Norjan kielen ihmeellisyyksiä virkamiehen näkökulmasta

Olin äskettäin virkamiehille tarkoitetulla selkeän kirjoittamisen kurssilla. Norjalaisillakin virkamiehillä on näemmä taipumus kansalaisia kirjallisesti lähestyessään ilmaista asia niin, että monilla kansalaisilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Tällaisesta tavasta luonnollisesti halutaan eroon.

Selkeästi kirjoittaminen ei sinänsä ole mikään uusi asia. Kurssilla oli kuitenkin mahdollisuus tehdä myös havaintoja erinäisistä norjan kieleen liittyvistä asioista, kun selkeän esittämisen lisäksi sivuttiin myös kielioppia sekä mainittiin muutama erityisesti muistettava asia "sitten kun kirjoitatte nynorskiksi".

Ensinnäkin norjalaiset pilkkusäännöt. Kurssin vetäjän mukaan pitkälle pääsee sillä perussäännöllä, jonka jokainen norjalainen on oppinut koulussa, eli pilkku laitetaan siihen kohtaan, johon se tuntuu luonnollisesti sopivan. Puheen rytmin mukaisesti. Eikös kuulostakin yksinkertaiselta?

Tämän niin sanotun säännön olen kuullut ennenkin eikä se toimi. Minun logiikkani pilkuttamisen suhteen on ilmiselvästi erilainen kuin norjalainen logiikka. Suomen kielen pilkkusäännöt ovat niin hyvin takaraivossa, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella norjalaisesti, pilkut menevät vääriin paikkoihin. Ehkä tästä pitäisi päätellä, että puhun norjaa väärällä rytmillä.

Ja sitten se nynorsk, jota jokainen norjalainen virkamies käyttelee yhtä sujuvasti kuin jokainen suomalainen virkamies ruotsia.

Norjan kielessä on kaksi virallista kirjakielen muotoa, enemmistön käyttämä bokmål ja vähemmistön käyttämä nynorsk. Molemmat ovat norjaa, mutta niiden alkuperä on eri (bokmål pohjautuu tanskaan, nynorsk tietyn Norjan alueen murteisiin), oikeinkirjoitus on erilaista, kieliopissa on jonkin verran eroa ja sanastossakin on eroja. Esimerkiksi kouluissa käytetään kyseisen alueen valtakieltä, mutta lapsille opetetaan myös sitä toista kielimuotoa. Ja virkamiesten kuuluu osata kumpaakin.

Kurssin vetäjä aloitti bokmålilla kirjoitetuilla kalvoilla ja vaihtoi sitten hetken päästä nynorskiin todeten, että kyllähän te tätä osaatte. Siinä vaiheessa, kun tuli maininta bokmålin ja nynorskin jostakin kieliopillisesta erosta - muistakaa tämä sitten kun kirjoitatte nynorskiksi! - totesin mielessäni, että minähän ei kirjoita nynorskiksi yhtään mitään. Kun en osaa. Lukemaan sentään kykenen, jos ei ole liikaa outoja sanoja.

Kyselin taannoin työkavereilta, millä kielimuodolla he vastaavat saamiinsa nynorskiksi kirjoitettuihin yhteydenottoihin. Kukaan ei tunnustanut kirjoittavansa nynorskiksi. Heräsi jopa keskustelua, onko se oikeasti pakollista. Oslon alueella bokmål on valtakieli, mutta asiakkaiden eli opiskelijoiden joukossa on myös nynorskin valta-alueilta tulleita. Esimerkiksi tenttikysymykset käännetään myös nynorskiksi, koska käännöksen puuttumisesta kyllä joku älähtää. Käännöstöitä bokmålin ja nynorskin välillä tekee ammattikääntäjä, mikä tuntuu hieman huvittavalta, kun kerran molemmat "kielet" ovat norjaa.

Oletusarvona on, että kaikki Norjassa koulunsa käyneet osaavat molempia kirjakielen muotoja. Aivan samalla tavalla kuin kaikki Suomessa koulunsa käyneet oletettavasti osaavat sekä suomea että ruotsia. Maahanmuuttajat ovatkin sitten eri asia. Minulta ei esimerkiksi työhaastatteluissa ole koskaan kysytty nynorskin taidosta, eikä aikuisena Norjaan muuttaneen varmaan edes oleteta hallitsevan sitä. Vuosi sitten työpaikkailmoituksia urakalla läpikäydessäni totesin, että erittäin harvassa ilmoituksessa peräänkuulutettiin molempien kielimuotojen hallintaa. Nynorsk vähemmistön kielenä on ilmeisesti uhanalaisessa asemassa, eikä tilannetta varmaan paranna se, että bokmålin käyttäjät yleisesti kokevat sen opiskelun turhana ja pakkona.

Norjan kieli on erikoinen tapaus. Yksiselitteinen standardikieli puuttuu, mutta sen sijaan olemassa on kaksi kirjakieltä, joista kummastakin on lisäksi olemassa konservatiivinen ja radikaali versio, ja noin ziljoona puhuttua murretta, joita ihmiset myös hyvin mielellään kirjoittavat.

Palautetta norjalaisittain

Olen tainnut joskus ennenkin ihmetellä norjalaisten intoa kehua toisiaan. Nyt kymmenen kuukauden kokemuksella nykyisessä työpaikassa kehujen ryöppy on osunut omallakin kohdalle niin, etten oikein aina tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Olen tehnyt Suomessa vastaavanlaista työtä, jota teen nyt Norjassa, joten en pidä itseäni millään tavalla vasta-alkajana, vaikka totta kai monet asiat ovat myös erilaisia kuten aina uudessa työpaikassa. Monen vuoden työkokemus kuitenkin auttaa sujahtamaan suhteellisen nopeasti uusiinkin rutiineihin, kun kokonaiskuva on hallussa. Tätä ajatellen tuntui hieman liioitellulta, kun äskettäin sain esimieheltä palautetta, että olen päässyt sisälle työhön "uskomattoman nopeasti".

Jo syksyllä, kun sain jotakuinkin määräajassa hoidettua erään byrokraattisen urakan, sekin oli työkaverien mielestä aivan mahtavaa. Miten osasinkaan! Urakka oli sellainen, joka tyypillisesti annetaan taloon viimeksi tulleen hoidettavaksi - hieman tylsä ja puuduttava työ, joka ei vaadi mitään kovin ihmeellistä osaamista vaan ainoastaan hyviä istumalihaksia ja kärsivällisyyttä hoitaa homma loppuun.

Esimiehen pyynnöstä laatimani lyhyt selvitys, joka edellytti tietojen etsimistä netistä, kirvoitti sekin ihastuksen huokauksia. Eräskin kollega piti aiheellisena oikein erikseen mainita lounaspöydässä, että kylläpä se Helin laatima teksti oli laadukas - oletteko muut jo lukeneet sen? Samoin kehitystyön avuksi tekemäni pienehkö kyselytutkimus tuntui olevan jotakin aivan ennennäkemätöntä, vaikka mielestäni sellaisen tekee kuka tahansa hiukankin kvantitatiiviseen tutkimukseen perehtynyt, eli periaatteessa kuka tahansa korkeakoulutetuista työkavereistani.

En edelleenkään tiedä, miten tällaiseen palautteeseen pitäisi suhtautua. Kehut ovat niin ylitsevuotavia, että alan jo ihmetellä, missä on vika. Aivan kuin minulta ei olisi todellakaan odotettu tällaista suoritusta, vaikka omasta mielestäni en ole koulutukseni ja työkokemukseni huomioiden saanut aikaan mitään ennenkuulumatonta. Paikkaani täytettäessäkin etsittiin nimenomaan henkilöä, jolla olisi soveltuvaa työkokemusta, ei vasta-alkajaa.

Mieleen on tullut esimerkiksi sellainen epäilys, että epätäydellinen norjani hämää ihmisiä kuvittelemaan, että osaamisessani on muitakin aukkoja. Kun ei asioista puhuessaan osaa käyttää yhtä hienoja sanankäänteitä kuin natiivit, vaikutelma saattaa hyvinkin olla tällainen. Ihmiset eivät osaa erottaa kielitaidon tasoa ja sanoman sisältöä.

Voisiko ulkomaalaisuus sinänsä olla oletettavasti pätevyyttä laskeva tekijä, kun maahanmuuttajien työllistymistä julkiselle sektorille on helpotettu erilaisin suosimisjärjestelmin? Onhan työkaverienikin joukossa ainakin pari, joiden olen kuullut tulleen alunperin jonkinlaisiin hanttihommiin ja sittemmin edenneen oikeisiin töihin, kun pätevyys on todettu.

Suomalaiseen, suoraviivaisempaan palautteeseen tai jopa ajatukseen, että palautteen puuttuminen on positiivista palautetta, tottuneelle norjalainen tyyli vaatii opettelua. Olen yrittänyt seurata joskus saamaani ohjetta, että sanoin vain kiitos  ja hymyilen nätisti suitsutusta saadessani. Ja yritän olla näyttämättä vaivaantuneelta ylisanojen virratessa.

Maahanmuuttajan omituisia ongelmia

Töissä samalla osastolla kuin minä on tällä hetkellä yhdeksän kansallisuuden edustajia. Suuri enemmistö on norjalaisia, mutta on meitä ulkomaalaisiakin aika monta. Osa ulkomaalaisista on asunut Norjassa pitkään, vuosikymmeniä, osa taas on muuttanut maahan suhteellisen äskettäin, joten esimerkiksi norjan kielen taidossa on eroa.

Tällaisessa valtion virastossa, jossa olen töissä, ihmiset ovat koulutettuja ja keskimäärin hyvin suvaitsevaisesti ulkomaalaisiin suhtautuvia. Sekin, että osastolla on suhteellisen paljon ulkomaalaisia, edesauttaa uusienkin sulautumista joukkoon. Ulkomaalaiselta ei välttämättä useinkaan kysellä mitään erityistä tämän kotimaasta. Se, paljonko itse kukin muuten kertoo alkuperämaastaan, vaihtelee hyvin paljon henkilöstä toiseen.

Joillakin norjalaisilla kuitenkin kuuluu olevan ongelmia ulkomaalaisten suhteen. Lähi-idän suunnalta kotoisin olevat kollegat kertoivat, että pari osaston ulkopuolista norjalaista ei selvästikään erota heitä toisistaan. Ihmisiä puhutellaan milloin kenenkin samalta suunnalta olevan kollegan nimellä, vaikka nimi lukee itse kunkin ovenpielessä. Asianomaiset kollegat suhtautuvat asiaan huumorilla, ja onhan se kieltämättä hieman huvittavaa tulla kerta toisensa jälkeen sekoitetuksi naapurihuoneen ihmiseen, jonka kanssa ei juurikaan ole edes saman näköinen. Jos nyt ei tummia hiuksia lasketa.

Suomalainen ei erotu norjalaisten joukosta ulkonäöllään, mutta aksentti sen sijaan saa monessa aikaan ahaa-elämyksen. Kuulostan kuulemma aivan samalta kuin joku toinen suomalainen, jonka puhekumppani tuntee.

Ja sitten ovat ne norjalaiset, joilla tuntuu olevan ulkomaalaisiin, ainakin joihinkin heistä, aivan erityinen suhde.

Eräs norjalainen kollegani on huomattavan kiinnostunut Suomesta, ja toisten norskien käsityksen mukaan tietää "kaiken" Suomesta. No, epäilemättä aika paljon, muttei sentään ihan kaikkea. Ainakaan näin suomalaisen näkökulmasta. Asiaan kuuluu myös, että puheenaiheet käsittelevät lähinnä Suomea, kun minä satun kohdalle. Pienen ongelman tosin aiheuttaa se, että kyseinen norjalainen on kotoisin joltakin pikkupaikkakunnalta Norjan länsirannikolta ja puhuu niin merkillistä murretta, että minulla on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mistä oikeastaan on puhe. Se, etten selvästikään ymmärrä, ei kylläkään mitenkään haittaa tätä murteenpuhujaa, vaan juttu sen kuin jatkuu. Ja minä kuuntelen ja yritän ymmärtää ja vastata mahdollisiin kysymyksiin - ajoittain ilmeisesti vääriin kysymyksiin.

Samainen henkilö on myös ottanut asiakseen pitää minut ajan tasalla kaikesta tarjolla olevasta suomalaisesta kulttuurista. Saan sähköpostiini viestin aina, kun jossain on esillä suomalaista taidetta tai suomalaisen musiikin tai muusikon konsertti tai muut jollakin tavalla Suomeen liittyvät kissanristiäiset. Kun vaihtokirjahyllyyn oli jostakin ilmestynyt suomenkielinen Kymenlaaksoa käsittelevä kuvateos vuodelta kuokka ja kirves, sain välittömästi tiedon asiasta. Kun en heti käynyt ottamassa kyseistä kirjaa talteen, se tuotiin minulle, koska minä varmastikin olen kiinnostunut saamaan haltuuni suomalaisen kirjan. Sama se, mitä se käsittelee. Olen myös saanut selonteon siitä, mistä muilta osastoilta löytyy suomalaisia - tämä norjalainen tuntee heidät kaikki.

Joskus suomalainen maahanmuuttaja on ihmeissään eikä tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa tämän ylitsevuotavuuden edessä. Ei minulla mitään suomalaista kulttuuria tai muita suomalaisia vastaan ole, mutta...

Pusikossa

Mies on jo hetken aikaa hinkunut läheisen Bergsåsen-kallion päälle, koska ei ole siellä vielä käynyt. Sinne siis suuntasimme. Koko Semsvannet-järven ympäristö on suosittua ulkoilualuetta, jossa on pilvin pimein hyvin merkittyjä ulkoilureittejä, joten emme sen enempää suunnitelleet reittivalintoja saatikka että olisimme edes vilkaisseet karttaa.

Meneehän niitä polkuja siellä suuntaan jos toiseenkin.

Katselimme maastoa kauempaa ja arvioimme silmämääräisesti, mistä polku todennäköisesti kulkee. Kun yhdellä puolella on lähes pystysuora seinämä ja toisella puolella huomattavasti loivempi rinne, niin loogisesti ajatellen ei pitäisi olla vaikea arvata, mistä kannattaa lähteä liikkeelle.

Niinhän sitä ainakin voisi kuvitella.

Astuimme tieltä metsän puolella, samosimme valkovuokkokenttien halki, kiipesimme parin aidan yli, laskeuduimme pieneen rotkoon, hyppäsimme puron yli, kiipesimme ylös rotkosta, rämmimme erinäisissä pusikoissa ja totesimme, ettei siellä mitään polkua mene. Löysimme takaisin tielle ja palasimme helpompaa reittiä takaisin autolle. 

Miestä jäi kuitenkin kaihertamaan se, että Bergsåsen on edelleen käymättä. Kotona sitten tarkistimme netistä sinne menevät reitit, ja kas kummaa, niitä ei todellakaan näytä olevan. Mahdollisesti asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että kallion alue on luonnonsuojelualuetta, ja merkittyjen polkujen puuttuminen pitää ihmismassat poissa. Ei sinne kuitenkaan pääsy ole kielletty, joten uusi yritys pitänee tehdä kartan kanssa, koska maasto on sen verran vaikeakulkuista, että reitin valinta vaatii pientä suunnittelua.

Siinä metsässä samoillessa vastaan tuli kaikenlaista nähtävää. Valkovuokkoja oli kaikkialla, sinivuokkojakin paikoitellen muista luonnonihmeistä puhumattakaan. Ihmisasutuksestakin oli jälkiä, mikä ei ole ihme, koska Semsvannet-järven ympäristössä on muinoin ollut paljon pieniä torppia.

Ensin tuli vastaan huussi.

Sitten mökki, jolle huussi kuuluu. Joku näytti rakentaneen vanhaan pikkumökkiin elintasosiiven ja tehneen siitä kesäasunnon. Polku tälle kesämökille oli kuitenkin siinä määrin umpeen kasvanut, että se ei taida olla kovin ahkerassa käytössä. 

Mökin pihasta löytyi luonnonkivistä rakennettu uuni. Ajalta ennen kesämökkia, arvelisin.

Paluumatkalla tietä pitkin vastaan tuli portti, jossa kerrottiin aitauksessa olevan lampaita ja lehmiä. Tämän aidan sisäpuolelle me kiipesimme metsässä samoillessamme, mutta kotieläimiä emme nähneet missään. Ainakin tällä alueella ulkoilureitit kulkevat aivan yleisesti laidunten poikki, ja porteissa muistutetaan, että ne pitää sulkea eläinten takia.

Kalliolle, kukkulalle

Minulla on tapana käydä kävelyretkillä naapurustossa ja katsella taloja ja pihoja. Asuinalueet näillä nurkilla ovat aika tiheään rakennettuja. Tonttimaa lienee kallista, mutta mieleen tulee myös, että omakotitalo itsessään taitaa riittää monelle, pihasta viis, kunhan siihen mahtuu parkkiin auto tai pari.

Vaikka lähialue on minun silmissäni jo täyteen rakennettu, uusia rakennustyömaita kuitenkin putkahtelee sinne tänne. Siinä, missä minä näen vain hiukan normaalia leveämmän tienpientareen tai jyrkän kalliorinteen, norjalainen näkee talonpaikan. Eihän siitä tarvitse kuin hiukan räjäyttää kalliota pois tieltä tai tuoda muutama kuorma täytemaata, niin ihan hyvin siihen sopii talo tai parikin.

  

Näyttää myös olevan tavallista, että jos tonttimaata on oman talon ympärillä hiukan enemmän, se lyödään lihoiksi. Mitäpä sitä puutarhalla. Joskus vaatimattomampikin maapläntti saattaa kelvata jollekin. Taannoin tavailin huuli pyöreänä tien pielen mainoskylttiä, jossa kyseltiin, että haluaisitko rakentaa kotisi tähän. Tarjolla oleva tontti oli arviolta 15 metrin korkuinen, erittäin jyrkkä rinne aivan kadun varressa, ja rinteen päällä, paremmalla paikalla, oli tietenkin jo talo, oletettavasti tontin myyjän. 

Ylläolevan taloprojektin onnellisella omistajalla on suorastaan ruhtinaallisesti tilaa käytössään - kyseessä ei siis ole edellä mainitsemani tonttimaa. Kuvassa näkyvään tyhjään tilaan mahtuisi hyvin vielä muutama talo lisää. 

Joskus pitää silti ihmetellä, millaisiin paikkoihin ihmiset kotinsa pystyttävät. Ylläoleva talo lienee kuitenkin rakennettu ennen kuin se alapuolelle ilmestyi valtatie ja kallion reuna siirtyi nykyiselle paikalleen. Jyrkänteen reunalle ja/tai aivan vilkasliikenteisen tien viereen näkyy kyllä rakennetun aivan tarkoituksellakin. Näitä asuntoja sitten todennäköisesti myydään vaikkapa vuononäkymällä muttei varmaankaan lapsiystävällisellä pihalla. 

Mäen päältä katsellen maisemassa näkyy myös peltoa, sillä jotakuinkin kaikki talot on rakennettu kallioille ja rinteisiin. En ole perehtynyt täkäläiseen kaavoituspolitiikkaan, mutta erilaisissa kallionkoloissa olevia rakennustyömaita katsellessa tulee mieleen, että eikö tosiaan ole mahdollista löytää helpompia paikkoja. Vaikka siitä vieressä olevan pellon laidasta. Luulisi, että peltotilkkujakin jo moni katselee sillä silmällä, kun tälle alueelle kuitenkin koko ajan rakennetaan uutta, sekä asuntoja että toimistotiloja. 

Byrokraatin vuodatusta

Eräänä päivänä mennäviikolla töissä oli päivän kestänyt hallintoseminaari. Tämäntyyppisiä tilaisuuksia tuntuu olevan melko säännöllisesti, ja yhteinen nimittäjä niille on hallinnon organisoinnista ja prosesseista sekä niiden kehittämisestä puhuminen. Sen tarkempiin tuntomerkkeihin menemättä kerrottakoon, että olen töissä kolmannen asteen oppilaitoksessa. 

Esimies pyysi etukäteen, että käyttäisin seminaarissa viiden minuutin puheenvuoron siitä, millaisia vaikutelmia olen saanut aloitettuani työt viime elokuussa. Olen tottakai keskustellut esimieheni kanssa erinäisistä asioista ennenkin, joten kun mainitsin muun muassa erittäin hyvän työilmapiirin ja raskassoutuisen byrokratian, ne eivät tulleet hänelle yllätyksenä. 

Olen nimittäin pannut menneinä kuukausina merkille, että erilaisia sääntöjä ja määräyksiä on aivan julmetusti, mutta monen kiveen hakatulta tuntuvan säännön tarkoitusperä on jäänyt minulle hieman hämäräksi. Lisäksi sääntöjen noudattamisen valvominen tuntuu vievän suunnattomasti aikaa. Ei niitä sääntöjä varmaankaan - toivottavasti ainakaan - ole laadittu pelkästään sääntöjen itsensä vuoksi, mutta lopputulos näyttää ainakin ulkopuolelta tulleen silmään byrokratialta, joka kukkii ja rehottaa joka puolella. 

Pyrin toki ilmaisemaan näkemykseni mahdollisimman diplomaattisesti, enkä verrannut asiaintilaa Suomeen ja entiseen työpaikkaani, joka myös oli kolmannen asteen oppilaitos. Ja vaikka sanoin paljon muutakin, nimenomaan byrokratia oli se, joka sanomastani tuntui jääneen kaikkien mieleen. Ilmeisesti kenelläkään ei kuitenkaan mennyt hernettä nenään siitä, että ulkomaalainen arvosteli norjalaisten toimintaa. Muutama kollega sen sijaan totesi, että olipa hyvä, että joku sanoi asian ääneen. Norjalaiset ovat nimittäin kyllä tietoisia byrokratiastaan, mutta keskusteluissa sille harvemmin löydetään tai edes uskotaan olevan olemassa vaihtoehtoja.

Opintohallinnon työskentelyä ohjaavat monenlaiset lait, asetukset ja muut normit sekä Suomessa että Norjassa. Peruslainsäädäntö, joka säätelee hallinnollista toimintaa, on kummassakin maassa melko samanlaista, joten sen puolesta maan vaihto ei ole ongelmallista. Edes lakitekstin lukeminen norjaksi ei ole mitenkään ylivoimaista, kun asiasisältö on jo ennestään tuttua. Sen sijaan jokapäiväinen työskentely erilaisine prosesseineen on se, joka pitää opetella uudelleen maan vaihtuessa. Tosin pitää muistaa, että maan sisälläkin työpaikan vaihtaminen aiheuttaisi todennäköisesti jossain määrin samanlaista uuden opettelua.

On paljon asioita, joita haluaisin muuttaa. Tarkemmin sanottuna kehittää. Enkä tarkoita, että haluaisin ottaa norjalaisen mallin tilalle suomalaisen mallin, sillä se tuskin toimisi. Joissain asioissa perusajattelutapa on liian erilainen. Ja työnjakomalli on liian erilainen. Kehitysasioista norjalaisten kanssa keskusteltaessa pitää miettiä tarkkaan, miten sanansa asettaa. Sen tiedostan, ettei edes ole minun tehtäväni yrittää muuttaa kaikkea, mutta oman työn kehittäminen on mahdollista. Kunhan etenee rauhallisesti ja perustelee näkökantansa.

Nyt muutaman kuukauden kokemuksella "samanlaisesta" työstä Norjassa kuin mitä tein Suomessa voin todeta, että työ ei todellakaan ole samanlaista, vaikka työn tavoite olisikin sama. Maan vaihtuessa muuttuu moni muukin asia.

Käyttäytymisohjeita henkilökohtaiseen kontaktiin norjalaisten kanssa

1. Norjalaisella on vahva kansallistunne. Lisäksi norjalainen tuntee olevansa läheistä sukua muiden pohjoismaalaisten kanssa. - Siispä vältä kaikkea sellaista, joka voi loukata kansallista kunniaa.

2. Norjalainen rakastaa vapauttaan. Hän kaihtaa kaikenlaista pakkoa ja alistamista. Hän ei tunne sotilaallista kuria ja auktoriteettia. - Siispä anna mahdollisimman vähän käskyjä, äläkä huuda hänelle. Tällainen käytös aiheuttaa ainoastaan uhmaa eikä sillä ole toivottua vaikutusta. Eniten on mahdollista saavuttaa käyttämällä leikillistä sävyä. Tarpeeton terävyys ja opettavainen sävy loukkaa norjalaisen omanarvontuntoa.

3. Norjalainen on olemukseltaan sulkeutunut ja pidättyväinen, hidas ajattelultaan ja toiminnaltaan mutta myös epäileväinen kaikkea vierasta kohtaan. - Siispä älä kiirehdi. Käytä aikaa.

4. Norjalaiselle koti on muinaisgermaanisen käsityksen tapaan pyhä. Hän osoittaa mielellään vieraanvaraisuutta. Omistusoikeus on loukkaamaton. Talon ovea ei lukita. Varastelu on lähes tuntematonta, ja sitä pidetään häpeällisenä. - Siispä vältä kaikenlaista perusteetonta omaisuuden haltuunottoa, vaikka tavarat lojuisivat ympäriinsä. "Hankintojen tekeminen", "järjestely" ja vastaava on sama kuin varkaus, ja se on kaikissa olosuhteissa kielletty.

5. Norjalainen ei ymmärrä sotaa. Tämä meriä kulkeva ja kauppaa käyvä kansa on kallellaan Englantiin päin. Se pelkää Venäjää. Vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta se ei ymmärrä kansallissosialismin tavoitteita. - Siispä vältä poliittisia vastakkainasetteluja.

6. Norjalainen pitää kodikkaasta, mukavasta oleilusta. Hänet voittaa puolelleen ystävällisyydellä, pienellä huomaavaisuudella ja hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän on. - Siispä ei minkäänlaista päällekäyvyyttä, ei varsinkaan naisten kohdalla.

7. Saksan kieltä ymmärretään lähes kaikkialla, jos sitä vain puhutaan hitaasti ja selkeästi.

Kun Saksa 75 vuotta sitten miehitti Norjan, sotilaat saivat käyttäytymisohjeet, joilla piti välttää turhat kahnaukset. Tyypillisen norjalaisen luonnehdinta ei mennyt täysin metsään, sillä se on monelta osin edelleen tunnistettavissa.

Jostakin syystä norjalaiset eivät sitten kuitenkaan aivan vastanneet saksalaisten odotuksia ja vastaanotto oli kaikkea muuta kuin oli toivottu. Heti kättelyssä norjalaiset ampuivat upoksiin ison sotalaivan, kuningas kieltäytyi yhteistyöstä ja joillakin alueilla sotilaallinen vastarinta oli sisukasta, myöhemmästä vastarintatoiminnasta puhumattakaan.