Norjan itärajalla

Kirkenesin nähtävyydet ovat rajalliset, ja kun kerran noin kauas oli kerrankin päästy ja käytössä oli auto, kävimme ihmettelemässä maisemia pitkin Norjan itärajaa. 

Venäjän rajan läheisyydessä on laitonta ottaa kuvia, joissa näkyy Venäjän puolella olevia rakennelmia, joten sellaisia on näistä kuvista turha etsiä. Jos olisi rikkonut lakia, kuvista voisi bongata kaikenlaista. Norjan ja Venäjän raja ei ole kovin pitkä, vain runsas sata kilometriä, mutta ilmeisesti sitäkin paremmin valvottu. Ajellessamme rajan läheisyydessä - tuolla alueella liikkuessa raja on aina lähellä - panimme merkille, että Norjan puolustusvoimat näytti olevan hyvinkin näkyvästi läsnä, ja joka toisen puskan takana oli meneillään jonkinlaista sotilaalliseksi luokiteltavaa toimintaa. 

Paikallisten ihmisten suhde rajan takaisiin naapureihin vaikutti olevan ongelmattomampi. Alueen asukkailla on viisumin korvaava todistus, jolla pääsee pistäytymään Venäjän puolella ostoksilla. Anoppi kertoi käyvänsä silloin tällöin Nikkelin kaupungissa, jossa esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka maksavat murto-osan Norjan hinnoista vastaavista tuotteista. Kuulemma tavarastakaan ei ole siellä puutetta, vaan kaupat ovat täynnä. 

Yhtenä päivänä ajoimme Kirkenesistä itään, Grense Jakobselviin, joka sijaitsee Barentsinmeren rannalla. Venäjä on näköetäisyydellä joen toisella puolella. Kylässä ei ole enää ympärivuotisia asukkaita, vaan viimeinen on kuollut pari vuotta sitten, kertoi anoppi. 

Paikka on aika karun näköinen, kallioita ja hiekkaa, ruohoja ja varpuja, suojaisemmissa paikoissa pensaita ja kitukasvuisia puita. Panin merkille, että joka mökin pihassa kasvoi raparperia, jopa useampikin puska. Marjapensaat tuskin menestyisivät näin lähellä kylmää merta, mutta raparperi on vaatimattomampi. Silti täälläkin on joskus ollut niin paljon asukkaita, että lapsia varten on pitänyt rakentaa koulu. 

Mies kävi uittamassa jälkikasvunsa jääkylmässä Barentsinmeressä. Tästä viikonloppulapsi tarvitsi kuvan todisteeksi, koska muuten kaverit Etelä-Norjassa eivät usko. Minä jätin uimisen väliin ja tyydyin kokeilemaan vettä sormilla. Oli se kylmää, ja bonuksena oli sade ja viima.

Todisteita entisten aikojen asutuksesta löytyi myös hautausmaalta. Siellä oli sulassa sovussa niin norjalaisia kuin venäläisiä nimiä. 

1860-luvulla rakennettu Oscar II:n kappeli ei aikoinaan palvellut ainoastaan kyläläisten uskonnollisia tarpeita, vaan se oli myös poliittinen kannanotto. Norja kuului tuohon aikaan Ruotsin hallintaan, ja kuningas teki hallintonsa näkyväksi rakennuttamalla kivikirkon Venäjän rajan tuntumaan.

Toisena päivänä suuntasimme Kirkenesistä etelään, Pasvikiin (suom. Paatsjoki), joka on Norja perimmäinen kolkka, kapea kaistale Suomen ja Venäjän välissä. Tien alussa oli kyltti hannunvaakunoineen ja teksti "Norjan huonoin tie", mistä päättelin, että pohjoisnorjalainen huumori saattaa olla hieman erilaista kuin etelänorjalainen. Olihan se tie paikoitellen melko kuoppainen päällysteestä huolimatta muttei Norjan mittakaavassa kuitenkaan ennennäkemätön. 

Hetken matkaa kohti Pasvikia ajeltuamme takapenkiltä kuului kiljaisu. Viikonloppulapsen kännykkään oli tullut viesti, jossa operaattori toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja informoi puheluhinnoista. Lapsi huolestui, että emme kai me nyt vaan ole eksyneet väärälle puolelle rajaa. Hetken päästä minun kännykkäni kilahti, kun sain tervetuloa Ruotsiin -viestin. Se vähän hämmästytti, kun Ruotsiin on Pasvikista kuitenkin aikamoinen matka. 

Pasvikin laakso osoittautui huomattavasti Kirkenesiä rehevämmäksi. Poikkesimme ihailemassa myös kansallispuiston näkymiä, mutta viikonloppulapsen pettymykseksi emme nähneet yhtään karhua, vaikka alueen karhutiheys on suuri. 

Kirkenesistä Pasvikin tien loppuun on noin sata kilometriä, ja tämä on ainoa tie alueelle. Matkan varrella näkyi muutama maatalo ja runsaasti lehmiä - jostain syystä täällä päin ei näkynyt ainuttakaan lammasta, kuten muualla Norjassa - jokunen leirintäalue ja jopa pari pientä asutuskeskittymää. Kun ollaan näin kaukana sivistyksen rintamailta ja asukastiheys on oletettavasti hyvin pieni, tien varrella havaitut kauppapuutarha ja varsinkin ravirata saivat minut kohottelemaan kulmiani. 

Tie pieneni entisestään loppua kohden, ja sen päätepisteestä, keskeltä ei mitään, löytyi vielä yksi yllätys, poliisiasema. Nyrudin poliisiasemalla ei ole sentään enää jatkuvaa miehitystä. Tuskin täällä korvessa muutenkaan on ollut kovin paljon tarvetta poliisille, vaan tämänkin aseman funktio on tainnut olla lähinnä lipun näyttäminen rajan läheisyydessä.

Kirkenes

Huomautus: Postaus kuvaa turistin vaikutelmia Kirkenesistä eli Kirkkoniemestä. Siellä asuvilla tai asuneilla saattaa olla näistä poikkevia näkemyksiä.

Anoppi, joka täytti tasavuosia, asuu Kirkenesissä (suom. Kirkkoniemi). Minä en ollut käynyt siellä koskaan ja viikonloppulapsikin vain kerran aivan pienenä, joten löimme kaksi kärpästä yhdellä iskulla lomailemalla muutaman päivän manner-Norjan kauimmaisessa kolkassa.

Kirkenes todellakin on kaukana Oslosta katsottuna. Lento kestää pari tuntia ja autolla ajaen matkaan menisi ainakin pari, kolme päivää (google mapsin mukaan 23 h 6 min) suorinta reittiä Ruotsin ja Suomen kautta. Kirkenesläisten mukaan Oslosta on pidempi matka sinne kuin sieltä Osloon, sillä vieraita etelästä saa usein odottaa pitkään.

Kirkenes on pikkuinen kaupunki ja Sør-Varangerin, Norjan itäisimmän kunnan keskustaajama. Aivan keskustasta löytyy kävelykatu kauppoineen, pieni ostoskeskus, muutama ravintola ja pari isompaa hotellia. Kirkenes pommitettiin ja poltettiin sodan aikana kirjaimellisesti maan tasalle, joten mitään oikeasti vanhaa täältä ei juurikaan taida löytyä. Keskustan yleisilme on hiukan nuhjuinen ja kulahtanut, ja suuret teollisuusrakennukset hallitsevat maisemaa. 

Muistelen Kalamuijan päivitelleen pari vuotta sitten Kirkenesin asuntopulaa ja korkeita hintoja. Nykyisestä hintatasosta en osaa sanoa mitään, mutta uusia asuntoja näytti sekä valmistuneen suht äskettäin että olevan rakenteilla siellä täällä. Kirkenesläiset vaikuttavat asuvan enimmäkseen omakotitaloissa ja asuinalueet olivat ihan viihtyisen näköisiä.

Vaikka Kirkenes on kaukana ja kännykän nettiyhteys toimii hitaasti, se ei kuitenkaan vaikuta olevan mitenkään erityisen eristyksissä muusta maailmasta. Ainakin näin kesäaikaan turisteja parveilee kaikkialla, mihin varmasti suuresti vaikuttaa se, että Kirkenes on Bergenistä rannikkoa myöten pohjoiseen kulkevan Hurtigruten-laivareitin päätesatama. Myös Kirkenesin lentokentällä oli varsin kansainvälinen tunnelma. 

Turismi ei kuitenkaan ole ainoa kansainvälisyyttä Kirkenesiin tuova asia. Paikkakunnalla on paljon maahanmuuttajia, joista venäläiset ovat suurin ryhmä. Venäläisiä on Kirkenesissä jopa niin paljon, että monet katu- ja muut kyltit ovat norjan lisäksi myös venäjäksi. Venäläiset lienevät ainakin suuremmassa mittakaavassa suhteellisen uusia tulokkaita, mutta suomalaisia Kirkenesissä on ollut jo kauan. Todella moni paikallinen norjalainen mainitsi jonkun esi-isänsä tai -äitinsä tulleen Suomesta. Itse asiassa miehenkin isoisoisä tuli Kirkenesiin Suomesta runsas sata vuotta sitten - ja isoisoäiti oli irlantilaista syntyperää. 

Turismi on nykyään merkittävä elinkeino Kirkenesissä, mutta sitä on myös kaivosteollisuus. Suurimmillaan kaivos on työllistänyt 1500 henkeä. Rautakaivos oli toiminnassa 1900-luvun alusta vuoteen 1996 ja avattiin uudelleen muutama vuosi sitten. Kaivostoiminta saattaa kuulemma taas loppua piakkoin, mutta syynä ei tälläkään kertaa ole kaivoksen ehtyminen vaan rautamalmin alhainen hinta. Tällä hetkellä kaivos työllistää noin 400 henkeä, ja työpaikkojen menetys olisi suuri isku paikkakunnalle, jossa korvaavia työpaikkoja ei juurikaan ole tarjolla.

Kun kaivostoimintaa on ollut paikkakunnalla noin sata vuotta, se on myös jättänyt jälkensä maisemaan. 

Kirkenesistä etelään, Pasvikiin menevän tien varressa on valtavan suuri kasa kaivoksesta louhittua kivimursketta. Oikeastaan kasa on aivan väärä sana, kun kyseessä on vuoren kokoinen muodostelma. Kuvanottopaikalta molempiin suuntiin katsoessa kivimurskevuori näytti jatkuvan lähes silminkantamattomiin, ja paikan päällä nähtynä kasa oli vielä suurempi kuin miltä se näyttää kuvassa. Itse kaivos on kasan toisella puolella. Kaivoksen ja kivikasojen kokoluokan hahmottaa, kun katsoo ilmakuvaa Google Mapsista. (Jos linkki ei toimi, käytä hakusanaa Björnevatn. valitse ilmakuva ja zoomaa kauemmas.)

Rautakaivos sekä sijainti Barentsinmeren rannalla lähellä Neuvostoliiton rajaa tekivät Kirkenesistä kiinnostavan Saksalle toisen maailmansodan aikana. Koska Kirkenes oli strategisesti merkittävä, Neuvostoliitto pommitti sitä sodan aikana 320 kertaa. Kirkenesin keskustassa on kallion sisään louhittu pommisuoja, Andersgrotta, johon voi päästä tutustumaan oppaan johdolla. Andersgrottaan mahtuu suojaan tuhat ihmistä, ja tiheiden pommitusten takia kylmä luola tuli ihmisille tutuksi. Sodan loppuvaiheessa, kun puna-armeija valtasi alueen saksalaisilta ja taistelut olivat kiivaimmillaan, pommisuojat eivät riittäneet, vaan kolmetuhatta ihmistä haki suojaa Bjørnevatnin kaivoksesta.

Toisin kuin monessa muussa paikassa, Kirkenesissä kuulemma muistetaan puna-armeijan tuloa positiivisesti. Neuvostojoukot ajoivat saksalaiset miehittäjät pois, toivat nälästä kärsineille siviileille ruokaa - ja vetäytyivät rauhallisesti takaisin rajan taakse. 

Sodan jälkeen etelänorjalaiset syyttivät Kirkenesin asukkaita yhteistyöstä saksalaismiehittäjien kanssa, koska nämä olivat tehneet töitä saksalaisille. Totuus kuitenkin oli, että ihmisillä ei ollut ollut vaihtoehtoja, koska muuta työtä ei ollut tarjolla ja rahaa ja ruokaa piti jollakin konstilla saada. Kylmän sodan aikana myöskään puna-armeijasta positiivisessa mielessä puhuminen ei ollut suotavaa. Niinpä Norjan virallinen historiankirjoitus sota-ajasta kerrottaessa pitkälti sivuutti pohjoisen tapahtumat vuosikymmenten ajan, mikä edelleen kaihertaa ainakin vanhempaa polvea.

Kirkenes ympäristöineen on kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen paikka kiinnostavine historioineen ja kauniine maisemineen, vaikka itse kaupunki onkin äkkiä katsottu. Ihmiset ovat erilaisia kuin täällä etelässä, alkavat jutella vieraiden kanssa.

Toisaalta etelästä tulleen pitää ihmetellä, että miten joku on muinoin, jo ennen kaivoksen tuloa, saanut päähänsä asettua näin kylmään paikkaan, jossa vilja ei (ilmeisesti) menesty ja puut ovat kitukasvuisia. Meidän visiittimme aikana lämpötila oli keskimäärin 10 asteen paikkeilla ja vettä tihuutti päivittäin. Kyllä hellekelikin on silti mahdollista jopa Kirkenesissä. Kun kaikkialla muualla Norjassa törmää lampaisiin, täällä en nähnyt yhtäkään. Lehmiä sen sijaan näkyi laitumilla, kun mentiin hiukan sisämaan suuntaan.

Anopin synttäreillä oli vieraita Vardøstä (suom. Vuoreija), Varanginvuonon suun pohjoispuolelta. Lapsivieras oli innoissaan löytäessään pihalta hienon, kotilollisen etanan. Se piti ottaa mukaan kotiin, koska Vardøssä ei ole etanoita. Liian kylmää.

Hovedøya

Loma! Nyt se sitten on vihdoinkin alkanut, ja sääkin näyttää enimmäkseen kesäiseltä. Jopa hellelukemia on luvassa lähipäivinä, vaikka me suuntaammekin piakkoin viileämpään ilmanalaan. Sitä ennen on kuitenkin nautittu kesäisistä maisemista Oslossa.

Aivan Oslon keskustan edustalla Oslovuonossa, noin kymmenen minuutin lauttamatkan päässä on Hovedøyan saari, joka on kaupunkilaisten ulkoilualuetta ja suosittu piknik-retken kohde. Saarelle kulkeva lautta kuuluu paikallisliikenteeseen, joten lipusta ei edes tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Kuulemma joinakin oikein kauniina päivinä lautalle saattaa joutua jonottamaan, kun puoli kaupunkia on päättänyt lähteä retkeilemään samaan kohteeseen.

En ole aikaisemmin käynyt Hovedøyalla, kuullut toki siitä, ja täytyy sanoa, että saari ylitti odotukset luonnonkauneudellaan. Emme kiertäneet koko saarta, mutta puolikkaallakin kierroksella saattoi nähdä kukkaniittyjä, vehreitä lehtoja suurine puineen ja rantakallioita mutta myös hoidettuja, puistomaisia alueita hiekkateineen.

Saari on myös olennainen osa Oslon historiaa. Englannista tulleet sistersiläismunkit rakensivat Hovedøyalle 1100-luvulla luostarin, jonka rauniot ovat suhteellisen hyvin säilyneet. Jo ennen munkkien tuloa saarella oli ollut kirkko. Luostarin rauniot ovat yllättävän suuret, mutta luostari olikin rikas ja sillä oli huomattava poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta alueella. 1532 luostari poltettiin ja ryöstettiin Oslon Akershusin linnoituksen päällikön toimesta, ja sen rakennukseen käytettyjä kiviä vietiin linnoituksen laajennustöihin. Kun Norjan muinaismuistoyhdistys 1845 aloitti toimintansa, oli luostarin raunioiden kunnostaminen sen ensimmäinen tehtävä. 

Napoleonin sotien aikaan 1800-luvun alussa Hovedøyaa alettiin linnoittaa ja sinne tuli tykkipatteri Oslon, silloisen Christianian suojaksi. Tältä ajalta saarella on jäljellä ruutivarastoja ja muitakin rakennuksia. Muutama kanuunakin löytyy turistien ihmeteltäväksi. 

Hovedøyalla tuli taas vaihteeksi mieleen, että Norjan ja Suomen historiassa on joitakin yhteisiä käännekohtia. Kuten edellä mainitut Napoleonin sodat, jotka vaikutuksesta molemmat maat siirtyivät omistajalta toiselle - Suomi Ruotsilta Venäjälle ja Norja edellisen korvauksena Tanskalta Ruotsille. Toisaalta täällä muistaa myös ne eroavaisuudet Suomeen, kuten Norjan tiiviit yhteydet länteen Englannin suuntaan keskiajalla. 

Oli historiasta kiinnostunut tai ei, Hovedøyalla kannattaa kuitenkin käydä vähintään ihailemassa luontoa.

Ei kesälomalle voi noin vain lähteä

Juhannustahan ei Norjassa vietetty tänä viikonloppuna, vaan Sankthans koittaa vasta tulevalla viikolla niille, jotka sitä juhlivat. Lomakausi sen sijaan on alkamassa, ja siihen valmistautuminen on näkynyt töissä erilaisten aktiviteettien muodossa. Niitä on ollut viimeisten kahden viikon aikana useita, kun kevätkauden loppumista ja lomakauden alkamista on juhlistettu erilaisilla kokoonpanoilla.

Eräs iltapäivä oli omistettu ulkoilulle. Tarjolla oli muun muassa mahdollisuus kokeilla golfia Norjassa ilmeisesti kesätöissä olevien brittiläisten golfopettajien johdolla. Aurinko paistoi ja pallot lentelivät - toisilla sinne minne oli tarkoituskin, toisilla ihan muualle. Työnantaja tarjosi kevyen lounaan ja lopuksi syötiin kakkua.

Eräänä iltana ohjelmassa oli vuonoristeily, johon kuului katkarapupuffetti. Tämän kokemuksen perusteella voin kertoa, että kun menu sisältää vain katkarapuja, valkoista leipää ja majoneesia, ja katkaravut pitää tietenkin kuoria itse, tuloksena on hirveästi työtä ja aika vähän syömistä. Vuonomaisemat olivat hienot ja tälläkin kertaa sää suosi niin, että syömistä lukuunottamatta kaikki ohjelma voitiin vetää ulkokannella. Tällä kertaa ei saatu norjalaiskansallista kakkutarjoilua, mutta yhteislaulu sen sijaan raikui. Jostakin syystä norjalaiset tykkäävät laulaa ruotsalaisia lauluja. 

Kulttuuripitoinen ekskursio suuntautui ulkomuseoon, jonne on koottu perinteisiä rakennuksia eri puolilta Norjaa sekä myös urbaania rakennus- ja asuntokulttuuria. Koko päivän retkellä katselimme oppaan johdolla museon parhaat palat, saimme työnantajan tarjoaman lounaan kakkuineen ja tietenkin ohjelmaan kuului myös yhteislaulua. "Koko päivä" ei tällaisessa tapauksessa tarkoita normaalin työpäivän pituutta, vaan viiden tunnin retken voi työaikakirjanpitoon merkitä kokonaiseksi työpäiväksi. 

Loppurutistuksena oli vielä parin tunnin kahvitilaisuus työpaikalla, jossa saatiin kuunnella puheita ja musiikkiesityksiä, syödä kakkua ja tietenkin laulaa koko porukalla vuodenaikaan sopiva, ruotsalainen laulu.

Valtion laitoksessa kun ollaan, kesätyöaika alkoi jo toukokuun puolivälissä. Kesällä on kuulemma vähemmän töitä, joten päivittäinen työaikakin on vain seitsemän tuntia lounastaukoineen.

Oikeasti toukokuun loppu ja kesäkuu on vuoden kiireisintä aikaa ainakin minun osastollani, joten todelliset kesälomafiilikset saavat odottaa vielä hetken. Viikko pitäisi vielä painaa täysillä ja tulevan viikon aikana hoidettavalla työmäärällä voisi hyvin täyttää ainakin pari viikkoa, jos töitä tekisi normaaliteholla ja ilman ylipitkiä kahvitaukoja.

Jokohan nyt olisi kesä?

Pohjois-Norjasta kotoisin olevalla miehelläni on tapana sanoa, että kesäkuukausina ei pidä istua vessassa liian kauaa, jottei vahingossa istu siellä juuri silloin, kun kesä tulee ja menee. Me asumme etelässä, mutta tänä vuonna kesä on kyllä antanut odottaa itseään. On ollut viileää ja melkein lämmintä, ja sadettakin on saatu riittävästi. Aivan erilainen alkukesä kuin viime vuonna. 

Olen tähän asti pitänyt tomaatintaimia niin pienissä purkeissa, että ne on ollut mahdollista siirtää helposti yöksi sisään. Tänään vihdoin rohkaistuin istuttamaan taimet suuriin ruukkuihin, joten nyt täytyy vain pitää sormet ristissä, että sää pysyy edes jotakuinkin lämpimänä. 

Huomasin tosin, että ilman lämpötila mahdollisesti ei ole ainoa haaste tomaattien kasvatuksessa. Taimet ovat kahta eri lajia, molemmat kuitenkin avomaalla viihtyviä, mutta toinen lajike ei jaksa pysyä pystyssä, jos lehdet ovat märät. Liika sadekaan ei siis ole toivottavaa, kunnes saan kehiteltyä näille jonkinlaiset tuet. Mahdollista tomaattisatoakin ajatellen kasvien tukeminen taitaa olla tarpeellista.

Takapihan puolellakin riittää tekemistä. Kuvassa vasemmalla oleva rinne pitäisi tasoittaa sellaiseksi, että ruohon leikkaaminen onnistuu tavallisella leikkurilla. Nyt sen siistimiseen pitää käyttää siimaleikkuria pinnan epätasaisuuden ja esiin pistävien kivien takia. Olen kaivanut ylös jo ties kuinka monta kiveä, mutta aina niitä löytyy lisää, kun alkaa tutkia maan pintaa. 

Tällä kertaa tarkoitus oli poistaa yksi oletettavasti pienehkö kivi, jonka kulma pisti ylös maasta. Oletin kiven oleva pieni, koska se liikkui helposti, kun sitä hiukan lapiolla kokeili. Ei se sitten ihan niin pieni ollutkaan, ja samasta kuopasta lähti pari muutakin liian lähellä pintaa ollutta kiveä. Kun kerran olin alkuun päässyt, kaivelin saman tien vielä muutaman muunkin kiven ylös.

Eilen puutarhakaupasta multasäkkejä ostaessa muistelin, että myös viime kesänä ostin multaa aika monta säkillistä. Mielessäni ihmettelin, että mihin kaikki se multa oikein on mennyt, kunnes tänään kiviä kangetessani muistin. Ylös kaivettujen kivien jättämien kuoppien täyttämiseen. Yksi säkillinen ei nimittäin tässä hommassa riitä kovinkaan pitkälle.

Viime kesänä ajattelin, että nyt takapiha on jotakuinkin valmis siinä mielessä, että mitään isoja töitä ei enää ole. Muutaman kasvin voisi ehkä vielä istuttaa olemassa oleviin kukkamaihin ja siinä se. Kesän käännyttyä jo syksyksi sain äkillisen inspiraation ja raivasin pihan perälle uuden kukkapenkin. Enhän minä muuten (seliseli), mutta jokunen isohko kivi piti sijoittaa jonnekin, ja ne sopivat erinomaisesti kukkapenkin reunukseksi. Tänä vuonna kukkapenkin toinen pää näytti niin keskeneräiseltä (lisää selityksiä), että pitihän sitä vielä jatkaa metrillä, ja samalla tulivat rikkaruohotkin kitkettyä pois juurineen siltä alueelta. 

Periaatteessa takapiha loppuu suurinpiirtein naapurin vajan kohdalle. Siitä alkaa tielaitoksen alue, joka käytännössä on joutomaata. Ei tielaitos sitä käytä millään tavalla, koska sen ja tien välissä on korkea meluaita. Naapuri kertoi, että tielaitoksen maa on mahdollista saada korvauksetta omaan hallintaan yksinkertaisella ilmoitusmenettelyllä. Ainoa vaatimus on, että maa-alueen haltija huolehtii sen kunnossapidosta - mitä se sitten tarkoittaakin. 

Pakko myöntää, että katselen tielaitoksen joutomaata sillä silmällä.

Norjan kielen ihmeellisyyksiä virkamiehen näkökulmasta

Olin äskettäin virkamiehille tarkoitetulla selkeän kirjoittamisen kurssilla. Norjalaisillakin virkamiehillä on näemmä taipumus kansalaisia kirjallisesti lähestyessään ilmaista asia niin, että monilla kansalaisilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Tällaisesta tavasta luonnollisesti halutaan eroon.

Selkeästi kirjoittaminen ei sinänsä ole mikään uusi asia. Kurssilla oli kuitenkin mahdollisuus tehdä myös havaintoja erinäisistä norjan kieleen liittyvistä asioista, kun selkeän esittämisen lisäksi sivuttiin myös kielioppia sekä mainittiin muutama erityisesti muistettava asia "sitten kun kirjoitatte nynorskiksi".

Ensinnäkin norjalaiset pilkkusäännöt. Kurssin vetäjän mukaan pitkälle pääsee sillä perussäännöllä, jonka jokainen norjalainen on oppinut koulussa, eli pilkku laitetaan siihen kohtaan, johon se tuntuu luonnollisesti sopivan. Puheen rytmin mukaisesti. Eikös kuulostakin yksinkertaiselta?

Tämän niin sanotun säännön olen kuullut ennenkin eikä se toimi. Minun logiikkani pilkuttamisen suhteen on ilmiselvästi erilainen kuin norjalainen logiikka. Suomen kielen pilkkusäännöt ovat niin hyvin takaraivossa, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella norjalaisesti, pilkut menevät vääriin paikkoihin. Ehkä tästä pitäisi päätellä, että puhun norjaa väärällä rytmillä.

Ja sitten se nynorsk, jota jokainen norjalainen virkamies käyttelee yhtä sujuvasti kuin jokainen suomalainen virkamies ruotsia.

Norjan kielessä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, enemmistön käyttämä bokmål ja vähemmistön käyttämä nynorsk. Molemmat ovat norjaa, mutta niiden alkuperä on eri (bokmål pohjautuu tanskaan, nynorsk tietyn Norjan alueen murteisiin), oikeinkirjoitus on erilaista, kieliopissa on jonkin verran eroa ja sanastossakin on eroja. Esimerkiksi kouluissa käytetään kyseisen alueen valtakieltä, mutta lapsille opetetaan myös sitä toista kielimuotoa. Ja virkamiesten kuuluu osata kumpaakin.

Kurssin vetäjä aloitti bokmålilla kirjoitetuilla kalvoilla ja vaihtoi sitten hetken päästä nynorskiin todeten, että kyllähän te tätä osaatte. Siinä vaiheessa, kun tuli maininta bokmålin ja nynorskin jostakin kieliopillisesta erosta - muistakaa tämä sitten kun kirjoitatte nynorskiksi! - totesin mielessäni, että minähän ei kirjoita nynorskiksi yhtään mitään. Kun en osaa. Lukemaan sentään kykenen, jos ei ole liikaa outoja sanoja.

Kyselin taannoin työkavereilta, millä kielimuodolla he vastaavat saamiinsa nynorskiksi kirjoitettuihin yhteydenottoihin. Kukaan ei tunnustanut kirjoittavansa nynorskiksi. Heräsi jopa keskustelua, onko se oikeasti pakollista. Oslon alueella bokmål on valtakieli, mutta asiakkaiden eli opiskelijoiden joukossa on myös nynorskin valta-alueilta tulleita. Esimerkiksi tenttikysymykset käännetään myös nynorskiksi, koska käännöksen puuttumisesta kyllä joku älähtää. Käännöstöitä bokmålin ja nynorskin välillä tekee ammattikääntäjä, mikä tuntuu hieman huvittavalta, kun kerran molemmat "kielet" ovat norjaa.

Oletusarvona on, että kaikki Norjassa koulunsa käyneet osaavat molempia kirjakielen muotoja. Aivan samalla tavalla kuin kaikki Suomessa koulunsa käyneet oletettavasti osaavat sekä suomea että ruotsia. Maahanmuuttajat ovatkin sitten eri asia. Minulta ei esimerkiksi työhaastatteluissa ole koskaan kysytty nynorskin taidosta, eikä aikuisena Norjaan muuttaneen varmaan edes oleteta hallitsevan sitä. Vuosi sitten työpaikkailmoituksia urakalla läpikäydessäni totesin, että erittäin harvassa ilmoituksessa peräänkuulutettiin molempien kielimuotojen hallintaa. Nynorsk vähemmistön kielenä on ilmeisesti uhanalaisessa asemassa, eikä tilannetta varmaan paranna se, että bokmålin käyttäjät yleisesti kokevat sen opiskelun turhana ja pakkona.

Norjan kieli on erikoinen tapaus. Yksiselitteinen standardikieli puuttuu, mutta sen sijaan olemassa on kaksi kirjakieltä, joista kummastakin on lisäksi olemassa konservatiivinen ja radikaali versio, ja noin ziljoona puhuttua murretta, joita ihmiset myös hyvin mielellään kirjoittavat.

Palautetta norjalaisittain

Olen tainnut joskus ennenkin ihmetellä norjalaisten intoa kehua toisiaan. Nyt kymmenen kuukauden kokemuksella nykyisessä työpaikassa kehujen ryöppy on osunut omallakin kohdalle niin, etten oikein aina tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Olen tehnyt Suomessa vastaavanlaista työtä, jota teen nyt Norjassa, joten en pidä itseäni millään tavalla vasta-alkajana, vaikka totta kai monet asiat ovat myös erilaisia kuten aina uudessa työpaikassa. Monen vuoden työkokemus kuitenkin auttaa sujahtamaan suhteellisen nopeasti uusiinkin rutiineihin, kun kokonaiskuva on hallussa. Tätä ajatellen tuntui hieman liioitellulta, kun äskettäin sain esimieheltä palautetta, että olen päässyt sisälle työhön "uskomattoman nopeasti".

Jo syksyllä, kun sain jotakuinkin määräajassa hoidettua erään byrokraattisen urakan, sekin oli työkaverien mielestä aivan mahtavaa. Miten osasinkaan! Urakka oli sellainen, joka tyypillisesti annetaan taloon viimeksi tulleen hoidettavaksi - hieman tylsä ja puuduttava työ, joka ei vaadi mitään kovin ihmeellistä osaamista vaan ainoastaan hyviä istumalihaksia ja kärsivällisyyttä hoitaa homma loppuun.

Esimiehen pyynnöstä laatimani lyhyt selvitys, joka edellytti tietojen etsimistä netistä, kirvoitti sekin ihastuksen huokauksia. Eräskin kollega piti aiheellisena oikein erikseen mainita lounaspöydässä, että kylläpä se Helin laatima teksti oli laadukas - oletteko muut jo lukeneet sen? Samoin kehitystyön avuksi tekemäni pienehkö kyselytutkimus tuntui olevan jotakin aivan ennennäkemätöntä, vaikka mielestäni sellaisen tekee kuka tahansa hiukankin kvantitatiiviseen tutkimukseen perehtynyt, eli periaatteessa kuka tahansa korkeakoulutetuista työkavereistani.

En edelleenkään tiedä, miten tällaiseen palautteeseen pitäisi suhtautua. Kehut ovat niin ylitsevuotavia, että alan jo ihmetellä, missä on vika. Aivan kuin minulta ei olisi todellakaan odotettu tällaista suoritusta, vaikka omasta mielestäni en ole koulutukseni ja työkokemukseni huomioiden saanut aikaan mitään ennenkuulumatonta. Paikkaani täytettäessäkin etsittiin nimenomaan henkilöä, jolla olisi soveltuvaa työkokemusta, ei vasta-alkajaa.

Mieleen on tullut esimerkiksi sellainen epäilys, että epätäydellinen norjani hämää ihmisiä kuvittelemaan, että osaamisessani on muitakin aukkoja. Kun ei asioista puhuessaan osaa käyttää yhtä hienoja sanankäänteitä kuin natiivit, vaikutelma saattaa hyvinkin olla tällainen. Ihmiset eivät osaa erottaa kielitaidon tasoa ja sanoman sisältöä.

Voisiko ulkomaalaisuus sinänsä olla oletettavasti pätevyyttä laskeva tekijä, kun maahanmuuttajien työllistymistä julkiselle sektorille on helpotettu erilaisin suosimisjärjestelmin? Onhan työkaverienikin joukossa ainakin pari, joiden olen kuullut tulleen alunperin jonkinlaisiin hanttihommiin ja sittemmin edenneen oikeisiin töihin, kun pätevyys on todettu.

Suomalaiseen, suoraviivaisempaan palautteeseen tai jopa ajatukseen, että palautteen puuttuminen on positiivista palautetta, tottuneelle norjalainen tyyli vaatii opettelua. Olen yrittänyt seurata joskus saamaani ohjetta, että sanoin vain kiitos  ja hymyilen nätisti suitsutusta saadessani. Ja yritän olla näyttämättä vaivaantuneelta ylisanojen virratessa.