Holmenkollenilla

T-bane valmiina lähtöön

Aikainen herätys sunnuntaiaamuna, aamupala, eväät reppuun, lämmintä vaatetta päälle ja menoksi. Oslossa tuntuu olevan aina vähintään pieni ruuhkanpoikanen, mutta sunnuntaiaamu teki poikkeuksen. Ilmainen, aikarajoitukseton parkkipaikka, jollaista Oslosta on arkena turha etsiä, löytyi sekin helposti metroaseman läheltä.

Täysi metrojuna kolkutteli ylämäkeä Holmenkollenille pikku hiljaa.

Urheilusuoritus

Holmenkollenin esite lupaili vaivaisen kilometrin pikkupyrähdystä metropysäkiltä itse kisapaikalle. Ylämäestä ei mainittu mitään, mutta sen saattoi jopa meikäläisenkin paikallistuntemukselle ennakoida. Silti matka tuntui paljon kilometriä pidemmältä, kun kävelytie kiemurteli aina vain ylöspäin.

Jostakin syystä alkumatkasta polun varrella näkyi pehmustettuja lyhtypylväitä. Pehmusteiden funktio jäi arvoitukseksi, kun niiden ja polun laidan välilläkin oli vähintään metri turvaetäisyyttä. Sen luulisi pelastavan 99% hallitsemattomasti etenevistä kisaturisteistakin, joita ei kyllä tällä matkalla näkynyt. Keltaisia pehmusteita näkyy ylläolevassa kuvassa.

Rakennustyömaa

Matka ylös vei rakennustyömaan halki. Holmenkollenia rakennetaan uuteen uskoon ja vielä syksyllä isomäkikin antoi vain aavistuksen tulevasta. Pienempiä hyppyreitä rakennetaan edelleen, ja vaikka suurin hyppyri otettiin käyttöön pari viikkoa sitten, koko alue muistuttaa edelleen lähinnä soramonttua. Välttämättömät rakenteet olivat valmiina viikonlopun kilpailuissa, mutta lopullisesti paikat ovat kunnossa vasta ensi talven MM-kisoissa.

Ilmassa leijuva hyppyri

Uusi hyppyrimäki on varsin mielenkiintoisen näköinen rakennelma. Se näkyy kauas ja erottuu myös pimeällä valaistuksensa ansiosta. Perinteisempiin hyppyreihin verrattuna tästä näyttää ensi silmäyksellä puuttuvan tuki, joka on kuitenkin sijoitettu niin alas, että mäen kaari näyttää olevan täysin tyhjän päällä. Sivuilla olevat tuulisuojat vielä korostavat mäen muotoja.

Arkkitehtoninen ihme

Katsomossa oli mahdollisuus havainnoida myös yleisöä. Puolalaisia oli paikalla paljon ja ääntä lähti vähintään yhtä paljon kuin norjalaisista omia suosikkeja kannustettaessa. Myös kisakostyymit olivat paikoitellen mielenkiintoisia. Maininnan eksoottisimmasta asusta saa venäläinen kolmikko, joka oli varautunut kylmään täyspitkin susiturkein.

Norjalaisneule, joita muuten katukuvassa näkyy harvakseltaan, oli monen katsojan valinta. Paksu, koristeellinen villapaita oli suosittu vaate, mutta muitakin perinneasusteita oli nähtävillä. Pitkät, polveen asti ulottuvat kirjoneulevillasukat olivat itse asiassa aika hauskan näköiset. Ehkä pitäisi kutoa itselle sellaiset ensi talveksi. Sukkiin yhdistetyt polvihousut lienevät nekin paikallinen perinne.

Heia! Heia!

Katsomossa panin taas merkille erään norjalaisen tavan, jota olen jo aikaisemmin ihmetellyt. Ihmiset kulkevat talvellakin kädet paljaina, ellei pakkasta ole reilusti. Jos kädet palelevat, niitä sitten lämmitellään muilla keinoin, muttei käsineillä. Aluksi kuvittelin tämän tavan olevan vain mieheni laiskuutta ottaa hanskoja mukaan, mutta sittemmin olen havainnut, että niin tekevät kaikki muutkin.

Eilen mäkikatsomossa eteemme istahtivat vanhemmat vauvan kanssa. En osaa arvioida noin pienten ikää, mutta varmasti alle vuosi - ei puhunut, ei kävellyt, söi vauvanruokasosetta purkista. Vauva oli puettu oikein söpöihin neuleisiin, mutta käsissä ei ollut mitään. Lämpötila oli lähellä nollaa ja tuulivaikutuksen kanssa noin kymmenen miinusasteen paikkeilla. Vauva otettiin pois kantolaitteestaan ja todettiin, että kas, kädethän ovat kylmät. Niitä sitten lämmittelemään. Helpotuksekseni vanhemmat kaivoivat sittemmin esille myös vauvan kintaat ja muutakin lisävaatetta. Mutta kuitenkin... En ole minkäänlainen asiantuntija pikkulasten suhteen, mutta ainakin minun maalaisjärkeni sanoo, että hanskat laitetaan lapsen käteen ennen kuin tulee kylmä.

Yhdistetyn miehet hiihtoonlähtövalmisteluissa

Ai niin, olihan siellä hiihtäjiäkin. Hiihto ei vain mielestäni ole kovin katsojaystävällinen laji, paitsi jos sitä sattuu katsomaan tv:n ääressä. Paikan päällä hiihtäjät lähinnä suhahtavat ohi, ja kokonaistilanne on sen varassa, sattuuko näkemään tulostaulua tai kuulemaan ja ymmärtämään kuulutuksia.

Paikan päällä ollut hiihtoselostaja yllätti. Kielivalikoimaan kuuluivat norjan lisäksi englanti, saksa ja suomi, ja kieli vaihtui aina sen mukaan, minkä maalaisesta hiihtäjästä oli puhe.

Kotimatkalla

Pois lähdettäessä onnistuin hukkaamaan kamerani. Minä, joka en ihan oikeasti ikinä hukkaa mitään, ainakaan mitään vähänkään arvokasta. Arvatkaa, harmittiko? Kamera oli kädessäni, hihna ranteen ympärillä. Sitten puhelin soi ja vastasin. Sitten kameraa ei ollutkaan enää missään. Tiedän siis aivan tarkasti missä ja milloin kamera putosi ja huomasinkin sen katoamisen noin parin minuutin päästä. Siinä ajassa joku oli kuitenkin jo ehtinyt korjata sen parempaan talteen.

Kyselin löytätavaroiden kohtalosta saman tien parilta herralta, jotka olivat polkujen risteyksessä opastamassa harhailevia kisaturisteja. Kysymys osoittautui yllättävän hankalaksi. Sitten toinen keksi, että jossain todellakin on löytötavarapiste. Vielä hetken miettimisen jälkeen herrat suosittelivat, että soitan maanantaina ohjelmalehtisessä olevaan numeroon ja kysyn löytötavaroista. Ohjelmalehtisen puhelinnumero kuuluu ensi talven MM-kisojen järjestelyorganisaatiolle, joten eipä olisi heti tullut mieleeni soittaa siihen.

Tänään sitten soitin ja kyselin asiasta. Puhelimessa ollut nainen otti kameran tuntomerkit ja lupasi palata asiaan huomenna, kun on tarkistanut löytötavarat. Saa nähdä kuinka käy. Itse kamera on jo vähän kulahtanut ja olin jo miettinyt uuden ostamista, mutta muistikortti kuvineen olisi kiva saada takaisin.

Sattuneesta syystä kaikki tämänkin postauksen kuvat ovat isäni ottamia.