Kadonneen juhannuksen arvoitus

Tähän aikaan kesästä tulee aina mieleen, että voisi vaikka juhlia juhannusta. Ongelmana kuitenkin on, että se tuntuu lähes kadonneen Norjasta. Kaksi vuotta sitten yritin etsiä juhannusta mutta huonolla menestyksellä. Viime vuonna jo löytyi jotain juhannuksen tapaista, kun etsittiin tarkemmin. Tänä vuonna eteen tulikin sattumalta artikkeli, joka antoi asiaan lisäselvyyttä. Sen ja Wikipedian tarjoamia tietoja yhdistellen kadonneen juhannuksen arvoitus alkoi vähitellen selvitä.

Juhannus, jonka nimi Norjassa on Sankthans tai Jonsok, on täällä aina 24. kesäkuuta. Mahdolliset juhlinnat suoritetaan aattona eli 23. kesäkuuta. Entisinä aikoina Sankthans oli Norjassakin kesän tärkein merkkipäivä, jolloin poltettiin kokkoa, tanssittiin, syötiin rømmegrøtiä (puuroa) ja solmittiin kukkaseppeleitä.

Osa norjalaisista viettää edelleen juhlaa perinteisellä tavalla. Nykyään grilliruoka on yleisintä juhlaruokaa, mutta perinteisempääkin ruokaa syödään, kuten edellä mainittua puuroa sekä muita perinneherkkuja, vaikkapa lefsejä (norjalainen rieska) voin ja sokerin kanssa.

Kokon polttaminen on yleisin keskikesän perinne, ja kokkoja poltetaan erityisesti rannikolla. Kokon alkuperäinen tarkoitus oli suojella ihmisiä pahoilta voimilta. Perinteisesti kokko piti sytyttää hankaamalla kahta puupalaa toisiinsa tai polttolasin avulla, ja näin sytytetyllä tulella oli maagisia ominaisuuksia. Joillakin oli tapana asettaa räsynukke kokon päälle. Se symboloi vanhoja asioita, joista haluttiin päästä eroon. Tulen kanssa tehtiin myös temppuja, esimerkiksi loikattiin kokon yli tai vieritettiin palavaa rengasta mäkeä alas.

Länsi-Norjassa Sankthansina vietettiin "lastenhäitä" (barnebryllup) pääasiassa 1800-luvulla. Tällaiset häät olivat symboliset ja edustivat uutta elämää ja elinvoimaa.

Juhannusyössä ajateltiin olevan samanlaista taikavoimaa kuin jouluyössä, uudenvuodenyössä ja pyhäinpäivän yössä, ja silloin oli tapana kerätä lääkeyrttejä. Yrteillä tehtiin myös samanlaisia taikoja, jotka kuuluvat suomalaiseenkin juhannusperinteeseen. Yön aikana saatettiin kerätä myös kastetta, joka auttoi vaikkapa silmävaivoihin. Sairaat matkustivat pyhien lähteiden luokse juodakseen niiden vettä koko yön.

Mutta sitten siihen varsinaiseen arvoitukseen, eli mitä Sankthansille on tapahtunut? Miksi sitä ei enää vietetä Norjassa yhtä suurena juhlana kuin ennen? Ruotsissa ja Suomessahan perinne on säilynyt elinvoimaisena.

Vastaus on yllättävä. Juhla lakkautettiin kuninkaan mahtikäskyllä vuonna 1770. Tuohon aikaan Norja kuului Tanskan valtapiiriin, ja Tanskan kuningas Kristian VII toteutti valtakunnassaan "juhlapäivien vähennyksen" (Festdagsreduksjonen). Siinä kalenterista poistettiin yhteensä kymmenen kirkollista juhlapäivää, joiden katsottiin alkuperäisen tarkoituksensa vastaisesti muodostuneen joutilaana olon ja laiskottelun päiviksi. Uudistuksella ne otettiin hyötykäyttöön tavallisiksi työpäiviksi.

Juhannuksen puuttuminen Norjasta on siis tanskalaisten syytä.

Maailman kallein kaupunki

Oslo rankattiin äskettäin julkistetussa arviossa maailman kalleimmaksi kaupungiksi. Aikaisemminhan siellä listan kärjessä on keikkunut Tokio, joka nyt oli pudonnut kuudennelle sijalle. Sen ohi listan kolmanneksi pääsi Stavanger, eli Norja on varsin hyvin edustettuna kalliiden asuinpaikkojen joukossa. Lista oli laadittu ekspattien eli ulkomailta kyseisiin kaupunkeihin työhön tulevien elinkustannusten perusteella.

Kyllähän Oslo varsin kalliilta tuntuu, eikä eläminen lähikunnissakaan taida kovin paljon halvempaa olla. Asumiskustannukset toki mahdollisesti hieman halpenevat, kun etäisyys Oslosta kasvaa, mutta niitä ei itseasiassa ollut huomioitu ollenkaan tutkimuksessa, koska ekspattien työnantajat pääsääntöisesti huolehtivat niistä.

Oslon ja ylipäätään Norjan kalliista hinnoista on meilläkin keskusteltu useaan otteeseen. Joissakin tilanteissa tuotteen tai palvelun hinta on suoranaista rahastamista. Ihmisiltä otetaan rahat pois, kun siihen on mahdollisuus. Ja ihmiset maksavat ilman sen suurempia protestointeja. Siinä sitten taitaakin olla yksi suuri syy hintatasoon. Kukaan - tai ainakaan riittävän moni - ei tosissaan asetu vastahankaan, vaan maksaa sen, mitä pyydetään, myös ei-välttämättömistä asioista. Tämä ainakin on norjalaisen suusta kuultu pika-analyysi tilanteen syistä. Toisaalta täkäläiseen kulttuuriin näyttää myös kuuluvan kuluttaminen. Rahaa laitetaan menemään, kun sitä kerran on käytettävissä.

Jos norjalainen hintataso on korkea, sitä on myös palkkataso. Norjalaisilla on varaa käyttää rahaa myös niihin ulkomaalaisesta kalliilta tuntuviin asioihin. Monen suomalaisen suusta on kuultu, että Norjassa pakollisten menojen jälkeen rahaa jää enemmän käyttöön kuin Suomessa. Toisaalta näin sanovat näyttävät usein työskentelevän alalla, jossa työvoimapula ja työntekijöiden houkutteleminen ulkomailta sitä paikkaamaan varmasti on nostanut palkkoja korkeammalle kuin mitä ne ovat vaikkapa Suomessa.

Norjalaiset palkat saattavat Suomesta päin katsellessa näyttää paljon suuremmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Minä en mielelläni kerro omaa norjalaista palkkaani euroiksi muunnettuna, koska kyseinen eurokasa antaa illuusion, että olisin hyväpalkkaisessa työssä. Ja sitähän minä en ole. Jos spekuloidaan, että minulla olisi tämänhetkinen norjalainen palkkani mutta suomalaiset menot, voisin elää lähes herroiksi. Norjassa sama summa ei riitä läheskään niin pitkälle.

Tulojen ja menojen vertailu valuuttakursseja käyttäen ei muutenkaan mielestäni anna aivan todenmukaista kuvaa tilanteesta. Muualta Norjaan muuttava saattaa pitää norjalaista palkkaansa loistavana, mutta sitten kun paikallinen hintataso iskee silmille, reaalipalkka kutistuukin kuviteltua pienemmäksi. Toisaalta myös pelkkien hintojen tarkastelu aiheuttaa shokin, jos niitä verrataan jonkin muun maan hintatasoon ottamatta huomioon norjalaista tulotasoa. Kaikki näyttää kalliimmalta kuin itse asiassa onkaan.

Turistille Norja on kallis, koska Norjan kruunu on kallis valuutta. Samasta syystä norjalaiset saavat ulkomaille matkustaessaan rahoilleen enemmän vastinetta kuin kotona - ja vaikuttavat ulkomaalaisten silmissä rikkailta levitellessään rahaa ympärilleen. Voisi oikeastaan sanoa, että Norjan kruunua tavallaan yliarvostetaan ulkomailla verrattuna sen arvoon Norjassa.

Mutta ovatko norjalaiset sitten rikkaita, kun kykenevät asumaan maailman kalleimmassa kaupungissa? Tuloeroja on täälläkin. On ökyrikkaita ja on sosiaaliturvan varassa eläviä. Monet "tavalliset" ihmiset taitavat kuitenkin taloineen, autoineen, mökkeineen ja veneineen näyttää äveriäämmiltä kuin mitä he oikeasti ovat. Norjalaisilla kotitalouksilla kun on kuulemma myös aika reilusti velkaa.

ECA Internationalin lehdistötiedote maailman kalleimmista kaupungeista löytyy täältä.

Kohteliaisuuksia

Siivooja, nuori puolalaisnainen, puhutteli minua yllättäen töissä. Madam, can I ask... Silmänräpäyksen verran ihmettelin, että kuka madam, ennen kuin hoksasin, että sillä tarkoitettiin minua. Ei suomalainen nainen ole tottunut olemaan madam, enkä minä edes tunnista itseäni sellaiseksi, vaikka se tietenkin on aivan korrekti ja kohtelias tapa puhutella aikuista naista, jonka nimi ei ole tiedossa. 

Silti minusta jotenkin tuntuu, että norjalainen nainen ihmettelisi asiaa vielä enemmän, koska norjalaiset puhuttelevat mielestäni toisiaan vielä epämuodollisemmin kuin suomalaiset. Rouvitteluun tai herroitteluun en ole törmännyt Norjassa koskaan. Poikkeuksen taitaa tehdä lähinnä kuninkaan sisar, johon viitattaessa korrekti muoto on 'prinsessa Astrid, rouva Ferner'. Ehkä muitakin tilanteita on, mutta kuten sanottu, eipä ole tullut minulle vastaan. Eihän Suomessakaan nykyään pahemmin rouvitella tai herroitella ihmisiä, mutta joissakin tilanteissa se on sopiva tapa puhutella henkilöä. 

Muutenhan norjalaiset puhuttelevat tuntemattomia tyyliin 'hei, sinä siellä' eli aivan samoin kuin suomalaisetkin usein tekevät. Sähköpostissa, joka lähetetään useammalle henkilölle, ei välttämättä ole minkäänlaista puhuttelua. Työnantajan alihankkijan edustajilla on tapana aloittaa sähköposti vaikkapa sanoilla 'dear ladies', ja tämä hieman tavallista muodollisempana puhutteluna sitten kiinnittääkin huomion. Nämäkin kohteliaat miehet muuten ovat puolalaisia, mistä voi varmaankin vetää johtopäätöksen, että puolalaiset ovat huomattavasti muodollisempia kuin norjalaiset. 

Joskus muinoin, kun norjankielen taitoni oli alkeistasolla, kysäisin mieheltä, miten norjaksi teititellään. Miehelle piti vääntää rautalangasta, mitä oikein tarkoitin, ennen kuin sain vastauksen. 'Te on norjaksi De, mutta ei kukaan niin sano. Se on epätasa-arvoista.' Sama systeemi siis kuin Ruotsissa. No, kun kaikkia saa sinutella olematta epäkohtelias, niin onhan se helpompaa. 

Mutta yleisen sinuttelun perusteluksi annettu tasa-arvo olikin mielenkiintoinen näkökohta. Suomea puhuessani minulla on tapana teititellä tietyn ikäisiä tuntemattomia ihmisiä, koska se on kohteliasta. Jos minua itseäni teititellään vaikkapa kaupan kassalla, ensimmäinen ajatus on, että en ole riittävän vanha teititeltäväksi, mutta toisaalta ymmärrän, että kyse on silloinkin hyvistä tavoista ja kohteliaisuudesta asiakasta kohtaan. Minulle ei kuitenkaan koskaan ole tullut mieleen, että teitittely jotenkin asettaisi puhekumppanit eriarvoiseen asemaan.

Tällaiset käytöstapojen nyanssit tietenkin vaihtelevat maasta toiseen eikä mielestäni voi sanoa, että jokin tietty käytäntö on ainoa oikea ja tavoiteltava. Olennaista on varmaan kuitenkin erimaalaisten kanssa puhuessa tiedostaa, että kussakin kulttuurissa on omat tapansa myös sen suhteen, miten ihmisiä puhutellaan, ja yrittää sovittaa omat sanansa sen mukaisesti.

Huumoria, huumoria

Huumori saattaa osoittautua hankalaksi asiaksi maasta toiseen muuttaessa. Ensin tietenkin ongelmana on kieli. Joku kertoo vitsin ja tunnistat sen vitsiksi, koska muut nauravat. Itse et naura, sillä vaikka suurin piirtein ymmärsit, mitä vitsinkertoja sanoi, jotakin olennaista jäi ymmärtämättä. Jotakin, joka teki vitsistä vitsin. 

Toinen ongelma huumorin ymmärtämisessä on kulttuuri. Huumori on nimittäin usein kulttuurisidonnaista. Ongelmallisia ulkomaalaiselle ovat esimerkiksi viittaukset asioihin, joista kaikkien oletetaan olevan tietoisia ja jotka kaikki tunnistavat huumoriksi. Kaikki paitsi ulkomaalainen, jolla ei ole aavistustakaan, mistä nämä alkuasukkaat nyt oikein puhuvat ja ennen kaikkea, miksi he nauravat tälle asialle. Kulttuuriinkin pääsee sisälle aikaa myöten ja alkaa sitten ymmärtää myös kulttuurisidonnaista huumoria. 

Olen havainnoinut norjalaisten huumoria täällä asuessani. Onhan sitä, kun vähän katselee ympärilleen. Luonnollisesti se tosiasia, että tunnen edelleen varsin rajallisen määrän norjalaisia ja vielä pienemmän joukon kanssa olen vitsinkertomisväleissä, rajoittaa sitä huumorin kirjoa, johon olen päässyt tutustumaan. Joten kehotan suhtautumaan seuraaviin ajatuksiin varauksella, että tämä ei ehkä ole koko totuus.

Yleisesti ottaen norjalaiset vaikuttavat vähän takakireiltä. Hauskoja kyllä ollaan, mutta pääsääntöisesti vitsit pidetään riittävällä etäisyydellä omasta persoonasta paitsi, jos vitsi tai muuten hauska juttu on ns. harmiton. Itseironia on huumorin laji, johon olen törmännyt Norjassa todella harvoin. Suomessa se tuntuu olevan paljon yleisempää. Tai kyllähän tietyillä kollektiivisilla norjalaisuuksilla vitsaillaan, mutta tyyli on enemmänkin hullunhauska kuin ironinen.

Tulkintaan varmasti vaikuttaa myös minun oma huumorintajuni.

Millaisia kokemuksia sinulla on muunmaalaisten huumorista?

Syttende mai eli 17.5.

Karl Johan eli Oslon pääkatu

Norjan kansallispäivää 17.5. on meidän perheessä perinteisesti vietetty kotosalla. Perheen norjalainen osapuoli kammoaa ihmistungosta, joka täyttää kadut, mutta tänä vuonna löytyi riittävästi kannusteita lähteä oikein Oslon keskustaan katsomaan juhlahumua. Ja olihan sitä siellä.

Barnetog eli lasten kulkue

Kansallispäivän juhlintaan kuuluvat erottamattomana osana kulkueet, joissa marssitaan parhaat vaatteet päällä ja liput liehuen. Suuri osa marssijoista on lapsia, mutta mukaan mahtuu myös muun muassa soittokuntia, joita Oslon kokoisesta kaupungista löytyy melkoinen määrä.

Marssin kohokohta on kuninkaanlinna, jossa kuningasperhe tervehtii marssijoita.

Kuninkaalliset: Haakon, Mette-Marit, Ingrid Alexandra, Sonja ja Harald

Vietimme päivää norjalais-ruotsalais-suomalaisessa seurueessa, jossa ryhdyttiin pohtimaan kuninkaallisten rankkaa elämää. Kulkue kestää nelisen tuntia, jonka ajan kuningasperhe seisoo parvekkeella vilkuttamassa. Taukoja ei pidetä. Toisaalta, kuten joku totesi, tämä kuuluu työnkuvaan ja siitäkin maksetaan palkkaa.

Kansallispäivänä on tapana pukeutua kansallipukuun eli bunadiin, joita näkyi katukuvassa niin paljon, ettei niitä tarvinnut etsiä. Silmämääräisestikin arvioiden kansallispuvun omistaminen on Norjassa huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, ja pukuja myös käytetään tietyissä tilaisuuksissa.

Myös saamelaispukuja näkyi siellä täällä.

Kansallispukuun pukeutuminen ei rajoitu vain ihmisiin. Koirien bunadien tekijää haastateltiin radiossa juuri ennen kansallispäivää, ja koiranvaatteita kuulemma menee kaupaksi niin paljon kuin niitä ehtii tehdä.

Jos Suomessa kansallispuku on usein täti-ihmisten vaate, Norjassa bunadia käyttävät myös nuoret, eikä pukuun pukeutuminen tunnu olevan mikään ihmeellinen asia, kun kaikilla kavereillakin on sellainen. Miesten päällä bunadeja näkyi huomattavasti vähemmän kuin naisilla, mutta miehelle sovelias asu kansallispäivänä on myös puku ja kravatti.

Russet eli abit olivat myös hyvin edustettuina. Punahaalarisilla on tapana marssia lastenkulkueen jälkeen, mutta Oslossa ei ollut virallista russ-kulkuetta. Russetid eli abien biletyskausi loppuu kansallispäivään.

Päivän lopuksi lähdimme vielä katsomaan Kuninkaan henkivartiokaartin soittokunnan esitystä. Soittokunta koostuu varusmiehistä, jotka alun sotilaallisen peruskoulutuksen jälkeen keskittyvät täysin soittamiseen ja kuviomarssin harjoitteluun. Taitoja käydään esittelemässä erilaisissa tapahtumissa ulkomaita myöden, ja esitys oli kyllä hyvinkin näkemisen arvoinen.

Yhteenvetona kansallispäivästä Oslossa voisi sanoa, että tungos on hirveä, ihmiset ovat juhlatuulella ja ravintoloissa hintoja korotetaan päivän ajaksi. Norjalaiset eivät juhli vappua, mutta kansallispäivä muistuttaa monelta osin vapunpäivää.

Juhlapäivä lähestyy

Barnetog (kuva)

Perjantaina 17. toukokuuta vietetään Norjan kansallispäivää 1814 laaditun perustuslain hyväksymispäivänä. Kansallispäivään aletaan valmistautua jo hyvissä ajoin, ja meidänkin postilaatikkoomme on tipahdellut ilmoituksia kyseisen päivän juhlallisuuksista. Päivää nimittäin kuuluu juhlia, juhlimattomuus on epänorjalaista.

Kansallispäivän viettoon kuuluvat olennaisesti lasten kulkueet, joita koulut ja päiväkodit organisoivat kaikkialla maassa. Lähikoulu oli jakanut päivän ohjelman alueen asukkaille, ja siitä käy hyvin ilmi, miten esimerkiksi alakoululaiset viettävät kansallispäivää.

Päivä alkaa lipunnostolla koululla jo aamuseitsemältä, jonka jälkeen lapset kuskataan busseilla koko kunnan yhteiseen kulkueeseen. Askerin kunnan erikoisuutena on, että kruununprinssiperhe asuu täällä, ja se vaikuttaa myös päivän kulkuun. Kulkue nimittäin starttaa kuninkaallisten kodin liepeiltä ja he vastaanottavat sen, ennen kuin se jatkaa matkaansa Askerin keskustaan. Kulkueen osallistujamäärästä kertonee jotain se, että vajaan parin kilometrin marssi kestää puolitoista tuntia. Keskustasta koululaiset kuljetetaan saman tien takaisin oman koulunsa liepeille, jossa marssitaan kulkueessa vielä puolisen tuntia. Tämän jälkeen koululla on ohjelmaa, puheita, laulua, kilpailuja ja jäätelönsyöntiä kahteen asti. Koulun ohjelman loputtua monet suuntaavat vielä vaikkapa harrastusryhmiensä järjestämiin juhlallisuuksiin.

Tähän aikaan vuodesta lapselliset työkaverit saattavat vaikuttaa jo etukäteen stressaantuneilta tulevasta juhlinnasta, johon kuluu koko päivä aamuvarhaisesta alkaen. Muistelen erään kahden lapsen äidin huokaisseen viime vuonna, että kansallispäivä on rasittava päivä. Sekä lapsille että aikuisille. No, ei ihmekään, jos koululla pitää olla jopa normaalia koulupäivää aikaisemmin.

Kansallispäivänä varsinkin lapsille järjestetyt juhlallisuudet taitavat olla monille pakkojuhlintaa, vaikka kyseessä onkin perinorjalainen perinne, johon kaikkien kuuluu osallistua. Lapsille päivä saattaa olla hauska, mutta vanhemmat ajattelevat toisin. Iso osa lapsiperheistä on kuulemma alkanut lipsua perinteistä ja jättää lasten kulkueet väliin ja pakenee juhlastressiä mökille.

Tänä vuonna luvassa onkin pitkä viikonloppu ja hyvä lähteä vaikka kauemmaskin, kun perjantain kansallispäivän lisäksi myös maanantai on vapaapäivä helluntain johdosta.

Muovikassi vs. sähköauto

Suomen uutisotsikkoja lukiessani silmiini osui uutinen EU:ssa suunnitteilla olevasta muovikassiverosta. EU:n päätöksethän eivät sido Norjaa, joka ei ole jäsen, mutta käytännössä Norja seuraa hyvin monissa asioissa EU:n normeja.

Ryhdyinpä sitten miettimään eroja ja samankaltaisuuksia Suomen ja Norjan muovikassikulttuurissa. Molemmissa maissa ruokakaupan muovikassista pitää maksaa, ja vaatekaupan muovikassi tulee aina automaattisesti ostoksen mukana ellei siitä erikseen kieltäydy. Pikkuostosten kohdalla joissakin kaupoissa saatetaan kysyä, haluaako asiakas muovipussin - molemmissa maissa.

Suurin näkyvä ero on mielestäni kuitenkin ruokaostoksilla olevien ihmisten tavoissa. Norjassa olen nähnyt äärimmäisen harvoin, että asiakkaalla olisi oma ostoskassi mukana, mikä Suomessa on suhteellisen normaalia vaikka kaikki eivät tietenkään sitä harrasta sielläkään. Norjassa käytännössä kaikki näyttävät ottavan kaupan muovikassin. Muovikassia pitää pyytää kassalla - ne eivät ole tarjolla itse otettavaksi niin kuin Suomessa - mutta joissakin kaupoissa olen jopa törmännyt siihen, että asiakkaan ottama muovikassi on myyjälle niin itsestäänselvyys, että asiasta ei edes kysytä vaan kassahenkilö automaattisesti antaa pussin tai pari ja lyö ne kassaan.

Minulla on useimmiten oma kauppakassi mukana jo ihan siitäkin syystä, että muuten muovikasseja kertyy kotona kaikki paikat täyteen. Miehen kouluttaminen kangaskassin käyttöön sen sijaan takkuilee. Sitä voidaan kyllä käyttää, jos kiskaisen sen esille riittävän aikaisin ja näkyvästi, mutta muussa tapauksessa mies ottaa mieluiten riittävän monta muovikassia. Siis enemmän kuin minun logiikkani mukaan olisi edes tarpeen.

Todellinen outolintu olin edellisessä asuinpaikassa, kun kävelin runsaan kilometrin ruokakauppaan ja pakkasin ostokset selkäreppuun. Norjalaiset nimittäin eivät myöskään vaikuta harrastavan hyötyliikuntaa, vaan kauppaan mennään autolla ellei se ole aivan vieressä.

Kierrätyksestä ja ekologisuudesta kyllä puhutaan paljonkin, mutta jotenkin vaikutelma on, että tällainen ajattelutapa ei ole vielä kunnolla tarttunut suureen osaan ihmisistä. Jätteiden lajittelu toimii kunnasta riippuen. Esimerkiksi meidän asuinkunnassamme lajittelulaatikot ilmestyivät kuvaan pari vuotta sitten, ja täällä sentään ollaan sivistyksen rintamailla. Ei lajittelun tulo ilmeisesti mitään vastarintaa herättänyt, mutta sekajätelaatikossa näyttää silti edelleen olevan myös sinne kuulumatonta jätettä.

Vähän aikaa sitten kuuntelin töissä muutaman norjalaisen keskustelua sähköautoista. Niitä näkyy ainakin Oslon alueella aika paljon, ja varsinkin aamuruuhkan aikaan ne ovat ilmeisen käytännöllisiä, koska niillä saa ajaa joukkoliikennekaistaa eikä tarvitse madella jonon mukana. Tietullejakaan sähköautoilijan ei tarvitse maksaa, ja ilmaisia pysäköinti- ja latauspaikkoja löytyy sieltä täältä. Sähköautoja mainostetaan luontoystävällisinä ajoneuvoina, mutta asiasta keskustelleet norjalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hankintapäätöksessä muut edut painavat enemmän. Jopa niin paljon, että luontoystävällisyydellä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Siitä, mitä ihmisten enemmistö todellisuudessa ajattelee näistä asioista, on tietenkin vaikea sanoa mitään varmaan. Kysyttäessä on trendikästä vastata tietyllä tavalla, vaikka käytännössä toimisi toisin. Jotain kuitenkin kertonee se, että vuonna 1988 perustettu ympäristöpuolue eli vihreät on saanut valtiopäivävaaleissa enimmillään 0,4% äänistä.