Saako valittaa?

Norjaan muuton jälkeen minulla on ollut tapana todeta Norjan ja Suomen eroista kyseleville ihmisille, että erot ovat niin pienet, ettei maasta toiseen muuttaessa mitään kulttuurishokkia pääse tulemaan. Näin siis kuvittelin, kunnes muutama viikko sitten luin kulttuurishokkia käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja huomasin tunnistavani ilmiön myös käytännössä.

Kulttuurishokkia on tutkittu 1950-60-luvulta lähtien, joten siihen on ehditty paneutua jo varsin monen tutkijan voimin. Käsite viittaa uuden kulttuurin aiheuttamaan odottamattomaan ja epämiellyttävään kokemukseen sekä sopeutumisprosessiin, jotka ovat seurausta joutumisesta vieraaseen ympäristöön. Sen oireita ovat esimerkiksi entisen elämän menetyksen tunne, ulkopuolisuus, sopeutumisen paine, ahdistus ja kykenemättömyyden tunne. Vaikka kyseessä on stressireaktio, se on kuitenkin normaali osa uuteen kulttuuriin sopeutumisen prosessia.

Kulttuurishokki on monivaiheinen prosessi, jota kuvataan yleensä U-käyränä sen etenemistavan vuoksi. Tyypillisesti alussa on "kuherruskuukausi", jolloin uusi kulttuuri tuntuu jännittävältä ja kiehtovalta ja yleisvaikutelma on positiivinen. Alussa maahanmuuttajalla on kuin turistin näkökulma uuteen kulttuuriin. Alamäki alkaa, kun käytännön arki iskee silmille. Tässä vaiheessa kulttuurierot alkavat aiheuttaa ongelmia ja uuden ympäristön kulttuuri alkaa tuntua vieraalta ja vaikealta, ja ongelmat saattavat tuntua itse aiheutetuilta. Kun prosessi etenee ja maahanmuuttaja alkaa taas nousta U-käyrää ylöspäin, tietoisuus kontaktista ympäristön kanssa lisääntyy ja asenne muuttuu. Maahanmuuttaja tuntee usein jopa vihamielisyyttä ympäröivää yhteisöä kohtaan ja syylliset ongelmiin löytyvät ympäristöstä, ei enää itsestä. Entinen asuinmaa voittaa yleensä uuden maan vertailussa.

Kulttuurishokin prosessi huipentuu tasapainon saavuttamiseen vanhan ja uuden välillä. Jotkut tutkimukset tosin ovat päätyneet siihen, että valtaosa ei itse asiassa koskaan saavuta tasapainoa ja todellista integroitumista uuteen kulttuuriin vaan jää vaiheeseen, jossa uusi kulttuuri tuntuu edelleen vieraalta. Osa kuitenkin pystyy integroitumaan ja saavuttamaan tasapainon, mikä antaa maahanmuuttajalle tunteen itsenäisestä selviytymisestä sekä uuden kulttuurin asiantuntemuksesta. Tosin nekin, jotka jäävät vierauden vaiheeseen, yleensä kokevat ainakin hetkittäin olevansa tasapainossa kulttuurien välillä.

Joskus integroituminen huipentuu monikulttuuriseen identiteettiin. Ihminen tuntee tällöin kuuluvansa samanaikaisesti useampaan kuin yhteen kulttuuriin ja ne ovat tasapainossa suhteessa toisiinsa, ja hän pystyy toimimaan välittäjänä kulttuurien välillä arvottamatta kumpaakaan paremmaksi tai huonommaksi. Monikulttuuriseen identiteettiin voi kuitenkin liittyä ongelma, että vallitseva kulttuuri ottaa liiankin täydellisen vallan identiteetissä ja alkuperäinen minuus unohtuu. 

Asia tuli uudelleen ajankohtaiseksi äskettäin, kun eräällä ulkosuomalaisten foorumilla käytiin kiivasta ja ajoittain jopa tulikivenkatkuista keskustelua siitä, miten Suomeen ja nykyiseen asuinmaahan pitää ja saa suhtautua. Vastakkain oli kaksi päänäkemystä (kärjistäen): Suomessa kaikki on paremmin - nykyisessä asuinmaassa kaikki on paremmin. Yhdeksi keskustelun pääkysymyksistä muodostui se, onko nykyistä asuinmaata lupa kritisoida. Vapaaehtoisestihan jokainen on muuttanut, joten miksi valittaa? Näinhän se menee. Vai meneekö?

Minun mielestäni keskustelussa ilmeni ennen kaikkea se, että ihmiset katsoivat asioita lähinnä omasta näkökulmastaan. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille vuosikymmeniä sitten, toiset vasta äskettäin, joten kulttuurishokkiprosessin kaikki vaiheet olivat varmasti keskustelussa edustettuina. Toisaalta keskustelijat olivat varmasti muuttaneet erilaisista syistä, lähteneet erilaisista olosuhteista ja päätyneet erilaisiin yhteisöihin ja olosuhteisiin. 

Jos katsotaan kulttuurishokin etenemistä, jota todellakin on tutkittu ja dokumentoitu varsin perusteellisesti, valittaminen on täysin normaalia käyttäytymistä. Samoin entisen ja nykyisen asuinmaan vertailu. Itse asiassa vikojen löytäminen nykyisestä asuinmaasta indikoi lähinnä sitä, että maahanmuuttaja on menossa U-käyrää ylöspäin, kohti mahdollista integroitumista. Saavutetaanko täydellistä integroitumista sitten koskaan, onkin jo toinen asia, mutta ylöspäin meneminen tarkoittaa, että kyky selviytyä ainakin saavutetaan tai on jo saavutettu. 

Tämän perusteella sanoisin, että uudesta asuinmaasta on lupa valittaa, kunhan ei keskitä kaikkea tarmoaan siihen. Ja toisaalta ne asiat, joista ihmiset useimmiten valittavat, ovat loppujen lopuksi aika pieniä ja liittyvät varsin usein arkipäivän epämukavuuksiin, joiden ylitse pystyy kyllä pääsemään. Minuakin ärsyttää säännöllisesti se, että Norjasta ei löydy ruisleipää, sellaista kunnollista suomalaistyyppistä siis. En kuitenkaan kuole nälkään tämän ongelman takia. Eikä maiden vertailu ja erilaisten asioiden ihmettely edes välttämättä ole valittamista vaan ainoastaan erojen vertailua ja ihmettelyä.

Keskusteluissa ulkomailla asumisen eduista ja rasituksista jää yleensä kertomatta keskustelijoiden tausta, esimerkiksi muuton syy. On ihmisiä, jotka ovat halunneet ulkomaille ulkomailla asumisen itsensä vuoksi tai koska Suomi on tuntunut ahdistavalta. Sitten on niitä, jotka ovat lähteneet vaikkapa töiden perässä tai opiskelemaan ja ehkä jonain päivänä huomanneet, että elämä on rakennettu uudessa maassa siihen malliin, että sinne jääminen on luonnollisempaa kuin takaisin Suomeen muuttaminen, vaikka Suomessa asumista vastaan ei varsinaisesti mitään erityistä olisikaan. 

Oman näkökulman korostaminen saattaa johtaa siihen, että keskustelijat eivät välttämättä tiedosta kaikilla olevan hieman erilainen tilanne. Sopeutuminen, tyytyväisyys tai valitusten määrä ovat melko varmasti hyvin eri tasolla, jos ulkomailta on löytynyt hyvä työpaikka Suomessa vietetyn pitkän työttömyys- tai pätkätyökauden jälkeen, tai jos puolison mukana ulkomaille muuttanut on jättänyt taakseen hyvän työpaikan ja päätynyt työttömäksi työnhakijaksi, jonka työllistyminen on vaikeaa ulkomaalaisuuden ja siitä johtuvien syiden vuoksi. Toisaalta myös yhteisöllä, johon muuttaja on päätynyt, on suuri merkitys sopeutumisen kannalta. Ero on suuri, jos vertailukohtina ovat pieni kyläyhteisö, joka suhtautuu uteliaasti tulokkaisiin, ja suurkaupunki, jossa yhteisöstä ei voi edes puhua, koska naapuritkaan eivät tunne toisiaan. Tai verratkaapa tilannetta, jos vain englantia osaava suomalainen muuttaa englanninkieliseen maahan tai Japaniin.

Itse asiassa aina ei tarvitse edes muuttaa ulkomaille kulttuurishokin saadakseen. Muutto Raumalta Ilomantsiin tai Vantaalta Pelkosenniemelle voi sekin jo aiheuttaa lievempiä oireita.

***
Kulttuurishokkia käsittelevää kirjallisuutta esim.:
Furnham, A. & Bochner, S. 1986. Culture shock. Psychological reactions to unfamiliar environment. London: Methuen.
Pedersen, P. 1995. The five stages of culture shock. Critical incidents around the world. Westport: Greenwood Press.
Ward, C., Bochner, S. & Furnham, A. 2001. The psychology of culture shock. 2nd edition. Hove: Routledge.