Mitä kieltä puhuttaisiin tänään?

Meillä on kaksikielinen parisuhde. Alku oli täysin englanninkielinen, koska englanti oli ainoa yhteinen kielemme. Norjan kielen osuus on vuosien varrella lisääntynyt vähitellen, kun minun kielitaitoni on kehittynyt, mutta myös englanti on edelleen käytössä erityisesti silloin, kun ryhdytään filosofoimaan.

Tänään olimme tulossa ostoksilta ja keskustelimme hetken syvällisiä englanniksi. Kotiin tultua takapenkillä istunut viikonloppulapsi kysyi minulta, että mistä me oikein olimme puhuneet.

Viikonloppulapsi on 12-vuotias ja ensimmäisestä luokasta lähtien englantia opiskelleena osaa sitä ihan kohtalaisesti. Itse asiassa hän on vähintään ymmärtänyt riittävästi jo niin kauan, että englantia ei ole voinut enää pitkään aikaan käyttää aikuisten salakielenä. Jos puhumme englantia, hän usein kommentoi keskustelua, mutta kylläkin yleensä norjaksi. Tällä kertaa puheenaiheeseen taisi liittyä sen verran outoa sanastoa, että asiakokonaisuus jäi ymmärtämättä.

Kun minä ja mieheni tapasimme, viikonloppulapsi oli alle kouluikäinen ja puhui vain ja ainoastaan norjaa. Minä en osannut norjaa, ja vaikka aloin ennen pitkää ymmärtää sitä, erityisesti lasten puheesta oli yleensä vaikea saada selvää. Vaikka toki puhuin ruotsia, siitä oli lähinnä nimellistä apua, kun piti kommunikoida lapsen kanssa. Aikuiset norjalaiset ymmärtävät yleensä ruotsia suuremmitta vaikeuksitta, mutta lapselle se on vieras kieli, joka vilisee outoja sanoja. Niinpä alkuaikojen keskustelut minun ja viikonloppulapsen välillä käytiin niin, että hän puhui norjaa, minä ruotsia ja mies tulkkasi.

Kun lapsi on meillä, pyrimme puhumaan pääasiassa norjaa, koska lasta ei voi jättää ulkopuoliseksi kielivalinnalla, mutta joskus kieli lipsahtaa englannin puolelle. Omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, että minä en läheskään aina ole se lipsahtaja vaan usein mies vain yhtäkkiä päättää vaihtaa kieltä. Mies on jollakin tasolla niin tottunut puhumaan englantia minun kanssani, että valitsee sen kielen ennemminkin vanhasta tottumuksesta kuin pakottavasta tarpeesta.

Tähän väliin huomautuksena omasta norjankielentaidostani niille lukijoille, jotka nyt kauhistellen epäilevät, etten ole "vaivautunut" opettelemaan norjaa, kun kotonakin puhutaan englantia: Kodin ulkopuolella hoidan nykyään kaikki asiat norjaksi. En muista, milloin olisin viimeksi turvautunut englantiin. Teen myös töitä norjaksi, ja työssäni edellytetään hyvää sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Parisuhteemme sen sijaan on kaksikielinen ja tulee todennäköisesti myös pysymään sellaisena.

Joskus ilmaan on heitetty ajatus, että minä ryhtyisin puhumaan englantia viikonloppulapsen kanssa. En toki pelkästään sitä, mutta sen verran, että hän saisi hiukan harjoitusta myös kielen aktiivisessa käytössä. Ajatusta ei ole kuitenkaan toteutettu suuremmassa mittakaavassa. Silloin tällöin puhun hänelle muutaman lauseen englantia, vaikkapa testatakseni, kuinka hyvin hän ymmärtää jotakin sanastoa tai sitten ihan vain huvin vuoksi. Lapsi nimittäin ottaa englannin puhumisen kanssani yleensä hauskanpidon kannalta, mutta mitään kovin pitkiä repliikkejä hänestä ei ainakaan toistaiseksi saa irti.

It's not the fart that kills you but the smell

Pitkään kuvittelin, että norja muistuttaa ruotsia niin paljon, että ruotsista voi huoletta ottaa mallia, jos ei tiedä esimerkiksi mitä prepositiota pitäisi käyttää. Jossain vaiheessa minua valistettiin, että käytän vääriä prepositioita, ja mallia olisi parempi ottaa englannista. Aikani asiaa epäiltyäni olen vähitellen päätymässä sille kannalle, että asia saattaa todellakin olla näin.

Kyllähän norjalla ja ruotsilla on todella paljon yhteistä, mutta tarkemmin katsoen niin on myös norjalla ja englannilla. Ne ovat aivan selvästi sukulaiskieliä. Paljon selvemmin kuin esimerkiksi ruotsi ja englanti.

En ota tässä sen enempää kantaa kieliopillisiin seikkoihin, sillä sanaston vertailu on paljon helpompaa. Vaikka norjassa ja ruotsissa on todella paljon samoja sanoja - joissa mahdollisesti on pieniä ääntämyksellisiä tai oikeinkirjoituksellisia eroja - myös täysin erilaisia sanoja on huomattavan paljon. Ja aika usein nämä norjan sanat muistuttavat vastaavia englannin sanoja.

Kun ruotsalainen kutsuu esimerkiksi ikkunaa nimellä fönster, sanoo norjalainen vindu, josta tulee etsimättä mieleen englannin window. Ruotsalainen ilmaisee mieltymyksensä johonkin verbillä gilla tai tycka om, mutta norjalainen vastine on like [li:ke], joka taas muistuttaa englannin like-sanaa. Ja niin edelleen.

Sitten on tietenkin paljon norja-englanti -sanapareja, jotka muistuttavat toisiaan, mutta joiden merkitys on aivan eri. Tämä pääsee joskus norjalaisilta unohtumaan, ja he päätyvät puhumaan englantia, johon on ujutettu mukaan norjalaisia sanoja, joiden kuvitellaan olevan englantia tai tarkoittavan englannin kielessä samaa kuin norjan kielessä.

Silloin saattaa käydä kuin norjalaiselle rallikuskille, joka englanninkielisessä haastattelussa arvioi ralliautoilun riskitekijöitä toteamalla, että "it's not the fart that kills you but the smell". - Tarkoitus oli kai kuitenkin puhua vauhdista ja törmäyksestä, ei pierusta ja hajusta.

Puhutaanko kieliä?

Ulkomaalaisen on helppo tulla Norjaan kielen puolesta. Käytännössä kaikki puhuvat englantia ja tuntuvat jopa puhuvan sitä mielellään, joten kaikenlaiset arkipäivän asiat hoituvat yleensä erinomaisesti norjaa puhumatta. Olen oikeastaan todella harvoin joutunut tilanteeseen, jossa halutessani hoitaa jonkin asian englanniksi vastapuolella olisi mennyt sormi suuhun. Itse asiassa kaikki "kielitaidottomat" ovat tainneet olla maahanmuuttajia, jotka mitä ilmeisimmin eivät ole oppineet englantia kotimaassaan.

Englannin opiskelu aloitetaan jo ensimmäisellä luokalla, ja esimerkiksi me miehen kanssa olemme jo ajat sitten panneet merkille, että 10-vuotias viikonloppulapsi on jo jonkin aikaa ymmärtänyt varsin paljon meidän englanninkielisestä keskustelustamme. Se siitä salakielestä. Myös monet iäkkäämmät ihmiset saattavat yllättää puhumalla sujuvaa englantia. Yllätys se on minulle siksi, että vertaan heitä samanikäisiin suomalaisiin, joiden kouluaikana englantia ei ole opiskeltu yleisesti.

Lisäksi useimmat norjalaiset puhuvat englantia ilman kovin vahvaa aksenttia, joka vaikeuttaisi ymmärtämistä. Poikkeuksiakin toki on, kuten Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja Thorbjörn Jagland, jonka aksenttia saadaan ihmetellä rauhanpalkinnon julkistamisen yhteydessä.

Sanasto- ja kielioppivirheitä norjalaiset tekevät vähän samaan tapaan kuin suomalaisetkin, eli käytetään norjalaista kielioppia tai norjalaisia ilmaisuja mutta englannin sanoja - siis puhutaan "norjaa englanniksi". Norjan ja englannin erot toki ovat paljon pienempiä kuin suomen ja englannin erot, joten nämä virheet eivät kuulosta niin pahoilta kuin "englanniksi puhuttu suomi". Norjalaisilla tosin tuntuu olevan taipumus ryhtyä inttämään vastaan virheiden kohdalla - näinhän se kuuluu sanoa englanniksi koska näin se sanotaan norjaksikin! Esimerkiksi sujuvaa englantia puhuva mieheni käyttää sinnikkäästi fortnight-sanan - tai yksinkertaisesti two weeks - sijaan suoraan norjasta käännettyä ilmaisua fourteen days (jonka merkitys norjaksi on kaksi viikkoa eikä suinkaan tasan 14 päivää). Tai sanoo learn kun pitäisi sanoa teach, koska sekä oppia että opettaa on norjaksi lære.

Ennen Norjaan muuttoa ja alkuaikoina muuton jälkeen, kun en todellakaan osannut vielä norjaa ja puheen ymmärtäminenkin teki tiukkaa, päivällispöydällinen ihmisiä saattoi kohteliaasti puhua koko illan englantia yhden norjankielentaidottoman takia. Kun aikaa kului ja norja alkoi tarttua niin, että ymmärsin puhetta ja osasin muutaman sanan sanoa itsekin, tilanne muuttui dramaattisesti. Se, että osasin vastata "mitä kuuluu?" -kysymykseen norjaksi yhdellä lauseella, oli useimmille merkki siitä, että minulle ei tarvinnut enää puhua englantia. Ollenkaan. Käytännön kielitaitoni ei tässä vaiheessa ollut vielä läheskään sillä tasolla, että olisin pystynyt osallistumaan keskusteluun, jossa on itseni mukaan lukien mukana enemmän kuin kaksi ihmistä. Seurueesta riippuen erilaisten murteiden kirjo tai keskustelun aihepiirin outous saattoi aiheuttaa sen, etten edes ymmärtänyt kuin murto-osan kaikesta puheesta. No, Siperia opettaa, ellei sitten pitkästyminen tapa ensin.

Minä olen nykyisessä työpaikassa alusta lähtien eli runsaan parin vuoden ajan noudattanut käytäntöä, että puhun ensisijaisesti norjaa tai ruotsia ja otan englannin avuksi vasta sitten, jos asia ei todellakaan selviä muulla kielellä. Näissä tapauksissa englannin käyttäminen ei ole ollut ongelma vastapuolellekaan.

Olen kuitenkin töissä törmännyt myös ihmisten haluttomuuteen hoitaa työasioita englanniksi. Olen esimerkiksi usein saanut tehtäväksi soittaa suomalaiseen pankkiin tai puhelinyhtiöön ja selvitellä asioita, kun se, jolle asian hoitaminen varsinaisesti kuuluisi, ei itse tohdi. Aluksi kuvittelin, että norjalainen ei halua ottaa riskiä joutua vastatusten vain suomea puhuvan kanssa, ja vakuuttelin, että kyllä siellä aivan varmasti puhutaan englantia. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että ongelma onkin työasian hoitaminen englanniksi. Vasta kun on takuuvarmaa, että vastapuoli puhuu ruotsia, työpaikan norjalaiset taipuvat tarttumaan itse puhelimeen. Täytyy tosin sanoa, että tämä ongelma koskee lähinnä firman ylempiä toimihenkilöitä. Asiakaspalvelun tytöt, jotka sanovat suoraan etteivät luota englannin taitoonsa, kuitenkin käytännössä alkavat reippaasti puhua englantia, jos soittaja ei puhu tai ymmärrä norjaa. Ehkä tässä on jonkinlainen sukupolvien ero kyseessä.

Joskus itsepintainen norjan puhuminen englannin sijaan työasioissa alkaa tuntua suorastaan epäkohteliaalta. Kuvitelkaapa tilanne, jossa kokoukseen norjalaisten kanssa on saapunut suomenkielinen suomalainen, joka ei puhu norjaa. Hänen kuitenkin oletetaan puhuvan ruotsia - norjalaisten käsityksen mukaan suomalaiset puhuvat ruotsia - ja kysyttäessä hän myöntää puhuvansa vähän mutta alkaa samalla näyttää hiukan epävarmalta. Hieno juttu, sittenhän me voimmekin puhua norjaa, sanovat norjalaiset ja vetävät kokouksen läpi norjaksi. Suomalainen mitä ilmeisimmin ymmärtää suurimman osan tai ei ainakaan kerro, jos ei ymmärrä, ja puhuu itse varsin yksinkertaista ja takeltelevaa ruotsia, mikä ei ollenkaan haittaa norjalaisten norjan puhumista.

Samat norjalaiset puhuvat kyllä kiltisti englantia, kun pidetään kokousta sellaisen suomalaisen kanssa, joka ilmoittaa puhuvansa vain ja ainoastaan englantia.

Vuodatuksen loppukevennykseksi kokoelma pohjoismaisia aksentteja. Alkujuonto on skandinaaviskaksi englantilaisella tekstityksellä. Siitä eteenpäin puhutaan englantia... ;)