Murroskohta

Voikukka-aika on jo ohi

Norjassa oloa on takana pian vuosi, samoin virkavapaata Suomen työpaikasta. Tässä vaiheessa sekä työnantajalle että Suomen viranomaisille pitää ilmoittaa jotakin jatkosta.

Päätöksenteko olisi yksinkertaista, jos minulla olisi Norjassa kunnollinen työpaikka. Nykyinen osa-aikatyö, vaikka sen pitäisikin olla pitkäaikainen, ei ole kovin vakaa pohja tulevaisuuden suunnittelulle. Toisaalta Suomeen paluu - väliaikaisestikin - todennäköisesti lähinnä vaikeuttaisi työnhakua Norjasta. Eikä vähiten siksi, että kielitaidon kehitys pysähtyisi.

Eilen lähetin Suomen työnantajalle lyhyen kirjeen, jossa sanouduin irti vakinaisesta valtion virastani. Nyt se sitten on tehty. On jotenkin vapautunut olo.

Esimieheni ja henkilöstöpäällikkö saivat hiukan pidemmän sähköpostiviestin, jossa esitin erinäisiä toivomuksia muun muassa työtodistukseen liittyen. Saapa nähdä, onko ensimmäinen versio minua tyydyttävä vai pitääkö oikein ryhtyä neuvottelemaan siitä, mitä kaikkia tietoja siihen pitäisi kirjata. Muistan vielä kokemukseni edellisestä työpaikasta, vastaavanlaisen valtion viraston palveluksessa, josta pois lähtiessäni työtodistuksen sijaan tarjottiin ensin nimikirjanotetta. Ne eivät ole ollenkaan sama asia.

Ja sitten tyydyttämään viranomaisten tiedonjanoa. Kela oli helppo tapaus. Täytetään lomake ja postitetaan se.

Maistraatti osoittautui hankalammaksi. Haluan siis ilmoittaa, että väliaikainen asuminen ulkomailla muuttuu pysyväksi. Miten tämä tehdään, se ei nettisivuilta selvinnyt. Kävin myös toteamassa osoitteenmuutospalvelussa, että sitä kautta asiaa ei ainakaan hoideta. Hyvin on tieto piilotettu, jos sitä ylipäätään on minnekään kirjattu kansalaisten luettavaksi.

Maistraatti saa vielä huomenna puhelinsoiton minulta.

Tarkistin vielä Norjan väestörekisteristä, mitä tänne pitää ilmoittaa. Ei mitään, kaikki kunnossa. Uskaltaisiko tuota uskoa?

Rinneratkaisu

Vuoria, vähän pienempiä mäkiä ja laaksoja niiden välissä. Näitä Norjassa riittää. Rinnetalosta on hyvät näköalat, sitä paremmat mitä ylempänä ollaan. Meidän naapurustossa - ja varmaan muissakin vastaavissa paikoissa - talot on rakennettu lähelle toisiaan ja sen myötä tontit ovat yleensä pieniä. Toki myös rinteen jyrkkyys vaikuttaa siiten, että isommankin pihan käyttöarvo voi jäädä pieneksi.

Terassit ja isot parvekkeet ovat suosittuja. Niillä voi paistatella päivää ilman että istuin alkaa valua alamäkeen. Toisaalta tällaiselle oleskellessa oma rauha ei välttämättä ole kovin hyvä, jos ylärinteestä on esteetön näköala aurinkotuolin paikkaan.

Serpentiinin varrella olevat talot harvemmin ovat samassa tasossa kadun kanssa, joten portaita tarvitaan. Kauniiden kiviportaiden askelmäärä on vielä hyvin maltillinen, eikä aiheuttane huomattavaa rasitusta edes ylöspäin mennessä.

Joskus tarvitaan oikein pitkät portaat. Tässä talossa ei kadun toisen puolen naapureista ole häiriöksi, kun korkeusero pihasta pihaan on monta metriä. Ja sillä vastapuolen naapurilla on vastaavasti portaat kadulta alaspäin - ei tosin ihan näin pitkät.

Mahtaa tällaisessa talossa asuminen joskus rasittaa. Ajatelkaa vaikkapa muuttoa, jossa kaikki tavarat - myös se 300 kg painava perintöpiano - pitää kuljettaa näitä portaita. Muuta reittiä ei ole. Ja ihan päivittäinenkin ostoskassien kantaminen autolta kotiin voi olla projekti, jos tuli ostettua enemmän syötävää ja juotavaa kuin mitä kerralla pystyy kantamaan.

Jotkut haluavat rakentaa pesänsä mahdollisimman korkealle. Tämä linnoitus taitaa olla jotakuinkin naapuruston korkeimmalla paikalla. Pihan kupeessa on tietä varten tehty kallioleikkaus ja pudotusta alaspäin on kymmeniä metrejä.

Joskus rinteessä asuminen voi hiukan rasittaa, kuten meillä, kun viimeiset puolitoista, pari kilometriä serpentiinitietä kotiin on aina ylämäkeä. Hyvät oikopolut lyhentävät matkaa paljon, mutta samalla kulkuväylä jyrkkenee. Tästä menisi lyhin oikopolku kotiin, mutta se on jäänyt testaamatta nimenomaan jyrkkyyden takia.

Pengerryksiä tarvitaan, että piha saadaan edes jonkinlaiseen vaakatasoon. Parhaimmillaan nämä kivipenkereet ovat ihan kauniita, kun asukas on nähnyt hiukan vaivaa ja kivenkoloissa kasvaa koristekasveja.

Pääsääntöisesti tässä naapurustossa pihat ovat hyvinhoidettuja ja nurmikko leikataan myös aidan ja kadun välikaistaleelta. Viime kesänä monessa pihassa oli remontti tekeillä. Laitettiin siirtonurmea ja istutettiin pensaita. Tämän kesän vastaava toiminta taitaa pihoille tuoduista tarvikkeista päätellen alkaa pian, lomakauden alkaessa

Yhden oikopolun varrella on tämä rappiolle päässyt piha, jossa on vanhan näköisiä kivipengerryksiä. Omenapuut ovat edelleen hengissä, mutta muut puutarhakasvit ovat taitaneet jäädä luonnon jalkoihin. Mietin, mahtaisiko tämä olla lähellä olevan, vanhemman näköisen talon puutarhaa. Näyttää siltä, että talon aikoinaan isosta pihasta on lohkottu pieniä tontteja uudemmille omakotitaloille ja tämä pegerretty alue on jäänyt saarroksiin.

Taloja on monen tyylisiä. Täällä eivät taida viranomaiset määritellä, minkä värisiä ja mallisia taloa alueelle saa rakentaa. On modernia, ilmiselvästi arkkitehdin suunnittelemaa, tylsääkin tylsemmän näköistä standarditaloa ja erinäköisiä perinnetaloja. Tässä talossa minua erityisesti viehättää ympärillä oleva aita köynnöksineen.

Perinteitä voi viljellä myös autotallin tyylissä, jos ei koko taloa halua vaikkapa turvekattoiseksi. Joulun aikaan tämän autotallin ylisillä, avatun luukun takana oli jouluseimi.

Turvekattoisia taloja lähistöllä on muutama. Tämä talo on muutenkin aika perinteisen näköinen, vaikka sen kuitenkin tunnistaa uudeksi. Tummaksi, mustaksi tai tumman ruskeaksi, maalattuja taloja on paljon. Muutenkin talojen väriskaala on vähän erilainen kuin Suomessa.Lisää perinteitä ja hauskoja yksityiskohtia. Vaikea sanoa, onko tämä talo uusvanha vai oikeasti vanha. Ehkä siinä on vanhan rakennuksen ympärille rakennettu uusia vanhanmallisen umpipihan tyyliin. Jos tämä talo tulisi myyntiin, arvaan että hinta olisi jopa tässä suht kalliissa naapurustossa aika korkea.

Joidenkin pihanhoitoinnostus ulottuu jopa pihan ulkopuolelle, kadun varrelle. Nämä istutukset eivät ole selkeästi kenenkään pihan kupeessa.

Jos on kuitenkin onnistunut hankkimaan talon isolla tontilla, joka ei ole liian kalteva, voi perinnerakentamista toteuttaa myös pienimuotoisemmin. Askarrella vaikkapa tällaisen koirakopin.

Svorsk

Vuosi sitten puhutun norjan ymmärtäminen oli vaikeaa. Itse puhumisesta ei siinä vaiheessa ollut puhettakaan. En mielelläni edes yrittänyt asioida kaupassa ruotsiksi, koska todennäköisesti en olisi ymmärtänyt vastapuolen puhetta. Bussikuskeiltakin piti joskus kysyä selvennystä lipun hintaan englanniksi, kun norja pakistanilaisella aksentilla ei vaan mennyt läpi.

Muutaman viikon kuluttua huomasin ymmärtäväni jotakin siitä, mitä radiossa tai TV:ssä sanottiin. Mutta silloinkin - ja itse asiassa edelleen - lähinnä asiaohjelmista.

Kevättalvella käyty kielikurssi aktivoi kielitaidon kehitystä. Myös puheen, vaikka kurssilla ei paljon päässytkään sitä harjoittelemaan. Muutama päivä töissä tuntuu tekevän samaa. Tässä työssä ei todellakaan tarvitse puhua jatkuvasti. Muutaman kerran työvuoron aikana. Mutta näköjään pienikin altistuminen norjalle ja ruotsille auttaa.

Tällä viikolla olen keskustellut norjaksi eri ihmisten kanssa vaihtelevalla menestyksellä. Joskus se onnistuu varsin hyvin, joskus on todella vaikeaa saada sanotuksi mitään. Sanavaraston rajallisuudella on oma merkityksensä, mutta se ei ole ainoa tekijä.

Olen huomannut, että keskustelukumppanin puhetavalla on huomattavan suuri vaikutus omaan kykyyni puhua norjaa. Jos vastapuoli puhuu selvästi ja ymmärrän helposti, mitä hän sanoo, minäkin osaan puhua. Jos taas vastapuoli puhuu liian nopeasti, murteellisesti tai mutisee, kaikki energiani menee siihen, että yritän ymmärtää. Oma suullinen ilmaisukyky kärsii.

Norja ja ruotsi ovat kielinä niin lähellä toisiaan, että sujuvalla ruotsilla täällä pärjäisi mainiosti. Mutta jos kouluruotsi / virkamiesruotsi on päässyt passivoitumaan käytön puutteessa, se lähinnä näyttää hyvältä CV:ssä mutta käytännön hyöty voisi olla suurempi. Mietin äskettäin, paljonko oikeastaan olen ruotsia käyttänyt vuosien varrella. Olin lähes kymmenen vuotta valtion virassa, jossa ruotsin kielen taito oli yhtenä pätevyysvaatimuksena. Tänä aikana muistan käyttäneeni ruotsia kerran, vastatessani ruotsinkieliseen sähköpostiin.

Puheeni ei ole puhdasta norjaa, vaikka miten yrittäisin, koska minun on pakko lainata puuttuvia sanoja ruotsista. Ruotsia puhuessa taas lopputulos on, että mukaan tulee väkisin norjalaisia sanoja tai ainakin taivutuksia. Puhumaani kieltä voi tällä hetkellä lähinnä kutsua nimellä svorsk, ruotsi-norja. Sen puhujia Oslossa kuulemma on paljon.

Kuvituksena on etupihalla kukkivaa kasvustoa. Nimistä ei ole tietoa.

Kissalle pilleri

Koiranlääkettä kissalle?

Tai oikeastaan geeliä tuubista tällä kertaa. Mutta ihan yhtä hankalaa kuin pillerin antaminen, kun kissa ei vaan halua.

Vilpulla on mahavaivoja. Kissa oksentelee syötyään, mutta on muuten ihan normaalin oloinen. Tätä on jatkunut jo useamman päivän, joten emäntä katsoi parhaaksi soittaa eläinlääkärille. Meistä tulee tätä menoa vakioasiakkaita, kun vasta viime viikolla käytiin hakemassa rokotukset samasta paikasta.

Kissaa ei tarvinnut viedä näytille tänään. Riitti kun kuvailin oireet ja kävin sitten hakemassa lääkkeen. Ja sitten tositoimiin eli antamaan lääkettä kissalle.

Kissa otteeseen ja tuubin pää suuhun. Tai sitten ei. Kissa pyyhkeen sisälle, ovi kiinni ja tuubi... Kaksi tassua vapaana ja saman tien menossa pois. Vielä muutama yritys ja sitten suurin osa lääkkeestä oli päätynyt kissan suuhun tai ainakin suun lähelle.

Vilppu on aika isokokoinen kissa ja sen kanssa saa painia tosissaan, jos se ei halua lääkettä.

Operaatio pitäisi nyt toistaa neljän tunnin välein niin kauan kuin lääkettä riittää. Yöllä saa sentään pitää taukoa.

Puhdistautumisrituaali

Lääkkeen annon jälkeen kissa suoritti puhdistautumisen, jonka myötä toivottavasti loputkin lääkkeestä meni suuhun. Ja varmuuden vuoksi oven edessä, jotta pääsee ulos heti kun ovi avataan.

Mutta lääkäripä määräsi kissan vuorokauden paastoon, että maha saa toipua ärsytyksestään. Tämä tarkoittaa myös ulkoilukieltoa, koska hiiret ja linnut pöpöineen eivät varsinkaan sovi nyt syötäväksi.

Varsinainen sirkus alkoi vasta lääkkeen annon jälkeen. Vilppu naukui ovella, seurasi minua toiselle ovelle, ärhenteli kaverilleen Vilmalle ikkunan läpi jne.

Sitten tuli nälkä. Ei ruokakuppia, vain vettä tarjolla. Vilppu on ennenkin osoittautunut oma-aloitteiseksi nälän yllättäessä, ja tähän mennessä kissa on poistettu ruokakaapista kolme kertaa. Nyt on ilmeisesti miettimistauko.

Pitänee siirtää kissanruuat lukkojen taakse, ettei aamulla ole raksuja pitkin lattiaa. On kokemusta... Lisäksi toivon hartaasti, että lääke auttaa pian, koska jos kissa hermostuu paastosta ja karanteenista, niin emännälle on ihan yhtä rasittavaa kuunnella naukumista ja raapimista.

Ja vahtia miestä, ettei mies sorru kissan manipulointiyrityksiin.

Oma apu...

Kaupassa ei ole mitään ostettavaa

Valikoin netistä ruokaohjetta. Suomalaisilta sivustoilta edelleen, koska niiden lukeminen käy paljon nopeammin kuin norjalaisten. Jätin väliin sellaiset ohjeet, joihin olisi tarvittu Norjassa tuntemattomia suomalaiskansallisia raaka-aineita. Päädyin ohjeeseen, jonka aineksissa ei mielestäni ollut mitään erikoista.

Puutteellinen maustehylly

Kaupassa norjalainen todellisuus iski silmille. Sieltä ei löytynyt mitään. Perusraaka-aineet kyllä - koska ne olivat tavanomaistakin tavanomaisempia - mutta ei mausteita. Olisin tarvinnut tuoretta minttua, mutta kaupan yrttivalikoima oli surkea. Kuivattukin minttu olisi hätätilassa käynyt, mutta eipä löytynyt sitäkään. Lisäksi valikoimista puuttui tarvittava mausteseos. Saman valmistajan muita mausteita kyllä oli tarjolla, muttei tätä. Liian eksoottista norjalaiseen makuun??

Ensimmäisinä päivinä töissä juttelin Norjassa yli kymmenen vuotta asuneen suomalaisen kanssa. Kerroin, ettei tänne muuttaessa mitään kulttuurishokkia päässyt syntymään, mutta jotkut pikkuasiat ärsyttivät. Esimerkiksi se, ettei kaupasta löydy mitään ruokaa, hän totesi. Niinpä.

Leipävalikoima on yksipuolisen vaalea. Täkäläinen "ruisleipä" ei ole väristään päätellen ruista nähnytkään. Suomessa tavallisesta puurohiutalevalikoimasta saa vain haaveilla. Meidän lähikaupan vihannes- ja hedelmäosasto on lähinnä naurettava.

Norjalaiset ruokakaupat ovat suomalaisiin verrattuna onnettomia. Meidän lähikauppaa joku naapuri viime kesänä kehui paremmaksi, kuin saman ketjun kaupat yleensä. Lähikaupan valikoima on hyvin rajallinen ja siellä näkyy aika usein tyhjiä hyllyjä tai vanhoja päiväyksiä. Millaisiahan ne saman ketjun muut kaupat mahtavat olla?

Mainitulla ostosreissulla en suunnannut lähikauppaan, vaan hiukan kauemmas toiseen kauppaan, jolla on paljon parempi valikoima. Mutta eipä löytynyt tarvittavia aineita sieltäkään.

Kotiruokaa mikrossa lämmitettäväksi

Kaikenlaisia eineksiä kyllä löytyy ja "lisää vesi ja kuumenna" -keitoksia. Eivätkö norjalaiset laita ruokaa? Ilmeisesti eivät ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan. Mieleeni on painunut hetki, kun tarjoilin perunamuusia miehelle. Oli kuulemma ensimmäinen kerta ikinä, kun mies (38 v) sai muusia, joka oli tehty perunoista. Äitinsäkin aina teki pussimuusia. Sama äimistys toistui, kun muusilautasen sai eteensä miehen lapsi (8 v).

Suomessa vielä asuessani kävin silloin tällöin siellä miehen kanssa ruokaostoksilla. Mies oli aina niin vaikuttunut kaupan valikoimista. Kerran käytiin Stockmann Herkussa, jossa mies alkoi käyttäytyä kuin lapsi karkkikaupassa. Eilisen pieleen menneen ostosreissun jälkeen purin miehelle harmiani. Hän muisti suomalaiset kaupat ja ymmärsi ongelman.

Pidä hauskaa, mutta anna meille ensin rahasi

Vauhtihirmu (kuva NRK:n sivulta)

VAROITUS! Tämä postaus sisältää eräiden norjalaisten asioiden kritisointia. Jos Norjaa ei mielestäsi saa kritisoida, saattaa olla parempi jättää tämä lukematta.

Viikonloppuna oli kaunis kesäkeli ja miehen lapsi meillä, joten kävimme huvipuistossa huvittamassa lasta. Lapsen mielestä tosin valtaosa kieputtimista oli turhan vaarallisen näköisiä, joten esimerkiksi kuvassa olevaa ei kokeiltu. Jotain sentään löytyi, joihin lapsikin suostui menemään, ja aikuisetkin pääsivät mukaan.

Huvipuisto, Tusenfryd, on valtatien varrella parinkymmenen kilometrin päässä Oslossa, keskellä ei mitään, ja viimekesäisen käynnin perusteella muistelin sen olevan melkoinen rahastuspaikka. Muistin oikein. Sisäänpääsyn normaalihinta aikuiselta tähän aikaan sesongista on 340 kruunua (runsas 40 €) ja lapsista rahastetaan pituuden mukaan. Lipulla pääsee laitteisiin, mutta kaikenlaisista peleistä pitää luonnollisesti maksaa lisää. Mies sai onneksi työpaikkansa henkilökortilla meille alennusliput, joten kaikkia rahoja ei viety heti kättelyssä.

Suomalaisesta näkökulmasta Norja on kallis maa ja huvipuiston tapaiset paikat ovat luonnollisesti vieläkin kalliimpia. Kun lasten pitää päästä huvittelemaan kerran, pari kesässä niin mikä ettei aikuisia voi rahastaa siitä hyvästä oikein kunnolla. Näin ainakin norjalaiset tuntuvat ajattelevan. Joskus epäilen, että norjalaiset suostuisivat maksamaan ihan mistä vaan, mille joku keksisi laittaa hintalapun päälle. Ehkä hiukan rutistaisiin, mutta sitten kaivettaisiin rahapussi esille.

Nykyään ymmärrän, miksi mies Suomessa ihmetteli kaikenlaisia ilmaisia asioita, joiden minun mielestäni kuuluikin olla ilmaisia.

No, onhan Tusenfrydissä paljon laitteita ja monen ikäisille ja moneen makuun sopivia. Varmasti kaikille jotakin. Sieltä löytyy myös ihan tavallisia leikkikenttäkalusteita, joiden parissa perheen pienimmät voivat hengähtää, jos vauhti alkaa huimata. Nurmialueilla näkyi myös ihmisiä piknikillä omine eväineen. Puistosta löytyy myös vesipuistoalue, johon pääsee lisämaksua vastaan. Oletan näin, koska alue oli aidattu, mutta emme käyneet tarkistamassa.

Norjalaiseen palvelukulttuuriin huonoimmillaan törmäsimme, kun nälkä yllätti. Kallista taas... Mutta varsinaisesti silmään pisti se, että työntekijät näyttivät olevan ehkä kuusitoistakesäisiä, ja liian kokemattomia pyörittämään ravintolaa. Eikä heitä ilmeisesti ollut riittävän montaa hoitamaan töitä sujuvasti. Loppuneita ruokailuvälineitä piti odottaa todella kauan ja kukaan ei näyttänyt olevan vastuussa ravintolasalin siisteydestä. Kassatyttökin juoksi aina välillä jonnekin ja asiakkaat odottivat.

Jos rahastukselta pystyy ummistamaan silmänsä, paikka on mahtava. Jos on liikkeellä säästöbudjetilla, tänne ei kannata mennä ollenkaan. Tai ainakin ottaa omat eväät mukaan.

Pois lähtiessä huomasimme portilla loistotarjouksen. Toisen päivän lipun, jonka voi käyttää koska tahansa tämän sesongin aikana, saa puoli-ilmaiseksi. Lippu tosin pitää ostaa nyt poislähtiessä. Onko huvipuiston kannattavaa myydä halpislippuja, jotka maksavat reilusti alle puolet normaalihinnasta? Varmasti on, koska porttien sisälle houkuteltuja kävijöitä voi sitten taas rahastaa mielin määrin nälän ja janon yllättäessä.

(Voi)kukkaniitty

Voi, kukkia

Takapiha alkaa taas muistuttaa enemmän kukkaniittyä kuin nurmikkoa. Siellä taitaa olla se nurmi jäänyt vähemmistöön kaikkien muiden kasvien vallatessa alaa. Viime vuonna heinäkuussa tähän muuttaessa vallitseva olotila oli jo heinäpelto, kun kukaan ei ollut laittanut kasvustoa aisoihin koko kesänä. Sitä sitten ryhdyttiin aluksi viikatteella leikkaamaan.

Voikukka on tällä hetkellä näkyvin laji, mutta yritin katsella vähän tarkemmin, mitä muuta takapihan flooraan kuuluu. Nokkonen rehottaa paikoitellen edelleen, vaikka olen sitä jo paljon saanut Roundupin avulla karsittua. Myös poimulehteä on runsaasti ja se alkaa juuri kukkia. Muita tunnistettuja kasveja ovat hiirenvirna ja toinen hernekasvi, mahdollisesti aitovirna. Maahumalaa kasvaa paikoitellen runsaasti. Myös maitohorsma ja koiranputki valtaavat alaa. Jonkin sortin saniaistakin löytyy ja heiniä on muutamaa lajia. Yksi kasvusto näyttää kovasti piparjuurelta.

Sitten on neljä nimettömäksi jäänyttä lajia, joita yritin tunnistaa Värikasvion avulla. Tunnistus jäi puolitiehen, koska näissä kasveissa ei vielä näkynyt kukkia ja tunnistuskaavassa ei siltä osin päässyt alkua pidemmälle. Yksi kasveista on kuitenkin ihan tutun näköinen, ei siis mikään paikallinen erikoisuus. Ei vaan ole tullut koskaan etsittyä sille nimeä. Kyseinen isolehtinen kasvi muistuttaa hiukan raparperia ja sitä kasvaa ainakin eteläisessä Suomessa teiden ja polkujen varsilla. Kuulostaako tutulta?

Värikasviota selaillessani rupesin miettimään, miten hyvin se pätee norjalaiseen kasvustoon. Kirja näyttää olevan toimitettu ruotsalaisen alkuteoksen pohjalta. Kuinkas paljon Suomen ja Norjan kasvistossa oikeastaan on eroja?

Nimetön

Ja sitten on vielä tämä keltakukkainen kasvi, jolla on korkeutta ehkä 30-40 cm. Sitä näkyy täällä paljon teiden varsilla ja meidän pihassa se näyttää viihtyvän aika kuivissa paikoissa. Tunnistaako kukaan?

Työtä, työtä, työtä tehdään...

Lauantaina menin iltavuoroon opettelemaan työtä. Viikolla parina päivänä olin kuunnellut perehdytystä ja katsellut vierestä, kun perehdyttäjä näpyttelee tietokonetta. Nyt pääsin itse tekemään kokeneemman työntekijän pitäessä minua tarkasti silmällä, ettei tule virheitä. Paljon muistettavaa ja tarkistettavaa, ennen kuin saa painaa nappulaa.

Sunnuntaina opettelu jatkui aamuvuorossa. Kun vääntäydyin ylös sängystä ennen seitsemää, kissat katsoivat minua pitkään - minne se keskellä yötä luulee menevänsä? - ja jatkoivat uniaan. Meidän nurkilta ei muuten sunnuntaiaamuna pääse bussilla töihin näin aikaisin. Joku on aikatauluja suunnitellessaan viisaudessaan päättänyt, että tähän aikaan ei pidä matkustaa minnekään. Mutta sunnuntaina firman parkkipaikkoja on taatusti vapaana.

Sitten taas kuusi tuntia numeroiden katselua. Kotiin päästyäni kirjoittelin vielä muutaman tunnin tieteellistä tekstiä. Sen tehtyäni kaaduin sänkyyn jo yhdeksän jälkeen ja nukuin kaksitoista tuntia. Väsytti, jostakin syystä.

Maanantai-iltana vielä viimeinen harjoittelurupeama, joka menikin varsin mukavasti. Ilta oli rauhallinen ja puolet ajasta minä ja opastajani pyörittelimme peukaloitamme ja odotimme jotakin tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Tällaista se kuulemma usein on.

Tiistaiaamuna puhelin soi vähän ennen kuin olin aikeissa herätä. Rekryfirman nainenhan se siellä! Annoin soida, koska norjan tai jonkin sen tapaisen puhuminen tai edes ymmärtäminen ei onnistu, jos en ole hereillä. Soitin takaisin sitten kunnolla herättyäni ja nainen esitti toivomuksen, että menisin töihin jo samana päivänä, enkä vasta seuraavana, kuten oli sovittu. Rekryfirma nimittäin vuokraa meitä työntekijöitä työnantajalle ja järjestelee työvuorot. Kruununkuvat silmissäni sanoin, että totta kai.

Töihin saapuessani siellä oli täysi hälinä päällä. Kentällä tapahtui jotain normipäivästä poikkeavaa ja sain kasan lisäohjeita tähän erikoistilanteeseen. Edellispäivän rauhallisuudesta ei ollut enää tietoakaan eikä peukaloita edes ehtinyt pyöritellä. Miten sattuikin ensimmäiseksi omaksi työvuoroksi tällainen kiirepäivä. Töiden kimppuun yrittäen muistaa kaikki ohjeet ja tämänpäiväiset poikkeukset.

Tänä aamuna rekryfirman nainen lähestyi minua taas sähköpostilla. Miltä nyt tuntuu ensimmäisen työpäivän jälkeen? Soittele, jos haluat jutella eilisestä! Kiitos kysymästä, kaipa se ihan ok meni - ainakin toivottavasti. En soittanut, kirjoitin.

Tänään töihin mennessä toivoin, että tilanne olisi rauhoittunut eilisestä ja olihan se. Palaute eilisestä oli, että olin tehnyt pari pikkuvirhettä, ei mitään vakavaa. Ei miljoonatappioita työnantajalle. Huh!

Tänäänkin oli kyllä tekemistä ihan riittävästi, koska puhelin soi jatkuvasti. Ihmisillä oli ongelmia. Minulle meinasi tulla ongelma, kun joku soittaja puhui ruotsia Skånen murteella. Teki mieli sanoa, etten ymmärrä tanskaa. Selvittiin siitäkin kun riittävän kauan jankattiin.

Jos joku soittaa huomenna aamulla ja pyytää töihin, taidan olla estynyt. Eiköhän tämä viiden päivän alkurysäys riitä. Palataan asiaan sitten ensi viikolla.