Olen töissä kiinnittänyt huomiota siihen, miten ihmiset kehuvat toisiaan. Myös silloin, kun kehumisen kohde ei ole kuulemassa. Työkavereita mainitaan päteviksi ja osaaviksi, esimiestä tehtäväänsä erityisen sopivaksi.
Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.
Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.
Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.
Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.
On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.
Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.
Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.
Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.
Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.
Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.
Kehuja voidaan antaa myös asianomaisen läsnäollessa tai jopa suoraan tälle, ja kehujen kohde ei todellakaan ala vähättelemään itseään vaan ottaa kehut hymyillen vastaan. Saattaapa jopa myöntää, että kyllä, olen todellakin hyvä tässä mainitussa asiassa. Kehuminen kuitenkin tapahtuu luontevasti, lähes ohimennen, tekemättä asiasta mitään numeroa.
Työkavereiden keskinäistä kehumista kuunnellessa tulee mieleen, että onpas tänne onnistuttu saamaan töihin harvinaisen pätevää väkeä.
Norjalainen tapa tuntuu olevan olla positiivinen. Toki olen joskus kuullut myös norjalaisten haukkuvan toisiaan, mutta useimmiten asiaan kuuluu olla positiivinen. Työpaikalla ilmenevä positiivisuus kyllä saattaa vaihdella paikasta toiseen. Kokemusta on sellaisestakin työyhteisöstä, jossa kehuja säästeltiin, vaikka niihin olisi ollut aihettakin.
Keskinäisen kehumisen kulttuuri ei rajoitu työpaikalle, vaan kehumista tapahtuu kaikkialla. On jotenkin hyvin norjalaista kommentoida, että "du er så flink" - sinä olet niin taitava/hyvä/fiksu, kun joku kertoo saavutuksistaan. Selkään taputtaminen kuuluu asiaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oikeastaan taitaisi olla epäkohteliasta olla kehumatta toista, joka kertoo jotain positiivista itsestään ja tekemisistään.
On myös hyvin norjalaista sanoa ääneen olevansa omasta mielestään hyvä. Norjalaiset kertovat mielellään vaikkapa Facebookissa, miten loistavan päivällisen ovat valmistaneet, miten loistavasti lapset menestyvät koulussa tai jalkapallokentällä, miten kaikki on niin upeaa.
Negatiivisten asioiden julkituominen itsestä ei ole tyypillisesti norjalaista. Päin vastoin joskus tulee mieleen, että julkisivua pidetään yllä ja kiillotetaan aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus.
Taannoin, kun Facebookissa kiersi arkikuvahaaste, suomalaisten ja norjalaisten kuvissa oli eroa. Suomalaiset postasivat arkikuvia, joissa arki saattoi olla myös harmaata ja tavallista. Norjalaisten arkikuvissa taas arki oli yhtä juhlaa jopa siinä määrin, että aivan tavallista arkea kuvissa ei mahdollisesti juurikaan näkynyt. Arkikuvahaasteen erilaiset tulkinnat kertovat myös yleisen mentaliteetin eroista.
Näyttää siltä, että norjalaisilla on varsin positiivinen käsitys itsestään, ja kulttuuriin kuuluu positiivisuuden ilmaiseminen myös ulospäin. Negatiivisuudessa ei ryvetä, eikä itseironialla ole ollenkaan samanlaista asemaa kuin Suomessa. Itse asiassa epäilen, ettei suuri osa norjalaisista edes ymmärrä itseironian muotoon puettua huumoria.
Toisaalta epäluuloisesti kanssaihmisiin suhtautuva suomalainen alkaa epäillä, että tässä on nyt jokin koira haudattuna. Onko tällainen kollektiivinen positiivisuuden ylläpito edes luonnollista? Tarkemmin katsottuna norjalaisetkin osaavat kyllä kritisoida. Ainakin naapurimaita. Ehkä jopa omia naapureitaankin, jos nämä oikein alkavat ärsyttää.
Mutta entäpä sitten itsekehu? Ei kai vaan kyseessä ole kykenemättömyys itsekritiikkiin? Norjalaiset harvemmin tarjoutuvat ottamaan vastuun, kun jokin asia menee pieleen. Viiden vuoden aikana olen kohdannut kerran tilanteen, jossa vastuullinen avoimesti ja kenenkään painostamatta myönsi olevansa vastuussa isohkosta virhearviosta. Yleensä tapana on sanoa "se ei ole minun syytäni", kun jotakin ei-toivottua tapahtuu.
Maassa maan tavalla, sanotaan, mutta joidenkin asioiden opettelu on vaikeaa. Niin kuin nyt vaikka itsensä kehuminen jokaisessa sopivassa käänteessä luontevasti, ohimennen ja silmäänsä räpäyttämättä.
Minä, aikuinen nainen, opin vasta täällä Norjassa ottamaan vastaan kehuja itseäni vähättelemättä. Suomessa sanoin: no, enhän nyt minä, eihän se ollut mitenkään erikoista, no ei tuo mitään erikoista ollut jne. Täällä otan kehut vastaan hymyillen, pää pystyssä kiittäen. Mutta edelleenkään en oikein osaa vielä kehua itseäni. Ainakaan ääneen, muitten läsnäollessa ;).
VastaaPoistaNiin, kukapa sitä nyt itsestään alkaisi numeroa tehdä. Suomessa ainakaan. ;D
PoistaMunkin mies on opettanut mua sanomaan vaan "kiitos" kun saa kehuja :D Se ei ollenkaan ymmärrä tätä suomalaista vähättelyä ja nöyryyttä.
VastaaPoistaHaha, ja nyt selkis miks meidän etäpojan eka lause suusta on aina "En se minä ollu!" !!
Kokeilepa vastata kehuihin sanomalla olevasi täysin samaa mieltä kehujan kanssa. Missä tulee vastaan raja, että norjalainen hämmentyy... ;)
PoistaMinusta juuri tämä positiivisuus on ollut se paras asia tässä maassa. Vastaan kävelevä tuntematon ihminen hymyilee ja sanoo Hei...joka paikassa ihmiset tuntuvat olevan avoimen kiinnostuneita toisistaan ja niistä hyvistä asioista ympärillään. Olen myös kokenut että kyllä ihmiset ottavat vastuun tekemistään virheistä ja kun pomo kokee työntekijän tehneen suurenkin virheen on asia keskusteltu, eikä rangaistusta tai jopa erottamista ole tullut vaan ihminen on saanut uuden mahdollisuuden. Minusta tällainen kultuuri on tervettä ja tekee jokaisen elämänlaadun paremmaksi. Keskitytään hyviin asioihin eikä painoteta vain sitä negatiivista kaikessa, niin kuin suomalaisten keskuudessa on tapana. Koen, että oma elämäni on muuttunut ratkaisevasti niiden asenteiden myötä joita olen oppinut tässä maassa ja näiltä ihmisiltä ja nimenomaan hyvään suuntaan. Olen todella kiitollinen siitä että saan elää näin positiivisessa ympäristössä. <3
VastaaPoistaTuntemattomien tervehtiminen on tapa, joka valitettavasti Suomesta on hävinnyt. Tai ehkä sitä jossain maaseudulla saattaa kohdata, mutta kaupungissa ei lähes ikinä. Mutta ei Norjassakaan ihan tuosta vain mennä vieraille ihmisille sen enempää juttelemaan, ellei ole pakko. ;)
PoistaTuota kiinnostusta toisista olen joskus miettinyt, että onko se aitoa vai vain kohtelias tapa samaan tapaan kuin Amerikassa. Jos kysytään, että "mitä kuuluu", onko siihen sosiaalisesti hyväksyttävää vastata jotain muuta kuin "kiitos hyvää" tai jotain muuta positiivista, jos kysyjä eri ole ystävä tai muuten riittävän läheinen?