Muovikassi vs. sähköauto

Suomen uutisotsikkoja lukiessani silmiini osui uutinen EU:ssa suunnitteilla olevasta muovikassiverosta. EU:n päätöksethän eivät sido Norjaa, joka ei ole jäsen, mutta käytännössä Norja seuraa hyvin monissa asioissa EU:n normeja.

Ryhdyinpä sitten miettimään eroja ja samankaltaisuuksia Suomen ja Norjan muovikassikulttuurissa. Molemmissa maissa ruokakaupan muovikassista pitää maksaa, ja vaatekaupan muovikassi tulee aina automaattisesti ostoksen mukana ellei siitä erikseen kieltäydy. Pikkuostosten kohdalla joissakin kaupoissa saatetaan kysyä, haluaako asiakas muovipussin - molemmissa maissa.

Suurin näkyvä ero on mielestäni kuitenkin ruokaostoksilla olevien ihmisten tavoissa. Norjassa olen nähnyt äärimmäisen harvoin, että asiakkaalla olisi oma ostoskassi mukana, mikä Suomessa on suhteellisen normaalia vaikka kaikki eivät tietenkään sitä harrasta sielläkään. Norjassa käytännössä kaikki näyttävät ottavan kaupan muovikassin. Muovikassia pitää pyytää kassalla - ne eivät ole tarjolla itse otettavaksi niin kuin Suomessa - mutta joissakin kaupoissa olen jopa törmännyt siihen, että asiakkaan ottama muovikassi on myyjälle niin itsestäänselvyys, että asiasta ei edes kysytä vaan kassahenkilö automaattisesti antaa pussin tai pari ja lyö ne kassaan.

Minulla on useimmiten oma kauppakassi mukana jo ihan siitäkin syystä, että muuten muovikasseja kertyy kotona kaikki paikat täyteen. Miehen kouluttaminen kangaskassin käyttöön sen sijaan takkuilee. Sitä voidaan kyllä käyttää, jos kiskaisen sen esille riittävän aikaisin ja näkyvästi, mutta muussa tapauksessa mies ottaa mieluiten riittävän monta muovikassia. Siis enemmän kuin minun logiikkani mukaan olisi edes tarpeen.

Todellinen outolintu olin edellisessä asuinpaikassa, kun kävelin runsaan kilometrin ruokakauppaan ja pakkasin ostokset selkäreppuun. Norjalaiset nimittäin eivät myöskään vaikuta harrastavan hyötyliikuntaa, vaan kauppaan mennään autolla ellei se ole aivan vieressä.

Kierrätyksestä ja ekologisuudesta kyllä puhutaan paljonkin, mutta jotenkin vaikutelma on, että tällainen ajattelutapa ei ole vielä kunnolla tarttunut suureen osaan ihmisistä. Jätteiden lajittelu toimii kunnasta riippuen. Esimerkiksi meidän asuinkunnassamme lajittelulaatikot ilmestyivät kuvaan pari vuotta sitten, ja täällä sentään ollaan sivistyksen rintamailla. Ei lajittelun tulo ilmeisesti mitään vastarintaa herättänyt, mutta sekajätelaatikossa näyttää silti edelleen olevan myös sinne kuulumatonta jätettä.

Vähän aikaa sitten kuuntelin töissä muutaman norjalaisen keskustelua sähköautoista. Niitä näkyy ainakin Oslon alueella aika paljon, ja varsinkin aamuruuhkan aikaan ne ovat ilmeisen käytännöllisiä, koska niillä saa ajaa joukkoliikennekaistaa eikä tarvitse madella jonon mukana. Tietullejakaan sähköautoilijan ei tarvitse maksaa, ja ilmaisia pysäköinti- ja latauspaikkoja löytyy sieltä täältä. Sähköautoja mainostetaan luontoystävällisinä ajoneuvoina, mutta asiasta keskustelleet norjalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hankintapäätöksessä muut edut painavat enemmän. Jopa niin paljon, että luontoystävällisyydellä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Siitä, mitä ihmisten enemmistö todellisuudessa ajattelee näistä asioista, on tietenkin vaikea sanoa mitään varmaan. Kysyttäessä on trendikästä vastata tietyllä tavalla, vaikka käytännössä toimisi toisin. Jotain kuitenkin kertonee se, että vuonna 1988 perustettu ympäristöpuolue eli vihreät on saanut valtiopäivävaaleissa enimmillään 0,4% äänistä.

Kevättöräys

Eilen Oslon yliopiston kirjastossa käydessäni törmäsin metroasemalla opiskelijaporukkaan, joka viritteli keväisiä sointuja metroa odotellessaan. Sama meno jatkui myös metrossa muiden matkustajien iloksi.

Oslossa on yliopiston lisäksi myös useampi korkeakoulu, ja siten oletettavasti tuhansia opiskelijoita, mutta en muista aiemmin törmänneeni minkäänlaiseen opiskelijakulttuuriin. Suomalaisissa yliopistokaupungeissa opiskelijat tuntuvat olevan paljon enemmän näkyvillä.

Kevään etenemisen huomaa muuten myös siitä, että abit eli norjalaisitten russet ovat alkaneet kuljeskella ympäriinsä punaisissa haalareissaan. Russetid jatkuu kansallispäivään 17.5. asti.

Tämän kevättöräyksen myötä toivotan hyvää kevättä kaikille lukijoille, kun kevät nyt vihdoinkin on alkanut edetä vauhdilla.

Kun pitäisi päättää asioista yhdessä

Viikolla oli taloyhtiön kokous, jonka pääasia oli jo vuosi sitten vireille laitettu koko rivitaloaluetta koskeva mahdollinen värikoodin muutos. Nyt taloja on neljää eri väriä - punainen, keltainen, vihreä ja harmaa - mutta osa asukkaista on jo jonkin aikaa ajanut värityksen yhtenäistämistä ja vaalentamista.

Norjassa taloyhtiöitä on kahta lajia, borettslag, joka suurinpiirtein vastaa suomalaista taloyhtiötä, ja sameie, joka on löyhempi. Meidän kohdallamme kyseessä on sameie, ja sen erityispiirteistä sekä niiden mahdollistamista ilmiöistä olen kirjoittanut jo aiemmin, joten en niitä enää kertaa tässä.

Vuosi sitten asetettu värinvaihtotoimikunta oli tehnyt ehdotuksensa tulevista väreistä, ja mahdolliset värimallit olivat olleet muutaman viikon näytillä ulkona. Kaikilla kokoukseen osallistujilla oli siis ennakkokäsitys siitä, mistä puhutaan ja päätetään. Tai niin siis olisi voinut kuvitella.

Värikeskustelu alkoi sen pohtimisella, mitä vuosi sitten oikeastaan päätettiin. Näkemykset vaihtelivat niin, että toisten mielestä nyt oli vuorossa varsinainen päätös mahdollisesta värinvaihdoksesta ja toisten mielestä tarve oli vain valita uudet värit - jotta maalaaminen voi alkaa. Keskustelun kiihtyessä joku sentään keksi tarkistaa, mitä edellisen kokouksen pöytäkirjaan oli kirjattu, ja lopputulos oli, että mitään ei varsinaisesti ollut vielä vuosi sitten  päätetty. Sitten alettiin keskustella siitä, kummasta kannattaa äänestää ensin, vaihdetaanko värejä ylipäätään vai mitkä uudet värit voisivat olla. Loppujen lopuksi värikoodiin liittyviä äänestyksiä taisi olla yhteensä neljä tai viisi, ja vaikutelmaksi jäi, että kaikki eivät aivan pysyneet perässä, mistä milloinkin äänestettiin, kun keskustelu velloi edes takaisin. Vähältä piti, ettei lopullista päätöstä taas lykätty vuodella.

Lopullinen päätös oli värien vaihto, ja yhdeksi mahdolliseksi väriksi päätettiin vaalean harmaa. Toistakin värivaihtoehtoa vaadittiin, mutta se jäi päättämättä, mikä se voisi olla. Valkoinen ei kelvannut. Asiasta sopiminen tuntui jotenkin ylimaallisen vaikealta, kun norjalaiseen tapaan vaihtoehtoja pitää olla, jottei kukaan tunne itseänsä pakotetuksi mihinkään vastenmieliseen. Toisaalta sekin todettiin, että kun jotakin taloa aletaan maalata, jollakin konstilla pitää saada kaikki asukkaat maalaamaan oma osuutensa samanaikaisesti. Miten se voisi tapahtua, ei kyllä selvinnyt minulle, sillä ennestäänkin tämäntyyppisten asioiden kanssa näyttää olevan vaikeuksia. Itsepäinen asukas on saattanut esimerkiksi jättää parvekkeen rakentamatta, vaikka talon muut asukkaat ovat omansa rakentaneet.

Talojen remonteista keskusteltiin muutenkin, ja siinä yhteydessä selvisi muun muassa, että taloyhtiön vastuulle kuuluu katto, mutta ulkoseinän paneloinnin uusiminen on asukkaan vastuulla. Seinien maalaaminen on asukkaan tehtävä, mutta taloyhtiö maksaa maalit. Sameiessa asukas omistaa suoraan asuntonsa - eikä asunto-osakeyhtiön osakkeita, jotka oikeuttavat tietyn asunnon hallintaan - sekä neljä metriä maata talon ympäriltä. Pihat ulottuvat kauemmas kuin neljä metriä seinästä, mutta siitä eteenpäin maan omistaa sameie ja asukkaalla on käyttöoikeus pihan siihen osaan. Maapohjan omistuksesta johtuen (jos oikein ymmärsin) asukas on vastuussa talon ympärillä mahdollisesti olevasta salaojituksesta.

Aika sekavan oloinen systeemi, mutta ilmeisesti ainakin osa edellä mainituista vastuista on sellaisia, jotka määritellään taloyhtiön säännöissä, ja ne voisivat siis olla toisinkin. Toisaalta tämä selittää, miksi yhdessä ja samassa talossa voi olla joka asunnossa erilainen ulko-ovi ja parveke- ja terassirakennelmatkin ovat joka talossa vähän erilaiset.

Niin, se maalausasia, jota ei saatu päätettyä aivan valmiiksi asti. Noin kuukauden kuluttua pitäisi olla uusi kokous, jossa päätetään toinen värivaihtoehto. Sitten asukkaat voivat alkaa maalata, mutta aikataulu on "sitä mukaa kuin maalauksen tarve ilmenee". Meidän talomme maalattiin juuri viime kesänä, joten värinmuutos saa odottaa muutaman vuoden.

Näköaloja

Lauantaina oli tekemisen puute, joten lähdimme ajelemaan ja katselemaan maisemia. Kevät edistyy hitaasti mutta varmasti, ja maisemat eivät enää näytä aivan niin talvisilta kuin vielä ennen pääsiäistä. Silti taidetaan olla kuukauden verran perässä viime vuodesta.

Ajoimme hetken matkaa sisämaan suuntaan, Sundvolleniin Tyrifjord-järven rannalle. Sieltä löytyi näköalapaikka, josta olikin hyvät näkymät kauempana siintäville lumisille vuorille.

Tien varrelta löytyi myös paikka, josta riippuliitäjät lähtevät lentoon. Juoksevat muutaman askeleen kohti jyrkännettä ja antautuvat siipien varaan. Luulisi sen olevan vielä tähän aikaan vuodesta melko kylmää touhua.

Sundvollenissa on ollut kestikievari ainakin 1600-luvun puolivälistä lähtien, todennäköisesti pidempäänkin, sillä paikassa on ollut asutusta kauan, ja sieltä löytyy pronssikautisia kalliomaalauksia. Sundvollenista lähtee myös vanha tie kohti Osloa, ja tämän tien varrella löytämämme näköalapaikkakin on.

Ennen aikaan kun alhaalta laaksosta on saavuttu jyrkän kallion päälle, on ollut levon aika, ja vieraat on ottanut vastaan Kleivstua, kestikievari ja hevostenvaihtopaikka. Nykyään paikka on jonkinlainen hotelli, josta  on hyvä lähteä vaikkapa hiihtoretkille. Aika hiljaiselta paikka näytti, ja jäin ihmettelemään, kuka tuollaista hotellia nykyään oikein käyttää, kun Sundvollen ympäristöineen ei varsinaisesti vaikuta miltään lomanviettopaikalta.

Todella tyypilliseen norjalaiseen tapaan muuten ylös Kleivstualle johtava tie oli maksullinen, ja maksu oikeutti pysäköintiin hotellin parkkipaikalla. Maksun vastine tosin jäi hieman epäselväksi, sillä tie näytti aika huonokuntoiselta ja parkkipaikkakin oli hiekoittamaton jääkenttä. Mutta jos ihmisiä voidaan rahastaa, miksipä sitä ei tehtäsi. Se on periaate monessa paikassa.

Påskevær ja muita perinteitä

Pääsiäisenä kuuluu olla hieno ilma. Se on yksi norjalaisista pääsiäisperinteistä. Kun aurinko paistaa ja hanki hohtaa, norjalaiset sanovat, että on påskevær, pääsiäisilma, vaikkei edes olisi pääsiäinen. Tänä pääsiäisenä on saatu nauttia hienosta keväisestä säästä. Sellaisesta, joka jo sulattaa lunta aivan silmin nähden, vaikka varjon puolella vielä onkin pakkaslunta.

Pääsiäisenä kuuluu myös hiihtää. Norjassa jo kiirastorstai on vapaapäivä ja monet ottavat koko viikon lomaa töistä ja suuntaavat kohti hiihtomaastoja. Meillä ei ole aiemmin päässyt syntymään tällaista hiihtoperinnettä, mutta tänä vuonna mies ja viikonloppulapsi toteuttivat norjalaisen pääsiäisen syvintä olemusta laskettelurinteessä. Minä en laskettele, joten ulkoilin auringossa muuten sillä välin. Muistelen, että viime vuonna mies poti huonoa omaatuntoa hiihtämättömyydestään. Ei siksi, että hän välttämättä olisi halunnut suksien päälle, vaan  koska niin kuuluu tehdä. Olisi kuulemma hieman noloa töissä tunnustaa, ettei ole hiihtänyt pääsiäisenä niin kuin kaikki muut.

Silloin, kun ei hiihdetä, pääsiäisperinteisiin kuuluu påskekrim. Kirjakaupat alkavat jo hyvissä ajoin mainostaa dekkareita pääsiäislukemiseksi, ja pääsiäispyhinä telkkarista tulee brittidekkareita. Kiusasin miestä kyselemällä muun muassa, että miksi ne telkkarin rikossarjat ovat nimenomaan brittiläisiä. Vastaukseksi sain, että brittisarjoja katsoessaan ihmiset tuntevat itsensä sivistyneemmiksi ja fiksummiksi kuin vaikka amerikkalaisia tai norjalaisia vastineita töllöttäessään. Ne siis koetaan vähän paremmaksi katseltavaksi. No, tiedä häntä, kuinka paikkansapitävä selitys on, mutta tämä on siis norjalaisen suusta kuultu.

Murhamysteeriin syventyessä voi samalla mussuttaa karkkia. Jostakin syystä sekä pääsiäiseen että jouluun kuuluu marsipaani, mutta myös muunlainen karkki kelpaa. Lapset saavat isohkon, pahvisen pääsiäismunan, joka on täytetty karkilla. Siitä riittää syötävää moneksi päiväksi. Kun jo pari viikkoa ennen pääsiäistä ostimme pahvimunan valmiiksi, viikonloppulapsi olisi mielihyvin ottanut sellaisen arviolta kolmen litran vetoisen. Aikuisten mielestä hiukan pienempikin oli riittävä yhdelle kymmenvuotiaalle.

Pääsiäistä voi tietenkin viettää monella tavalla, mutta kaikkia perinteitä seuraten siihen saattaa tulla vähän suorittamisen makua.

Ruotsissa ostoksilla

Valtakunnanraja

Norjassa kaikki on kallista. Siksipä norjalaiset suuntaavat ostoksille rajan taakse, jos siihen on mahdollisuus. Meiltä on Ruotsin rajalle noin puolentoista tunnin ajomatka, joten kovin säännöllisesti ostosreissuja ei tehdä. Mutta joskus kuitenkin. Kun ostaa riittävästi kaikkea sitä, mikä on Ruotsissa halvempaa kuin Norjassa tai mitä Norjasta ei saa, autoilu silloin tällöin kannattaa. Edellytyksenä tietenkin on myös, että kotona on riittävän iso pakastin, johon ostoksia voi säilöä.

Nordby Shoppingcenter

Nordby Shoppingcenter on rakennettu Strömstadin kaupungin ulkopuolelle, pellolle keskelle ei mitään. Vähän outontuntuinen paikka ostoskeskukselle, mutta sitäpä ei olekaan suunnattu paikallisille asukkaille vaan norjalaisille. Itse asiassa epäilen, etteivät paikalliset edes käy siellä ostoksilla, sillä se on niin täysin norjalaisten kansoittama, ettei sinne enää muita mahdu joukkoon.

Ostoskeskus on aika iso ja kauppoja löytyy kaikenlaisiin tarpeisiin. Parin kilometrin päästä löytyy toinen kauppakeskittymä, joka sekin on suunnattu norjalaisille asiakkaille. Niitä lienee jokaisen rajanylityspaikan läheisyydessä.

Karkkikauppa

Norjalaiset tuntuvat ostavan aivan mitä tahansa Ruotsin puolelta, kun kerran halvalla saa. Ja kun kerran halvalla saa, niin ostetaan sitten varastot täyteen. Irtokarkkia kauhotaan muovipusseihin kilokaupalla, limsaa lastataan autoihin litroittain, lihaa sitäkin niin paljon kuin pakastimeen mahtuu. Minun ostoslistalleni kuuluu ehdottomasti ruisleipä. Ruotsista nimittäin saa Fazerin ruisleipää, joka Norjassa on täysin tuntematonta.

Norjalaisten hamstrausinto on suorastaan pökerryttävää, vaikka monet varmasti käyvät usein Ruotsissa ostoksilla. Mahtavatkohan heti rajan toisella puolella asuvat ostaa mitään Norjasta? Pitkämatkalaiset saattavat viettää koko päivän shoppaillen ja palata kotiin auto ostoksista notkuen.

Meidän erittäin vaatimattomat ostoksemme

Norjan ja Ruotsin raja on myös EU-raja eli tulliraja. Ostoksia ei saa tuoda tullitta kuinka paljon tahansa, ja Norjan tulli todellakin näyttää vahtivan paluuliikennettä. Lähes joka kerta, kun olemme käyneet Ruotsin puolella ostoksilla, paluumatkalla kaikki liikenne on ohjattu kulkemaan Norjan puolella tulliaseman kautta. Autot ajavat hitaasti tullin läpi ja tullimiehet katselevat silmä kovana, mikä auto kannattaisi pysäyttää ja tarkastaa. Ruotsin halvat hinnat varmasti houkuttelevat ihmisiä salakuljettamaan hiukan enemmän vaikkapa alkoholia kuin mitä tullitta saa tuoda.

Tulli lähestyy

Kansallisylpeys uhattuna

Kuva: Dagbladet, painettu lehti 2.3.13

Miten saat norjalaisen hermostumaan? Ala puhua huippuhiihtäjien mahdollisesta dopingista. Todennäköisesti norjalainen vastaa tiukasti, että norjalaiset hiihtäjät eivät ikinä käyttäisi dopingia ja aiheesta ei todellakaan kannata edes keskustella. Toinen vaihtoehto on, että puhujaa katsotaan säälien - eikö se ymmärrä, etteivät norjalaiset tee sellaista, vain muunmaalaiset.

Ruotsalaisten tekemä dokumentti huippuhiihtäjien korkeista hemoglobiiniarvoista 1990-luvulla nosti myrskyn Norjassa. Dokumentissa esille nostetut nimet eivät olleet ainoastaan norjalaisia, mutta norjalaisten mielestä kyseessä on hyökkäys nimenomaan norjalaisia kohtaan. Dokumenttia on kyseenalaistettu monella tavalla: lista veriarvoista ei voi olla luotettava, koska se on peräisin Kari-Pekka Kyröltä, mitään dokumentaatiota ei oikeasti ole edes esitetty, koko ohjelma on ala-arvoista journalismia ja niin edelleen. 

Norjan televisio on päättänyt olla esittämättä tällaista roskaa. Onneksi kuitenkin täällä näkyy myös Ruotsin tv ja dokumentti löytyy netistäkin, joten kiinnostuneet ovat varmasti päässeet sen katsomaan sensuurista huolimatta. Dokumentti herättää vähintään mielenkiintoisia kysymyksiä, vaikka ohjelman tekijät itse eivät taida suoraan syyttää ketään dopingista. 

Menestyneet hiihtäjät ovat norjalaisten kansallissankareita, jotka ovat kaiken arvostelun yläpuolella. Kansallissankarin pitää olla tahraton, mikään muu ei ole mahdollista. Entinen pääministeri Gro Harlem Brundtland on sanonut urheilusta puhuessaan, että on tyypillistä norjalaista olla hyvä. Det er så typisk norsk å være god. Hiihto on aivan erityisessä asemassa, sillä paljon toisteltu sanonta kuuluu, että norjalainen syntyy sukset jalassa. Norjalainen hiihtäjä ei siis voi olla mitään muuta kuin maailman paras. Aivan luonnostaan.

Kuva: vg.no

Oheinen kuva Marit Bjørgenin lihaksista herätti huomiota viime talvena. Norjalaiset huokailivat ihastuksesta. Muunmaalaiset olivat vähemmän ihastuneita, ja muun muassa Maritin hyvinlääkitty astma mainittiin. Nykyhiihtäjistä ruotsalaisdokumentti ei sano mitään, mutta kieltämättä se heittää varjonsa kaikkien hiihdon huipulla olevien päälle, niin norjalaisten kuin muidenkin. Norjalaisten vakaa käsitys kuitenkin on, että vaikka kaikki muut douppaisivat, norjalaiset hiihtäjät ovat puhtaita. Kukaan ei ihmettele, miksi norjalaiset menestyvät niin hyvin niiden doupattujen joukossa. Niin, ainakin minun arveluni on, että täysin puhdasta huippuhiihtäjää ei tänä päivänä taida löytyä. Sama se, mistä maasta tulevat. 

Sitä, mitä mahdollisesti on tapahtunut 1990-luvulla, on enää vaikea todistaa puoleen tai toiseen, ellei joku asioista oikeasti tietävä ryhdy puhumaan ja esitä lisätodisteita. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että niin nyt kävisi. Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku näistä nykyisistä, menestyneistä norjalaishiihtäjistä jäisi kiinni dopingista, isku olisi suuri koko Norjan kansakunnalle. Paljon suurempi kuin suomalaishiihtäjien joukkokärähtäminen 2001.

***

Kohun aiheuttanut dokumentti on katsottavissa Ylen ja SVT:n nettisivuilla:

http://areena.yle.fi/tv/1849459 - näkyy vain Suomessa 29.3.13 saakka.

http://www.svt.se/ug/se-program/27-2-20-00?&autostart=false - näkyy myös ulkomailla, näkyvyysajaksi 3.3.13 ilmoitetaan "yli 30 päivää".