Luonnon vastaisku

Lauantaiaamuna herättyäni totesin, että ulkoa kuului outo ääni. Jonkinlainen jyrinä. Se jatkui ja jatkui tasaisena, joten nousin ja menin katsomaan ikkunasta, mitä ulkona tapahtuu. 

Jos video ei näy, voi katsoa sen klikkaamalla tätä linkkiä.

Takapihalla oli tulva. Valtava vesimäärä tuli jostakin, virtasi pihan läpi monen metrin levyisenä vuona, ja jatkoi kohti lähellä olevaa pientä jokea.

Muutaman minuutin kuluttua olimme jo ulkona ihmettelemässä tilannetta yhdessä naapurien kanssa. Jostakin ylempää rinteestä juokseva vesi oli tuonut parkkipaikalle melkoisen määrän hiekkaa, jota oli kasautunut myös sadevesikaivon päälle niin, että vesi ei ollut päässyt kaivoon. Kun kaivo saatiin kaivettua esille ja vesi virtasi sinne minne pitikin, tilanne näytti olevan hallinnassa.

Sitten alkoi taas sataa kaatamalla.

Veden tulolle ei näyttänyt olevan loppua, ja säätiedotuskin lupasi vielä ainakin tunnin verran kaatosadetta. Veden pinta alkoi taas nousta ja virta takapihojen läpi voimistui. Polkaistiin pystyyn talkoot, ja alettiin rakentaa patoa ohjaamaan vesimassoja toiseen suuntaan. 

Norjalaiset ovat talkookansaa. Kun tarve vaatii, ihmiset kantavat kortensa kekoon. Tällä kertaa myös moni sellainen, joiden omaisuutta tulva ei uhannut, oli mukana lapioimassa veden mukana tullutta hiekkaa säkkeihin ja rakentamassa patoa. Kun työ oli edistynyt niin pitkälle, että suurin osa vedestä oli saatu ohjattua muualle ja tilanne oli oikeasti hallinnassa, osa talkooväestä lähti katsomaan, tarvitaanko jossain muualla apua. 

Sade ei onneksi jatkunut enää kovin pitkään, mutta ehti aiheuttaa useita tulvia lähialueella ja myös materiaalisia vahinkoja. Meidän tulvamme voimaa lisäsi se, että alueen läpi kulkee puro, joka on joskus muinoin ohjattu virtaamaan tunneliin. Tunneli oli ilmeisesti tukkeutunut, ja vesi etsi uusia reittejä. Tai eihän se reitti oikeastaan ollut uusi, vaan seurasi veden luonnollista kulkuväylää, sitä, jota puro on joskus aikoinaan virrannut. Tunneli kulkee meidänkin takapihamme alta, ja samaa reittiä tulvavesi hakeutui, tällä kertaa vain maan pintaa pitkin. 

Kävin illalla katsomassa, mistä vesi oli tullut, ja jäljet olivat selvästi näkyvissä. Vettä oli virrannut rinnettä alas sekä katua pitkin että pihojen läpi. Meidän talomme säästyi vesivahingoilta, vaikka jäljistä päätellen vettä oli aikaisemmin aamulla ollut aika paljon myös talon etupihalla, ennen kuin virta oli syönyt itselleen suoremman reitin talon taakse ja sitä kautta jokeen.

Meidän takapihamme vauriot olivat yllättävän pienet. Veden virratessa täydellä voimalla olin ihan varma, että koko piha lähtee veden mukana. Kun tulva oli loppunut, kaikki kasvit ja kivireunukset olivat kuitenkin edelleen paikoillaan, ja oikeastaan vain nurmikko oli ottanut osumaa. Virta oli kaivanut pari isohkoa kuoppaa rinteeseen ja nurmikolla oli jonkin verran hiekkaa. Seuraavana päivänä lähes kaikki jäljet oli jo siivottu. Pykälää ylempänä rinteessä olevien naapureiden pihoissa sen sijaan on aika paljon enemmän hiekkaa. 

Rivitaloalueen toinen puolisko, joka sijaitsee pienen kukkulan toisella puolella, sen sijaan kärsi suurempia vahinkoja. Silläkin puolella oli tehty tosissaan töitä veden ohjaamiseksi harmittomille reiteille, mutta monen talon kellari oli tulvinut ja vesivahingot ovat huomattavat. Lähes pahimmassa tulvakohdassa asuva työkaverini kertoi, että heillä vettä oli tullut sisään paitsi oven raosta myös kellarin lattiassa olevasta pienestä halkeamasta. 

Tuhoja katsellessa tuli mieleen, että oliko tämä nyt sitten luonnon vastaisku. Asuinalue on rakennettu niin, että vedellä ei ole enää luonnollisia reittejä virrata. Rivitaloalueella kävellessäni panin merkille, että sadevesikaivoja ei ole missään. Alueen ainoa sadevesikaivo taitaa olla meidän parkkipaikallamme, ja sekin lienee siinä vain siksi, että se johtaa tunnelissa virtaavaan puroon. Ei ole tarvinnut erikseen kaivaa viemäriä. Tavallista runsaampaan veden tuloon ei ole varauduttu oikeastaan mitenkään. Ei tällä alueella yleensä ole tulvia, mutta tuskin tämä ensimmäinen oli eikä varmaan viimeinenkään. 

Kuvassa takapiha ja sen läpi virtaava vesi näyttää lähes idylliseltä. Aivan kuin jokin trooppinen puutarha vesiputouksineen. Olen joskus ajatellut, että olisi kiva, jos pihassa olisi virtaavaa vettä, mutta tämä on kuitenkin hiukan liikaa. Kuvaa ottaessa en ollenkaan huokaillut ihastuksesta.

Taas luistettiin kansallispäivän juhlinnasta

Norjassa on tänään vietetty kansallispäivää, joka on suuri juhlapäivä. Me miehen kanssa päätimme tänä vuonna juhlistaa päivää pysymällä kotona, kaukana väentungoksista. Koululaisten paraati Oslossa on nähty pari, kolme kertaa, eikä siinä ole enää mitään uutuudenviehätystä. Onhan pukuloistoa - norjalaisilla on tapana pukeutua kansallispukuihin - hieno katsella, mutta tungos on aivan mahdoton.

Jossain vaiheessa iltapäivää naapurit alkoivat palailla kotiin lastensa koulujen ja päiväkotien juhlista. Kun liikkeelle oli lähdetty aamutuimaan, oli väki hieman väsyneen näköistä. Tässä vaiheessa minä olin pihalla nauttimassa kauniin aurinkoisesta säästä oksasakset kädessä. Nyt on hyvä hetki leikata ruusuista kuolleet oksat, kun lehdet jo paljastavat, mitä leikata ja mitä jättää.

Mies taas alkoi tässä vaiheessa tuntea säännöllisesti tiettyjen juhlapyhien yhteydessä ilmaantuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että me emme vietä päivää sillä perinteisellä ja vakiintuneella tavalla, jolla kaikkien norjalaisten kuuluu sitä viettää. Ihan sivuhuomautuksena voin sanoa, että juhlimattomuuden syy ei siis ole parisuhteemme ulkomaalainen osapuoli, vaan esimerkiksi tällä kertaa aloitteen kotona olemisesta teki mies itse. Mutta jostakin syystä mies alkaa tuntea sosiaalista painetta, kun naapurit näkevät, ettemme juhli kansallispäivää niin kuin kaikki muut. Vaikkei kukaan edes sano mitään.

Sen verran kuitenkin minäkin kunnioitin yleistä juhlapäivää, että tein vain kevyitä puutarhatöitä, lähinnä ruusujen leikkuuta, jota nyt ei mielestäni voi edes työksi luokitella. Sen sijaan olen viime päivien aikana askarrellut jotain, joka valmistui sopivasti kansallispäiväksi.

Viime kesän seinäremontin jäljiltä nurkkiin jäi pyörimään kaksi trukkilavaa. Tai oikeammin sanottuna otin te talteen ja säilöin talveksi terassille pitäen tarkasti silmällä, että mies ei tullut heittäneeksi niitä pois. Mies nimittäin näkee tällaisessa tavarassa vain roskaa, josta pitää päästä eroon, mutta minulla oli suunnitelmia niiden varalle. Miksi heittää pois ilmaista puutavaraa, josta voi nikkaroida jotain käyttökelpoista?

Tällaiset kertakäyttölavat eivät ole riittävän tukevia, jotta niistä voisi tehdä terassihuonekaluja tai vastaavaa, mutta istutuslaatikkomateriaaliksi ne olivat oikein passeleita. Hiukan sahaamista ja vasarointia, ja kahdesta lavasta syntyi kaksi tällaista kehikkoa.

Paikan löytäminen sen sijaan tuotti hieman päänvaivaa, koska piha on lievästi sanottuna haasteellinen. Varjoa on paljon ja vaakasuoraa pintaa vähän. Myös etanoiden esiintymistiheys eri puolilla pihaa oli otettava huomioon. Vaakasuorassa olevalla nurmikolle en halua mitään ylimääräistä, joten paikaksi valikoitui ei niin kovin jyrkkä rinne, jossa etanoita ei ole viime kesinä näkynyt. Toivottavasti pysyvät edelleen poissa. Ja toivottavasti puoli päivää aurinkoa riittää jonkinlaiselle kasvimaalle, koska enempää ei oikein missään kohtaa pihaa ole.

Kissa näytti hämmentyneeltä laatikkoja katsellessaan. Ne taisivat tulla sen päivittäiselle kulkureitille.

Epämuodollisuuden huippu

Mies pisti viimekesäisen seinäremontin kirjanpitoa kuntoon. Naapurilta, jonka kanssa yhdessä ostettiin tarvikkeet ja tehtiin työt, oli saatu kuitteja kopioitavaksi. Ne piti palauttaa, ja mies ajatteli pistää kirjekuoren naapurin postilaatikkoon, kun nämä eivät sattuneet olemaan kotona. Ilmeisesti helpommin sanottu kuin tehty.

Mies palasi postilaatikoilta kuori kädessään, ja sanoi, ettei naapurin postilaatikkoa ollut löytynyt samasta rivistä muiden laatikoiden kanssa. Eikö niillä muka ole postilaatikkoa, mies ihmetteli. Minun piti oikein vilkaista ikkunasta, että onko se naapurin postilaatikko tosiaan hävinnyt, mutta siellä se näytti edelleen olevan. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimikin erottui hyvin laatikon kyljestä. 

Valistin miestä, että kyllä se laatikko siellä on. Miten ihmeessä et sitä löytänyt? Kun niiden asunnon numeroa ei ole missään postilaatikossa, vastasi mies. Mutta lukeehan siinä laatikossa Hansen (nimi muutettu), ihmettelin puolestani minä. Ei niiden nimi ole Hansen, oli miehen näkemys. Onpa, vastasin minä. Mistäs sinä muka sen tiedät, epäili mies. Oletko varma? Ainakin sen nimisille ihmisille kesän seinäremontin yhteydessä me maksoimme oman osuutemme, kun naapuri oli ostanut tarvikkeita, vakuutin minä. Molempien nimi on Hansen!

Ei voi olla, ei ne ole naimisissa, protestoi mies taas. Onpas! Tiedän, että niillä on sama sukunimi, ja naapurin mies aina puhuu nimenomaan vaimosta. - Mies tyytyi todisteluuni.

Tavallaan en ole yllättynyt oman mieheni tietämättömyydestä naapurien suhteen. Kun norjalaiset esittelevät itsensä, useimmiten sanotaan vain etunimi. Ollaan epämuodollisia, jos muuhun ei ole tarvetta. Sukunimen kertominen tuntuu olevan varattu vain virallisempiin yhteyksiin, joissa sillä on jotain erityistä merkitystä. Vaikkapa silloin, kun yhteyden ottaminen yhteistyön jatkuessa edellyttää sukunimen tietämistä, jotta oikea ihminen löytyy työpaikan puhelinluettelosta. Mutta naapurin sukunimi, mitä sillä tiedolla tekee? Ilmeisesti ei mitään. Voisi silti kuvitella, että naapurin sukunimi olisi jollain tavalla tullut miehenkin tietoon viiden vuoden naapuruuden aikana. 

Sen sijaan naapurien siiviilisääty näyttää ihme kyllä menneen täysin ohi mieheltäni. Naapurin mies nimittäin viittaa mielestäni puolisoonsa aina nimityksellä kona, joka tarkoittaa yksiselitteisesti aviovaimoa. Avovaimolle on muita nimityksiä. Minun mieheni on ilmeisesti sortunut stereotyyppisesti olettamaan, että naapurit eivät ole naimisissa. Stereotyyppisesti sen takia, että nimenomaan avoliitto tuntuu olevan Norjassa normaalitila, ei avioliitto. Epämuodollisuus on siis suosittua tässäkin suhteessa. Olen huomannut, että esimerkiksi monet työkaverini olettavat minulla olevan avomies - vaikka minulla on mieheni norjalainen sukunimi. Vasta monen oikaisun jälkeen on mennyt perille, että kotoani löytyy man eikä samboer. 

Norjalaisista sähköasennuksista ja -asentajista

Jokin aika sitten postilaatikkoon kolahti ilmoitus, että meille kotiin tulee sähkölaitetarkastaja. Kirjeen mukaan tällaisia tarkastuksia tehdään noin seitsemän vuoden välein. Havaitut puutteet pitää korjata määräajassa tai asunnon omistalle tulee seuraamuksia.

Eräs aikaisempi asukas - ei kuitenkaan se, jolta ostimme asunnon - on remontoinut asunnon kauttaaltaan noin 10-15 vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli kuulemma ammatiltaan rakennusmestari, ja hoiti remontin pääosin itse. Yleisesti ottaen jälki on siistiä, mutta joitakin pikku yksityiskohtia olen pannut merkille, jotka voisivat olla vielä hiukan ammattitaitoisemmin tehtyjä. Niin kuin nyt esimerkiksi tietyt sähkötyöt kellarikerroksessa, joka ennen remonttia oli ilmeisesti kylmä tila.

No, niihinhän se tarkastajakin sitten takertui. Kuvissa on pari esimerkkiä siitä, mitä EI saa tehdä. Ei ainakaan Norjassa - suomalaisista määräyksistä en tiedä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy miten lämminvesivaraajan sähköjohto on laitettu näppärästi piiloon seinälevyn taakse. Ehdottomasti kiellettyä, sanoi tarkastaja, sillä tällaisen irrotettavan johdon pitää olla näkyvillä. Toisessa kuvassa olevat sähköjohtojen liitoskohdat taas pitää ehdottomasti kapseloida ja löysinä roikkuvat johdot kiinnittää kattoon.

Näitä viritelmiä olin katsellut säännöistä tietämättä lähinnä sillä silmällä, että olisi siistimmän näköistä, jos kaikki sähköjohdot ja harmaa putki, joka sisällöstä ei ole tietoa, eivät olisi niin näkyvillä. 

Ulkoa, talon nurkalta sen sijaan löytyi viritelmä, jonka minäkin - edelleen säännöistä mitään tietämättä - olin arvellut olevan laiton. Ulkovarastoon oli vedetty sähköt jatkojohdon avulla. Johdon toinen pää oli talon seinässä olevassa pistorasiassa, ja toinen pää oli liitetty pistokkeella varaston alta tulevaan sähköjohtoon. Ja tosiaan vielä tarkennuksena, että talon ja varaston välisen johdon kumpaakaan päätä ei ollut asennettu kiinteästi, ja varaston puoleinen töpselisysteemi oli maassa varaston alla. Tämä viritys on ollut käytössä ties kuinka monta vuotta. Eipä siis ollut yllätys, että tarkastajakin kirjasi jatkojohtovirityksen korjattavien asioiden listaan.

Olen kuullut erinäisiä juttuja norjalaisten tee-se-itse -sähköasennuksista, ja muistan edelleen, miten tähän asuntoon muuttaessamme yhden makuuhuoneen lämpöpatteri sai sähköä itsetehdyn näköisen jatkojohdon kautta. Mahdollisesti täällä on (ollut?) maan tapana säästää kustannuksista tekemällä sähkötöitä itse, jos vain taidot ovat vähänkin riittäneet. Siinä mielessä säännölliset tarkastukset ovat varmasti hyvinkin tarpeellisia.

Aavistukseni norjalaisesta tavasta hoitaa sähköasennuksia ihan itse sai vahvistusta, kun miehen kanssa aloimme keskustella löydettyjen vikojen korjaamisesta. Miehellä oli mielestäni aika omaperäisiä ratkaisuja mielessä. Hänen mielestään sallittuja, minun mielestäni ehdottomasti kiellettyjä. Ulkona olevasta varaston sähköjohtovirityksestä olin jo muutaman kerran ennen tarkastustakin arvellut, ettei se ole aivan laillinen, mutta mies ei nähnyt asiassa mitään varsinaista ongelmaa. Miehen ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän pari yötä nukuttuaan luopui omista ratkaisuehdotuksistaan ja omaksui minun ajatukseni.

Yksi vioista, lämminvesivaraajan johto, oli meidän itsemme korjattavissa. Se muinainen remontoija oli nimittäin ollut näppärä ja rakentanut irrotettavan seinän, jonka takana on kyseisen johdon lisäksi kaikenlaista lvi-tekniikkaa. Jotta johto pistokkeineen saatiin seinän oikealla puolelle, irrotimme aika monta ruuvia, joilla seinäpaneli oli kiinnitetty. Ja sitten ne kaikki ruuvit piti vielä ruuvata takaisinkin. Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen helppo homma, johon ei tarvittu sähkömiestä. 

Muut viat sitten pitikin jättää ammattilaisen korjattavaksi. Sähköasentajan tehtäviin kuuluu myös raportointi tarkastusinstanssille, kun viat on korjattu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että sähköasentajan käynti on läpihuutojuttu, mutta nyt ollaankin Norjassa, mañana-maassa.

Mies soitti sähköasentajalle, ja ilmoitti sitten minulle tämän tulevan tiettynä päivänä ja soittavan ennen tuloaan. Minun työni on sen verran joustava, että voin yleensä suht helposti tehdä etätöitä sellaisena päivänä, kun jonkun pitää olla kotona. Sovittu päivä lähestyi, ja varmistin mieheltä, mitä oli sovittu kellonajasta. Mies sanoi, ettei mitään. Ai niinkö? Tarkempi kuulustelu tuotti vastauksen, että sähköasentaja soittaa ja ilmoittaa, milloin on tulossa. Tai tarkkaan ottaen sähköasentaja oli luvannut vain soittaa. Ja tulee paikan päälle, jos ehtii. 

No niin... Oletus siis on, että asiakas istuu kotona odottamassa, josko sähköasentaja sattuisi tulemaan. Hienoa! (No ei todellakaan...)

Sovittu päivä koitti. Sähköasentajasta ei ollut kuulunut mitään aamu kymmeneen mennessä. Koska en aikonut viettää päivää kotona - vaikkakin töitä tehden - aivan turhan takia, tartuin puhelimeen ja soitin itse sähköasentajalle. Kyselin aivan kohteliain sanankääntein, milloin minun sopii odottaa asentajaa saapuvaksi. Äänensävyni saattoi kuitenkin olla hieman tiukahko, sillä asentaja antoi kellonajan ja yllättäen koputti oveen täsmälleen sovittuna aikana. En tiedä, miksei hän soittanut ovikelloa, ehkei halunnut herättää nukkuvaa lohikäärmettä, tai jotain...

Mutta saatiinko tällä visiitillä mitään töitä tehtyä? No ei! Ainoastaan vilkaistiin tulevaa työmaata. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä nähtävää ollut, etteikö mies varmasti ollut kyennyt sanallisesti selittämään tilannetta. Sähköasentaja lupasi soittaa parin päivän sisällä ja sopia varsinaisen työnteon ajankohdan.

Sitä soittoa on nyt odoteltu viikko.

Käskin miehen soittaa sähköasentajalle. Jos tämä homma saadaan hoidettua ennen joulua, olen tyytyväinen. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että näin tulee käymään. Enkä ole edelleenkään norjalaistunut niin paljoa, että suhtautuisin asiaan toteamalla, että "ei näille jutuille mitään voi". 

Syystalkoiden aika ja kielitaitokin koetuksella

Naapurin rouva aloitti jokasyksyisiin pihatalkoisiin valmistautumisen jo viikkoja sitten. Pohjustava työ koski talon edessä kasvavien puiden karsimista. Olivathan ne puut kasvaneet vähän liian suuriksi paikkaansa nähden, ja aurinkokin alkoi jäädä niiden taakse turhan pitkäksi aikaa.

Liiallinen puusto kasvoi ei-kenenkään-maalla, joten naapurin kysely oli aiheellinen. Yhteisellä alueella kasvaviin puihin saa kajota vain, jos kaikki asianomaisen talon asukkaat antavat suostumuksensa. Yksikin vastarannankiiski voi siis estää kaikenlaiset suuremmat muutokset, vaikka yhteinen etu olisi niiden puolella.

Naapuri oli kiitettävän aktiivinen ja hankki myös ilmaiset puunkaatajat - viereisen talon asukkaan kavereineen - sen jälkeen, kun taloyhtiö ilmoitti, että puunkaadon kustannuksista vastaavat meidän talomme asukkaat. Ei auttanut selittää, että kaadettavat ja karsittavat puut kasvavat yhteisellä alueella, ja työ palvelee myös niitä toisten talojen asukkaita, joiden puiden läheisyyteen pysäköityihin autoihin syysmyrskyn pudottamat oksat eivät enää tee lommoja. En aivan ymmärrä kustannusten jakamisen logiikkaa tässä tapauksessa, mutta onneksi saatiin ilmaiset puunkaatajat.

Leikkasin pensasaitaa - sekin  yleisellä alueella - ja seurasin puunkaatajien touhuja. Muutama liian suureksi kasvanut saarni pätkittiin mallikkaasti, juuri niin kuin oli sovittukin, mutta kun omenapuun karsiminen alkoi, katsoin parhaaksi mennä antamaan hiukan vinkkejä. Kysäisin yhdeltä miehistä, mitä he ovat suunnitelleet omenapuun varalle, sillä sitä oli tosiaan sovittu vain karsittavan, ei kaadettavan.

Puunkaataja vastasi tanskaksi jotain, jonka tulkitsin niin, että naapuri oli ohjeistanut heitä jollakin tavalla. Minun tanskan kielen kuullun ymmärtämiseni ei edelleenkään ole kovin vahva, joten en voinut olla aivan varma siitä, mitä minulle oli juuri sanottu. Katsoin siis parhaaksi kertoa oman näkemykseni omenapuun karsimisesta. Tanskalainen vastaili jotain ja kuulosti siltä, että hän ei ainakaan ollut kovasti eri mieltä kanssani.

Naapurin rouvakin tuli paikalle ja ryhdyimme yhdessä neuvomaan miehiä. Naapurin suunnitelmana oli karsia puuta reippaalla kädellä. Ajotien ylle kurottavat oksat kokonaan pois ja jäljelle jäävä osa poikki tasaisesti noin kolmen metrin korkeudelta. Minä en aivan niellyt näin raakaa toimenpidettä vaan ehdotin hieman hienovaraisempaa leikkausta varsinkin korkeuden suhteen.

Lopputulos on jonkinlainen kompromissi, muotopuoli puu, kuin toispuoleinen kalju. Onhan se nyt aika ruma, mutta täytyy toivoa, että kesä tai pari korjaa tilannetta.

Tällaisessa kolhoosinomaisessa rivitaloyhtiössä kuin meillä, jossa jokaisella asukkaalla on pieni ikioma reviiri ja yhteisten alueiden hoidosta pitäisi huolehtia yhdessä, yksityisen ja yhteisen alueen rajanveto tuntuu joskus olevan hyvin tulkinnanvaraista. Tarkkaan ottaen asukkaan yksityisalue ulottuu neljän metrin päähän talon seinästä, mikä käytännössä tarkoittaa, että takapihat ovat periaatteessa yhteistä aluetta sen neljän metrin jälkeen. Kun monet kuitenkin ovat aidanneet oman takapihansa mukaanlukien yhteisalueeksi luettavan osan, eihän se sitten enää käytännössä mitään yhteisaluetta tietenkään ole. 

Meidän takapihallamme kasvaa pihan kokoon nähden ylisuuri, taloon päin kallellaan oleva koivu. Se olisi hyvä kaataa, monestakin syystä. Jos neljän metriä mitataan kiinteän terassin kaiteesta, koivu on juuri ja juuri sisäpuolella eli meidän yksityisalueellamme. Jos taas mitta pitää ottaa talon varsinaisesta seinästä, koivu kasvaa periaatteessa yhteisellä alueella, eli sen kaataminen ei ole meidän yksityisasiamme. Huolimatta siitä, mihin yksityisalueen raja vedetään, naapureilta kysyminen taitaa olla turvallisinta. Vaikka puun kaataminen itsessään ei tapahtuisi vastoin kenenkään toiveita, kysymättä jättäminen saattaisi aiheuttaa jollekin herneen nenään menemisen. 

Tosin oma mies pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi siitä, että takapihan puu pitää kaataa. 

Look who's (not) talking

Muuttaessani Norjaan en osannut puhua norjaa. Ymmärtäminenkin oli vähän heikoissa kantimissa. Niinpä puhui alussa enimmäkseen englantia. Norjalaisilla ei yleensä tuntunut olevan vaikeuksia keskustella minun kanssani englanniksi, ja ulkomaalainen herätti kohteliasta kiinnostusta.

Jossain vaiheessa aloin osata norjaa niin hyvin, että pystyin käymään jonkinlaista keskustelua silläkin kielellä. Tosin jo ennen kuin itse aloin puhua, ymmärsin norjaa - en aina kaikkea, mutta kuitenkin niin, että pystyin seuraamaan muiden ihmisten juttuja ainakin pääpiirteissään. Kielen vaihtuessa englannista norjaksi norjalaisten halu keskustella minun kanssani muuttui.

Voisi kuvitella, että kun ihmiset saavat englannin sijaan puhua omaa äidinkieltään, juttua riittäisi. Mielenkiintoinen huomio silloin joskus oli, että iäkkäät ihmiset bongattuaan selvästikin norjaa ymmärtävän ulkomaalaisen vaikkapa bussipysäkillä saattoivat pitää pitkiä monologeja ja kertoilla vaikka mitä, kunhan vain reagoin juttuihin kiinnostuneilla äännähdyksillä ja joillakin harvoilla ymmärtämistä ilmaisevilla lausahduksilla. Niinkö? Voi kauheaa! Aivanko totta? Mielenkiintoista! - Ja juttua riitti.

Joidenkin ihmisten mielestä taas ulkomaalaisen kanssa keskusteleminen oli - ja on - jotenkin hankalaa tai rasittavaa tai muuten epämukavaa. Epätäydellinen ja selkeällä aksentilla puhuttu norja kuulostaa ilmeisesti pelottavalta. Ja mitä sille ulkomaalaiselle edes pitäisi sanoa? Pitää jutella jotain ulkomaalaisjuttuja, kuten kysellä, että miten ulkomaalainen viihtyy Norjassa. Tähän kysymykseen muuten yleensä odotetaan vastaukseksi, että loistavasti, kiitos. Ei se pidempiä selittelyjä.

Toisten mielestä ulkomaalaiselle pitää puhua kuin lapselle. Murteesta silti tinkimättä, vaikka se olisi vaikeaselkoista. Norjalaiselle murre on asia, josta ei luovuta edes yhteisen edun nimissä. Toiset taas heittävät juttua sellaisin sanankääntein, että ymmärtäminen vaatii jo suhteellisen kehittynyttä kielitaitoa. Näistä tulee mieleen epäilys, että tarkoituksena on testata ulkomaalaista. Joskus törmää myös aivan normaalisti puhuviin.

Miehen kanssa liikkuessa olen huomannut, että monet ihmiset pyrkivät puhumaan vain miehelle, kun havaitsevat minut ulkomaalaiseksi. Tätä tapahtuu joskus edelleen mutta onneksi harvemmin kuin menneinä vuosina. Totta kai siihen vaikuttaa myös minun kielitaitoni ja sen kehittyminen, mutta ei se kaikkea selitä. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja yrittävät päästä helpommalla. Kuka siitä ulkomaalaisesta edes tietää, ymmärtääkö se oikeasti mitään? Parempi selvittää asiat norjalaisen kanssa.

Naapurin rouva alkoi varsinaisesti puhua minulle tänä kesänä. Vastahan tässä on oltu naapureita nelisen vuotta. Kun aikaisemmin minun kanssani (tai oikeastaan minulle) puhuttiin vain välttämättömät asiat, sellaiset faktapitoiset, ja lähinnä silloin, jos mies ei ollut lähettyvillä, viime aikoina on päästy jo small talk -tasolle. Mitä kuuluu? Miten se teidän remontti etenee? (Vieläkö on paljonkin vasaranpaukutusta luvassa?) Mitä luulet, pitäisikö tuota omenapuuta leikata?

Toisella naapurinrouvalla sen sijaan tuntuu olevan tiukkana linjana puhua vain miehelleni. Vaikka osallistun keskusteluun vastaamalla kysymyksiin ja kommentoimalla, tämä rouva suuntaa sanansa miehelle. Tapauksesta tekee mielenkiintoisen, että rouvan mies on ulkomaalainen. Luulisi hänen olevan tottunut juttelemaan myös muiden kuin norjalaisten kanssa. Toisaalta kun on havaittavissa, että tuosta pariskunnasta nimenomaan rouva hoitaa kaikenlaiset asiat laskujen maksusta talonmaalaustarvikkeiden ostoon, olen alkanut epäillä, että rouvan käsityksen mukaan ulkomaalaiset eivät osaa tai tiedä asioita.

Vaikka puhutaan luonnonmenetelmän eduista vieraan kielen opiskelussa, ulkomaalaisella puolisolla on tässä suhteessa myös haittapuolensa. Kun tulkki ja puhemies on paikalla, kielen käyttäminen saattaakin jäädä vähemmälle natiivin hoitaessa asiat. Eikä tilanne todellakaan aina ole sen mukamas kielitaidottoman ulkomaalaisen syytä. Ympäristön halu päästä helpommalla voi luoda hidasteita käytännön kielitaidon kehittymiselle.

Kun mies ei ole lähettyvillä ja minä olen yksin norjalaisten keskellä, vaikkapa töissä, keskustelu on helpompaa. Totta kai töissäkin on pari ihmistä, joille ulkomaalaisuuteni tai tarkemmin ottaen suomalaisuuteni on se ihmeellinen asia, josta keskustelunaiheet kumpuavat, mutta se ei estä keskustelua kanssani. Päin vastoin. Yleisesti ottaen varmaankin työkaverini ovat tottuneet siihen, että vaikka norjani (edelleenkään) ei ole täydellistä, minun kanssani on kuitenkin mahdollista keskustella sekä monimutkaisista työasioista että heittää läppää kahvitauolla. Norjaksi.

Rivitaloasujan kesäprojekti

Rivitalon päätyseinässä alkoi näkyä lahovaurioita siinä määrin, että kesän Projektiksi tuli ulkoseinäremontti. Talo on rakennettu 1950-luvulla, ja ulkoseinille ei ilmeisesti ole sen jälkeen tehty mitään maalausta ihmeellisempää, joten alkoi olla jo korkea aika vaihtaa paitsi ulkoverhoilu, myös kohentaa lämpöeristystä.

Meidän rivitaloalueemme on sameie, "yhteisomistus", joka on kahdesta norjalaisesta asuntoyhtiötyypistä se löysempi, mikä tarkoittaa, että asukkaat omistavat suoraan oman rivitalonpätkänsä - eivät sen hallintaan oikeuttavia osakkeita kuten toisessa, tiukemmassa asuntoyhtiötyypissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asukkailla on itsellään enemmän vastuuta talon kunnossapidosta. Esimerkiksi talon ulkoseinät ovat asukkaiden vastuulla mutta katon kunnossapidosta vastaa asuntoyhtiö. Meillä talon päätyhuoneiston omistajina onkin sitten sitä kunnossapidettävää seinää hiukan enemmän kuin talon keskiosan asukkailla.

Mies sai puhuttua myös talon toisen päädyn asukkaat tekemään saman remontin, minkä ansiosta tarvikkeet voitiin hankkia yhdessä ja edullisempaan hintaan. Sen lisäksi myös itse työ päätettiin tehdä yhteistyönä, ulkopuolista tekijää palkkaamatta. Naapurilla on kuitenkin ammattikirvesmieskaveri, joka lupasi konsultoida tarvittaessa näitä harrastelijakirvesmiehiä.

Vanhan talon remontti osoittautui paikoitellen hieman haasteelliseksi, koska vanha talo osoittautui hieman vinoksi. Vaakasuora ei ollutkaan vaakasuoraa eikä pystysuorakaan vatupassilla asiaa tarkasteltaessa ollut oikeasti pystysuoraa. Vanhan seinän purkaminen sentään kävi helposti, mutta uuden rakentaminen vaati mittailua, ihmettelyä, lisää mittailua, laskelmia ja pitkiä pohdintoja ennen kuin varsinainen työ pääsi alkamaan.

Lasivillat ja tuulensuojalevyt vaihtuivat uusiin, ja siinä vaiheessa kun lautaverhoilua vasaroitiin paikoilleen, minä kävin aina välillä keittiössä työntelemässä kohti hyllyn reunaa matkalla olevia astioita takaisin syvemmälle kaappiin.

Vanha lasivillakerros oli kymmenen sentin paksuinen, eli selvästi ohuempi kuin nykyinen standardi. Vanhoja vuorauksia katsellessani mietin mielessäni, että käytettiinkö 60 vuotta sitten todellakin tuollaisia lämpöeristeitä. Seinän sisältä löytynyt vanha bussilippu yritti todistella, että vanhasta seinästä tässä on kysymys.

Toisen päädyn remontin alettua totuus selvisi. Meidän seinäämme on joku joskus uusinut lämpöeristeet ilmeisesti sisäkautta, sillä lautaverhoilu oli silminnähden vanha, siihen ei ole koskettu maalisutia kummoisemmalla vuosikymmeniin. Sen sijaa naapurin seinästä löytyi mitä ilmeisimmin alkuperäinen lämpöeristys, "tinapaperia" villan sijasta. Lasivillaa oli ainoastaan joskus muinoin remontoidun kylpyhuoneen kohdalla. 

Kysyin naapurilta, onko heidän asunnossaan ollut kovinkin kylmä talvella. Vastaus oli kyllä. Naapuri on asunut ja palellut asunnossaan parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt inspiroitui tekemään asialle jotain.

Tässä näkyy sameien vaikutus konkreettisesti. Kun rivitalossa jokainen on vastuussa omasta pätkästään, suuriakaan remontteja ei välttämättä tehdä koordinoidusti. Yksi asunto on kylmä ja toinen lämmin, koska lämpöeristys asunnoissa on erilainen. Talon pitkät seinät jäivät tällä kertaa remontoimatta, mutta kun sekin joskus lähivuosina tulee ajankohtaiseksi, lisää vastaavanlaisia yllätyksiä voi olla luvassa. 

Kun lasketaan yhteen vanha, vino talo ja kaksi harrastelijakirvesmiestä, remontin arvioitu kestoaika moninkertaistuu. Tässä on mennyt jo koko kesä, ainakin siltä tuntuu, ja naapurin seinä on vielä keskeneräinen. Meidän seinämme valmistui maalausta myöden vihdoin ja viimein viikonloppuna.

Vaikka seinät ovat asukkaat vastuulla, maalin sentään kustantaa asuntoyhtiö, mutta maalaamisesta vastaa asukas. Noin kolme neljäsosaa päätyseinästä omin kätösin kahdesti maalanneena voin kertoa, että uusi, maalaamaton lauta imee itseensä uskomattoman määrän maalia. Rivitalon pitkät seinät pitäisi vielä maalata ennen syyssateiden tuloa, koska talon väri vaihtuu punaisesta harmaaksi. Jos oikein tiukkaa tekee, takapihan puoli voidaan ehkä jättää ensi kesään.

Rakennustelineillä kiipeillessämme teimme huomioita myös katon tilanteesta. Aika kulahtaneelta sekin alkaa näyttää, epämääräisiä kupruja siellä täällä. Jos hyvin käy, ensi kesänä on vuorossa kattoremontti. Seinäremontin jälkeen voin vain huokaista helpotuksesta, että katto on asuntoyhtiön vastuualuetta. Sen uusiminen teetetään ammattilaisilla, jotka hoitavat homman nopeasti, eikä sahaamista, poraamista ja vasarointia tarvitse kuunnella koko kesää.

Jokohan nyt olisi kesä?

Pohjois-Norjasta kotoisin olevalla miehelläni on tapana sanoa, että kesäkuukausina ei pidä istua vessassa liian kauaa, jottei vahingossa istu siellä juuri silloin, kun kesä tulee ja menee. Me asumme etelässä, mutta tänä vuonna kesä on kyllä antanut odottaa itseään. On ollut viileää ja melkein lämmintä, ja sadettakin on saatu riittävästi. Aivan erilainen alkukesä kuin viime vuonna. 

Olen tähän asti pitänyt tomaatintaimia niin pienissä purkeissa, että ne on ollut mahdollista siirtää helposti yöksi sisään. Tänään vihdoin rohkaistuin istuttamaan taimet suuriin ruukkuihin, joten nyt täytyy vain pitää sormet ristissä, että sää pysyy edes jotakuinkin lämpimänä. 

Huomasin tosin, että ilman lämpötila mahdollisesti ei ole ainoa haaste tomaattien kasvatuksessa. Taimet ovat kahta eri lajia, molemmat kuitenkin avomaalla viihtyviä, mutta toinen lajike ei jaksa pysyä pystyssä, jos lehdet ovat märät. Liika sadekaan ei siis ole toivottavaa, kunnes saan kehiteltyä näille jonkinlaiset tuet. Mahdollista tomaattisatoakin ajatellen kasvien tukeminen taitaa olla tarpeellista.

Takapihan puolellakin riittää tekemistä. Kuvassa vasemmalla oleva rinne pitäisi tasoittaa sellaiseksi, että ruohon leikkaaminen onnistuu tavallisella leikkurilla. Nyt sen siistimiseen pitää käyttää siimaleikkuria pinnan epätasaisuuden ja esiin pistävien kivien takia. Olen kaivanut ylös jo ties kuinka monta kiveä, mutta aina niitä löytyy lisää, kun alkaa tutkia maan pintaa. 

Tällä kertaa tarkoitus oli poistaa yksi oletettavasti pienehkö kivi, jonka kulma pisti ylös maasta. Oletin kiven oleva pieni, koska se liikkui helposti, kun sitä hiukan lapiolla kokeili. Ei se sitten ihan niin pieni ollutkaan, ja samasta kuopasta lähti pari muutakin liian lähellä pintaa ollutta kiveä. Kun kerran olin alkuun päässyt, kaivelin saman tien vielä muutaman muunkin kiven ylös.

Eilen puutarhakaupasta multasäkkejä ostaessa muistelin, että myös viime kesänä ostin multaa aika monta säkillistä. Mielessäni ihmettelin, että mihin kaikki se multa oikein on mennyt, kunnes tänään kiviä kangetessani muistin. Ylös kaivettujen kivien jättämien kuoppien täyttämiseen. Yksi säkillinen ei nimittäin tässä hommassa riitä kovinkaan pitkälle.

Viime kesänä ajattelin, että nyt takapiha on jotakuinkin valmis siinä mielessä, että mitään isoja töitä ei enää ole. Muutaman kasvin voisi ehkä vielä istuttaa olemassa oleviin kukkamaihin ja siinä se. Kesän käännyttyä jo syksyksi sain äkillisen inspiraation ja raivasin pihan perälle uuden kukkapenkin. Enhän minä muuten (seliseli), mutta jokunen isohko kivi piti sijoittaa jonnekin, ja ne sopivat erinomaisesti kukkapenkin reunukseksi. Tänä vuonna kukkapenkin toinen pää näytti niin keskeneräiseltä (lisää selityksiä), että pitihän sitä vielä jatkaa metrillä, ja samalla tulivat rikkaruohotkin kitkettyä pois juurineen siltä alueelta. 

Periaatteessa takapiha loppuu suurinpiirtein naapurin vajan kohdalle. Siitä alkaa tielaitoksen alue, joka käytännössä on joutomaata. Ei tielaitos sitä käytä millään tavalla, koska sen ja tien välissä on korkea meluaita. Naapuri kertoi, että tielaitoksen maa on mahdollista saada korvauksetta omaan hallintaan yksinkertaisella ilmoitusmenettelyllä. Ainoa vaatimus on, että maa-alueen haltija huolehtii sen kunnossapidosta - mitä se sitten tarkoittaakin. 

Pakko myöntää, että katselen tielaitoksen joutomaata sillä silmällä.

Ehkä sittenkin kevät

Ennen viime torstain lumisadetta kaikki lumi oli sulanut jo ajat sitten. Jopa meidän takapihaltamme, jonne aurinko ei paista kuin hetken aamulla ja illalla, tähän aikaan vuodesta vielä vähemmän kuin kesällä. Nyt on kaikki taas kinoksen peitossa ja minä jännään, sulaako lumi niin nopeasti, että pääsen pääsiäispyhinä jatkamaan jo aloitettuja pihatöitä. En taida kuitenkaan lyödä vetoa asian puolesta. 

Monilla norjalaisilla on kotipihallaan solvegg, aurinkoseinä, jonka eteen tuodaan kevättalvella tuolit viltteineen ja muine lämmikkeineen ja istutaan sitten nauttimassa auringosta. Meillä ei valitettavasti ole sellaista. Etupihalle kyllä periaatteessa paistaa aurinko, mutta päivän lämpimimmän hetken lähestyessä aurinko livahtaa talon kulman taa. Ei kuitenkaan anneta sen masentaa, sillä oikeastaan minä mieluummin puuhastelen jotain kuin vain istun auringossa. Tai jos istun, niin sitten visioin tulevia tekemisiä.

Takapihalle ei ole tällä hetkellä menemistä, mutta tulevaa kesää voi ja pitää suunnitella ja valmistella muuten. Kyllä se kesä sieltä taas tulee. Tänäänkin paistoi aurinko ja sulatti lunta. 

Pihaprojekti on edennyt aikaisempina kesinä siihen vaiheeseen, että piha viimeinkin näyttää hoidetulta pihalta eikä vain kivi- ja rikkaruohokokoelmalta. Valmis se ei kuitenkaan vielä ole - tuskin siitä ikinä sellaista tuleekaan - joten tartuin Hannen vinkkiin ruotsalaisesta nettisiemenkaupasta. Siellä valikoimat olivatkin jotain aivan muuta kuin lähimmässä Plantasjenissa ja eikä siemenpusseja ollut hinnallakaan pilattu. Taisin tartuttaa siemeninnostuksen työkaveriinkin. 

Nyt siemenet ovat mullan peitossa ja odotan mielenkiinnolla, mitä sieltä alkaa kasvaa. Toivottavasti jotain, vaikka kylvöohjeissa varoiteltiin pitkästä itämisajasta ja annettiin ohjeita myös sen varalle, etteivät siemenet ala itää kuukaudenkaan kuluttua. Kyse on erilaisista perennoista, joiden kasvatusta siemenestä en ole ennen kokeillut. 

Tomaatin siemenet sen sijaan alkoivat itää viikossa ja tällä hetkellä näyttää siltä, että on olemassa lievä ylituotannon vaara. Jos nämä kaikki kasvavat isoiksi, edes ruukkuja ei riitä kuin puolelle niistä. Ja sitten täytyy tietenkin pitää myös peukut pystyssä, että Norjan kesä on tänä vuonna riittävän lämmin.

Minikokoinen kesäparatiisi

Yksi rivitalossa asumisen ehdottomista eduista on oma takapiha. Runsas kolme vuotta sitten tähän asuntoon muuttaessamme meidän takapihallamme oli lähinnä kivenmurikoita ja kokoelma erilaisia rikkaruohoja, sillä aiemmat asukkaat eivät olleet välittäneet pihanhoidosta tippaakaan. Puutarhaprojektin myötä tilanne on muuttunut ja takapihalla on tällä hetkellä pikkuinen kesäparatiisi. Pihahan ei ole kovin suuri, mutta puutarhaharrastuksen ylläpitämiseen se kyllä riittää.

Projektin suurimmat ponnistukset tulivat valmiiksi viime kesänä nurmikon tekemisen myötä, ja istutuksetkin on pääosin tehty. Nyt sitten odotellaan istutusten kasvamista ja pihan muuttumista rehevämmäksi. Kolme vuotta sitten istutetut marjapensaat tosin tekevät jo tänä vuonna ensimmäistä kertaa marjoja, muttei niistä vielä aivan hilloksi asti riitä. Tästä eteenpäin puutarhaprojekti on lähinnä hienosäätöä - kitkemistä, ruohonleikkausta ja etanankestävien perennojen testausta. Ja joku voisi tietenkin vielä rakentaa portaat talon nurkalta alas nurmikolle.

Jos tekemisen puute kuitenkin yllättää, pari aluetta on vielä odottamassa, että keksin, mitä tehdä niille. Talon päädyssä, suurimman osan päivästä varjossa on muutaman neliömetrin ala, jolla aikaisemmin kasvoi sammalta ja voikukkia. Sammaleentorjunnan ja voikukanjuurien ylös kaivamisen seurauksena nykytilanne on lähinnä niitty, joka kuitenkin vaatii jatkuvaa silmälläpitoa, koska sammal näyttäisi kovin mielellään ottavan tilan uudelleen haltuunsa.

Lisäksi pihan perällä on rinnealue, jolle ei ole vielä tehty muuta kuin raivattu ylimääräiset kasvustot pois. Sinne voisi kehitellä jotain, mutta mieluiten jotain sellaista, joka ei edellytä kovin paljon kaivamista. Takapiha kun on runsaskivistä täytemaata, ja jokaisesta istutuskuopasta pitää kangeta ylös useampia vähintään nyrkin kokoisia murikoita.

Rivitaloalueellamme on noin sata pikkuruista takapihaa, joita ihmiset näyttävät hoitavan ja hyödyntävän hyvin vaihtelevasti. Muutamalla pihalla on hienot istutukset, toiset kasvavat heinää ja yleisin pihamalli taitaa olla pelkkä nurmikko.

Hyötykasvit eivät näytä olevan suosittuja. Joillakin on vanha, jo aiemman asukkaan istuttama omenapuu, mutta marjapensaat ovat todella harvassa ja kasvimaata en ole havainnut missään. Vaikka pihat ovat pieniä, jotakin niihin kyllä mahtuisi, mutta ilmeisesti trendi on, että pihanhoidon pitää olla mahdollisimman helppoa ja hoitua ruohonleikkurilla.

Pihaa enemmän panostetaan parvekkeeseen ja terassiin sekä ulko-oven edustaan, joilta saattaa löytyä hyvinkin näyttäviä ruukkukasveja. Parhaimmillaan kalustetut terassit ja parvekkeet ovat olohuoneen jatkeita, mutta niidenkin välillä näyttää olevan suuria eroja panostuksessa. Hienoksi laitettu terassi ei kuitenkaan tarkoita, että itse pihalle olisi tehty mitään erityistä. Samanlainen linja terassien ja pihojen suhteen on tavallinen myös lähiympäristön omakotialueilla.

Meillä meneekin sitten niin päin, että piha on hoidossa, mutta parvekkeeseen ja terassiin ei ole erityisemmin panostettu. Ehkä pitää seuraavaksi alkaa sisustaa niitä, kun pihanhoito ei vie enää kaikkea aikaa ja energiaa kesällä.

Projektiraportti takapihalta

Muistatteko vielä meidän takapihan? Sen, jolle kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään. 

Kevät 2011

Keväällä 2011 lumen alta paljastui joutomaata, ja lähemmässä tarkastelussa, satunnaisilla lapionpistoilla sinne tänne, kävi ilmi, että jos siellä ei muuta ollut niin kiviä ainakin. Takapiha on nimittäin täyttömaata ja sen täyttämiseen on käytetty lähinnä erikokoisia kiviä. Ja hiukan savimaata pintaan. Kevään edistyessä piha alkoi viheriöidä, mutta ruohon sijaan maasta puski enimmäiseen erilaisia rikkaruohoksi luokiteltavia kasveja, joiden seassa oli paikoitellen myös vadelmaa ja metsämansikkaa. Eihän sellaista takapihaa viitsinyt katsella, joten projekti lähti käyntiin...

Kevät 2012

Seuraavana keväänä piha näytti edelleen lähes yhtä ankealta. Kiviäkin oli löytynyt lisää, samoin jostain muinaisesta rakennelmasta peräisin olevia betoninkappaleita. Rikkaruohoja siellä kuitenkin kasvoi jo vähemmän, sillä olin ensimmäisenä kesänä kitkenyt huomattavan määrän niitä juurineen kuvassa näkyvästä rinteestä. Kitkeminen jatkui, mutta kesä 2012 oli niin sateinen, että työ edistyi aika hitaasti. Ja sitä kitkettävää oli edelleen mahdottoman paljon, eikä ainoastaan rikkaruohoja vaan myös erilaisia pensaiden juurakkoja. Yhden pienen ja moneen kertaan katkaistun mutta sitkeähenkisen jalavankin taisin kaivaa maasta juurineen. 

Syksy 2012

Kitkemisen lisäksi löysin kaikille ylimääräisille kiville loppusijoituspaikan rakentamalla niistä pengerryksen rinteen ja tasamaan rajalle. Kun vielä kesän mittaan muutaman kerran siistin pihan takaosan pahimpia pöheikköjä siimaleikkurilla, näkymä viime syksynä alkoi jo etäisesti antaa viitteitä tulevasta. Muutama kasvikin löysi jo paikkansa.

Näkyvin osa työstä jäi kuitenkin tähän kesään. Loppukeväällä ja alkukesällä vierailin säännöllisesti puutarhakaupassa ja kannoin sieltä kotiin milloin mitäkin taimia. Sitten vietin aikaa lapion varressa kaivaen vielä vähän lisää kiviä pois istutuskuopista. 

Heinäkuu 2013

Suurin urakka koitti heinäkuussa, kun lomalaisilta viimeinkin liikeni muutama päivä nurmikontekoon. Ensin kärrättiin neljä kuutiota multaa parkkipaikalta naapurien pihojen poikki meidän pihamme laidalle ja kipattiin alas. Ja levitettiin ja tasoitettiin ja tiivistettiin. Tänä vuonna oli vaihteeksi lämmin kesä, joten tässä hommassa tarkeni vähän liiankin hyvin. Pihan sijainti on muuten sellainen, että lähellekään ei pääse minkäänlaisen moottoroidun vehkeen kanssa, joten maansiirtotyö tapahtui kottikärryillä. Voin nyt omasta kokemuksesta kertoa, että neljästä kuutiosta multaa tulee melko monta kärrylastillista.

Rullaati rullaa

Nurmikon osalta päädyimme siirtonurmeen, joka vaikuttaa olevan täälläpäin aika suosittua. Takapihan vaakatasossa oleva alue on pinta-alaltaan suhteellisen pieni, joten nurmikko rullaantui paikoilleen varsin sutjakkaasti, eikä sen hintakaan noussut pilviin.

Juuri ennen ensimmäistä leikkausta

Siirtonurmea pitää kastella aika paljon, jotta se juurtuu paikalleen. Toisaalta se kyllä lienee helpompi ja ennen kaikkea nopeampi tapa saada valmis nurmikko kuin kylvää ruohonsiemeniä ja sitten jännätä, alkaako mitään kasvaa. Ensimmäinen leikkaus olisi pitänyt varmaan tehdä jo pari päivää aiemmin, mutta sade viivästytti ja ruoho sai venähtää hiukan ylipitkäksi.

Valmis tältä kesältä!

Tässä on lopputulos tämän kesän osalta. Kuvakulma on sama kuin ensimmäisessä kuvassa, eli muutos on huomattava. Nyt sitten toivotaan, että nurmikko säilyy hengissä ensi kesään, samoin kuin muutkin istutukset. Useimmat kasvit on valittu sitä silmälläpitäen, että ne toivon mukaan tulevaisuudessa peittävät joko maan tai jotain takanaan olevaa. Vielä pitäisi rakentaa portaat alas nurmikolle ja tehdä jotain vasemman sivun kaltevalle alueelle, mutta se saa jäädä odottamaan ensi kesää. Nyt ei jaksa enää mitään.

Ai niin, minulla on uusi harrastus. Ruohonleikkuu.

Kun pitäisi päättää asioista yhdessä

Viikolla oli taloyhtiön kokous, jonka pääasia oli jo vuosi sitten vireille laitettu koko rivitaloaluetta koskeva mahdollinen värikoodin muutos. Nyt taloja on neljää eri väriä - punainen, keltainen, vihreä ja harmaa - mutta osa asukkaista on jo jonkin aikaa ajanut värityksen yhtenäistämistä ja vaalentamista.

Norjassa taloyhtiöitä on kahta lajia, borettslag, joka suurinpiirtein vastaa suomalaista taloyhtiötä, ja sameie, joka on löyhempi. Meidän kohdallamme kyseessä on sameie, ja sen erityispiirteistä sekä niiden mahdollistamista ilmiöistä olen kirjoittanut jo aiemmin, joten en niitä enää kertaa tässä.

Vuosi sitten asetettu värinvaihtotoimikunta oli tehnyt ehdotuksensa tulevista väreistä, ja mahdolliset värimallit olivat olleet muutaman viikon näytillä ulkona. Kaikilla kokoukseen osallistujilla oli siis ennakkokäsitys siitä, mistä puhutaan ja päätetään. Tai niin siis olisi voinut kuvitella.

Värikeskustelu alkoi sen pohtimisella, mitä vuosi sitten oikeastaan päätettiin. Näkemykset vaihtelivat niin, että toisten mielestä nyt oli vuorossa varsinainen päätös mahdollisesta värinvaihdoksesta ja toisten mielestä tarve oli vain valita uudet värit - jotta maalaaminen voi alkaa. Keskustelun kiihtyessä joku sentään keksi tarkistaa, mitä edellisen kokouksen pöytäkirjaan oli kirjattu, ja lopputulos oli, että mitään ei varsinaisesti ollut vielä vuosi sitten  päätetty. Sitten alettiin keskustella siitä, kummasta kannattaa äänestää ensin, vaihdetaanko värejä ylipäätään vai mitkä uudet värit voisivat olla. Loppujen lopuksi värikoodiin liittyviä äänestyksiä taisi olla yhteensä neljä tai viisi, ja vaikutelmaksi jäi, että kaikki eivät aivan pysyneet perässä, mistä milloinkin äänestettiin, kun keskustelu velloi edes takaisin. Vähältä piti, ettei lopullista päätöstä taas lykätty vuodella.

Lopullinen päätös oli värien vaihto, ja yhdeksi mahdolliseksi väriksi päätettiin vaalean harmaa. Toistakin värivaihtoehtoa vaadittiin, mutta se jäi päättämättä, mikä se voisi olla. Valkoinen ei kelvannut. Asiasta sopiminen tuntui jotenkin ylimaallisen vaikealta, kun norjalaiseen tapaan vaihtoehtoja pitää olla, jottei kukaan tunne itseänsä pakotetuksi mihinkään vastenmieliseen. Toisaalta sekin todettiin, että kun jotakin taloa aletaan maalata, jollakin konstilla pitää saada kaikki asukkaat maalaamaan oma osuutensa samanaikaisesti. Miten se voisi tapahtua, ei kyllä selvinnyt minulle, sillä ennestäänkin tämäntyyppisten asioiden kanssa näyttää olevan vaikeuksia. Itsepäinen asukas on saattanut esimerkiksi jättää parvekkeen rakentamatta, vaikka talon muut asukkaat ovat omansa rakentaneet.

Talojen remonteista keskusteltiin muutenkin, ja siinä yhteydessä selvisi muun muassa, että taloyhtiön vastuulle kuuluu katto, mutta ulkoseinän paneloinnin uusiminen on asukkaan vastuulla. Seinien maalaaminen on asukkaan tehtävä, mutta taloyhtiö maksaa maalit. Sameiessa asukas omistaa suoraan asuntonsa - eikä asunto-osakeyhtiön osakkeita, jotka oikeuttavat tietyn asunnon hallintaan - sekä neljä metriä maata talon ympäriltä. Pihat ulottuvat kauemmas kuin neljä metriä seinästä, mutta siitä eteenpäin maan omistaa sameie ja asukkaalla on käyttöoikeus pihan siihen osaan. Maapohjan omistuksesta johtuen (jos oikein ymmärsin) asukas on vastuussa talon ympärillä mahdollisesti olevasta salaojituksesta.

Aika sekavan oloinen systeemi, mutta ilmeisesti ainakin osa edellä mainituista vastuista on sellaisia, jotka määritellään taloyhtiön säännöissä, ja ne voisivat siis olla toisinkin. Toisaalta tämä selittää, miksi yhdessä ja samassa talossa voi olla joka asunnossa erilainen ulko-ovi ja parveke- ja terassirakennelmatkin ovat joka talossa vähän erilaiset.

Niin, se maalausasia, jota ei saatu päätettyä aivan valmiiksi asti. Noin kuukauden kuluttua pitäisi olla uusi kokous, jossa päätetään toinen värivaihtoehto. Sitten asukkaat voivat alkaa maalata, mutta aikataulu on "sitä mukaa kuin maalauksen tarve ilmenee". Meidän talomme maalattiin juuri viime kesänä, joten värinmuutos saa odottaa muutaman vuoden.

Takapihalla tapahtuu

 

Eräänä päivänä, kun sateessa oli sopiva tauko, kävin vähän tutkimassa pihan perällä rehottavaa pusikkoa (kuva viime kesältä). Olen karsinut sitä aika reippaasti ensin viime syksynä ja sitten vielä lisää keväällä ennen lehtien tuloa. Siitä huolimatta paikalla on edelleen pieni viidakko, jossa on sekaisin jasmiketta, ruusua, jalavaa ja vadelmaa. Todennäköisesti jotain muutakin.

Jättitataren torjuntaprojekti on edistynyt, sillä syksyinen ja keväällä jatkunut juurakkojen kaivaminen on selvästi vähentänyt kasvia. Asiaa auttanee se, että olen koko kesän ollut silmä tarkkana ja poistanut uudet kasvustot heti alkuvaiheessa, mahdollisuuksien mukaan juurineen. Naapurin puolella tatarta edelleen on, joten kitkemistä todennäköisesti saa harrastaa jatkossakin, kun en kuitenkaan viitsi mennä naapurin pihaa kaivelemaan.

Pihan perusteellinen kitkeminen johti siihen, että kaikelle syntyneelle puutarhajätteelle piti löytää sijoituspaikka. Talon roskalaatikkoon sitä rikkaruohomäärää en kehdannut kantaa ja kaatopaikalle kuskaaminen olisi kallista, kun määrä ei kuitenkaan ole niin suuri. Ratkaisuna päätin perustaa kompostintapaisen edellämainitun pusikon taakse, jossa se oletettavasti ei häiritse ketään.

Pusikon tutkiminen paljasti, että sen takana olikin jonkun olohuone. Ja keittiö. Ja kenkärivistä päätellen myös eteinen.

Olen kyllä kuullut kesän mittaan puhetta ja kikatusta pensaiden takaa. Se oli kuitenkin yllätys, kuinka paljon tavaraa naapurin tyttö ja kaverinsa olivat sinne kuljettaneet.

Saahan pusikon takana leikkiä, ei minulla sitä vastaan ole mitään. Mutta tässä on nyt yksi pieni mutta. Nämä kyseiset naapurit muuttivat pari viikkoa sitten Etelä-Amerikkaan. Vanhemmat eivät ilmeisesti olleet tietoisia tästä leikkipaikasta ja sinne viedyistä tavaroista, koska ne ovat siellä edelleen. Eipä tässä taida auttaa muu kuin kerätä tavarat jätesäkkiin ja viedä pois. Ei niitä viitsi tuonnekaan jättää maisemaa pilaamaan sitten, kun lehdettömät pensaat eivät enää toimi näkösuojana. 

Olen taas kesän mittaan seurannut, mitä naapurit tekevät takapihoillaan. Aika vähän siellä oikeastaan mitään tapahtuu. Jos perheessä on pikkulapsia, nämä saattavat silloin tällöin leikkiä takapihalla. Muu toiminta rajoittuu lähinnä ruohonleikkuuseen. Viereisellä pihalla sekin on ulkoistettu robotille, joka tekemällä päivittäisen työnsä varmistaa, ettei ihmisten välttämättä tarvitse astua pihan puolelle jalallaankaan. Kuvassa näkyvä pyykinkuivaustelinekin on vain silmänlumetta. Ei sitä koskaan käytetä.

Toisen puolen naapuri on käyttänyt takapihan puoleista terassiaan verstaana, jolta monena aamuna on alkanut kuulua sirkkelin ääni vähän turhankin aikaisin. Välipäivinä sekä puutavara että usein työkalutkin ovat saaneet liota vesisateessa ihan kaikessa rauhassa.

Kaikkea tätä elämänmenoa ihmettelee kissakin. Haukansilmä, jolta pieninkään liikahdus ei jää huomaamatta.

Uutta maalia pintaan

Olemme katselleet jo jonkin aikaa talon seinistä hilseilevää maalia ja naapurit olivat myös tehneet saman huomion. Talon maalauksen aika siis. Koska keväisessä yhtiökokouksessa ei tehty päätöstä talojen uudesta ja yhtenäisemmästä värityksestä, vaan siirrettiin päätöksenteko ensi vuoteen, väri pysyy tämän talon kohdalla edelleen punaisena.

Käytäntö on sellainen, että taloyhtiö maksaa maalin ja asukkaat vastaavat maalauksesta. Voi maalata itse tai palkata jonkun tekemään työn. Maalit haetaan maalikaupasta, josta saa käteensä oikean sävyisen pönikän osoitteensa kertomalla.

Talon toinen pääty on jo valmis ja parhaillaan telineitä pystytetään tänne meidän päätyyn. Seurasin hetken  pystytystyön etenemistä ja katsoin sitten parhaaksi siirtyä muihin hommiin. Siellä on nyt niin monta miestä työn touhussa, ettei minun neuvojani taideta tarvita.

Meillä tosiaan on päätyasunto, mikä tarkoittaa, että maalattavaa seinäpintaa on aika paljon enemmän kuin talon keskiasunnoissa asuvilla. Jokainen nimittäin maalaa vain ja ainoastaan "omat" seinänsä, ja talkooapu rajoittuu telineiden pystyttämiseen ja purkamiseen.

Kahden asunnon seinät on jo maalattu ja meillä maalaustyö on alkamassa, mutta yhdet naapurit eivät ole vielä osoittaneet mitään aktivoitumisen merkkejä. Saapas nähdä, ovatko ajatelleet maalata tänä kesänä ja jos, niin missä vaiheessa kesää. Parissa alueen rivitalossa on nähtävissä, miten yksiä asukkaita on laiskottanut, kun muut ovat heiluttaneet maalisutia. Ja tämä on tapahtunut ehkä pari vuotta sitten.

Meidän päätyseinä osoittaa melkein pohjoiseen, joten sen maalia ei aurinko ole päässyt pahemmin vanhentamaan. Ajattelimme ensin katsoa, miltä seinä näyttää sen jälkeen, kun pölyt on pesty pois. Hyvällä tuurilla voimme luistaa maalaamisesta tällä kertaa.

Muuten täällä onkin jo täysi kesä. Eilen ja tänään on oltu hellelukemissa tai ainakin hyvin lähellä. Kaikenlaiset puut kukkivat ja tuoksu on sen mukainen.

Puutarhaprojekti jatkuu

Talvi on onnellisesti takana - on itse asiassa ollut jo muutaman viikon - ja puutarhaprojekti jatkuu taas. Viime kesä meni pienempiä juttuja tehdessä, pahiten silmään pistäviä kohtia kohentaen, ja pihan tilaa ihmetellessä. Tänä kesänä on tarkoitus raivata takapihaa niin, että se alkaa vähitellen näyttää pihalta eikä joutomaalta.

Etupihan kukkapenkkiin viime kesänä ja erityisesti syksynä tehdyt istutukset tuottavat tulosta jo nyt keväällä, kun sipuleista on versonnut ensin krookuksia ja narsisseja ja nyt parhaassa kukassa olevia tulppaaneja. Tämä itse asiassa näyttää nyt hienommalta kuin naapurin kukkapenkki, ja hyvä niin.

Penkin toisessa päässä on kitukasvuinen pioni, jonka kaivoin ylös ja syvensin istutuskuoppaa. Kuopasta nousi, eikä ihan yllättäen, melkoinen kasa kiviä, vaikka muistaakseni poistin niitä aika paljon juuri samasta kohdasta jo vuosi sitten. Vajaa puoli metriä syvän kuopan kaivamiseen kului mukavasti auringonpaisteesta nauttien noin tunti, kun kiviä piti kammeta irti savesta milloin milläkin apuvälineellä.

 

Muutkin istutukset näyttävät selvinneen talvesta, mutta valitettavasti talvehtijoiden joukossa on niitäkin eliöitä, jotka mieluiten saisivat pysyä poissa minun pihaltani. Minikokoisia lehtokotiloita löytyi kourallinen viimevuotisten perennanoksien seasta. Näissä näytettiin olevan kotona, joten keräsin kotilot pois. Myös kevään ensimmäinen espanjansiruetana on havaittu. Näitä kahta nilviäislajia tuntui viime kesänä olevan piha täynnä. Jos jollakin on hyviä vinkkejä niiden torjuntaan, sellaiset otetaan mielihyvin vastaan.

Etanamyrkky on jo kokeiltu. Ei tehoa, ellei sillä sitten ole tarkoitus peittää maanpintaa.

Sitten takapihan puolelle. Tältä siellä näytti pääsiäisen aikoihin. Ei suoranaisesti houkuttele viettämään kesäpäivää kukkien ja perhosten keskellä, vai mitä? Toivottavasti voin jossain vaiheessa esitellä tämän before-kuvana, jonka maisemaa on vaikea tunnistaa after-kuvien puutarhaidyllistä.

Tämän pihan perusongelma - yksi niistä - on kivisyys. Ilmeisesti lähes koko piha on täytemaata, ja täyttö on tehty enimmäkseen erikokoisilla kivillä. Joukossa on myös isompia ja pienempiä betoninkappaleita, jotka lienevät peräisin jostakin tällä paikalla ennen muinoin sijainneesta rakennelmasta. Tai toisaalta, enhän minä tiedä, vaikka koko kulmakunta olisi yhtä kivinen kuin meidän takapiha. Paikalliset kalliot näyttävät olevan sitä sorttia, josta putoilee jatkuvasti kiviainesta maahan. Se, mikä ei rapaudu itsestään, räjäytetään pois tieltä taloja ja teitä rakennettaessa. Ja jonnekinhan ne kivenmurikat pitää sitten sijoittaa, kuten pihantäytteeksi.

Eikä kiviaines pääse loppumaan kesken, koska noita kallioita ja vuoria täällä riittää.

Pari viikkoa sitten kävin puutarhamessuilla hakemassa inspiraatiota. Olihan siellä näytteillä vaikka minkälaisia ratkaisuja kiviseenkin pihaan. Kiviähän voisi käyttää vaikka koristeina ja sommitella niistä ja kukista kauniita kivikkopenkkejä. Varsinkin näin nurmikon keskellä sellainen näyttää oikein kivalta.

Ai niin, se nurmikko, potentiaalinen murheenkryyni. Takapihalla nurmikkoa tuskin nähdään vielä tänä kesänä, koska ensin pitää saada mahdollisen tulevan nurmikentän ympäristö siihen kuntoon, ettei tarvitse sitten ihan heti mennä tallaamaan versovaa ruohoa. Ja pitäisi myös keksiä, miten takapihalle saadaan nurmikon vaatima multakerros. Kuvista nimittäin näkyy reitti takapihalle. Jyrkkä rinne, jossa on pari pegerrystä. Eikä lähellekään pääse minkäänlaisella peräkärryllä. Kottikärryjenkin kanssa tekee tiukkaa, mutta naapurien pihojen kautta voisi ehkä kärrätä jotain. Sitten tosin matkaa on vähän enemmän, ja se multakuormakin pitäisi kipata jonnekin. Parkkipaikalle? Ehkei kuitenkaan.

Jonkinlainen pieni nurmikon aihio sen sijaan löytyy talon päädystä. Pohjoispäädystä, jonne aurinko ei paista. Joka myös on kivillä täytettyä maata. Ja jossa viihtyy erinomaisesti lähinnä sammal. Lueskelin maanparannusohjeita, ja niissä neuvottiin lisäämään nurmikolle hiekkaa. Se parantaa maan koostumusta ja torjuu sammalta. Loistavaa! Mutta kun ryhdyin etsimään sitä hiekkaa, niin eihän sitä tästä maailmankolkasta noin vain löydykään. Suomessa jos vähän maata kaivelee sieltä täältä, niin ennen pitkää vastaan tulee hiekkaa. Täällä tulee vastaan kiveä. Taloyhtiön hiekoituslaatikossakin on hienoksi jauhettua sepeliä. Kun oikein mietin, niin enpä muista koskaan nähneeni norjaista hiekkakuoppaa.

Googlasin asian, eikä hiekkaa todellakaan näytä olevan tarjolla missään. Paitsi sellaista oikein hienoa asennushiekkaa, jota saa ostaa säkkikaupalla rautakaupasta tai vastaavasta. Se ei taida käydä tähän tarkoitukseen. Googlasin lisää ja selvisi, että kukkapenkin maanparannukseen käytetään lecasoraa. Siis hiekan sijaan. Ei taida lecasorakaan sopia nurmikon alustaksi. Platasjenissa (suom. Plantagen) törmäsin yllättäen hiekkasäkkeihin. Tämä hiekka oli tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi, ja tuoteselosteessa sen luvattiin soveltuvan erinomaisesti hiekkakakkujen tekoon. Alkuperämaa Ruotsi. 

Lopulta lähdin kaupasta kotiin hiekkasäkin ja lecasorasäkin kanssa. Hiekkaa nurmikolle ja lecasoraa kukkapenkkeihin turpeen kanssa pehmittämään savimaata istutuskuntoon.

Takapihaa lapiolla ja talikolla tökkiessä on kyllä muutaman kerran tullut mieleen, että tällainen kivistä laadittu piha voisi olla helpoin ratkaisu. Ei tarvitsisi yrittää hampaat irvessä kaivaa istutuskuoppia ja sitten miettiä, miksei mikään sittenkään kasva, ja ottaa taas lapio kauniiseen käteen ja yrittää kaivaa syvempi kuoppa. Kiviäkin olisi omasta takaa. Ei tosin noin kauniin pyöreitä.

 

Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja parhaani mukaan sopeutua elämään kivien kanssa. Irtokiviä oli kertynyt takapihalle melkoinen kasa viimekesäisten kaivauskokeilujen seurauksena. Jonnekinhan ne pitää sijoittaa, ja pois kantaminen olisi liian vaivalloista. 

Ensin lapio käteen ja kaivamaan pientä syvennystä isommille kiville. Sitten kivien sovittelua paikoilleen vierekkäin ja päällekkäin. Tämä on sellaista hommaa, jossa miehestä ei ole apua kuin korkeintaan isompien kivien liikuttelijana. Hänellä ei ole visiota pinoamisesta, kuten ei ollut halkopinoakaan tehdessä.

Ja tällainen on tämänhetkinen tilanne. Pengerrys pysyy koossa, yläpuolella oleva maa ei ole ainakaan vielä alkanut valua minnekään ja ensimmäiset kasvitkin on istutettu. Kiviä on runsaasti jäljellä, joten pienen pätkän pengerrystä voisi vielä vielä askarrella.

Tällaiseen rakennelmaan tuli inspiraatio naapurien pihoja katsellessa. Ilmeisesti monilla muillakin on ollut pihallaan enemmän kiviä kuin on jaksettu kantaa pois. Ja onhan kivipengerrys kauniimman näköinen laudoista rakennettu, jollainen pihasta myös löytyy. Sitä ei valitettavasti taida kovin helposti pystyä korvaamaan millään muulla.

Tästä on lähdetty liikkeelle:
Puutarhaprojektin alkutilanne viime keväänä.
Kesäinen viidakkonäkymä ja raivaustyön alku.