sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Pihalla kuin ulkosuomalainen

Joululomalla Suomessa seisoimme miehen kanssa raitiovaunupysäkillä Helsingissä. Oli tarve ostaa matkalippu, ja katselin pysäkin seinällä olevia ohjeita etsien tietoa siitä, onko lippu edelleen mahdollista maksaa käteisellä kuljettajalle. Etsimääni tietoa ei löytynyt, mutta sen sijaan matkustajia ohjeistettiin ostamaan lippu kännykällä. Siinä nyt ei sinänsä ollut mitään uutta. Tekstarilippujahan on voinut ostaa ties kuinka kauan, ja niitä minäkin silloin tällöin käytin vielä Suomessa asuessani. Sen sijaan uutta oli kehotus koskettaa seinässä olevaa tarraa NFC-kännykällä.

Mikä ihmeen NFC-kännykkä? Ikinä kuullutkaan sellaisesta! Ihmettelin asiaa miehelle - ulkomaankielellä luonnollisestikin, joten vieressä seisovien stadilaisten silmissä olimme tyhmiä turisteja - ja totesin, ettei ainakaan minun norjalaisella sim-kortilla varustettu älypuhelimeni reagoinut tarraan mitenkään. No, suomipuhelin esiin ja tavallinen tekstarilippu siihen, joten ongelma ei tällä kertaa päässyt paisumaan sen suuremmaksi.

Jossain vaiheessa ulkomailla asuva väistämättä huomaa olevansa pudonnut kelkasta mitä tulee Suomen asioihin. Uutisia pystyy seuraamaan netistä varsin hyvin, mutta nekään eivät kerro kaikkea. Arkipäivän ilmiöiden kehityksessä mukana pysyminen edellyttää arkipäivän elämistä ja ilmiöiden omakohtaista kokemista.

NFC-kännykkä ja lipun ostaminen sellaista käyttäen jäi vaivaamaan minua siinä määrin, että asia piti selvittää googlaamalla. Sellaisesta asiasta kuin lähitunnistus (Near Field Communication) en ole Norjassa kuullut edes mainittavan. Oslon alueella sähköisen matkalipun käyttöönotto ylipäätään tapahtui vuosia Helsingin jälkeen, eikä järjestelmä edelleenkään toimi aivan niin täydellisesti kuin on lupailtu jo ainakin parin, kolmen vuoden ajan.

Jotkut asiat ovat ja pysyvät, mutta sitten ovat ne asiat, jotka kehittyvät huimaa vauhtia. Silloin tällöin joku norjalainen kyselee, miten jokin asia on Suomessa. Jos kysymys koskee jotain uutta innovaatiota, joka on tullut viimeisten noin neljän vuoden sisällä, minun on useimmiten pakko vastata, etten tiedä, koska en asu Suomessa. Monien asioiden, varsinkin teknisen kehityksen suurempien linjojen, kohdalla voi kyllä melko turvallisesti olettaa, että jos se on olemassa Norjassa, se on hyvin todennäköisesti olemassa myös Suomessa. Siitä huolimatta, että norjalaiset itse mielellään kuvittelevat asuvansa maailman edistyneimmässä maassa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Liukuhihnalla

Itsepintaisesti edennyt flunssa pääsi ottamaan ylivallan, ja maanantaiaamuna totesin parhaaksi jättää töihinlähdön väliin ja hakeutua sen sijaan lääkärin vastaanotolle. Yskitti, kurkkuun sattui, nenä vuosi ja silmätkin kutisivat ihan mahdottomasti.

Norjassa on omalääkärijärjestelmä ja vastaanottoajan saa oman kokemukseni mukaan kohtuullisen nopeasti, jos siihen on tarvetta. Omalääkärijärjestelmän piirissä työskenteleviä lääkäreitä ei ole keskitetty Suomen tapaan terveyskeskuksiin, vaan he työskentelevät pienillä, parin, kolmen lääkärin yhteisillä lääkäriasemilla, jotka on sijoiteltu sinne, tänne. Käsittääkseni lääkäriasemat ovat yksityisyrityksiä, joilla on sopimus kunnan kanssa.

Olin kännykkä kädessä valmiina soittamaan heti kahdeksalta, kun lääkäriasemani puhelinlinja aukeaa. Vastauksen sijaan siellä olikin nauhoitettu viesti, että puhelinaika alkaa nykyään vasta yhdeksältä. Uusi yritys tuntia myöhemmin ja taas pääsin kuuntelemaan tiedotetta, joka tällä kertaa kertoi, että alimiehityksen vuoksi puhelimeen ei tänään juurikaan vastailla. Jos on kiireellistä asiaa, lähetä tekstari. Koska arvelin, että alimiehitys saattaa koskea myös lääkäreitä ja siten saman päivän aikoja ei myönnetä kevyin perustein, valitsin flunssaoireistani vetävimmän, silmätulehduksen, ajanvarauspyynnön avainsanaksi ja jäin jännityksellä odottamaan vastausta. Kutsu saapua paikalle parin tunnin kuluttua tuli kohtuullisen nopeasti.

Ikioma omalääkärini ei vaikuttanut olevan paikalla. Sen sijaan potilaita vastaanotti liukuhihnatyyliin nuori nainen, ilmeisesti sijainen. Minua edeltävä potilas näytti käyvän lähinnä kääntymässä lääkärin luona. Kun tuli minun vuoroni, ehdin sanoa vain muutaman sanan taudistani, kun lääkäri totesi, että "voi, kuinka ikävää", ja teki pikaisen silmämääräisen diagnoosin parin metrin etäisyydeltä sen kummempia kyselemättä ja alkoi naputella silmätippareseptiä. Sain vielä lisättyä, että yskä haittaa nukkumista, ja yskänlääke olisi ihan kiva myös. Muutama sekunti lisänäpyttelyä ja sitten ohjeet: "E-resepti on apteekissa. Heihei!" Potilas ulos ja seuraava sisään. Aikaa tähän kaikkeen meni arviolta 2-3 minuuttia. Sitten vielä rahastus itsepalveluna automaatilla, 145 kruunua (n. 20 €). On täällä lääkäreillä kovat tuntitaksat.

Omalääkärijärjestelmässä on hyvät puolensa. Lääkärin saa valita itse, ja jos ei tykkää lääkäristään, vaihtaminenkin onnistuu helposti netissä. Aina saman ihmisen kanssa asioiminen edesauttaa lääkärin ja potilaan välisen suhteen muodostumista. Siis ainakin periaatteessa. Käytännössä vastaanottoaika saattaakin olla jollekin muulle saman aseman lääkäreistä, minkä takia olen jo oppinut aikaa tilatessa varmistamaan, että kenetköhän mahdan tällä kertaa tavata. Joskus saatan nirsoilla, enkä kelpuuta ketä tahansa. Toisaalta positiivista on, että ajan saaminen nopeasti ei ole kiinni siitä, onko omalääkärilla vapaita aikoja.

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt Suomessa terveyskeskuslääkärillä, enkä enää muista, mitä siitä piti maksaa. Ainakin alkuaikoina norjalainen maksu tuntui melko korkealta, ja se pitää maksaa joka kerta. Jos tehdään jotain toimenpiteitä, niistä pitää maksaa erikseen. Maksuilla on kuitenkin vuosittainen katto, 2000 kruunua (n. 260 €), jonka jälkeen lääkärikäynneistä ei tarvitse maksaa mitään. Sen saavuttaminen edellyttää noin 13 tällaista "peruslääkärikäyntiä", eikä ainakaan meikäläisellä ole tarvetta käydä lääkärillä keskimäärin kerran kuussa. Eri asia sitten olisi, jos vaikka murtaisi jalkansa ja saisi koko summan kerralla täyteen.

Omalääkärit ovat yleislääkäreitä ja hoitavat lähes mitä tahansa lääketieteen alaan kuuluvia ongelmia. Onhan lääkäreissäkin eroja, mutta joskus tulee mieleen, että onkohan heillä oikeasti riittävä osaaminen kaikesta mahdollisesta, johon he käyvät käsiksi. Omalääkäri voi toki antaa lähetteen erikoislääkärille, mutta siinäkin taitaa olla eroja, kuinka herkästi näin tapahtuu. Viikonloppulapsi esimerkiksi oli äskettäin ollut ensimmäistä kertaa ikinä allergialääkärillä. Tähän asti eli noin kymmenisen vuotta allergiaa on hoitanut omalääkäri menetelmällä, jota minä asiaa muutaman vuoden sivusta seuranneena kuvailisin lähinnä hakuammunnaksi.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Miljardit jakoon

Norjan keskimäärin varakkain ikäluokka on syntynyt vuonna 1923. Jos kyseistä vuosikertaa tarkastellaan vähän lähempää, lähes kaikki siihen kuuluvista ovat varallisuudeltaan tavanomaisen rajoissa. Paitsi yksi, se kaikkein rikkain norjalainen, miljardööri, jonka omaisuuden kohtalo on ollut otsikoissa viime päivinä.

Olav Thon, 90-vuotias monimiljardööri, ilmoitti nimittäin antavansa omaisuutensa pois perustamalleen säätiölle. Hän kertoi haastattelussa tulleensa siihen tulokseen, että nyt on hyvä hetki päättää, mitä kaikelle omaisuudelle tapahtuu. Sitä kun ei kuitenkaan saa mukaansa sitten, kun lähdön hetki koittaa, eikä hänellä ole edes rintaperillisiä. Sen verran Thon kuitenkin pitää omaisuuttaan itsellään, että saa elellä mukavasti, vaikka aikookin edelleen myös jatkaa työntekoa ja vaatimatonta elämäntyyliään, josta hän on tunnettu.

Yhteensä pois annettavaa omaisuutta on noin 26 miljardia Norjan kruunua (noin 3 mrd euroa), joka on kertynyt onnistuneilla liiketoimilla. Olav Thon omistaa muun muassa hotelleja ja ostoskeskuksia. Säätiön on tarkoitus jakaa vuosittain rahaa luonnontieteiden ja lääketieteen sekä yritystoiminnan edistämiseen mutta myös jatkaa Thonin liiketoimintaa.

Miljardiomaisuuden lahjoittaminen säätiölle ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Jotkut tahot ovat nimittäin tuominneet päätöksen täysin itsekkäin perustein tehdyksi. Omaisuus olisi kuulemma pitänyt antaa jo olemassa oleville säätiöille ja järjestöille sen sijaan, että Olav Thon tällä tavalla oman säätiönsä kautta pystyttää itselleen monumentin ja varmistaa liiketoimintojensa jatkumisen myös tulevaisuudessa. Ja sitä paitsi kiertää veroja! Valtio nimittäin menettää nyt parhaan veronmaksajansa.

Jotenkin Thonin omaisuuteen liittyvä keskustelu tuntuu nyt liikkuvan aivan käsittämättömillä urilla. Ilmeisesti se, että Thon on kertonut kannattavansa Fremskrittspartietia (persujen sisarpuolue), provosoi ainakin vasemmiston kannattajia. Ei kyseinen puolue kyllä olisi minunkaan ykkösvalintani norjalaisista puolueista, mutta siitä huolimatta en ymmärrä, miksei miljardööri saisi itse päättää omaisuutensa kohtalosta. Ja eihän sitä omaisuutta nyt kuitenkaan olla millekään puolueelle siirtämässä. Thon itse on maininnut haluavansa tukea esimerkiksi dementiatutkimusta.

Toisaalta norjalaiseen tasa-arvoajatteluun tuntuu kuuluvan se, että kukaan ei saisi olla toisia parempi, ja sitä vastaan epäilemättä sotii miljardöörin nimeä kantava säätiö. Ymmärrän myös, että monet tahot varmasti haluaisivat osingoille, kun jaossa on muutama miljardia kruunua, mutta silti ihmettelen keskustelun räksyttävää sävyä. Olisikohan tällaista kohua silti noussut ollenkaan, jos koko omaisuus olisi testamentattu sukulaisille? Epäilen, ettei.

Tämä tapaus saattaa hyvinkin kuulua sarjaan "only in Norway".

maanantai 9. joulukuuta 2013

Lunta!



Torstai-iltana havahduin siihen, että ulkona tuuli huomattavan reippaasti, ja muutama lumihiutalekin pyöri tuulen seassa. Myrskyä oli luvattu ja jotain sen tapaista tulikin. Tänne Oslon seudulle myrskyt eivät iske ollenkaan samalla voimalla kuin Länsi-Norjaan, Atlantin rannikolle, jossa tälläkin kertaa myrskysi oikein kunnolla.

Tämä seutu tuntuu yleensä olevan tuulensuojassa, mutta kyllä täällä meilläkin sen verran puhalsi, että jopa sähköt menivät hetkeksi. Sähköstä riippuvainen nykyihminen joutui toteamaan, että ilman minkäänlaista sähkövaloa koko naapurusto on todella pimeä. Hetken miettimisen ja kopeloimisen jälkeen löytyi sentään kynttilöitä ja tulitikkuja. Eikä se sähkökatkos sitten lopulta kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Toisen jännitysmomentin aiheutti takapihan koivu. Kaatuko se ja jos, niin mihin suuntaan. Ei kaatunut.

Luntakin oli tosiaan luvattu, mutta myrsky taisi lennättää sen jonnekin muualle. Aikaisemmatkaan lupaukset lumesta eivät olleet toteutuneet, vaan lumipilvet olivat kiertäneet tämän alueen. Sunnuntai-aamuna sitä sitten olikin jo maa valkoisena ja lisää tippui taivaalta, ja sama meno jatkui vielä tänäänkin. 

Koulun maantiedon tunnilla muistaakseni muinoin opetettiin, että Norja on säiden armoilla ja täällä sataa vettä jossakin olomuodossa lähes joka päivä. Silloin taisi kyllä jäädä täsmentämättä, että tietyissä osissa Norjaa sataa lähes päivittäin. Vesisadetta saadaan Atlantin rannikolla, jossa on meri-ilmasto, mutta esimerkiksi Oslon alueella tilanne on toinen, vaikka sateisia kesiä on viime vuosina ollut vähän liikaakin. Täällä sataa lunta käsittääkseni rannikkoseutuja enemmän muttei kuitenkaan niin paljon kuin sisämaassa. Ilmasto Oslossa muistuttaa itse asiassa aika paljon Helsingin ilmastoa. Tämä näkemys ei perustu säätilastoihin vaan omiin havaintoihini molemmista paikoista. 

Toisaalta tässä aivan lähimaastossakin voi havaita, että paikallisilmasto saattaa olla erilainen vaikka välimatkaa on vain muutama kilometri. Asuimme aikaisemmin muutaman kilometrin päässä sisämaassa, laaksossa tai oikeastaan rinteessä lähes 200 metrin korkeudessa. Nykyinen asuinpaikka on muutaman sadan metrin päässä vuonon rannasta, ja korkeus merenpinnasta on huomattavasti vähemmän. "Rannikon" ja "vuoriston" eron huomaa esimerkiksi talvella lumen määrässä ja pakkasen kireydessä. Tosin eivät nämäkään asiat taida olla mitään kiveen veistettyjä lakeja, jotka toistuisivat vuodesta toiseen täysin samalla kaavalla.

Lumen tulo yleensä yllättää norjalaiset autoilijat aivan yhtä täydellisesti kuin suomalaisetkin. Tänään maanantaina lumi tuskin oli enää yllätys kenellekään, koska sitä oli satanut jo viikonlopun aikana. Päin vastoin vaikutelma oli, että ihmiset olivat lähteneet liikkeelle aikaisin ja hitaalla vauhdilla, ja yllättäen aamuruuhka ei ollut ennätyksellinen enkä nähnyt edes yhtään peltikolaria.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Lutefisk-sesonki on alkanut


Viikolla yhtenä päivänä töistä kotiin ajaessa minua alkoi huvittaa radiosta kuultu mainos. Siinä mainostettiin lipeäkalaa siihen tyyliin, että ensin ajattelin kyseessä olevan humoristinen mainos, mutta asiaa hetken mietittyäni luulen, että aivan tosissaan siinä mainoksessa kuitenkin oltiin.

Meillä on suuri valikoima laadukasta lipeäkalaa. Meidän lipeäkalamme on valmistettu vain korkealaatuisimmasta vaellusturskasta! - ja niin edelleen hunajaisen miesäänen kertomana.

Lipeäkala eli lutefisk kuuluu Norjassakin joulupöytään, mutta sen sesonki alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Kaupassa katselin, kun eräskin rouvashenkilö arvioivasti tökki sormellaan vakuumipakattua lipeäkalaa, ennen kuin valitsi mieleisensä. 


Täällä lipeäkalaa on tapana syödä paistetun pekonin kanssa. Pekoni antaa makua ja sitä paistettaessa irronnut rasva hulautetaan sekin kalan päälle. Lipeäkala-aterian voi myös ostaa valmiina, jolloin mukana tulee kalan ja pekonin lisäksi keitettyjä perunoita ja hernemuhennosta. Kaikki ainekset ovat erillisissä vakuumipakkauksissa, jotka voi lämmittää vaikkapa kiehuvassa vedessä. Joskus, kun tuollaisen valmisaterian ostin, ihmettelin sitä rasvan määrää, joka yhdessä pussukassa oli pekonin kanssa kalan kastikkeeksi.

Rasva huomioonottaen ei ole ihmekään, että perinteisesti lipeäkalan palanpainikkeena nautitaan akvaviittia. Pitäähän se rasva jollakin tavalla irrottaa kielestä, johon se tarttuu.

Muitakin jouluruokia on muuten tarjolla valmisaterioina tähän aikaan vuodesta. Ja ylipäätään ihmisillä on tapana virittäytyä tulevaan jouluun herkuttelemalla jouluruualla - ihan itse laitetullakin - jo adventtiaikana. 

Jotkut näppärät ja asiaan paneutuneet kuulemma valmistavat myös lipeäkalansa itse alusta lähtien. Linkin takana yksityiskohtainen kuvaus lipeäkalan valmistuksesta löytyy kommenttiosiosta.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Jalkapallo on vakava asia

Kuva nrk.no
Eilen pelattiin jalkapallon cup-finaali. Sitä ei voinut olla huomaamatta, ei ainakaan tässä taloudessa, jossa mies seuraa jalkapalloa huomattavan suurella mielenkiinnolla ja antaumuksella. Tänä vuonna vastakkain olivat miehen kannattama Rosenborg Trondheimista ja sen verivihollinen, Molde.

Taistoon valmistautuminen kotikatsomon puolella alkoi jo lauantaina, kun mies luki uutisista, että Rosenborgin pelaajat ovat majoittuneet hotelliin Sandvikassa, jossa meillä on tapana käydä ostoksilla lauantaisin. Mies spekuloi, mikä hotelli on kyseessä. Minun mielestäni Sandvikassa on vain yksi hotelli, joka voisi tulla kyseeseen, mutta mies epäili tiedon olevan tarkoituksella epätarkka, ja hotelli voisi olla jossain muuallakin lähistöllä. Lisäksi mies pohti, mahtaisivatko pelaajat viettää lauantain vapaa-aikaansa ostoskeskuksessa Sandvikassa. Pelaajista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mutta lähihotellin parkkipaikalla oli epäilyttävän monta linja-autoa, jotka epäilemättä liittyivät jotenkin sunnuntain peliin.

Sunnuntaina, kun peli alkoi, mies linnoittautui sohvalle ja minä lähdin ulkoilemaan, kun oikein aurinkokin paistoi vaihteeksi. Jos joku tämän perusteella tekee johtopäätöksen, etten seuraa norjalaista jalkapalloa, johtopäätös on aivan oikea. Tarkkaan ottaen en seuraa minkäänmaalaista jalkapalloa.

Jalkapallo on kuitenkin niin vakava asia, että siihen liittyen on syytä opetella muutamia asioita. Ensinnäkin on hyvä tietää, mitä joukkuetta puoliso kannattaa, jotta osaa suhtautua myönteisesti kyseiseen joukkueeseen. Lisäksi on hyvä tietää, mikä on kyseisen joukkueen pahin vastustaja, jotta osaa asiaankuuluvasti paheksua vastustajaa, jos niikseen tulee. Eilisen pelin voitti Molde (vihollinen), joten jätin kommentoinnit ja kyselyt tavallistakin vähemmälle.


Vaikken jalkapalloa seuraakaan, olen kuitenkin kahdesti ollut katsomassa peliä. Ja tietenkin Rosenborgin peliä. Jalkapallostadionin katsomossa voi havainnoida ihmisiä, jotka suhtautuvat jalkapalloon todella vakavasti. Miehen mukaan nämä raskaan sarjan jalkapallofanit kiertävät kannattamansa joukkueen peleissä ympäri maata lähes päätyökseen. Ja laulu raikaa. Yllä on muutaman sekunnin pituinen ääninäyte Rosenborgin kannattajilta, ja sama meno jatkuu jotakuinkin koko pelin ajan.

Norjalaisille jalkapallo on ehdoton ykköslaji, mitä joukkueurheiluun tulee. Jääkiekko on täällä lähinnä marginaaliryhmän harrastus, mutta jalkapalloa harrastavat tai seuraavat kaikki. Jalkapallo rantautui Norjaan Iso-Britanniasta jo 1880-luvulla ja saavutti heti suuren suosion sekä pelaajien että yleisön puolelta. Norja ei taida olla aivan maailman huipulla, mutta Suomea paremmin maajoukkue kait kuitenkin pääsääntöisesti menestyy. Jotain jalkapallon suosiosta kertoo myös se, että norjankielisessä Wikipediassa on varsin monta norjalaista jalkapalloa käsittelevää artikkelia.

Vaikutelmani on se, että lähes kaikki miespuoliset norjalaiset pelaavat tai ovat pelanneet jalkapalloa jossain vaiheessa urheilu-uraansa. Jalkapallon pelaaminen on normaalia, pelaamattomuus erikoista. Viikonloppulapsi aloitti jokunen vuosi sitten äitinsä päätöksellä jalkapalloharrastuksen, ja silloin totesin, että se vaikutti olevan aika kallis harrastus - ja myös hyvin vakava harrastus heti alusta lähtien. Jopa alkeista lähteneiden pikkupoikien piti maksaa ties mitä lisenssimaksuja ja ostaa joukkueen peliasu, jolla silläkin luonnollisesti oli hintaa. En tiedä, millaista jalkapallokoulutoiminta tms. on Suomessa, ties vaikka olisi ihan samanlaista, mutta ainakin tässä tapauksessa harrastuksesta tuntui olevan hauskuus ja rentous kaukana. Viikonloppulapsi siirtyi sittemmin muiden lajien pariin, kun innostus ei riittänyt "ammattilaisuralle". 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Saako valittaa?

Norjaan muuton jälkeen minulla on ollut tapana todeta Norjan ja Suomen eroista kyseleville ihmisille, että erot ovat niin pienet, ettei maasta toiseen muuttaessa mitään kulttuurishokkia pääse tulemaan. Näin siis kuvittelin, kunnes muutama viikko sitten luin kulttuurishokkia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja huomasin tunnistavani ilmiön myös käytännössä.

Kulttuurishokkia on tutkittu 1950-60-luvulta lähtien, joten siihen on ehditty paneutua jo varsin monen tutkijan voimin. Käsite viittaa uuden kulttuurin aiheuttamaan odottamattomaan ja epämiellyttävään kokemukseen sekä sopeutumisprosessiin, jotka ovat seurausta joutumisesta vieraaseen ympäristöön. Sen oireita ovat esimerkiksi entisen elämän menetyksen tunne, ulkopuolisuus, sopeutumisen paine, ahdistus ja kykenemättömyyden tunne. Vaikka kyseessä on stressireaktio, se on kuitenkin normaali osa uuteen kulttuuriin sopeutumisen prosessia.

Kulttuurishokki on monivaiheinen prosessi, jota kuvataan yleensä U-käyränä sen etenemistavan vuoksi. Tyypillisesti alussa on "kuherruskuukausi", jolloin uusi kulttuuri tuntuu jännittävältä ja kiehtovalta ja yleisvaikutelma on positiivinen. Alussa maahanmuuttajalla on kuin turistin näkökulma uuteen kulttuuriin. Alamäki alkaa, kun käytännön arki iskee silmille. Tässä vaiheessa kulttuurierot alkavat aiheuttaa ongelmia ja uuden ympäristön kulttuuri alkaa tuntua vieraalta ja vaikealta, ja ongelmat saattavat tuntua itse aiheutetuilta. Kun prosessi etenee ja maahanmuuttaja alkaa taas nousta U-käyrää ylöspäin, tietoisuus kontaktista ympäristön kanssa lisääntyy ja asenne muuttuu. Maahanmuuttaja tuntee usein jopa vihamielisyyttä ympäröivää yhteisöä kohtaan ja syylliset ongelmiin löytyvät ympäristöstä, ei enää itsestä. Entinen asuinmaa voittaa yleensä uuden maan vertailussa.

Kulttuurishokin prosessi huipentuu tasapainon saavuttamiseen vanhan ja uuden välillä. Jotkut tutkimukset tosin ovat päätyneet siihen, että valtaosa ei itse asiassa koskaan saavuta tasapainoa ja todellista integroitumista uuteen kulttuuriin vaan jää vaiheeseen, jossa uusi kulttuuri tuntuu edelleen vieraalta. Osa kuitenkin pystyy integroitumaan ja saavuttamaan tasapainon, mikä antaa maahanmuuttajalle tunteen itsenäisestä selviytymisestä sekä uuden kulttuurin asiantuntemuksesta. Tosin nekin, jotka jäävät vierauden vaiheeseen, yleensä kokevat ainakin hetkittäin olevansa tasapainossa kulttuurien välillä.

Joskus integroituminen huipentuu monikulttuuriseen identiteettiin. Ihminen tuntee tällöin kuuluvansa samanaikaisesti useampaan kuin yhteen kulttuuriin ja ne ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa, ja hän pystyy toimimaan välittäjänä kulttuurien välillä arvottamatta kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi. Monikulttuuriseen identiteettiin voi kuitenkin liittyä ongelma, että vallitseva kulttuuri ottaa liiankin täydellisen vallan identiteetissä ja alkuperäinen minuus unohtuu. 

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi äskettäin, kun eräällä ulkosuomalaisten foorumilla käytiin kiivasta ja ajoittain jopa tulikivenkatkuista keskustelua siitä, miten Suomeen ja nykyiseen asuinmaahan pitää ja saa suhtautua. Vastakkain oli kaksi päänäkemystä (kärjistäen): Suomessa kaikki on paremmin - nykyisessä asuinmaassa kaikki on paremmin. Yhdeksi keskustelun pääkysymyksistä muodostui se, onko nykyistä asuinmaata lupa kritisoida. Vapaaehtoisestihan jokainen on muuttanut, joten miksi valittaa? Näinhän se menee. Vai meneekö?

Minun mielestäni keskustelussa ilmeni ennen kaikkea se, että ihmiset katsoivat asioita lähinnä omasta näkökulmastaan. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille vuosikymmeniä sitten, toiset vasta äskettäin, joten kulttuurishokkiprosessin kaikki vaiheet olivat varmasti keskustelussa edustettuina. Toisaalta keskustelijat olivat varmasti muuttaneet erilaisista syistä, lähteneet erilaisista olosuhteista ja päätyneet erilaisiin yhteisöihin ja olosuhteisiin. 

Jos katsotaan kulttuurishokin etenemistä, jota todellakin on tutkittu ja dokumentoitu varsin perusteellisesti, valittaminen on täysin normaalia käyttäytymistä. Samoin entisen ja nykyisen asuinmaan vertailu. Itse asiassa vikojen löytäminen nykyisestä asuinmaasta indikoi lähinnä sitä, että maahanmuuttaja on menossa U-käyrää ylöspäin, kohti mahdollista integroitumista. Saavutetaanko täydellistä integroitumista sitten koskaan, onkin jo toinen asia, mutta ylöspäin meneminen tarkoittaa, että kyky selviytyä ainakin saavutetaan tai on jo saavutettu. 

Tämän perusteella sanoisin, että uudesta asuinmaasta on lupa valittaa, kunhan ei keskitä kaikkea tarmoaan siihen. Ja toisaalta ne asiat, joista ihmiset useimmiten valittavat, ovat loppujen lopuksi aika pieniä ja liittyvät varsin usein arkipäivän epämukavuuksiin, joiden ylitse pystyy kyllä pääsemään. Minuakin ärsyttää säännöllisesti se, että Norjasta ei löydy ruisleipää, sellaista kunnollista suomalaistyyppistä siis. En kuitenkaan kuole nälkään tämän ongelman takia. Eikä maiden vertailu ja erilaisten asioiden ihmettely edes välttämättä ole valittamista vaan ainoastaan erojen vertailua ja ihmettelyä.

Keskusteluissa ulkomailla asumisen eduista ja rasituksista jää yleensä kertomatta keskustelijoiden tausta, esimerkiksi muuton syy. On ihmisiä, jotka ovat halunneet ulkomaille ulkomailla asumisen itsensä vuoksi tai koska Suomi on tuntunut ahdistavalta. Sitten on niitä, jotka ovat lähteneet vaikkapa töiden perässä tai opiskelemaan ja ehkä jonain päivänä huomanneet, että elämä on rakennettu uudessa maassa siihen malliin, että sinne jääminen on luonnollisempaa kuin takaisin Suomeen muuttaminen, vaikka Suomessa asumista vastaan ei varsinaisesti mitään erityistä olisikaan. 

Oman näkökulman korostaminen saattaa johtaa siihen, että keskustelijat eivät välttämättä tiedosta kaikilla olevan hieman erilainen tilanne. Sopeutuminen, tyytyväisyys tai valitusten määrä ovat melko varmasti hyvin eri tasolla, jos ulkomailta on löytynyt hyvä työpaikka Suomessa vietetyn pitkän työttömyys- tai pätkätyökauden jälkeen, tai jos puolison mukana ulkomaille muuttanut on jättänyt taakseen hyvän työpaikan ja päätynyt työttömäksi työnhakijaksi, jonka työllistyminen on vaikeaa ulkomaalaisuuden ja siitä johtuvien syiden vuoksi. Toisaalta myös yhteisöllä, johon muuttaja on päätynyt, on suuri merkitys sopeutumisen kannalta. Ero on suuri, jos vertailukohtina ovat pieni kyläyhteisö, joka suhtautuu uteliaasti tulokkaisiin, ja suurkaupunki, jossa yhteisöstä ei voi edes puhua, koska naapuritkaan eivät tunne toisiaan. Tai verratkaapa tilannetta, jos vain englantia osaava suomalainen muuttaa englanninkieliseen maahan tai Japaniin.

Itse asiassa aina ei tarvitse edes muuttaa ulkomaille kulttuurishokin saadakseen. Muutto Raumalta Ilomantsiin tai Vantaalta Pelkosenniemelle voi sekin jo aiheuttaa lievempiä oireita.

***
Kulttuurishokkia käsittelevää kirjallisuutta esim.:
Furnham, A. & Bochner, S. 1986. Culture shock. Psychological reactions to unfamiliar environment. London: Methuen.
Pedersen, P. 1995. The five stages of culture shock. Critical incidents around the world. Westport: Greenwood Press.
Ward, C., Bochner, S. & Furnham, A. 2001. The psychology of culture shock. 2nd edition. Hove: Routledge.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Korrektia fraseologiaa norjalaisittain

Norjassa on tapana tervehtiä ihmisiä, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan, sanomalla takk for sist, kiitos viimeisestä. Muistan käyneeni miehen kanssa keskustelua tämän fraasin käytöstä joskus pari, kolme vuotta sitten. Minusta oli hieman hassua kiittää viimeisestä ihmisiä, joita en ole nähnyt todella pitkään aikaan, mutta mies vakuutti, että nimenomaan silloin on erityisen soveliasta sanoa takk for sist. Siis vaikkei edes enää muistaisi, missä ja milloin on nähty, kunhan muistaa, että joskus on tavattu.

Muutenkin viimeisestä kiitteleminen tuntui minusta hiukan ylimuodolliselta ja vanhahtavalta. Eihän sitä sanontaa Suomessa kuule muuten kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. No, maassa maan tavalla, joten opettelin sanomaan takk for sist puolituntemattomille, hyvänpäiväntutuille ja muille satunnaisille vastaantulijoille, jotka olin joskus tavannut.

Maanantaiaamuna töissä ihmisten tervehdys oli yllättäen normaalin hyvän huomenen sijaan takk for sist, mitä ehdin ihmetellä pari sekuntia, ennen kuin hoksasin, että asian on pakko liittyä perjantaina olleisiin pikkujouluihin. Eli se siitä tapakulttuurin hallitsemisesta ja varsinkin miehen selityksestä kyseisen fraasin asianmukaisesta käytöstä. Tosin täytyy sanoa, että tässä tilanteessa fraasin käyttö liittyi sen tyyppiseen tilanteeseen, jossa Suomessa olisin voinut ehkä kuvitella käyttäväni vastaavaa fraasia, mikäli jostakin syystä mieleeni olisi tullut sellaista käyttää.

Tapakulttuuri ja varsinkin erilaiset kohteliaisuusfraasit ja korrektit vastaukset tuntuvat olevan asia, joka vaihtelee maasta toiseen, vaikka kulttuuri ja tavat muuten olisivat hyvin samanlaiset. Fraasien käyttö pitää opetella, jotta ei tietämättömyyttään tule olleeksi epäkohtelias.

Esimerkiksi kiittäminen on periaatteessa yksinkertaista. Sanoo vain takk. Kohteliaampaa on kuitenkin sanoa tusen takk, tuhannet kiitokset, tai jopa tusen hjertelig (takk), paljon kiitoksia tai sananmukaisemmin tuhannet sydämelliset kiitokset. Toisaalta tuhansien kiitosten toivottaminen on niin arkipäiväistä, että se tuntuu kärsineen inflaation. Jos vaikkapa kaupassa kassakuitin saatuaan sanoo tusen takk, kyseessä ei kai kuitenkaan ole kassahenkilöltä mikään erityisen suuri palvelus, joka sen takia pitäisi huomioida nimenomaan tuhansin kiitoksin.

Kun joku kiittää saamastaan palvelusta tai vastaavasta, siihen on Norjassa soveliasta vastata bare hyggelig, oli vain mukavaa auttaa. Tanskalaiset muuten vastaavat det var så lidt, se oli niin vähäistä, vaikka tehty palvelus olisi ollut kuinka suuritöinen ja hankala. Positiivisella asenteella siis mennään ja omia vaivoja vähätellen. Tämä oikeastaan onkin monen korrektiin käytökseen liittyvän fraasin ydin. Ne eivät varsinaisesti kerro sanojansa todellisista tunnoista mitään, vaan ne on tarkoitettu ennen kaikkea ylläpitämään ilmapiiriä. Ja vaikka norjalaiset muuten esiintyvät rentoina ja epämuodollisina, muodollisesti positiivisen ilmapiirin ylläpitäminen on suotavaa.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Akershusin linnoitus



Oslon näkyvin historiallinen nähtävyys on Akershusin linnoitus, joka sijaitsee kaupungin keskustassa, vuonon rannalla. Sen rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopussa, kun Norja vielä oli oma kuningaskuntansa, ruton runtelema ja köyhä. Vajaan vuosisadan kuluttua Norja siirtyi Kalmarin unionin myötä Tanskan alaisuuteen. Akershusia voisi monessa mielessä verrata Turun linnaan.

Linnoituksen ympärillä on korkea, maavallilla vahvistettu muuri ja sen ytimessä on varsinainen Akershusin linna. Linnankirkko on edelleen valtiollisesti merkittävä paikka, sillä se on kuninkaan kirkko, jonka yhteydessä olevaan mausoleumiin on haudattu kaksi viimeksi kuollutta Norjan kuningasta, Haakon VII ja Olav V, puolisoineen.


Linnoituksessa ei voi olla törmäämättä siellä parveileviin turisteihin, ja myös morsiusparit taitavat olla aika tavallinen näky. Vaikka linnankirkolla on kuninkaallinen status, myös tavalliset ihmiset voivat viettää siellä häitään. Lisäksi linnoitus on suosittu paikka hääkuvien ottamiselle.

Akershusin linnoitus ei ole pelkästään turistinähtävyys, sillä siellä sijaitsee Norjan puolustusvoimien laitoksia, ja puolustusvoimat myös vastaa linnoituksen hallinnoinnista. Linnoituksen sisällä on itse asiassa paljon rakennuksia eri aikakausilta (alakuva). Varsinainen linna sekä pari linnoituksessa olevaa museota sekä opastuskeskus ovat luonnollisesti avoinna kaikille, mutta aika monen muun rakennuksen oveen on turha kolkuttaa. Puolustusvoimien läsnäolo näkyy myös siinä, että parissa paikassa linnoituksen alueella on jatkuva sotilasvartio, ja vahdinvaihtoakin on mahdollista päästä seuraamaan päivittäin.


Oslossa ei ole varsinaista vanhaakaupunkia samaan tapaan kuin vaikkapa Tukholmassa. Linnoituksen kupeessa on parin korttelin verran vanhempia rakennuksia, Kvadraturenin alue, mutta nekin ovat huomattavasti uudempaa kantaa kuin linnoitus. Kaupungin keskusta nimittäin siirrettiin linnoituksen viereen 1600-luvulla, kun aikaisempi keskusta, nykyinen Gamlebyenin alue, oli tuhoutunut tulipalossa.


Lisää kuvia Akershusin linnoituksesta löytyy Instagrammista.

Tämä postaus osallistuu IGTravelThursday -tempaukseen, jossa jaetaan omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday ja niiden myötä myös matkailuvinkkejä. Tempauksen järjestäjinä Suomessa ovat Destination UnknownKaukokaipuu ja Running with Wild Horses.

torstai 24. lokakuuta 2013

Salat julki


Lueskelin paikallislehteä, ja siellä sattui silmiini taas palsta, jolla luetellaan paikkakunnalla tehtyjä asuntokauppoja. Mikä asunto, millä hinnalla ja kuka myi kenelle. Samat tiedot löytyvät myös netistä.

Minulle ei edelleenkään ole selvinnyt tällaisen faktapläjäyksen perimmäinen tarkoitus, ellei se sitten ole yksinkertaisesti ihmisten uteliaisuuden tyydyttäminen. Tai omistajanvaihdoksesta tiedottaminen - mutta miksi? Asiaan suhteellisen nopeasti netissä perehtymällä sain selville, että verkkotietopankkien ylläpitäjät ovat sanomalehtiä. Suomessahan asuntojen myyntitietoja kerää ja tarjoaa tiedoksi ympäristöministeriö, ja ne tiedot eivät kenenkään yksityisyydensuojaa vaaranna. 

Norjassa taas julkaistut tiedot ovat sellaiset, ettei niiden perusteella pysty selvittämään vaikkapa jonkin asunnon neliöhintaa tai tietyn asuinalueen keskimääräistä hintatasoa, jos sellaisesta olisi kiinnostunut. Asunnosta kun ei kerrota neliömäärää, huonelukua tai edes rakennustyyppiä, ainoastaan osoite. Se, minkä voi selvittää, on jonkin asunnon hintakehitys, jos löytää tiedot useammasta omistajanvaihdoksesta.

Se, mikä näistä lehdessä julkaistavista tiedoista selviää, kuuluu minun käsitykseni mukaan yksityisyyden alueelle. Todennäköisesti olen näin ajatellessani omituinen ulkomaalainen, sillä norjalaisilla yksityisyyden raja raha-asioissa tuntuu menevän jossakin ihan muualla kuin minulla. 

Yksi alkuaikojen äimistyksistä Norjassa oli se, miten ihmiset aivan kuin ohimennen saattoivat mainita vaikkapa palkkansa suuruuden tai vasta ostamansa kalliin auton hinnan. En ala yleistää tätä huomiota koko Norjaa koskevaksi. Voi olla, että tuloilla ja menoilla brassailu kuuluu asuinalueeni paikalliseen kulttuuriin, sillä Norjan kauniit, rikkaat ja hyvinkoulutetut ovat keskittyneet tälle alueella eli Askeriin ja Bærumiin, joista jälkimmäinen on tunnettu myös Norjan Kauniaisina. 

Yksityishenkilöiden verotustiedot eli tulot ja varallisuus sentään eivät enää löydy verkosta vuoden 2009 jälkeen, paitsi jos kyseessä on oman asuinpaikkansa rikkaisiin kuuluva. Verotustiedoista muuten selviää, että esimerkiksi Askerin rikkain onkin sitten ihan oikeasti rikas, jonka omaisuus lasketaan miljardeissa Norjan kruunuissa, mutta verotettavaa tuloa hänellä ei ole lainkaan.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Sunnuntaikävelyllä Semsvannetin ympäri


Syksy täällä Oslon liepeillä on ollut lauha, mutta nyt tuntuu siltä, että talvi alkaa vähitellen lähestyä. Sunnuntaina jo odoteltiin ensimmäistä lumisadetta, mutta kun sitä ei tullutkaan, lähdimme kävelylle. 

Moni muukin oli saanut saman ajatuksen, ja Semsvannet-järven ympäri kulkevalla kävelyreitillä oli paikoitellen suorastaan ruuhkaa. Sunnuntain kävelyretkihän on hyvin perinorjalainen tapa. Järven ympäri menee helppo noin tunnin reitti, hyvää tietä lähes koko matka eikä mäkiäkään pahemmin ole. Niinpä liikkeellä oli kerrankin "tavallisen" näköisiä, farkkuihin pukeutuneita ihmisiä koirineen. Erotuksena tavallisista ovat ne, jotka vetävät trikoot päälle ja lähtevät juosten tai pyöräillen vaativammille reiteille. Näitä jälkimmäisiä ainakin täällä päin Norjaa on todella paljon. 


Semsvannetin ympäristö on vanhaa kulttuurimaisemaa maataloineen ja laitumineen, ja kävelyreitin varteen osui sekä hevosia että lampaita. Jossain kohtaan reitti kulki aidatun laitumen poikki, jonka porteilla olevat kyltit vannottivat kulkijoita sulkemaan portit visusti perässään, jotta aitauksessa majailevat islanninponit eivät lähde omille teilleen. Poneja ei tällä kertaa näkynyt, mutta ihmiset kyllä noudattivat ohjeita kiitettävästi.

Semsvannet on paitsi suojeltu alue maisemansa vuoksi myös Askerin kunnan tusenårssted eli tuhatvuotispaikka. Tällaisia paikkoja nimettiin juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta, ja paikat ovat jollakin tapaa merkittäviä paikallisille ihmisille, jotka ovat osallistuneet valintaan. 


Semsvannetin ympäriltä löytyy myös pieniä mökkejä, husmannsplass, jotka suomalaista termistöä käyttäen ovat olleet torppia tai mäkitupia. Mökkien asukkaat ovat vuokranneet maapalasen suuremmalta talolta ja maksaneet vuokraansa sekä työllään että maatalouden tai kalastuksen tuotteilla. 

Nykyään vanhat torpat taitavat olla vapaa-ajanasuntoja.


Suurempia taloja Semsvannetin rannoilla on pari kappaletta, ja niiden kokoero torppiin on huomattava. Päärakennus on komea, eikä navettaakaan tarvitse hävetä, muista ulkorakennuksista puhumattakaan. Sitä vain jäin miettimään, että jos talot on rakennettu tilusten keskelle, varsinaista peltoa ei niissä taida olla kovin paljoa. Varmaankin laidunmaat ovat sitäkin suuremmat, ja ainakin lampaita on voitu laiduntaa myös metsässä kallion rinteellä. Tai sitten pellot ovat jossain muualla ja talot on rakennettu sinne, missä ne eivät vie tasaista peltomaata. 

Tasaisuus tosin on tässä maassa melko suhteellinen käsite.


Täältä löytyy muutama talvinen kuva Semsvannetilta.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Norjalaiset rauhaa palkitsemassa

Viime perjantaina oli yksi vuosittaisista norjalaisista merkkipäivistä, Nobelin rauhanpalkinnon saajan julkistaminen. Norjalaisilla tuntuu olevan aivan erityinen suhde rauhanpalkintoon, ja sen myöntäminen herättää enemmän tai vähemmän keskustelua.

Tämänvuotinen valinta, kemiallisten aseiden kieltojärjestö OPCW, oli "tylsä ja tavallinen" eikä herättänyt suuria intohimoja. Sen verran mitä vilkaisin asiasta käytyä keskustelua, kommentit olivat pääsääntöisesti laimeahkoja - puolesta ja vastaan. Tyytymättömien mielestä tämä oli taas tyypillinen Jaglandin valinta. Thorbjørn Jagland on toki Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja ja se henkilö, joka valinnan julkistaa, mutta ei hän sentään taida kuitenkaan yksin asiasta päättää. Tahoja, jotka voivat ehdottaa palkittavaa, on aika paljon, ja itse komiteassakin on viisi jäsentä, minkä lisäksi se käyttää neuvonantajia ehdokkaiden arvioinnissa.

Itse asiassa useammallekin taholle tuntuu ainakin ajoittain olevan epäselvää, kuka päätöksen Nobelin rauhanpalkinnon saajasta tekee. Kaikki uutisia seuraavat ovat varmasti joskus havainneet, että jos jokin valtiollinen taho ei pidä valinnasta, nootteja esitetään Norjan hallitukselle. Se on kuitenkin väärä osoite, sillä Norjan hallitus tai Norja maana ei palkintoa jaa, vaikkakin Nobel-komitean jäsenet ovat stortingetin eli Norjan parlamentin valitsemia.

Viime vuonna, kun rauhanpalkinnon sai Euroopan unioni, norjalaisilla EU:n vastustajilla tuntuivat menevän puurot ja vellit sekaisin. EU:n valintaahan perusteltiin pitkäaikaisella rauhan edistämisellä, mutta äänekkäimmät valinnan vastustajat tuntuivat ottavan nimeämisen kannanottona EU:hun liittymisen puolesta. Ja sinnehän ei mennä!

Vuoden 2009 rauhanpalkittu, Barack Obama, sai myös aikaan ainakin minun mielestäni mielenkiintoisia reaktioita, joissa ei periaatteessa otettu ollenkaan kantaa siihen, menikö palkinto oikeaan osoitteeseen. Olennaista ja huomionarvoista nimittäin oli, että nyt saadaan vihdoinkin Obama Norjaan! Tätä julistivat kaikki lööpit niin, että joillakin saattoi jo herätä epäilys palkitsemisen perimmäisistä perusteista. Obama sitten tuli kylään, mutta norjalaisten harmiksi vain pikavierailulle eikä useammaksi päiväksi niin kuin palkitut yleensä.

Pari vuotta sitten ruotsalaiset arvostelivat Norjan Nobel-komiteaa Nato-myönteisyydestä ja Nobelin testamentin unohtamisesta. Jopa vilauteltiin mahdollisuutta ottaa rauhanpalkinnon jakaminen pois norjalaisilta. Pari viimeisintä palkittua ovat varmaankin rauhoittaneet pahimmat kriitikot, kun ne on myönnetty Natosta irrallaan oleville tahoille, jotka eivät käy sotia. Ja sitäpaitsi järjestöjen palkitseminen on muutenkin turvallista ja perinteikästä.

Tiesitkö muuten, että aivan ensimmäisen Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1901 jakoivat Henri Dunant, Punaisen Ristin perustaja ja yksi Geneven sopimuksen alkuunpanijoista, sekä Frédéric Passy, Parlamenttienvälisen liiton perustaja. Ensimmäinen naispuolinen palkittu oli Bertha von Suttner vuonna 1905 ja ensimmäinen järjestö Kansainvälisen oikeuden instituutti 1904. Rauhanpalkinto on myös jäänyt kokonaan jakamatta 19 kertaa.

tiistai 8. lokakuuta 2013

It's not the fart that kills you but the smell

Pitkään kuvittelin, että norja muistuttaa ruotsia niin paljon, että ruotsista voi huoletta ottaa mallia, jos ei tiedä esimerkiksi mitä prepositiota pitäisi käyttää. Jossain vaiheessa minua valistettiin, että käytän vääriä prepositioita, ja mallia olisi parempi ottaa englannista. Aikani asiaa epäiltyäni olen vähitellen päätymässä sille kannalle, että asia saattaa todellakin olla näin.

Kyllähän norjalla ja ruotsilla on todella paljon yhteistä, mutta tarkemmin katsoen niin on myös norjalla ja englannilla. Ne ovat aivan selvästi sukulaiskieliä. Paljon selvemmin kuin esimerkiksi ruotsi ja englanti.

En ota tässä sen enempää kantaa kieliopillisiin seikkoihin, sillä sanaston vertailu on paljon helpompaa. Vaikka norjassa ja ruotsissa on todella paljon samoja sanoja - joissa mahdollisesti on pieniä ääntämyksellisiä tai oikeinkirjoituksellisia eroja - myös täysin erilaisia sanoja on huomattavan paljon. Ja aika usein nämä norjan sanat muistuttavat vastaavia englannin sanoja.

Kun ruotsalainen kutsuu esimerkiksi ikkunaa nimellä fönster, sanoo norjalainen vindu, josta tulee etsimättä mieleen englannin window. Ruotsalainen ilmaisee mieltymyksensä johonkin verbillä gilla tai tycka om, mutta norjalainen vastine on like [li:ke], joka taas muistuttaa englannin like-sanaa. Ja niin edelleen.

Sitten on tietenkin paljon norja-englanti -sanapareja, jotka muistuttavat toisiaan, mutta joiden merkitys on aivan eri. Tämä pääsee joskus norjalaisilta unohtumaan, ja he päätyvät puhumaan englantia, johon on ujutettu mukaan norjalaisia sanoja, joiden kuvitellaan olevan englantia tai tarkoittavan englannin kielessä samaa kuin norjan kielessä.

Silloin saattaa käydä kuin norjalaiselle rallikuskille, joka englanninkielisessä haastattelussa arvioi ralliautoilun riskitekijöitä toteamalla, että "it's not the fart that kills you but the smell". - Tarkoitus oli kai kuitenkin puhua vauhdista ja törmäyksestä, ei pierusta ja hajusta.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kierrätystä ja antiikkia


Pistäydyin taas käytetyn tavaran kaupassa eli Bruktbutikken Møllassa, tällä kertaa kameran kanssa, ja juttelin myös kaupan toiminnasta suomalaisen myymäläpäällikön kanssa. Møllan toiminta on nimittäin hieman monitahoisempaa kuin miltä päällepäin näyttää.

Kaupan taustalla on Bærumin kunna­­n omistama yritys, Mølla kompetansesenter ("osaamiskeskus"), jonka toiminnan punaisena lankana on mm. syrjäytymisen ehkäiseminen. Kaupassa myytävät tavarat ovat peräisin kunnan kierrätyspisteestä, ja osa kaupan työntekijöistä on työharjoittelussa tai työkokeilussa olevia henkilöitä.

Møllalla on oma tavaranvastaanotto kunnan jätteenlajittelu- ja kierrätyspisteessä, joka on tavallista kaatopaikkaa kehittyneempi laitos. Sieltä tuodaan päivittäin kaksi isoa pakettiautollista tavaroita, joita ihmiset ovat jättäneet Møllan kontteihin. Kaikkea ei toki oteta myyntiin, vaan tavaroista valikoidaan ne, jotka ovat käyttö- ja jälleenmyyntikuntoisia joko sellaisenaan tai puhdistettuna ja huollettuna, ja joilla arvioidaan olevan mahdollisuus mennä kaupaksi. Mitään romutavaraa kaupasta ei siis löydy.

Kaupan valikoimat ovat melko monipuoliset, ja tavara vaihtuu koko ajan, kuten voi arvata jo sillä perusteella, että uutta tavaraa tulee sisään jatkuvasti. On arkipäivän käyttöesineitä, huonekaluja, antiikkia, kirjoja, cd-levyjä eli kaikenlaista, mistä ihmisillä on tarve päästä eroon, mutta vaatteita täältä on turha etsiä. Hintapolitiikkana on pitää hintataso hieman kirpputorihintoja korkeampana – ideahan ei ole, että täältä ostettua tavaraa viedään suoraan kirpputorille myytäväksi korkeammalla hinnalla. Toisaalta esimerkiksi antiikiksi luokiteltavien tavaroiden hinnat ovat huomattavasti matalammat kuin antiikkikaupassa.

Niille, joilla on tarve hankkia vaikkapa sohva tai astioita edulliseen hintaan, Mølla on aarreaitta. Myymäläpäällikön mukaan erityisesti astioita tuodaan tavaran vastaanottoon runsaasti, ja vaikutelma on, että ihmiset heittävät pois muutaman vuoden ikäisiä astiastoja kyllästyttyään niihin ja ostavat uudet tilalle. Itse esimerkiksi panin tällä kertaa merkille kassalla, että joku asiakas oli löytänyt pinon Hadelandin isoja lasilautasia, joiden hinta tavallisessa kaupassa on aivan toisissa sfääreissä kuin Møllassa. Astiaosastolta löytyy muutenkin tunnettuja merkkejä, esimerkiksi myös hieman vanhempaa norjalaista ja pohjoismaista posliinia, usein myös esim. Arabiaa. Toisaalta myyntiin saattaa päätyä tavaraa myös kuolinpesistä tai erilaisten yritysten konkurssipesistä. Tai sitten ihmiset heittävät pois edelleen alkuperäispaketissa olevia eli täysin käyttämättömiä tavaroita, ehkäpä lahjaksi saatuja, joille ei ole löytynyt käyttöä.

Olohuoneosasto
Erilaisia arkipäivän käyttötavaroitahan meillä kaikilla on silloin tällöin tarve poistaa nurkista tilaa viemästä, ja niiden kierrättäminen vaikkapa kirpputorilla myymällä on ainakin Suomessa yleistä. Norjassa sen sijaan – ja nyt puhun lähinnä Oslon seudusta, sillä Norjan muista osista minulla ei ole tietoa – kirpputorien suosio ei ole lähelläkään sitä mitä Suomessa. Onhan täälläkin kirppiksiä, mutten ole esimerkiksi vielä törmännyt itsepalvelukirppikseen, josta voisi vuokrata myyntipöydän tavaroilleen. Suuri osa satunnaisista kirpputoreista näyttää olevan koulujen soittokuntien järjestämiä, ja niillä myydään ihmisten tähän tarkoitukseen lahjoittamia tavaroita.


Messinki- ja tinaesineet odottavat puhdistusta
...ja hopeat joulua
Osa Møllassa myynnissä olevista tavaroista sen sijaan herättää ainakin minussa ihmetystä. Ei sen takia, että ne ovat myynnissä, vaan koska ihmiset näyttävät heittäneen pois sellaistakin tavaraa, joilla kuvittelisi olevan joko tunnearvoa tai aivan selkeä rahallinen arvo. Møllasta saattaa löytyä antiikkihuonekaluja, perintöhopeita, arvotaidetta tai sata vuotta vanhoja, kauniisti kirjailtuja pöytäliinoja. Jotain tämän tapaista esimerkiksi...

Ruusuja hopeamaljassa, anyone?
Suomalaista lasia
Arvotaidetta (priimatavaraa pienen paikkauksen jälkeen)
Lisää arvotaidetta
Royal Copenhagen
Uusi verhoilu ja nämä pääsevät oikeuksiinsa
Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea ihmiset heittävät pois? Vastaus ainakin norjaisten osalta näyttää olevan, että pois heitetään ihan mitä tahansa. Varmaan samansuuntaiseen ilmiöön törmää nykyään monessa muussakin maassa, kun asiaa ryhtyy tutkimaan.

Jos ihmiset eivät syystä tai toisesta halua pitää näitä tavaroita, miksi he eivät myy niitä? Moni antiikkikauppias varmasti ostaisi mielellään monet näistä tavaroista, jos niitä ei halua ryhtyä kaupittelemaan netissä. Ajattelevatko norjalaiset, että omien vanhojen tavaroiden kaupitteleminen on jotenkin kiusallista? Jos vaikka naapurit luulevat meitä köyhiksi? Vai onkohan kyseessä jokin nimenomaan tämän alueen erityispiirre? Onko joillakin ihmisillä yksinkertaisesti niin paljon rahaa, että muutaman tuhannen kruunun arvoinen antiikkiesine luokitellaan vanhaksi roinaksi, jonka pois heittäminen ei edes kirpaise? Siitäkö on kysymys? 

Hyötykäyttöön Afrikkaan vai koristeeksi kotiin?
Itse ostin Møllasta äskettäin täkäläiseen maastoon soveltuvan polkupyörän, joka oli huollettu ennen myyntiin laittoa. Senkin oli joku heittänyt pois, vaikka siitä olisi varmasti vaikkapa netissä myymällä saanut hyvän hinnan. Miehen ensireaktio (pyörää näkemättä) saattaa osaltaan kuvata norjalaista ajatusmaailmaa: Ostit polkupyörän käytetyn tavaran kaupasta?! Miksi? Pyörä sai kyllä miehen hyväksynnän, kun hän oli itse todennut sen olevan kuranttia tavaraa eikä ruosteinen romu. Tällä käynnillä mukaan löytyi Kilta-kulhoja ja miniatyyrikangaspuut. Hyvin edullisesti.


Vanhaa norjaista posliinia
Modernia lasia
Suomalaista muotoilua

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kiertokäynnillä Oslon oopperatalossa

Oslon oopperatalo (kuva)
Yksi Oslon päänähtävyyksistä on ehdottomasti vuonna 2008 valmistunut oopperatalo, jota näkyvän sijaintinsa ja muusta ympäristöstä poikkeavan arkkitehtuurinsa ansiosta ei voi olla huomaamatta, kun liikkuu Oslon keskustassa vuonon rantamilla. Oopperataloon voi tutustua tekemällä kävelyretki sen katolla tai pistäytymällä sisään lämpiöön, joka on avoinna yleisölle joka päivä.

Huomasin äskettäin, että oopperatalossa järjestetään myös opastettuja kiertokäyntejä, ja pitihän sellaiselle tietenkin päästä katsomaan paikkoja myös näyttämön takana sekä kuulemaan talon arkkitehtuurista ja taiteesta. Kiertokäynneistä löytyy lisätietoa oopperan sivuilta.

Lämpiö
Oopperatalon arkkitehtuurissa ja käytetyissä materiaaleissa on pidetty suhteellisen yksinkertainen linja. Oppaan mukaan ajatuksena on, että talossa on vain kolme päämateriaalia, jotka kohtaavat lämpiössä - lasi, marmori ja puu (tammi). Talon valkoinen ulkoasu on suorine linjoineen ja kaltevine tasoineen kulmikas ja kylmä, mutta lämpiössä tapahtuu siirtymä kaareviin muotoihin ja lämpimään väritykseen, jotka hallitsevat katsomoa ympäristöineen.

Käytävää katsomon ulkopuolella
Konjakkilasin muotoinen katsomo (kuva)
Katsomossa ja näyttämön takana (jossa ei saanut kuvata) kävi ilmi, että talo on täynnä hienoa tekniikkaa, jonka tarkoituksena on tarjota optimaalinen taidenautinto. Akustiikka luonnollisesti on tarkkaan suunniteltu katsomon muotoilussa ja materiaaleissa. Sen lisäksi esimerkiksi näyttämöä voidaan liikutella sekä sivusuunnassa että ylös ja alas joko kokonaisuudessaan tai pienempinä lohkoina. Näyttämön takana oleva suuri, lähes teollisuushallia muistuttava tila kulisseineen ja muine varusteineen oli sekin varsin vaikuttava.

Olafur Eliasson: reliefiseinät
Oopperatalossa on myös taideteoksia enemmän kuin ensi katsomalta tulee mieleen. Eihän maallikko edes tunnista niitä kaikkia taiteeksi, mutta opas onneksi selittää, mitä mistäkin löytyy. Esimerkiksi lämpiössä on valkoisia, verkkomaisia reliefiseiniä, joiden takana on merenvihreä valo. Kun talo ulkoapäin katsottuna muistuttaa jäävuorta, reliefiseinät kuvaavat jäävuoren veden alla olevaa osaa.

Le grand macabre
Runsasta lasipintaa voidaan myös hyödyntää. Suu avoinna tuijottava mies ei kuulu vakiokalustoon, vaan kyseessä on Le grand macabre -oopperan isokokoinen "mainos".

Jorunn SannesKalle Grude ja Kristian Blystad: kattopintojen "reliefi"
Toinen taideteos, jota en ollut tähän asti ymmärtänyt sellaiseksi, löytyy ulkoa katolta. Katon kuviointi on taiteilijoiden suunnittelema korotettuine pintoineen, juovineen ja matta- ja kiiltävine alueineen. Tätä taideteosta pääsee tutkimaan todella läheltä, kun tekee kierroksen katolla.

Monica Bonvicini: She lies
Vuonossa lähellä oopperataloa on kelluva taideteos, joka vaihtaa asentoa tuulen ja veden virtausten vaikutuksesta. Vertaapa lasiveistosta alla olevaan kuvaan. Huomaatko mitään samankaltaisuutta? Taitelija on käyttänyt kyseistä maalausta mallina She lies -teokselle, joten lisää jäätä löytyy täältäkin. She lies -nimellä on muuten kaksoismerkitys: hän makaa tai hän valehtelee. Kun ajattelee asiaa, niin kumpikin merkitys sopii paikalleen jämähtäneelle, petolliselle ahtojäälle

Caspar David Friedrichs Das Eismeer (kuva: WIkipedia)

Pukuompelimo
Kiertokäynnillä pistäydyttiin myös ompelimon puolella, jossa tosin sunnuntaina oli hiljaista. Arkipäivän kierroksella täällä varmasti näkee huomattavasti enemmän toimintaa. Oppaan kertoma minulle uusi asia oli, että jos kiertää ulkona oopperatalon takapuolelle, siellä on suuret ikkunat, joiden takana on niin ompelimo kuin muitakin rekvisiittapajoja. Ikkunasta sisään kurkkimalla näkymä saattaa olla vaikkapa ylläoleva.


Tämä postaus osallistuu IGTravelThursday -tempaukseen, jossa jaetaan omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday ja niiden myötä myös matkailuvinkkejä. Tempauksen järjestäjinä Suomessa ovat Destination UnknownKaukokaipuu ja Running with Wild Horses.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ruokaseikkailuilla

Tuhat ja yksi eksoottista säilykettä
Käyn silloin tällöin ns. etnisessä ruokakaupassa etsimässä herkkuja, joita keskiverto norjalaiskaupasta ei löydy. Tällaisia kauppoja on lähistöllä, kymmenen kilometrin säteellä parikin, joten Osloon asti ei välttämättä tarvitse lähteä, kun alkaa tehdä mieli jotakin tavallisesta norjalaisesta arkisapuskasta poikkeavaa.

Toki tätä kiinanruokaa - kinamat, kuten monet lähes kaikenlaista eksoottista ruokaa kutsuvat - löytyy jonkin verran myös suuremmista ja paremmin varustetuista ruokakaupoista, mutta valikoima on rajallinen ja hinnat korkeammat. Löytöjä ja oikeasti uusia makuja kannattaa siksi lähteä etsimään ulkomaalaisten kaupasta. Täältä nimittäin löytää paljon sellaista, joka todennäköisesti ei edes menisi kaupaksi tavallisessa ruokakaupassa, jonka asiakkaista pääosa on norjalaisia.

Teevalikoima
Tämän kaupan valikoima painottuu aasialaiseen ruokaan, maantieteellisesti Japanista Lähi-itään asti, mutta jonkin verran on myös afrikkalaista, ainakin vihannespuolella. Joskus olen bongannut hyllystä myös esimerkiksi puolalaisia säilykkeitä, joten ilmeisesti kauppa palvelee aika monikansallista asiakaskuntaa. Ja näkyyhän täällä aina norjalaisiakin ostoksilla, erityisesti hedelmä- ja vihannesosastolla.

Kauppa on suhteellisen pieni, mihin nähden valikoimaa on runsaasti. Suurin osa on tietenkin erilaisia säilykkeitä ja kuiva-aineita, jotka kestävät kuljetusta ja säilyvät riittävän kauan. Periaatteessa täältä saa myös paljon aivan arkipäiväisiksi luokiteltavia tuotteita, kuten vaikkapa riisiä, nuudeleita ja teetä, mutta vaihtoehtoja on huomattavasti enemmän kuin tavallisessa ruokakaupassa. Esimerkiksi pikanuudeleita on norjalaiskaupoissa pääsääntöisesti tasan kahta makua, kana ja naudanliha, mutta täällä makuskaala on paljon suurempi. Riisiäkin on vaikka kuinka montaa eri tyyppiä, ja sitä myydään myös suurissa säkeissä, jollaisia muualta ei löydy. 

Enkä edes ala luetella, mitä kaikkea löytyy maustehyllystä. 

Eksoottisia vihanneksia
Norjalaisissa ruokakaupoissa vihannes- ja hedelmävalikoima on usein hyvin suppea. Suurissa kaupoissa saattaa olla vähän eksoottisempia hedelmiä, mutta niidenkin tarjonta kalpenee etnisten kauppojen rinnalla. Toisen lähistön kaupan itse asiassa löysin, kun pysähdyin ihmettelemään oudon näköisiä kasviksia hyllyssä kaupan ulkopuolella. 

Varsinkin hedelmiä katsellessa minulle tulee himo, kun haluaisin maistaa kaikkea. Sen sijaan vihannekset, jotka vaativat jonkinlaista valmistamista, jäävät kyllä yleensä kauppaan aivan siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole aavistustakaan, mitä niille pitäisi tehdä. Pitäisi varmaankin lukea ensin ruokaohjeita ja lähteä ostoksille vasta sen jälkeen. Toisaalta osa vihanneksista on sellaisia, joista en ole ikinä edes kuullut saati että tunnistaisin ne, joiden kohdalta puuttuu nimilappu. Esimerkiksi ylläolevassa kuvassa oikealla on okraa - siitä olen kuullut - mutta vasemmanpuoleinen vihannes on täysi mysteeri.

Tällaisessa kaupassa tosin täysin outoja elintarvikkeita löytyy muualtakin kuin vihannesosastolta - vaikkapa allaolevat, kuivatulta pesusieneltä näyttävät pallerot. Englanninkielinen teksti sentään kertoo, että kyseessä on sieni, joka on jonkinlaista terveysruokaa, mutta siihen se informaation määrä sitten jääkin.

Mysteeriruokaa Kiinasta
Ruoka on hyvin olennainen osa ihmisten arkipäivää, ja muutto täysin erilaiseen kulttuuriin voi olla shokki jo pelkän ruuan osalta. On helppoa kuvitella, miten norjalainen tai ylipäätään eurooppalainen ruoka ei maistu miltään, jos on tottunut voimakkaasti maustettuun ruokaan. Tai miten norjalaisessa ruokakaupassa saattaa tulla tunne, että sieltä ei löydy mitään syötävää, jos hyllyt ovat täynnä outoja ruokia eikä mistään löydy sitä, mitä on syönyt koko tähänastisen elämänsä.

Jopa suomalainen saattaa ajoittain tuntea olonsa orvoksi norjalaisessa ruokakaupassa, vaikka suomalainen ja norjalainen ruokakulttuuri eivät niin kovin paljon kuitenkaan toisistaan eroa. Ruisleipä täältä kuitenkin puuttuu! Ja muutama muukin asia.

Tuttu ruoka antaa lohtua ja lievittää koti-ikävää, ja aivan tietynlainen ruoka kuuluu myös moneen juhlaan. 
Makeita herkkuja

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...