kuitenkin niin vakava asia, että siihen liittyen on syytä opetella muutamia asioita. Ensinnäkin on hyvä tietää, mitä joukkuetta puoliso kannattaa, jotta osaa suhtautua myönteisesti kyseiseen joukkueeseen. Lisäksi on hyvä tietää, mikä on kyseisen joukkueen pahin vastustaja, jotta osaa asiaankuuluvasti paheksua vastustajaa, jos niikseen tulee. Eilisen pelin voitti Molde (vihollinen), joten jätin kommentoinnit ja kyselyt tavallistakin vähemmälle.

Vaikken jalkapalloa seuraakaan, olen kuitenkin kahdesti ollut katsomassa peliä. Ja tietenkin Rosenborgin peliä. Jalkapallostadionin katsomossa voi havainnoida ihmisiä, jotka suhtautuvat jalkapalloon todella vakavasti. Miehen mukaan nämä raskaan sarjan jalkapallofanit kiertävät kannattamansa joukkueen peleissä ympäri maata lähes päätyökseen. Ja laulu raikaa. Yllä on muutaman sekunnin pituinen ääninäyte Rosenborgin kannattajilta, ja sama meno jatkuu jotakuinkin koko pelin ajan.

Norjalaisille jalkapallo on ehdoton ykköslaji, mitä joukkueurheiluun tulee. Jääkiekko on täällä lähinnä marginaaliryhmän harrastus, mutta jalkapalloa harrastavat tai seuraavat kaikki. Jalkapallo rantautui Norjaan Iso-Britanniasta jo 1880-luvulla ja saavutti heti suuren suosion sekä pelaajien että yleisön puolelta. Norja ei taida olla aivan maailman huipulla, mutta Suomea paremmin maajoukkue kait kuitenkin pääsääntöisesti menestyy. Jotain jalkapallon suosiosta kertoo myös se, että norjankielisessä Wikipediassa on varsin monta norjalaista jalkapalloa käsittelevää artikkelia.

Vaikutelmani on se, että lähes kaikki miespuoliset norjalaiset pelaavat tai ovat pelanneet jalkapalloa jossain vaiheessa urheilu-uraansa. Jalkapallon pelaaminen on normaalia, pelaamattomuus erikoista. Viikonloppulapsi aloitti jokunen vuosi sitten äitinsä päätöksellä jalkapalloharrastuksen, ja silloin totesin, että se vaikutti olevan aika kallis harrastus - ja myös hyvin vakava harrastus heti alusta lähtien. Jopa alkeista lähteneiden pikkupoikien piti maksaa ties mitä lisenssimaksuja ja ostaa joukkueen peliasu, jolla silläkin luonnollisesti oli hintaa. En tiedä, millaista jalkapallokoulutoiminta tms. on Suomessa, ties vaikka olisi ihan samanlaista, mutta ainakin tässä tapauksessa harrastuksesta tuntui olevan hauskuus ja rentous kaukana. Viikonloppulapsi siirtyi sittemmin muiden lajien pariin, kun innostus ei riittänyt "ammattilaisuralle". 

Saako valittaa?

Norjaan muuton jälkeen minulla on ollut tapana todeta Norjan ja Suomen eroista kyseleville ihmisille, että erot ovat niin pienet, ettei maasta toiseen muuttaessa mitään kulttuurishokkia pääse tulemaan. Näin siis kuvittelin, kunnes muutama viikko sitten luin kulttuurishokkia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja huomasin tunnistavani ilmiön myös käytännössä.

Kulttuurishokkia on tutkittu 1950-60-luvulta lähtien, joten siihen on ehditty paneutua jo varsin monen tutkijan voimin. Käsite viittaa uuden kulttuurin aiheuttamaan odottamattomaan ja epämiellyttävään kokemukseen sekä sopeutumisprosessiin, jotka ovat seurausta joutumisesta vieraaseen ympäristöön. Sen oireita ovat esimerkiksi entisen elämän menetyksen tunne, ulkopuolisuus, sopeutumisen paine, ahdistus ja kykenemättömyyden tunne. Vaikka kyseessä on stressireaktio, se on kuitenkin normaali osa uuteen kulttuuriin sopeutumisen prosessia.

Kulttuurishokki on monivaiheinen prosessi, jota kuvataan yleensä U-käyränä sen etenemistavan vuoksi. Tyypillisesti alussa on "kuherruskuukausi", jolloin uusi kulttuuri tuntuu jännittävältä ja kiehtovalta ja yleisvaikutelma on positiivinen. Alussa maahanmuuttajalla on kuin turistin näkökulma uuteen kulttuuriin. Alamäki alkaa, kun käytännön arki iskee silmille. Tässä vaiheessa kulttuurierot alkavat aiheuttaa ongelmia ja uuden ympäristön kulttuuri alkaa tuntua vieraalta ja vaikealta, ja ongelmat saattavat tuntua itse aiheutetuilta. Kun prosessi etenee ja maahanmuuttaja alkaa taas nousta U-käyrää ylöspäin, tietoisuus kontaktista ympäristön kanssa lisääntyy ja asenne muuttuu. Maahanmuuttaja tuntee usein jopa vihamielisyyttä ympäröivää yhteisöä kohtaan ja syylliset ongelmiin löytyvät ympäristöstä, ei enää itsestä. Entinen asuinmaa voittaa yleensä uuden maan vertailussa.

Kulttuurishokin prosessi huipentuu tasapainon saavuttamiseen vanhan ja uuden välillä. Jotkut tutkimukset tosin ovat päätyneet siihen, että valtaosa ei itse asiassa koskaan saavuta tasapainoa ja todellista integroitumista uuteen kulttuuriin vaan jää vaiheeseen, jossa uusi kulttuuri tuntuu edelleen vieraalta. Osa kuitenkin pystyy integroitumaan ja saavuttamaan tasapainon, mikä antaa maahanmuuttajalle tunteen itsenäisestä selviytymisestä sekä uuden kulttuurin asiantuntemuksesta. Tosin nekin, jotka jäävät vierauden vaiheeseen, yleensä kokevat ainakin hetkittäin olevansa tasapainossa kulttuurien välillä.

Joskus integroituminen huipentuu monikulttuuriseen identiteettiin. Ihminen tuntee tällöin kuuluvansa samanaikaisesti useampaan kuin yhteen kulttuuriin ja ne ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa, ja hän pystyy toimimaan välittäjänä kulttuurien välillä arvottamatta kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi. Monikulttuuriseen identiteettiin voi kuitenkin liittyä ongelma, että vallitseva kulttuuri ottaa liiankin täydellisen vallan identiteetissä ja alkuperäinen minuus unohtuu. 

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi äskettäin, kun eräällä ulkosuomalaisten foorumilla käytiin kiivasta ja ajoittain jopa tulikivenkatkuista keskustelua siitä, miten Suomeen ja nykyiseen asuinmaahan pitää ja saa suhtautua. Vastakkain oli kaksi päänäkemystä (kärjistäen): Suomessa kaikki on paremmin - nykyisessä asuinmaassa kaikki on paremmin. Yhdeksi keskustelun pääkysymyksistä muodostui se, onko nykyistä asuinmaata lupa kritisoida. Vapaaehtoisestihan jokainen on muuttanut, joten miksi valittaa? Näinhän se menee. Vai meneekö?

Minun mielestäni keskustelussa ilmeni ennen kaikkea se, että ihmiset katsoivat asioita lähinnä omasta näkökulmastaan. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille vuosikymmeniä sitten, toiset vasta äskettäin, joten kulttuurishokkiprosessin kaikki vaiheet olivat varmasti keskustelussa edustettuina. Toisaalta keskustelijat olivat varmasti muuttaneet erilaisista syistä, lähteneet erilaisista olosuhteista ja päätyneet erilaisiin yhteisöihin ja olosuhteisiin. 

Jos katsotaan kulttuurishokin etenemistä, jota todellakin on tutkittu ja dokumentoitu varsin perusteellisesti, valittaminen on täysin normaalia käyttäytymistä. Samoin entisen ja nykyisen asuinmaan vertailu. Itse asiassa vikojen löytäminen nykyisestä asuinmaasta indikoi lähinnä sitä, että maahanmuuttaja on menossa U-käyrää ylöspäin, kohti mahdollista integroitumista. Saavutetaanko täydellistä integroitumista sitten koskaan, onkin jo toinen asia, mutta ylöspäin meneminen tarkoittaa, että kyky selviytyä ainakin saavutetaan tai on jo saavutettu. 

Tämän perusteella sanoisin, että uudesta asuinmaasta on lupa valittaa, kunhan ei keskitä kaikkea tarmoaan siihen. Ja toisaalta ne asiat, joista ihmiset useimmiten valittavat, ovat loppujen lopuksi aika pieniä ja liittyvät varsin usein arkipäivän epämukavuuksiin, joiden ylitse pystyy kyllä pääsemään. Minuakin ärsyttää säännöllisesti se, että Norjasta ei löydy ruisleipää, sellaista kunnollista suomalaistyyppistä siis. En kuitenkaan kuole nälkään tämän ongelman takia. Eikä maiden vertailu ja erilaisten asioiden ihmettely edes välttämättä ole valittamista vaan ainoastaan erojen vertailua ja ihmettelyä.

Keskusteluissa ulkomailla asumisen eduista ja rasituksista jää yleensä kertomatta keskustelijoiden tausta, esimerkiksi muuton syy. On ihmisiä, jotka ovat halunneet ulkomaille ulkomailla asumisen itsensä vuoksi tai koska Suomi on tuntunut ahdistavalta. Sitten on niitä, jotka ovat lähteneet vaikkapa töiden perässä tai opiskelemaan ja ehkä jonain päivänä huomanneet, että elämä on rakennettu uudessa maassa siihen malliin, että sinne jääminen on luonnollisempaa kuin takaisin Suomeen muuttaminen, vaikka Suomessa asumista vastaan ei varsinaisesti mitään erityistä olisikaan. 

Oman näkökulman korostaminen saattaa johtaa siihen, että keskustelijat eivät välttämättä tiedosta kaikilla olevan hieman erilainen tilanne. Sopeutuminen, tyytyväisyys tai valitusten määrä ovat melko varmasti hyvin eri tasolla, jos ulkomailta on löytynyt hyvä työpaikka Suomessa vietetyn pitkän työttömyys- tai pätkätyökauden jälkeen, tai jos puolison mukana ulkomaille muuttanut on jättänyt taakseen hyvän työpaikan ja päätynyt työttömäksi työnhakijaksi, jonka työllistyminen on vaikeaa ulkomaalaisuuden ja siitä johtuvien syiden vuoksi. Toisaalta myös yhteisöllä, johon muuttaja on päätynyt, on suuri merkitys sopeutumisen kannalta. Ero on suuri, jos vertailukohtina ovat pieni kyläyhteisö, joka suhtautuu uteliaasti tulokkaisiin, ja suurkaupunki, jossa yhteisöstä ei voi edes puhua, koska naapuritkaan eivät tunne toisiaan. Tai verratkaapa tilannetta, jos vain englantia osaava suomalainen muuttaa englanninkieliseen maahan tai Japaniin.

Itse asiassa aina ei tarvitse edes muuttaa ulkomaille kulttuurishokin saadakseen. Muutto Raumalta Ilomantsiin tai Vantaalta Pelkosenniemelle voi sekin jo aiheuttaa lievempiä oireita.

***
Kulttuurishokkia käsittelevää kirjallisuutta esim.:
Furnham, A. & Bochner, S. 1986. Culture shock. Psychological reactions to unfamiliar environment. London: Methuen.
Pedersen, P. 1995. The five stages of culture shock. Critical incidents around the world. Westport: Greenwood Press.
Ward, C., Bochner, S. & Furnham, A. 2001. The psychology of culture shock. 2nd edition. Hove: Routledge.