sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Talvisia maisemia

Joululomalla on kerrankin aikaa ulkoilla päivänvalon aikaan. Päivänvalo sinänsä on tähän aikaan vuodesta hieman venyvä käsite. Joinakin päivinä se tarkoittaa auringonpaistetta, jonka kesto on mäkisen maaston ansiosta lyhyempi kuin mitä auringon nousu- ja laskuaikoja katsomalla voisi odottaa. Aurinkoa useammin taivaalla näkyy pilviä, ja sumussakin on saatu elää ihan riittävästi. 

Eihän täällä Oslon alueella, jotakuinkin samoilla leveysasteilla kuin Helsingissä, mitään varsinaista kaamosta ole, mutta silti aurinko onnistuu piilottelemaan.


Lähistöllä on useita tällaisia patoamalla aikaansaatuja lampia. Ennen kylmälaitteiden aikaa niistä sahattiin talvella jäälohkareita, joita myytiin kai Englantiin asti. Nykyään luonnonjää sopii vaikka luisteluun.


Kyllähän täällä käytetään paljon rahaa joululahjoihin, mutta että oikein talo on päätynyt pakettiin?!


Aika moni vene näyttää talvehtivan vedessä. Tai jäissä, kun talvi tästä vielä kylmenee.



Lahdenpoukamat ovat jo jäässä, mutta koko vuonon jäätyminen edellyttää kovempia ja pitkäaikaisia pakkasia. Tuo jää on vielä niin ohutta, ettei sinne kannata mennä kokeilemaan onneaan.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Jouluruokasääntöjä

Olin seisahtanut tänään ruokakaupassa hypistelemään pinnekjøtt-paketteja. Kyseessä on perinteinen norjalainen jouluruoka, lampaan kylkiluita. Vieressä seisova nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei ollut koskaan itse valmistanut pinnekjøttiä, kysäisi, että kumpikohan on parempaa, savustettu vai savustamaton. Vastasin, että monet kuuluvat suosivan savustettua, mutta minulla itselläni ei ole asiasta mitään ehdotonta mielipidettä.

Mies jatkoi kyselyä selittäen samalla, että hän aikoo yllättää vaimokkeen tekemällä päivällistä. Paljonko pitäisi olla kahdelle syöjälle? Arvelin, että isompi pakkaus varmasti riittää, mutta riippuu tietenkin lisukkeista, kuinka paljon pinnekjøttiä tarvitaan. Mitäs lisukkeita tämän kanssa sitten pitäisi olla? No, kålrabistappea eli lanttumuusia tietenkin - sen tiesi mieskin - ja vaikka makkaraa, jos pinnekjøttiä on vähemmän. 

Mies oli jo laittamassa pinnekjøtt-pakettia ostoskärryynsä, kun mieleeni tuli kysäistä, että tänäänkö hän aikoo sitä päivällistä laittaa. Tänään, vastasi mies ja vilkaisi minua vähän epäluuloisesti, kun noin uteliaaksi ryhdyin. Pinnekjøttiä - joka on kuivattua lihaa - pitää liottaa vedessä monta tuntia, mielellään kellon ympäri, ennen höyryttämistä, valistin miestä ja suosittelin valitsemaan jotain muuta.

Pinnekjøtt valmistumassa
Sitten otan kyllä ribbeä, mies totesi. Kiitos, pelastit päivällisen! Eipä kestä, bare hyggelig... Ei se ribbekään, siankylki, mitään käden käänteessä valmistuvaa ruokaa ole, mutta valmistusaika on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin pinnekjøttillä.

Päivän hyvä työ tehty! Taputus omalle olalle. Ja myös siitä hyvästä, että sujuvasti ohjeistin norjalaista kanssashoppailijaa norjalaisen jouluruuan suhteen. Lisukkeet ja valmistuksessa huomioitavat asiat löytyivät kuin apteekin hyllyltä. 

Jouluruokaa on tapana alkaa syödä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Lipeäkala, pinnekjøtt, ribbe ja joulumakkarat ilmestyvät kauppojen hyllyyn heti joulukuun alussa ellei jopa aikaisemminkin. Kokonaista jouluateriaa ei toki kai valmisteta ennen joulua, mutta herkkuja etukäteen maistelemalla virittäydytään joulupyhien syöminkeihin.

Norjalaisille tuntuu olevan melko kiveen hakattua, minkälaisten lisukkeiden kanssa mitäkin jouluruokaa kuuluu syödä. Ja millaiset yhdistelmät eivät vain yksinkertaisesti käy. On ällistyttävää, että kansa, joka on keksinyt päällystää eväsleipänsä maksapasteijalla ja banaanilla, on niinkin joustamattoman oloinen kokeilujen suhteen, kun kyseessä ovat jouluruoat. 

Toinen keskustelu, joka käytiin tässä eräänä päivänä minun ja mieheni välillä, koski joulumakkaran soveltuvuutta päivällisruuaksi. Minä suunnittelin, että voisimme ostaa pari erilaista makkaraa ja syödä ne perunoiden, kastikkeen ja vaikka ruusukaalin kanssa. 

Ei käynyt päinsä. Ei mitenkään, koska joulumakkaraa ei voi syödä pääruuaksi. Joulumakkara on lisuke, jota syödään ribben tai pinnekjøttin kanssa. Rasvainen siankylki tai lampaan kylkiluu tarvitsee rinnalleen makkaraa.

Minä en oikein ymmärrä, mikä logiikka tässä on. Jos kyseessä on "tavallinen" makkara, sitä voi aivan hyvin syödä päivälliseksi hotdogina tai lompeen, rieskantapaiseen, kääräistynä. Silloin se kelpaa pääruuaksi, ja kaikki muu ohella syötävä on lisukkeita. Mutta otapa joulumakkara, joka antaa paljon tavallista makkaraa ruokaisamman vaikutelman, niin se on vain lisuke. 

Tässä logiikka on samaa luokkaa kuin siinä, että julesylteä, jouluista siansylttyä, ei voi kääräistä lompeen vaan tarvitaan lefse. Molemmat ovat ohuita rieskoja, eikä valmistusaineissakaan ole olennaista eroa. Ainoastaan rieskan muoto on erilainen ja ennen kaikkea paketin päällä oleva nimi. 

En usko, että mitään järjellä ymmärrettävää logiikkaa onkaan, ei lompeissa ja lefseissä, ei makkarassa eikä jouluruokien lisukkeissa ylipäätään. Tämä on nyt sitten niitä asioita, jotka pitää vain oppia, jottei aiheuta pahennusta norjalaisten kanssa samaan pöytään joutuessaan.

Jouluaattona odottaa kälyn valmistama, oletettavasti hyvin perinteinen norjalainen jouluateria. Pyynnöstä otan mukaan "jotain suomalaista", jollaiseksi miehen toivomuksesta valikoitui imelletty perunalaatikko. Se lienee lanttumuusin ohella yksi harvoista tarjolla olevista kasvisruuista. Muuten syödään lihaa ja läskiä. Ja niitä lisukemakkaroita. 

Ribbeä ja joulumakkaraa

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulu tulla jollottaa

Joulun tuloa ei voi olla huomaamatta edes työpaikalla. Kuusen kynttilät ovat loistaneet jo pari viikkoa ja juhlinta sen kuin kiihtyy erilaisten kokoontumisten muodossa.

Pikkujoulua eli norjalaisittain julebordia (suora suomennos: joulupöytä) juhlittiin jo viime perjantaina isolla porukalla, useamman osaston yhteisvoimin. Yllättäen juhlinta sisälsi nyt suuren työpaikan puitteissa hieman vähemmän kravatinkiristysosioita kuin entisen, pienen työpaikan vastaavissa tilaisuuksissa. Puheita toki oli, niitä ei norjalaisten juhliessa voi välttää, mutta niiden määrä oli pidetty minimissä ja sävy hyvin kepeänä. Ohjelmaakin oli järjestetty, ja jopa esimiesporras esiintyi komediallisessa kuvaelmassa. 

Kun tuli aika illallistaa, totesin ilokseni välttyväni perinteiseltä norjalaiselta jouluruualta. Ei pidä ymmärtää väärin, kyllä minä sitäkin syön, jos tarjotaan, mutta perinteinen jouluruoka on täällä niin raskasta ja rasvaista, että jos saa valita, valitsen jotain muuta.

Jouluruokaa tai jotain sen tapaista oli sitten kuitenkin tarjolla tiistain joululounaalla. Koska norjalainen peruslounas koostuu leivästä ja sen päällyksistä, joululounaan valmiiksi koottu lautanenkin oli jouluinen versio peruslounaasta. Ja kun lounaasta kerran oli kyse, kaikki lautasella oleva oli kylmää.


Siltä varalta, että ette tunnista norjalaisia perinneruokia, ylläolevalta lautaselta löytyy alhaalta vastapäivään kiertäen siankylkeä (ribbe), joulumakkaraa, joulumaustettu jauhelihapökäle (medisterkake), kylmäsavulohta, katkaravunpyrstöjä ja paahtopaistia. Keskellä punakaalilisuketta perinteisimmille lihajalosteille.

Joululounas oli yhdistetty osastopalaveriin, mutta varsinainen kokous taisi kyllä jäädä sivuseikaksi, kun nälkäiset työntekijät pääsivät ilmaisen ruuan kimppuun. Eikä niitä kokousasioita tällä kertaa ollut kuin pari ilmoitusasiaa. Kokous lounasaikaan ei ainakaan tällä työpaikalla muutenkaan ole mikään harvinaisuus. Jos kokousaika on puolilta päivin, ihmiset ilmestyvät paikalle eväineen, ja siihen saatetaan jopa kehottaa.

Joulun juhlinta jatkuu tällä viikolla vielä joulukahveilla, joka kuulemma on aina oikein mukava tilaisuus. Sitä odotellessa siis. Ja kaiken tämän lämmittelyn jälkeen voidaankin vähitellen siirtyä varsinaiseen joulunviettoon. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Poliisi valvoo

Tänään töistä lähtiessä kuljin Oslon Grand Hotelin ohitse. Siinä nurkilla seisoskeli muutama poliisi, missä ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta tänään poliiseilla näytti olevan konepistoolit. En kuitenkaan ryhtynyt utelemaan, mistä oli kyse, enkä edes räpsäissyt kuvaa aseistetuista poliiseista. Vaisto sanoi, että siitä ei ehkä olisi tykätty.

Norjalaiset poliisit eivät yleensä kanna minkäänlaista ampuma-asetta, joten jotain poikkeuksellista oli ilmiselvästi tapahtumassa, kun oli oikein pitänyt noinkit isot pyssyt ottaa esille. Ehkä asialla oli jotain tekemistä sen kanssa, että Nobelin rauhanpalkinnon voittajat saapuivat tänään kaupunkiin - ja oletettavasti majoittuvat Grand Hotelissa. Ehkä silläkin oli vaikutusta, että eräässä toisessa keskustan hotellissa oli tänään panttivankitilanne.

Vilkas päivä Oslossa? Ilmeisesti, mutta rauhalliseksi pikkusuurkaupungiksi Oslossa näkee poliiseja mellakkavarusteissa tai muuten vaan isommissa porukoissa kadunkulmassa seisoskelemassa yllättävän usein.

Grand Hotelin edustalla poliiseja näkyy aina silloin tällöin. Oletettavasti hotellissa on silloin joku sellainen vierailija, jonka läsnäolo voi provosoida joitakuita. Minulla sen sijaan on lähes aina jäänyt täysin arvoitukseksi, kenen vierailua poliisit milloinkin turvaavat, joten mistään valtiovierailuista ei todellakaan ole aina kyse.

Stortingtin eli parlamentin edusta on suosittu mielenosoitusten pitopaikka, ja demonstraation aiheesta riippuen poliisit ovat paikalla tarkkailemassa tilannetta isommalla tai pienemmällä porukalla. Usein mukana on myös hevosia, joilla niilläkin on mellakkavarustus.

Sekä Stortinget että Grand Hotel sijaitsevat Oslon pääkadun ja paraatikadun, Karl Johans gaten varrella, ja saman kadun päässä on kuninkaanlinna. Aamulla töihin mennessä kuljen kuninkaanlinnan editse, ja joinakin aamuina kadun varteen viritetyistä aidoista ja paikalla päivystävistä poliiseista voi päätellä, että jotain seremoniallista on päivän mittaa tapahtumassa. Liekö sitten kuningas lähdössä käymään ulkoilemaan vai mitä. Ken tietää. Minä en tiedä. Joka tapauksessa Karl Johan tuntuu olevan tapahtumien keskipiste, jos poliisien määrää käytetään indikaattorina.

Oslolla lienee edelleen rauhallisen kaupungin maine, vaikka lintukoto-kuva saikin kovan kolauksen heinäkuun 2011 pommi-iskussa. Poliiseja näkyi kuitenkin katukuvassa aivan nykyiseen tapaan muistaakseni jo ennen sitä. Helsingissä asuessani harvemmin havaitsin näin näkyvää varautumista ongelmiin. Siihen, kummassa kaupungissa realistisia uhkia on enemmän, en osaa ottaa kantaa. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta molemmissa kaupungeissa on alueita, joilla ei ole terveellistä liikkua yksin pimeällä.

Helsingistä mieleeni on jäänyt kuva tasavallan presidentistä kaikessa rauhassa syömässä mansikoita kadunkulmassa. Vieressä seisoi yksi turvamies, joka piteli mansikkapussia. Kuningas samanlaisessa asetelmassa koettaisiin Oslossa varmaan mahdottomaksi ajatukseksi. Monestakin syystä.

Kuninkaanlinna aamusumussa, tällä kertaa ilman poliiseja.



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Røros


Oli vuosi 1644 ja Hans Olsen Aasen oli metsästämässä. Hän oli asettunut asumaan Rørosin alueelle vuoden 1620 paikkella ja raivannut itselleen peltoa aurinkoiselle etelärinteelle. Røros oli kuitenkin osoittautunut liian kylmäksi menestyksekkäälle maanviljelylle - se on nimittäin manner-Norjan toiseksi kylmin paikka - joten Hansin suunnitelmat muuttuivat. Koska ympäröivissä metsissä oli runsaasti riistaa, hän oli kuitenkin päättänyt jäädä asumaan alueelle. 

Riistan pyynnissä hän siis tuonakin päivänä oli ja sai tähtäimeensä poron. Kun saaliseläin kaatui, se 
sattui potkaisemaan maassa olevaa kivenmurikkaa niin, että kivi välkähti auringossa. Hans Olsen Aalsen arveli, että välkähtelevässä kivessä on kultaa ja otti sen mukaansa. Kun hän sitten näytti kultakiveään alueella liikkuneelle saksalaiselle vuori-insinöörille, seurauksena oli, että jo kaksi vuotta myöhemmin Rørosissa alkoi kaivostoiminta. Kullan sijaan kaivettiin kuitenkin kuparia.

Rørosin malmiesiintymä osoittautui erittäin rikkaaksi, ja seuraavien vuosisatojen aikana malmia louhittiin yhteensä lähes 50 kaivosluolasta. Røros Kobberverk, kuparikaivosyhtiö, sai heti 1646 kuninkaalliset privilegiot, joihin kuului kaivoksen ympärille määritetty circumferenssi eli noin 44 km säteeltään oleva kehä, jonka sisäpuolella kaivosyhtiö omisti malmiesiintymät, metsät, vesivoiman sekä työvoiman. Alueella asuvista ihmisistä ei toki tehty kaivosyhtiön omaisuutta, mutta yhtiöllä oli valta käskeä heidät kaivoksen töihin, joista kyllä maksettiin aivan kohtuullista palkkaa. 



Kaivoksessa oli käytössä jo varhain viisipäiväinen työviikko hyvin käytännöllisestä syystä. Aina viikonloppuna luolassa poltettiin tulta, joka haurastutti kalliota ja helpotti louhintatyötä. Maanantai-aamuun mennessä savu oli haihtunut, ja kaivosmiehet pääsivät takaisin töihin. Kaivosmiesten työ oli vaarallista, eikä kaivokseen kelpuutettu ketä tahansa. Kaivosyhtiö sai 1600-luvun lopulla oikeuden käyttää lapsityövoimaa, mutta alaikäraja luolassa työskentelyyn oli 14 vuotta. Jo 7-vuotiaat sen sijaan kelpasivat lajittelemaan louhittuja kiviä maan päällä ennen malmin viemistä sulattoon. Lapsityövoiman käyttö loppui asteittain 1900-luvun alussa.




Kaivostoiminta toi Rørosiin kaupunkimaista elämää. Kun ennen kaivoksen perustamista alueella oli asunut 4-5 perhettä, oli Rørosin asukasluku 1800-luvun alussa noin 3000 henkeä, mikä teki siitä Norjan toiseksi suurimman kaupungin. Rørosin hyvin säilynyt vanha keskusta koostuu kahdesta yhdensuuntaisesta kadusta, joiden varsilla asui varakkaampi väki. Köyhät asuivat pienissä mökeissä, joista surkeimmat oli rakennettu aivan suurten kuonakasojen viereen. 



Kaivosyhtiö hallitsi privilegioidensa turvin Rørosia ja sen läsnäolo näkyi kaikkialla. Kaivosyhtiön kustannuksella rakennettiin myös 1784 valmistunut Rørosin kirkko, jonka erikoisuutena on, että siinä ei ole ristiä. Sen sijaan kaivosyhtiön tunnus on näkyvällä paikalla tornin seinässä. 

Kirkko on suuri, ja kaivosyhteisön hierarkia käy hyvin ilmi sen sisäpuolella. Tavallisten penkkien lisäksi istumapaikkoina on erilaisia parvekkeita ja aitioita. Salin sivuilla olevat aitiot olivat lunastettavissa käyttöön määräajaksi. Koska kirkko oli talvella kylmä, aition etu oli siinä, että sen saattoi sisustaa mukavammaksi ja lämpimämmäksi turkiksilla ja jopa lämmityslaitteilla. Myös salin takaosan parvekkeet olivat rikkaampien, istumapaikastaan maksavien seurakuntalaisten saatavilla. Joka kuninkaallisen aition saattoi joku riittävän varakas lunastaa omaan käyttöönsä. Sivustojen parvet sen sijaan olivat rahvaan käytössä - mitä ylempänä, sitä köyhemmästä väestä oli kysymys.



Rørosin kaivostoiminta kävi 1900-luvun kuluessa kannattamattomaksi, ja viimeinen kaivos sekä sulatto suljettiin 1977. Sulaton sulkeminen lopetti paikalliset happosateet, mikä alkoi pian näkyä alueen kasvustossa. Rørosin kaivoskentän alue ei ole luonnostaan puutonta ylänköä vaan ihmisen aikaansaannosta. Metsät kaadettiin kaivostoiminnan tarpeisiin jo kaivoksen alkuaikoina.

Tänä päivänä matkailu on tärkein elinkeino Rørosin kaivoskaupungissa, jossa wikipedian mukaan käy noin miljoona turistia vuodessa. Keskustan vanhat puutalot on suojeltu, ja lähes kaikissa niistä on joko liiketoimintaa tai asukkaita. Muutama talo on museokäytössä. Paikkakunnalta löytyy luonnollisesti myös kaivosmuseo, ja turisteilla on mahdollisuus päästä opastetulle kiertokäynnille kaivokseen. Rørosissa ei kuitenkaan ole suojeltu ainoastaan vanhoja rakennuksia vaan myös sulattotoiminnan aikaansaamat kuonakasat. Kuonaa käytettiin aikaisemmin teiden pohjaksi ja muihin vastaaviin tarkoituksiin, kunnes joku huolestui maisemaan olennaisesti kuuluvien kasojen hupenemisesta. Rørosin alue on myös Unescon maailman kulttuuriperintölistalla.




Missä? Røros sijaitsee Etelä-Tröndelagissa (Sør-Trøndelag), Ruotsin rajan tuntumassa, noin 150 km kaakkoon Trondheimista, josta sinne pääsee junalla ja linja-autolla. Junamatka Oslosta Hamarin kautta kestää noin viisi tuntia. Rørosiin pääsee myös lentokoneella Gardermoenista.


lauantai 15. marraskuuta 2014

Paljon onnea vaan...


Tällä viikolla syötiin synttärikakkua, kun mies vanheni taas yhden vuoden. Onnitteluja satoi naamakirjan täydeltä. Töissä taas paheksuttiin esimiestä, joka otti syntymäpäivänsä vapaaksi, eikä muutenkaan maininnut merkkipäivästään mitään. Ihan sattumalta joku oli kuullut asiasta. 

Norjalaisille syntymäpäivä on suuri juhla, jonka vietosta ei sovi laistaa. On tavallista, että työpaikalla on esillä lista kaikkien syntymäpäivistä, jotta niitä voidaan huomioida asiaankuuluvasti. Keneltäkään ei kysytä, haluaako syntymäpäiväänsä juhlittavan, vaan asia on itsestäänselvyys. Periaate tuntuu olevan, että syntymäpäivä on julkinen juhla, jonka viettoon kaikilla on oikeus osallistua tavalla tai toisella. Jos et anna vaikkapa työkavereiden huomioida asiaa, kiellät heiltä heidän oikeutensa. 

Syntymäpäivän viettoon liittyy vakiintuneita tapoja. Ensinnäkin kakku pitää olla. Monilla kuuluu olevan tapana syödä kakkua heti aamulla, kun lahjapaketit on avattu. Meillä joustettiin kakunsyönnissä sen verran, että odotettiin seuraavaan päivään, kunnes viikonloppulapsi ehti paikalle. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu muutenkin, kun miehelle ei yleensä aamupala maistu, vielä vähemmän jokin makea. Ja täytyy tunnustaa, että meillä on muutenkin taipumus laistaa joistakin perinorjalaisista tavoista. 

Syntymäpäiväsankarille kuuluu laulaa onnittelulaulu. Aivan kaikissa tilanteissa se ei ole tarpeen, mutta jos on kakkua tarjolla, laulukin kuuluu ehdottomasti asiaan. Tässä meidän 1950-luvun rivitalossa on sen verran puutteellinen äänieristys, että kun naapurissa juhlitaan synttäreitä, koko talo raikaa laulusta, jossa hurrataan ja hihkutaan moneen kertaan. Juhla ei taatusti jää huomaamatta, vaikka välissä on seinä.  

Olennaisinta kuitenkin ovat onnittelut. Pelkkä "onneksi olkoon", gratulerer med dagen, ei useinkaan riitä, vaan tapana on myös ainakin toivoa, että juhlakalulla on upea päivä. Erityisen tärkeää tämä on, jos onnittelut esitetään kirjallisessa muodossa. Myös sankarin pienimuotoinen kehuminen on paikallaan. Jos ei muuta keksi, voi aina tituleerata sankaria "maailman parhaaksi", verdens fineste. Täsmennys, missä suhteessa paras, ei ole tarpeellinen. Synttärikorttiin voi muutenkin mieluusti kirjoittaa onnitteluja niin monisanaisesti kuin runosuonesta suinkin pulppuaa. 

Jos oikein kunnolla juhlitaan, asiaan kuuluu päivänsankarille pidettävä puhe tai parikin. Tai vaikka viisi, mitä sitä turhaan kitsastella. Norjalaiset tykkäävät muutenkin pitää puheita kaikissa sopivissa tilaisuuksissa. Lisäksi voidaan laatia johonkin kaikille tuttuun sävelmään uudet sanat ja laulaa yhdessä. Sekä puheissa että laulussa on mahdollisuus monisanaisesti kertoa juhlakalun saavutuksista.

Jos onnittelujen suhteen haluaa nähdä vähän vaivaa, voi vaikkapa kaveriporukalla askarrella plakaatin, jossa lukee vähintään juhlakalun nimi ja ikä, ja virittää sen esimerkiksi työmatkan varrelle. Tällaisen plakaatin pitää tietenkin olla riittävän suurikokoinen, jotta se ei jää huomaamatta. Saman idean voi toteuttaa pienemmässä mittakaavassa askartelemalla jotain vastaavaa juhlakalun työhuoneen oveen. 

Se, ettei jonkun syntymäpäivää huomioitaisi mitenkään, on mahdoton ajatus. Sellaista sattunee vain, jos kukaan ei tiedä asiasta. Ja yleensä aina joku tietää. Pakoon ei pääse.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Tukkatuskaa

Kävin tänään kampaajalla ja kohtasin taas vaihteeksi ongelman, jollaista ei Suomessa ikinä tullut vastaan. Kampaaja ei halunnut saksia hiuksiani riittävän lyhyiksi. 

Runsaan tunnin session aikana käytiin muun muassa seuraavanlaisia keskustelunpätkiä:

Kampaaja: Miltä niska näyttää? Onko hyvä pituus?
Heli: Voit ihan hyvin leikata vielä lyhyemmäksi.

K: No niin, nyt tämä takaosa on leikattu. Mitä sanot?
H: Painopiste on aika alhaalla. Jospa leikkaisit vähän lisää niin, että vaikutelma olisi kevyempi. 

K: Nyt on valmista! 
H: Painopiste on vieläkin vähän liian alhaalla, ja niskassa on tosi paksusti hiuksia.
K: Ai? 
H: Pitää lyhentää ja ohentaa lisää.
K: Haluatko, että leikkaan niskaa ohuemmaksi vai painopistettä ylemmäs?
H: Sekä että.
K: Oletko nyt ihan varma? Tämä on jo tosi lyhyt. Onko sinulla ollut joskus tätä lyhyempi tukka?
H: Kyllä! Paljon lyhyempi. Leikkaa nyt vaan!

Kampaaja ei selvästikään osannut asennoitua asiakkaaseen, joka halusi lyhyet hiukset. Ei lähtötilannekaan mikään pitkä tukka ollut, ja kun aluksi käytiin tavanomainen keskustelu siitä, milloin tukkaa on viimeksi saksittu, kuvittelin kampaajan saaneen jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka lyhyiksi hiukset oli silloin leikattu. Mutta ei.

Keskivertonorjalaisella on erilaiset hiukset kuin keskivertosuomalaisella. Norjalainen hiuslaatu näyttää olevan paljon paksumpi kuin suomalainen. Lisäksi norjalaisilla naisilla pitkät hiukset ovat normi. Kaiken ikäiset suosivat pitkiä hiuksia. Näyttää olevan aivan sama, miten hiuksia sitten lopulta pidetään, valtoimenaan vai ponnarilla, mutta pitkät niiden olla pitää. 

Esimerkiksi työpaikallani lähes kaikilla naisilla on pitkät hiukset. Tai jos ei pitkät, niin ainakin puolipitkät, sellaiset, jotka ulottuvat ponnarille niskaan. Lyhyempiä kampauksia näkyy lähinnä hiukan vanhemmilla naisilla. Mieheni käsityksen mukaan lyhyet hiukset ovat radikaalin merkki. Ilmeisesti tähän kategoriaan kuuluvat työpaikallani ne kaksi viisissäkymmenissä olevaa naista, joiden mustiksi värjättyjen hiusten keskimääräinen pituus on 1-2 cm, ja joiden pukeutuminenkin on keskimääräisestä poikkeavaa. 

Mutta keskivertonorjalaisella naisella on siis pitkät, paksut hiukset. Ehkä se selittää, miksi kampaaja hämmentyy, kun tuoliin istahtaa ulkomaalainen, hentohiuksinen asiakas, joka haluaa lyhyen hiusmallin. Tämänpäiväinen kampaaja tuntui pelkäävän, että lopputulos on liian lyhyt, vaikka moneen kertaan vakuuttelin, että olen aivan tosissani, kun pyydän leikkaamaan lisää. Siinä vaiheessa, kun kampaaja lopulta esitti ajatuksen, etten ole varma, mitä haluan - vaikka olin sen moneen kertaan sanonut - minusta alkoi tuntua, että minua yritetään manipuloida taipumaan kampaajan tahtoon.

Eikä hiusten pituus ole ainoa ongelma. Joskus aikaisemmin olen joutunut toppuuttelemaan kampaajan intoa ohentaa hiuksiani, kun niihin tartuttiin mitä ilmeisimmin samalla metodilla kuin paksuihin norjalaishiuksiin. 

Eivät kaikki norjalaiset kampaajat onneksi stressaannu lyhythiuksisesta asiakkaasta. Minulla oli aikaisemmin vakiokampaaja, jolle ei tuottanut mitään ongelmia leikata lyhyitä hiuksia. Harmikseni hän muutti muualle, joten uuden, asiansa osaavan luottokampaajan etsintä on käynnissä. Tämänpäiväinen tapaus ei täyttänyt kriteerejä.

Hiustenleikkuuongelma ei ole sellainen, johon odottaa törmäävänsä naapurimaahan muuttaessaan. Voin kuvitella, että ongelma on todellinen, jos muutetaan vaikkapa Euroopasta Afrikkaan tai päinvastoin, kun hiuslaatu sekä -muoti ovat aivan erilaisia. Mutta että Suomen ja Norjan välilläkin syntyy ongelma! 

Osa ongelmaa epäilemättä on minun haluttomuuteni sulautua massaan ja olla norjalaiseen tapaan samanlainen kuin kaikki muutkin eli pitkähiuksinen. Joskus suhteemme alkuaikoina mies esitti toivomuksen, että kasvattaisin pitkät hiukset. En innostunut ajatuksesta. Mies lopetti haaveilun vasta, kun annoin hiusten venähtää juuri sen verran, että ne eivät ohuina enää näyttäneet hyviltä. 

Nykyään mies on jo sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin jopa niinkin hyvin, että tänään kotiin tullessani ihmetteli, etteivät hiukset olleet lyhyemmät. Olisivathan ne mielellään saaneet olla vielä hiukan lyhyemmätkin, mutta kun se kampaaja ei saanut leikattua niitä. Tähänkin pituuteen pääseminen vaati jo aika paljon vakuuttelua.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Maaseudun tuoksuja

Keskiviikkoiltana maaseutu tuli kylään.

Kuva budstikka.no
Maanviljelijä oli kurvannut risteyksessä mahdollisesti vähän liian vauhdikkaasti, sillä säiliöperävaunun  renkaat olivat pettäneet ja perävaunu oli kaatunut kumolleen tielle. Perävaunun lastina oli siansontaa, ja eihän se tietenkään siellä säiliössä pysynyt vaan valui tielle. Ja tietä pitkin meidän parkkipaikalle. 

Tulin töistä kotiin sopivasti vähän onnettomuuden jälkeen. Paikalle oli jo kertynyt uteliaita, jotka nenäänsä pidellen seurasivat, mitä tapahtuu. Nenääni pidellen minäkin loikkasin lietevirran yli. 

Meiltä on matkaa Oslon keskustaan tietä pitkin noin 25 km, linnuntietä jokunen kilometri vähemmän. Voi sanoa, että asutaan suur-Oslon alueella. Kaipa tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi esikaupunkialueeksikin muttei kuitenkaan aivan urbaaniksi alueeksi. 

En kuitenkaan sanoisi asuvani maalla, jos sitä kysytään, vaikka varsinainen maaseutu peltoineen kyllä alkaa aika pian, kun mennään vielä vähän Oslosta poispäin. Onhan tässä ihan meidän lähellä tosin mansikkapelto, iso sellainen, mutta ei tässä nyt missään landella olla. Kai.

Sikamaiselta haisevan maaseudun rysähtäminen lähes kotiovelle palautti faktat mieleen. Onhan tässä tosiaan sitä peltoa aika lähellä, muutakin kuin mansikkamaata. Ja haju toi mieleen sen, että joku tässä lähistöllä levittää ainakin pari kertaa kesässä jotakin hyvin samanhajuista pellolleen. Ei tarvitse edes lähteä kävelemään pellon pientareita sen hajun havaitakseen, vaan riittää, että menee vaikkapa parvekkeelle. 

Vielä tarkemmin kun ajattelee, niin tuossa puolen kilometrin päässä, omakotitalojen keskellä, on maatila, jossa on eläimiä. Ei sentään sikoja, tietääkseni, mutta hevosia ja lampaita. Jossain vanhassa ilmakuvassa näkyy, miten lähitienoot ovat pelkkää peltoa. Oletettavasti juuri sen äsken mainitun maatilan peltoja. Ja kun ilmakuva on kyseessä, ei sillä voi olla kovin paljon ikää. Muutama hassu vuosikymmen. Sitäpaitsi nämä meidän rivitalot on rakennettu 1950-luvulla, ja viereinen omakotialue on silminnähden uudempi.


Kaipa tässä sitten lähestulkoon maalla asutaan kuitenkin, vaikka suur-Oslo jatkuvasti ottaakin uusia alueita haltuunsa. Oslon itä- ja pohjoislaidalla tulee liikuttua harvemmin, joten sen puolen tilanteesta en tiedä, mutta täällä länsipuolella rakennetaan jatkuvasti. Sekä asuntoja että toimistotilaa. Ja neliöhinnat kohoavat. Nopean urbanisoitumisen huomaa myös siitä, että valtatietä pienemmät tiet ovat selkeästi alimitoitettuja sille automäärälle, joka niitä pitkin ajaa joka ikinen päivä. 

Perävaunun kaatuminen ruuhka-aikaan sai paikallislehden mukaan aikaiseksi melkoiset autojonot, kun liikennettä piti tietenkin ohjata tientukkeen ohi. Ja kun tielle tosiaan valui sontaa, sekin piti vielä pestä pois. Seuraavana aamuna pääsi siis jo onneksi puhtain jaloin bussipysäkille, mutta haju tuntui vielä pari päivää jälkikäteen.

Mies, joka oli tullut kotiin juuri onnettomuuden sattuessa, oli kaukonäköisesti pysäköinyt auton muualle kuin omaan parkkiruutuun. Ne naapurit, joiden autot seisoivat parkissa niin, että asfaltin puhdistus niiden alta ei onnistunut, päätyivät seuraavana päivänä lapioimaan sontaa omin kätösin. 

Parkkipaikan sadevesikaivon vieressä on edelleen, sunnuntaina, epämääräisen näköinen läjä jotakin ruskeaa. Kuinkakohan kauan kestää, ennen kuin se huuhtoutuu pois sateen mukana?



maanantai 20. lokakuuta 2014

Voihan p... repositio!

Yksi norjan kielen vaikeimmista asioista on prepositioiden käytön hallitseminen. Nekään, joiden äidinkieli on norja, eivät aina ole varmoja siitä, mitä prepositiota pitäisi käyttää, ja asia on vielä vaikeampi niille, jotka opettelevat norjaa vieraana kielenä.

Aamen!

Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.

Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.

Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.

Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.

Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.

Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.

Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.

Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.

No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.

Sivun verran esimerkkejä legge-verbin merkityksistä erilaisten prepositioiden kanssa.

torstai 2. lokakuuta 2014

Tervetuloa työpaikkalounaalle

Työpaikallani on henkilökunnalle tarkoitettu ruokala, josta saa lounasta hyvin edulliseen hintaan. Suomalaisesta tämä ei varmaankaan kuulosta mitenkään erikoiselta asialta, mutta Norjassa työpaikan lounasruokala on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia. Sellainen ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvyys.

Norjalaisten lounastottumuksiin jo perehtyneenä en odottanut mitään kovin kummoista. Silti ruokala onnistui yllättämään. Tai ehkä yllättää on väärä sana, sillä paremminkin ruokalan tarjonta on niin stereotyyppisen ja pelkistetyn perinorjalainen, että se on jo jotenkin hämmentävää.

Samankokoisella työpaikalla Suomessa ruokalan lounastarjonta käsittäisi ehkä pari, kolme erilaista lämmintä ruokaa, joista yksi olisi kasvisvaihtoehto. Lisäksi olisi tietenkin salaattipöytä. Norjalainen versio antaa periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: salaattilounas ja leipälounas. Jos oikein nälkä yllättää, voi tietenkin ottaa molemmat.

Leipälounas on norjalainen perinne, josta ei ilmeisesti hevillä luovuta. Tarjolla on sekä tuoretta leipää että näkkileipää sekä erilaisia leivänpäällisiä, jotka näyttävät parin kuukauden kokemuksen perusteella pysyttelevän varsin perinteisellä sekä muuttumattomalla linjalla. Juustoa (keltaista ja ruskeaa), maksapasteijaa, useita erilaisia kalajalosteita, kananmunia, paria sorttia lihaleikkeleitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa. Kerran tai pari viikossa on myös tonnikala- tai kanamajoneesisalaattia leivän päälle laitettavaksi.

Kerran viikossa tarjolla on lämmintä ruokaa, jonka laatu taitaa vaihdella sen mukaan, miten aktiivisella päällä ruokalan henkilökunta sattuu olemaan. Mistään kulinaristisesta nautinnosta ei oikein voi puhua, kun lämmin ruoka on esimerkiksi Meksikon pata -tyyppistä, "sekoita pussin sisältö veteen, lisää jauheliha ja kuumenna" -metodilla valmistettua apetta. Tai pussikeittoa. Jos henkilökunta on oikein innostunut kokkaamaan, tarjolla saattaa olla "hjemmelagt" eli itsetehtyä tomaattikeittoa tai jopa pizzantapaista.

Ja jos makeannälkä alkaa vaivata, päivittäin on tarjolla myös vohvelia. Tarkemmin ottaen vohvelitaikinaa, josta voi paistaa oman vohvelinsa. Jos tämä kuulostaa pieneltä luksukselta, niin ei se oikeasti ole. Vohvelia on Norjassa tarjolla aina ja joka paikassa. Se on normiruoka siinä kuin makkarakin.

Lounastarjonnassa ei siis ole pahemmin vaihtelua, mutta toisaalta kun katselee, mitä ihmiset syövät, saa vaikutelman, että monet eivät edes kaipaa vaihtelua. Vaikka esimerkiksi leivänpäällyksissä on valinnanvaraa, moni valitsee samat lisukkeet päivästä ja viikosta toiseen. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että ne, joilla on tapana laittaa kalasäilykkeitä leivän päälle, tuntuvat olevan aivan erityisesti tapoihinsa piintyneitä. En sano, etteikö kala olisi ihan hyvää ja vielä terveellistäkin, mutta kuinka sitä makrillia tomaattikastikkeessa oikein jaksaa syödä joka ikinen päivä?

Mainittu ruokala ei onneksi ole ainoa mahdollisuus, jos salaatti ja leipä alkaa tympiä, sillä lähiympäristöstä löytyy kahviloita ja kauppoja, joista voi lähteä etsimään vaihtoehtoja. Tai sitten voi ottaa eväspaketin mukaan kotoa, ja syödä omia eväitä ruokalassa, mikä on aivan luvallista. Tosin omatkin eväät - ainakin norjalaisten - koostuvat yleensä leivästä, joten enpä osaa sanoa, mennäänkö siinä sitten ojasta allikkoon vai miten käy.

Erästä ruokalaan liittyvää mysteeriä en ole parissa kuukaudessa onnistunut ratkaisemaan. Mihin ihmeeseen tarvitaan peräti kolme ruokalatyöntekijää, kun tarjoilu on edellä kuvatun kaltaista, ja työntekijöillä ei käsittääkseni ole muita säännöllisiä tehtäviä kuin ruokalan pyörittäminen? Yhden tietenkin pitää seistä kassalla, joten tarvitaan toinen huolehtimaan, että ruokaa on tarjolla riittävästi. Mutta se kolmas. Työnjohto? Seuran pitäminen kahdelle muulle? Järjestyksenvalvonta? 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Sinusta on tullut norjalaisempi kuin norjalaiset itse, kun...

Varoitus: Seuraava postaus sisältää stereotypioita, jotka saattavat aiheuttaa ärsytystä herkimmissä lukijoissa!

...muistat aina sopivan tilaisuuden tullen lausahtaa, että "ei ole huonoa säätä, on vain huonoja vaatteita". Kuin tämän vakuutena vaatekaappisi on pullollaan laadukkaita ulkoiluvaatteita, joita käytät muutenkin kuin ulkona reippaillessasi.

...muistat myös muistuttaa, että "norjalaiset syntyvät sukset jalassa". Sinun tapauksessasi se tarkoittaa laskettelusuksia.

...Facebook-päivityksesi vyöryttävät ystäviesi ihailtavaksi vain positiivisia asioita: valokuvia sinusta ja perheestäsi pitämässä hauskaa, kertomuksia siitä, kuinka loistavasti leipomuksesi onnistuivat ja kuinka täydellisiä lapsesi ja puolisosi ovat. Profiilikuviksesi valitset vain kuvia, joissa oikeasti esiinnyt eduksesi.

...lähdet töistä kotiin viimeistään neljältä, eikä mieleesikään juolahda ajatella työasioita ennen kuin seuraava työpäivä alkaa.

...kiirehdit sanomaan "se ei ole minun syyni", kun jossain lähiympäristössäsi havaitaan jonkun tehneen virheen. Sanot näin myös siinä tapauksessa, vaikka kyseinen asia olisi ollut sinun vastuullasi. Tämän jälkeen osallistut innolla syyllisen etsintään.

...kauhistelet välillä korkeita hintoja, mutta kaivat sitten pankkikorttisi esiin ja maksat kiltisti ja enempiä mutisematta sen, mitä pyydetään ja vaikka vähän enemmänkin, jos tarjolla on lisää ostettavaa.

...kerrot mielelläsi ystävillesi ja tuttavillesi sekä satunnaisille vastaantulijoille, paljonko talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi maksoivat.

...ostat talosi, autosi, kesämökkisi ja veneesi lainarahalla, etkä emmi ottaa suurtakaan lainaa, koska uskot vakaasti kykyysi hoitaa lainaasi seuraavat 30 vuotta. Taloudellinen tilanteesi ei käsityksesi mukaan voi mitenkään huonontua, koska sellainen ikävä asia kuin työttömyys ei tule ikinä koskettamaan sinua mitenkään.

...käyt autolla viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa ruokakaupassa, koska siten säästät aikaa etkä turhaan rasitu kävelemisestä. Näin säästyneen ajan käytät lenkkeilyyn tai muuhun liikuntaan.

...syksyn tullen kauhistelet sähkön hinnan nousua, mutta et ymmärrä, miksi sinun pitäisi sammuttaa valot huoneesta, jossa valoja ei sillä hetkellä tarvita, tai mikset voisi jättää kaikkia valoja päälle lähtiessäsi muutamaksi tunniksi pois kotoa. Onhan sinulla varaa maksaa sähkölasku, ja naapurit voivat vaikka luulla toisin, jos valot eivät pala.

...koet tärkeäksi ilmentää yksilöllisyyttäsi, mutta haluat kuulua porukkaan ja olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

...ajattelet, että kaikenlaiset säännöt ovat viranomaisten holhousta, joka on aivan turhaa. Koska säännöt on tehty rikottaviksi, kävelet päin punaisia ja pysäköit autosi liikenneympyrään, jos se sillä hetkellä vaikuttaa sinusta sopivalta paikalta. Pidät kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että autoa ajaessasi pysähdyt aina suojatien eteen ja päästät jalankulkijan ylittämään tien. Paheksut syvästi niitä autoilijoita, jotka eivät tee näin.

...tiedät, että kala on terveellistä, ja sitä pitäisi syödä 2-3 kertaa viikossa. Tiedät myös, että vihannekset ja hedelmät ovat terveellisia, ja niitä pitäisi syödä viisi annosta päivässä. Valitset kuitenkin mieluiten liharuuan ja jätät salaatit syömättä.

...ilahdut aidosti, kun jossain on tarjolla makkaraa. Et voisi myöskään kuvitella syntymäpäiväjuhlia ilman makkaraa. Makkara on muutenkin mielestäsi kelpo ateria milloin tahansa.

...syöt päivittäin lounaaksi leipää erilaisilla päällysteillä, ja pidät salaattilounasta syövää työkaveriasi terveysintoilijana. Lämmin lounas taas kuulostaa jo ajatuksena niin erikoiselta, ettet oikein osaa edes kuvitella syöväsi sellaista. - Päivällinen kaksi kertaa päivässä??

...rakastat makeaa, eikä mieleesikään juolahda, etteikö aivan pienillekin lapsille voisi säännöllisesti syöttää karkkia ja muita sokeriherkkuja.

...puhut ylpeänä omaa murrettasi. Mitä erikoisempi murre, sen parempi. Keskustelet myös mielelläsi ihmisten kanssa heidän murteistaan ja vertailet niitä keskenään.

...omistat kansallispuvun, ja käytät sitä ainakin kansallispäivänä. Myöskään häät ja rippijuhlat eivät aiheuta pukeutumisongelmaa, sillä pukeudut tietenkin kansallispukuun.

...sinulla on pitkät hiukset, jos olet nainen, tai sinulla on parta, jos olet mies. Et ymmärrä, miksi sinun pitäisi käyttää silmälaseja, kun piilolinssitkin on keksitty. Ja näönkorjausleikkaus.

...Norja on mielestäsi maailman paras maa, ja ulkomailla voi törmätä kaikenlaiseen epäilyttävään ja jopa vaaralliseen. Tämä ei kuitenkaan estä sinua lomailemasta Kreikassa tai Kanarian saarilla.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Lippu salkoon vai ei?


Mies huomasi lipun yhden naapurin parvekkeella ja riemastui. Onko tänään liputuspäivä? Missä se meidän lippumme onkaan? Pikainen googlaus kuitenkin paljasti, että kyseessä ei ole kansallinen liputuspäivä, vaan kyseisessä naapurissa todennäköisesti juhlitaan syntymäpäivää. Eikä lippuja sen puoleen näkynyt missään muualla kuin tällä yhdellä parvekkeella. 

Yllätyin miehen äkillisestä liputusinnosta ja ihmettelin, että mitä se nyt noin vaahtoaa, kunnes muistin, että meillä tosiaan on nykyään itselläkin lippu. Naapurustossa joku kaupitteli kesällä ylimääräistä lippua tankoineen sekä seinätelinettä sille, ja mies tarttui tarjoukseen haukkana. Meillä on joskus ennenkin ollut puhetta siitä, että voitaisiin hankkia lippu, mutta asiassa ei ole aikaisemmin päästy ajatusta pidemmälle. Olemme nimittäin olleet lähinaapuruston lähestulkoon ainoita, joilla ei ole parvekelippua, ja siten hieman kummajaisia.

Ei niin, että norjalaiset jatkuvasti olisivat vetämässä lippua salkoon. Suosituin liputuspäivä on ehdottomasti kansallispäivä, 17. toukokuuta, jolloin sinivalkopunaiset liput liuhuvat kaikkialla ja ihmiset kulkevat ympäriinsä lippu kädessä tai vähintään lipunvärinen ruusuke rinnassa. Myös syntymäpäivää ja muita henkilökohtaisia merkkipäiviä on tapana juhlistaa liputtamalla.

Miehen tarve googlata liputuspäivät pohjautunee siihen, että muuten kuin edellä mainittuina päivinä liputtaminen ei näytä olevan erityisen suosittua. Liputuspäivät eivät siis ilmeisesti ole ihmisillä takaraivossa samalla tavalla kuin Suomessa, jossa lipun näkeminen helmikuussa saa aikaan välittömän mielleyhtymän Runebergiin. 

Norjassa on tänä vuonna 15 virallista liputuspäivää, joista viisi on kuningasperheen merkittävimpien jäsenten syntymäpäiviä. Kuningasparin (Harald ja Sonja) lisäksi liputuksella juhlistetaan suorassa kruununperimysjärjestyksessä seuraavana olevia (Haakon, Ingrid Aleksandra) sekä näiden mahdollisia puolisoita (Mette-Marit). 

Muut liputuspäivät ovat uudenvuodenpäivä, saamelaisten päivä (6.2.), ensimmäinen pääsiäispäivä, kansainvälinen työläisten päivä eli vappu, miehityksestä vapautumisen päivä 1945 (8.5.), perustuslain päivä eli kansallispäivä (17.5.), unionin purkamisen päivä 1905 eli itsenäisyyspäivä (7.6.), ensimmäinen helluntaipäivä, Olsok eli Pyhän Olavin kuolinpäivä (29.7.) ja ensimmäinen joulupäivä. Myös Stortingetin eli kansanedustuslaitoksen vaalipäivä on liputuspäivä. Virallisten päivien lisäksi tapana on liputtaa myös YK:n päivänä (24.10.) ja mahdollisina muina päivinä, joista hallitus päättää tapauskohtaisesti. 

Suomessahan on virallisten liputuspäivien lisäksi myös ns. vakiintuneita liputuspäiviä, jolloin muistellaan esimerkiksi suomalaisen kulttuurin kannalta merkittäviä henkilöitä. Norjasta tällaiset "kulttuuriset" liputuspäivät puuttuvat. Toisaalta noin monen kuningasperheen edelleen hengissä olevan jäsenen syntymäpäivänä liputtaminen taas tuntuu jotenkin erikoiselta. Minun mielestäni ainakin.

Kansallispäivä on ainoa päivä, jolloin olen havainnut norjalaisten liputtavan suurin joukoin. Muut liputuspäivät ovat poikkeuksetta menneet ohi niin, etten ole havainnut mitään merkkipäivää olevankaan. En tiedä, miksi norjalaiset liputtavat niin nihkeästi. Ehkä liputuspäiviä ei pidetä niin merkittävinä, että kansalaisten pitäisi ne huomioida. Lippujen puutteesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansallispäivä osoittaa, että kaikilla kynnelle kykenevillä on lippu. Jos pihassa ei ole lipputankoa, lippu viritetään parvekkeelle. Samoin syntymäpäivän juhliminen ilman liputusta taitaisi olla epänorjalaista.

Itse lippuun suhtautuminen tuntuu olevan jossain määrin rennompaa kuin Suomessa. Norjan lipun kuva vaatteissa on aika tavallista. Esimerkiksi lippukuvioisiin bikineihin sonnustautuminen tuntuisi minusta aina oudolta ainakin, jos kyseessä olisi Suomen lippu, mutta norjalaisille lippu takapuolen peitteenä taitaa olla vain tapa julistaa omaa norjalaisuuttaan. 

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Kissan häntää nostamassa

Olen töissä kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmiset kehuvat toisiaan. Myös silloin, kun kehumisen kohde ei ole kuulemassa. Työkavereita mainitaan päteviksi ja osaaviksi, esimiestä tehtäväänsä erityisen sopivaksi.

Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.

Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.

Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.

Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.

On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.

Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.

Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.

Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.

Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.

Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.

maanantai 25. elokuuta 2014

Kierrätys kunniaan

"Auta meitä tekemään maastamme vähemmän myrkyllinen"
Askerin kunta muisti meitä taas kierrätysvalistuksella. Kierrätysoppaita ja muita vastaavia painotuotteita jaetaan kotitalouksiin noin pari kertaa vuodessa. Tämänkertaisen vihkosen teemana on ympäristömyrkkyjen vähentäminen, ja kylkiäisenä tuli laatikko, johon voi kerätä käytettyjä paristoja, sekä vaatekierrätyspussi. 

Norjassa jätehuollon ja kierrätyksen järjestelyt vaihtelevat kunnasta toiseen, ja esimerkiksi nykyisen asuinkunnan, Askerin, ja entisen asuinkunnan, Bærumin, systeemeissä on jonkin verran eroa. Oslon jätehuollosta en osaa sanoa mitään tarkempaa, mutta muistelen kuulleeni, että siellä ei olla yhtä pitkällä kehityksessä kuin naapurikunnissa. 

Meidän rivitaloalueellamme on neljän sortin jäteastioita: biojäte, pakkausmuovi, paperi & kartonki ja sekajäte. Kun joka rivitalolla on omat jäteastiansa, erilaisia roskiksia tuntuu olevan joka nurkassa. Kunkin talon asukkaat ovat vastuussa omasta jätepisteestään, joten niiden ulkoasu riippuu täysin siitä, kuinka aktiivisia ja käsistään käteviä ihmisiä kyseisessä talossa asuu. Meidän talomme jäteastiat nököttävät betonialustalla, pienen aidan ympäröiminä. Naapuritalon asukkaat nikkaroivat pari vuotta sitten tuulta ja tuiskua kestävän katoksen. Toisen naapuritalon roskikset seisovat tien vieressä kaltevalla sora-alustalla. Asuntoyhtiö ei taida vastata muusta kuin jätehuoltosopimuksen tekemisestä, ja se, että joka talolla ylipäätään on kaikki roska-astiat, lienee täysin kunnan ansiota.

"Miten käytät paristoja, on oma asiasi. Minne heität paristot, koskettaa meitä kaikkia."
Talon nurkalta löytyvien jäteastioiden lisäksi lasi- ja metallikeräysastioita on sijoiteltu sinne tänne lähinnä kauppojen pihoihin, ja vaatteidenkeräyslaatikot ovat pääsääntöisesti UFF:n hallinnoimia. Ongelmajätteitäkin kerätään joidenkin huoltoasemien luona oleviin pisteisiin. Minuun on kuitenkin henkilökohtaisesti tehnyt suurimman vaikutuksen paikallisen kaatopaikan lajitteluasema. Roska-autojen sekajätelastit mennevät jonnekin muualle, mutta jos kuntalainen haluaa päästä eroon vaikkapa varastoaan siivotessaan löytämästään roskatavarasta, lastia ei todellakaan kipata summanmutikassa jätekasaan, vaan joka ikinen roska lajitellaan jätelaitoksen työntekijöiden valvovan silmän alla. Onhan näitä vastaavia laitoksia varmaan muuallakin, mutta niissä on harvemmin tullut käytyä.

Järjestelmää äkkiä katsoen voisi saada käsityksen, että norjalaiset ovat hyvinkin kierrätys- ja ympäristötietoisia, mutta enpä menisi asiaa vannomaan. Askerin kunnassa jätteiden lajittelu alkoi vasta kolmisen vuotta sitten ja asukkaiden valistus on ollut voimallista. Paperia kai kierrätettiin jo aikaisemminkin, mutta muu jäte taisi mennä pääsääntöisesti yhteen ja samaan roskikseen. Erilaista roskaa löytyy runsain määrin teiden varsilta, ja minä jaksan joka kevät ihmetellä takapihalle talven aikana jostakin kulkeutuvia ja sitten lumen sulaessa paljastuvia roskia. Ja vieläkin ärsyttää, kun muistelen edellisten asukkaiden terassin alle ja varaston taakse jättämiä vanhoja lautasantenneja, sälekaihtimia ja rikkinäisiä puutarhakalusteita, joiden pois siivoaminen oli meidän ensimmäinen pihanhoidollinen toimenpiteemme. Eivät kaikki tietenkään roskaa, mutta muutamakin sikailija saa kyllä paljon sotkua aikaan.

Ihmisten asenteet saattavat istua aika tiukassa, mutta onneksi lajittelun ja kierrätyksen opettelu näyttää sujuvan melko hyvin ainakin lähinaapurustossa. Asialle on eduksi myös se, että norjalaiset paitsi haluavat näyttää olevansa valistuneita ja vähintään yhtä hyviä - mielellään jopa parempia - kuin naapurit, myös taitavat olla hyvin tottuneita kollektiiviseen asenteiden muokkaukseen.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pikakurssi norjankieliseen keskusteluun

Saat perehdytystä tietojärjestelmiin, joita käytät uudessa työssäsi. Norjaksi tietenkin. Ymmärrät, mistä on kyse, vaikka perehdyttäjän puhe vilisee ennestään tuntematonta sanastoa, koska olet joskus käyttänyt samantapaisia järjestelmiä suomeksi. Et kuitenkaan keksi mitään fiksua kysyttävää. Etkä oikein ehdikään kysellä niitä näitä, koska kirjoitat samalla muistiinpanoja sekaisin suomeksi ja norjaksi toivoen, että saat niistä selvää vielä seuraavana päivänä. Perehdyttäjälle pitäisi kuitenkin jollakin tavalla viestittää, ettet ole tipahtanut kärryiltä.

Lounaspöydässä keskustelu lainehtii sinne tänne. Keskustelijat ovat kotoisin muutamalta eri murrealueelta, joten toisten ymmärtäminen on helppoa, toisten vähemmän helppoa. Koska olet vastatullut, et vielä ymmärrä sisäpiirin viittauksia, joten senkin takia kommentoiminen jää vähälle. Et kuitenkaan halua ihmisten luulevan, ettei sinua kiinnosta ja istut sen takia tuppisuuna lounasleipääsi mussuttaen. Haluat osallistua keskusteluun jollakin tavalla, vaikkei sinulla varsinaisesti ole mitään erityistä sanottavaa.

Mitä siis teet? Otat käyttöön muutaman tällaisissa tilanteissa hyvin käyttökelpoisen fraasin ja sanan, ja lausahtelet niitä sopivaksi katsomissasi kohdissa. Seuraavilla pääsee hyvin alkuun.

Akkurat - Myötäilet puhujaa ja ilmaiset, että olipa mielestäsi osuvasti sanottu. Et missään tapauksessa ole eri mieltä. Asiasta riippuen olet ehkäpä saanut pienen ahaa-elämyksen juuri sanotusta.

Nettopp - Jos alkaa tuntua siltä, että hoet akkuratia liikaa, voit vaihtaa välillä tähän sanaan.

Enig - Olet samaa mieltä puhujan kanssa.

Helt enig - Olet täysin samaa mieltä.

Spennende - Ilmaiset, että asia on mielestäsi kiinnostava.

Du er så flink! - Ihastelet puhujan fiksuutta tai kykyjä, jotka on juuri tuotu esille.

Näitä lausahduksia sopii toki käyttää muissakin vastaavissa tilanteissa. Jos et oikeasti ymmärrä, mistä puhutaan, suosittelen varovaisuutta kommentoinnissa ja muiden keskusteluun osallistuvien reaktioiden tarkkailua, jotta et tule astuneeksi salaattikulhoon, kuten norjalaisilla on tapana sanoa. 

torstai 14. elokuuta 2014

Lieviä kielellisiä haasteita

Uudet työkuviot tuovat mukanaan kaikenlaista uutta, jota on opeteltava tai johon on sopeuduttava. Uusi työyhteisö on hyvin erilainen kuin vanha, mikä näkyy esimerkiksi asenteissa äidinkieleltään ei-skandinaavista kollegaa kohtaan. Toisaalta suomalaisena en ole lähellekään työpaikan eksoottisin eläin tadžikin, australialaisen ja muiden vastaavien rinnalla.

Aiemmin olin työpaikan ainoa ei-skandinaavi, jonka norjankielentaito tuntui joillekin olevan yllätys, vaikka sitä kuitenkin työssä edellytettiin. Uudessa paikassa ulkomaalaisia on enemmän, minkä takia murtaen norjaa puhuviin ulkomaalaisiin on ilmiselvästi totuttu. Jos jonkun norja ei ole täydellistä, se ei tunnu olevan minkäänlainen kynnyskysymys, vaikka työnkuvaan kuuluu kommunikointi norjaksi sekä suullisesti että kirjallisesti mahdollisesti suurenkin ihmisjoukon kanssa.

Ensimmäisten parin viikon aikana on ollut mielenkiintoista huomata, miten heti kättelyssä saatetaan varmistaa, että ymmärränkö minä, jos puhujan murre on täkäläisestä poikkeavaa. Toistaiseksi töissä ei ole tullut vastaan sellaista murretta, jota en ymmärtäisi ainakin suurin piirtein, ja käytännössä ihmisten erilaisiin puhetapoihin tottuu suhteellisen pian.

Tänään olin lievästi yllättynyt ja huvittunut, kun esimies kyseli minulta ohimennen, luenko norjaa sujuvasti ja miten sen kirjoittaminen sujuu. Ottaen tosiaan huomioon työnkuvan, oli hieman yllättävää, ettei tällaisesta asiasta juurikaan puhuttu jo työhaastattelussa. Esimies lupautui myös oikolukemaan tekstejäni silloin, kun katson siihen olevan tarvetta. Hän kuulemma oikolukee myös puolalaisen kollegan tekstit.

Täysin entisestä poikkeava työ - mutta pitkälti samanlainen kuin Suomessa - tuo mukanaan myös ammattisanastoa, johon en aiemmin ole perehtynyt. Ammattisanasto ei kuitenkaan ole mikään suuren suuri ongelma, vaan siihen pääsee sisälle suhteellisen nopeasti, koska sitä käytetään jatkuvasti. Sen sijaan kielitaito joutuu koetukselle jossain aivan muualla.

Lounaspöytäkeskustelut ja muut vapaamuotoiset jutteluhetket useamman ihmisen kesken asettavat haasteita. Ensinnäkin hyppääminen mukaan sinne tänne rönsyilevään norjankieliseen keskusteluun on vaikeaa, kun puheen ymmärtäminen ja puheen tuottaminen eivät ole aivan synkronisoituneet samalla nopeudella tapahtuviksi. Lisähaastetta tuo se, että nyt keskustelut liikkuvat aivan eri sfääreissä kuin ennen, koska esimerkiksi ihmisten koulutus sekä kiinnostuksen aiheet ovat varsin erilaiset kuin entisillä kollegoilla.

Kuriositeettina mainittakoon, että minulle tehtiin heti ensimmäisenä työpäivänä tiettäväksi, miltä osastoilta löytyy muita suomalaisia siltä varalta, että kaipaan joskus suomenkielistä juttuseuraa. Myös virolainen kollega esiteltiin erityisesti painottaen, että mehän mahdollisesti ymmärrämme toisiamme. 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Uusi työpaikka ja mistä se ilmaantui

Kirjoittelin taannoin, miten työnhaku Norjassa tapahtuu. Sitähän tässä on tullut viime aikoina harrastettua, kunnes sitten parin mutkan kautta tärppäsi.

Kun tieto edellisen työn loppumisesta tuli, tehostin työnhakua entisestään. Minähän en tässä suhteessa ole levännyt laakereillani oikeastaan hetkeäkään viime vuosina, vaikka hakutoiminnan intensiivisyydessä on ollut vaihtelua. Nyt, kun uusi työpaikka oli pakko löytää ja vieläpä mahdollisimman pian, laitoin omat vaatimukseni ja toivomukseni uusiksi. Toisin kuin tässä tilanteessa voisi kuvitella - että kaikki kelpaa - kiristin vaatimuksia ja päätin hakea vain sellaisia työpaikkoja, joissa oikeasti voisin kuvitella viihtyväni ja joissa pääsisin käyttämään koulutukseni ja aiemman suomalaisen työkokemukseni tuomaa osaamista. Sen sijaan, että syytäisin hakemuksia sinne tänne, panostaisin hakemusten laatuun ja oman osaamiseni myymiseen sellaisille työnantajille, joista minä olin kiinnostunut.

Tämä ei ehkä kuulosta kovin järkevältä, kun takana on muutama vuosi vihreämmän oksan etsimistä ilman tuloksia. Olin kuitenkin niin perinpohjin tympääntynyt töihin, joita tekevät lähinnä maahanmuuttajat ja nuoriso, että halusin jotain muuta. Sanotaanko nyt vaikka, että "oikeita töitä". Ja hyvämaineisen ja luotettavan työnantajan vielä siihen päälle.

Erinäisiä hakemuksia lähetettyäni pääsin myös pariin haastatteluun. Kumpaakaan näistä paikoista en saanut, mutta pari viikkoa jälkeenpäin sain puhelun toiselta työnantajista, joka kutsui keskustelemaan muista mahdollisuuksista. Joidenkin paikkojen täyttämisen myötä oli vapautunut sijaisuuksia, joita ei ollut pakko laittaa julkiseen hakuun. Keskustelujen lopputuloksena sain työtarjouksen, jonka hyväksyin.

Koko prosessi osoitti tai ainakin sai epäilemään tiettyjä asioita.

Norjassa työnhakijan omaa aktiivisuutta ei korosteta turhaan, koska vain hyvin pieni osa avoimista paikoista laitetaan julkiseen hakuun. Sen sijaan niihin värvätään tekijöitä muin keinoin. Minä satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaikken saanutkaan sitä alunperin hakemaani työtä. Sen sijaan nimi tuli työnantajan mieleen, kun piti löytää sijainen aivan vastaavaan tehtävään.

Sijaisuuksia ei missään nimessä pidä hyljeksiä. Tämän sijaisuuden olisin ottanut vastaan, vaikka olisin vielä ollut entisessä työpaikassani ilman uhkaa töiden loppumisesta siellä. On organisaatioita, joihin käytännössä pääsee sisään lähinnä vain sijaisuuksien kautta. Norjassa henkilön "sopivuus" tuntuu olevan niin olennaisen tärkeää, että vakituiseen työhön ei hevillä oteta ulkopuolista, jota kukaan ei tunne ennalta. Sijaisuus on mahdollisuus osoittaa sekä osaamistaan että soveltumistaan työyhteisön sosiaalisiin kuvioihin.

Joskus työnantaja kiinnittää hakijan CV:ssä huomiota erilaisiin asioihin, kuin mitä työnhakija ehkä tulee ajatelleeksi. Tämä minusta tosissaan kiinnostunut työnantaja oli kiinnostunut ennen kaikkea soveltuvasta kokemuksesta. Koulutuksesta ei haastattelussa juurikaan keskusteltu, mutta varsinkin myöhemmässä keskustelussa kävi ilmi, että hyvin suurella osalla hakijoista ei ole tehtävään vaadittavaa aiempaa kokemusta. Toisen työnantajan haastattelussa kävi ilmi, että plussikseni oli laskettu mm. suomalaisuus sekä eräs kouluaikojen harrastus. Toki muukin pätevyys oli huomioitu, mutta nämä seikat olivat ilmeisesti pistäneet silmään hakijoiden joukossa. Näistä asioista voi tehdä ainakin sen päätelmän, että otettaessa yhteyttä työnantajaan ennen hakemuksen lähettämistä kannattaa yrittää urkkia, millaista ihmistä sinne oikeastaan yritetään löytää. Ja sitten tietenkin tuoda halutut ominaisuudet selvästi esille hakemuksessa.

Työnantajat, joille nyt lähettelin hakemuksia, ilmoittavat pääsääntöisesti toivovansa, että "työntekijäkunta heijastaa yhteiskunnan monimuotoisuutta" eli suomeksi sanottuna esim. maahanmuuttajahakijoita ei hyljeksitä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan tarkoita, että maahanmuuttaja olisi jotenkin paremmassa asemassa. Ei-länsimaista alkuperää olevia saatetaan kutsua haastatteluun helpommin, mutta eurooppalainen hakija on pääsääntöisesti samalla viivalla norjalaisten kanssa. Valitsijoista sitten riippuu, miten ulkomaalaisiin hakijoihin suhtaudutaan.

Mutta millä perusteella sitten lopulta tehdään päätös siitä, ketkä arviolta 100-150 hakijasta kutsutaan haastatteluun, jäi hieman askarruttamaan mieltäni. Lähetin hakemuksia useaan paikkaan, mutta haastattelukutsu tuli vain kahdesta. Osa niistä paikoista, joihin en päässyt haastatteluun, oli sellaisia, jotka oman arvioni mukaan vastasivat vielä paremmin osaamistani kuin ne, joihin minua haastateltiin. Todennäköisesti tässä asiassa on paljolti kyse myös sattumasta ja tuurista. Toisaalta myös sisäiset hakijat saattavat kiilata haastateltavien listan kärkeen, ennestään tuntemattomien ihmisten edelle. Sisäisten hakijoiden suosiminen ei tietenkään ole mikään norjalainen erityispiirre. Samaa tapahtuu myös Suomessa.

Norjankielinen haastattelu oli asia, joka jossain määrin jännitti etukäteen. Toki nykyään juttelen jo vaikka mitä norjaksi, mutta eri asia sitten on, miten oikealta kieli kuulostaa norjalaiseen korvaan. Työpaikoissa, joita hain, norjan kielen taito on edellytys tehtävien hoitamiselle. Tämä huomioiden toisessa haastattelussa tuntui hieman absurdilta, kun minulta heti kättelyssä varmistettiin, että ymmärränhän heidän puhettaan. Ja että saan kaikin mokomin sanoa, jos en ymmärrä jotain. No, ymmärsin enkä kysellyt selvennyksiä. Tosin minun norjaani korjattiin pari kertaa. Tämä oli nimenomaan se työnantaja, jonka palveluksessa aloitin viime perjantaina, joten mitä ilmeisimmin kielitaitoni arvioitiin riittäväksi.

Nyt ovat sitten edessä uudet haasteet ja niiden myötä norjan kielen syventävä kurssi, ammattisanasto. Uusi työ teettää aina alkuvaiheessa tavallista enemmän työtä, ja tämä työ todennäköisesti vielä enemmän nimenomaan kielen takia.

Mikäli se ei vielä edellä käynyt ilmi, niin olen erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Nyt on vuosi aikaa tehdä itsestään korvaamaton. ;)

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Helle


Tänä vuonna norjalainen kesä on osoittautunut kesäksi ainakin loma-aikaan heinäkuussa. Hellettä piisaa ja meilläpäin lämpötila on noussut 30 asteeseen tai yli jo monta päivää putkeen. Tänään alkoi jo syntyä ukkospilviä, mutta eihän siitä sitten kuitenkaan mitään ukkosilmaa tullut. Josko sitten huomenna ilma raikastuisi.

Tällä kelillä voi vaikka tutustua norjalaiseen lyriikkaan, jos ei kuumuudelta muuta jaksa.

Oletko sitä tyyppiä, joka ei koskaan rusketu ja joka ei edes erityisesti yritä?
Pidetäänkö sinua tylsänä pelkurina, koska sinua ei yleensä huvita uida?
Onko sinulla ongelmia seurustella liian positiivisten ihmisten kanssa?
Et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Oletko sitä tyyppiä, joka mielellään istuu, istuu sisällä ryyppäämässä, kun aurinko paistaa?
Oletko sitä tyyppiä, joka on heikkona urheiluun, mutta vain ruudulla ja vain, kun me voitamme?
Siinä tapauksessa sinulla on ongelmia herneaivoisten yhdistyksen mukaan.
Mutta et ole yksin, meitä samanlaisia on paljon.

Ihmiset, minulla on uutisia, pyydän ehdotonta hiljaisuutta.
Odotus on ohi, ensi yönä sataa lunta.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Oletko sitä tyyppiä, joka ärsyyntyy ihmisistä, joiden aina pitää tehdä vaikutus?
Jos sinulla on jääkaappi, jos sinulla on TV, silloin sinulla on kaikki, mitä tarvitset elääksesi.

Täältä tulee talvi.
Täältä tulee kylmä, hieno aika.
Täältä tulee talvi.
Lopultakin rauha.

Joachim "Jokke" Nielsen
Suom. Heli


Kappaleen alkuperäinen esittäjä on Jokke & Valentinerne, mutta minä itse pidän enemmän tästä Ingrid Olavan cover-versiosta.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Minikokoinen kesäparatiisi


Yksi rivitalossa asumisen ehdottomista eduista on oma takapiha. Runsas kolme vuotta sitten tähän asuntoon muuttaessamme meidän takapihallamme oli lähinnä kivenmurikoita ja kokoelma erilaisia rikkaruohoja, sillä aiemmat asukkaat eivät olleet välittäneet pihanhoidosta tippaakaan. Puutarhaprojektin myötä tilanne on muuttunut ja takapihalla on tällä hetkellä pikkuinen kesäparatiisi. Pihahan ei ole kovin suuri, mutta puutarhaharrastuksen ylläpitämiseen se kyllä riittää.

Projektin suurimmat ponnistukset tulivat valmiiksi viime kesänä nurmikon tekemisen myötä, ja istutuksetkin on pääosin tehty. Nyt sitten odotellaan istutusten kasvamista ja pihan muuttumista rehevämmäksi. Kolme vuotta sitten istutetut marjapensaat tosin tekevät jo tänä vuonna ensimmäistä kertaa marjoja, muttei niistä vielä aivan hilloksi asti riitä. Tästä eteenpäin puutarhaprojekti on lähinnä hienosäätöä - kitkemistä, ruohonleikkausta ja etanankestävien perennojen testausta. Ja joku voisi tietenkin vielä rakentaa portaat talon nurkalta alas nurmikolle.

Jos tekemisen puute kuitenkin yllättää, pari aluetta on vielä odottamassa, että keksin, mitä tehdä niille. Talon päädyssä, suurimman osan päivästä varjossa on muutaman neliömetrin ala, jolla aikaisemmin kasvoi sammalta ja voikukkia. Sammaleentorjunnan ja voikukanjuurien ylös kaivamisen seurauksena nykytilanne on lähinnä niitty, joka kuitenkin vaatii jatkuvaa silmälläpitoa, koska sammal näyttäisi kovin mielellään ottavan tilan uudelleen haltuunsa.

Lisäksi pihan perällä on rinnealue, jolle ei ole vielä tehty muuta kuin raivattu ylimääräiset kasvustot pois. Sinne voisi kehitellä jotain, mutta mieluiten jotain sellaista, joka ei edellytä kovin paljon kaivamista. Takapiha kun on runsaskivistä täytemaata, ja jokaisesta istutuskuopasta pitää kangeta ylös useampia vähintään nyrkin kokoisia murikoita.


Rivitaloalueellamme on noin sata pikkuruista takapihaa, joita ihmiset näyttävät hoitavan ja hyödyntävän hyvin vaihtelevasti. Muutamalla pihalla on hienot istutukset, toiset kasvavat heinää ja yleisin pihamalli taitaa olla pelkkä nurmikko.

Hyötykasvit eivät näytä olevan suosittuja. Joillakin on vanha, jo aiemman asukkaan istuttama omenapuu, mutta marjapensaat ovat todella harvassa ja kasvimaata en ole havainnut missään. Vaikka pihat ovat pieniä, jotakin niihin kyllä mahtuisi, mutta ilmeisesti trendi on, että pihanhoidon pitää olla mahdollisimman helppoa ja hoitua ruohonleikkurilla.

Pihaa enemmän panostetaan parvekkeeseen ja terassiin sekä ulko-oven edustaan, joilta saattaa löytyä hyvinkin näyttäviä ruukkukasveja. Parhaimmillaan kalustetut terassit ja parvekkeet ovat olohuoneen jatkeita, mutta niidenkin välillä näyttää olevan suuria eroja panostuksessa. Hienoksi laitettu terassi ei kuitenkaan tarkoita, että itse pihalle olisi tehty mitään erityistä. Samanlainen linja terassien ja pihojen suhteen on tavallinen myös lähiympäristön omakotialueilla.

Meillä meneekin sitten niin päin, että piha on hoidossa, mutta parvekkeeseen ja terassiin ei ole erityisemmin panostettu. Ehkä pitää seuraavaksi alkaa sisustaa niitä, kun pihanhoito ei vie enää kaikkea aikaa ja energiaa kesällä.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Lost & found: Juhannus


Viime vuosina olen harmitellut ja ihmetellyt juhannuksen puuttumista norjalaisesta kulttuurista. Ensivaikutelma oli, ettei sitä vietetä lainkaan. Sitten löytyi jonkinlaista Sankthansin juhlintaa, joka oli kyllä varsin aneemista suomalaiseen juhannukseen verrattuna. Lopulta selvisi sekin, että juhannusjuhlinnan puuttuminen tai pienimuotoisuus onkin tanskalaisten syytä.

Tänä vuonna katselin silmä tarkkana mainintoja Sankthansin vietosta, ja löysinkin jotain. Norjan "virallinen" ja oikein televisioitu Sankthanaftenin (23.6.) juhlinta tapahtui tänä vuonna Vollenissa, kävelymatkan päässä meiltä. Eikun menoksi!

Vollenissa poltetaan kokkoa joka vuosi, ja ilmeisesti se on suhteellisen suosittu juhlapaikka. En sitten tiedä, paljonko väkeä nimenomaan televisiointi ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisäohjelma oli houkutellut paikalle, mutta joka tapauksessa tungos oli melkoinen. Tämä oli itse asiassa myös yksi niitä harvoja tapauksia, jolloin olen nähnyt norjalaisten kävelevän ja pyöräilevän jonnekin joukoittain ilman, että kyseessä on urheilutapahtuma.


Järjestetty ohjelma näytti rajoittuvan kokon sytyttämiseen ja musiikkiesityksiin. Kokkoa sytyttämässä oli Norjan tämän hetken suurin lapsitähti. Muuten Sankthansin vietto vaikutti olevan lähinnä piknik-eväiden syömistä rantakalliolla, jossa ihmiset istuivat vilteillään kuin sillit suolassa. Jos omat makkarat ja kertakäyttögrilli eivät olleet tulleet mukaan, makkaraa oli myös myynnissä.

Suomalaisista juhannusjuhlista poiketen näissä juhlissa alkoholilla ei näyttänyt olevan osuutta. Ilmeisesti se ei ole täällä tapana, ja tietenkin juhlinnan sijoittuminen maanantai-iltaan myös rauhoittaa menoa, sillä lomakausi ei ole vielä kunnolla alkanut. Sitä en tosin pannut merkille, oliko ihmisillä esimerkiksi viinilaatikoita mukanaan. Yhden nuorehkon miehen kuulin kyselevän makkaranmyyjiltä, onko missään myynnissä minkäänlaista alkoholia ja vastaus oli että ei.


Kotiin palattua totesin, että tv-lähetys Sankthans-juhlista oli edelleen menossa. Iltakymmeneltä näytettiin jo uusintana kokon sytyttäminen, ja sen jälkeen ryhdyttiin muistelemaan pelastajien ja pelastettujen kokemuksia veneilyonnettomuuksista. Että näin riehakasta menoa!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...