Uusi työpaikka ja mistä se ilmaantui

Kirjoittelin taannoin, miten työnhaku Norjassa tapahtuu. Sitähän tässä on tullut viime aikoina harrastettua, kunnes sitten parin mutkan kautta tärppäsi.

Kun tieto edellisen työn loppumisesta tuli, tehostin työnhakua entisestään. Minähän en tässä suhteessa ole levännyt laakereillani oikeastaan hetkeäkään viime vuosina, vaikka hakutoiminnan intensiivisyydessä on ollut vaihtelua. Nyt, kun uusi työpaikka oli pakko löytää ja vieläpä mahdollisimman pian, laitoin omat vaatimukseni ja toivomukseni uusiksi. Toisin kuin tässä tilanteessa voisi kuvitella - että kaikki kelpaa - kiristin vaatimuksia ja päätin hakea vain sellaisia työpaikkoja, joissa oikeasti voisin kuvitella viihtyväni ja joissa pääsisin käyttämään koulutukseni ja aiemman suomalaisen työkokemukseni tuomaa osaamista. Sen sijaan, että syytäisin hakemuksia sinne tänne, panostaisin hakemusten laatuun ja oman osaamiseni myymiseen sellaisille työnantajille, joista minä olin kiinnostunut.

Tämä ei ehkä kuulosta kovin järkevältä, kun takana on muutama vuosi vihreämmän oksan etsimistä ilman tuloksia. Olin kuitenkin niin perinpohjin tympääntynyt töihin, joita tekevät lähinnä maahanmuuttajat ja nuoriso, että halusin jotain muuta. Sanotaanko nyt vaikka, että "oikeita töitä". Ja hyvämaineisen ja luotettavan työnantajan vielä siihen päälle.

Erinäisiä hakemuksia lähetettyäni pääsin myös pariin haastatteluun. Kumpaakaan näistä paikoista en saanut, mutta pari viikkoa jälkeenpäin sain puhelun toiselta työnantajista, joka kutsui keskustelemaan muista mahdollisuuksista. Joidenkin paikkojen täyttämisen myötä oli vapautunut sijaisuuksia, joita ei ollut pakko laittaa julkiseen hakuun. Keskustelujen lopputuloksena sain työtarjouksen, jonka hyväksyin.

Koko prosessi osoitti tai ainakin sai epäilemään tiettyjä asioita.

Norjassa työnhakijan omaa aktiivisuutta ei korosteta turhaan, koska vain hyvin pieni osa avoimista paikoista laitetaan julkiseen hakuun. Sen sijaan niihin värvätään tekijöitä muin keinoin. Minä satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaikken saanutkaan sitä alunperin hakemaani työtä. Sen sijaan nimi tuli työnantajan mieleen, kun piti löytää sijainen aivan vastaavaan tehtävään.

Sijaisuuksia ei missään nimessä pidä hyljeksiä. Tämän sijaisuuden olisin ottanut vastaan, vaikka olisin vielä ollut entisessä työpaikassani ilman uhkaa töiden loppumisesta siellä. On organisaatioita, joihin käytännössä pääsee sisään lähinnä vain sijaisuuksien kautta. Norjassa henkilön "sopivuus" tuntuu olevan niin olennaisen tärkeää, että vakituiseen työhön ei hevillä oteta ulkopuolista, jota kukaan ei tunne ennalta. Sijaisuus on mahdollisuus osoittaa sekä osaamistaan että soveltumistaan työyhteisön sosiaalisiin kuvioihin.

Joskus työnantaja kiinnittää hakijan CV:ssä huomiota erilaisiin asioihin, kuin mitä työnhakija ehkä tulee ajatelleeksi. Tämä minusta tosissaan kiinnostunut työnantaja oli kiinnostunut ennen kaikkea soveltuvasta kokemuksesta. Koulutuksesta ei haastattelussa juurikaan keskusteltu, mutta varsinkin myöhemmässä keskustelussa kävi ilmi, että hyvin suurella osalla hakijoista ei ole tehtävään vaadittavaa aiempaa kokemusta. Toisen työnantajan haastattelussa kävi ilmi, että plussikseni oli laskettu mm. suomalaisuus sekä eräs kouluaikojen harrastus. Toki muukin pätevyys oli huomioitu, mutta nämä seikat olivat ilmeisesti pistäneet silmään hakijoiden joukossa. Näistä asioista voi tehdä ainakin sen päätelmän, että otettaessa yhteyttä työnantajaan ennen hakemuksen lähettämistä kannattaa yrittää urkkia, millaista ihmistä sinne oikeastaan yritetään löytää. Ja sitten tietenkin tuoda halutut ominaisuudet selvästi esille hakemuksessa.

Työnantajat, joille nyt lähettelin hakemuksia, ilmoittavat pääsääntöisesti toivovansa, että "työntekijäkunta heijastaa yhteiskunnan monimuotoisuutta" eli suomeksi sanottuna esim. maahanmuuttajahakijoita ei hyljeksitä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita, että maahanmuuttaja olisi jotenkin paremmassa asemassa. Ei-länsimaista alkuperää olevia saatetaan kutsua haastatteluun helpommin, mutta eurooppalainen hakija on pääsääntöisesti samalla viivalla norjalaisten kanssa. Valitsijoista sitten riippuu, miten ulkomaalaisiin hakijoihin suhtaudutaan.

Mutta millä perusteella sitten lopulta tehdään päätös siitä, ketkä arviolta 100-150 hakijasta kutsutaan haastatteluun, jäi hieman askarruttamaan mieltäni. Lähetin hakemuksia useaan paikkaan, mutta haastattelukutsu tuli vain kahdesta. Osa niistä paikoista, joihin en päässyt haastatteluun, oli sellaisia, jotka oman arvioni mukaan vastasivat vielä paremmin osaamistani kuin ne, joihin minua haastateltiin. Todennäköisesti tässä asiassa on paljolti kyse myös sattumasta ja tuurista. Toisaalta myös sisäiset hakijat saattavat kiilata haastateltavien listan kärkeen, ennestään tuntemattomien ihmisten edelle. Sisäisten hakijoiden suosiminen ei tietenkään ole mikään norjalainen erityispiirre. Samaa tapahtuu myös Suomessa.

Norjankielinen haastattelu oli asia, joka jossain määrin jännitti etukäteen. Toki nykyään juttelen jo vaikka mitä norjaksi, mutta eri asia sitten on, miten oikealta kieli kuulostaa norjalaiseen korvaan. Työpaikoissa, joita hain, norjan kielen taito on edellytys tehtävien hoitamiselle. Tämä huomioiden toisessa haastattelussa tuntui hieman absurdilta, kun minulta heti kättelyssä varmistettiin, että ymmärränhän heidän puhettaan. Ja että saan kaikin mokomin sanoa, jos en ymmärrä jotain. No, ymmärsin enkä kysellyt selvennyksiä. Tosin minun norjaani korjattiin pari kertaa. Tämä oli nimenomaan se työnantaja, jonka palveluksessa aloitin viime perjantaina, joten mitä ilmeisimmin kielitaitoni arvioitiin riittäväksi.

Nyt ovat sitten edessä uudet haasteet ja niiden myötä norjan kielen syventävä kurssi, ammattisanasto. Uusi työ teettää aina alkuvaiheessa tavallista enemmän työtä, ja tämä työ todennäköisesti vielä enemmän nimenomaan kielen takia.

Mikäli se ei vielä edellä käynyt ilmi, niin olen erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Nyt on vuosi aikaa tehdä itsestään korvaamaton. ;)

Helle

Tänä vuonna norjalainen kesä on osoittautunut kesäksi ainakin loma-aikaan heinäkuussa. Hellettä piisaa ja meilläpäin lämpötila on noussut 30 asteeseen tai yli jo monta päivää putkeen. Tänään alkoi jo syntyä ukkospilviä, mutta eihän siitä sitten kuitenkaan mitään ukkosilmaa tullut. Josko sitten huomenna ilma raikastuisi.

Tällä kelillä voi vaikka tutustua norjalaiseen lyriikkaan, jos ei kuumuudelta muuta jaksa.

Oletko sitä tyyppiä, joka ei koskaan rusketu ja joka ei edes erityisesti yritä?
Pidetäänkö sinua tylsänä pelkurina, koska sinua ei yleensä huvita uida?
Onko sinulla ongelmia seurustella liian positiivisten ihmisten kanssa?
Et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Oletko sitä tyyppiä, joka mielellään istuu, istuu sisällä ryyppäämässä, kun aurinko paistaa?
Oletko sitä tyyppiä, joka on heikkona urheiluun, mutta vain ruudulla ja vain, kun me voitamme?
Siinä tapauksessa sinulla on ongelmia herneaivoisten yhdistyksen mukaan.
Mutta et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Ihmiset, minulla on uutisia, pyydän ehdotonta hiljaisuutta.
Odotus on ohi, ensi yönä sataa lunta.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Oletko sitä tyyppiä, joka ärsyyntyy ihmisistä, joiden aina pitää tehdä vaikutus?
Jos sinulla on jääkaappi, jos sinulla on TV, silloin sinulla on kaikki, mitä tarvitset elääksesi.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Joachim "Jokke" Nielsen
Suom. Heli

Kappaleen alkuperäinen esittäjä on Jokke & Valentinerne, mutta minä itse pidän enemmän tästä Ingrid Olavan cover-versiosta.

Minikokoinen kesäparatiisi

Yksi rivitalossa asumisen ehdottomista eduista on oma takapiha. Runsas kolme vuotta sitten tähän asuntoon muuttaessamme meidän takapihallamme oli lähinnä kivenmurikoita ja kokoelma erilaisia rikkaruohoja, sillä aiemmat asukkaat eivät olleet välittäneet pihanhoidosta tippaakaan. Puutarhaprojektin myötä tilanne on muuttunut ja takapihalla on tällä hetkellä pikkuinen kesäparatiisi. Pihahan ei ole kovin suuri, mutta puutarhaharrastuksen ylläpitämiseen se kyllä riittää.

Projektin suurimmat ponnistukset tulivat valmiiksi viime kesänä nurmikon tekemisen myötä, ja istutuksetkin on pääosin tehty. Nyt sitten odotellaan istutusten kasvamista ja pihan muuttumista rehevämmäksi. Kolme vuotta sitten istutetut marjapensaat tosin tekevät jo tänä vuonna ensimmäistä kertaa marjoja, muttei niistä vielä aivan hilloksi asti riitä. Tästä eteenpäin puutarhaprojekti on lähinnä hienosäätöä - kitkemistä, ruohonleikkausta ja etanankestävien perennojen testausta. Ja joku voisi tietenkin vielä rakentaa portaat talon nurkalta alas nurmikolle.

Jos tekemisen puute kuitenkin yllättää, pari aluetta on vielä odottamassa, että keksin, mitä tehdä niille. Talon päädyssä, suurimman osan päivästä varjossa on muutaman neliömetrin ala, jolla aikaisemmin kasvoi sammalta ja voikukkia. Sammaleentorjunnan ja voikukanjuurien ylös kaivamisen seurauksena nykytilanne on lähinnä niitty, joka kuitenkin vaatii jatkuvaa silmälläpitoa, koska sammal näyttäisi kovin mielellään ottavan tilan uudelleen haltuunsa.

Lisäksi pihan perällä on rinnealue, jolle ei ole vielä tehty muuta kuin raivattu ylimääräiset kasvustot pois. Sinne voisi kehitellä jotain, mutta mieluiten jotain sellaista, joka ei edellytä kovin paljon kaivamista. Takapiha kun on runsaskivistä täytemaata, ja jokaisesta istutuskuopasta pitää kangeta ylös useampia vähintään nyrkin kokoisia murikoita.

Rivitaloalueellamme on noin sata pikkuruista takapihaa, joita ihmiset näyttävät hoitavan ja hyödyntävän hyvin vaihtelevasti. Muutamalla pihalla on hienot istutukset, toiset kasvavat heinää ja yleisin pihamalli taitaa olla pelkkä nurmikko.

Hyötykasvit eivät näytä olevan suosittuja. Joillakin on vanha, jo aiemman asukkaan istuttama omenapuu, mutta marjapensaat ovat todella harvassa ja kasvimaata en ole havainnut missään. Vaikka pihat ovat pieniä, jotakin niihin kyllä mahtuisi, mutta ilmeisesti trendi on, että pihanhoidon pitää olla mahdollisimman helppoa ja hoitua ruohonleikkurilla.

Pihaa enemmän panostetaan parvekkeeseen ja terassiin sekä ulko-oven edustaan, joilta saattaa löytyä hyvinkin näyttäviä ruukkukasveja. Parhaimmillaan kalustetut terassit ja parvekkeet ovat olohuoneen jatkeita, mutta niidenkin välillä näyttää olevan suuria eroja panostuksessa. Hienoksi laitettu terassi ei kuitenkaan tarkoita, että itse pihalle olisi tehty mitään erityistä. Samanlainen linja terassien ja pihojen suhteen on tavallinen myös lähiympäristön omakotialueilla.

Meillä meneekin sitten niin päin, että piha on hoidossa, mutta parvekkeeseen ja terassiin ei ole erityisemmin panostettu. Ehkä pitää seuraavaksi alkaa sisustaa niitä, kun pihanhoito ei vie enää kaikkea aikaa ja energiaa kesällä.

Lost & found: Juhannus

Viime vuosina olen harmitellut ja ihmetellyt juhannuksen puuttumista norjalaisesta kulttuurista. Ensivaikutelma oli, ettei sitä vietetä lainkaan. Sitten löytyi jonkinlaista Sankthansin juhlintaa, joka oli kyllä varsin aneemista suomalaiseen juhannukseen verrattuna. Lopulta selvisi sekin, että juhannusjuhlinnan puuttuminen tai pienimuotoisuus onkin tanskalaisten syytä.

Tänä vuonna katselin silmä tarkkana mainintoja Sankthansin vietosta, ja löysinkin jotain. Norjan "virallinen" ja oikein televisioitu Sankthanaftenin (23.6.) juhlinta tapahtui tänä vuonna Vollenissa, kävelymatkan päässä meiltä. Eikun menoksi!

Vollenissa poltetaan kokkoa joka vuosi, ja ilmeisesti se on suhteellisen suosittu juhlapaikka. En sitten tiedä, paljonko väkeä nimenomaan televisiointi ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisäohjelma oli houkutellut paikalle, mutta joka tapauksessa tungos oli melkoinen. Tämä oli itse asiassa myös yksi niitä harvoja tapauksia, jolloin olen nähnyt norjalaisten kävelevän ja pyöräilevän jonnekin joukoittain ilman, että kyseessä on urheilutapahtuma.

Järjestetty ohjelma näytti rajoittuvan kokon sytyttämiseen ja musiikkiesityksiin. Kokkoa sytyttämässä oli Norjan tämän hetken suurin lapsitähti. Muuten Sankthansin vietto vaikutti olevan lähinnä piknik-eväiden syömistä rantakalliolla, jossa ihmiset istuivat vilteillään kuin sillit suolassa. Jos omat makkarat ja kertakäyttögrilli eivät olleet tulleet mukaan, makkaraa oli myös myynnissä.

Suomalaisista juhannusjuhlista poiketen näissä juhlissa alkoholilla ei näyttänyt olevan osuutta. Ilmeisesti se ei ole täällä tapana, ja tietenkin juhlinnan sijoittuminen maanantai-iltaan myös rauhoittaa menoa, sillä lomakausi ei ole vielä kunnolla alkanut. Sitä en tosin pannut merkille, oliko ihmisillä esimerkiksi viinilaatikoita mukanaan. Yhden nuorehkon miehen kuulin kyselevän makkaranmyyjiltä, onko missään myynnissä minkäänlaista alkoholia ja vastaus oli että ei.

Kotiin palattua totesin, että tv-lähetys Sankthans-juhlista oli edelleen menossa. Iltakymmeneltä näytettiin jo uusintana kokon sytyttäminen, ja sen jälkeen ryhdyttiin muistelemaan pelastajien ja pelastettujen kokemuksia veneilyonnettomuuksista. Että näin riehakasta menoa!

Moniruokakulttuurinen parisuhde

Kun kaksi eri maista kotoisin olevaa ihmistä lyö hynttyyt yhteen, syntyy monikulttuurinen parisuhde. Kun kyseessä ovat norjalainen ja suomalainen, monikulttuurisuus on useimmiten hieman kyseenalaista, koska Suomi ja Norja ovat kulttuureiltaan hyvin lähellä toisiaan. Kulttuurit eivät yleensä parisuhteen arjessa pahemmin kolahtele.

Toisaalta nimenomaan arkipäivään liittyy asia, jossa monikulttuurisuus sitten yllättäen saattaakin iskeä silmille. Tai tässä tapauksessa makuhermoille, sillä kyseessä on kahden ruokakulttuurin kohtaaminen. Toki tässäkin asiassa voidaan ylimalkaisesti sanoa, että eiväthän norjalainen ja suomalainen ruokakulttuuri nyt niin paljon toisistaan eroa, että se mitään ongelmia aiheuttaisi. Pienemmät ja isommat keskustelut soppakattilan äärellä kuitenkin osoittavat, että täysin ongelmatonta ei näidenkään kahden kulttuurin yhteensovittaminen ole. Itse kukin on tähänastisen elämänsä aikana tottunut tietynlaisiin ruokiin, ja jotkut toiselle jokapäiväistä murkinaa olevat ovatkin täysin outoja.

Muutama vuosi sitten, kun mies oli ensimmäisen kerran tulossa Suomeen viettämään joulua, koettiin ensimmäinen ruokashokki. Onneksi suomalaisen joulupöydän kalapitoinen sisältö tuli puheeksi jo ennen joulua, joten mies ehti toipua pahimmasta järkytyksestä jo ennen jouluaattoa. Mies ei nimittäin ole kalan ystävä, ja sitä paitsi norjalainen joulupöytä on lastattu lihalla, makkaralla ja läskillä. Varsinkaan rasvainen liha ei vastaa minun käsitystäni herkkuruuasta. Minä herkuttelen kalalla, joka taas on miehelle arkiruokaa.

Norjassa merikalavalikoima on suuri ja mielenkiintoinen, kunhan löytää kaupan, jossa on tuorekalatiski. Monet norjalaiset myös syövät paljon kalaa, mutta sitten tuntuu olevan myös toinen koulukunta, lihansyöjät, johon miehenikin kuuluu. Minä itse olen syönyt kalaa hyvällä halulla lapsesta lähtien. Mieskin muistelee lapsena syöneensä paljon kalaa, ja ilmeisesti kalasta on silloin tullut yliannostus, koska se ei enää maistu. Kalan syönnistä on meidän taloudessamme käyty ajoittain keskustelua, ja lopputulos on, että sitä syödään silloin tällöin. Kala tosin on pääsääntöisesti lohta, koska miehen näkemyksen mukaan valkoisen kalan, mikäli sitä hänen lautaselleen päätyisi, pitäisi olla vastapyydettyä eli suoraan laivasta ostettua. Se taas ei näillä main onnistu.

Mutta liha, sen syöminen kuuluu ilmiselvästi norjalaiseen ruokakulttuuriin. Ruoka ilman lihaa ei ole ruokaa. Minä olen kaikkiruokainen, joten lihansyönti ei sinänsä ole ongelma. Jos kuitenkin pitäisi syödä lihaan perustuva päivällinen joka päivä parinkin viikon ajan, minulle syntyy suorastaan fyysinen tarve saada jotain kevyempää, mielellään kasviksiin painottuvaa ruokaa. Siinä sitten parisuhteen norjalainen osapuoli saattaa nousta kapinaan, ellen markkinoi kasvisruokaa sopivalla tavalla. Tilastojen mukaan norjalaiset syövät kasviksia keskimäärin muistaakseni vähintään yhtä paljon kuin suomalaiset, mutta olen myös tavannut monta norjalaista aikuista, jotka välttelevät kasvisten syöntiä. Mies ei tässä suhteessa onneksi kuulu pahimpaan kastiin, mutta kasvistenkin syönnistä meillä on keskusteltu aina silloin tällöin.

Koska minä olen taloutemme muonitusvastaava, mies on suhteemme alkumetreiltä lähtien altistunut suomalaistyyppiselle kotiruualle. Lihapullat ja perunamuusi menevät alas ongelmitta. Perunamuusin kohdalla tosin kohdattiin kulttuuriero, koska minä teen muusin perunoista. Mies oli koko siihenastisen elämänsä syönyt pussimuusia. Onneksi tästä ei syntynyt ongelmaa, päin vastoin.

Sen sijaan keittoruuat aiheuttivat keskustelua. Norjalaisten herkkua vaikuttaa olevan tomaattikeitto, jota myös mies suosi sen helppouden vuoksi. Erityisen helpoksi tomaattikeiton tekee se, että sen voi valmistaa pussiaineksista. Myös muita pussikeittoja on tarjolla. Miehen mielestä ne ovat käypää ruokaa, kunhan lisänä on leipää. Minä taas vierastan pussikeittoja. Tomaattikeittokin on parempaa, kun sen tekee vaikkapa tomaattimurskasta ja höystää tilkalla kermaa. Siivosin äskettäin kaapin perukoilta roskikseen valikoiman vanhaksi menneitä pussikeittoja, jotka eivät olleet minun ostamiani. Ilmeisesti tässä kohdassa on tapahtunut siirtymä toisenlaiseen kulttuuriin.

Keittoihin liittyy myös seikka, jota olen ajoittain ihmetellyt. Jos keitossa on paloiteltuna erilaisia juureksia ja ehkä muitakin kasviksia, se on miehen käsityksen mukaan kasviskeittoa, vaikka siinä olisi myös makkaraa tai jauhelihaa. Minä henkilökohtaisesti kutsuisin kyseisenlaisia keittoja makkarakeitoksi ja jauhelihakeitoksi, ja kasviskeitossa ei minun mielestäni ole lihaa tai lihajalosteita, vain kasviksia. Kalakeittoa mies sentään kutsuu kalakeitoksi juureksista huolimatta. Tämä nyt on lähinnä terminologinen dilemma, ja koska erilaiset keitot kelpaavat myös parisuhteen norjalaiselle, en ole ryhtynyt uudelleenkouluttamaan miestä tämän asian suhteen.

Mieskin toki kokkaa ajoittain. Koska mies ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta, pöytään ilmestyy silloin useimmiten jotakin einestä. Vaikka mies ei kalasta välitä, kalapihvit jostakin syystä kuuluvat vakioruokiin miehen kokatessa. Niitä saa valmiina kaupasta, ja ne on helppo lämmittää paistinpannulla. Mies tarjoaisi mielellään kalapihvien ja miksei muunkinlaisen kalan kanssa ruskeaa kastiketta, niin kuin hänen lapsuudessaankin tehtiin, mutta minun mielestäni taas kala ja ruskea kastike eivät kuulu samalle lautaselle.

Myös makkara on ruokalaji, jota mies suosii. Itse asiassa makkaralla tuntuu olevan lähes kansallisruuan asema Norjassa, sillä sitä syövät kaikki ja sitä syödään kaikkialla. Minä en ole mieltänyt makkaraa kunnon ruuaksi, poikkeuksena tietenkin on grillimakkara kesällä ja vastaavat, mutta Norjassa asia on toisin. Päivällismakkara kietaistaan leiväntapaiseen ja höystetään katkarapusalaatilla, ja makkaroita tietenkin syödään useampia, kun päivän pääateriasta on kyse.

Oma lukunsa ovat erilaiset perinneruuat, sekä norjalaiset että suomalaiset. Esimerkiksi norjalaiseen makkaran- ja joidenkin muidenkin lihajalosteiden syöntiin liittyvät lompe ja lefse, eräänlaiset rieskat, joihin lihajaloste kiedotaan. Miehelle on hyvinkin tarkkaa, kumpaa näistä milloinkin kuuluu käyttää, kun taas minä en edelleenkään havaitse niissä mitään merkittävää eroa.

Minulle oli yllätys, että pannukakku ei kuulu norjalaiseen ruokaperinteeseen. Syödäänhän sitä Ruotsissakin. Miehelle se oli uusi tuttavuus, samoin työkavereilleni, kun joskus tein sitä töissä. Pannari on kuitenkin harkinnan jälkeen päässyt miehen suosioon. Samoin Suomesta tuodut karjalanpiirakat yleensä katoavat parempiin suihin varsin nopeasti. Ruisleivän sen sijaan saan syödä yksin, koska siinä on miehen mielestä liikaa makua.

Moniruokakulttuurisessa parisuhteessa ruokakulttuuri muotoutuu vähitellen molempia osapuolia tyydyttäväksi. Viikonloppulapsi joskus totesi, että meillä syödään ulkomaalaista ruokaa, toisin kuin äidin luona, jossa syödään norjalaista ruokaa. Perinorjalaisen ruuan osuus meillä varmasti onkin pienempi kuin täysin norjalaisissa talouksissa, ja kansainvälisen, mukaanlukien suomalaisen, ruuan osuus suurempi. 

Huonoa palvelua ja tasa-arvon tulkintoja

Työnhakijaksi ryhtymiseeni liittyen kävin taannoin paikallisen NAVin (Kelan ja työkkärin risteytys) toimistossa hakemassa vastauksia muutamiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Pääsin hetken jonotettuani juttelemaan henkilön kanssa, jonka tehtävänä on ottaa asiakas vastaan, vastata yleisimpiin kysymyksiin ja tarvittaessa ohjata kyselijä edelleen toisen henkilön puheille.

Selitin tilanteeni, ja esitin muun muassa tarkentavan kysymyksen määräajoin tehtävästä ilmoituksesta siitä, onko työnhakija ollut töissä vai ei. Tähän kysymykseen en ollut löytänyt vastausta NAVin nettisivuilta. Aika äkkiä havaitsin, että nainen, jonka kanssa juttelin, pyrki jatkuvasti sivuuttamaan kyseisen kysymyksen, vaikka toistin sen useaan kertaan, kun en kerran ollut vielä saanut vastausta. Yleisiä ohjeita tilanteeseeni kyllä löytyi ja vastauksia muihin kysymyksiin, mutta tämä tietty kysymys tuntui kaikuvan kuuroille korville. Siinä vaiheessa, kun nainen oli jo toivottelemassa minulle hyvää jatkoa, toistin kysymykseni vielä kerran ja sanoin, että tähän minun nyt kyllä ihan oikeasti olisi saatava vastaus. "Minä en oikein tunne tätä työssäoloilmoituksen tekoa", sai nainen sanottua. "Tätä pitäisi kysyä joltakin muulta." Kun en osoittanut edelleenkään poislähdön aikeita, nainen kaivoi esille "jonkun muun" puhelinnumeron ja pyysi soittamaan seuraavana päivänä, jolloin tämä ilmeinen asiantuntija olisi paikalla.

Olimme äskettäin mieheni kanssa ravintolassa syömässä. Mies valitsi annokseensa valkosipulivoin. Kun mies sitten ruuan saatuaan kävi sen kimppuun, hän totesi, että valkosipulivoista puuttui valkosipuli. Minäkin maistoin sitä pyynnöstä, ja se oli kyllä minunkin mielestäni aivan pelkkää tavallista voita. Mies vinkkasi tarjoilijan paikalle ja kertoi virheestä. Tarjoilija vilkaisi voinappia ja vakuutti sen olevan valkosipulivoita. Vaikka molemmat kerroimme maistaneemme sitä ja todenneemme, ettei se maistunut vähääkään valkosipulilta, tarjoilija pysyi kannassaan, että mies oli saanut sitä, mitä oli tilannut. Uutta ja oikeanlaista voinappia ei tarjottu, mutta sen sijaan mies sai valkosipulimurskaa voihin sekoitettavaksi. Tässä ravintolassa asiakas ei selvästikään ollut aina oikeassa.

Mitäpä sitten on yhteistä edellä kerrotuilla tapauksilla? Molemmat liittyvät norjalaiseen palvelukulttuuriin, ja vaikka nyt kerroin vain kaksi tapausta, vastaavia on tullut kohdalle useita. Sekä kaupoissa, ravintoloissa, virastoissa että muissa paikoissa, joissa on jonkinlainen asiakas ja asiakaspalvelija -asetelma.

Norjalaisille asiakaspalvelijoille tuntuu olevan tavattoman vaikeaa myöntää olevansa väärässä, tehneensä virheen tai ettei tiedä vastausta asiakkaan kysymykseen. Viimeksi mainittu on erityisesti virastojen erityispiirre. Minä asiakkaani olisin tyytyväinen vastaukseen, että valitettavasti vastausta ei tiedetä juuri nyt, mutta asiasta otetaan selvää, tai että tehty selvä virhe myönnettäisiin ja korjattaisiin ilman mutinoita. En minä vaatisi mitään lisäkompensaatioita, jos virhe ei edes olisi aiheuttanut mitään erityistä vahinkoa.

Se, että virkamies välttelee vastaamasta kysymykseen on tietyllä tavalla huvittavaa. Tässäkin mainitussa tapauksessa sain "en tiedä" -vastauksen vasta, kun painostin naista vastaamaan enkä enää antanut mahdollisuutta sivuuttaa asiaa. Joskus aikaisemmin olen havainnut, että hankala kysymys saatetaan myös kuitata antamalla vastaus, joka ei pidä paikkaansa. Kun samaa asiaa kysyy kolmelta virkamieheltä, kaikki antavat erilaisen vastauksen. Sellaistakin on joskus muinoin tapahtunut, että NAVin virkamies on puhunut maahan muuttaneelle suomalaiselle pitkät pätkät säännöksistä, jotka eivät päde Pohjoismaiden kansalaisiin, ennen kuin suomalainen on saanut väliin huomautuksen Pohjoismaiden välisistä sopimuksista. Tosin joillekin saattaa olla epäselvää, kuuluuko Suomi Pohjoismaihin, mutta mitäs pienistä.

Ravintolassa tarjoilija ei varmaankaan ollut se, joka oli laittanut annokseen vääränlaisen voinapin, vaan kokki. Sekä minua että miestä kummastutti silti tarjoilijan haluttomuus myöntää, että asiassa oli mahdollisesti tapahtunut virhe tai ylipäätään tapa, jolla annokseensa tyytymättömään asiakkaaseen suhtauduttiin. Aika yleistä tässä maassa tuntuu olevan, että kun havaitaan virhe, ensimmäinen kommentti on "se ei ole minun syytäni". Vika vieritetään mahdollisimman nopeasti pois omalta kontolta "jonkun muun" syyksi.

Mietin, miksi virheen tai tietämättömyyden myöntäminen tuntuu olevan monille norjalaisille niin vaikeaa. Totuuden nimessä on sanottava, että olen joskus myös kuullut asiakaspalvelijan todenneen oman virheensä ja korjanneen sen tai myöntäneen, ettei osaa vastata kysymykseen, ja saman tien pyytäneen paikalle kokeneemman kollegan. Valitettavasti kuitenkin niitä toisenlaisia tapauksia on tullut kohdalle niin usein, että olen kiinnittänyt niihin huomiota. Eikä tämä havainto mene edes maahanmuuttajan ylikriittisyyden piikkiin, vaan muun muassa norjalainen mieheni on vahvistanut minun havainneen ongelman, joka todellakin on olemassa.

Joissakin maissa kasvojen menettäminen on asia, jota vältellään keinolla millä hyvänsä. Norjassa ei minun mielestäni ole mitään erityistä "kasvojenmenettämiskulttuuria" sen enempää kuin Suomessakaan. Sen sijaan ihmisille saattaa olla merkittävä ongelma joutua tilanteeseen, jossa he ovat jollakin tavalla altavastaajia ja siten epätasa-arvoisessa asemassa vastapuoleen, vaikkapa asiakkaaseen, nähden. Onhan se tietenkin epämukavaa.

Norjalaisilla on hyvin vahva ajatus siitä, että ihmiset ovat yksilötasolla tasa-arvoisia. Kun ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, ollaan siinä tilanteessa saman arvoisia. Minä en ole huonompi kuin sinä, on se ajatus, jota ihmiset hellivät. Tasa-arvo on tietenkin monitahoinen asia, eikä suurin osa ihmistä varmaankaan käytännössä ajattele, että kaikki ovat tasa-arvoisia kaikissa tilanteissa. Mutta vaikuttaa siltä, että norjalaiset eivät mielellään katso ylöspäin toisiin ihmisiin - ellei kyseessä nyt satu olemaan joku aivan erityinen henkilö. Alaspäin voidaan kyllä katsoa, sillä se ei heikennä omaa tasa-arvoisuuden tunnetta.

Asiakaspalvelija saattaa myös närkästyä, jos kokee, että asiakas ei ole riittävän mukava. Tällaisen tilanteen voi aiheuttaa myös se, että asiakkaalla on toivomuksia, joihin asiakaspalvelija ei osaa vastata ja joutuu siksi ikävään tilanteeseen. Jos asiakaspalvelija joutuu puolustuskannalle, on epätodennäköistä, että hän myöntää virhettää tai osaamattomuuttaan, jolloin tuloksena saattaa olla pattitilanne, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kolmas osapuoli, se aidosti asiakaspalveluhenkinen asiakaspalvelija.

Tasa-arvo on ehdottomasti hyvä asia, mutta jos sen lieveilmiöinä esiintyy joustamattomuutta ja huonoa asiakaspalvelua, sen tulkinnassa on mielestäni jotakin vikaa.


Kirjoitus perustuu paitsi omiin kokemuksiini myös lukuisiin muille henkilöille (myös norjalaisille) sattuneisiin tapauksiin, joista olen kuullut kyseisiltä henkilöiltä.

Norjalainen työnhakuprosessi

Olen ollut enemmän tai vähemmän aktiivinen työnhakija koko sen ajan, jonka olen asunut Norjassa. Muistan, miten ennen Norjaan muuttoa norjalaiset vakuuttelivat minulle, miten helppoa minunlaiseni koulutetun ihmisen olisi löytää täältä loistava työpaikka. Täällähän on töitä kaikille!

Silloin vähän epäilin, että mahtaakohan sen nyt noin helppoa olla esimerkiksi sen takia, että en Norjaan muuttaessa puhunut ollenkaan norjaa ja ruotsikin oli käytön puutteessa melkoisen ruosteen peitossa. Käytännössä työnhaku osoittautui vieläkin vaikeammaksi, ja mainitut norjalaiset taisivat kuvitella asuvansa jossakin paratiisissa.

Jos ihan vakavasti puhutaan, niin onhan täältä mahdollista löytää työtä, jos on oikeanlainen koulutus tai jos mikä tahansa kelpaa. Koska en ole sairaanhoitaja, lääkäri tai insinööri, joista täällä tuntuu olevan pulaa, vaan sellaisen alan ammattilainen, joita Norjassa on omastakin takaa aivan riittävästi, aluksi oli käytännössä pakko lähteä "mitä tahansa" -linjalle - jonkinlaisia reunaehtoja tosin kyllä asetin - jos aioin työtä saada. Lopputulos oli, että päädyin hommiin, joissa työskentelee enimmäkseen nuoria ja maahanmuuttajia, palkka on matala ja työviihtyvyyskin ajoittain miinuksen puolella.

Kun sain kevään mittaan valmiiksi erään opiskeluprojektin ja samaan syssyyn työpaikkakin haihtui taivaan tuuliin, oli aika alkaa panostaa työnhakuun täysillä.

Periaatteessa työnhaku Norjassa ja Suomessa on melko samanlaista. Työnantaja julkaisee ilmoituksen vapaasta työpaikasta. Löydät ilmoituksen ja havaitset olevasi juuri se henkilö, jota etsitään. Lähetät hakemuksen ja jäät odottelemaan kutsua haastatteluun, joka ehkä tulee, ehkä ei. Jos pääset haastatteluun, vastailet kysymyksiin yrittäen esittää itsesi parhaassa mahdollisessa valossa, ja kotiin palattuasi ryhdyt taas jännäämään lopputulosta. Tämä siis on peruskuvio Norjassakin.

Norjalaisessa työnhaussa on kuitenkin myös omat erityispiirteensä, joihin muualta tullut joutuu perehtymään.

Suomessakin työnhakijaa kehotetaan olemaan aktiivinen, mutta norjalaiset ohjeet työnhakijalle tuntuvat korottavan aktiivisuuden vähintään kolmanteen potenssiin. Potentiaaliselle työnantajalle soittaminen ja lisätietojen kyseleminen on varmaan aivan peruskauraa maasta riippumatta. En kuitenkaan muista Suomessa törmänneeni ajatukseen, että ilman henkilökohtaista yhteydenottoa on aivan turha kuvitella pääsevänsä haastatteluun vaikka olisi kuinka pätevä. Norjalaisen systeemin kaikki hienoudet eivät varmaankaan ole vielä selvinneet minulle, mutta olen alkanut epäillä, että puhelun päätarkoitus onkin itsensä kehuminen maasta taivaisiin ja ne lisäkysymykset ovat vain silmänlumetta. Hakemusta kirjoittaessa pitää sitten myös muistaa mainita keskustelleensa sen ja sen henkilön kanssa ja kiitellä miellyttävästä puhelusta.

Ainakin suurilla työnantajilla on sähköinen järjestelmä, johon rekisteröidään CV ja jonka kautta hakemus lähetetään. Jos näin ei ole, tilanteen voi käyttää hyväkseen tekemällä itseään tykö. Monet ohjeet suosittelevat henkilökohtaista käyntiä työpaikalla hakupaperien kanssa, mikäli hakemuksen voi toimittaa paperina. Siinä sivussa voi sitten taas kehua itseänsä ja muutenkin pyrkiä antamaan miellyttävän kuvan ja tekemään sellaisen vaikutuksen, että muistuu valitsijoiden mieleen siinä vaiheessa, kun hakijoista seulotaan haastateltavia. Jos hakemus lähetetään postissa, mikä taitaa olla nykyään aika harvinaista, tai sähköpostilla niin, että automaattista vastaanottokuittausta ei tule, pitää hakemukseen perään soitella ja kysellä, onko se saapunut perille ja tietenkin taas muistaa kehua itseään.

Mielellään jo siinä vaiheessa, kun kiinnostava työpaikkailmoitus osuu silmiin, pitää muistella, tunteeko ennestään jonkun henkilön kyseiseltä työpaikalta. Jos henkilökohtaista kontaktia ei löydy, ehkäpä kaverin kaveri tai pikkuserkun poikaystävä tai kissan kummin kaima on siellä töissä. Viimeistään hakemuksen lähettämisen jälkeen on aika kilauttaa kaverille ja pyytää, että kaveri käy kertomassa työpaikasta päättäville tahoille, miten pätevä ja mukava ja muutenkin erinomainen henkilö tämä yksi tietty hakija on.

Kuulostaako yllämainittu työnhakuprosessin osa vain etäisesti tutulta? Olet mahdollisesti turvautunut tällaiseen kouluaikoina ensimmäisiä kesätyöpaikkojasi hakiessasi. Norjassa systeemi kattaa ilmeisesti tarvittaessa koko työuran. Ulkomaalaista, joka ei oikeastaan tunne juuri ketään, tällainen hyvä veli -järjestelmä epäilyttää, mutta norjalaisiin se on juurtunut niin syvälle, että esimerkiksi täkäläisen työkkärin työnhakijainfossa verkoston käyttäminen on ohje, jota toistetaan kerta toisensa jälkeen.

Norjalaisilla tuntuu olevan erityinen tarve varmistaa, että palkattava henkilö varmasti on henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan sopiva. Henkilökohtaiset ominaisuudet eivät tässä yhteydessä tarkoita pätevyyttä, vaikka tietenkin siihenkin kiinnitetään huomiota. Nyt jo entisellä työpaikallani törmäsin pari kertaa ajatukseen, että parasta on palkata henkilö, jonka joku tuntee ja mieluiten vielä oikein hyvin. Esimerkiksi jonkun nykyisen työntekijän kaveri voisi olla sopiva. Eräs norjalaisesta suusta kuultu selitys tälle jonkinasteiselle nepotismille on, että työpaikalle ei haluta täysin tuntemattomia ihmisiä, koska henkilö saattaakin olla liian erilainen kuin muut, ja sehän on epämukavaa koko työyhteisölle.

Kantanorjalaiset ja maahan riittävän nuorina muuttaneet keräävät verkostoaan päiväkodista lähtien. Aikuinen maahanmuuttaja, joka ei ole edes opiskellut Norjassa, saattaa olla verkoston puutteen takia heikoilla. Tosin todistettavasti joku on joskus onnistunut saamaan Norjasta työpaikan ilman norjalaista verkostoa, mutta mitä ilmeisimmin verkosto auttaa asioita eteenpäin.

Jos sitten käy tuuri ja työnhakija on arvioitu haastattelun arvoiseksi, on edessä totuuden paikka, jolloin on aika ylittää itsensä positiivisen vaikutuksen tekemisessä. Norjalainen työhaastattelu sinänsä ei minun kokemukseni mukaan erityisesti poikkea suomalaisesta työhaastattelusta, mutta yllätyksen voi aiheuttaa haastattelijoiden lukumäärä. Pöydän ympärillä syyniä tekemässä voi olla potentiaalinen esimies, henkilöstöpuolen ihminen, pari potentiaalista kollegaa sekä luottamusmies. Viimeksimainitun tehtävänä on valvoa työnhakijan etuja ja asiallista kohtelua.

Suomessa joka paikassa istutettiin haastattelun päätteeksi tekemään psykologista testiä, mutta Norjassa en ole sellaiseen vielä törmännyt. Psykologisen testin tuottama tieto mahdollisesti hankitaan muilla keinoin, esimerkiksi suosittelijoiden avulla.

Suosittelijat liittyvät mukavuuden, pätevyyden ja soveltuvuuden varmistamiseen sekä tietenkin siihen verkostoon, joka kaikilla on tukenaan. Suosittelijoita en ole Suomessa koskaan tarvinnut. Anteeksi, olenpas kerran, mutta työpaikka oli vähän normaalista poikkeava muutenkin. Norjassa pitää aina esittää kaksi suosittelijaa paikasta riippumatta siinä vaiheessa, kun pääsee haastatteluun. Suosittelija on henkilö aikaisemmasta tai nykyisestä työpaikasta, ja häneltä sitten udellaan jotakin. Todennäköisesti hakijan "henkilökohtaiset ominaisuudet" ainakin ovat mielenkiinnon kohteena. Ja suosittelijoihin todellakin otetaan yhteyttä, mikäli työnantaja on haastattelun jälkeen edelleen kiinnostunut hakijasta.

Jos työnhakijalla ei ole suosittelijaa nykyisestä työpaikasta, se on huono juttu. Ensinnäkin herää epäilys, että työnhakija saattaakin olla hankala ihminen, joka ei ole saanut ketään suosittelijaa ja poislähtö ehkä liittyy ongelmiin työpaikalla. Seuraava epäilys on, että työnhakija hakee uutta työpaikkaa nykyisen työnantajansa tietämättä. Senkin on huono juttu.

Kaikkine koukeroineen norjalainen työnhakuprosessi menee siis suurinpiirtein näin:
- Soita työnantajalle ja kehu itseäsi.
- Toimita hakemus perille; jos henkilökohtaisesti, kehu jälleen itseäsi.
- Soittele hakemuksen perään ja kehu itseäsi (vapaavalintainen mutta suositeltava).
- Kilauta kaverille ja pyydä tätä kehumaan itseäsi kyseisellä työpaikalla.
- Tiedota suosittelijoitasi haastattelusta, johon olet menossa; tarvittaessa muistuta suosittelijoita hyvistä ominaisuuksistasi.
- Kehu itseäsi maasta taivaisiin työhaastattelussa ja muista ennen kaikkea antaa itsestäsi kuva mukavana ihmisenä.
- Odota yhteydenottoa peukalot pystyssä.