Ruisleipä

Oslossa on leipomo, jossa leivotaan suomalaista ruisleipää. Kuvassa näkyvä yksilö on juurikin tällainen finsk rugbrød, mikä tarkoittaa, että leivänpuutteessa ei tarvitse riutua, vaikka pakastin olisi jo tyhjä Suomesta tai Ruotsista tuodusta leivästä. 

Luulisi, että leipäkulttuuri on jotakuinkin samanlainen koko pohjolassa, kun kerran maantieteellisesti ollaan aivan vieri vieressä eikä ilmastossakaan ole maiden välillä niin suurta eroa, että sen pitäisi vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä viljalajeja kannattaa viljellä. Luulo on kuitenkin väärä. Ruisleipää saa Ruotsista, jopa Fazerin sellaista, ja Tanskassakin leivotaan rukiista, Realin tyyppistä vuokaleipää, mutta Norjassa ruisleipä on ulkomaanihme. 

Ruisleipäkulttuurin länsiraja näyttäisi siis menevän jotakuinkin Köli-vuoristoa pitkin. Älkää kysykö miksi. Sitä samaa minäkin ihmettelen.

On täälläkin kaupoissa hiivaleipää, jota myydään ruisleivän nimellä, mutta se on aika vaalean oloista oikeaan ruisleipään verrattuna ja sukulaisuussuhde varsinaiseen ruisleipään on hyvin, hyvin kaukainen. Kaupoista löytyy myös tanskalaista (tai saksalaista) ruisleipää, joka on tuontitavaraa. Senkin outoudesta norjalaisille kertoo jotakin se, että olen nähnyt sitä samassa hyllyssä keksipakettien kanssa. Sitä ei siis kaupan henkilökunta ollut tunnistanut leiväksi vaan arvellut ilmeisesti joksikin makeaksi leivonnaiseksi.

Ruisleivän outoudesta kertonee sekin, millaisia kommentteja olen kuullut norjalaisilta siihen liittyen. Kun joskus töissä mainitsin suomalaisen ruisleivän olevan hapatettua, kommentti oli, että sitä pitää sitten varmaan syödä hillon kanssa. Toisen kerran eräässä tilaisuudessa oli tarjolla voileipäsiä, joista osa oli tehty ruisleivästä (siitä tanskalaisesta). Norjalainen kommentti asiaan oli, että onpas erikoista ja riskialtista valita tuollaista leipää tarjolle, sillä eiväthän kaikki edes syö sitä. No, norjalaiset tuntuvat olevan vähän arkoja maistamaan uutta ja outoa, ellei se ole jotakin makeaa.

Mutta nyt siis löytyi leipomo, jossa leivotaan suomalaista, hapatettua ruisleipää kerran viikossa. Pitkän valmistusajan takia sitä ei ole saatavilla useammin. Tarjolla oli myös ruotsalaista ja tanskalaista ruisleipää, ja hetken ihmettelinkin, että kuka nämä kaikki ruisleivät syö, jos kerran norjalaisille ei muka kelpaa. Mutta kaipa leipomo sitten on löytänyt markkinaraon näillekin leiville. 

Tämän löydön takia en kuitenkaan aio lopettaa leivän tuomista Suomesta, ja jos Ruotsissa käydään ostoksilla, sieltäkin on hyvä tuoda leipää pakastimeen. Leipomossa kun on vain tuollaista ruislimppua, ei esimerkiksi ruispaloja, ja se ei ole aivan päivittäisen kulkureittini varrella.

Olisihan ruisleivän leipominen itsekin tietenkin mahdollista, mutta suoraan sanottua se on hapattamisineen kaikkineen melko aikaavievää. Muutaman kerran olen kokeillut, mutta kunnollisen hapanjuuren puuttuessa lopputulos voi olla vaihteleva. Viime kesänä ajattelin tehdä itse hapanjuurta, kun löysin siihen ohjeen. Ruisjauhoja ja vettä lasipurkkiin ja lämpimään paikkaan happanemaan. En tiedä oliko kesähelle liiankin lämmin vai missä vika, mutta jauhovellistä tuli varsin nopeasti niin hapanta, että katsoin parhaaksi heittää koko purkin menemään. Uusi yritys tuotti saman tuloksen. Ehkä pitää kuitenkin vielä joskus yrittää. 

Ai niin, jos joku täkäläinen ei vielä ole kuullut ruisleipäpaikasta, niin kyseessä on Åpent Bakeri osoitteessa Inkognito Terrassen ja Colbjørnsens gaten kulmassa kuninkaanlinnan 'takana'. Suomalaisen ruisleivän leipomispäivä on perjantai, ja leipä on valmista noin lounasaikaan mennessä.