Tyyliseikkoja

Mennäviikolla neuvottelin töissä esimiesportaan kanssa rahasta.

Hetki sattui olemaan sopiva keskustella soveliaasta korvauksesta eräälle työsopimuksessani mainitsemattomalle hommalle, jonka työnantaja perinteisesti on teettänyt firman suomalaisella varsin nimellistä korvausta vastaan. Homma tuli nyt taas vaihteeksi puheeksi ja totesin, että enpä taida sillä perinteisellä korvauksella sitä hoitaa.

Esimiesporras otti vinkistä onkeensa, sillä toista tekijää hommalle on hankala löytää,  ja sitten alettiinkin neuvotella ehdoista - sähköpostitse. Tällainen kirjallinen neuvottelutapa sopi minulle oikein hyvin, koska voin silloin miettiä rauhassa, miten muotoilen sanottavani. Esitin oman näkemykseni sopivasta korvauksesta ja sain mitä pyysin. Tosin pari viimeistä viestiä minun piti lähettää miehelle luettavaksi, koska saamani vastaus oli muotoiltu niin, etten ollut aivan varma, sanottiinko siinä "kyllä" vai "kyllä, mutta".

Aika tiukkaan tyyliin kirjoitit vaatimuksesi, sanoi mies. Siis ihan selkeästi ja hyvin perusteltu, mutta ei sitä ehkä olisi tarvinnut sanoa ihan noin tiukasti ja lyhyesti.

Ai niinkö? Ja minä kun oli kuvitellut, että tyyli ei ollut ihan niin tiukka. Alunperin kirjoitin vaatimukseni paljon tiukempaan sävyyn ja sitten vähän lievensin sanamuotoja. Näin ainakin kuvittelin tehneeni. Ja lyhyestä virsi kaunis, suoraan kysymykseen suora vastaus. Eikös niin?

Ilmeisesti sitten ei. Ainakaan Norjassa. Suomessa tuskin kukaan olisi pitänyt sanamuotojani ylenmäärin tiukkoina vaan aivan normaalina ja asiallisena kielenkäyttönä. Ei kielenkäyttöni miehen mukaan toki asiatonta ollut norjalaisittainkaan, mutta kun täällä on tapana, että kaiken pitää olla niin mukavaa. Lirkutellaan niitä näitä, myötäillään ja eikä oteta esille epämiellyttäviä asioita. Näin siis suomalaisen näkökulmasta.

Mutta tästä päästään taas lempiaiheeseeni eli norjankielentaitoni tasoon ja kielenkäytön ihmeellisyyksiin. Kykenin siis ilmaisemaan itseni selkeästi ja ilmeisesti ilman isompia kielioppivirheitä, koska mies ei niistä huomauttanut. Se hankala asia onkin sitten tyyli. Se, millainen kielenkäyttö sopii mihinkin tilanteeseen.

Asiassa on kaksi näkökohtaa. Tiettyyn kulttuuriin kuuluu tietynlainen yleinen tapa puhua. Norjassa mahdollisesti ollaan vähän rennompia. Sen huomaa esimerkiksi kääntäessä, kun markkinointitekstin ensimmäinen käännösversio kuulostaa suomeksi sellaiselta lässytykseltä, että tyyliä on pakko vähän ryhdistää jonkinlaisen uskottavuuden luomiseksi.

Toinen näkökohta on se, että erilaisissa tilanteissa käytetään eri tyylistä kieltä. Se, mikä sopii kavereiden kesken jutusteluun, ei sovi vakavista työasioista keskusteluun. Myös puheen ja kirjoituksen välillä on eroja.

Vierasta kieltä pitää osata suhteellisen hyvin, jotta pystyy sujuvasti vaihtamaan tyyliä tilanteen mukaan. Samoin kulttuuria pitää tuntea suhteellisen hyvin, jotta osaa valita juuri siinä kulttuurissa kyseiseen tilanteeseen kuuluvan tyylin.

Kulttuurin ymmärtäminen ei ole mikään suuri ongelma Suomen ja Norjan välillä, koska kulttuurierot ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Mutta ne pienet erot saattavat kärjistyä joissakin tilanteissa, kun yksi sanoo jotakin mielestään aivan normaaliin ja kohteliaaseen sävyyn ja toinen miettii, että mistäköhän tuo nyt on suuttunut, kun noin viralliseen sävyyn puhuu.

Erilaisia tekstejä kääntäessä tyylit erottuvat selvästi, eikä kääntäminen suomeksi samaa tyyliä käyttäen ole mikään ongelma. Omalla äidinkielellä erilaiset tyylit eivät tuota vaikeuksia, jos on edes jonkin verran tottunut lukemaan ja kirjoittamaan erityylisiä tekstejä.

Sen sijaan tyylin vaihtelu vieraalla kielellä vaatiikin jo enemmän ajattelemista. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä osaan norjaksi vain kaksi kirjallista tyylilajia: rennohko jutustelu ja tiukahko asiateksti. Kumpikaan ei edusta lähellekään ääripäätä eikä niiden välissä ole välimuotoja. On - off.

Näiden välillä ei ole vaikea arpoa, kumpaa käyttää työnantajan kanssa rahasta neuvottelemiseen.