Kommunikointivaikeuksia

Seisoin kopiokoneen luona paperipinkan kanssa työn touhussa, kun työkaveri käveli huoneeseen ja kysyi jotain. Tämä kyseinen työkaveri puhuu karseinta ja vaikeatajuisinta norjan murretta, jota muistan koskaan kuulleeni. Oletin - kun en ollut aivan varma - että kysymys koski sitä, kauanko minulla vielä menee paperieni kanssa, ja vastasin sen mukaisesti, että kyllä tässä vielä hetki jos toinenkin kuluu. Ei siis ihan välttämättä kannata jäädä odottelemaan.

Vilkaisin taakseni ja totesin, että työkaveri katsoi minua hiukan sen näköisenä, etten ilmeisesti ollut vastannut oikeaan kysymykseen. Työkaveri sanoi taas jotakin. Tällä kertaa en hyvällä tahdollakaan kyennyt edes arvaamaan, mistä oli kyse, joten murahdin puolestani vastauksen, jonka saattoi tulkita myönnöksi tai kielloksi, ihan miten halusi.

Etkö sinä ymmärrä nynorskia, kysyi työkaveri. Tällä kertaa oikein selkeästi artikuloiden.

Teki mieli kysyä, että nytkö sinä sen huomasit, kahden vuoden jälkeen!

Kyseinen ihminen kirjoittaa nynorskia, ja tekstistä saan ihan hyvin selvää, mutta puhe on jotain ihan muuta. Olen tekemisissä muidenkin nynorskin käyttäjien kanssa, ja yleensä ymmärrän heidän puhettaan aivan riittävän hyvin. Tämä yksi tapaus on sitten hankala. Minun mielestäni hän ei puhu nynorskia - joka ihan tarkkaan ottaen on kirjakieli - vaan jonkin Atlantin rannikon pikkukylän murretta. Sitä kuunnellessa olen usein miettinyt, onko hänellä lisäksi jokin puhevika, sillä jopa norjalaisilla on ajoittain vaikeuksia ymmärtää häntä.

Sattuneesta syystä en hakeudu huvin vuoksi tämän työkaverin juttusille.

Yleisesti ottaen ymmärrän nykyään puhuttua norjaa oikein hyvin. Ymmärrän myös muita kuin lähialueen murteita. Norjalaisissa ja norjan kielessä on kuitenkin se erikoisuus, että yleiskielen puhuminen ei ihmisiltä yleensä onnistu. Tai oikeastaan yleiskieltä samassa mielessä kuin suomessa ei edes ole olemassa. Jotkut sanovat puhuvansa bokmålia tai nynorskia eli jompaa kumpaa kirjakielistä mutta minun mielestäni usein sellaisella aksentilla, että enpä olisi arvannut kirjakielestä olevan kyse. Aivan kuulostaa murteelta minun korvissani.

Ja sitten ihmetellään, että miksi maahanmuuttaja ei ymmärrä.

Aksentilla

Tien pielessä polkupyöränsä kanssa taukoa pitänyt mummo pysäytti minut iltalenkillä ollessani. Tuon ikäisiä mummoja harvemmin näkee täällä pyöräilemässä, varsinkaan tällaisia, jotka näyttävät oikein olevan matkalla jonnekin, jos mukana olevasta varustuksesta voi mitään päätellä.

Mummo kyseli tietä kauppaan. Kerroin, mistä kauppa löytyy. Mummo ei tuntenut aluetta, joten reitin selittäminen otti oman aikansa ja rautalankaa kului.

Asian selvittyä mummo kysäisi, olenko suomalainen. No olen - aksentistako arvasit? Siitäpä tietenkin. Mutta kyllä minä ihan hyvin sinua ymmärsin, katsoi mummo vielä tarpeelliseksi vakuuttaa.

Puhun norjaa selkeästi suomalaisella aksentilla. Sen olen kuullut monta kertaa, enkä yhtään epäile asiaa. Ihmiset, jotka ovat ennenkin kuulleet suomalaista aksenttia, tunnistavat sen ilmeisen helposti. Olen saanut norjalaisten kommenteista myös sen käsityksen, että suomalainen aksentti ei ole mitenkään erityisen vaikeasti ymmärrettävää, joten olin hieman huvittunut mummon viimeisestä lausahduksesta. Ehkä se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi.

En ole edes yrittänyt päästä eroon aksentista. Se lähtee ajan myötä, jos on lähteäkseen, mutta kun ei siitä varsinaisesti mitään erityistä haittaakaan ole, niin mitäpä asiasta turhaan stressaamaan. Norjalaisetkin, esimerkiksi työkaverini, puhuvat vahvojen murteiden takia niin monella eri tavalla, että mitäköhän puhetapaa edes yrittäisin alkaa matkia?

Norjaa kuulee muutenkin puhuttavan ties millaisilla ulkomaalaisilla aksenteilla, myös vaikeasti ymmärrettävillä, joten suomalaisen aksentin aikaansaamat kommentit ovat pääsääntöisesti positiivisia. Ystävällisen uteliaita, tarkkaan ottaen. Joskus silti suorastaan huvittaa ihmisten tarve kommentoida.

Ihan hyvin minä sinua ymmärsin. - Huomasin sen.

Suvantovaiheessa

Runsas vuosi sitten tuskailin uuden työpaikan mukanaan tuomien kielellisten haasteiden kanssa. Uutta sanastoa tuli kuin saavista kaatamalla ja muutenkin työskentely-ympäristö edellytti norjan kielen käyttämistä aivan eri tasolla kuin aiemmassa työssä.

Selvisin kuitenkin hengissä ensimmäisistä viikoista, ja keväällä kehityskeskustelussa esimies totesi suullisen kielitaitoni parantuneen. Toisaalta ihme olisi ollut, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, kun tosiaan jouduin - tai sain - käyttää kieltä paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. 

Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kielitaidon kehittyminen edelleen on pysähtynyt. Tai ainakin hidastunut. Kun uusia kielellisiä haasteita ei enää tule jatkuvasti eteen, myöskään näkyvä oppiminen ei ole jokapäiväistä, ei edes jokaviikkoista. Järjellä ajatellen kehitys ei varmaankaan ole pysähtynyt mutta ehkä saapunut suvantovaiheeseen odottamaan seuraavaa aaltoa, joka pistää taas vauhtia rattaisiin. 

Uuden vieraan kielen oppiminen aikuisena on kaksijakoista. Jos oikein opiskelemalla opiskelee sanastoa ja kielioppia, asioiden mieleenpainaminen ja teorian muuntaminen käytännöksi voi tuntua hankalalta. Paljon vaikeammalta kuin alakouluikäisenä, jolloin erilaiset asiat jäivät päähän lähes itsestään ainakin ulkoaopettelun tasolla. Kuulostaako tutulta? 

Oppimista kuitenkin auttaa huomattavasti jos kieltä voi jatkuvasti harjoitella ympäristössä, joka toimii pääasiassa juuri sillä opiskeltavalla kielellä. Vieraskielisessä ympäristössä oppiminen ei myöskään rajoitu ulkoaopetteluun vaan siirtyy seuraaville tasoille, kielen rakenteiden ymmärtämiseen ja opitun soveltamiseen, sekä vielä eteenpäin omaehtoiseen kielen analysointiin ja oivallusten syntymiseen asioita yhdistelemällä ja arvioimalla lopputulosta. (Bloomin taksonomia) 

Mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että jonkinlainen katalyytti olisi tarpeen, jotta minun norjankielentaitoni jatkaisi kehitystään eikä jäisi pyörimään suvantoon. Kirjoitan mielestäni aika hyvin, ja niin sanoo myös saamani palaute. Prepositiot ovat edelleen ajoittain harhateillä, mutta vähitellen alan saada niitäkin kuriin. Periaatteessa norjan kielioppi ei ole mitenkään erikoisen vaikeaa. Käytännössä se, että norjalaisten itsensä kieliopillinen osaaminen saattaa olla horjuvaa, kuitenkin hämmentää ulkomaalaista, joka miettii, mikäköhän näistä kolmesta tarjolla olevasta esimerkkisuorituksesta mahtaa oikeasti olla se kieliopillisesti oikea.

Kirjoittamista useammin törmään haasteisiin puhuessa. Yhtäkkiä jotakin asiaa selittäessäni huomaan, etten tiedä kaikkia tarpeellisia sanoja - tosin nyt osaan jo useimmiten käyttää kiertoilmauksia. Myöskään kielen rakenteita ei ehdi aivan saada kohdalleen puhuessa, kun sanat tipahtelevat suusta joskus täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. 

Ilmoittauduin äskettäin vapaaehtoiseksi kirjoittamaan lyhyen artikkelin työpaikan nettisivuille. Todennäköisesti kyseessä oli hetkellinen mielenhäiriö, mutta ei siitä sitten enää oikein voinut perääntyä, kun järki alkoi taas toimia. Ja kun minulla kuitenkin oli päässä varsin selkeä ajatus siitä, miten homma hoidetaan, niin kaipa se siitä. Artikkelin kirjoittaminen edellytti haastattelun tekoa, minkä hoidin menneellä viikolla. Se vaikutti menevän ihan hyvin, minä ja haastateltavat ymmärsimme toisiamme, ja sain runsaasti käyttökelpoista materiaalia. 

Äänitin haastattelun, ja äänityksen kuunteleminen olikin sitten, no, sanotaan nyt vaikkapa mielenkiintoista. Muistaakseni en ole koskaan aikaisemmin kuullut itseni puhuvan norjaa, en ainakaan noin paljoa kuin haastattelua tehdessäni. Kieliopillisia virheitä omasta puheestani bongaillessani ihmettelin, miksen osaa puhua oikein, kun kuitenkin helposti kuulen, mitä virheitä teen, ja vieläpä tiedän, miten oikeasti kuuluisi sanoa. 

Aksenttini on selkeästi suomalainen, se ei ollut mikään yllätys. Joidenkin yksittäisten sanojen lievästi sanottuna erikoinen ääntäminen taas ei mene suomalaisuuden piikkiin, sen verran omituiselta ne kuulostivat. Eipä näitä tosiaan itse puhuessaan kuule, eikä kukaan ole edes ystävällisesti puuttunut asiaan.

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.

Taas rämmitään kielisuossa

Joskus norjaa kirjoittaessa iskee epäilys. Onko tämä nyt oikein sanottu? Tällaista sanamuotoa olen yleensä käyttänyt, mutta olen havainnut, että jotkut ilmaisevat asian toisin. Melkein samoilla sanoilla, muttei kuitenkaan ihan. Tyypillisesti, niin kuin tänäänkin, äkillisen epäilyn aiheuttaa prepositio. 

Kirjoittelin opiskelijoille muistutusta tentteihin ilmoittautumisesta. Siis melde seg på til eksamen. Tai ehkä kuitenkin melde seg opp. En minä tiedä! Kaivoin esille kielioppikirjan, jossa syvennytään juuri tällaisiin kysymyksiin: mitä prepositiota kuuluu käyttää minkäkin verbin kanssa. Joku muukin on havainnut asian vaikeuden, koska aiheesta on koottu kokonainen kirja.

Kirjan mukaan molemmat muodot tarkoittavat ilmoittautumista johonkin, mutta esimerkkien perusteella ainakaan minulle ei aivan auennut, mikä ero niillä on. Kahvitauko oli sopivasti alkamassa, joten heitin kysymyksen syntyperäisille, hyvin koulutetuille norjalaisille. Sieltähän se vastaus löytyisi käden käänteessä.

Påmelde tarkoittaa sitä ja oppmelde lähinnä tätä. Ei kun siis... Vai miten se nyt onkaan? 

Yksi työkavereista keksi tekstata kysymyksen norjankielenopettaja-vaimolleen. Vaimo ei ymmärtänyt kysymystä. Ehkä asia on itsestäänselvyys kielen ammattilaiselle, joka ei käsittänyt, mikä tässä nyt oikein on ongelmana. Lisäselitysten jälkeen saapui vastaus, jota tulkitsimme niin, että påmelde on muoto, jonka voi oikeastaan unohtaa kokonaan. Ja jos oikein modernille linjalle lähtee, voi sanoa pelkästään melde, ilman mitään lisukkeita. Se tosin jonkun mielestä kuulosti hieman turhan sotilaalliselta.

Keskustelu kielestä lähti rönsyilemään norjan oikeinkirjoitukseen. Sekään ei ole mikään yksinkertainen asia, vaikka periaatteessa norja on mielestäni tässä suhteessa melko helppo kieli. Todennäköisesti kuitenkin elän tällaisen illuusion vallassa, koska ei ole koskaan joutunut toden teolla kielikonservatiivien ja -liberaalien taistelun keskelle. 

Liberaalien kielen modernisoijien mielestä sanat pitäisi pääsääntöisesti kirjoittaa niin kuin ne lausutaan. Tämä ajatus heitettynä ilmaan kahvipöydässä sai aikaan naurunpyrskähdyksiä. Jos norjaa kirjoitettaisiin juuri niin kuin sitä puhutaan, tulos olisi kuulemma täysin absurdi. Ei kai kukaan oikeasti kannata tuollaista uudistusta!

Erityisesti useiden lainasanojen oikeinkirjoitus näyttää olevan horjuvaa. Kyse ei välttämättä ole mistään kovin uusista lainoista, niin kuin voisi luulla. Esimerkiksi kerros (talon kerros) norjaksi kirjoitetaan perinteisesti etage ranskalaisen mallin mukaan ja modernimpi muoto on etasje. Sanan lausumiseen kirjoitusasu ei vaikuta. Kuulemma myös tunneli tuottaa päävaivaa, vaikka maa on tunneleita täynnä - tunnel vaiko tunell? Tuoremehu on juice, mutta äänteenmukaisesti kirjoitettuna myös jus on aivan käypä muoto. Viimeksimainittu sana sai jo selvästi joidenkin keskustelijoiden verenpaineen kohoamaan. 

Kun ihmettelin - ulkomaalaisena annan itselleni usein luvan ihmetellä ääneen - miksi norjan kieli on niin vaikeaa jopa norjalaisille, sain kuulla, että norjan kielessä tai kieliopissa ei varsinaisesti ole ollut mitään sääntöjä, vain suosituksia. Kielen suhteen on siis eletty pellossa. Ja kun tanskalaisaika teki monella tavalla hallaa Norjan kehitykselle, se teki sitä myös norjan kielelle, joka ei päässyt kehittymään luonnollisesti, kun norjan sijaan piti kirjoittaa tanskaa. Tämä selitys kyllä haiskahtaa minusta hieman kaukaa haetulta, sillä Tanskan valta loppui jo parisataa vuotta sitten. 

Muutama vuosikymmen sitten norjan kieltä uudistettiin. Useita tanskalaisuuksia poistettiin ja niiden tilalle lanseerattiin oikeita norjalaisia kieliopillisia muotoja ja kirjoitusasuja. Olen kuullut tästä joskus aikaisemminkin ja pannut merkille, että tanskalaisuudet ovat edelleen paljon yleisemmässä käytössä kuin "viralliset" norjalaiset muodot. 

Jossain vaiheessa keskustelua yksi syntyperäisistä norjalaisista pesi kätensä, kun vetosin siihen, että tämähän on teidän äidinkielenne, kyllä kai te nyt sitä osaatte. Hän on asunut ulkomailla suurimman osan kouluvuosistaan, eikä varsinaisesti pitänyt norjaa äidinkielenään vaikka sitä täysin sujuvasti puhuu ja kirjoittaakin. Muut keskustelijat taas vetosivat selkeän standardikielen puuttumiseen. Ilmeisesti lopputulos oli, että kukaan ei osaa norjaa täydellisesti, eivät edes - tai varsinkaan - norjalaiset. Ajatus on tavallaan huojentava maahanmuuttajan näkökulmasta, mutta sisäinen perfektionistini jupisee harmissaan. 

Palautetta norjalaisittain

Olen tainnut joskus ennenkin ihmetellä norjalaisten intoa kehua toisiaan. Nyt kymmenen kuukauden kokemuksella nykyisessä työpaikassa kehujen ryöppy on osunut omallakin kohdalle niin, etten oikein aina tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Olen tehnyt Suomessa vastaavanlaista työtä, jota teen nyt Norjassa, joten en pidä itseäni millään tavalla vasta-alkajana, vaikka totta kai monet asiat ovat myös erilaisia kuten aina uudessa työpaikassa. Monen vuoden työkokemus kuitenkin auttaa sujahtamaan suhteellisen nopeasti uusiinkin rutiineihin, kun kokonaiskuva on hallussa. Tätä ajatellen tuntui hieman liioitellulta, kun äskettäin sain esimieheltä palautetta, että olen päässyt sisälle työhön "uskomattoman nopeasti".

Jo syksyllä, kun sain jotakuinkin määräajassa hoidettua erään byrokraattisen urakan, sekin oli työkaverien mielestä aivan mahtavaa. Miten osasinkaan! Urakka oli sellainen, joka tyypillisesti annetaan taloon viimeksi tulleen hoidettavaksi - hieman tylsä ja puuduttava työ, joka ei vaadi mitään kovin ihmeellistä osaamista vaan ainoastaan hyviä istumalihaksia ja kärsivällisyyttä hoitaa homma loppuun.

Esimiehen pyynnöstä laatimani lyhyt selvitys, joka edellytti tietojen etsimistä netistä, kirvoitti sekin ihastuksen huokauksia. Eräskin kollega piti aiheellisena oikein erikseen mainita lounaspöydässä, että kylläpä se Helin laatima teksti oli laadukas - oletteko muut jo lukeneet sen? Samoin kehitystyön avuksi tekemäni pienehkö kyselytutkimus tuntui olevan jotakin aivan ennennäkemätöntä, vaikka mielestäni sellaisen tekee kuka tahansa hiukankin kvantitatiiviseen tutkimukseen perehtynyt, eli periaatteessa kuka tahansa korkeakoulutetuista työkavereistani.

En edelleenkään tiedä, miten tällaiseen palautteeseen pitäisi suhtautua. Kehut ovat niin ylitsevuotavia, että alan jo ihmetellä, missä on vika. Aivan kuin minulta ei olisi todellakaan odotettu tällaista suoritusta, vaikka omasta mielestäni en ole koulutukseni ja työkokemukseni huomioiden saanut aikaan mitään ennenkuulumatonta. Paikkaani täytettäessäkin etsittiin nimenomaan henkilöä, jolla olisi soveltuvaa työkokemusta, ei vasta-alkajaa.

Mieleen on tullut esimerkiksi sellainen epäilys, että epätäydellinen norjani hämää ihmisiä kuvittelemaan, että osaamisessani on muitakin aukkoja. Kun ei asioista puhuessaan osaa käyttää yhtä hienoja sanankäänteitä kuin natiivit, vaikutelma saattaa hyvinkin olla tällainen. Ihmiset eivät osaa erottaa kielitaidon tasoa ja sanoman sisältöä.

Voisiko ulkomaalaisuus sinänsä olla oletettavasti pätevyyttä laskeva tekijä, kun maahanmuuttajien työllistymistä julkiselle sektorille on helpotettu erilaisin suosimisjärjestelmin? Onhan työkaverienikin joukossa ainakin pari, joiden olen kuullut tulleen alunperin jonkinlaisiin hanttihommiin ja sittemmin edenneen oikeisiin töihin, kun pätevyys on todettu.

Suomalaiseen, suoraviivaisempaan palautteeseen tai jopa ajatukseen, että palautteen puuttuminen on positiivista palautetta, tottuneelle norjalainen tyyli vaatii opettelua. Olen yrittänyt seurata joskus saamaani ohjetta, että sanoin vain kiitos  ja hymyilen nätisti suitsutusta saadessani. Ja yritän olla näyttämättä vaivaantuneelta ylisanojen virratessa.

Maahanmuuttajan omituisia ongelmia

Töissä samalla osastolla kuin minä on tällä hetkellä yhdeksän kansallisuuden edustajia. Suuri enemmistö on norjalaisia, mutta on meitä ulkomaalaisiakin aika monta. Osa ulkomaalaisista on asunut Norjassa pitkään, vuosikymmeniä, osa taas on muuttanut maahan suhteellisen äskettäin, joten esimerkiksi norjan kielen taidossa on eroa.

Tällaisessa valtion virastossa, jossa olen töissä, ihmiset ovat koulutettuja ja keskimäärin hyvin suvaitsevaisesti ulkomaalaisiin suhtautuvia. Sekin, että osastolla on suhteellisen paljon ulkomaalaisia, edesauttaa uusienkin sulautumista joukkoon. Ulkomaalaiselta ei välttämättä useinkaan kysellä mitään erityistä tämän kotimaasta. Se, paljonko itse kukin muuten kertoo alkuperämaastaan, vaihtelee hyvin paljon henkilöstä toiseen.

Joillakin norjalaisilla kuitenkin kuuluu olevan ongelmia ulkomaalaisten suhteen. Lähi-idän suunnalta kotoisin olevat kollegat kertoivat, että pari osaston ulkopuolista norjalaista ei selvästikään erota heitä toisistaan. Ihmisiä puhutellaan milloin kenenkin samalta suunnalta olevan kollegan nimellä, vaikka nimi lukee itse kunkin ovenpielessä. Asianomaiset kollegat suhtautuvat asiaan huumorilla, ja onhan se kieltämättä hieman huvittavaa tulla kerta toisensa jälkeen sekoitetuksi naapurihuoneen ihmiseen, jonka kanssa ei juurikaan ole edes saman näköinen. Jos nyt ei tummia hiuksia lasketa.

Suomalainen ei erotu norjalaisten joukosta ulkonäöllään, mutta aksentti sen sijaan saa monessa aikaan ahaa-elämyksen. Kuulostan kuulemma aivan samalta kuin joku toinen suomalainen, jonka puhekumppani tuntee.

Ja sitten ovat ne norjalaiset, joilla tuntuu olevan ulkomaalaisiin, ainakin joihinkin heistä, aivan erityinen suhde.

Eräs norjalainen kollegani on huomattavan kiinnostunut Suomesta, ja toisten norskien käsityksen mukaan tietää "kaiken" Suomesta. No, epäilemättä aika paljon, muttei sentään ihan kaikkea. Ainakaan näin suomalaisen näkökulmasta. Asiaan kuuluu myös, että puheenaiheet käsittelevät lähinnä Suomea, kun minä satun kohdalle. Pienen ongelman tosin aiheuttaa se, että kyseinen norjalainen on kotoisin joltakin pikkupaikkakunnalta Norjan länsirannikolta ja puhuu niin merkillistä murretta, että minulla on huomattavia vaikeuksia ymmärtää, mistä oikeastaan on puhe. Se, etten selvästikään ymmärrä, ei kylläkään mitenkään haittaa tätä murteenpuhujaa, vaan juttu sen kuin jatkuu. Ja minä kuuntelen ja yritän ymmärtää ja vastata mahdollisiin kysymyksiin - ajoittain ilmeisesti vääriin kysymyksiin.

Samainen henkilö on myös ottanut asiakseen pitää minut ajan tasalla kaikesta tarjolla olevasta suomalaisesta kulttuurista. Saan sähköpostiini viestin aina, kun jossain on esillä suomalaista taidetta tai suomalaisen musiikin tai muusikon konsertti tai muut jollakin tavalla Suomeen liittyvät kissanristiäiset. Kun vaihtokirjahyllyyn oli jostakin ilmestynyt suomenkielinen Kymenlaaksoa käsittelevä kuvateos vuodelta kuokka ja kirves, sain välittömästi tiedon asiasta. Kun en heti käynyt ottamassa kyseistä kirjaa talteen, se tuotiin minulle, koska minä varmastikin olen kiinnostunut saamaan haltuuni suomalaisen kirjan. Sama se, mitä se käsittelee. Olen myös saanut selonteon siitä, mistä muilta osastoilta löytyy suomalaisia - tämä norjalainen tuntee heidät kaikki.

Joskus suomalainen maahanmuuttaja on ihmeissään eikä tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa tämän ylitsevuotavuuden edessä. Ei minulla mitään suomalaista kulttuuria tai muita suomalaisia vastaan ole, mutta...

Jotain syötävää

On erinäisiä asioita, joita Norjasta ei saa tai jotka on valmistettu väärällä reseptillä. Yksi hyvä esimerkki on suolakurkut. Tai norjalaisittain ei oikeastaan pitäisi puhua suolakurkuista vaan ehkä paremminkin maustekurkuista. Norjalaiset itse kutsuvat niitä nimellä sylteagurk, joka sanana tuo mieleen syltetøyn eli hillon. Mielleyhtymäksi ainakin minulle tulee hillokurkku. Joko arvasitte, mikä niissä on vikana? 

Norjalaiset kurkut säilötään liemeen, jonka pääainesosa ainakin mausta päätellen on sokeri, eli ne ovat varsin makeita. Ei aivan vastaa minun käsitystäni suolakurkusta, vaikka täytyy myöntää, että kykenen kyllä syömään myös tätä norjalaisversiota. 

Äskettäin jossain FB-keskustelussa joku paikallinen suomalainen mainitsi "puolalaisten kaupan", jossa on tarjolla kaikenlaisia itäisemmän Euroopan herkkuja. Kyselin lisätietoja puolalaiselta kollegaltani, jolle kauppa olikin tuttu, ja sainkin kuulla, että siellä on myynnissä muun muassa suolaisia suolakurkkuja.

Lähdin siis löytöretkelle. Kauppa löytyi kollegani antamien koordinaattien avulla helposti Oslon keskustan itäpuolelta, alueelta, joka monen norjalaisen käsityksen mukaan on jossain määrin epämääräinen suuren maahanmuuttajien määrän takia. 

Kaupasta todellakin löytyi suolakurkkuja. Kun norjalaisessa kaupassa maustekurkkuja on tarjolla keskimäärin kahta sorttia, makeaa ja makeampaa, tämän kaupan suolakurkkuvalikoima oli lähes päätä huimaava. Tarjolla oli sekä venäläistä että puolalaista kurkkua ja kummastakin maasta useita eri tavoilla maustettuja vaihtoehtoja. Tällä kertaa päädyin venäläiseen varianttiin, ja seuraavalla kerralla voisin testata puolalaista.

Vaikka lähdin etsimään nimenomaan ja vain suolakurkkuja, eihän kaupasta päässyt mitenkään ulos kokoamatta mukaan hiukan jotain muutakin. Varsinainen löytö oli puolalainen silakkasäilyke - joka muuten on jo syöty - sillä silakka on Norjassa tuntematon herkku. En minä Suomessa mitenkään jatkuvasti silakkaa popsinut, mutta siinä silakkapurkkeja hivellessäni iski himo. Pakko saada. Ja niitä voisin ostaa kyllä toistekin. 

Puolasta olivat peräisin myös grahamjauhot, jollaisia Norjasta ei saa. Niistä tuli oikein hyviä sämpylöitä, testasin siis jo. Liettuasta oli tuotettu muun muassa rikottuja ohrasuurimoita - puuro on parhaillaan hautumassa - joita myös piti saada, vaikka niitä kyllä saattaa löytää norjalaisestakin kaupasta. Myöskään vesirinkeleitä en jostain syystä kyennyt ohittamaan.

Suomalaisia Oslossa ei valitettavasti ole niin paljon, että mikään näistä etnisistä kaupoista olisi keksinyt ryhtyä tuomaan suomalaistuotteita. Onneksi erinomaisia korvikkeita löytyy myös muista lähialueen ruokakulttuureista.

Bad Norwegian day

Maanantaina oli bad Norwegian day. Se on vähän kuin bad hair day, mutta tukka on hyvin ja sen sijaan pielessä on kieli.

Kuvittele tilanne, että osaat vierasta kieltä niin hyvin, että hoidat kaikki päivittäiset asiat sillä, myös työasiat. Sitten yhtäkkiä kielitaitosi taso romahtaa. Et muista sanoja. Kielioppi tökkii pahasti. Sinusta tuntuu, ettet kykene ilmaisemaan itseäsi. 

Sellainen on bad Norwegian day. Onneksi siihen ei sentään kuulu ainakaan minun kohdallani norjan ymmärtämisen taantuminen. Jostain syystä myös kirjoittaminen sujuu normaaliin tapaan.

Tällaisia päiviä tulee nykyään onneksi paljon harvemmin kuin joskus aikaisemmin, kun kielitaitoni oli huonompi. Enhän minä vieläkään täydellistä norjaa puhu, mutta nykyisen työpaikan myötä huomaan kielitaidon kehittyneen aivan eri tahtiin kuin ennen. Ja sitten tulee päivä, jolloin puhuminen on äärettömän hankalaa ja tekisi mieli lähteä kotiin, lukita ovi ja pysyä loppuviikko mahdollisimman kaukana kaikista norjaa puhuvista ihmisistä.

Tiistaina kieli sujui taas normaalisti, mutta norjalaiset systeemit alkoivat ärsyttää. Yritin saada tolkkua erääseen tutkimukseen osallistuneiden ihmisten koulutustaustasta. Kysymykseen koulutuksesta oli vastattu sanallisesti ja vastaukset piti luokitella. Äkkiä ajatellen ei kuulosta kovin hankalalta, mutta kun kyseessä on joukko norjalaisen koulutuksen saaneita norjalaisia, jotka eivät kykene vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen selkeästi ja yksiselitteisesti, homma ei todellakaan ole kakunpala.

Menemättä yksityiskohtiin voin kertoa, että Norjassa on ihan omat systeeminsä toisen ja kolmannen asteen koulutuksessa. Eurooppalaiseen koulutusuudistukseen osallistuminen on hieman selkeyttänyt asioita, mutta sitä aikaisemmat koulutukset ja oppiarvot ovat ainakin minulle täyttä hepreaa. Oman mausteensa soppaan tuo myös ihmisten tapa ilmoittaa, että plakkarissa on vaikkapa "2-vuotinen korkeakoulutus" täsmentämättä, onko sen tuloksena mahdollisesti oikein jonkinlainen tutkinto. Wikipedia on korvaamaton apu, mutta kaikkea sekään ei tiedä.

Keskiviikkona tein sen virheen, että ihmettelin ääneen erästä prosessia, jossa mielestäni on turhan monta heikkoa kohtaa. Norskit myönsivät kuvailemieni ongelmien olemassaolon. Kun lait ja asetukset sanovat ainoastaan, että on oltava olemassa prosessi, jonka lähtökohta on tämä ja lopputulos tuollainen mutta itse prosessin kulkua ei ole määritelty tarkemmin, asia voitaisiin käytännössä hoitaa muutamallakin vaihtoehtoisella tavalla.

Heitin keskusteluun esimerkin vaihtoehtoisesta tavasta. Norjalaiset eivät ymmärtäneet. Tarkoitatko, että tuo mainitsemasi asia lisättäisiin nykyiseen prosessiin? En, vaan että tämä korvaisi sen. Mutta tämä nykyinen tapa on niin hyvä, ja miten tuo lisäjuttu nivottaisiin mukaan? Ei mitään lisää, vaan kokonaan uusi tapa. Ja prosessin kohteen oikeusturva paranisi. Mutta kyllähän prosessin kohde tietää nämä heikot kohdat, ja ikävähän se on, jos homma menee pieleen, mutta emme me voi sille mitään. Siis oikeusturvan takia pitää olla tämä prosessi, mutta jos asia hoidetaan vähän sinnepäin ja oikeusturva vaarantuu, niin se ei ole ongelma. Juuri niin! Mutta mitä sinä oikein halusitkaan? (Tässä vaiheessa katselin ympärilleni rautalankaa etsien, mutta kun sitä ei sattunut olemaan käsillä, päätin lopettaa oman verenpaineeni nostattamisen.)

Norjalaiset tuntevat sanonnan  to think outside the box ja kehottavat usein toimimaan sen mukaan, mutta käytännössä asioiden ajattelu uudella tavalla näyttää olevan joskus äärettömän vaikeaa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Loppuviikkoa kohden ärsytys alkoi jo laantua. Perjantaina osastopalaverissa esimies kaavaili tulevan suunnittelupäivän sisältöä. Uudet työntekijät, joihin laskettiin myös minut, voisivat kuulemma kertoa, millaista on ollut tulla töihin tänne. Niin... Kaikenlaista sanottavaa voisikin löytyä, mutta pitääpä miettiä...

Ruisleipä

Oslossa on leipomo, jossa leivotaan suomalaista ruisleipää. Kuvassa näkyvä yksilö on juurikin tällainen finsk rugbrød, mikä tarkoittaa, että leivänpuutteessa ei tarvitse riutua, vaikka pakastin olisi jo tyhjä Suomesta tai Ruotsista tuodusta leivästä. 

Luulisi, että leipäkulttuuri on jotakuinkin samanlainen koko pohjolassa, kun kerran maantieteellisesti ollaan aivan vieri vieressä eikä ilmastossakaan ole maiden välillä niin suurta eroa, että sen pitäisi vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä viljalajeja kannattaa viljellä. Luulo on kuitenkin väärä. Ruisleipää saa Ruotsista, jopa Fazerin sellaista, ja Tanskassakin leivotaan rukiista, Realin tyyppistä vuokaleipää, mutta Norjassa ruisleipä on ulkomaanihme. 

Ruisleipäkulttuurin länsiraja näyttäisi siis menevän jotakuinkin Köli-vuoristoa pitkin. Älkää kysykö miksi. Sitä samaa minäkin ihmettelen.

On täälläkin kaupoissa hiivaleipää, jota myydään ruisleivän nimellä, mutta se on aika vaalean oloista oikeaan ruisleipään verrattuna ja sukulaisuussuhde varsinaiseen ruisleipään on hyvin, hyvin kaukainen. Kaupoista löytyy myös tanskalaista (tai saksalaista) ruisleipää, joka on tuontitavaraa. Senkin outoudesta norjalaisille kertoo jotakin se, että olen nähnyt sitä samassa hyllyssä keksipakettien kanssa. Sitä ei siis kaupan henkilökunta ollut tunnistanut leiväksi vaan arvellut ilmeisesti joksikin makeaksi leivonnaiseksi.

Ruisleivän outoudesta kertonee sekin, millaisia kommentteja olen kuullut norjalaisilta siihen liittyen. Kun joskus töissä mainitsin suomalaisen ruisleivän olevan hapatettua, kommentti oli, että sitä pitää sitten varmaan syödä hillon kanssa. Toisen kerran eräässä tilaisuudessa oli tarjolla voileipäsiä, joista osa oli tehty ruisleivästä (siitä tanskalaisesta). Norjalainen kommentti asiaan oli, että onpas erikoista ja riskialtista valita tuollaista leipää tarjolle, sillä eiväthän kaikki edes syö sitä. No, norjalaiset tuntuvat olevan vähän arkoja maistamaan uutta ja outoa, ellei se ole jotakin makeaa.

Mutta nyt siis löytyi leipomo, jossa leivotaan suomalaista, hapatettua ruisleipää kerran viikossa. Pitkän valmistusajan takia sitä ei ole saatavilla useammin. Tarjolla oli myös ruotsalaista ja tanskalaista ruisleipää, ja hetken ihmettelinkin, että kuka nämä kaikki ruisleivät syö, jos kerran norjalaisille ei muka kelpaa. Mutta kaipa leipomo sitten on löytänyt markkinaraon näillekin leiville. 

Tämän löydön takia en kuitenkaan aio lopettaa leivän tuomista Suomesta, ja jos Ruotsissa käydään ostoksilla, sieltäkin on hyvä tuoda leipää pakastimeen. Leipomossa kun on vain tuollaista ruislimppua, ei esimerkiksi ruispaloja, ja se ei ole aivan päivittäisen kulkureittini varrella.

Olisihan ruisleivän leipominen itsekin tietenkin mahdollista, mutta suoraan sanottua se on hapattamisineen kaikkineen melko aikaavievää. Muutaman kerran olen kokeillut, mutta kunnollisen hapanjuuren puuttuessa lopputulos voi olla vaihteleva. Viime kesänä ajattelin tehdä itse hapanjuurta, kun löysin siihen ohjeen. Ruisjauhoja ja vettä lasipurkkiin ja lämpimään paikkaan happanemaan. En tiedä oliko kesähelle liiankin lämmin vai missä vika, mutta jauhovellistä tuli varsin nopeasti niin hapanta, että katsoin parhaaksi heittää koko purkin menemään. Uusi yritys tuotti saman tuloksen. Ehkä pitää kuitenkin vielä joskus yrittää. 

Ai niin, jos joku täkäläinen ei vielä ole kuullut ruisleipäpaikasta, niin kyseessä on Åpent Bakeri osoitteessa Inkognito Terrassen ja Colbjørnsens gaten kulmassa kuninkaanlinnan 'takana'. Suomalaisen ruisleivän leipomispäivä on perjantai, ja leipä on valmista noin lounasaikaan mennessä.

Mitä kieltä puhuttaisiin tänään?

Meillä on kaksikielinen parisuhde. Alku oli täysin englanninkielinen, koska englanti oli ainoa yhteinen kielemme. Norjan kielen osuus on vuosien varrella lisääntynyt vähitellen, kun minun kielitaitoni on kehittynyt, mutta myös englanti on edelleen käytössä erityisesti silloin, kun ryhdytään filosofoimaan.

Tänään olimme tulossa ostoksilta ja keskustelimme hetken syvällisiä englanniksi. Kotiin tultua takapenkillä istunut viikonloppulapsi kysyi minulta, että mistä me oikein olimme puhuneet.

Viikonloppulapsi on 12-vuotias ja ensimmäisestä luokasta lähtien englantia opiskelleena osaa sitä ihan kohtalaisesti. Itse asiassa hän on vähintään ymmärtänyt riittävästi jo niin kauan, että englantia ei ole voinut enää pitkään aikaan käyttää aikuisten salakielenä. Jos puhumme englantia, hän usein kommentoi keskustelua, mutta kylläkin yleensä norjaksi. Tällä kertaa puheenaiheeseen taisi liittyä sen verran outoa sanastoa, että asiakokonaisuus jäi ymmärtämättä.

Kun minä ja mieheni tapasimme, viikonloppulapsi oli alle kouluikäinen ja puhui vain ja ainoastaan norjaa. Minä en osannut norjaa, ja vaikka aloin ennen pitkää ymmärtää sitä, erityisesti lasten puheesta oli yleensä vaikea saada selvää. Vaikka toki puhuin ruotsia, siitä oli lähinnä nimellistä apua, kun piti kommunikoida lapsen kanssa. Aikuiset norjalaiset ymmärtävät yleensä ruotsia suuremmitta vaikeuksitta, mutta lapselle se on vieras kieli, joka vilisee outoja sanoja. Niinpä alkuaikojen keskustelut minun ja viikonloppulapsen välillä käytiin niin, että hän puhui norjaa, minä ruotsia ja mies tulkkasi.

Kun lapsi on meillä, pyrimme puhumaan pääasiassa norjaa, koska lasta ei voi jättää ulkopuoliseksi kielivalinnalla, mutta joskus kieli lipsahtaa englannin puolelle. Omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, että minä en läheskään aina ole se lipsahtaja vaan usein mies vain yhtäkkiä päättää vaihtaa kieltä. Mies on jollakin tasolla niin tottunut puhumaan englantia minun kanssani, että valitsee sen kielen ennemminkin vanhasta tottumuksesta kuin pakottavasta tarpeesta.

Tähän väliin huomautuksena omasta norjankielentaidostani niille lukijoille, jotka nyt kauhistellen epäilevät, etten ole "vaivautunut" opettelemaan norjaa, kun kotonakin puhutaan englantia: Kodin ulkopuolella hoidan nykyään kaikki asiat norjaksi. En muista, milloin olisin viimeksi turvautunut englantiin. Teen myös töitä norjaksi, ja työssäni edellytetään hyvää sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Parisuhteemme sen sijaan on kaksikielinen ja tulee todennäköisesti myös pysymään sellaisena.

Joskus ilmaan on heitetty ajatus, että minä ryhtyisin puhumaan englantia viikonloppulapsen kanssa. En toki pelkästään sitä, mutta sen verran, että hän saisi hiukan harjoitusta myös kielen aktiivisessa käytössä. Ajatusta ei ole kuitenkaan toteutettu suuremmassa mittakaavassa. Silloin tällöin puhun hänelle muutaman lauseen englantia, vaikkapa testatakseni, kuinka hyvin hän ymmärtää jotakin sanastoa tai sitten ihan vain huvin vuoksi. Lapsi nimittäin ottaa englannin puhumisen kanssani yleensä hauskanpidon kannalta, mutta mitään kovin pitkiä repliikkejä hänestä ei ainakaan toistaiseksi saa irti.

Tukkatuskaa

Kävin tänään kampaajalla ja kohtasin taas vaihteeksi ongelman, jollaista ei Suomessa ikinä tullut vastaan. Kampaaja ei halunnut saksia hiuksiani riittävän lyhyiksi. 

Runsaan tunnin session aikana käytiin muun muassa seuraavanlaisia keskustelunpätkiä:

Kampaaja: Miltä niska näyttää? Onko hyvä pituus?

Heli: Voit ihan hyvin leikata vielä lyhyemmäksi.

K: No niin, nyt tämä takaosa on leikattu. Mitä sanot?

H: Painopiste on aika alhaalla. Jospa leikkaisit vähän lisää niin, että vaikutelma olisi kevyempi. 

K: Nyt on valmista! 

H: Painopiste on vieläkin vähän liian alhaalla, ja niskassa on tosi paksusti hiuksia.

K: Ai? 

H: Pitää lyhentää ja ohentaa lisää.

K: Haluatko, että leikkaan niskaa ohuemmaksi vai painopistettä ylemmäs?

H: Sekä että.

K: Oletko nyt ihan varma? Tämä on jo tosi lyhyt. Onko sinulla ollut joskus tätä lyhyempi tukka?

H: Kyllä! Paljon lyhyempi. Leikkaa nyt vaan!

Kampaaja ei selvästikään osannut asennoitua asiakkaaseen, joka halusi lyhyet hiukset. Ei lähtötilannekaan mikään pitkä tukka ollut, ja kun aluksi käytiin tavanomainen keskustelu siitä, milloin tukkaa on viimeksi saksittu, kuvittelin kampaajan saaneen jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka lyhyiksi hiukset oli silloin leikattu. Mutta ei.

Keskivertonorjalaisella on erilaiset hiukset kuin keskivertosuomalaisella. Norjalainen hiuslaatu näyttää olevan paljon paksumpi kuin suomalainen. Lisäksi norjalaisilla naisilla pitkät hiukset ovat normi. Kaiken ikäiset suosivat pitkiä hiuksia. Näyttää olevan aivan sama, miten hiuksia sitten lopulta pidetään, valtoimenaan vai ponnarilla, mutta pitkät niiden olla pitää. 

Esimerkiksi työpaikallani lähes kaikilla naisilla on pitkät hiukset. Tai jos ei pitkät, niin ainakin puolipitkät, sellaiset, jotka ulottuvat ponnarille niskaan. Lyhyempiä kampauksia näkyy lähinnä hiukan vanhemmilla naisilla. Mieheni käsityksen mukaan lyhyet hiukset ovat radikaalin merkki. Ilmeisesti tähän kategoriaan kuuluvat työpaikallani ne kaksi viisissäkymmenissä olevaa naista, joiden mustiksi värjättyjen hiusten keskimääräinen pituus on 1-2 cm, ja joiden pukeutuminenkin on keskimääräisestä poikkeavaa. 

Mutta keskivertonorjalaisella naisella on siis pitkät, paksut hiukset. Ehkä se selittää, miksi kampaaja hämmentyy, kun tuoliin istahtaa ulkomaalainen, hentohiuksinen asiakas, joka haluaa lyhyen hiusmallin. Tämänpäiväinen kampaaja tuntui pelkäävän, että lopputulos on liian lyhyt, vaikka moneen kertaan vakuuttelin, että olen aivan tosissani, kun pyydän leikkaamaan lisää. Siinä vaiheessa, kun kampaaja lopulta esitti ajatuksen, etten ole varma, mitä haluan - vaikka olin sen moneen kertaan sanonut - minusta alkoi tuntua, että minua yritetään manipuloida taipumaan kampaajan tahtoon.

Eikä hiusten pituus ole ainoa ongelma. Joskus aikaisemmin olen joutunut toppuuttelemaan kampaajan intoa ohentaa hiuksiani, kun niihin tartuttiin mitä ilmeisimmin samalla metodilla kuin paksuihin norjalaishiuksiin. 

Eivät kaikki norjalaiset kampaajat onneksi stressaannu lyhythiuksisesta asiakkaasta. Minulla oli aikaisemmin vakiokampaaja, jolle ei tuottanut mitään ongelmia leikata lyhyitä hiuksia. Harmikseni hän muutti muualle, joten uuden, asiansa osaavan luottokampaajan etsintä on käynnissä. Tämänpäiväinen tapaus ei täyttänyt kriteerejä.

Hiustenleikkuuongelma ei ole sellainen, johon odottaa törmäävänsä naapurimaahan muuttaessaan. Voin kuvitella, että ongelma on todellinen, jos muutetaan vaikkapa Euroopasta Afrikkaan tai päinvastoin, kun hiuslaatu sekä -muoti ovat aivan erilaisia. Mutta että Suomen ja Norjan välilläkin syntyy ongelma! 

Osa ongelmaa epäilemättä on minun haluttomuuteni sulautua massaan ja olla norjalaiseen tapaan samanlainen kuin kaikki muutkin eli pitkähiuksinen. Joskus suhteemme alkuaikoina mies esitti toivomuksen, että kasvattaisin pitkät hiukset. En innostunut ajatuksesta. Mies lopetti haaveilun vasta, kun annoin hiusten venähtää juuri sen verran, että ne eivät ohuina enää näyttäneet hyviltä. 

Nykyään mies on jo sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin jopa niinkin hyvin, että tänään kotiin tullessani ihmetteli, etteivät hiukset olleet lyhyemmät. Olisivathan ne mielellään saaneet olla vielä hiukan lyhyemmätkin, mutta kun se kampaaja ei saanut leikattua niitä. Tähänkin pituuteen pääseminen vaati jo aika paljon vakuuttelua.

Voihan p... repositio!

Yksi norjan kielen vaikeimmista asioista on prepositioiden käytön hallitseminen. Nekään, joiden äidinkieli on norja, eivät aina ole varmoja siitä, mitä prepositiota pitäisi käyttää, ja asia on vielä vaikeampi niille, jotka opettelevat norjaa vieraana kielenä.

Aamen!

Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.

Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.

Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.

Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.

Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.

Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.

Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.

Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.

No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.

Sivun verran esimerkkejä legge-verbin merkityksistä erilaisten prepositioiden kanssa.

Lieviä kielellisiä haasteita

Uudet työkuviot tuovat mukanaan kaikenlaista uutta, jota on opeteltava tai johon on sopeuduttava. Uusi työyhteisö on hyvin erilainen kuin vanha, mikä näkyy esimerkiksi asenteissa äidinkieleltään ei-skandinaavista kollegaa kohtaan. Toisaalta suomalaisena en ole lähellekään työpaikan eksoottisin eläin tadžikin, australialaisen ja muiden vastaavien rinnalla.

Aiemmin olin työpaikan ainoa ei-skandinaavi, jonka norjankielentaito tuntui joillekin olevan yllätys, vaikka sitä kuitenkin työssä edellytettiin. Uudessa paikassa ulkomaalaisia on enemmän, minkä takia murtaen norjaa puhuviin ulkomaalaisiin on ilmiselvästi totuttu. Jos jonkun norja ei ole täydellistä, se ei tunnu olevan minkäänlainen kynnyskysymys, vaikka työnkuvaan kuuluu kommunikointi norjaksi sekä suullisesti että kirjallisesti mahdollisesti suurenkin ihmisjoukon kanssa.

Ensimmäisten parin viikon aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten heti kättelyssä saatetaan varmistaa, että ymmärränkö minä, jos puhujan murre on täkäläisestä poikkeavaa. Toistaiseksi töissä ei ole tullut vastaan sellaista murretta, jota en ymmärtäisi ainakin suurin piirtein, ja käytännössä ihmisten erilaisiin puhetapoihin tottuu suhteellisen pian.

Tänään olin lievästi yllättynyt ja huvittunut, kun esimies kyseli minulta ohimennen, luenko norjaa sujuvasti ja miten sen kirjoittaminen sujuu. Ottaen tosiaan huomioon työnkuvan, oli hieman yllättävää, ettei tällaisesta asiasta juurikaan puhuttu jo työhaastattelussa. Esimies lupautui myös oikolukemaan tekstejäni silloin, kun katson siihen olevan tarvetta. Hän kuulemma oikolukee myös puolalaisen kollegan tekstit.

Täysin entisestä poikkeava työ - mutta pitkälti samanlainen kuin Suomessa - tuo mukanaan myös ammattisanastoa, johon en aiemmin ole perehtynyt. Ammattisanasto ei kuitenkaan ole mikään suuren suuri ongelma, vaan siihen pääsee sisälle suhteellisen nopeasti, koska sitä käytetään jatkuvasti. Sen sijaan kielitaito joutuu koetukselle jossain aivan muualla.

Lounaspöytäkeskustelut ja muut vapaamuotoiset jutteluhetket useamman ihmisen kesken asettavat haasteita. Ensinnäkin hyppääminen mukaan sinne tänne rönsyilevään norjankieliseen keskusteluun on vaikeaa, kun puheen ymmärtäminen ja puheen tuottaminen eivät ole aivan synkronisoituneet samalla nopeudella tapahtuviksi. Lisähaastetta tuo se, että nyt keskustelut liikkuvat aivan eri sfääreissä kuin ennen, koska esimerkiksi ihmisten koulutus sekä kiinnostuksen aiheet ovat varsin erilaiset kuin entisillä kollegoilla.

Kuriositeettina mainittakoon, että minulle tehtiin heti ensimmäisenä työpäivänä tiettäväksi, miltä osastoilta löytyy muita suomalaisia siltä varalta, että kaipaan joskus suomenkielistä juttuseuraa. Myös virolainen kollega esiteltiin erityisesti painottaen, että mehän mahdollisesti ymmärrämme toisiamme. 

Aksentteja

Olen viimeksi kuluneen viikon aikana jutellut norjaa taas vaihteeksi erilaisten ihmisten kanssa erinäisiä asioita hoitaessani. Tutut ihmiset eivät kommentoi aksenttiani eivätkä aina vieraatkaan, joten joskus on itse asiassa ihan mielenkiintoista kuulla muitakin näkemyksiä asiasta kuin miehen mielipiteen siitä, millä tavalla väärin lausun sanan pølse.

Ensimmäinen kommentti tuli puhelinkeskustelussa, kun ensin itse mainitsin olevani suomalainen. Vastapuoli oli kuulemma heti havainnut sen. Onhan minulla aksentti, kuulen sen itsekin, mutta se tuntuu korostuvan erityisesti puhelimessa puhuessa. Ainakin itsestä tuntuu, että puhelimessa rupean puhumaan esimerkiksi aivan erityisesti ärrää korostaen. Jotain aksentistani varmasti kertoo se, että kun taannoin pyynnöstä puhuin pari lausetta ruotsia norjalaiselle työkaverille, hän ei erottanut, missä kohtaa vaihdoin kieltä, vaikka olin tarkkana että nimenomaan käytin ruotsalaisia sanoja ja taivutuksia. Kaikki kun meni sillä samalla aksentilla.

Toinen aksenttiini liittyvä kommentti olikin sitten mielenkiintoisempi. Minua nimittäin arveltiin englantilaiseksi parin lauseen perusteella. Täytyy sanoa, etten oikeastaan tiedä, miltä norja englantilaisella aksentilla kuulostaa, mutta luulisin sen kuitenkin poikkeavan suomalaisesta aksentista. Tässä puhetilanteessa tosin ei oltu puhelimessa vaan kasvokkain, joten ehkä minä sitten korostan sitä suomalaista aksenttiani luuri korvalla, kun muutenkin vähän hermostuttaa.

Muuta uutta kielirintamalla on, että tanskan kielen ymmärtämiseni edistyy. Töihin tuli toinen tanskalainen ja yllättäen huomasin ymmärtäväni hänen puheestaan paljon enemmän kuin sen ensimmäisen tanskalaisen. Piti oikein varmistaa tältä selkeästi puhuvalta, että puhuuhan hän tanskaa eikä norjaa. Kyseisen tanskalaisen oma arvio oli, että hän puhuu kirjakieltä ja se toinen enemmänkin jotain murretta. Tässäkin aksentti ratkaisee.

Puhutaanko kieliä?

Ulkomaalaisen on helppo tulla Norjaan kielen puolesta. Käytännössä kaikki puhuvat englantia ja tuntuvat jopa puhuvan sitä mielellään, joten kaikenlaiset arkipäivän asiat hoituvat yleensä erinomaisesti norjaa puhumatta. Olen oikeastaan todella harvoin joutunut tilanteeseen, jossa halutessani hoitaa jonkin asian englanniksi vastapuolella olisi mennyt sormi suuhun. Itse asiassa kaikki "kielitaidottomat" ovat tainneet olla maahanmuuttajia, jotka mitä ilmeisimmin eivät ole oppineet englantia kotimaassaan.

Englannin opiskelu aloitetaan jo ensimmäisellä luokalla, ja esimerkiksi me miehen kanssa olemme jo ajat sitten panneet merkille, että 10-vuotias viikonloppulapsi on jo jonkin aikaa ymmärtänyt varsin paljon meidän englanninkielisestä keskustelustamme. Se siitä salakielestä. Myös monet iäkkäämmät ihmiset saattavat yllättää puhumalla sujuvaa englantia. Yllätys se on minulle siksi, että vertaan heitä samanikäisiin suomalaisiin, joiden kouluaikana englantia ei ole opiskeltu yleisesti.

Lisäksi useimmat norjalaiset puhuvat englantia ilman kovin vahvaa aksenttia, joka vaikeuttaisi ymmärtämistä. Poikkeuksiakin toki on, kuten Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja Thorbjörn Jagland, jonka aksenttia saadaan ihmetellä rauhanpalkinnon julkistamisen yhteydessä.

Sanasto- ja kielioppivirheitä norjalaiset tekevät vähän samaan tapaan kuin suomalaisetkin, eli käytetään norjalaista kielioppia tai norjalaisia ilmaisuja mutta englannin sanoja - siis puhutaan "norjaa englanniksi". Norjan ja englannin erot toki ovat paljon pienempiä kuin suomen ja englannin erot, joten nämä virheet eivät kuulosta niin pahoilta kuin "englanniksi puhuttu suomi". Norjalaisilla tosin tuntuu olevan taipumus ryhtyä inttämään vastaan virheiden kohdalla - näinhän se kuuluu sanoa englanniksi koska näin se sanotaan norjaksikin! Esimerkiksi sujuvaa englantia puhuva mieheni käyttää sinnikkäästi fortnight-sanan - tai yksinkertaisesti two weeks - sijaan suoraan norjasta käännettyä ilmaisua fourteen days (jonka merkitys norjaksi on kaksi viikkoa eikä suinkaan tasan 14 päivää). Tai sanoo learn kun pitäisi sanoa teach, koska sekä oppia että opettaa on norjaksi lære.

Ennen Norjaan muuttoa ja alkuaikoina muuton jälkeen, kun en todellakaan osannut vielä norjaa ja puheen ymmärtäminenkin teki tiukkaa, päivällispöydällinen ihmisiä saattoi kohteliaasti puhua koko illan englantia yhden norjankielentaidottoman takia. Kun aikaa kului ja norja alkoi tarttua niin, että ymmärsin puhetta ja osasin muutaman sanan sanoa itsekin, tilanne muuttui dramaattisesti. Se, että osasin vastata "mitä kuuluu?" -kysymykseen norjaksi yhdellä lauseella, oli useimmille merkki siitä, että minulle ei tarvinnut enää puhua englantia. Ollenkaan. Käytännön kielitaitoni ei tässä vaiheessa ollut vielä läheskään sillä tasolla, että olisin pystynyt osallistumaan keskusteluun, jossa on itseni mukaan lukien mukana enemmän kuin kaksi ihmistä. Seurueesta riippuen erilaisten murteiden kirjo tai keskustelun aihepiirin outous saattoi aiheuttaa sen, etten edes ymmärtänyt kuin murto-osan kaikesta puheesta. No, Siperia opettaa, ellei sitten pitkästyminen tapa ensin.

Minä olen nykyisessä työpaikassa alusta lähtien eli runsaan parin vuoden ajan noudattanut käytäntöä, että puhun ensisijaisesti norjaa tai ruotsia ja otan englannin avuksi vasta sitten, jos asia ei todellakaan selviä muulla kielellä. Näissä tapauksissa englannin käyttäminen ei ole ollut ongelma vastapuolellekaan.

Olen kuitenkin töissä törmännyt myös ihmisten haluttomuuteen hoitaa työasioita englanniksi. Olen esimerkiksi usein saanut tehtäväksi soittaa suomalaiseen pankkiin tai puhelinyhtiöön ja selvitellä asioita, kun se, jolle asian hoitaminen varsinaisesti kuuluisi, ei itse tohdi. Aluksi kuvittelin, että norjalainen ei halua ottaa riskiä joutua vastatusten vain suomea puhuvan kanssa, ja vakuuttelin, että kyllä siellä aivan varmasti puhutaan englantia. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että ongelma onkin työasian hoitaminen englanniksi. Vasta kun on takuuvarmaa, että vastapuoli puhuu ruotsia, työpaikan norjalaiset taipuvat tarttumaan itse puhelimeen. Täytyy tosin sanoa, että tämä ongelma koskee lähinnä firman ylempiä toimihenkilöitä. Asiakaspalvelun tytöt, jotka sanovat suoraan etteivät luota englannin taitoonsa, kuitenkin käytännössä alkavat reippaasti puhua englantia, jos soittaja ei puhu tai ymmärrä norjaa. Ehkä tässä on jonkinlainen sukupolvien ero kyseessä.

Joskus itsepintainen norjan puhuminen englannin sijaan työasioissa alkaa tuntua suorastaan epäkohteliaalta. Kuvitelkaapa tilanne, jossa kokoukseen norjalaisten kanssa on saapunut suomenkielinen suomalainen, joka ei puhu norjaa. Hänen kuitenkin oletetaan puhuvan ruotsia - norjalaisten käsityksen mukaan suomalaiset puhuvat ruotsia - ja kysyttäessä hän myöntää puhuvansa vähän mutta alkaa samalla näyttää hiukan epävarmalta. Hieno juttu, sittenhän me voimmekin puhua norjaa, sanovat norjalaiset ja vetävät kokouksen läpi norjaksi. Suomalainen mitä ilmeisimmin ymmärtää suurimman osan tai ei ainakaan kerro, jos ei ymmärrä, ja puhuu itse varsin yksinkertaista ja takeltelevaa ruotsia, mikä ei ollenkaan haittaa norjalaisten norjan puhumista.

Samat norjalaiset puhuvat kyllä kiltisti englantia, kun pidetään kokousta sellaisen suomalaisen kanssa, joka ilmoittaa puhuvansa vain ja ainoastaan englantia.

Vuodatuksen loppukevennykseksi kokoelma pohjoismaisia aksentteja. Alkujuonto on skandinaaviskaksi englantilaisella tekstityksellä. Siitä eteenpäin puhutaan englantia... ;)

Mission impossible?

Olen tänä kesänä seurannut verkossa eri foorumeilla käytyä keskustelua ulkomaalaisten vaikeuksista työllistyä Norjassa. Kyse ei tällä kertaa ole kehitysmaista tulevista maahanmuuttajista, vaan länsimaalaisista, jotka ovat usein hyvinkoulutettuja ja muualla jo uraa tehneitä. Ulkomaalaisten työnhakijoiden ongelmista kirjoitin jo viime talvena, mutta tämä liippaa minua niin läheltä, että jatketaan tästä vielä.

Mielenkiintoisin keskustelu löytyi LinkedInistä, ja mielenkiintoiseksi sen teki se, että keskusteluun osallistui sekä norjalaisia että aiheesta omakohtaisia kokemuksiaan kertoneita ulkomaalaisia. LinkedInin tapaan keskustelua käytiin kukin omalla nimellään, mikä varmasti piti kommentit siistimpinä kuin jossain anonyymien keskustelupalstalla.

Keskustelun pani alkuun nuori belgialainen, jolla oli kaksi maisterin tutkintoa ja jonkin verran työkokemusta. Hän kertoi olleensa sekä vaihto-oppilaana että opiskelijavaihdossa Norjassa yhteensä kaksi vuotta ja oppineensa sinä aikana puhumaan melko hyvin norjaa. Nyt hän olisi kiinnostunut lähtemään töihin Norjaan ja kyseli mahdollisuuksistaan. Aloitus oli kirjoitettu englanniksi.

Norjalaisilta tuli erilaisia kommentteja, mutta ainakin minun silmääni - ja nähtävästi myös muiden ulkomaalaisten - pisti se, miten negatiivisesti tai vähättelevästi monet norjalaiset lähestyivät asiaa.

"Et löydä töitä, jos et puhu norjaa. Opettele ensin kieli!" oli yksi ensimmäisistä kommenteista pääsisällöltään. Näinhän se asia varmasti on, mutta kommentoijalta oli tainnut jäädä jotain ymmärtämättä. Samasta asiasta kyllä kirjoittivat monet muutkin norjalaiset kommentoijat.

"Voisit tehdä vapaaehtoistöitä", neuvoi toinen, joka ei myöskään näköjään arvellut oikeita töitä löytyvän. Ei vaikka belgialainen oli jo antanut näytteen norjankielentaidostaan. "Hienoa, että puhut norjaa, mutta..."

Ulkomaalaisten kommenteista löytyikin sitten suorastaan inhorealismia. Kerrottiin työn löytymisen vaikeuksista, vaikka norjan kieli olisi sujuvaa. Jopa työtehtäviin, joissa norjaa ei tarvittu, kerrottiin käytännössä sitä vaadittavan. Keskustelussa vilahtelivat myös sellaiset sanat kuin nepotismi ja ksenofobia. Yleinen ongelma ulkomaalaisilla nimittäin näyttää olevan, että avoimia työpaikkoja täytetään tutuilla ja tutun tutuilla. Jos ulkomaalaisella työnhakijalla ei ole riittävästi norjalaisia sisältävää sosiaalista ja ammatillista verkostoa, ei löydy myöskään niitä, jotka voisivat puhua hänen puolestaan. Arveltiin myös, että työhakemukset, joissa on ulkomaalainen nimi, yksinkertaisesti jätetään huomiotta vaikka hakija olisi pätevä.

Monien antama neuvo oli, että kannattaa pysyä Belgiassa. Tai ainakin tulla Norjaan vasta sitten, kun työpaikka on jo löytynyt.

Negatiivisista kokemuksista kerrottiin myös muilla foorumeilla. Yleistä näyttää olevan, että kun ulkomaalainen soittaa ja kysyy työpaikasta, vastaanotto saattaa olla jopa innostunut, mutta hakemuksen lähettämisen jälkeen työnantajasta ei kuulu enää mitään. Ja lopulta, kyselyjen jälkeen, selviää, että työn on saanut joku norjalainen.

Se kyllä myös todettiin, että on tiettyjä aloja, joilla ulkomaalaiset otetaan avosylin vastaan, koska ammattitaitoisesta työvoimasta on pulaa. Tällaisia aloja ovat erityisesti terveydenhuolto ja öljyteollisuus. Mutta jos alalla on riittävästi norjalaista työvoimaa tarjolla, ulkomaalaisen mahdollisuudet ovat huonot.

Ulkomaalaisten työhakijoiden huono tilanne ei käytännössä aivan kohtaa virallista politiikkaa ja juhlapuheita, joissa ulkomailta tuleva osaaminen arvostetaan korkealle. Käytännössä korkeakoulutetut maahanmuuttajat saattavat olla työttömiä työnhakijoita vuosikausia tai päätyä siivoojiksi ja bussinkuljettajiksi ilman, että siinä nähdään mitään erityistä ongelmaa yhteiskunnan kannalta. Sehän on vain hienoa, että ulkomaalaisillakin on töitä! Eräällä foorumilla hehkutettiin ohjelmaa, jonka avulla korkeakoulutetut ulkomaalaiset pääsevät mentoroinnin ja työharjoittelun kautta koulutustasoaan vastaaviin töihin. Tulokset olivat erinomaisia - mutta käytännössä ohjelmaan mahtuu mukaan vain kourallinen ihmisiä.

Tämä on asia, josta sekä norjalaisilla että maahanmuuttajilla itsellään on varmasti monenlaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Valitettavasti monet norjalaiset kuitenkin tuntuvat elävän näennäisesti tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan pilvilinnassa, jonka rauha rikkoontuu vasta, kun tuttavapiiriin ilmestyy työsaannin kanssa kamppaileva koulutettu, länsimainen maahanmuuttaja.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen tilanne on muissa läntisen Euroopan maissa tai Pohjois-Amerikassa, ja millaista keskustelua näistä asioista käydään.

***
Tämä Norjaan työllistymistä käsittelevä blogikirjoitus on vuodelta 2005, mutta siinä on varsin ytimekkäästi kuvailtu aivan samoja asioita, joita tämän hetken keskusteluissa ruoditaan.

Eksoottinen aksentti?

Juttelin norjalaisen työkaverin kanssa niitä näitä. Tuli sitten puheeksi se, että vastaan myös Ruotsin asiakaspuheluihin ja että puhun ruotsalaisten kanssa ruotsia, en norjaa. Kollegaa alkoi mietityttää, miltä minun ruotsini kuulostaa. Annoin ääninäytteen kertomalla ruotsiksi, että olen oppinut ruotsia koulussa ja puhun sitä edelleen vähän sujuvammin kuin norjaa. Kollega kuunteli selostusta kiinnostuneena, mutta vasta kun ohimennen mainitsin puhuvani nyt ruotsia, hän valpastui.

Eihän se kuulostanut yhtään ruotsilta! Ei hän ollut edes huomannut, etten puhunut norjaa.

No, minähän puhun sekä ruotsia että norjaa suomalaisella aksentilla. Siten ei ole ihmekään, jos ne minun puhuminani kuulostavat melko samanlaisilta. Ja jos minun ruotsiani vertaa työpaikan ruotsalaisten puheeseen, niin onhan niissä eroa kuin yöllä ja päivällä. Riikinruotsissa ja suomenruotsissa erilaista on sekä ääntäminen, intonaatio että rytmi.

Mutta sitä vähän ihmettelin, ettei syntyperäinen norjalainen tunnistanut kieltä ruotsiksi edes käyttämieni ruotsalaisten sanojen perusteella. Ehkä se kuulosti joltakin Ruotsin rajan tuntuman murteelta. Kuka tietää.

Mies kauhistelee säännöllisesti, miten voinkin lausua jotkin norjan sanat niin väärin. Aina hän ei kuitenkaan osaa kertoa, mikä siinä ääntämisessä on vikana. Sanoo vain, että se kuulostaa kummalliselta, ulkomaalaiselta. Esimerkiksi pølse on sana, jonka kuulemma sanon eri tavalla kuin norjalaiset. Mutta miten, se selvisi vasta viikko sitten, kun viikonloppulapsi kertoi heti ääntämisnäytteen kuultuaan, että ø on liian pitkä. Mies oli ihmeissään, että miten se sen hoksasi, kun hän ei ole itse osannut sanoa muuta kuin että väärin menee.

Tulen kyllä pääsääntöisesti ymmärretyksi norjaa puhuessani, joten ei minun ääntämykseni nähtävästi liian outoa ole. Aksentti on ulkomaalainen, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä se ajan kuluessa norjalaistuu, mutta toisaalta täällä kuulee puhuttavan norjaa niin monenlaisilla aksenteilla, etten minä varmaan loppujen lopuksi mikään kummajainen ole.

Ulkomaalainen työnhakija

Maassa on ainakin 20 000 avointa työpaikkaa

Tammikuussa sai hetkellistä huomiota vastajulkaistu tutkimus, jonka mukaan työnhakijoita, joilla on ulkomaalainen nimi, syrjitään työpaikkoja täytettäessä. Ongelman oli havaittu ilmenevän sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Tutkijat olivat lähetelleet tekaistuja työhakemuksia ansioluetteloineen, joista työnhakija ilmeni maahanmuuttajaksi mutta Norjassa opiskelleeksi. Kutsuja haastatteluun tuli harvakseltaan.

Asiaa uutisoitiin kuin tämä olisi ollut yllätys norjalaisille. Näin ulkomaalaisen työnhakijan näkökulmasta minä en ole ollenkaan yllättynyt. Tutkimus oli keskittynyt maahanmuuttajiin, jotka tulevat toisesta kulttuuripiiristä, pääsääntöisesti siis Euroopan ulkopuolelta. Pohjoismaalaisena maahanmuuttajana, joka on jo pidemmän aikaa aktiivisesti hakenut töitä, arvelen, että ulkomaalaisuus ylipäätään on hidaste työn löytämisessä. Toki minun kohdallani on muitakin tekijöitä, kuten edelleen puutteellinen norjankielentaito, norjalaisen työkokemuksen vähäisyys, opinnot suoritettu muualla kuin Norjassa sekä omin osaamisalueeni, jolla on kyllä vapaita työpaikkoja mutta ei työvoimapulaa. Toisaalta olen kuullut myös muiden suomalaisten ja eurooppalaisten vastaavista ongelmista, vaikka esimerkiksi kielitaito ei ole enää hidaste.

Eihän maahanmuuttajien huonompi työllistyminen mikään erityisesti norjalainen ilmiö ole. Sama on havaittavissa myös esimerkiksi Suomessa, jossa näillä uutisilla tosin ei liene ollut uutuusarvoa enää pitkään aikaan. Tilastotiedot eri kansallisuuksien työttömyys- tai työllisyysasteesta tulevat Suomessa esille aika usein.

Sen sijaan tutkimusta koskevassa uutisessa kärjistyi minun mielestäni ristiriita, joka tässä asiassa on havaittavissa. Norjalainen yhteiskunta julistaa olevansa tasa-arvoinen ja ottavansa maahanmuuttajat avosylin vastaan. Varsinkin julkisen sektorin työpaikkailmoituksissa vähemmistöihin kuuluvia kehotetaan aivan erityisesti hakemaan, koska kyseisen viraston työntekijöiden toivotaan kuvastavan yhteiskunnan monimuotoisuutta.

Työpaikkailmoituksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota muutamiin yksityiskohtiin, joihin en muista Suomessa törmänneeni.

Ensinnäkin hakijoiden norjankielentaidon toivotaan olevan erittäin hyvä. Tämä voidaan joko sanoa suoraan tai sitten hieman piilotettuna - suullisen ja kirjallisen ilmaisukyvyn pitää olla sujuva. Tällainen toivomus on tavallinen ainakin Oslon alueen ilmoituksissa.

Toiseksi todella monessa ilmoituksessa todetaan, että hakijan henkilökohtaisilla ominaisuuksilla tulee olemaan vaikutusta työntekijää valittaessa. Nehän nyt voivat olla vaikka mitä eivätkä välttämättä karsi ulkomaalaisia pois, mutta tällaisella varauksella on ehkä helppo perustella, miksi ammatillisesti pätevin hakija ei tullutkaan valituksi.

Kolmas asia, johon olen törmännyt usein, on jo työpaikkailmoituksessa esitetty toivomus tai vaatimus suosittelijoiden nimeämisestä. Voidaanhan suosittelijoita pyytää Suomessakin, mutta jotenkin minulle on tullut tunne, että täällä sosiaalinen verkosto on työpaikan löytämisessä erityisen tärkeä. Töihin otetaan ihmisiä, jotka ovat tutun tuttuja ja hyviksi ja mukaviksi sitä kautta tiedettyjä. Maahanmuuttajan verkosto, jonka kautta tehdä itseään tykö, on todennäköisesti paljon pienempi kuin syntyperäisen norjalaisen.

Olen näistä asioista, työnhaun problematiikasta, jutellut paljon miehen kanssa, jolla syntyperäisenä norjalaisena on sisäpiirin tietoa norjalaisesta työelämästä. Hänen arvelunsa mukaan ulkomaalaisten huono työllistyminen - muodollisesta pätevyydestä huolimatta - saattaa liittyä siihen, että erilaisesta kulttuurista tulevan ulkomaalaisen läsnäolo työpaikalla koetaan epämukavaksi. Kuka tietää, millaisia omituisia tapoja ulkomaalaisella on, ja entä jos tämä on vaikkapa muslimi, jonka pitää rukoilla kesken työpäivän. Toisaalta norjalaisten vaalima mukavuus edellyttää, että työkaverit ovat rentoja ja sosiaalisia - eivätkä liikaa keskivertonorjalaisesta poikkeavia. Parempi olla ottamatta riskiä palkkaamalla ulkomaalainen.

Maahanmuuttajia kyllä näkyy esimerkiksi televisiossa uutistenlukijoina ja juontajina. Kaikki edellämainittu huomioiden tulee väkisinkin mieleen epäily, että nämä ovat osa tasa-arvoisen yhteiskunnan julkisivua. Henkilövalinnan perusteena onkin ehkä ollut nimenomaan se, että on haluttu maahanmuuttaja kiillottamaan tasa-arvon ihanteen julkisivua. Tämän ajatuksen esittämällä en mitenkään väheksy kyseisten henkilöiden ammattitaitoa ja pätevyyttä.

Erityisen epäreilulta tilanne vaikuttaa toisen polven maahanmuuttajien kohdalla. Nämä ovat syntyneet Norjassa tai muuttaneet tänne pikkulapsina ja käyneet koulunsa ensimmäisestä luokasta alkaen täällä. Norjankielentaito on täydellinen, ja vaikka kotona noudatettaisiin erilaista kulttuuria, he ovat kasvaneet myös norjalaiseen kulttuuriin ja osaavat käyttäytyä sen mukaisesti. Vääränlainen nimi aiheuttaa tästä huolimatta ongelmia.

***
Tutkimusta käsittelevä VG:n uutinen löytyy täältä:
http://www.vg.no/nyheter/innenriks/artikkel.php?artid=10075028

Täältä löytyy Aftenpostenin juttu ugandalaisesta maahanmuuttajasta, jolta kesti 20 vuotta löytää työpaikka:
http://www.aftenposten.no/jobb/Hansen-far-jobben-fremfor-Ahmed-6738352.html#.TyAEG4HQfAw

Plussat ja miinukset

Äitini kysyi minulta tässä eräänä päivänä, miksen kirjoita asioista, jotka Norjassa ovat paremmin kuin Suomessa. Hyvä kysymys! Onko sellaisia? Tai paremminkin, olenko törmännyt sellaisiin?

Ulkomaille muuttaessa kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka ovat erilaisia kuin Suomessa. Erityisesti silmään pistävät ne asiat, jotka ovat huonommin kuin Suomessa. Ne ärsyttävät ja niistä tekee mieli valittaa. Samankaltaisuuksiin ei kiinnitä mitään huomiota - näinhän asioiden kuuluukin olla - ja ne uuden maan positiivisetkin piirteet menevät helposti seulan läpi ilman sen kummempaa pohdintaa.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään terapiablogi, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen osoittelee sormella epäkohtia ja kauhistelee paikallisia tapoja. Epäilemättä olen joissakin asioissa näin tehnyt, mutta kaiken marmatuksen takana ei kuitenkaan ole ajatus, että Suomessa tämäkin on paremmin. Samankaltaisista asioista voisi valittaa myös Suomessa asuessa. Enemmänkin kyse on siitä, että jotkut asiat vain on järjestetty eri tavalla, ja vaikka Suomi ja Norja samaan pohjoiseurooppalaiseen ja luterilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvatkin, arkipäivän kulttuurissa on kuitenkin eroja.

Ajan kuluessa uuteen ympäristöön sopeutuu, eivätkä maiden väliset erot enää pistä silmään ollenkaan niin paljon kuin alussa. Jotkut ärsytyksenaiheet tai kulttuurierot kuitenkin pysyvät tajunnassa. Sellaisia ovat esimerkiksi norjalaisten kauppojen suomalaisia huonommat valikoimat, kansallisen tajunnan tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys, materialismi ja siihen(kin) liittyvä ulkoisen samankaltaisuuden ihanne sekä kaiken kalleus.

Mikä täällä sitten voisi olla paremmin kuin Suomessa? Tämähän on osittain elämäntilanteesta riippuvainen näkökulmakysymys kuten myös ne negatiivisina näyttäytyvät asiat.

Norjan valtio on rikas erityisesti öljyn ansiosta ja kansantalous ei näytä pahemmin häiriintyneen muuta Eurooppaa riivaavan finanssikriisin takia. Työttömyysaste on jossakin 3-4% paikkeilla. Työttömyyden tai sairauden osuessa kohdalle sosiaaliturva on hyvä ja käsittääkseni tulotason lasku ei tällaisessa tilanteessa ihan heti uhkaa. Lasten hankkiminenkin on kuulemma yhteiskunnan suojeluksessa.

Minun elämäntilanteessani olevaa - työssäkäyvää, tervettä ja lapsetonta - sosiaaliturvan edut eivät valitettavasti pahemmin lämmitä. Enemmänkin ne ovat vakuutus pahan päivän varalle. Sitä päivää odotellessa jatketaan verojen maksamista.